Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Ketun taikapiiri vangitsee ja lumoaa

Rose on poissa on väkevä näyttö kielen voimasta luoda maailmoja. Hurja, mystinen ja samalla lyyrisen kaunis romaani kietoo sisälleen kaksi roudanjuurista, verenväkevää rakkaustarinaa.

Kirjan kannessa on Manuela
Boscon maalaus

Näin kirjoitin Katja Ketun aiemmasta romaanista: ”Yöperhonen on todiste, miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.”

Sama pätee sanasta sanaan myös Katja Ketun uusimpaan romaaniin Rose on poissa (WSOY). Se vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin Fond du Laciin, jonne myös suomalaissiirtolaisia vuosisadan vaihteessa päätyi. 

Kaikkiaan alueiden kaivos- ja metsä maille saapui jopa 300 000 siirtolaista, joista osa avioitui paikallisen intiaaniväestön kanssa.

Kettu tuntee aihepiirinsä, sillä hän on useita kertoja matkannut alueella, haastatellut ihmisiä, lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja artikkeleita. Näistä tutkimuksista syntyi hänen edellinen teoksensa, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa yhdessä tehty tietokirja Fintiaanien mailla.

Mutta nyt ei olla tietokirjan sivuilla, vaikka romaanin taustat ovatkin aitoja. Rose on poissa poreilee lukijan iloksi ehtaa kettumaista maagista realismia. Romaanin tunnelma, draaman käänteet ja korvia hyväilevä kieli pitävät lukijan varpaillaan järkyttävän loppukirin jälkeiseen suvantoon saakka. Kun Rose on vihdoin löytynyt.

Katja Ketun teokset ovat voittaneet
lukuisia palkintoja ja niitä on
käännetty 20 kielelle.

Mutta sitä ennen on kuljettava pitkä taival vuoden 1972 helmikuusta heinäkuuhun 2018 kirjeromaanin siivillä. Lempi, ojibwaintiaani Rosen ja suomalaisen Ettun tytär kirjoittaa nykyhetkessä rakastetulleen Jim Harmaaturkille heidän viime kohtaamisestaan.

”Aivan kuin olisin herännyt pitkänhallavasta Yläjärven pohjaan painautuneesta unesta, kohonnut kalanpyrstöisten Nebavanabek-henkien, punakuoristen simppujen, luikeroisten loiskalojen ja lumena heijaavan keijuston lävitse pinnalle tuuliseen valoon.”

Näin suuri on aistillisen rakkauden voima. Sitä Lempi ei kuitenkaan muutamaa hetkeä lukuun ottamatta ole saanut kokea. Mutta sitäkin enemmän pahuutta ja hyväksikäyttöä intiaanilapsille tarkoitetussa koulukodissa, jossa intiaaniutta kuurattiin oppilaista karkeasti pois.

Ettu-isän ja Lempin tiimalasissa aika pysähtyi 45 vuotta sitten, kun Rose katosi, Ettu menetti muistinsa ja Lempin lapsuus loppui. Minne ja miksi Rose katosi? Sitä Lempi lähtee selvittämään entisille kotikonnuilleen reservaattiin ja raportoi vaiheistaan kirjeillä Jim Harmaaturkille.

Lempin haltuunsa saamat Rosen hänelle kirjoittamat kirjeet 45 vuoden takaa kurovat aikaeroa umpeen, menneisyys ja nykyisyys lähestyvät jännityskertomuksen lailla vääjäämättä kohti paljastusta, jota Lempi ei olisi halunnut kuulla.

Rose oli villi ja vapaa sielu, Suden klaania ja Muodonmuuttajien sukua. Intiaanien kokema vuosisatainen sorto ja alistaminen saavat hänet lähtemään sotapolulle. Entä minne reservaateista katoaa tyttöjä? Vielä nykyäänkin. Senkin Rose haluaa selvittää, kohtalokkain seurauksin.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Toinen kiihkeä oikeuden puolesta taistelija on Heinari, Ettun isä, syndikalisti, joka kiersi kaivoskylissä puhumassa solidaarisuudesta ja työläisten oikeuksista. ”Mahdottoman asialla vaikka hyvän puolella.”

Heinarilla on puukko, johon oli kaiverrettu: ”Got Sisu?” Ja jos on puukko, sitä on käytettävä. Ja sitä käytetään – mitä karmeimmalla tavalla. Kettu osaa luoda hengästyttävää draamaa.

Silti hän on kääntänyt kirjailijuudessaan uuden lehden. Aiemmissa teoksissa kauhu ja kurjuus kuristivat Stalinin vankileireillä, Lapin sodan melskeissä. Nyt karikoista pulppuaa uutta toivoa, elämänvoimaa ja -uskoa. Paikoin teksti soljuu lyyrisen kauniina, luo hellänkarheita kuvia.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Aistillista nautintoa, Lempin seksuaalista heräämistä Kettu kuvaa hienon herkästi.

”Se on villi, kesytön olio, joka sinun sisälläsi piileksii, äiti neuvoi.” Ja jatkaa: ”Sinun linnullasi on vahva kieli ja iloinen laulu.”

Rakkautta on niin monenlaista: aistillista, intohimoista, toteutumatonta, petettyä, sinnikästä. Kaikilla näillä on roolinsa romaanissa.

Kirja ei jakaudu lukuihin vaan polkuihin. Ennen kuin Toivon polku aukenee, on kuljettava pahuuden ytimeen, Tunneliin, jonne Rose suuntaa Koston polullaan kohtaamaan Weendigon. Termiä käytetään niin pahasta hengestä kuin ihmisestä, joka on joutunut Weedigon riivaamaksi.

Tarut ja tosi niveltyvät kirjassa niin saumattomasti toisiinsa, että tarutkin tuntuvat todelta. ”Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus”, kirjoittaa Lempi Jimille. Saman totesi Kettu itsekin kirjansa julkistamistilaisuudessa: ”Jos nainen ei muuta voi, hän muuttaa muotoaan sudeksi.”

Kun mennyt tavoittaa nykyhetken, ympyrä sulkeutuu, ja romaanissa ollaan jälleen tuulisessa valossa. Rose on löytynyt, ja Lempi tuntee itsensä viimein kokonaiseksi esi-isiensä mailla.

 ”Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit, koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa.”

Hieno romaani, hieno lukuelämys.

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY. 2018. 284 s.

Eeva Honkasen IMPAKTI -näyttely Galleria Lapinlahdessa 4.11. saakka.

Piirroksissaan hän käsittelee ihmisen sisintä olemusta ja pelkoja sekä pohtii elämän hallitsemattomuutta.