Matkalla Orgosoloon

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi, 2016. 162 s.

Jari Järvelän kansainvälistäkin mainetta niittänyt graffititrilogia on edennyt loppusuoralle. Berliinin purkutalot ovat vaihtuneet Kotkan ja Kouvolan betonilähiöihin, mutta Metron hurjaa menoa tämä ei jarruta.

Parikymppinen wraitteri, graffitilaiteilija Maria, lempinimeltään Metro, on selvinnyt nipin napin hengissä venäläisten oligarkkien ja teollisuusvartijoiden kynsistä. Hänen ensimmäiset seikkailunsa teoksessa Tyttö ja pommi noteerattiin Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisteos -palkinnolla. Romaanissa Tyttö ja rotta mukana vilahti maailman kuuluisin wraitteri Banksy, joka varoitti siitä, mikä nyt ilmestyneessä kirjassa tapahtuu.

Metron koko elämä on hänen äitinsä ex-miesystävän Voltin mukaan hätätilanne. ”Sä olet yksi kävelevä katastrofi”, hän päättelee. Ja kun Metron veristä vanaa seuraa, ei voi muuta kuin yhtyä käsitykseen. Mutta Metrolla on unelma ja sanottavaa, ei hän ehdoin tahdoin joudu murhamiesten maalitauluksi.

Hänellä on selvä käsitys siitä, mitä onni on. Wraittereiden esi-isällä Michelangelolla oli sama unelma: paljas katto, kuten Sikstiiniläiskappelissa, ja riittävästi maalipönttöjä. Metrolle onni on täysi spraykannu ja paljas seinä. Jonne kommentoida päättäjien rahanahneutta ja vääryyksiä, ympäristön ja vanhojen puutalojen tuhoamista betonisten ostosmausoleumien tieltä.

Metro kertoo tarinaansa rennon letkeään, karheiseen tyyliinsä. Alaviitteenä kulkee huumori hirveimmissäkin kohtauksissa. Elävä dialogi hymyilyttää. Jari Järvelä tuntee Kotkansa säröisen miljöön ja sen asujaimiston – niin hyvässä kuin pahassa. Tunnelma on aito ja ajankuva uskottava.

Metrolle on jäänyt hampaankoloon poikaystävä Rustin ja monen muun ystävän kuolema konnien toimesta. Niinpä hän ei suostu jäniksenä pakenemaan vaan ryhtyy itse ajokoiraksi selvittämään välejään murhaajien kanssa. Tämä tosin on helpommin sanottu kuin tehty.

Päämajaksi löytyy Voltin Onnenmäki, peräti erikoinen, hautakivien ympäröimä, ränsistynyt talo. Kulkuvälineekseen Metro lainaa ruumisauton. Piilopirtti ei, ikävä kyllä, kauaa pysy salassa. Ja kun Hitchcockin linnut valtaavat Kauhujen Taloksi muuntuneen Onnenmäen, meno yltyy vallan hulvattomaksi. Lintujen silmät paloivat punaisina pisteinä, ne tärisivät vitriineissä ja mörisivät ja kirkuivat, ne olivat tulossa päälle.

Piissi Bulevardin sähkökaapissa.

Ei hyvältä näytä. Mutta ajatus maanpäällisestä paratiisista, Orgosolosta, elähdyttää ja antaa voimia jaksaa. Orgosolo on todellinen neljäntuhannen asukkaan vuoristokylä Sardiniassa, jonka paimenet estivät laidunmaillensa suunnitellun sotilasalueen perustamisen wraittaamalla mielipiteitään, tekstejä ja kuvia, talojen seiniin ja muureille. Paikasta tuli maailmankuulu. Se luo uskoa, että asioihin voi vielä vaikuttaa.

Ja Metro on totisesti vaikuttanut. Hänen on aika päästä hyvin ansaitulle lomalle unelmiensa kylään. Jari Järvelä päättää koukuttavan trilogiansa seesteisissä tunnelmissa. Kirjailija on todistanut, että hengästyttävään dekkariin voi sujuvasti soluttaa yhteiskunnallista kritiikkiä ilman, että jännite siitä kärsii – päinvastoin. 

Muraali Sardinian Orgosolesta.

Tyttöjen välisestä rakkaudesta

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Palkittu kirjailija Leena Parkkinen vie uudessa romaanissaan aikaan, jolloin tyttöjen välinen rakkaus oli vielä rikos. Tuolloin toisia kaiversi nälkä, toisaalla nautittiin yltäkylläisiä illallisia. Entä mitä tapahtui kustantamon kulissien takana?

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo saa veden kielelle. Aloitamme hummereilla ja mansikoilla Porvoon saaristossa kesäkuussa 1941. Perinteikäs kustantamo Rosenlund on saanut vieraakseen korkea-arvoisen saksalaisen kirjailijan, ja juhlat ovat komeat.

Tuolloin välirauhan aikaan oli vielä mahdollista unelmoida. Pitojen emäntä Reetta Murroskin haaveilee paremmista ajoista: Jonain päivänä olisi taas kesä ja hän voisi tehdä suklaatuulihattuja ilman, että kukaan puhuisi enää säännöstelystä. Nousisi uusi sipuli, hauet muuttuisivat pulskiksi ja raparperimehu olisi vaaleanpunaista kuin nuoren tytön iho.

Mutta juhlien jälkeen oli palattava arkeen. Vuonna 1956 nuori Saara miehineen ja pikkupoikineen on matkalla Helsinkiin vaatimattomaan asuntoon Töölöön. Perheellä on eväänä munaleipiä, joista ei riitä kaikkien nälän taltuttamiseen. Ajankuvan Parkkinen tavoittaa oivallisesti, voipaperia, porstuaa ja pirssiä myöten.

Mutta Saara ei halua viettää loppuelämäänsä pikkurouvana, joka hoitaa perheen taloutta ja tekee lisää lapsia. Hän kaipaa muuta. Ja siinä avuksi tulee yläkerran maailmaa nähnyt Elisabeth, nelikymppinen kääntäjä. Omien sanojensa mukaan ”sopimaton avioliittoon ja ihmissuhteisiin”. Mutta hän on mainio kokki ja järjestää riehakkaita juhlia, joissa käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, kuulemma. Huhutaan, että Elisabeth on vakooja.

Hän kertoo polveilevaa tarinaansa pitkissä kirjeissä ystävättärelleen. Mukaan hän liittää ruoanvalmistusohjeita, kuin koodeja.

Elisabeth tuo Saaran elämään tämän kaipaamaa vipinää. Vihdoin Saara tuntee itsensä kokonaiseksi, oppii kehonsa aistimuksista ihan uusia asioita. Saaran vartalo suli. Jokin Elisabethissa sai hänen ihonsa muuttumaan elohopeaksi. Kaikki muu unohtui. Elisabethin huulet olivat hyvin lähellä häntä, hänen ihossaan tuoksui myski ja santelisaippua.

Onko kyseessä sairaus?, pohtii Saara. ”Tamä”, Elisabeth kosketti Saaran rintaa, ”on tervejärkisin asia maailmassa.”

”Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Sinun jälkeesi Max vuonna 2009 voittanut Leena Parkkinen on hieno tarinankertoja, jota läheisten ihmissuhteiden koreografia kiinnostaa. Niistä voi sanoa jotain vain taiteen keinoin, tavoittaa mielen syvyyksien salaisuuksia, jotka aukeavat vain asianosaisille. Eivätkä aina heillekään.” Näin kirjoitin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2013 voittaneesta romaanista Galtbystä länteen (Teos).

Samanlaista otetta jäin kaipailemaan Säädyllisestä ainesosasta. Se poreilee moneen suuntaan, ja ainesosia piisaa roppakaupalla – kiinnostavia tosin. Mutta teos hajoaa liiaksi mennäkseen syvemmälle tuohon ”ihmissuhteiden koreografiaan”, säädyttömään ainesosaan. Mutta eihän se aina ole tarpeellista. Taitava tarinankertoja on valmistanut koukuttavan ja viihdyttävän eväspaketin vaikka lomamatkalle tai riippukeinuun nautittavaksi.

Kadonnutta aikaa kuvaamassa

 Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita. Maahenki, 2016. 131 s.

Tekstit ovat suomeksi ja englanniksi.

Palkittu valokuvaaja Jaakko Heikkilä avaa uudessa teoksessaan Venetsian vanhojen palatsien ovia ja päästää meidät tapaamaan sen aristokratian viimeisiä edustajia.

Veden kätkemiä huoneita kertoo ainutlaatuisen, yli tuhatvuotisen Venetsian tasavallan tarinaa valokuvien, historian ja kertomusten avulla. Laguunien kaupunki museoituu hiljalleen asukkaista tyhjäksi turistikohteeksi. Kukaan ei tiedä, uppoaako se lopulta. Mutta Heikkilän hienossa teoksessa sen loistokas menneisyys nousee vielä kerran usvasta surumielisen kauniina. Tunnelma on melankolinen, entiseen ei ole paluuta.

Vuonna 2005 Heikkilä tapasi Dott. Garo Dermidjanin Venetsiassa tehdessään projektia armenialaisesta diasporasta. Kuvauksien jälkeen astellessamme syömään Garo sanoi: ”Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotakin Venetsian aateluudesta, voin auttaa sinua”, Heikkilä kirjoittaa teoksessaan.

Näin alkoi kymmenvuotinen matka Venetsian ja sen patriisien, aristokratian, elämään ja menneisyyteen. Tänä aikana Heikkilä vieraili useita kertoja eripituisia aikoja kaupungissa ja pääsi suhteiden avulla turisteilta suljettuihin palatseihin tutustumaan niiden harvenevaan asujaimistoon. Nykyisin aatelissukujen jälkeläisiä on enää vajaa sata, Suuren neuvoston huippuvuosina peräti neljä tuhatta.

Teoksessa yksi heistä, Alberto Francetti, ja FT Alex Snellman valottavat aatelin historiaa 500-luvulta vuonna 1797 tapahtuneeseen ranskalaisten hyökkäykseen asti.

Runollisessa kertomuksessaan Heikkilä itse jatkaa keskustelua Dermidjanin kanssa, joka aterialla toteaa todellisen aateluuden olevan sydämen aateluutta. Sydämen aateluutta?

– Jos sinulla on onni syntyä rikkaaksi, sinun velvollisuutesi on auttaa niitä, joille samaa onnea ei ole suotu, Dermidjan vastaa ja jatkaa: – tässä maailmassa ei ole enää periaatteita, ei moraalia, ei etiikkaa.

Aateliston hillittyä charmia henkivien salonkien ohella Heikkilä kuljeskeli kaupungilla, kuvasi sen näkymiä ja veteen heijastuvien rakennusten kerrostumia.  Sekä patsaita – menneisyyden lähettiläitä – joiden piirteet toistuvat nykypäivän jälkeläisten kasvoilla.

Kun valokuvaaja tammikuussa 2016 hieman melankolisissa tunnelmissa palasi jälleen Venetsiaan ja tapasi Francettin, tämä yllättäen kommentoi aihetta, josta hän kymmenen vuotta sitten oli Dermidjanin kanssa lounaalla keskustellut. ”Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa. Nyt rikkaus kätkeytyy pankkien holvistoihin, globaalien bittien nolliin ja ykkösiin. Sillä ei ole enää kontaktia elämään ympärillä”, Francetti lausui.

Heikkilästä tuntui, että kymmenen vuoden ympyrä oli sulkeutunut, ja teos oli valmis julkaistavaksi. Siihen liittyvä näyttely Kansallismuseossa on avoinna 28.8. saakka.

Teoksen päättää näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kertomus naamiaisillasta Casanovan ja Vivaldin kaupungissa. Turisteille järjestetyillä illallisilla nykyhetki unohtuu, mennyt herää hetkeksi henkiin.

Kattomaalauksessa oli kuvattu antiikin pitoja ja rakastavaisia jumalpareja kymmenine pikku-kupidoineen. Aistikasta tunnelmaa lisäsivät seiniä koristavat Canaletton Venetsia-näkymät, Pietro Longhin maalaukset naamioituneista venetsialaisista pelaamassa uhkapeliä Ridottossa, sekä Rosalba Carrieran aristokratiasta maalaamat pastellimuotokuvat.

Kävi Venetsian tulevaisuudessa miten hyvänsä, sen muisto säilyy. Siitä pitää taide huolen. Jaakko Heikkilän tunnelmallisen teoksen loppusanat lausuu Thomas Mann.

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille – tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

(Kuolema Venetsiassa, Karisto, 1957. Suom. Toini Kivimäki)

Hortoile sadonkorjuuseen

Raija Kivimetsä: Villiinny villivihanneksiin – Elinvoimaa ja energiaa luonnosta. Kirjapaja, 2016. 128 s.

Raija Kivimetsä opastaa uudessa kirjassaan herkullisen, terveellisen, ekologisen ja – ilmaisen – noutopöydän ääreen. Villivihanneksia noukkiessa mielikin virkistyy, ja keho saa kaipaamaansa liikuntaa.

Villivihannekset ja -yrtit – eli horta – eivät enää ole urbaanissakaan ympäristössä tuntemattomia. Näitä luonnon antimia tarjoillaan nykyisin Michelin-ravintoloissa niin Suomessa kuin maailmalla. Ne komeilevat maailman parhaaksi rankatun ravintola Noman listalla ja niitä metsästetään New Yorkin keskuspuistossa ja Lontoossa.

Mutta parantamisen varaa olisi vielä. ”Villivihannesten terveysvaikutuksista hyötyisivät myös koulut, päiväkodit, sairaalat ja vanhusten palvelutalot”, hyvinvointitoimittaja, tietokirjailija Raija Kivimetsä ehdottaa Villiinny villivihanneksiin -teoksessaan. Hän on kerännyt luonnon antimia – hortoillut – koko ikänsä ja nyt hän jakaa oppimaansa kirjojen, suosittujen kurssien ja luentojen avulla.

– Juureni ovat Pohjois-Karjalassa, missä Rääkkylässä asunut ukkini Antti Makkonen oli maanviljelijä ja kansanparantaja. Hän hoiti niin ihmisiä kuin eläimiä luonnonkasveilla, vei meidät lapset luontoon ja opetti keräämään kasveja, marjoja ja sieniä, Kivimetsä kertoi työksi muuttuneen harrastuksensa kimmokkeesta.

– Alkuun tuskin kukaan oli kiinnostunut villivihanneksista, ihmiset ihmettelivät, mistä oikein puhun. Mutta seitsemisen vuotta sitten, superruoka-ajattelun myötä, tilanne muuttui, ja kurssit alkoivat täyttyä. Sillä tieteellistä näyttöä luonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta syntyy jatkuvasti.

Villivihannekset ja -yrtit ovat hoitavaa ja hyvinvointia ylläpitävää superruokaa, joka tekee taikoja elimistössämme puhdistaen, virkistäen ja elvyttäen.

Paitsi ruoka-aitta, luonto on myös lataamo, rauhoittumisen paikka, kun elämä stressaa. Pieniä suloisia versoja heinikosta poimiessa arkihuolet unohtuvat, ja verenpaine laskee. Kivimetsä kehottaakin meitä löytämään luonnon uudelleen, lähtemään pihoille, puistoihin, metsiin ja niityille yksin tai yhdessä ja ennen kaikkea lasten kanssa. Hortoiluun hurahtaa nopeasti, kun sen on aloittanut, niin palkitsevaa se on.

Kivimetsä houkuttelee hortoilun ihmeelliseen maailmaan esittelemällä 12 helppoa ja herkullista villivihannesta sekä kolme puuta, joiden antimet sopivat sekä ruokalautaselle että juomiin.

Nokkonen on villivihannesten kingi. Polttiainen hoitaa meitä päästä varpaisiin, huolehtii vatsasta, keuhkoista, sydämestä ja sisäelimistä. Tuo rautaa verenkiertoon ja edistää hapenkulkua. Vihulainen on varsinainen terveyspommi, josta on ruoanlaitossa moneen lähtöön. Perässä kirivät voikukka, vuohenputki ja piharatamo. Mustikka alkaa olla maailmalla kova sana.

Villiinny villivihanneksiin -teoksessa paitsi kerrotaan hortan hyvää tekevistä vaikutuksista, opastetaan myös kasvien löytämiseen, keräämiseen ja säilömiseen. Herkulliset reseptit innostavat kokeilemaan, mitä luontoretken antimista syntyy.

Miltähän maistuvat Hortainen ratatouille, Villiintynyt lasagne tai Maitohorsma-sienirisotto? Entä Vuohenjuuripesto? Se selviää, kun mennään metsään hortoilemaan, hakemaan ravintoa niin sielulle kuin ruumiille!

Lisää oppia löytyy www.hortoilu.fi -sivustolta.

Luonto tarjoaa aineksia myös ulkoisen kauneuden hoitoon. Luonnonkosmetiikan saloihin opastaa Kaisa Vermasheinä teoksessaan Lempeää kauneutta luonnosta – Valmista itse hyvän olon kosmetiikkaa (Kirjapaja).

Ja kun ruumis on huollettu, on hengen vuoro. Kulttuurinälkäiset saavat ravintoa uuden Papu Gallerian VIHANTA-näyttelystä, jossa luonto on vallannut gallerian seinät. 

www.papugalleria.fi

Herkkuja viinan voimalla

Jonna Pulkkinen & Merja Ruotsalainen: Viinakeittokirja.

Atena, 2016. 168 s.

Jonna Pulkkisen ja Merja Ruotsalaisen mainion Viinakeittokirjan resepteillä arkikin terästyy juhlaksi.

Kookas ja komea Viinakeittokirja – terästettyjä herkkuruokia on kahden ammattilaisen yhteistyön tulos. Kirjan syötävän herkulliset valokuvat on napannut Merja Ruotsalainen, joka toiselta ammatiltaan on kokki. Jonna Pulkkinen on aiemmin hankkinut kokemusta kirjoittamalla teokset Kossusta, Jallusta ja kieltolaista. Selvää oli, että nyt on viinan vuoro.

– Kirjaa laadittiin periaatteella, että kaikkea voi kokeilla. Emme halunneet kikkailla, sillä mielestämme yksinkertainen on kaunista, Pulkkinen kommentoi kirjan julkistamistilaisuudessa ravintola Vespassa.

Kun raikkaasti taitettua, värikästä ja selkeää kirjaa selailee, vesi herahtaa kielelle. Ja ainakin bloggarin kaltaista kotikokkia ilahduttavat huumorilla laaditut yksinkertaiset reseptit, joiden ainesosia ei tarvitse lähteä metsästämään Stokkan Herkusta vaan ne löytyvät nurkan takaa kotikaupasta.

Alkoholin käyttötapoja ruoanvalmistuksessa on neljä: marinointi, hauduttaminen, maustaminen ja flambeeraus eli ruoan liekittäminen. Alkoholijuomien aromi tehostaa muita mausteita, korostaa ruoan omaa makua ja toimii itse mausteena. Värikkäät vodkat antavat oman säväyksensä annoksen ulkonäköön. Viinalla ei kuitenkaan läträtä, pari ruokalusikallista miestä väkevämpää soppalitraan on riittävä tujaus.

Ginikalakeitto

Viinakokkien kokeilut tuottivat yllätyksiä: ennakko-odotuksista poiketen sitruunavodka ei sopinutkaan kalalle, gini sen sijaan solahti sen seuraan sujuvasti. Joskus hitti syntyi ihan sattumalta. Näin kävi Makealle kahvilohelle. Espressovodka-glaseeraus nosti perinteisen kesäherkun, savulohen, ihan uuteen sfääriin. Sitä kehtaa tarjota vaikka valtiovieraille.

Tervattu nyhtöhamppari

Resepteissä paikallisuus on valttia, täynnä oululaisuutta on Tervainen valkolöökikeitto, joka syntyy valkosipuleista ja tervalikööristä. Grillijuhlien kruunaamaton kuningas Tervattu nyhtöhamppari saa potkua oluesta ja tervalikööristä. Tislattu ja keitetty peruna paiskaavat kättä Pontikkapottusalaatissa. Pontikkachilisinappi paitsi hivelee makkaran kuin makkaran makua avaa tukkoisen nenän. Ja chilikermaliköörillä maustettu kastike sopii kalan lisäksi grillatuille vihanneksille.

Ja jos ilta on venähtänyt pitkäksi, kirjan Krapulapäiväosio tarjoaa voltteja olon helpottamiseksi. Näin yksinkertaista on Laastaristoutin valmistus: Kaada tuoppiin puolet stouttia, puolet viskiä. Laita sekaan jäätelöpallo. Nauti.

Jäänkylmää, polttavan kuumaa

Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016. 375 s.

Katri Lipson kirjoitti romaanin jääkiekkoareenoilta. Silti kyseessä ei ole urheilukirja. Detroit on omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen aikoihin lukenut.

Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena vaikeasti vammautuneiden kuntoutuslaitoksessa polttavan auringon alla Nevadan autiomaassa. Täystaklaus murskasi 19-vuotiaan NHL-lupauksen tulevaisuuden kertaheitolla. Vai oliko jotain tapahtunut jo aiemmin? Tätä kysymystä Katri Lipson kuljettaa romaanissaan taitavasti, punoo sen ympärille henkilöhahmoja, elämänkohtaloita. Ja suuria tunteita.

Tim ei ollut ainoa, jonka elämän muutama sekunti suisti radaltaan. Syöksykierteeseen ajautui myös Nathan Delorme, supertähti, Timin paras ystävä ja pelitoveri. Hän ei pysty kohtaamaan ystävänsä onnettomuutta ja alkaa luhistua henkisesti. Mutta miksi hän ei vuoden mittaan ole kertakaan vieraillut Timin luona?

Detroit on paitsi taidokas psykologinen romaani, myös jännityskertomus, jonka kysymyksiin moni etsii vastauksia. ”Kaikkein mitättömimpiäkin fyysisen todellisuuden yksityiskohtia hän maistelee, tunnustelee, sormeilee, silmäilee, kuulostelee kuin kohtaisi ne ensi kertaa, valmiina oivallukseen.”

Intensiivinen kerronta tekee lukijastakin salapoliisin, joka etsii johtolankoja aavistamatta mihin pyrkii. Kunnes vähitellen kerronta avaa näkymän mielensisäiseen, tutkimattomaan, äärettömään universumiin, jossa mikään ei ole mahdotonta.

Katri Lipsonille kirjoittaminen tuntuu olevan yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Teksti soljuu elävänä ja notkeana, kielirekisteri vaihtuu puhujan mukaan ilman vähäisintäkään säröä. Hänen keinonsa ovat vähäeleisiä, mutta äärimmäisen tarkkoja. Tunteiden vuoristoradalla meno on hurjaa, mutta Lipsonin ote pitää, vaunu kulkee vääjäämättä kohti ennalta arvaamatonta loppua.

Yksityiskohta Nina Baskin
teoksesta Look.

Syöksykierteessään Nathan haluaa olla rauhassa, muttei yksin. Hän palkkaa sokean stripparin Janetin seurakseen harharetkelle, sillä ainoa, mitä hän tarvitsee, on korvat. Mutta tämäkään ei auta, side Timiin on liian voimakas: ”minä yritän unohtaa, mutta vaikka unohtaisin kaiken, muistan, että unohdin.”

Detroit on myös omanlaisensa Road movie, Bonnie and Clyden, Thelma and Louisen jalanjäljillä. Tällä kertaa matkaa vain taitetaan mielensisäisesti, ulkoiset siirtymät ovat pieniä.

”Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.”

Kuva: Veikko Somerpuro

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (Tammi, 2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (Tammi, 2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin.

Hänen teoksensa on ladattu universaaleilla merkityksillä ja tunteilla, joiden varassa me elämme. Detroitin kaunis ja surullinen tarina luo uskoa rakkauteen, joka kantaa loppuun saakka ja vielä sen yli. Mutta vaikka tarina on traaginen, siitä jää lohdullinen tunnelma. Miksi? on niitä kysymyksiä, joihin Detroit kehottaa meitä vastaamaan.

Uhrauksia taiteen alttarille

Rakkaudella Heino -näyttely esittelee ensimmäistä kertaa laajasti Heinon taidesäätiön merkittävää taidekokoelmaa. Arvoisensa estradin teokset ovat saaneet HAMin korkeista kaarihalleista.

Kauppaneuvos ja rouva Raimo ja Raini Heino aloittivat taiteen keräilyn jo varhain.

Raimo, Raini ja Rauli Heino

– Ensimmäisen työn ostimme, kun olimme olleet naimisissa vuoden ja asuntolainat oli maksettu. Olavi Laineen Mustalaistytössä puhutteli siitä huokuva vapauden kaipuu ja matkalla olon tunnelma, Raini Heino muisteli Rakkaudella Heino -näyttelyn pressitilaisuudessa Tennispalatsissa.

– Kun sitten uuden omakotitalon seinät huusivat tyhjyyttään, olihan niille hankittava tauluja. Siitä se ryöpsähti, teoksia ripustettiin sen jälkeen kakkosasuntoon ja työhuoneisiin. Nyt niitä on lisäksi kolmessa suuressa varastossa.

Tällä hetkellä Heinon taidesäätiön kokoelmissa on 223 taiteilijalta yhteensä 1400 teosta 1950-luvulta alkaen. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on mukana 51 taiteilijaa ja 111 teosta 1980-luvulta lähtien. Se on vain 7 % mittavasta, Suomen merkittävimpiin kuuluvasta nykytaidekokoelmasta. Silti komea näyttely salpaa hengen. Löytyykö teosten joukosta lempityötä?

Anni Leppänen: Aamun valo

– Rakas ja puhutteleva työ on Anni Leppäsen valokuva Aamun valo. Siinä on tyttö hiukset silmillä, kenties hän ei uskalla katsoa pahaa maailmaa. Mutta valo hänen puserollaan tuo toivoa ja lohtua, elämää ei tarvitse pelätä, Raini Heino paljastaa.

Alkuun Heinot ostivat perinteisempää taidetta, mutta kun poika, taidehistorioitsija Rauli Heino tuli mukaan, keräily muuttui ammattimaisemmaksi ja maku modernimmaksi. 

Ja matka jatkuu, vasta perustettu Heinon säätiö tukee taidetta muutoinkin kuin ostamalla teoksia. Se on näyttelyä varten tilannut Jan Ijäksen tuottaman mielenkiintoisen dokumentin Heinojen taipaleesta keräilijöiksi ja mesenaateiksi. Sitä esitetään HAM-salissa. Säätiöltä on myös tulossa kirja, jossa kaikki kokoelman teokset ovat mukana.

Näyttelyn nimi, Rakkaudella Heino, kertoo olennaisen: kaikki on syntynyt intohimosta taiteeseen. Mutta vähitellen, kun taiteilijat ja galleristit ovat tulleet tutuiksi, mieleen tuli ajatus, ettei heillä aina ole helppoa, joten teosten ostaminen on myös tukea taiteen tekijöille ja esittäjille.

Kim Simonsson: Tukija

– Taide on ollut meille kaupallisen koulutuksen saaneille ihmisille Raimolle ja minulle henkireikä työn ohella. On ehkä teatraalista sanoa, että hankittuamme jonkin teoksen, totesimme kotiin tultuamme, että uhrasimme taiteen alttarille, Rauni Heino hymyili.

Ei teatraalista vaan hienoa. Nyt meilläkin on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä, mitä 

rakkaudella on kerätty.

Heikki Marilan iki-ihana Kukat XIX

 Rakkaudella Heino -näyttely HAM Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 28.8. saakka.