Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kirkkomaalarit taiteen ytimessä

Anneli Kannon sulavasti faktaa ja fiktiota limittävä romaani Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon mittavasta koristelu-urakasta. Vaikka eletään keskiaikaa, ihmisten unelmat ja luomistyön tuska ovat ajattomia.

Kirjailija Anneli Kanto lumoaa paitsi keskiajan tuntemuksellaan myös elävällä kielellään uudessa romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus). Näin kevät saapuu Hurttalan kylään: 

”Talvi viipyy lumilämpäreinä ojien reunoilla ja pellonvakojen painanteissa. Hangen kuormasta vapautunut multa huokaa helpotuksesta ja hengittää kylmää huurua ilmaan”.

Korkeaa mäkeä kammertaa vaivalloisesti kolmen miehen retkue taakkoineen. Meren yli Sveanmaalta saapuneiden maalareiden tehtävänä on koristella korkealla kohoava tiilikirkko Raamatun kertomuksia kuvittavilla maalauksilla.

Ystäväni, toimittaja Hikka Kotkamaa on jälleen osallistunut www.kirjasta-kirjaan blogini tekoon ja haastatellut Anneli Kantoa. Kirjailija paljasti saaneensa inspiraation romaanin tekoon taidehistorian opinnoistaan. Kun luennoitsija kertoi, että keskiajasta on jäljellä paljon materiaalia, mutta maalareista ei juuri mitään, hän päätti tarttua haasteeseen:

– Markus Hiekkasen tutkimus Keskiajan kivikirkot on alan perusteos. Sen ohella luin Ilari Aallon Matkaopasta keskiajan Suomeen ja keskiaikaisia tekstejä kuten munkkiveli Jöns Buddean ja Leonardo da Vincin työpäiväkirjoja. Maalaamisen tekniikasta sain tietoa Cennino Cenninin 1300-luvulta peräisin olevasta teoksesta Kirja maalaustaiteesta.

Kertomuksen edetessä kirkkomaalarit tulevat tutuiksi niin hyvässä kuin pahassa. Vastoinkäymisten seurauksena he tarvitsevat apua, jotta työläs urakka valmistuisi syksyksi, kuten on sovittu. Uusi maalari löytyy odottamattomalta suunnalta.

Pelliina on edesmenneen tiilimestarin sylilapsena huomaansa ottama kyläläisten vieroksuma nuori nainen, olemukseltaan honkkeli vasikka ja outoja ajatuksia täynnä. Varhainen feministi ei yritäkään käyttäytyä siveästi ja esittää avutonta vaan pärjää omillaan.

Tiilimestari opetti Pelliinalle naiselle tarpeettomia taitoja kuten lukemaan ja kirjoittamaan sekä puhumaan ruotsia ja saksaa. Pelliina oppi tiiliruukilla myös muovailemaan savea ja koristelemaan saviruukkuja. Nyt hänen taitojaan tarvitaan kirkon maalaamisessa. Pelliina nousee Rottien pyhimyksen päähenkilöksi, joka kertojan ohella saa äänensä kuuluviin.

Anneli Kanto on palkittu kirjailija ja 
käsikirjoittaja. Kuva: Marek Sabogal

– Mietin, millaisia ihmisiä maalariryhmässä piti olla. Yhden täytyi olla iso nimi, jolla urakat saatiin. Joku oli projektinjohtaja, joka osasi organisoida, neuvotella, budjetoida rahaa ja hankkia tarvikkeet. Toinen tunsi pyhimyslegendat ja Raamatun kertomukset. Tarvittiin myös apupoika tai pari yksinkertaisempia töitä varten kuten maalaamaan sabluunalla ja hiertämään värejä.

Kanto on kolunnut keskiaikaisia kivikirkkoja monena kesänä ja katsellut niiden maalauksia:

– Kuviin perehtymällä ja tarpeeksi kauan niitä tuijottamalla alkaa hahmottaa maalarin teosten takana. Tiilenteko ujuttautui tarinaan, sillä Herniäisten tiiliuuni oli Hattulassa ja Hämeen linna, samoin kuin kirkko, on muurattu tiilistä.

– On ihmeellistä, että kirkon nurkkiin, korkealle räystäsrajaan, on muovailtu ja tiileksi poltettu ihmiskasvoja. Kuka on ne muovaillut? Miksi? Kyllähän tällaiset arvoitukset saavat mielikuvituksen liikkeelle.

Maalaustyötä johtaa kunnioitettu Andreas Pictor, maalarimestari, jolle taide on ylitse kaiken muun: ”Miten ihmeellinen oli se hetki, kun aivoista vierivä ajatus ja sydämestä purkautuva tahto yhdistyivät ja väristen virtasivat käsivartta pitkin sormiin ja niistä siveltimeen, niin että maalari, sivellin ja maalaus olivat jumalallisessa ohjauksessa yhtä”.

Kirkkomaalarit joutuivat pohtimaan, miten maalata aasi, leijona, taatelipuu tai viikunanlehti, kun eivät olleet moisia koskaan nähneet? Entä miltä näyttivät Jeesus ja paholainen? Näiden ongelmien lisäksi oli miellytettävä monia tahoja: piispaa, kaniikkia, kirkonisäntää, linnanherraa ja -rouvaa ja ennen kaikkea Jumalaa.

Täytyykö kirjailijankin pohtia, keitä kirjan on miellytettävä?

– Siinäpä se. Ystäväni kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo, ettei taide ole asiakaslähtöistä. Juuri niin se on. Taidetta ei luoda yrittämällä miellyttää lukijoita, kriitikoita tai edes kustannustoimittajaa. Työtä tehdessä ei voi ajatella, miten paljon taide myy ja tuottaa.

– Jatkuva itsensä ylittäminen, arvioitavana oleminen ja kelvollisuutensa todistaminen kerta toisensa jälkeen tekevät luovasta työstä psyykkisesti raskasta. Ylpeys ja itsekeskeisyys puolestaan ovat vaarallisia kuolemansyntejä taidetta ajatellen. Jos taiteen tekijä nostaa itsensä tärkeämmäksi kuin taiteen, se ei lupaa hyvää.

Kuva Pyhän Ristin kirkosta: Aleta Tuomala.

Kun kirkkomaalareiden ankaran aherruksen, rakkauden ja pettymysten kesä kääntyy syksyyn, mikään ei ole enää ennallaan. Alun innostus on vaihtunut alakuloon ja maalaaminen sujuu entistä tahmeammin. Aurinkokin tuskin jaksaa ”kammeta itsensä horisontista, jonne se itsensä iltapäivällä helpottuneena pudotti”.

Mutta kirkon maalaukset lumoavat katsojat. Andreas tietää, että ”kuvien kirjoituksen” ääreen on hiljennyttävä ja maalauksia on ”luettava” pitkään, jota niiden eri tasot ja merkitykset avautuvat. Nykyaika on jälleen kuvallista, eikä se välttämättä ole hyvä asia.

– Keskiajalla ei osattu lukea, joten kirkon seinistä katsottiin kuvia. Nyt lukutaito rapautuu, koska kuvia katsotaan kännykästä tai tietokoneen ruudulta ja kommunikoidaan kuvin. Kuka hyvänsä voi myös tallentaa liikkuvaa kuvaa ja julkaista sitä.

Pelliina on kolhuistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – kehittynyt taidoissaan, ja hänen maalauksistaan säteilee itse koettua elämän tuntua. Andreas antaa hänelle tunnustuksen: ”Sinulla on maalarin silmä ja värien ymmärrys”. Pelliina hyväksytään kirkkomaalareiden joukkoon, ja entinen kylän hylkiö saa arvonimekseen Pictor.

Kiitokset ilahduttavat myös Anneli Kantoa:

– Lukijat ovat kertoneet tarinan koskettaneen ja liikuttaneen heitä, ja monet aikovat mennä katsomaan maalauksia Hattulan kirkkoon. Hyvä vastaanotto on ihana ja palkitseva asia, mutta olen ihmeissäni. Ajattelin, että kirja on marginaalikirjallisuutta ja siitä kiinnostuvat korkeintaan keskiajan harrastajat ja ehkä taidehistoriasta innostuneet ihmiset. Olipa mukavaa, että olin väärässä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus, 2021. 406 s.

Hattulan kirkossa kuvatussa videossa Anneli Kanto kertoo romaanissa esiintyvistä maalauksista: https://www.annelikanto.fi/hattulankivikirkko