Nikon kädessä, elämä edessä
Teoksessaan
Muodonmuutoksia valokuvaaja Lauri
Eriksson etsii vastausta taiteen perimmäisiin kysymyksiin: kuka minä olen,
minne olen menossa ja mikä on paikkani maailmassa? Valokuvista, kahdesta
esseestä sekä tekstifragmenteista hahmottuu muotokuva jatkuvassa muutoksessa
olevasta ihmisestä.
Milloinkaan ei
voi tietää, mitkä kasvot milloinkin näyttäytyvät. Toisinaan valokuva eiliseltä
on kuin toisesta ajasta ja tarinasta. – Jukka Viikilä
Lauri Eriksson aloittaa teoksessaan Muodonmuutoksia (PARVS) pirstaleisen elämänsä luonnostelun esseellä Satunnaisia valokuvia, muistiinpanoja ja muodonmuutoksia. Hänen inspiraatioinaan on ollut kaksi vanhaa valokuva-albumia, joihin hänen isänsä on kiinnittänyt hänen lapsena ottamiaan valokuvia 1960–1970-luvuilla.
Kirjan eri vuosikymmeniltä peräisin olevat snapshotit,
asetelmat, luonnonmaisemat ja omaperäiset omakuvat eivät kaikki ole
perinteisessä mielessä ole ”onnistuneita”. Joissakin sommittelu onnahtelee, osa
on käännetty negatiiveiksi, osassa käytetty päällekkäisvalotusta.
Kyse ei silti ole kikkailusta. Kuviin latautunut tunnelma
välittyy katsojan tajuntaan mielikuvituksen materiaaliksi, assosiaatioiksi, omien
muistojen varjoiksi. Eriksson kirjoittaa eläneensä pienestä pitäen jonkinlaisessa
välitilassa, haaveissa. Hänen kuviaan voisi tulkita niiden eräänlaisiksi
symboleiksi.
Saariston ikiaikaisilla kallioilla Eriksson tekee
aikamatkan menneeseen. Ehkä horisontissa
piirtyy niin ikään synonyymi vapaudelle, välitilalle ja muutoksen
mahdollisuudelle. Erikssonin omakuvat luonnossa tuovat mieleen Arno Rafael Minkkisen valokuvat, joissa
hänen alaston vartalonsa sulautuu orgaaniseksi osaksi luontoa.
Omakuva, 2022
Kirjan toisessa esseessä Illuusion loppu valokuvataiteilija Joel Karppanen ei Erikssonin lailla uppoa vanhoihin kellastuneisiin
muistoihin. Päinvastoin. Kun katson
vanhoja valokuvia, minua ei kummittele menneisyys, vaan tulevaisuudet, jotka
eivät koskaan toteutuneet.
Hän ottaa esseessään kopin Erikssonin esille nostamista
kysymyksistä ja pohdinnoista kommentoimalla hänen tekstiään ja kuviaan. Kahden
valokuvaajan – joilla on ikäeroa lähes 30 vuotta – välille syntyy näin
kiinnostavaa vuoropuhelua kuvista, kuvaamisesta ja muodonmuutoksista.
Muistimme ei ole
koskaan terävä, se pikemminkin välkehtii. Valokuvan muisti sen sijaan pysyy,
mutta niihin heijastamamme merkitykset muuttuvat, Karppanen
kirjoittaa. Kun me tulevaisuudesta käsin katsomme menneisyyden kuvia, ne
heräävät henkiin ja kertovat sanattomia tarinoitaan, vaikka ovatkin kivettyneet
hetkiin kauan sitten. Millaisia tarinoita olisivat kertoneet kuvat, joita
tuolloin ei otettu?
Omakuva, 1989. Nikon kädessä, elämä edessä.
Muodonmuutos on hajoamisen ja rakentumisen jatkuvaa
liikettä. Muutos on viime kädessä
tulemista joksikin, Eriksson kirjoittaa. Pienestä pitäen hän on tuntenut
elävänsä jonkinlaisessa välitilassa. Tekstifragmentissaan hän toteaa: Vinoutuneiden viivojen maailma / virtaa
ohitseni / kuorii ihoni / ja minä vielä odottelen / itseäni.
Kirjailija Maggie
Nelson on kuvannut ihmiselämää jatkuvana muutoksena teoksessaan Argonautit. Kreikkalaisen mytologian mukaan Argo-laivan argonautit rakensivat laivaansa
matkan varrella pala palalta uusiksi. Silti se säilyi Argona.
Valokuvaaminen vie sekin eräänlaiseen välitilaan, kommunikointiin
maailman kanssa, yritykseen kietoutua siihen, hälventää minän ja maailman välistä
rajaa. Eikä kuvaaminen ole vain katsomista vaan myös fyysistä kommunikointia,
eräänlaista paritanssia kohteen kanssa. Sormi etsimellä askel eteen, taakse,
sivulle samalla kun silmä tarkkailee valon ja varjojen liikettä.
Omakuva, 2018
Illuusioiden loppu häämöttää, sillä vasta kuplien
puhjettua on mahdollista pelkän katsomisen sijaan nähdä syvemmälle. Karppanen
kertoo matkustaneensa dokumentoimassa Eurooppaan rantautuvia pakolaisia ja
sotilaita Ukrainan etulinjassa.
Mutta mitä
syvemmälle kamerani taakse uppouduin, sitä rajatummin näin mitään muuta
ympärilläni, vielä vähemmän itseäni. Se oli itsepetos, mutta pakollista
laatuaan. Vasta illuusion jälkeen on mahdollista nähdä.
Kamerallakin on sanansa sanottavana Erissonin
fragmentissa, joka sekin on ajan saatossa kokenut pienen muodonmuutoksen. Nimeni on kamera // Tallennan muistoja /
joita en omista / katselen maisemia / joissa en voi liikkua / Sieluni on lasia
/ ruumiini metallia / olen valon ja muodon työläinen / muistojen tehdas (1989/2024)
Annetaan Joel Karppaselle viimeinen sana, rivakka
kehotus, johon Lauri Eriksson varmaan yhtyy: On aika lakata rypemästä ja tarttua jälleen kameraan.
Emil Aaltosen museossa Tampereella Lauri Erikssonin
kirjaan liittyvä näyttely Muodonmuutoksia
on avoinna 15.12. saakka.
Lauri Eriksson: Muodonmuutoksia. PARVS, 2024. 96 s. https://parvs.fi/