Markus Jokelan ”tavallisia” kuvia
Palkittu
valokuvaaja Markus Jokela on tallentanut Helsingin ohilipuvaa arkea,
satunnaisia kohtaamisia ja muutoksen myllertämiä maisemia valokuvateokseensa Moments and Landscapes of Minor Importance sekä
siihen liittyvään valokuvanäyttelyyn TILA galleriassa.
Tavallinen on
tärkeää, se mikä on lähellä ja jokapäiväistä, melkein näkymätöntä. Tavallinen
on aina läsnä. Minua kiinnostavat merkityksettömät hetket ja maisemat, jotka
eivät tee numeroa itsestään.
Kun Helsingin Sanomissa pitkään työskennellyt Markus Jokela jäi keväällä 2019 eläkkeelle, iski pandemia, ja suunnitellut projektit peruuntuivat. Hänelle jäi aikaa harhailla kuvausretkillä kotikaupunkinsa maisemissa, usein kävelymatkan päässä kotoa. Neljän vuoden kuvasaldo on nyt saanut hienon esillepanon maineikkaan Hatje Cantz kustantamon valokuvateoksessa Moments and Landscapes of Minor Importance (Vähemmän tärkeitä hetkiä ja maisemia).
Paraatipaikat eivät Jokelaa kiinnosta. Sen sijaan hän on
hakeutunut arjen ihmistungokseen, syrjäisille kujille ja rakennustyömaille,
ottanut kuvan, kun se on hänen tielleen osunut. Kuvien intensiivinen läsnäolon
tuntu vetää katsojankin mukaan tilanteeseen.
Tuntuu kuin istuisin metron kiiltävän oranssilla penkillä
vastapäätä kuulokkeista tulvivaan musiikkiin uppoutunutta tyttöä, R-kioskin
takapihalla todistan pariskunnan välienselvittelyä, Piritorilla en halua
tietää, mitä on tapahtunut vaan kanssakulkijoiden tavoin kiirehdin pois
paikalta mahdollisimman pian.
Kuvissa on niin tahatonta huumoria kuin korkeiden
kerrostalojen varjostamien kujien melankoliaa. Vangituista hetkistä välittyy
myös jotain hellyttävää, tuntuu kuin niillä olisi sanoma: tällaisia me olemme,
maailmaan heitetyt ihmiset, niin hyvässä kuin pahassa.
Kuvausretkillä Jokelan korviin tarttui ohikulkijoiden satunnaisia lausahduksia, joita hän alkoi merkitä muistiin. Hän huomasi, että kuvilla ja keskustelunpätkillä oli jotain yhteistä: ne olivat molemmat vähän outoja. Kirjan kuvat ja lyhyet lausahdukset eivät liity toisiinsa, mutta samasta lähteestä ne kumpuavat.
You can’t get
fucking lost in a place like this. – I’m already lost. (Vapaasti
suomennettuna: Et sinä jumaliste voi eksyä tällaisessa paikassa. – Olen jo eksynyt.) Näin olisin voinut itsekin
manata harhaillessani eksyneenä Kalasataman Redin sokkeloissa.
TILA gallerian avajaisissa näyttelyä kierrellessämme arvailimme,
missä mikin kuva oli otettu. Se ei ollut helppoa, sillä monia kuvien esittämiä
maisemia ei enää ole. Rakennustyöt ovat edenneet, ja näkymät muuttuneet. Teoksensa
jälkisanoissa Jokela toteaa, että häntä kiinnostavat urbaanit maisemat, joilta
puuttuu identiteetti, koska ne ovat vasta muotoutumassa. Tai ne ovat yksinkertaisesti
vain tylsiä.
It’s so hard to understand that I have the craziest family in the world when I am so sane myself. ( On niin rankaa tajuta, että perheeni on maailman kahjoin, kun itse olen niin selväpäinen.)
Jokelan kuvat eivät edusta perinteistä katuvalokuvausta, jonka
puitteissa luodaan eräänlaisia kertomuksia. Hänen anarkistissa kuvissaan
ihmiset tulevat ja menevät miten mielivät, sommittelut vinksahtelevat vähän
niin ja näin. Mutta juuri tässä piilee Jokelan kuvien lumo: ne ovat yhtä
epätäydellisiä kuin elämänmeno, jota ne aidosti ja rehellisesti dokumentoivat.
Teoksen harvat tekstit ovat englanninkielisiä, mutta se
ei haittaa, sillä näihin kuviin jos mihin pätee vanha sanonta: ”Yksi kuva
kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Luettuani silmilläni Jokelan kuvia alan
katsella tarkemmin maisemia, jotka olen aiemmin ohittanut mitäänsanomattomina ja
olla enemmän läsnä ohikiitävässä hetkessä.
TILA gallerian näyttelyssä on esillä herkullisia makupaloja
kirjan kuvista 26.5. saakka osoitteessa Kalevankatu 40. https://www.tilagalleria.fi/
Yksi Jokelan korvaan tarttuneista lausahduksista kuvaa
kirjan ja näyttelyn henkeä osuvasti:
We’re tough. We
won’t give in. We won’t be pushed around.
(Me ollaan sisukkaita. Me ei anneta periksi. Meitä ei
kukaan komentele.)
Markus Jokela: Moments and Landscapes of Minor Importance. Hatje Cantz. 2024.
Yritin ottaa ”tavallisen” kuvan illan isännästä, joka
seisoo vasemmalla. Ei ollut helppoa. Tämän jutun kuvat, jotka olen ottanut
näyttelystä ja kirjasta, antavat vain kalpean aavistuksen alkuperäisten kuvien
hienosta laadusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti