Herkkuja viinan voimalla

Jonna Pulkkinen & Merja Ruotsalainen: Viinakeittokirja.

Atena, 2016. 168 s.

Jonna Pulkkisen ja Merja Ruotsalaisen mainion Viinakeittokirjan resepteillä arkikin terästyy juhlaksi.

Kookas ja komea Viinakeittokirja – terästettyjä herkkuruokia on kahden ammattilaisen yhteistyön tulos. Kirjan syötävän herkulliset valokuvat on napannut Merja Ruotsalainen, joka toiselta ammatiltaan on kokki. Jonna Pulkkinen on aiemmin hankkinut kokemusta kirjoittamalla teokset Kossusta, Jallusta ja kieltolaista. Selvää oli, että nyt on viinan vuoro.

– Kirjaa laadittiin periaatteella, että kaikkea voi kokeilla. Emme halunneet kikkailla, sillä mielestämme yksinkertainen on kaunista, Pulkkinen kommentoi kirjan julkistamistilaisuudessa ravintola Vespassa.

Kun raikkaasti taitettua, värikästä ja selkeää kirjaa selailee, vesi herahtaa kielelle. Ja ainakin bloggarin kaltaista kotikokkia ilahduttavat huumorilla laaditut yksinkertaiset reseptit, joiden ainesosia ei tarvitse lähteä metsästämään Stokkan Herkusta vaan ne löytyvät nurkan takaa kotikaupasta.

Alkoholin käyttötapoja ruoanvalmistuksessa on neljä: marinointi, hauduttaminen, maustaminen ja flambeeraus eli ruoan liekittäminen. Alkoholijuomien aromi tehostaa muita mausteita, korostaa ruoan omaa makua ja toimii itse mausteena. Värikkäät vodkat antavat oman säväyksensä annoksen ulkonäköön. Viinalla ei kuitenkaan läträtä, pari ruokalusikallista miestä väkevämpää soppalitraan on riittävä tujaus.

Ginikalakeitto

Viinakokkien kokeilut tuottivat yllätyksiä: ennakko-odotuksista poiketen sitruunavodka ei sopinutkaan kalalle, gini sen sijaan solahti sen seuraan sujuvasti. Joskus hitti syntyi ihan sattumalta. Näin kävi Makealle kahvilohelle. Espressovodka-glaseeraus nosti perinteisen kesäherkun, savulohen, ihan uuteen sfääriin. Sitä kehtaa tarjota vaikka valtiovieraille.

Tervattu nyhtöhamppari

Resepteissä paikallisuus on valttia, täynnä oululaisuutta on Tervainen valkolöökikeitto, joka syntyy valkosipuleista ja tervalikööristä. Grillijuhlien kruunaamaton kuningas Tervattu nyhtöhamppari saa potkua oluesta ja tervalikööristä. Tislattu ja keitetty peruna paiskaavat kättä Pontikkapottusalaatissa. Pontikkachilisinappi paitsi hivelee makkaran kuin makkaran makua avaa tukkoisen nenän. Ja chilikermaliköörillä maustettu kastike sopii kalan lisäksi grillatuille vihanneksille.

Ja jos ilta on venähtänyt pitkäksi, kirjan Krapulapäiväosio tarjoaa voltteja olon helpottamiseksi. Näin yksinkertaista on Laastaristoutin valmistus: Kaada tuoppiin puolet stouttia, puolet viskiä. Laita sekaan jäätelöpallo. Nauti.

Jäänkylmää, polttavan kuumaa

Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016. 375 s.

Katri Lipson kirjoitti romaanin jääkiekkoareenoilta. Silti kyseessä ei ole urheilukirja. Detroit on omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen aikoihin lukenut.

Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena vaikeasti vammautuneiden kuntoutuslaitoksessa polttavan auringon alla Nevadan autiomaassa. Täystaklaus murskasi 19-vuotiaan NHL-lupauksen tulevaisuuden kertaheitolla. Vai oliko jotain tapahtunut jo aiemmin? Tätä kysymystä Katri Lipson kuljettaa romaanissaan taitavasti, punoo sen ympärille henkilöhahmoja, elämänkohtaloita. Ja suuria tunteita.

Tim ei ollut ainoa, jonka elämän muutama sekunti suisti radaltaan. Syöksykierteeseen ajautui myös Nathan Delorme, supertähti, Timin paras ystävä ja pelitoveri. Hän ei pysty kohtaamaan ystävänsä onnettomuutta ja alkaa luhistua henkisesti. Mutta miksi hän ei vuoden mittaan ole kertakaan vieraillut Timin luona?

Detroit on paitsi taidokas psykologinen romaani, myös jännityskertomus, jonka kysymyksiin moni etsii vastauksia. ”Kaikkein mitättömimpiäkin fyysisen todellisuuden yksityiskohtia hän maistelee, tunnustelee, sormeilee, silmäilee, kuulostelee kuin kohtaisi ne ensi kertaa, valmiina oivallukseen.”

Intensiivinen kerronta tekee lukijastakin salapoliisin, joka etsii johtolankoja aavistamatta mihin pyrkii. Kunnes vähitellen kerronta avaa näkymän mielensisäiseen, tutkimattomaan, äärettömään universumiin, jossa mikään ei ole mahdotonta.

Katri Lipsonille kirjoittaminen tuntuu olevan yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Teksti soljuu elävänä ja notkeana, kielirekisteri vaihtuu puhujan mukaan ilman vähäisintäkään säröä. Hänen keinonsa ovat vähäeleisiä, mutta äärimmäisen tarkkoja. Tunteiden vuoristoradalla meno on hurjaa, mutta Lipsonin ote pitää, vaunu kulkee vääjäämättä kohti ennalta arvaamatonta loppua.

Yksityiskohta Nina Baskin
teoksesta Look.

Syöksykierteessään Nathan haluaa olla rauhassa, muttei yksin. Hän palkkaa sokean stripparin Janetin seurakseen harharetkelle, sillä ainoa, mitä hän tarvitsee, on korvat. Mutta tämäkään ei auta, side Timiin on liian voimakas: ”minä yritän unohtaa, mutta vaikka unohtaisin kaiken, muistan, että unohdin.”

Detroit on myös omanlaisensa Road movie, Bonnie and Clyden, Thelma and Louisen jalanjäljillä. Tällä kertaa matkaa vain taitetaan mielensisäisesti, ulkoiset siirtymät ovat pieniä.

”Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.”

Kuva: Veikko Somerpuro

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (Tammi, 2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (Tammi, 2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin.

Hänen teoksensa on ladattu universaaleilla merkityksillä ja tunteilla, joiden varassa me elämme. Detroitin kaunis ja surullinen tarina luo uskoa rakkauteen, joka kantaa loppuun saakka ja vielä sen yli. Mutta vaikka tarina on traaginen, siitä jää lohdullinen tunnelma. Miksi? on niitä kysymyksiä, joihin Detroit kehottaa meitä vastaamaan.

Uhrauksia taiteen alttarille

Rakkaudella Heino -näyttely esittelee ensimmäistä kertaa laajasti Heinon taidesäätiön merkittävää taidekokoelmaa. Arvoisensa estradin teokset ovat saaneet HAMin korkeista kaarihalleista.

Kauppaneuvos ja rouva Raimo ja Raini Heino aloittivat taiteen keräilyn jo varhain.

Raimo, Raini ja Rauli Heino

– Ensimmäisen työn ostimme, kun olimme olleet naimisissa vuoden ja asuntolainat oli maksettu. Olavi Laineen Mustalaistytössä puhutteli siitä huokuva vapauden kaipuu ja matkalla olon tunnelma, Raini Heino muisteli Rakkaudella Heino -näyttelyn pressitilaisuudessa Tennispalatsissa.

– Kun sitten uuden omakotitalon seinät huusivat tyhjyyttään, olihan niille hankittava tauluja. Siitä se ryöpsähti, teoksia ripustettiin sen jälkeen kakkosasuntoon ja työhuoneisiin. Nyt niitä on lisäksi kolmessa suuressa varastossa.

Tällä hetkellä Heinon taidesäätiön kokoelmissa on 223 taiteilijalta yhteensä 1400 teosta 1950-luvulta alkaen. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on mukana 51 taiteilijaa ja 111 teosta 1980-luvulta lähtien. Se on vain 7 % mittavasta, Suomen merkittävimpiin kuuluvasta nykytaidekokoelmasta. Silti komea näyttely salpaa hengen. Löytyykö teosten joukosta lempityötä?

Anni Leppänen: Aamun valo

– Rakas ja puhutteleva työ on Anni Leppäsen valokuva Aamun valo. Siinä on tyttö hiukset silmillä, kenties hän ei uskalla katsoa pahaa maailmaa. Mutta valo hänen puserollaan tuo toivoa ja lohtua, elämää ei tarvitse pelätä, Raini Heino paljastaa.

Alkuun Heinot ostivat perinteisempää taidetta, mutta kun poika, taidehistorioitsija Rauli Heino tuli mukaan, keräily muuttui ammattimaisemmaksi ja maku modernimmaksi. 

Ja matka jatkuu, vasta perustettu Heinon säätiö tukee taidetta muutoinkin kuin ostamalla teoksia. Se on näyttelyä varten tilannut Jan Ijäksen tuottaman mielenkiintoisen dokumentin Heinojen taipaleesta keräilijöiksi ja mesenaateiksi. Sitä esitetään HAM-salissa. Säätiöltä on myös tulossa kirja, jossa kaikki kokoelman teokset ovat mukana.

Näyttelyn nimi, Rakkaudella Heino, kertoo olennaisen: kaikki on syntynyt intohimosta taiteeseen. Mutta vähitellen, kun taiteilijat ja galleristit ovat tulleet tutuiksi, mieleen tuli ajatus, ettei heillä aina ole helppoa, joten teosten ostaminen on myös tukea taiteen tekijöille ja esittäjille.

Kim Simonsson: Tukija

– Taide on ollut meille kaupallisen koulutuksen saaneille ihmisille Raimolle ja minulle henkireikä työn ohella. On ehkä teatraalista sanoa, että hankittuamme jonkin teoksen, totesimme kotiin tultuamme, että uhrasimme taiteen alttarille, Rauni Heino hymyili.

Ei teatraalista vaan hienoa. Nyt meilläkin on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä, mitä 

rakkaudella on kerätty.

Heikki Marilan iki-ihana Kukat XIX

 Rakkaudella Heino -näyttely HAM Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 28.8. saakka.

Jari Sillanpään uuden alun huutomerkki

11. elokuuta julkaistaan Tammen kustantamana – vielä nimeä vailla oleva  – teos viihteen kuninkaasta Jari Sillanpäästä. Asialla on musiikkitoimittaja Mari Koppinen. Jo olikin aika, sillä edellisestä kirjasta on kulunut peräti 12 vuotta.

– Olemme jutelleet tuntikausia Helsingissä ja Espanjan Aurinkorannikolla. Olen nyt rennompi ja avoimempi kuin aikaisemmin, ja se varmaan näkyy kirjassa. Olen aiemminkin pyrkinyt olemaan rehellinen kyseisessä ajassa ja tilanteessa, mutta ihminen muuttuu. 

– Vanhetessa eräänlainen levollisuus antaa mahdollisuuden olla enemmän oma itsensä, 

– Huikeat viisikymmenvuotispäivät Stadionilla elokuussa olivat yksi virstanpylväs, uuden alun huutomerkki, Jari Sillanpää totesi hotelli Kämpin tiedotustilaisuudessa. 

 Mari Koppisen tehtävä on nyt suodattaa pitkät keskustelut kirjaksi.

– Teoksessa kuuluu Jarin oma ääni, mutta olen käyttänyt myös muita lähteitä ja aiempia haastatteluja. Hän on tähti, mutta samalla tavallinen, empaattinen lähimmäinen. Jari esiintyy privaatti-ihmisenä ja kertoo, mitä ajattelee itsestään, musiikista, julkisuudesta, ystävyydestä.

Teoksessa käsitellään myös lapsuutta.

– Tykkään sukeltaa lapsuuteeni ja etsiä sieltä vastauksia kysymyksiini. Äitisuhde on ollut minulle tärkeä. Isäsuhde sen sijaan on kimurantti, ehken ole siihen vielä valmis. Juttu ei lähde samalla tavalla liikkeelle kuin äidin kanssa, Jari tunnustaa.

Ja totta kai rakkausasiat kiinnostivat toimittajia, onko niistä paljastuksia?

– Kyllä niitäkin puidaan, ”yhteenmenemisiä”. Nehän kuuluvat elämään. Kaikkea en silti kerro, minulla on filtteri päällä, kun käsittelen ihmisiä, jotka eivät halua tulla julkisuuteen.

Keikkailu jatkuu ja syksyllä ilmestyvän kirjan ohella Jari on vihdoin lupautunut Talent-Suomi -ohjelmaan mukaan. – Aiemmin olen kieltäytynyt, sillä olen pelännyt, etten osaa puhua ja olla kriittinen, jos en jostakin tykkää. Nyt sitä pelkoa ei enää ole.

Syksyn kiireitä odotellessa voi siemailla Pauligin kehittämää Jarin uutta nimikkokahvia, jota pian saa kaupoista.

 – Se on makumieltymysteni mukainen blendi. Tavallista tummemmaksi paahdettu kahvi on maultaan syvä ja runsas. Väitän, että kahvissa maistaa luonteeni, laulaja virnistää. 

Poika varjoisalta kujalta – Antero valon kaupungissa

Hannu Väisänen: Elohopea. Otava, 2016. 363 s.

Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen matkaa alter egonsa Anteron vanavedessä valon kaupunkiin, Pariisiin, omaelämäkerrallisen kirjasarjansa viidennessä osassa Elohopea.

Antero on jättänyt Taivaanvartijoiden (Otava, 2013) kuvataidemaailman taakseen ja päättänyt keskittyä täysillä musiikin opiskeluun. Vaikka originellia laululehtoria kuunnellessa mielessä kaihertaa vanha rakkaus: ”Ajattelen, miten joutuisa kynä ja pisara innokasta mustetta synnyttäisivät hänestä jotain suurenmoista hieman huokoiselle paperille”.

Hannu Väisäsellä on ilmiömäinen taito herättää hengettömät esineet eloon, lainata kepeää, ilmaisuvoimaista ja ilottelevaa ääntään kirjansa henkilöille. Häntä lukee ahmien, odottaen jälleen uutta, havainnon synnyttämää kielellistä välähdystä. Tähän tyyliin: ”Aivan kuin itseään koskevan imperatiivin voisi sijoittaa esineen suuhun, kuulen selvästi miten hirttäytyneen tätini maalaama tarjotin sanoo peltisellä äänellään: Vie minut takaisin etelään”.

Kun Anteron vierailu konservatoriossa tyssää alkuunsa, on mietittävä, millä muulla rintamalla voisi vielä tehdä jotain. Mutta musiikki ei silti taukoa. Se soi kirjan joka kappaleessa, säestää menoa sanoin ja mielikuvin. En koskaan aikaisemmin pyöräillessäni ollut ajatellut ajavani soittimella. Elohopean luettuani kuuntelen Crescentiäni ihan toisella korvalla.

”Ketjut, polkimet ja hammasrattaat luovat kevyen lyömäsoittimen aiheen. Sen päälle kohoaa pyörien ja asfaltin synnyttämä suhina, joka tuo mieleen jousisoittimen tremolon, sekä polttimon rihlatun kiekon nopea nakutus, joka taas on sukua kastanjeteille…”

Musiikin ohella kirjan toinen johtoteema on elohopea, levoton, pitelemätön alkuaine, joka suostuu yhtä vähän kiinnittymään mihinkään kuin maalattavaksikaan. Se kuvaa Hannu Väisästä itseään, monilahjakkaan taiteilijan halua olla suitsimatta luovuuttaan, tehdä sitä, mitä inspiraatio vaatii, oli se sitten työskentelyä musiikin, kuvataiteen tai kirjallisuuden parissa.

                                                   Mitään vähäistä ei ole

Epäonnisten lauluopintojen jälkeen nuorukainen lähtee etsimään onneaan muualta. Ja mistäs boheemi taiteilija sitä etsisi kuin Pariisista. Valon kaupungin varjoisalla puolella Anterolla on muutama etäinen tuttavuus, joiden avulla kotoutuminen kaupunkiin alkaa.

Omaperäiseen henkilögalleriaan kuuluu kokotti – suuri vaakatason elätti, hopealameeseen pukeutunut Schubertia metrotunnelissa soittava harpisti, muotokuviaan jatkuvasti maalauttava tohtori ja himojaan Seinen siltojen alla öisin tyydyttävä ystävä Jean-Jacques. Jonka mukaan Antero on ”omaksunut nopeasti tämän kylän poukkoilevan, logiikkaa pakenevan sykkeen”.

Jean-Jacquesissa tiivistyy Pariisin lumo ja paheellisuus. Hän on sivistynyt ranskan kielen opettaja ja suomalaisen runouden ranskantaja. Repussaan Eeva-Liisa Mannerin teoksen raakakäännös hän ramppaa Calaisin ja Pariisin väliä tapaamaan Anteroa kadotakseen yöllä kasvottomien ja nimettömien pariin Saint-Martinin kanavan sillan aliseen hämyyn.

”Kun Pariisin harmaankeltainen aamu koittaa ja itkupajut jo hörppivät Seinen ruskeaa vettä, palailemme viimein koteihimme, minä pyörällä ja Jean-Jacques jalan, toistellen jotakin onnistunutta käännösvärssyä, enkä voi kuin iloita siitä, millaiselle näköalapaikalle minut on saateltu. Tuntuu että minulla on nautinto-oikeus johonkin, mitä ei mainita yhdessäkään oppaassa.”

Jean-Jacquesin tarina on totta, kertoi Hannu Väisänen teoksensa julkistamistilaisuudessa Galerie Forsblomilla ennen näyttelynsä Revitty kimono avajaistilaisuutta. Traagisuudestaan huolimatta episodi on kirjan kauneimpia, ylistys suvaitsevaisuudelle ja ystävyydelle.

Toinen, valoisampi tositarina kertoo rakkauden kaipuusta ja etsimisestä. Kun se vihdoin osuu kohdalle, puksipuun takana vaihdettu kömpelö suudelma tuntuu laajentavan Anteroa kuin ”kaikkiin suuntiin pyrkivä elohopea”.

Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samaistuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua.

Hänen mieleensä kasautuneet tähtikuviot saavat pudota kirjan lehdille. ”Nämä kuviot ovat arkistoja kaikesta koetusta, yhtyneenä tulevan aavisteluun, ne ovat monimutkaisia kuin mehiläiskennot eikä niitä näe päivänvalossa. Ne tulevat vain kun oppii, että mitään vähäistä ei ole.”

Hannu Väisäsen näyttely Revitty kimono Galerie Forsblomilla 3.4. saakka.

                       ”Työ pitäisi keksiä uudelleen”

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen: Naisen 9 työelämää. Kirjapaja, 2016. 167 s.

Pia Lindroos ja Päivi Lipponen ovat kirjoittaneet peräti ajankohtaisen teoksen. 

Tositarinoihin perustuva Naisen 9 työelämää – työelämän muutos ja jaloilleen putoamisen taito (Kirjapaja) on tarpeellinen puheenvuoro nykyisessä työn käsitteen uudelleen määrittelyssä.

Teemaan pureudutaan asiantuntija-artikkeleiden ja työelämää monelta kantilta nähneiden naisten kertomusten siivittämänä. Omakohtaiset tarinat ovat voimaannuttavia ja positiivisia. Vaikka it-neuvottelujen seurauksena potkuja on tullut ja eropaketteja otettu, on uskallettu alkaa alusta tyhjältä pöydältä. Ja onnistuttu.

Tekijöillä on tästä omakohtaisia kokemuksia. Kansanedustajana työskennellyt FT Päivi Lipponen putosi yllättäen Eduskunnasta vuoden 2014 vaaleissa ja menetti mieluisan työnsä. Koska tulevaisuus oli rakennettava uudelleen 48-vuotiaana, hän päätti tehdä elämässään isomman remontin.

– Tilanne oli alkuun hämmentävä. Muutosprosessi alkoi hitaasti, mutta vähitellen alkoi avautua mahdollisuuksia. Tämä kirja on yksi niistä, hän totesi teoksen julkistustilaisuudessa Tony’s delin aamiaisella. Hänen tulevaisuudentoiveensa liittyvät opettamiseen, akateemisen maailman sekä elinkeinoelämän ja politiikan yhdistämiseen.

Toimittaja Pia Lindroos ”jäi aikoinaan muutaman sentin päähän” lentoemännän toiveammatistaan.  Mutta myyntipäällikkönä hän sai matkustaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ihan tarpeeksi.

– Olin tehnyt pitkän uran media-alan kaupallisella puolella, mutta kun asiakkaat pöydän toisella puolella alkoivat olla minua parikymmentä vuotta nuorempia ”sisäpipoja”, otin harkitun riskin.

Hän halusi ammattiinsa uuden näkökulman, otti opintovapaata ja valmistui toimittajaksi. ”Kun aloitin uudessa ammatissani, minulta katkesi parinkymmenen vuoden katkeamaton putki työsuhdeautolla ovelta ovelle ajamisessa ja menetin 60 % palkastani, mutta sain haluamani paikan toimittajana”, hän kirjoittaa.

                              Digitalisaatio on mullistanut kaiken

Yli viisikymppisistä vain 10–20 % saa irtisanomisten jälkeen enää uuden työpaikan. Yksi kolmasosa ammateista katoaa, loppu muuttaa muotoaan. Työ polarisoituu, tulevaisuudessa meillä on huippuosaajia ja matalapalkkatyötä. Entisten keskituloisten tehtävät jäävät teknologian ja robottien hoidettavaksi. Nämä ovat väistämättömiä tosiasioita.

Tilanne ei silti ole synkkä, sillä uutta työtäkin syntyy. Tulevaisuudessa ammattejä löytyy ainakin terveyden ja hyvinvoinnin saralta. Tekijät ovat keränneet artikkeleista kekseliäitä uusia ammatteja: järjestelijä, kärsivällistäjä, tiedonseuloja, joka kerää tietoa ilman mainontaa, muutosajuri, elämysopas, inspiraattori, luotaaja, joka kartoittaa maailmaa, tiedonjäsentäjä, ekopoliisi, visionäärikonsultti, teknologian inhimillistäjä, ja mitä vielä…

Tekijöiden mielestä työ pitäisi keksiä uudelleen, niin paljon se on viime vuosina muuttunut. Koulutusrakenteet olisi myös uudistettava, jotta ne ennakoisivat tulevaa eivätkä laahaisi todellisuuden perässä. Elinikäinen oppiminen olisi itsestään selvää, ikäsyrjintä on lopetettava ja otettava käyttöön age mix -käytäntö, jossa kilpailukyky rakentuu eri ikäryhmien yhdessä tekemästä työstä. Kun nuorten työntekijöiden nopeus, into ja hahmotuskyky liitetään kokeneempien työtekijöiden asiantuntijuuteen ja elämänkokemukseen, tulosta syntyy.

Kyse on asenteesta, vaihtoehtoja löytyy, kun mieli on avoin. Riittääköhän silloin edes 9 työelämää? 

                                   Samuelin kirja

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Alt jag inte mins). 

Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2016. 291 s.

Mitä me voimme tietää ihmisestä vain hänen läheistensä kertoman perusteella? Tätä kysymystä Ruotsin tämän hetken kuumin kirjailija Jonas Hassen Khemiri tutkii August-palkinnon viime vuonna voittaneessa teoksessaan Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga).

Samuel on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus? Nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää hänen viimeiseksi jääneen päivänsä vaiheita. Äiti, tyttöystävä Laide, kämppis Vandad, Berliinisssä asuva Pantteriksi itseään kutsuva taidemaalari ja dementiaan vaipuva isoäiti kertovat vuorotellen muistojaan.

Heillä jokaisella on oma Samuelinsa, joka heijastaa kertojan omia kokemuksia, toiveita, rakkautta, mustasukkaisuutta ja syyllisyydentunteita. Samuel opiskeli valtiotieteitä, päätyi töihin maahanmuuttovirastoon, oli ahne kokemuksille – tallensi niitä ”kokemuspankkiin” – hänellä oli huono muisti. Söi usein nuudeleita ja raejuustoa.

Tämä kaikki selviää sirpalemaisista episodeista, joista romaani rakentuu. Kerrontatekniikka on rohkea ja omaperäinen, harvalta sen käyttö onnistuisi. ”Pantteri sanoo, että kertoo mielellään sen, mitä muistaa viimeisestä päivästä. Samuel ja minä puhuimme varttia vaille yksitoista. Minä soitin. Hän vastasi ja sanoi olevansa autossa.”

Mutta Khemiri vie tarinansa tyylikkäästi loppuun saakka. Yhtäkkiä unohdin lukevani irrallisista palasista sommiteltua kertomusta. Teksti imi sisuksiinsa, seurasin sen kulkua kuin tiivistyvää jännäriä. Aloin tahtomattani muodostaa omaa käsitystäni Samuelista, siitä, mitä tapahtui todella.

Sanojen ja maailman rajapinnalla

Mutta kenen muistoihin voi luottaa, kuka valehtelee, ei halua kertoa tai ei muista? Khemiri tutkii näiden kysymysten varjolla muistin olemusta: miksi jotkut asiat jäävät mieleen, miksi on niin paljon sellaista, jota emme muista? Voiko menneitä tapahtumia rekonstruoida, ymmärtää jälkeenpäin, jotta voisi jatkaa elämäänsä piinaavista muistoista huolimatta?

Kaikki se mitä en muista -romaanin sirpaleista syntyy kuin huomaamatta kirja identiteetistä, petoksesta ja syyllisyydestä. Samalla kyseessä on rakkausromaani ja yhteiskunnallinen teos. Sillä Samuel ja kumppanit elävät monikulttuurisessa Ruotsissa, jonka kipupisteissä he sinnittelevät päivittäin. Tämän ajankohtaisempi ei romaani Suomessakaan juuri voisi olla.

Loppua kohden Khemiri lisää kierroksia. Ottaa kirjailijansa mukaan kertomukseen, täydentääkö tämä Samuelin tarinaa omilla muistoillaan? Kenen tarinaa hän oikeastaan metsästää? Entä Jonas Hassen Khemiri itse? Enemmän kuin antaa vastauksia kirja esittää kysymyksiä.

Dagens Nyheterin haastattelussa Khemiri on todennut, että kertomus kuljettaa itse itseään, joten sille on annettava tilaa. ”Tehtäväni on pitää itseni pois tieltä, ei seistä tekstin ja maailman välissä.” Sen hän on tehnyt komeasti. Maailma saa rakentua romaanissa pala palalta. Siitä, mitä emme muista.