perjantai 5. tammikuuta 2024

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

Mitä meillä olisi ilman sanoja?

Miira Luhtavaara on koonnut rikki menneiden elämien sirpaleita teokseensa Tuhkaksi tekemisen taika. Hän haroo syvissä vesissä etsiessään vastauksia elämän ja ihmisyyden peruskysymyksiin ja tavoitellessaan syvän masennuksen olemusta.

Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää?


Hans makaa lattialla kasvot mattoon päin, hänen pieni tyttärensä, Bella, leikkii poneillaan ja Tuhkaksi tekemisen taian (Teos) minäkertoja Aada yrittää tehdä väitöskirjaa ja pitää uusperhettä kiinni arjen rutiineissa. Hansin puoliso on kuollut, joten Aadasta on tullut äidittömän tytön sijaisäiti.

Alkuun elämä sujui, Hans hoivasi Bellaa, antoi tuttipulloa ja hyssytti. Hän osti minulle korvatulpat ja pani suihkussa seisaaltaan, jaksoi kaikkea semmoista. Kunnes paniikkikohtaukset alkoivat, ja masennus upotti Hansin syvään lamaannukseen.

Miira Luhtavaaran romaanin taustalla häilyy tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Melancholia, elokuva, joka juontaa juurensa hänen omasta masennuksestaan. Melancholiassa maata kohti lähestyy taivaalta uhkaava, tuhkaksi tekevä sininen planeetta.

Tuhkaksi tekemisen taika koostuu lyhyistä, joskus vain virkkeen mittaisista palasista sivulla kuten: Jos toivo on häiriö, mitä se tarkoittaa? Kappaleissa on Aadan raportointia arjesta, hänen mietteitään tekeillä olevasta masennusta koskevasta väitöskirjasta ja Melancholia-elokuvan analysointia, joka peilaa perheen elämää.

Minä yritän vain poimia tästä elämästä. Kirjailija ja opettaja Natalie Goldberg onkin todennut, että ”mitä tarkemmin kirjoittaja kuuntelee elämää ympärillään, sitä paremmin hän kirjoittaa”.

Luhtavuori myös lainaa psykoanalyytikkojen lausumia ja ”hämärän runoilijoita” kuten Eeva-Liisa Manneria, Gösta Ågrenia ja Miia Toiviota. Tunnelmaa keventää ”valon runoilija” Erkka Filander:

Makasimme selällämme kukkien lattialla. / Ne jännittivät lihaksiaan ja asuttivat räjähdykset. / Makasimme auringon alla ja näimme sen / syöksyvän pää edellä puuhun.

Runo on Filanderin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneesta kokoelmasta Heräämisen valkea myrsky (Poesia). Alleviivaus on Luhtavaaran.

Miira Luhtavaara on kirjailija ja psykologi,
joka voitti esikoisteoksellaan Ruohikon luut
Kalevi Jäntin palkinnon. Kuva: Sofia Aminoff
Vaikka kirja koostuu näistä yhteismitattomista, juonettomista palasista, niistä syntyy elävä kuva niin perheen elämästä kuin Aadan mielenmaisemista ja ajatuksista. Samalla teos valaa uskoa kielen voimaan tavoittaa omilla keinoillaan jotain, mitä sanoin ei voi lausua. Kielenkäyttö vaatii luottavaista vaappumista, puolelta toiselle keikkumista.

Vaikka Hans on lamppukauppias ja valaistusmestari, joka saa niin myymälät kuin esityksetkin loistamaan valoillaan, hänen sisimpäänsä ei valo yllä. Psykoanalyyttisten kirjoitusten mukaan masentunut on kuin koteloitunut, sulkenut mielensä suojakelmuun maailman uhkien pelosta. Lohtu ja toivo eivät pääse tämän kelmun läpi.

Luhtavaara esittää monia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia. Miksi jotkut masentuvat, mutta toiset eivät? Aadan vanhempi ystävä ja naapuri Gunnevi kuuluu jälkimmäisiin. Hän on utelias maailmaa kohtaan, odottaa ilman suojakalvoa elämältä yllätyksiä. Kuvittelee itsensä runon sisälle.

Entä mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Siihen tarvitaan jotakin omaa: siivenisku tai pensselinveto, josta ei halua luopua. Kun Gunnevi lähtee Mallorcalle, hänestä tuntuu vähän oudolta: kuin olisi sittenkin olemassa jokin täysin vieras, jokin toinen aivan tuntematon maailma.

Tuhkaksi tekemisen taikaa ensi kertaa lukiessani joudun pyöritykseen, jossa sanat, merkitykset, kysymykset, unet ja elokuvat kieppuvat, kietoutuvat. Toisella lukemiskerralla asiat loksahtivat paikoilleen, ja palasista syntyi taidokas kertomus, jonka kokonaisuuden jollain rivien välisellä metatasolla mielessäni hahmotan.

Yksityiskohta Aino Kajaniemen kuvakudoksesta Läsnäolo.

Me näemme, kuulemme, tunnemme, mutta mitä meillä olisi ilman sanoja? Me olisimme itseemme käpertyneitä rampoja, kyvyttömiä ilmaisemaan kokemaamme, jakamaan siitä tietoa. Tätä Miira Luhtavaara taitavasti tekee omalakisella romaanillaan.

Vaikka teoksen aihe on ankara, syvä masennus, se säteilee kuitenkin lohtua. On määrätietoisesti etsittävä toivoa näillä lihaksilla, näillä sydämillä ja näillä reunaehdoilla mitä meillä on.

On niin paljon kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastauksia. Yhteen osaan kuitenkin vastata: Miksi me välitämme niin paljon? Koska me rakastamme. Gösta Ågrenin runokokoelmassa Katve on säe: mutta jokainen lause päättyy hiljaisuuteen. Niin myös Tuhkaksi tekemisen taika, mutta hienon romaanin kaiku jää soimaan mieleeni.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos.  2023. 182 s. 

Aino Kajaniemen kuvakudoksia näyttelyssä Toisin Galleria Duetossa 28.1. saakka.