Välitilinpäätöksen aika
Hannu
Mäkelä pohtii Suunnitelma loppuelämän
varalle -teoksessaan itselleen tärkeiksi osoittautuneita teemoja ja
rakentaa niistä 25 kohdan huoneentaulun.
Taimen joka välähtää kivien välissä
tuo mieleen sinun elämäsi.
Antonio
Tabucchin toteamus sopisi Hannu Mäkelän uuden
teoksen motoksi. Elämä ja me muutumme joka hetki, mutta on hyvä välillä
pysähtyä summaamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Suunnitelmaa loppuelämän varalle (Kirjapaja) Mäkelä alkoi
kirjoittaa loppuelämänsä ensimmäisenä päivänä täytettyään 75 vuotta.
Vuosiin on mahtunut paljon, edelleen jatkuvaa työelämääkin
viitisenkymmentä vuotta. Tuloksena on syntynyt kirjoitettuja ja toimitettuja
teoksia parisensataa, romaaneja, runoja, tietokirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä.
Mäkelä tunnustaa, että välillä on mennyt liiankin lujaa.
”…ryntäilin sinne tänne esineitä, ihmisiä
ja itseäni kolhien ja seurauksista vähääkään piittaamatta.” Elämä alkoi
painaa entistä enemmän samalla kun sielulle ja mielelle jäi yhä vähemmän tilaa.
Oli herättävä ja katsottava itseään ulkoapäin, toisten
silmin. Niinpä Horatiuksen sinänsä ansiokas kehotus Carpe diem, Tartu hetkeen, saa Mäkelän pohdiskeluissa muodon: Tartu arkeen ja herää. Viisas neuvo
pääsee kirjailijan itselleen laatimaan 25 kohdan huoneentauluun.
Mäkelä ei pakene todellisuutta uppoamalla virtuaalisiin
maailmoihin. Hän haluaa itse katsoa, kokea, tuntea ja koskettaa. Nämä toimet kuuluvat
hänen mukaansa myös sanatyöläisen välttämättömään työkalupakkiin. ”Ilman tietoa, ymmärrystä ja tutkivia silmiä
ei ole mahdollista kasvaa kirjailijana.”
Mäkelän vapaasti ajelehtivien ajatusten virtaan solahtaa
kuin huomaamattaan punnitsemaan hänen valitsemiaan ohjenuoria. Kirjailija tutkailee
vanhoja viisauksia, antaa niille uusia tulkintoja ja avaa samalla näkökulmia
moneen tämän hetken polttavaan ongelmaan.
Meitä on jo liikaa, ja luonnonvarastojen pohja alkaa häämöttää.
Tekniikka on haavoittuvaista ja vaikka sen piti vapauttaa meidät, olemme yhä
enenevässä määrin koneisiin sidottuja marionetteja. Mikä meitä tulevaisuudessa
odottaa, sitä ei kukaan tiedä. Mäkelän johtopäätös kimurantissa tilanteessa kuuluu
kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Pysy
ihmisenä".
Tiedekään ei meitä pelasta. Se on omanlaistaan faktauskoa, jonka totuudet
muuttuvat ajan mukana. Mikä tänään on totta, ei sitä huomenna enää ole.
Kirjailija Samuli Paronen osui
naulankantaan todetessaan: ”Vastaukset
muuttuvat, kysymykset sen sijaan palaavat yhä uudelleen".
Mikä neuvoksi? Vaikkemme lopullista totuutta koskaan
saavutakaan, meidän on kannettava vastuumme: ”Totuuteen voi ja tulee pyrkiä monta kautta.” Minäkin lähden
leikkiin mukaan ja totean: Kenties totuus loppujen lopuksi on kaikkien
totuuksien summa.
 |
| Kaj Stenvallin öljyvärimaalaus Mita asiaa? |
Nuoruudessa aikaa tuntuu piisaavan loputtomasti, eikä
sitä ole aikaa sen kummemmin ryhtyä funtsimaan. Kun elettyä on takana enemmän
kuin edessä, on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään.
Ajan armoton pyörä tuhlaa
sekunteja, kuukausia, vuosikymmeniä. Tuo mukanaan suruja, pettymyksiä ja
menetyksiä.
Tätä ei kuitenkaan kannata jäädä murehtimaan, joten
Mäkelä ehdottaakin, että ruvetaan ajan kaveriksi. Kiepautetaan sen pyörää
taaksepäin muistoihin ja luodaan siltoja menneeseen. Muistot jatkavat elämäämme
taaksepäin, unelmat vievät eteenpäin.
Mäkelän ystävältä, kaksinkertaiselta
Finlandia-voittajalta Bo Carpelanilta
on peräisin hieno teesi, jossa kiteytyy niin mennyt kuin tuleva: ”Muista, uneksi".
Todellisuus, totuus, usko, aika, arki, muistot ja
unelmat. Mikä listasta puuttuu? Rakkaus, se kaikista suurin, outo voima, josta
on kirjoitettu niin paljon, että aihe tuntuu loppuun kalutulta. Silti, kun se
kohdalle osuu, salamaniskua ei voi verrata mihinkään muuhun. Rakkauden tunne on ainutkertainen.
Taiteentekijöillekin se välähtelee pohjattomana innoituksen lähteenä.
 |
| Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016. Kuva: Uzi Varon |
Hannu Mäkelällä on takanaan neljä avioliittoa. Vähä
vähältä ne opettivat, miten elää toisen ihmisen kanssa. Neljännessä,
onnellisimmassa liitossaan: "Tuntui kuin oikea rakkaus olisi siten lopulta mahdollista minunkin kohdallani. Ja tunsin, että myös hän rakasti minua samalla tavalla".
Avioliitto päättyi traagisesti vaimon yllättävään
kuolemaan muutama vuosi sitten. Silti Mäkelä haluaa olla avoin ja pitää
rakkauden tunteesta kiinni ”kuin
keikkuvan laivan matruusi harusköydestä”.
Kirjailija aikoo kulkea tiensä loppuun saakka
kokemuksista viisastuneena ja katsoa uteliaana vieläkö ihmeitä hänenkin
kohdallaan tapahtuu ohjenuoranaan: ”Rakasta
enemmän, pyydä vähemmän".
Suunnitelma
loppuelämän varalle havahduttaa miettimään, olenko minä suunnitellut
tulevaisuuttani, luonnostellut sille reittiopasta? Kysymystä pohdiskellessa
Hannu Mäkelän viisas kirja tarjoaa varteenotettavia vastauksia.
Kaj
Stenvallin No more pulinas -näyttely
Galleria Brondalla 8.9. saakka.
