Arjen hillittyä lumoa
Jyri Vartiaisen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän arki kaikessa
vähäpätöisyydessään saa pääroolin. Tuokiokuvien näyttämöllä sen pinnan alta
paljastuu vivahteikas maailma.
Mies ei ajattele,
että runous olisi rakastamista, runous vain on. Sitä kertyy. Mies pyöräilee
pitkää tietä pitkin.
Jyri Vartiaisen ensimmäinen lyhyt kertomus Luostari luo mollivoittoiset alkutahdit hänen kokoelmalleen Sanon vielä tämän (Teos). Kertojan isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, joten hän elää yksin ja yksinäisenä lapsuuskodissaan. Sanat kuten rakkaus, ystävyys tai yhteiskunta eivät juuri koskaan käväisseet hänen mielessään.
Kuntopyörä jököttää keskellä olohuonetta kurinalaisen
elämän toteemina. Nuori mies havainnoi ympäristöään tarkasti, löytää sieltä ilonaiheen,
pihalla kasvavan suuren vaahteran. Lapsena sen alla loikoillessaan hän ei ollut
kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, nyt vaahterasta on tullut tärkeä.
Hän ajatteli,
että jos joku saisi päähänsä kaataa tuon vaahteran, se olisi kaiken loppu.
Hänen täytyisi sen jälkeen muuttaa.
Jii on jäänyt työttömäksi ja kertomukselle nimensä lahjoittanut
Jouluarpa raaputtamatta. Kuntopyörän sijasta olohuoneeseen on parkkeerannut
pyykkiteline, jonka tyhjennyttyä on aika pestä pyykkiä. Ilmassa väreilee
epämääräistä toivottomuutta.
Lehmuksen ovat korvanneet iloa tuovat television snooker-matsit.
Jii rakastaa vihreän veran peittämän pöydän ympärillä vallitsevaa pyhää keskittyneisyyttä.
Uneen vaipuessaan hän näkee vihreän veran leviävän pöydän laitojen yli
kumpuilevaksi niityksi.
Tähän yksinäiseen hiljaiseloon tulee säpinää, pikemminkin
värinää, tarinassa Vibraattori. Kookkaan laitteenkaan – jota kertoja
tottuneesti käsittelee – avulla ei kuitenkaan synny syvempää yhteyttä, rakkaudesta
puhumattakaan. Sillä vempaimen omistaja ”ei ole seurustelevaa tyyppiä”.
Tällä näyttämöllä huumorilla on sivurooli, mutta sen se
sitten hoitaakin mallikkaasti: Olisi
liioittelua sanoa, että siitä oli tullut minulle työvälineen kaltainen jatke,
mutta jonkinlaista läheisyyttä minä laitteen kanssa koin.
Tuntuu kuin lukisin proosakatkelmien sijasta romaania,
sillä niin yhtenäinen tunnelma tarinoissa vallitsee. Jalkapallo-otteluksi
nimetyssä kertomuksessa on jo päästy edellisiä tarinoita pidemmälle, mutta pian
eroon päättyvä liitto palauttaa yksinäiset alkuasetukset.
Oli aika
luovuttaa, ja muistin menneisyydestäni, että luovuttaminen oli ennenkin tuonut
elämääni hyviä asioita.
Proosateosten ohella Jyri Vartiainen on julkaissut myös runokokoelmia. Kuva: Olli-Pekka Tennilä |
Vartiainen saa minut havahtumaan, katsomaan tarkemmin, pysähtymään
pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden
äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.
Ihmisen ikävä toisen luo kaivertaa minäkertojaa myös
Kultainen noutaja -kertomuksessa. Laajempaa yhteyttä lemmikin emännän kanssa ei
kuitenkaan synny. Kertoja joutuu kiertämään kohdettaan kuin satelliitti
radallaan: meidän osamme oli vain kävellä
yhdessä jonkinlaisena kolmikkona.
Sanon vielä tämän -kokoelman viimeinen
lyhyt kertomus Tie vie runouden ja muunkin kirjallisuuden ytimeen, sinne missä oikein
valituista ja asetetuista sanoista syntyy enemmän kuin niiden summa.
Vaikka olenkin entisessä elämässäni ollut matemaatikko,
allekirjoitan pitkää tietä pitkin pyöräilevän runoilijan metaforan: Runoutta tapahtui jo ennen kirjoitus- ja
puhetaidon syntyä, tarvittiin vain matemaattinen totuus 2 on enemmän kuin 1 ja
1+1=3. Jiri Vartiaisen Sanon vielä
tämän osoittaa väitteen todeksi.
Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän. Teos. 2024. 138 s. https://www.teos.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti