”Työ pitäisi keksiä uudelleen”

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen: Naisen 9 työelämää. Kirjapaja, 2016. 167 s.

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen ovat kirjoittaneet peräti ajankohtaisen teoksen. 

Tositarinoihin perustuva Naisen 9 työelämää – työelämän muutos ja jaloilleen putoamisen taito (Kirjapaja) on tarpeellinen puheenvuoro nykyisessä työn käsitteen uudelleen määrittelyssä.

Teemaan pureudutaan asiantuntija-artikkeleiden ja työelämää monelta kantilta nähneiden naisten kertomusten siivittämänä. Omakohtaiset tarinat ovat voimaannuttavia ja positiivisia. Vaikka it-neuvottelujen seurauksena potkuja on tullut ja eropaketteja otettu, on uskallettu alkaa alusta tyhjältä pöydältä. Ja onnistuttu.

Tekijöillä on tästä omakohtaisia kokemuksia. Kansanedustajana työskennellyt FT Päivi Lipponen putosi yllättäen Eduskunnasta vuoden 2014 vaaleissa ja menetti mieluisan työnsä. Koska tulevaisuus oli rakennettava uudelleen 48-vuotiaana, hän päätti tehdä elämässään isomman remontin.

– Tilanne oli alkuun hämmentävä. Muutosprosessi alkoi hitaasti, mutta vähitellen alkoi avautua mahdollisuuksia. Tämä kirja on yksi niistä, hän totesi teoksen julkistustilaisuudessa Tony’s delin aamiaisella. Hänen tulevaisuudentoiveensa liittyvät opettamiseen, akateemisen maailman sekä elinkeinoelämän ja politiikan yhdistämiseen.

Toimittaja Pia Lindroos ”jäi aikoinaan muutaman sentin päähän” lentoemännän toiveammatistaan.  Mutta myyntipäällikkönä hän sai matkustaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ihan tarpeeksi.

– Olin tehnyt pitkän uran media-alan kaupallisella puolella, mutta kun asiakkaat pöydän toisella puolella alkoivat olla minua parikymmentä vuotta nuorempia ”sisäpipoja”, otin harkitun riskin.

Hän halusi ammattiinsa uuden näkökulman, otti opintovapaata ja valmistui toimittajaksi. ”Kun aloitin uudessa ammatissani, minulta katkesi parinkymmenen vuoden katkeamaton putki työsuhdeautolla ovelta ovelle ajamisessa ja menetin 60 % palkastani, mutta sain haluamani paikan toimittajana”, hän kirjoittaa.

                              Digitalisaatio on mullistanut kaiken

Yli viisikymppisistä vain 10–20 % saa irtisanomisten jälkeen enää uuden työpaikan. Yksi kolmasosa ammateista katoaa, loppu muuttaa muotoaan. Työ polarisoituu, tulevaisuudessa meillä on huippuosaajia ja matalapalkkatyötä. Entisten keskituloisten tehtävät jäävät teknologian ja robottien hoidettavaksi. Nämä ovat väistämättömiä tosiasioita.

Tilanne ei silti ole synkkä, sillä uutta työtäkin syntyy. Tulevaisuudessa ammattejä löytyy ainakin terveyden ja hyvinvoinnin saralta. Tekijät ovat keränneet artikkeleista kekseliäitä uusia ammatteja: järjestelijä, kärsivällistäjä, tiedonseuloja, joka kerää tietoa ilman mainontaa, muutosajuri, elämysopas, inspiraattori, luotaaja, joka kartoittaa maailmaa, tiedonjäsentäjä, ekopoliisi, visionäärikonsultti, teknologian inhimillistäjä, ja mitä vielä…

Tekijöiden mielestä työ pitäisi keksiä uudelleen, niin paljon se on viime vuosina muuttunut. Koulutusrakenteet olisi myös uudistettava, jotta ne ennakoisivat tulevaa eivätkä laahaisi todellisuuden perässä. Elinikäinen oppiminen olisi itsestään selvää, ikäsyrjintä on lopetettava ja otettava käyttöön age mix -käytäntö, jossa kilpailukyky rakentuu eri ikäryhmien yhdessä tekemästä työstä. Kun nuorten työntekijöiden nopeus, into ja hahmotuskyky liitetään kokeneempien työtekijöiden asiantuntijuuteen ja elämänkokemukseen, tulosta syntyy.

Kyse on asenteesta, vaihtoehtoja löytyy, kun mieli on avoin. Riittääköhän silloin edes 9 työelämää? 

                                   Samuelin kirja

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Alt jag inte mins). 

Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2016. 291 s.

Mitä me voimme tietää ihmisestä vain hänen läheistensä kertoman perusteella? Tätä kysymystä Ruotsin tämän hetken kuumin kirjailija Jonas Hassen Khemiri tutkii August-palkinnon viime vuonna voittaneessa teoksessaan Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga).

Samuel on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus? Nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää hänen viimeiseksi jääneen päivänsä vaiheita. Äiti, tyttöystävä Laide, kämppis Vandad, Berliinisssä asuva Pantteriksi itseään kutsuva taidemaalari ja dementiaan vaipuva isoäiti kertovat vuorotellen muistojaan.

Heillä jokaisella on oma Samuelinsa, joka heijastaa kertojan omia kokemuksia, toiveita, rakkautta, mustasukkaisuutta ja syyllisyydentunteita. Samuel opiskeli valtiotieteitä, päätyi töihin maahanmuuttovirastoon, oli ahne kokemuksille – tallensi niitä ”kokemuspankkiin” – hänellä oli huono muisti. Söi usein nuudeleita ja raejuustoa.

Tämä kaikki selviää sirpalemaisista episodeista, joista romaani rakentuu. Kerrontatekniikka on rohkea ja omaperäinen, harvalta sen käyttö onnistuisi. ”Pantteri sanoo, että kertoo mielellään sen, mitä muistaa viimeisestä päivästä. Samuel ja minä puhuimme varttia vaille yksitoista. Minä soitin. Hän vastasi ja sanoi olevansa autossa.”

Mutta Khemiri vie tarinansa tyylikkäästi loppuun saakka. Yhtäkkiä unohdin lukevani irrallisista palasista sommiteltua kertomusta. Teksti imi sisuksiinsa, seurasin sen kulkua kuin tiivistyvää jännäriä. Aloin tahtomattani muodostaa omaa käsitystäni Samuelista, siitä, mitä tapahtui todella.

Sanojen ja maailman rajapinnalla

Mutta kenen muistoihin voi luottaa, kuka valehtelee, ei halua kertoa tai ei muista? Khemiri tutkii näiden kysymysten varjolla muistin olemusta: miksi jotkut asiat jäävät mieleen, miksi on niin paljon sellaista, jota emme muista? Voiko menneitä tapahtumia rekonstruoida, ymmärtää jälkeenpäin, jotta voisi jatkaa elämäänsä piinaavista muistoista huolimatta?

Kaikki se mitä en muista -romaanin sirpaleista syntyy kuin huomaamatta kirja identiteetistä, petoksesta ja syyllisyydestä. Samalla kyseessä on rakkausromaani ja yhteiskunnallinen teos. Sillä Samuel ja kumppanit elävät monikulttuurisessa Ruotsissa, jonka kipupisteissä he sinnittelevät päivittäin. Tämän ajankohtaisempi ei romaani Suomessakaan juuri voisi olla.

Loppua kohden Khemiri lisää kierroksia. Ottaa kirjailijansa mukaan kertomukseen, täydentääkö tämä Samuelin tarinaa omilla muistoillaan? Kenen tarinaa hän oikeastaan metsästää? Entä Jonas Hassen Khemiri itse? Enemmän kuin antaa vastauksia kirja esittää kysymyksiä.

Dagens Nyheterin haastattelussa Khemiri on todennut, että kertomus kuljettaa itse itseään, joten sille on annettava tilaa. ”Tehtäväni on pitää itseni pois tieltä, ei seistä tekstin ja maailman välissä.” Sen hän on tehnyt komeasti. Maailma saa rakentua romaanissa pala palalta. Siitä, mitä emme muista.

Neljäntienristeyksen jälkikuva

”Rakastan sinua, vaikka en ole vielä edes nähnyt”, kirjoittaa isä syntymättömälle lapselleen. Näin alkaa Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY), joka jatkaa itsenäisenä romaanina hänen menestyneen esikoisensa Neljäntienristeyksen tarinaa. Sukusaaga alkoi rajan tuntumassa, pohjoisessa pitäjässä vuonna 1895 kätilö Marian, itsellisen matriarkan lapsenpäästön kuvauksella.

Lapsista ja lapsettomuudesta, perheestä, suvusta ja sukupuolista Lopotissakin on kyse. Kun sodasta, evakosta ja jälleenrakennuksesta on vihdoin selvitty, eletään parempia aikoja, mutta ihmisten murheet toistuvat sukupolvesta toiseen. Lopotin alkulukujen muistinsirpaleiden parissa on oltava tarkkana, jottei pää mene ihan pyörälle. Mutta näinhän muisti toimii: nostaa odottamatta mielen näyttämölle kuvia, sanoja, ihmisiä ja tapahtumia, tahdoimmepa tai emme.

Neljäntienristeyksen henkilöt ja tapahtumat pyörivät kaleidoskoopissa, täydentyvät ja taustoittavat Lopotin kertomusta.

Lapsen kokemusmaailmaan Kinnunen sukeltaa syvälle, niin iloihin, suruihin kuin pelkoihin.  Asioihin, joita lapsi ei vielä ymmärrä, mutta jotka jäävät alitajunnan varjomaailmaan ja kuplivat siellä koko loppuelämän, muodostavat aikuiselämän taustakohinan.

Romaanin toisessa luvussa kerronta tiivistyy, päähenkilöksi nousee sokea Helena, Lahjan ja Onnin tytär. Hämmästyttävän taidokkaasti Kinnunen tavoittaa Helenan tavan kokea maailma ilman silmien apua. Tuntoaisti, tuoksut, ihmisten äänenpainot ja tauot sanojen välissä kertovat Helenalle maailmasta ja ihmisistä enemmän kuin maiseman muodot tai kasvojen ilmeet konsanaan.

Herkät sormet ja absoluuttisen musiikkikorvan omaavasta Helenasta kasvaa pianisti ja pianonvirittäjä. ”Kone herää elämään käsieni alla. Sen teräksiset ja kupariset kielet vastaavat vasaroiden kosketukseen, sammuttajat vaimentavat lyönnit, kielisillat värisevät ja äänipohja soi.” Helena on myös ”hiton sinnikäs nainen” kuten hänen tuleva aviomiehensä Kari ihaillen toteaa. Itsenäisen tien kulkija, joka ei tingi oikeudestaan olla täysivaltainen yhteiskunnan jäsen vammastaan huolimatta.

Hän vaatii myös osansa rakkaudesta: ”Soitan täydellisessä tyhjyydessä, musiikissa on käsivarren ihokarvojen hipaisu ja ikkunalasin välissä säilytettävän maitokannun viileys, aamuinen suudelma juuri silloin kun on herännyt ja venyttelee.” Helenan maailman täyttävät musiikki ja Kari, muuta hän ei halua. Mutta me emme laadi elämämme käsikirjoitusta. Omastaan Helena ei lopulta saa edes sivuroolia.

Näin käy myös hänen veljenpojalleen Tuomaalle, Lopotin toiselle päähenkilölle. Hän on enonsa Onnin tavoin toisenlainen. Kuten mummu, kätilö Maria halveksien vävyään luonnehti ”hän on laisensa”.  Sodan jälkeenkään Onni ei saanut rauhaa, oikeutta olla ”laisensa” ”Oletko sinä Onni edes oikea mies?” Lahjan isot sanat kimpoilevat seinien kautta kuin pallot riidasta kauhistunutta pikkuveljeään lohduttavan Helenan korviin. Hyvä isä Onni silti oli.

Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen

Tuomas katselee maailmanmenoa sivusta. Selkosten ja tuntureiden kasvatti ajautuu Kauppakorkeaan, pankkiin töihin, iltaisin homobaarien pimeisiin nurkkauksiin. Pettymysten katkeroittamana ”hän tahtoi olla öinen ajopuu, lähteä mukaan jos siltä tuntui ja vastata jälkeenpäin puhelimeen jos jaksoi”. Hän oli sisäistänyt äitinsä ohjeen:” Jokaisella ihmisellä on maailmassa sen verran tilaa kuin itse ymmärtää vaatia.”

Mutta Amor ei kysy, milloin ja kehen se nuolensa sinkoaa. Siinä missä Onnia yritettiin ”parantaa” sähköshokeilla ja insuliinipistoksilla Tuomaksen kumppani Osku otetaan avosylin suvun pariin. Mutta juuri kun kaikki näyttää vihdoin auvoiselta, korttipakka leviää jälleen kerran. Elämä on armoton, ja taistelu oikeudesta tasa-arvoiseen elämään jatkuu. Elämänmakua Lopotista ei totisesti puutu.

Läheisiksi ajautuneiden sivullisten, Helenan ja Tuomaan kohtaloissa kiteytyy Lopotin keskeinen sanoma: ihmiselämä on täynnä paradokseja, joille emme mahda mitään.

Neljäntienristeyksessä elettiin vaikeita aikoja, sodittiin, pärjättiin vähällä ja jälleenrakennettiin vimmaisesti. Unelma paremmasta huomisesta kyti, tunnelma oli toiveikas. Lopotin sävellaji sen sijaan on resignoitunut, sen moton voisi Helenan sanoin tiivistää: ”Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen.”

Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin särmiä sileämmäksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi. Lukija lumoutuu taidokkaasti kirjoitetuista, ladatuista kohtauksista, jotka toimivat kuin pienoiskamarinäytelmät. Kun ne hänen kolmannessa, tulevassa kirjassaan soivat moniäänisesti yhteen kuin sinfoniaorkesteri, odotettavissa on Finlandia-romaani.

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s. WSOY, 2016