Eero Ojanen: Metsän filosofia

Kirjallinen metsäretki

 Tuntuu kuin itse metsänhenki olisi läsnä Eero Ojasen metsää monista kiinnostavista näkökulmista tarkastelevassa teoksessa Metsän filosofia.

Metsässä ja hengessä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, ja jos metsässä tuntee jollain tapaa hengen läsnäolon tai erityisen tunnelman tai jos jokin sen tapainen asia juolahtaa mieleen, niin saattaa olla isojen ja olennaisten kysymysten äärellä.

Filosofian tohtori ja tietokirjailija Eero Ojanen tunnustaa heti teoksensa Metsän filosofia (Kirjapaja) alussa, ettei ole erityinen metsäihminen vaikka mustikoita käykin poimimassa. Asenne sopii filosofille, joka tarkastelee asioita ulkopuolisen näkökulmasta.

Filosofin tehtävä on esittää kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Ojanen pohtii muun muassa kysymystä: Mikä on metsän olemus ja idea? 

Metsän filosofia voi tarkoittaa myös metsässä ajattelua, jolloin aihepiiri laajenee, ja metsä tarjoa mietteisiin oman näkökulmansa.

Metsä ei ole vain osa luontoa, se humisee mielessämme myös myytteinä, vertauskuvina ja tarinoina. Metsään liittyy myös paljon symboliikkaa.

 Entä jos eläytyisi metsäksi, menisi sen kaarnoihin ja puhuisi sen sammaleisella äänellä? Näin voisi parhaimmillaan syntyä maagista realismia. Mieleen juolahtaa saman tien Max Porterin kiehtova romaani Lanny, jossa luonto osallistuu täysin rinnoin tapahtumiin.

Metsän määrittely karkaa käsistä, kun sitä yrittää panna ruotuun. Metsä saattaa vaikuttaa villiltä ja sekavalta, mutta sillä on aivan oma järjestyksensä, jota metsään menijän on noudatettava. Metsän polkuja ei voi viivoittimella suoristaa, kivet, kannot, tammet ja lammet on kierrettävä, toteltava metsän omaa koreografiaa.

Puut ovat itsestään selvästi osa metsää, silti nekään eivät sitä kattavasti selitä. Esimerkiksi tehometsätalouden yhden lajin ”puupellot” eivät ole metsää. Ne ovat menettäneet monimuotoisen metsäisyytensä.

Me olemme eittämättä metsäkansaa, sillä Suomessa metsän osuus maan pinta-alasta on suurimpia maailmassa, Ojanen toteaa. Kaiken lisäksi ”metsäalaa myös riittää jokaista suomalaista ihmistä kohden viitisen hehtaaria, joten metsää on myös suhteessa asukaslukuun varsin paljon”.

Eero Ojasen laaja tuotanto sisältää sekä
faktaa että fiktiota. Kuva: Uzi Varon

Suomessa metsään on helppo mennä. Risto Rasan esikoisrunokokoelman mukaan Metsän seinä on vain vihreä ovi. Sen voi avata ja astua muitta mutkitta sisään. 

Vaikeakulkuiset vuoristometsät ja läpitunkemattomat viidakot eivät tätä mahdollisuutta tarjoa. Meille tutut jokamiehenoikeus ja mökkeilykulttuuri ovat nekin muualla harvinaista metsäilyä.

Metsä on ruokkinut ja ruokkii meitä edelleen monin tavoin. Kun halla korjasi viljasadon katovuosina, turvauduttiin metsään ja haettiin sieltä männynkuorta pettuleivän tekoon, körttiläisyyden perustajan Paavo Ruotsalaisen mukaan ”otettiin lainaa oravilta”. 

Aki Ollikainen kuvaa näitä aikoja pakahduttavasti romaanissaan Nälkävuosi, joka nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kirjallisuudessa metsä on monesti toiminut vertauskuvana ihmisen tietoisuuden synnylle maailman vanhimmasta, 2000 eKr syntyneestä Gilgamesh-runoelmasta lähtien. Ojanen löytää eepoksesta yhtymäkohtia Kalevalassa kerrottuun Ison tammen runoon. Raamatussakin ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta, kun hän maistoi hyvän ja pahan tiedon puusta.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2004) pohtii ”tunnetussa Tiedon puu -esseesarjassaan ihmisen luoman tekniikan olemusta ja sitä, onko tietoon perustuva tekniikka ihmiselle siunaukseksi vai onko sillä vaarallisia seurauksia eli johtaako ihmisen tieto lopulta hyvään vai pahaan”.

Kuuluisa filosofi oli edellä aikaansa. Tekoäly kehittyy nyt sellaista vauhtia, ettei monikaan edes alan asiantuntijoista pysy enää sen perässä. Tästä herää tieteisfantasialta kuulostava, pelottava kysymys: tuhoaako tekoäly lopulta ihmiskunnan?

Hannele Salminen: Metsän sylissä, 2023.

Nyt taisin eksyä harhapoluille. Mutta niinhän metsässä – kirjallisessakin – samoillessa usein käy. Vihreässä salissa mieli ja ruumis rentoutuvat, ajatukset vapautuvat arkiajattelun urautuneista kahleista ja karkaavat kenties uusiin luoviin sfääreihin. Metsässä vaeltelulla on myös tieteellisesti todistettuja terveysvaikutuksia.

Luvussa Metsään muuttaneita Ojanen tarkastelee metsäfilosofeja, heistä ensimmäisenä Henry David Thoreauta (1817–1862), jota pidetään modernin ympäristöajattelun tienraivaajana. Klassikkoteoksessaan Walden hän kuvaa yksinkertaista elämää metsässä.

Ojanen kumoaa legendan, jonka mukaan Thoreau eli niin kuin opetti. Hän ei vetäytynyt metsän armoille vaan mökkiin parin kilometrin päähän kaupunkikodistaan ja kävi päivittäin syömässä äitinsä luona. Tämä ei kuitenkaan vähennä hänen yhteiskunnallisten ajatustensa ja metsäfilosofiansa arvoa.

Kotimaista vastinettamme Thoreaulle edustaa ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkola. Hän puolestaan eli niin kuin opetti ammattikalastajana. Kaikista toisinajattelijan voimakkaista kannanotoista ei olla yhtä mieltä. Ne eivät kuitenkaan mitätöi hänen laajaa tuotantoaan ja työtään luonnonsuojelun puolesta. Jälkeensä hän jätti hienon perinnön Luonnonperintösäätiön, joka ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi.

Ritva Kovalainen: Korpitaival sarjasta Pohjoistuulen metsä.

Suhtautuminen metsiin on kautta aikojen ollut ristiriitaista. Suomalaisen identiteetin syntyvaiheissa 1800-luvulla J.L. Runeberg piti metsää suomalaisuuden ytimenä. J. V. Snellman puolestaan ei metsistä piitannut vaan suhtautui niiden merkitykseen vähätellen ja torjuvasti, Ojanen toteaa.

Teollisen nousun myötä metsäteollisuudesta tuli sen kivijalka. Zacharias Topeliukselle metsien parturoinnit olivat kauhistus. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä luonnon puolestapuhujana. Metsät olivat hänelle Suomea suojaava turkki, jota maa ja luonto välttämättä tarvitsivat. Laajat metsähakkuut olivat hänen mielestään ”sama kuin kiskottaisiin turkki ihmisen päältä talvipakkasessa”.

Kaskeamisesta ja tervanpoltosta alkanut ”turkinriisto” on jatkunut yhä kiivaampaan tahtiin tehometsätalouden vaatimina avohakkuina ja aarniometsien hävittämisenä. Nyt suunta toivottavasti kääntyy, sillä ilmastonmuutos ja hiilinielut ovat tuoneet metsäkeskusteluun uuden, elintärkeän näkökulman. On vähitellen oivallettu, että metsät ovat meidän keuhkomme, joita ilman me tukehdumme.

Kuvataide ”metsittyi” suomalaisen identiteetin nousun myötä. Werner Holmbergin hienojen kansallisromanttisen maalausten innoittamina kultakauden taiteilijat 1800–1900-lukujen vaihteessa alkoivat kukin omalla tavallaan etsiä ja maalata luontoaiheita.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä, 1860.

Entä nykytaiteilijat? Miten he metsän näkevät ja sitä tulkitsevat? Taidevalokuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat tehneet hienoa työtä ikuistamalla luonnontilaista metsää ja sen surullista tuhoa näyttelyissään ja valokuvakirjoissaan.

”Olemme niin tottuneita ihmisen muokkaamiin maisemiin, että luonnontilaisen metsän kasvot uhkaavat kadota mielestämme”, he kirjoittavat metsätrilogiansa vaikuttavassa päätösosassa Pohjoistuulen metsä.

Ei anneta metsän kasvojen kadota. Metsät tarvitsevat meitä ja me metsiä. Meidän ihmisten on tietoisina olentoina kannettava vastuumme luonnon hyvinvoinnista. Kun elämme sovussa luonnon kanssa, metsänhenki kiittää ja palkitsee monin tavoin.

Eero Ojanen: Metsän filosofia. Kirjapaja, 2023. 159 s.

Luonnonperintösäätiö hankkii lahjoitusvaroin omistukseensa luonnonarvoiltaan merkittäviä alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen.

Pienet metsänsirut vielä sinnittelevät henkitoreissaan kaupungeissa, vaikka ”tiivistysrakentaminen” niitä vainoaa. YmpäristöliikeHelsinki ajaa näiden uhanalaisten asiaa pääkaupunkiseudulla.