Thomas Nyqvist

”Taide tapahtuu katsojassa”

Eturivin taidemaalarimme Thomas Nyqvist on saanut arvoisensa monografian. Englanninkielissä kirjassa Taidehalli Kohtan johtajan Anders Kreugerin sekä amerikkalaisen kriitikon Susan Stewartin esseet avaavat taiteilijan taivalta ja teoksia. Runsaat teoskuvat houkuttelevat mielenmatkalle taiteen ytimeen.

”Taide on alue, jolla voimme harjoittaa ihmisyyttämme.”

                                                          Taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff

”Minulle on ollut luontaista maalata sykleissä, esittävää ja abstraktia vuorotellen. Philip Gustonin näyttely Baselissa vuonna 1986 vaikutti minuun voimakkaasti. Hän aloitti figuratiivisesti, siirtyi abstraktiin ekspressionismiin ja palasi jälleen esittävän maalauksen pariin”, Thomas Nyqvist pohti maalaamisensa luonnetta kirjansa julkistamistilaisuudessa Kohtassa.

Tilaisuudessa professori Pauline von Bonsdorff, arkkitehtuuritoimittaja Paula Holmila ja taiteilija Petr Řehoř keskustelivat Nyqvistin kanssa hänen taiteensa herättämistä ajatuksista. Kirjaan on valittu teoksia vuosilta 1976–2025, joten Holmilan johdolla vuosikymmenten ajanhenki luikerteli keskustelun punaisena lankana.

Taide on aikansa tulkki, taidesuuntaukset tulevat ja menevät aaltoina, niinpä ”puhtaan taiteen” vaatimuksesta siirryttiin 1970-luvulla poliittiseen taiteeseen. Neuvostoliiton valtaamasta Tšekkoslovakiasta Suomeen muuttanut Řehoř koki tuon ajan ahdistavana. ”Oulussa oli enemmän kommunisteja kuin Prahassa. Se pelotti ja nauratti”, taiteilija muisteli.

Thomas Nyqvistin kuvasi Krista Mikkola.

”Jugoslavian sodan aikana leikkasin tapahtumista lehtikuvia talteen, mutta en kuitenkaan käyttänyt niitä. Otin etäisyyttä maalaamalla Piranesikuviani ja mietin, pitäisikö minun olla yhteiskunnallisempi”, Nyqvist puolestaan pohti.

Taiteella on omat epäsuorat vaikutuskeinonsa. ”Taide tapahtuu katsojassa, ihmiset esimerkiksi itkivät Mark Rothkon viimeisten abstraktien maalausten äärellä. Taide on alue, jolla voimme harjoittaa ihmisyyttämme”, Pauline von Bonsdorff huomautti.

Nyt on oikea aika syventyä kirjan teoskuvien herättämiin mielenmaisemiin. Ensimmäiseksi minua vetää puoleensa pehmein siveltimenvedoin maalattu tumma, sinisävyinen Nostalghia, 1987 – 88. Siitä säteilee unenomaista kaihoa. Kirjaa eteenpäin lehteillessä paljastuu, mistä maalauksen hämäränä kangasteleva ruudukko on peräisin. Se on kulkeutunut Nostalghiaan muistona maalauksesta Säleikkö, 1985 – 87.

Kuten Anders Kreuger kirjoittaa Nyqvistin laajoissa, majesteettisissa merimaalauksissa on nähtävissä Turnerin ja Friedrichin vaikutusta, niin maisemallisesti kuin kerroksittaisessa, sävykkäässä värinkäsittelyssä. Näihin vistoihin ei Tuomo Saalin pieni ihminen ole eksynyt, kuten ei Nyqvistin muihinkaan maalauksiin.

Kirjan kuvia tutkaillessa on kiinnostavaa seurata, miten jotkin aiheet toistuvat maalauksissa, muuntuvat ja jalostuvat matkalla. Hemisphere-sarja on tästä hyvä esimerkki. Puolipallo on päätynyt maalaukseen Talvi (Winter), 2002 ja lähes katoaa siellä vallitsevaan siniseen hämärään.

Aavalta mereltä siirryn lähemmäs kotitannerta hiippailemaan purkutyömaiden raunioille ja romuläjien äärelle. Nämä ”epämaisemat” ovat viime vuosina tarjonneet Nyqvistille loputtomasti aiheita ja mahdollisuuksia maalata omanlaisiaan asetelmia.

Purkupallojen iskuista ja räjäytyksistä syntyneet betonilohkareet, katkeilleet lankut ja muu rakennusromu ovat vapautuneet raudoitetuista kahleistaan ja löytäneet painovoiman ansiosta oman paikkansa uusissa sommitelmissa kuten maalauksessa Balance, 2020 – 24.

Balance

Nyqvist on ikuistanut näitä still lifeja pehmein, lähes hellin vedoin. Hänen nature mortensa eivät kuitenkaan ole luopumisen, periksi antamisen kuvia vaan täynnä patoutunutta energiaa valmiina purkautumaan mikä hetki hyvänsä. Tuntuu kuin Another Light, 2024 - 2025 suorastaan vyöryisi kirjan sivulta päälleni.

Nyqvistin äskettäin Kohtassa päättyneen, komean Painovoima-näyttelyn avajaisissa kysyin mihin suuntaan hänen maalauksensa ovat menossa. ”Minusta tuntuu, että käsittelemäni teema on nyt valmis. Olen maalannut siitä haluamani tyhjentävästi”, Nyqvist pohdiskeli.

Teoksesi lähenevät abstraktia ilmaisua, etenetkö siihen suuntaan tulevaisuudessa? ”Eihän sitä koskaan tiedä, se riippuu niin monista asioista ja olosuhteista, mutta pysyn maiseman sisällä. Kenties tulevaisuudessa maalaan taas esittävämpää.”

Anders Kreuger luonnehtii esseessään maalausta Stairs (Odesa), 2024 ”miten Nyqvist kohottaa katseensa horisonttiin ja antaa valon tulvia sisään”. Olisiko tämä ennustus tulevasta?

Anders Kreuger ja Susan Stevart: Thomas Nyqvist . Teoskuvat Jussi Tiainen. 112 s. Parus Verus. https://parusverus.fi/

Täältä löytyy lisää Nyqvistin maalausten kuvia:

https://kohta.fi/exhibition/thomas-nyqvist-painovoima/

 

Olivier Norek: Talven soturit

”Tää on meijän maa!”

 Ranskalainen Olivier Norek on tavoittanut talvisodan taistelut ja sen hengen häkellyttävän aidosti palkitussa romaanissaan Talven soturit. Sen punaisena lankana kulkee ainutlaatuisen tarkk’ampujan Simo Häyhän tarina.

Parhaiten minä muistan tästä sodasta sen, kuinka surkeasti meidän armeijamme selviytyi. Eihän se pystynyt panemaan vastaan edes kouralliselle suomalaisia. He näyttivät meille, miten soditaan.

                      Georgi Prusakov, Neuvostoliiton 100. vapaaehtoisen hiihtopataljoonan lääkäri

Talven soturit -teoksen julkistamistilaisuudessa Otavassa ranskalainen menestyskirjailija Olivier Norek kertoi olleensa vanhempiensa mökillä helmikuussa 2022, kun tuli tieto Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

 ”Minua alkoi kiinnostaa, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Suomen talvisodan (30.11.1939 – 13.3.1940) historia ja sen sankari Simo Häyhä tekivät niin suuren vaikutuksen, ettei minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa tuon ajan tapahtumista.”

Norek painotti, ettei kyse ole hänen sepittämästään tarinasta. ”Olin tarkka historiallisissa yksityiskohdissa. Sitä paitsi mielikuvitukseni ei olisi riittänyt luomaan niitä todellisia henkilöhahmoja, joihin tutkimuksissani törmäsin”, hän tunnusti.

Le Figaron mestariteokseksi ylistämän teoksen sankariksi nousee ujo ja vähäpuheinen Simo Häyhä. 

Hän oli jo pienestä pitäen kulkenut metsällä isänsä opissa. Silti tarkkuus oli hänellä verissä. Hän ei ampunut ohi. Ei koskaan.

Häyhän ja monen muun, niin sotilaiden kuin lottien, panosta tarvittiin, kun Neuvostoliitto hyökkäsi valtavalla ylivoimalla Suomeen 30.11.1939. Vaikka faktat ovat kirjassa kohdallaan, kyse on silti jännittävästä ja koukuttavasta romaanista, jota lukee henkeään pidätellen.

Norekin henkilögallerian väriläiskänä alaisilleen ärjyy yleensä päissään oleva komppanian päällikkö Aarne Juutilainen. Jotain veret seisauttavasta luutnantista kertoo hänen lempinimensä Marokon kauhu, lyhyesti vain Kauhu, jonka hän sai ranskalaisessa muukalaislegioonassa. Aikamoinen saavutus.

Tästä huolimatta – tai kenties juuri siksi – Juutilaisen tempaukset niittivät tuhoa vastapuolella. Perääntymiskäskyä uhmaten hän onnistui kerran joukkoineen motittamaan venäläisen yksikön ja ryöväämään heiltä konepistoolit, konekiväärit, tykit, kranaatinheittimet ja ammukset. Käskyn noudattamatta jättämisestä häntä ei rangaistu.

”Meillä on liian vähän aseita ja ammuksia, ja tuo legioonalainen toimitti niitä meille juuri enemmän kuin omat tehtaamme! Niin kauan kuin tottelemattomuus tuottaa tulosta, nimitettäköön sitä mieluummin aloitekyvyksi”, totesi hänen esimiehensä kenraalimajuri Woldemar Hägglund.

Suomalaiset taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan sisullaan, neuvokkuudellaan ja tinkimättömällä halullaan puolustaa kotimaataan. Samoja eväitä ei vastapuolelta löytynyt. Siellä kukoistivat pelko, korruptio ja valehtelu. Kollaa kesti, mutta talvisodan ihme ei koskaan päätynyt venäläisiin historiankirjoihin.

Simo Häyhä siellä jossain.

Kauhun rinnalla Simo Häyhälläkin oli suuri rooli puolustustaistelujen menestyksessä. Hän herätti pelkoa erehtymättömänä tarkk’ampujana venäläisten sotilaiden keskuudessa, ja huhut levisivät. Se kuulemma asuu puissa ja hyppii oksalta oksalle. Siksi sitä on mahdoton huomata. Niinpä hän sai venäläisiltä arvonimen Belaja smert, Valkoinen kuolema.

Häyhän eleetön mutta tehokas toiminta sotatantereella herätti ihailua ja ihmetystä taistelutovereissa: Hyö tosiaan näkkiit vaivaa, jotta saisvat siut tapettuu, Onni hämmästeli, mutta sie näytät ko oisit huviretkellä olt.

Norek ei paisuttele taistelukohtauksia, vaan kuvaa ne totuudenmukaisesti, mutta eläytyen. Ilmeikkäällä, koukuttavalla kerronnallaan hän vetää lukijan mukaan taistelujen hurmeeseen.

Sotilaiden välinen kumppanuus ja huumori keventävät sodan julmuuksien kuvausta. Romantiikkaa kertomukseen tuovat lottana työskentelevän Leenan ja Simon parhaan ystävän Toivon orastava rakkaustarina.

Olivier Norek Otavan tiedotustilaisuudessa. Talven soturit oli
mm. Goncourt palkintoehdokas ja voitti arvostetut Prix Renaudot
de Lyceens ja Prix Jean Ginot palkinnot. 
Kuva: Hannele Salminen

Talven sotureita voisi luulla suomalaisen kirjoittamaksi, sillä niin aidon tuntuisesti kieli soljuu murretta myöten. Toivon sanoin: Se lotta on nimeltään Leena. Ja jos työ luuletta, että mie käyn kertomaan juttuloi, niin huonosthan työ miut tunnetta. Sen verran sivistystä miulla kuitenkii on.

Miten ihmeessä Norek on onnistunut tavoittamaan suomalaisen sielunmaiseman näin taitavasti? ”Sain hienon kääntäjän Susanna Tuomi-Giddingsin, joka teki yhteistyötä lingvistien kanssa, jotta kieli soisi aitona. Sain myös apua monilta ihmisiltä, arkistoilta ja museoilta”, Norek kiitteli.

Taustatyö vei parisen vuotta, ja Suomessa Norek vietti 105 päivää, talvisodan keston ajan. Kun pakkanen paukkui 35 asteessa, hän sai viestin isältään. Sen liitteenä oli valokuva muukalaislegioonan yksiköstä. Yhdessä kulmassa erotin kuuluisan Aarne Juutilaisen, Marokon kauhun ja toisessa oman isänisäni. Samassa yksikössä!

Talven soturit on herättänyt suurta huomiota Ranskassa, kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia. Teoksen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin, ja siitä on tekeillä myös elokuva. Olivier Norek on kiertänyt puhumassa kirjastaan eri puolilla maailmaa.

Venäjän häikäilemätön julmuus jatkuu tänäkin päivänä Ukrainassa, joten Talven soturit on polttavan ajankohtainen. Sen epilogissa Norek toteaa: Näistä tapahtumista on kulunut jo lähemmäs sata vuotta, mutta niillä on yhteys nykyhetken tapahtumiin ja ne toimivat varoituksena.

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l’hiver).

Suom. Susanna Tuomi-Giddings. Otava. 2025.  https://otava.fi/kustantamo/otava/ 

Meritta Koivisto: Erakko

”Kirjoitan stereotypioita vastaan”

Meritta Koiviston suosittu Harriet Jaatinen -dekkarisarja on edennyt neljänteen osaan Erakko. Nyt kirjailija paljastaa, miten jännittävät ja koukuttavat tarinat – joihin lukijat henkeään pidätellen eläytyvät – oikein syntyvät?

 Hyppäsin Harrietin matkaan dekkarisarjan toisessa osassa Suojelija http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/08/meritta-koivisto-suojelija.html. Vauhdikas meno tempaisi saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat minut odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, vauhti vain kiihtyi sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä. http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/02/meritta-koivisto-perija.html

Sarjan neljäs teos Erakko on juuri julkaistu E- ja äänikirjana Storytelissä, joka ensi vuonna juhlii kymmenvuotissyntymäpäiviään. 

Erakossa suomalaistaustainen, Tukholmassa työskentelevä kolmikymppinen rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen joutuu uransa kenties monimutkaisimman ja vaikeimman rikoskuvion syövereihin.

”Dekkareissani jännitys, koukuttavuus ja yllättävät käänteet ovat totta kai etusijassa. Haluan silti kirjoittaa monitasoisia teoksia, joten ujutan niihin mukaan, kuin huomaamatta, pohdintaa arvoista ja moraalisista kysymyksistä”, Koivisto avasi teostensa rakennetta.

Vaikka kyse on trillereistä, hänen henkilöhahmonsa ovat tavallisia arkipäivän sankareita, kanssakulkijoita, huolineen ja murheineen. ”Kirjoitan stereotypioita vastaan. Yleensä dekkareissa päähenkilöillä on lukuisia henkilökohtaisia ongelmia. Harriet sen sijaan on järkevä ja pikkutarkka, melkein pedantti. Muu henkilögalleriani tarjoaa hänelle sitten sopivasti vastapainoa”, Koivisto naurahtaa.

Erakon yksi teema on nuorten pahoinvointi ja masennus. Nuoret hakeutuvat nettiyhteisöihin, ja kuvioon tulevat mukaan masennuslääkkeet. Tätä kautta kirjailija on voinut pohtia lääketeollisuuden eettisiä valintoja.

Hän kertoo seuraavansa aikaansa ja haistelevansa sen tuulia. ”Ajan ilmiöt tuottavat kuin itsestään juonikuvioita tarinaan. Perehdyn aiheisiin, ja sen jälkeen annan mielikuvitukseni lentää.” Nuoria kiehtovat romaanissa Tukholman lähimetsässä asuvan erakon materialismin vastaiset ajatukset.

Meritta Koivisto on kansainvälisesti palkittu elokuva-
käsikirjoittaja ja -ohjaaja. Erakko on hänen kahdeksas
romaaninsa. Kuva: Hannele Salminen

”Aistin ilmapiiristä, että ihmiset kaipaavat pois oravanpyörästä kohti rauhallisempaa elämäntapaa. Minulle itsellenikin metsä on tärkeä vastapaino kirjoitustyölle.”

Yksinäisyys vaivaa monia Erakon henkilöhahmoja, kuten teoksen nimikin jo kertoo.”Monet nuoret ovat kiusattuja ja yksinäisiä, minäkin olin aikoinani koulukiusattu. 

Haluan myös kertoa eri-ikäisistä ihmisistä. Ledermannien mahtisuvun matriarkka Margareta tuntee hänkin itsensä yksinäiseksi kultaisessa häkissään Strandvägenin luksuslukaalissa.”

”Margareta on matkan varrella tullut minulle läheiseksi henkilöhahmoksi. Hänen kauttaan voin käsitellä vallan väärinkäyttöä. Margareta tekee, mitä häneltä odotetaan, kunnes päättää tehdä omat valintansa.”

Koivisto kirjoittaa paikoista, joita tuntee. Näitä ovat Tukholma ja Los Angeles, joissa hän on pitkään asunut ja työskennellyt. Myös häntä itseään kiinnostavat asiat lipsahtavat kuin luonnostaan osaksi tarinaa. Margareta tuo mukanaan taiteen ja sen vaikutuskeinot. ”Pidän viikossa lauantaisin yhden vapaapäivän kirjoitustyöstä ja kiertelen silloin näyttelyissä.”

”Kirjoittaminen on tunteiden kanssa elämistä. Uppoudun ja eläydyn tekstiin niin totaalisesti, että pari kattilaakin on palanut karrelle, kun ulkomaailma on unohtunut”, Koivisto tunnustaa. Lukijalta sen sijaan ulkomaailma katoaa, kun on pääteltävä kuka murhasi erakon?

Meritta Koivisto: Erakko. Storytel. 2025. https://www.storytel.com/fi

Espanja myyttien takaa

Eksotiikkaa espanjalaisittain

Sinebrychoffin taidemuseon näyttely ja siihen liittyvä suomen- ja englanninkielinen julkaisu Espanja myyttien takaa esittelevät kattavasti meillä aiemmin lähes tuntematonta maan taidetta ja taiteilijoita 1800-luvulta 1900-luvun alkuun.

Espanjan eksotiikka, flamencon rytmit ja härkätaistelujen hurme houkuttelivat maahan turisteja eri puolilta Eurooppaa jo 1700-luvulta lähtien. Espanjalaiset taiteilijat ottivat tästä kopin, romantisoivat ja mystifioivat omaa kulttuuriaan, tapojaan ja perinteitään maalauksissaan miellyttääkseen turisteja. He tekivät tämän taidokkaasti kuten Espanja myyttien takaa -näyttely osoittaa.

Taidehistorioitsijat Helena Alonso ja J. Òscar Carrascosa ovat kirjoittaneet runsaasti kuvitetun teoksen maalauksia avaavan artikkelin elävästi ja asiantuntevasti. He ovat myös kuratoineet näyttelyn museon amanuenssi Salla Heinon kanssa. Tekstissä alussa kirjoittajat johdattavat aiheeseen, miten romantisoidut aiheet olivat niin suosittuja tuon ajan espanjalaisessa maalaustaiteessa.

On yllättävää, että näiden kehityskulkujen tuloksena tietyt espanjalaisen elämäntavan piirteet, jotka olivat näyttäytyneet valistuksen ajan ajattelijoille epäkohtina, muuttuivat ajan mittaan hyveiksi sekä espanjalaisten että ulkomaalaisten vierailijoiden silmissä.

Francisco Sorolla: Pitsinnypläystä häitäni varten

Maalausten interiöörit lukuisine tarkkoine yksityiskohtineen, henkilöiden asusteet röyhelöineen ja kaikki muu ylenpalttinen rekvisiitta luovat teatraalisia näyttämöitä, jotka idealisoivat todellisuutta. Taidokas esimerkki tästä on Francisco Pradillan Pitsinnypläystä häitäni varten -maalaus. Morsiamen innostunut odotus suorastaan säteilee hänen kasvoiltaan. Tavallinen arkikin sai ylleen kultareunuksen. Taiteilijan sivellin on loihtinut suutarinverstaasta lähes ylellisen salongin teoksessa Suutari Sevillassa.

Suosittu orientalismi kukoisti odaliski-maalauksissa, aiheessa, josta Matisse ja Picassokin myöhemmin ammensivat inspiraatiota. Odaliskit, idealisoidut naishahmot, olivat todellisuudessa kauppatavaraa, haaremiorjia. Yksi ajan tunnetuimpia taiteilijoita Joaquin Sorolla osoitti lahjakkuutensa jo 21-vuotiaana maalaamallaan Odaliski-teoksella. Hän on tavoittanut mallinsa mietteliään ilmeen taidokkaasti.

Martin Sorolla: Odaliski

Ennemmin tai myöhemmin taide rikkoo rajojaan, se kuuluu sen ominaisluonteeseen. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa myös Espanjassa, kun maan taiteilijat lähtivät niitä haistelemaan Italiaan ja Ranskaan. Heidän ilmaisunsa vapautui perinteisistä kaavoista, ja tuloksena syntyi impressionistisia ja realistisia teoksia avant garden hengessä.

Varsinkin Venetsian maisemat kiehtoivat taiteilijoita. Martin Rico lumoutui kanaalien varren rakennuksista ja niiden aalloilla kimaltavasta valosta. Hänen hieno maalauksensa Venetsialaisia kalastajia lähenee jo impressionismia.

Martin Rico: Venetsialaisia kalastajia

1900-luvulle tultaessa realistinen maalaustyyli karsi teoksista turhat rönsyt, ja taiteilijoiden ilmaisu vapautui ja pelkistyi. He halusivat kuvata todellisuutta autenttisesti ja rehellisesti. Aikakauden murrosta kuvaa hyvin myös se, että naiset eivät enää tyytyneet odaliskin rooliin, vaan astuivat taiteen kentälle tekijöinä. Isä ja poika Masrieran teos vuodelta 1902 yksin luonnossa maalavasta naistaiteilijasta oli jotain aivan uutta. Sanoja ilmiölle ei vielä ollut, joten maalaus jäi nimettömäksi.

Vaikka muutos on väistämätöntä, jotain lumoavaa menetettiin – kieltämättä yliampuvien – mutta niin ihanien teosten myötä. Onneksi nostalgiamatkalle niiden pariin pääsee 11.1. saakka Sinebrychoffin taidemuseossa. www.sinebrychoffintaidemuseo.fi 

 

Ilja Karsikas: Kahden kodin lauluja

”Me olemme päättäneet erota”

 Ilja Karsikkaan sympaattinen lasten kuvakirja Kahden kodin lauluja sopii myös varttuneemmille lukijoille. Teos kertoo vanhempien erosta lapsen näkökulmasta. Mutta myös rakkaudesta ja turvaverkoista, jotka kantavat uuteen alkuun.

Pyryn mielestä ero on kuin sotajoukkojen yhteentörmäys. Taistelu, jossa ei ole voittajaa.

Kun Petja eräänä sateisena päivänä saapastelee kotiin, siellä vallitsee painostava tunnelma. Muusikkovanhemmat eivät enää löydä yhteistä säveltä ja ovat päättäneet erota. 

Petjan maailma romahtaa: miten minun sitten käy! Hän ei kuuntele lohdutuksia vaan ryntää omaan huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni.

Graafisen suunnittelijan Ilja Karsikkaan kirjoittama ja kuvittama Kahden kodin lauluja (S&S) sai alkunsa hänen omasta eroprosessistaan parisen vuotta sitten. 

”Kirja kulki limittäin rankan kokemukseni kanssa, jota seurasi suuri elämänmuutos”, hän paljasti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Karsikas kiitti erotukihenkilöään, yksilö- ja pariterapeutti Aimo Puukkia ja ystäviään, jotka luotsasivat hänet pahimman myrskyn läpi. ”Ero tuo mukanaan paljon ikävää: epäonnistumisen tunteita ja oman roolin kyseenalaistamista. Moni asia myös menee uusiksi, kuten sosiaaliset suhteet, seksuaalisuus ja talous. Huoltajuusasiatkin on hoidettava”, Puukki totesi puheessaan. ”Kun toipumisprosessi alkaa, edessä on itsenäisyyden oppimista ja uuden identiteetin luomista.”

Koko perheen erokirjassa suurilla kuvilla on päärooli, teksti näyttelee sivuosaa. Henkilöhahmojen korostuneet ilmeet paljastavat heidän ajatuksiaan ja tunteitaan.  Kuvien lukuisat yksityiskohdat luovat autenttista tunnelmaa, kertovat omia pieniä tarinoitaan. Vaikka aihe on surullinen, sivuilla vilahteleva huumori keventää tunnelmaa.

Petjan unilelutkin päivittelevät neuvottomina hänen surkeaa tilannettaan. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä avuksi sipsuttelee pieni hyppyhämähäkki. Vähitellen Petja huomaa, että moni asia on sittenkin ennallaan. Hänellä on ystäviä ja yhden kodin sijasta nyt kaksi majapaikkaa, joissa hän on rakas.

Mummolassa otetaan rennosti, siellä palataan nostalgiselle 80-luvulle. Juodaan punkkua ja tanssahdellaan diskopallon alla vinyylilevyjen tahdissa. Mummo alkaa virkata hyppyhämähäkille seittiä, jonka turvin se voisi luoda nahkansa.

Isän tapaillessa sointuja uuteen biisiin, Petja jatkaa virkkaamista, vaikka silmukoita vähän putoileekin. Hän punoo hämähäkille ja itselleen seittiä, turvaverkkoa, joka yhdistää kaikki hänelle tärkeät paikat. Lopuksi Petja keinuu turvaverkossa levollisena, sillä se kannattelee.

Seitin suojassa, minun nukkuessani, hämähäkki luo nahkansa. Aamulla se on taas vähän isompi ja vahvempi.

Ilja Karsikas käsittelee kirjoissaan kantaaottavia ja haastavia
 aiheita, yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja psykologisia teemoja.
Kuva: Hannele Salminen

Turvaverkko on kannatellut myös Ilja Karsikasta: ”Suhde lapsiini on positiivisesti muuttunut. Eroprosessin myötä menetin yhden ihmisen, mutta sain tilalle monta uutta ystävää.” Elämä on arvaamatonta, eikä sen takaiskuja voi ennustaa. Jälkeenpäin katsottuna ne voivatkin joskus osoittautua onnenpotkuiksi, mahdollisuudeksi kasvaa ihmisenä.

Ilja Karsikas: Kahden kodin lauluja. S&S. 2025. 

https://kustantamo.sets.fi/kirja/kahden-kodin-lauluja/?attribute_pa_format=kovakantinen  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat

Rakkautta ja kilahduksia

Kuten Quynh Tranin teoksen Kun toiset nauttivat kannen verenpunaisista, uhkaavista kasvoista voi päätellä, kyse ei ole kepeästä rakkausromaanista. Sen sijaan psykologina työskentelevä kirjailija uppoaa taitavasti syvälle mielen selittämättömiin kerroksiin, rakkauden syntysijoille.

Silloin Maggie ymmärsi: hän on niitä jotka saavat mielihyvää katsoessaan, kun toiset nauttivat.

Mitä rakkaudesta vielä voi kirjoittaa, eikö kaikki ole jo sanottu? Ei ole, sen Malmössä asuva, Pietarsaaresta kotoisin oleva Quynh Tran osoittaa toisella kirjallaan Kun toiset nauttivat (Teos). 

Hänen esikoisensa Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja voitti lukuisia palkintoja. Vesa Rantama luonnehti sitä Helsingin Sanomissa” tiivistunnelmaiseksi ulkopuolisuuden kuvaukseksi, joka tuo vietnamilaisyhteisön näkökulman voimalla kotimaiseen kirjallisuuteen”.

Uudessa romaanissa sen päähenkilöt, Vietnamista muuttanut Maggie ja hänen teini-ikäinen, Ruotsissa syntynyt tyttärensä Lana, ovat sopeutuneet Lundin kaupungin elämänmenoon sujuvasti. Silti ulkopuolisuuden tunne vaivaa heitä kumpaakin, omalla tavallaan. 

Teoksen eräänlaiset johdantosanat lausutaan jo heti ensimmäisillä sivuilla: Lana on ”fiksu kuusitoistavuotias, joka silloin tällöin kilahtaa”. Hänellä ei sen vuoksi ole ollut poikaystävää puoleen vuoteen, seikka jota Maggie ihmettelee. Toisaalta ei hänellä itselläkään ole eronsa jälkeen ollut ketään.

Lanalla on kyllä riittänyt poikaystäviä jonoksi asti, mutta hän on heidät toinen toisensa jälkeen jättänyt. Jotain tuntui aina puuttuneen. Olisiko se rakkaus? Lana yrittää udella tietoja isästään, jota hän ei koskaan ole tavannut, mutta Maggie on haluton avautumaan rakkauselämästään. Äiti ja tytär elävät ahtaasti kaksiossa, mutta eivät kohtaa, eivät tunne- eivätkä kommunikointitasolla.

Kun japanilaistyyppinen kylpylä, jossa Maggie työskentelee lakkautetaan, ja Lana alkaa seurustella räppäri Jakobin kanssa, viestitykseen ei turhia sanoja tarvita.  Maggie oli ilmoittanut: ”Minut on irtisanottu” ja Lana oli vastannut: ”Mä oon tavannu yhden pojan.”

Sekä äidin että tyttären mielennäyttämöllä tapahtuu paljon, he kumpikin käyvät vilkasta sisäistä dialogia. Sillä vain ei ole väylää purkautua ulos sanoiksi ja tunteiksi. Tran lomittaa taitavasti, kuin huomaamatta, henkiöidensä sisäisen puheen nykyhetken tapahtumiin. Outi Mennan suomennos sujuu niin elävänä, että voisin kuvitella teoksen alun perinkin kirjoitetun suomeksi.

Tranin tarkkanäköinen psykologinen silmä, kertomuksen lukuisat yksityiskohdat sekä eleetön, osoittelematon kerronta sytyttävät tarinan henkiin ilmeikkääksi kuvaelmaksi. Tuntuu kuin elämä itse puhuisi sivuilta, toteaisi surullisena, että vasta jälkeenpäin ymmärrämme, mitä olisi ja mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tulkinnat hän jättää lukijalle.

Quynh Tranin esikoisteos voitti mm. Runeberg-
palkinnon. Kuva: Kevin Chang

Lanan kilahdukset, lyönnit, potkut ja veitsen heiluttelu, saavat ihmiset hänen ympärillään varovaisiksi. Sattuman kautta hän ajautuu lavarunoustilaisuuteen, jossa esitetyt runot jäävät pyörimään hänen päähänsä. Lanasta tuntuu kuin niistä avautuisi väylä avoimempiin vesiin. Vähän kuin hänen rintakehäänsä olisi auennut aina vain uusia huoneita täynnä ilmaa.

Seurustelu on peliä, ja Lana oppii sen sääntöjä koko ajan: Jos haluaa olla jonkun tyypin kanssa, tiettyjä asioita on vain pakko sietää. Mutta välittääkö hän Jakobista todella? Lana alkaa epäillä itseään: Toimiiko rakkaus näin, hänen kykynsä rakastaa, ikään kuin sumuna joka hälvenee vähitellen?

Täydenkuun valaisemasta festivaali-illasta tulee tarinan kulminaatiopiste, jonka jälkeen mikään ei enää ole ennallaan. Ehdin vain kuiskata älkää! mutta  on jo liian myöhäistä. Sitä paitsi eiväthän he minua kirjan sivuille kuule. Näin vastustamattomasti Tranin teksti vetää mukaansa.

Kulkemani matka Maggien ja Lanan seurassa jätti mietteliääksi. Haluaisin tietää, mitä heille tapahtui sen jälkeen kun suljin kirjan kannen. Miten Lanan ja Jakobin kävi, entä löysikö Maggie uuden työpaikan, kenties kaipaamansa rakkauden? Mutta hei, tämähän on vain hienoa kirjallisuutta, faabelia! Niinpä, ja juuri siksi niin totta.

Quynh Tran. Kun muut nauttivat. Teos. 2025. 298 s. https://www.teos.fi/

(När andra njuter). Suomentanut Outi Menna. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sieluaanko se täältä tuli etsimään

Marjo Niemen raadollisesta hyperrealismista ja surrealistisista kohtauksista on syntynyt hurja, hieno romaani Pienen budjetin sotaelokuva. Sen kerrostumat lävistää osattomuuden ja epätasa-arvon synkkä virta, jossa ihmispolot kauhovat kuka milläkin rikkinäisellä melalla. Pysäyttävä, silmiä avaava teos.

”Olen huomannut, että luokkakokemus jää helposti valheellisessa yhtäläisten mahdollisuuksien ilmapiirissä sanoittamatta, jopa tunnistamatta, Marjo Niemi toteaa.

Hän käsittelee omaperäisissä teoksissaan ihmisenä olemisen kivuliaita, nurjia ja naurettavia puolia. Pitelemättömällä kielellään hän lietsoo nämä surullisen tunnistettavat olomuodot hulvattomaan menoon romaanissaan Kuuleminen.

Yllä olevan kirjoitin hänen Finlandia-ehdokkaaksi yltäneestä edellisestä romaanistaan. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen teokseensa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos).

Pauliina Mäkelän käsialaa oleva kansikuva pureutuu teoksen ytimeen, syvälle minäkertojan kipeisiin muistoihin. Kaupunkilaistunut eräs ihminen, kuten Niemi häntä kutsuu, palaa päivittämään muistojaan entiselle kotikonnulleen parisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tehtaan lakkauttamisen myötä syrjäkylä uuvahti hengettömäksi, jäljelle jäi peltihalleja ja tarpeettomia ihmisiä.

Erään ihmisen taustakuorona tapahtumista raportoivat oudot äänet, joita hän päänsä sisällä kuulee. Niiden pilkalliset ja vähättelevät kommentit osuvat toisinaan naulan kantaan. Erään ihmisen luokkanousu köyhästä kodista yliopistoon on juuttunut kerrosten väliin, ja sen äänet varsin hyvin tietävät: Et sinä paskamaisteri asetu sinne, mutta et enää ole tervetullut tännekään, tajuatko.

Varsin pian eräs henkilö tämän tajuaa. Tragikoomiset kohtaamiset paikkakuntalaisten kanssa naurattavat kunnes itkettävät, sillä ne voisivat olla totisinta totta. Marjo Niemi nimittää kirjoitustyyliään tunteiden realismiksi: ”Kirjan teema on minulle aina henkilökohtainen, vaikka henkilöt ja tarina ovat fiktiota.”

Kun eräs henkilö alkaa raottaa lapsuutensa Pandoran lippaan kantta, meille tarjoutuu vielä mahdollisuus paeta: Voitte poistua milloin vain haluatte, keskeyttämättä mitään. (..) Mutta täälläpäin on niin, että jos alkaa nähdä, pitää sitten nähdä kaikki. Se on sinunkin kohtalosi.

Ja näkemistä piisaa. Lapsuuden muistot tökkivät toisiaan, niistä syntyy jatkokertomus, joka huipentuu, kun isä jää työttömäksi, alkoholisoituu ja alkaa murjoa perhettään entistä rivakammin. Arvottomuuden ja tarpeettomuuden tunteet ruokkivat näköalattomuutta, katkeruutta ja vihaa.

Kännipäissään isä vielä unelmoi, sopertelee ideaa sotaelokuvasta, jossa ainoana henkiin jäänyt mies taistelee yksin venäläisjoukkoa vastaan. Hän eläytyy umpihumalassa kässäriinsä, alkaa elää sitä todeksi ja ammuskella summamutikassa kotona. Kun poliisit rynnistivät piirittämään taloa, perheen muutenkin jo kolhiutunut maine sai lopullisen kuoliniskun. Me lillumme jokainen omassa häpeässämme.

Marjo Niemi kirjoittaa proosaa ja draamaa. Hän juhli teoksensa
ilmestymistä Teoksen ja Siltalan tiloissa.
Kuva: Hannele Salminen

Erään ihmisen muistot ja nykyhetken kohellukset kylillä komppaavat yhteen, ravistelevat kaupunkikuorrutuksen hänen olkapäiltään ja tartuttavat häneen paikallishajun. Itsekunnioituksen rippeillekin on heitettävä hyvästit. Tässä vaiheessa Pienen budjetin sotaelokuvaa en enää lue, vaan elän sitä.

Istahdan erään ihmisen viereen virttyneelle sohvalle, kun hän kaataa viinaa kitusiinsa upotakseen syvemmälle, läväyttääkseen Pandoran lippaan kannen apposen auki. Niemen omalakinen kerrontapa, mielikuvitus ja viisto huumori milloin paiskaavat rähmälleen mutaan, milloin vinkkaavat katsomaan kuusenlatvassa hautaustaan odottavaa isää. Macondon ihmeet kalpenevat tämän hulabaloon pyörteissä.

Loppusuora häämöttää, kun eräs ihminen haluaa vihdoin löytää sen, mitä tuli etsimään, lapsuutensa. Hän suunnistaa aarteenetsintään kirkonmäelle pistolapio pyörän tarakalle kiinnitettynä. Reissu osoittautuu menestykselliseksi, sillä kaivuutyön tuloksena löytyy vanha, painava kirja.

Opuksen sisuksiin on kaiverrettu onkalo, jossa aarre lepää. Niemen symboliikka koskettaa. Hänen mukaansa ”on vaatinut pitkän etäisyyden, jotta tunteet ja kokemukset ovat löytäneet nimensä ja sanansa”. Nyt ne ovat sen vaikuttavasti tehneet.

On kotiinpaluun aika. Veli vielä vannottaa: Mee nyt, äläkä ikinä tuu takas! Marjo Niemi uudistaa teoksillaan romaanikerrontaa. Törmäyttää lukijan kerta toisensa jälkeen katsomaan ja näkemään, mitä tapahtuu todella. Juuri tällä hetkellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos, 2025. 249 s. https://www.teos.fi