Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Ei päämäärä vaan liike

Tommi Kinnunen tempaa ainutlaatuisella eläytymiskyvyllään lukijan mukaan Norjan vankileiriltä Suomeen palaavien naisten raastavalle vaellukselle. Romaanissa Ei kertonut katuvansa paluuta entiseen ei ole, mutta naiset löytävät matkan varrelta jotain parempaa: oman itsensä.

”Vaikka vaellus oli ollut pelottava, tunsi hän olleensa siellä enemmän turvassa kuin siellä, minne oli menossa.”

Martti Ruokosen oivallisesti
suunnittelema kirjan kansi. 

Irene kurkottelee naisten selkien takaa, näkisikö Klausista vielä vilahduksen Norjanmeren rannikolla Narvikin satamassa. 

Sota alkoi olla lopuillaan keväällä 1945, Lappi oli tuhottu ja viimeiset perääntyneet sotilaat kuljetetaan risteilyaluksella puolustamaan Berliiniä. Naisia ei oteta enää kyytiin, vain vatsassa potkiva sakemanni kelpasi pääsylipuksi.

Tommi Kinnunen loihtii kertomuksensa niin eläviksi, että henkilöihin samastuu muitta mutkitta ja vaihtuvat maisemat näkee mielessään elävinä kuvina. Tämän kirjailija on vakuuttavasi osoittanut jo kolmessa edellisessä palkitussa romaanissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Uusin teos Ei kertonut katuvansa (WSOY) jatkaa komeaa linjaa.

Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyi, myös työn perässä lähteneiden, parempaa elämää saksalaisten sotilaiden luota etsineiden naisten asema muuttui. Pyykkäreitä, kirjureita, pesijöitä ja muonittajia ei enää tarvittu.

Vanha sairaanhoitaja Aili on parhaansa mukaan hoitanut haavoittuneita ja sirpaleiden pirstomia sotilaita. Sairastuvassa hän oli kuullut, ”miten elämä huutaa kuollessaan” yrittäessään lievittää mätänevään jalantynkäänsä menehtyvän sotilaan kärsimyksiä.

Silti hänestäkin tulee halveksittu saksalaisten huora, jota odottaa vankileiri Hangossa. Kuin ihmeen kaupalla Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera saavat kuitenkin mahdollisuuden paeta vankikuljetuksesta.

Alkaa epätoivoinen vaellus loputtomien korpien ja poltetun Lapin läpi kohti kotia – jos sellainen vielä oli olemassa. Naisten kuolemanpelko muuttuu elämänpeloksi: mikä taipaleen päässä odottaa? Olisiko mahdollista jatkaa kuin tällaista elämänmutkaa ei olisi ollutkaan?

Irene ei tunne kuuluvansa joukkoon, joka lähti työn perässä saksalaisten mukaan, vaikka olikin kanttiinissa työskennellyt. Hänellä oli hetken aikaa ollut Klaus, joka tarjosi sitä, mitä hänen kanttoriaviomiehensä Kaarlo ei enää pitkään aikaan ollut antanut: läheisyyttä ja inhimillistä kosketusta.

Suoraviivaisen kerronnan katkaisevat aika ajoin takaumat Irenen muistellessa entistä elämäänsä, miten kaikki haaleni, ja ilo katosi:

”Milloin tämä elämä muuttui? Minne katosi se villitukkainen urkuriharjoittelija, joka nuoren tytönhupakon tullessa illalla tuomiokirkkoon varmisti ensin, näkyikö opettajia missään, ja vaihtoi sitten virren Offenbachiin syntiseen tanssiin?

Nälkä ja kylmyys piinaavat elämän ja kuoleman välitilassa vaeltavia naisia. Yksi väärä askel, niin miina olisi tehnyt vaelluksesta lopun. Eniten kuitenkin sattuu, kun korpeen polttamatta unohtuneen töllin isäntä ajaa yön selkään vaimonsa säälistä tupaan ottaneet keripäät: ”Huorat!”.

Jotkut jakavat vähästään. Tarjoavat palaneen talon raunioista kyhätyssä leivinuunissa paistettuja rieskoja, puukon ja tulitikkuaskin: ”Näitä varmasti tarvitsette vielä”. Harvinainen mahdollisuus saunoa kirvoittaa vaeltajien mielet avoimiksi. Kaikilla on tähänastinen elämänpolkunsa, eikä se kenelläkään ole ollut helppo. ”Mies kaatui, ja piti hankkia lapselle leipää.”

Tommi Kinnusen kirjoja on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt

Kinnusen taipuisa kieli kuljettaa tarinaa niin elävästi, että erämaan tuntu on käsin kosketeltava ja henkilöiden lyhyiden, ilmeikkäiden puheenparsien rivien välit paljastavat sanoja enemmän. Vaimea huumorikin vilahtaa: ”Mikäs tässä. On tainnut elämässä olla nätimpiäkin kohtia”.

Vähitellen naiset uskaltavat myös pohtia syyllisyyttään sodan kauheuksiin, joista tietoja oli alkanut tihkua yhä enemmän, omin silminkin he olivat niitä todistaneet. 

Vaikka he itse eivät pahuuteen olleetkaan osallistuneet työskennellessään saksan armeijan kanttiineissa, pesuloissa, esikunnissa ja muualla, he olivat omalta osaltaan mahdollistaneet julmuudet.

Hyvä kirjallisuus vie pois arjesta, upottaa outoihin maailmoihin kokemaan asioita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan.  Silloin käy kuten Irenelle loputtomalta tuntuvalla vaelluksella: mieli alkaa askarrella muistojen parissa, avata alitajuntaan lukittuja kokemuksia ja tunteita.

”Ajatuksilla oli kaikki maailman tila ja aika, ja ne alkoivat rönsyillä ja tuntua todemmilta kuin todellisuus itse.” Kunnes uupumus pyyhkii ne pois, ja jäljelle jää vain raahautuminen eteenpäin maisemassa, joka tuntuu pysähtyneen paikoilleen.

Ilo ruhjottuun Rovaniemeen saapumisesta tukahtuu alkuunsa kylmäävään näkyyn. Kulkueen kärjessä kompastelee nuori, alaston, tervattu nainen, jonka päälaki on ajettu kaljuksi. Sylissään hän pitelee alle vuoden ikäistä vauvaa, jonka päätä hän suojelee painamalla sitä tiukasti itseään vasten.

Herjat ja kiroukset saattelevat onnetonta. Raunioina olivat paitsi talot myös ihmisten mielet. ”He olivat nähneet liikaa ja kokeneet asioita, jotka olivat tarttuneet heidän mieliinsä kiinni ja vääntäneet ne tuntemattomiksi, yhtä pelottavaksi kuin sota itse.”

Näkymä Rovaniemen asemaravintolan ikkunasta.
 SA-KUVA

Tänne ei voinut jäädä, joten on jatkettava matkaa, jolla naisten tiet viimein erkanevat. Siiri nostaa ylpeästi klanitun päänsä ja saapastelee kohti kotiaan Kemissä. Hän on oivaltanut, että elämän voi rakentaa omanlaisekseen, jos vain haluaa. ”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Kinnunen kiristää kertomuksen jännitteen hetkeen, johon tulevaisuus tiivistyy. Kysymykseen ”Kuka siellä on? Irenellä ei enää ole vastausta. Vaikkei hän tiedä, mitä haluaa, vaelluksen mittaan hänelle on valjennut, mitä hän ei halua. ”Hän oli etsinyt oman itsensä reunoja, ja nyt hänestä tuntui, että ne olivat löytyneet”.

Ennen kuin Irene katoaa viileän metsän siimekseen, ”aurinko ehtii painaa hänen varjonsa maan kanervaiseen pintaan”. Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin särmiä sileämmiksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi.

Vaikuttava, vavahduttava psykologinen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa johdattaa perimmäisen kysymyksen äärelle: Miten olla ihminen ihmiselle?

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 351 s.