Martti Blåfield: Nordenskiöld

Intohimona tiede ja tutkimusmatkat

Martti Blåfield on tehnyt kulttuuriteon, laatinut kattavan elämäkerran kenties suurimmasta suomalaissyntyisestä tiedemiehestä ja tutkimusmatkailijasta Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901).

Kaikki alkoi luonnonsuojelusta. Työuransa eduskunnan kirjastonhoitajana ja tieteellisen informoinnin neuvostossa tehnyt luonnonystävä FM Martti Blåfield törmäsi toiseen mäntsäläläispoikaan, Adolf Nordenskiöldiin, lukiessaan kirjaa rauhoitetuista luonnonsuojelualueista. Teoksesta paljastui, että Nordenskiöld sysäsi liikkeelle vuonna 1939 säädetyn luonnonsuojelulain.

Blåfield innostui tutkimaan maailmankuulun mineralogin, kartografin ja Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenen vaiheita peräti kolmeksikymmeneksi vuodeksi. 

Lopputuloksena syntyi mahtava, runsaasti kuvitettu tietopaketti kansainvälisen huippututkijan elämästä. Nordenskiöld teki kymmenen tutkimusmatkaa Huippuvuorille, Grönlantiin ja Jenisei-joelle sekä kuuluisan Koillisväylän purjehduksen valaanpyyntialus Vegalla. Hän keksi myös porakaivot, joilla siitä saakka on pumpattu puhdasta juomavettä kalliosta.

Martti Blåfieldin suurteoksen valmistumista
juhlittiin Ritarihuoneella.

Blåfieldin massiivinen teos pohjautuu laajaan tutkimusaineistoon, arkistoihin, kirjeenvaihtoon ja ennen julkaisemattomaan tietoon; viiteluettelo on peräti 37 sivun mittainen. Silti teos ei ole tieteellisen kuivakka vaan elävä kuvaus uteliaan ja rohkean tutkijan intohimosta venyttää omia ja tieteen rajoja niin pitkälle kuin mahdollista.

Lupaavan nuoren tutkijan ura Aleksanterin yliopistossa katkesi promootiossa vuonna 1857 pidettyyn rohkeaan puheeseen. Tuleva priimusmaisteri ja ultimustohtori ehdotti kiihkeän juhlapuheensa tiimellyksessä muun muassa maljaa ”Suomen synkälle tulevaisuudelle!” Potkuthan siitä seurasivat.

Oli lähdettävä Ruotsiin, jossa hänet jo seuraavana vuonna palkattiin mukaan tutkimusmatkalle Huippuvuorille. Reissusta häneen tarttui elämänmittainen matkakuume, josta seuranneet tieteelliset tulokset paljastivat muun muassa Huippuvuorten pinnan olleen milloin kuivaa, milloin trooppista maisemaa mannerlaattojen liikahtelujen seurauksena.

Sofia on saanut vuodon!

Retket olivat uhkarohkeita vaikkakin hyvin valmisteltuja. Höyrylaiva Sofialla yritettiin ennätystä, päästä ”pohjoisemmaksi kuin mikään laiva tähän mennessä”. Tavoite saavutettiin, mutta matka oli koitua kohtalokkaaksi. Sofia törmäsi jäihin ja sai vuodon. Nordenskiöld raportoi haverista lakonisesti kirjeessään: ”Tutkimusmatkailijat olivat saada 81. leveysasteen tienoilla märän ja viileän hautapaikan”.

Silloin kun Nordenskiöld ei ollut reissussa, perheonni vaimo Annan ja lasten kanssa kukoisti. Tosin Anna silloin tällöin valitti turhautuneena Adolfille: ”Muista, että muutkin kuin Tiede vaativat sinulta vähän rakkautta. Koska saan sen ilon, että voin olla kesän maalla rauhassa kanssasi?”

Huippututkijan ja tutkimusmatkailijan veri veti kuitenkin maailmalle. Kuuluisin matka tehtiin valaanpyyntialus Vegalla Koillisväylällä vuonna 1878. Tarkoitus oli purjehtia pohjoista tietä Beringinsalmelle ja samalla osoittaa Ob-Jenisein suiston ja Atlantin valtameren välisen kauppatien käyttökelpoisuus.

Alku sujui mainiosti. Kunnes matka tyssäsi ankariin jääolosuhteisiin Siperian pohjoisrannikolla. Ei auttanut muu kuin ankkuroida Vega jäihin ja odotella niiden sulamista. Tutkimustyö kuitenkin jatkui tiiviinä, ja tulokseksi saatiin arvokasta uutta tietoa. Vapaa-aikaakin ehdittiin laivalla viettää.

Louis Palanderin kuuluisa valokuva paikalleen jäätyneestä
Vegasta keväällä 1879.

Laivan timpuri ja pelimanni Sven (Vega-Sven) Andersson kirjoitti joka päivä kirjeen vaimolleen Marille muistikirjaan, joka jäi Japanissa norjalaiselle majatalon isännälle. Blåfieldin onneksi muistikirja löytyi 20 vuotta myöhemmin kirpputorilta Shanghaissa ja päätyi Ruotsiin tiedeakatemian kirjastoon.

Päiväkirja paljastaa laivalla olleen kahden kerroksen väkeä. Kun Nordenskiöld raportoi: ”Vegan lähellä olevalla loistavalla luistelujäällä vietimme iloista luistelujuhlaa”, kirjoittaa Vega-Sven närkästyneenä Marille: ”Päällystö meni alas jäälle kello 9 ja heillä oli mukanaan kattila ja punssia. He tekivät nuotion jäälle ja joivat glögiä. (…) me saimme vain katsella heitä emmekä päässeet mukaan.”

Isfjordenin ja Bellsundin välinen suuri
niemimaa on nimeltään
Nordenskiöld Land.

Vegan onnistuneesta matkasta tuli lopulta maailmankuulu, ja Nordenskiöld ylennettiin vapaaherraksi. Hänen teoksensa Vegan matka on käännetty kahdelletoista kielelle ja palkkio sen tekemisestä oli ruhtinaallinen. ”Kirjan kustantajat, hrat F. & G. Beijer owat wiime wiikolla hänelle suorittaneet lähes 100.000 kruunua (noin 140 000 markkaa). Niin suurta palkkaa ei ole wielä kukaan Suomen eikä Ruotsin mies kirjateoksesta saanut.”

Martti Blåfield ei varmaan samaan summaan perinpohjaisella teoksellaan yllä, mutta syvän kumarruksen hän ansaitsee nostaessaan valonheittimien loisteeseen yhden merkittävimmän suomalaissyntyisen tiedemiehen ja tutkimusmatkailijan.

Martti Blåfield: Nordenskiöld  

Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan ja tiedemiehen elämä. Into, 2016. 577 s.

Linnea Alho: Todistaja

Luoti lävistää kolme sukupolvea

Koska isoisän muistelmat eivät vastanneet Linnea Alhon mieltä vaivaaviin kysymyksiin, hän alkoi etsiä vastauksia itse. Lopputuloksena syntyi Suomen lähihistoriaa luotaava intensiivinen romaani, jossa aika ja paikka saavat aivan uusia ulottuvuuksia.

”Tajuan, että voin muuttaa historiaa. Voin muuttaa sen, minkä lapsena kuulin hätäviestinä, joksikin muuksi. Minun ei tarvitse olla henkiolento liikkuakseni ajan yli”.

Nämä Todistajan (WSOY) viimeisimmät lauseet sopisivat mainiosti sen motoksi. Ne lausuu Anne Alho, yksi romaanin kolmesta kertojasta. Todistaja on kuin kaleidoskooppi, jonka yhdellä seinämällä välähtelee hänen kehitystarinansa syntymästä nuoreksi naiseksi.

Keijo, Annen isoisä, on todellinen henkilö, jonka muistiinpanot antoivat kirjailijalle kimmokkeen romaanin tekoon. Mutta hänen mukaansa ne olivat pettymys, tylsiä, joten niiden ympärille oli luotava fiktiota. Ja hyvä niin, sillä Todistaja ei ole tylsä. Päinvastoin massiivinen, 411 sivua käsittävä kirja tuo Suomen lähihistoriaa lukijan ulottuville vivahteikkaasti ja elävästi.

Keijo varttuu kansalaissodan melskeistä rintamalle ja ylenee vähitellen yhteiskunnan tukipylvääksi Suomen Pankkiin. Näitä vaiheita voisi muistella merkkipäivänä, vetävän romaanin aineksiksi ne eivät riitä. Eväät löytyvätkin kulissien takaa, suvun varjellusta pimeästä puolesta. Tarinan lähtölaukaus ammutaan marraskuun 11. päivänä vuonna 1954 Schmeisser-pistoolilla, kun Keijo surmaa häntä kotoaan pidättämään tulleen nuoren poliisin, Helmerin.

”Naapurustosta soitetaan ambulanssi Pihlajatien pihaan. Olen vasta muutaman sentin päässä ruumiistani, kun minua nostetaan paareilla autoon. Sydämen lyönnit tuntuvat vielä, mutta pulssi heikkenee koko ajan.” Näin tarinan kolmas kertoja Helmer kokee siirtymän henkiolennoksi, joka seikkailee tarinassa mukana ja tarkkailee maailmaa rajan takaa.

Linnea Alho on yhteiskuntatieteilijä.
Hän työskentelee tutkijana ja vapaana kouluttajana.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Linnea Alho kertoi Helmerin kummitelleen pitkään hänen mielessään ennen kuin tämän rooli loksahti paikoilleen. 

Helmerin kautta ajallinen ja ajaton lähestyvät toisiaan. Vähäisemmällä mielikuvituksella varustettu kirjailija ei tempusta olisi selvinnyt. Alhon notkea ja tarkka kieli saa kaiken tuntumaan uskottavalta.

Anne sitoo romaanissa historian tähän päivään. Keijon kansallismielinen paatos, kommunismin pelko ja Kekkosen inho haihtuvat sukupolvien vaihtuessa, uudet tuulet puhaltavat. Mutta Anneakin, valtsikan opiskelijaa, kiinnostaa historia. Hän ”nauttii spekuloinnista ja strategioista; nopeasti laukkaavista ja silti loogisista ajatuksista.”

Mutta tämä on vain kuorta, isien sairaus ja pahat teot vainoavat kolmatta sukupolvea. ”Sillä kuorella, joka havaitsee asioita, siirtyy paikasta toiseen ja tekee töitä, ei ole tekemistä minun itseni kanssa.”  Vauhtimimmi ei löydä kiinnekohtaa eikä omaa identiteettiään. Vaikka lärvit voi vetää Suvi-ystävättären kanssa milloin huvittaa, se ei auta. ”Kun he lähtevät illalla baariin, ei voi tietää keitä he tapaisivat, mistä heräisivät ja kuinka monta päivää reissu kestäisi.”

Anne ajautuu kuilun partaalle ja tipahtaa märkään monttuun. Kerronta tiivistyy ja jännittyy, miten montusta kivutaan ihmisten ilmoille? Vihdoin kuulakärkikynä ja tietokoneen näppäimistö airoinaan hän saa kiinni nykyhetkestä ja antaa sille mahdollisuuden.

Calina Pandele Yttredal: The Cave of Pan.

Ilmassa lentävä luoti on vihdoin pysähtynyt. Todistajan viesti on lohdullinen: ”Merestä kohoaa auringonnousun ääriviiva, joka peittää kajastuksen alleen. Tuota kirkkautta kohden, kohti uudesti aloittamisen autuasta valoa lähden kulkemaan.”

Linnea Alho on kirjoittanut vakuuttavan esikoisen. Kun putken pää on nyt auki, odotan innolla jatkoa.

Linnea Alho: Todistaja. WSOY, 2016. 411 s.

Calina Pandele Yttredalin näyttely Parallel Realities Ava Galleriassa 9.10. saakka.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja – Miehen työt

Tuomas Kyrö teki miehen työn

Tänä syksynä ilmestyy peräti kolme uutta Mielensäpahoittaja-teosta. Samalla kirjailijalle aukeaa uusi ura, sillä teoksessa Mielensäpahoittaja – Miehen työt (WSOY) hän siirtyy tietokirjapuolelle.

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja on Suomen rakastetuin kirjallinen hahmo. Ensimmäisestä teoksesta, vuodesta 2010 lähtien, kirjoja on myyty yli 400 000, elokuvan on nähnyt puoli miljoonaa katsojaa, ja näytelmiä on esitetty täysille saleille kymmenissä teattereissa ympäri maata.

Nyt Mielensäpahoittaja on kirjoittanut varsinaisen elämäntaito-oppaan Miehen työt, joka kokoaa yksiin kansiin ihmiselon sisä- ja ulkotyöt. Kyrön omin sanoin ”Mielensäpahoittajassa on kyse miehestä ja asenteesta, jonka ansiosta hahmo liikkuu vapaasti lajityypistä toiseen, fiktiosta faktaan. Mielensäpahoittaja tietää, kuinka asiat pitää tehdä ja mieluusti jakaa viisautensa”.

Hän opastaa teoksessaan miten niin renkaat kuin vaimo vaihdetaan, villasukka parsitaan, perunaa ja lapsia kasvatetaan. Raikkaasti taitetun kirjan tervehenkiset valokuvat tuovat puuhat silmän kautta käden ulottuville. Oppaasta löytyy kaikki se tieto ja taito, joka nykyihmiseltä puuttuu. Kirjansa julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Kyrö jakoi lisää varteenotettavia Mielensäpahoittajan neuvoja.

– Jos esimerkiksi rännejä ei pidä kunnossa, niin parisuhteessakin jokin vuotaa. Asioita ei siis saa päästää repsahtamaan. Ja vaimon kanssa on aina neuvoteltava, toisin sanoen vaimo puhuu ja mies vaikenee.

Mielensäpahoittaja jakaa neuvoja myös kyökin puolella. Reseptikirja Mielensäpahoittajan keittiössä ilmestyy lokakuun lopussa. Teos sisältää ainutlaatuisia näkemyksiä ruoasta, satakunta herkullista perinteisen kotiruoan reseptiä ja ruokahalua nostattavia kuvia.

– Kirja ei todellakaan sisällä hittituotteita vaan perinneruoka nostetaan vihdoin sille kuuluvaan kunniaan. Se tulee olemaan hipstereiden seuraava trendi, jonka huipulla komeilee nyhtökauraläskisoosi, Kyrö ennustaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Marraskuussa – ensilunta odotellessa – ilmestyy Mielensäpahoittajan hiihtokirja, joka sisältää uusia kaunokirjallisia tarinoita maailman kauneimmasta ja tärkeimmästä turhuudesta, talviurheilusta. Sen kruunaa Mielensäpahoittajan oma kisaopas Lahti 2017 MM-kisoihin. Siihen liittyy hahmon uusin aluevaltaus, ohjelmallinen metsäkatsomo Salpausselän harjulla helmikuussa 2017.

Kaiken tämän ohella Mielensäpahoittaja ehtii nousta jälleen näyttämölle 21. päivä syyskuuta. Nyt estradina on Kansallisteatterin Pieni näyttämö, jolle Mikko Myllyaho on ohjannut Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja -näytelmän, jonka pääosissa nähdään Maruska Verona ja Vesa Vierikko.

 Syksy kuluu siis sutjakkaasti Mielensäpahoittajan mieliinpainuvassa seurassa!

 Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja – Miehen työt. WSOY, 2016. 144 s. 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Miten yksinäisyys kesytetään

Laura Honkasalo valaisee omien ja muiden kokemusten avulla vaiettua aihetta uudessa kirjassaan Pöytä yhdelle. Yksinäisyys pahimmillaan ajaa masennukseen, parhaimmillaan raivaa tilaa luovuudelle ja itsetuntemukselle.

Parisuhdekeskeisessä yhteiskunnassamme vaatii rohkeutta tunnustaa olevansa yksinäinen. Sillä yksinäisyys on tabu, merkki epäonnistumisesta, josta helposti syyttää itseään: en kelpaa, en ole tarpeeksi älykäs, kaunis, jne. Harvoin tämä kuitenkaan on totta.

Traagiset kokemukset kuten avioero, sairaus, työttömyys tai rahattomuus karkottavat ystäviä ja ajavat marginaaliin, ulkopuoliseksi. Kirjailija Laura Honkasalo sen sijaan ei tarkastele aihettaan ulkopuolisena uudessa teoksessaan Pöytä yhdelle (Kirjapaja) vaan panee itsensä likoon kirjassaan ja tunnustaa jo avioerolapsena olleensa ulkopuolinen omassa perheessä, elämässä ja maailmassa.

Hänen maailmansa tuntui romahtavan lopullisesti, kun oma aviomies puolestaan jätti, ja hän jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa. ”Parisängyn tyhjä puoli tuntui kuilulta, jossa tyhjyys humisi korvia huumaavasti. Tuntui, että se voisi koska vain imaista minut, jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi, enkä nauraisi enää koskaan.”

Avioero satuttaa aina, ja jos lapsia käytetään koston välineenä, tilanne on vielä raadollisempi. ”Vieraannuttamisen tarkoitus on tuhota lapsen suhde toiseen vanhempaan. Kun vieraannuttaja uhriutuu ja kertoo lapselle kokeneensa vääryyttä, lapsi haluaa olla vanhempansa tukena”, hän kirjoittaa teoksessaan. Asianajaja, kirjailija Marja Toivion uudessa romaanissa Kuka lasta varjelee (Arktinen Banaani) ajankohtainen aihe tulee kouriintuntuvasti iholle kaunokirjallisessa muodossa.

Laura Honkasalo pitää suosittua
Sininen kirjahylly -blogia.

Honkasaloa kiinnosti, miltä yksinäisyys muista tuntui. Hän tutki, mitä nuoret aikuiset ja keski-ikäiset aiheesta kirjoittivat internetissä ja nettikeskusteluissa ja poimi teksteistä näytteitä kirjaansa. Inspiraation lähteinä ovat toimineet myös monet romaanit ja muistelmat yksinäisyydestä. Näistä on luettelot kirjan lopussa.

Raija Siekkinen on hienossa kirjallisessa tuotannossaan antanut yksinäisyydelle suomalaiset kasvot, Virgia Woolfin Mrs Dalloway on kansainvälinen klassikko. William Styron kuvaa Sofien valinta -romaaninsa menestyksen jälkeen seurannutta masennusta teoksessaan Pimeän kuva – Muistelma hulluudesta.

Yksinäisyys saa usein alkunsa jo lapsuudessa. Monet kertoivat julmasta koulukiusaamisesta, joka on varjostanut uhrin koko myöhempää elämää. Sosiaalisen median välityksellä kiusaaminen leviää, kunnes kiusattu eristäytyy ja masentuu.

Pahimmillaan tämä ajaa uhrin vahingoittamaan ympäristöään, moni kouluampuja ja väkivallantekijä on ollut kiusattu ja sen seurauksena sulkeutunut omaan fantasiamaailmaansa. Honkasalo toteaakin, ettei kouluissa vieläkään puututa riittävästi lasten toisiaan kohtaan harrastamaan väkivaltaan.

Mutta kolikolla on kaksi puolta, niin yksinäisyydelläkin. Kun Honkasalon erosta oli kulunut viitisen vuotta, hän huomasi viihtyvänsä yksin, kaipaavansa vapauttaan niin paljon, että purki peräti kihlauksen mukavan miehen kanssa. Mitä oli tapahtunut?

Siihen hänellä ei ole yksiselitteistä vastausta. Vähä vähältä yksinäisyyden varjo vain haalistui ja lopulta katosi. Hän oli oppinut nauttimaan yksinäisyydestä, joka sitä paitsi on välttämätöntä luovaa työtä tekevälle kirjailijalle. Yksinäisyys on myönteinen olotila, kun se on vapaaehtoista. Aiemmin lähes fyysisenä kipuna pakottaneen ”yksinäisyyden poistuminen tuntui kuin varjo olisi lipunut pois, kuin paino noussut päältä”.

Kuutti Lavonen: Ferito d'amore
rakkauden satuttama.

Honkasalo tarkastelee aiheettaan monipuolisesti, empaattisesti ja viisaasti. Jokainen meistä tuntee joskus itsensä yksinäiseksi. Niinpä Pöytä yhdelle -teos on hyödyllistä luettavaa kaikille. Se on kuin hyvä ystävä, joka uskaltaa avautua kipeimmistäkin tunteistaan. Antaa lohtua, ettemme ole yksin.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirjapaja, 2016. 168 s.

Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9. saakka.

Kai Merilä: Luottotoimittaja

 One tomatsoup med alkohol!

Viihdetoimittaja Kai Merilä on parisenkymmentä vuotta tehnyt julkkiksia ja heistä lööppijuttuja. Kirjassaan Luottotoimittaja Merilä paljastaa mehevimmät metkunsa kulissien takana.

Kai Merilän Luottotoimittaja-teoksen (Johnny Kniga) sankarina törmäilee itseoikeutetusti maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen. Muitakin julkimoita mukaan mahtuu: Mervi Tapola, Jasmin Mäntylä Hjallis Harkimo, Petteri Jussila, Mika Myllylä ja monet muut.

– Kukaan ei tunnusta lukevansa Seiskaa tai Hymyä, mutta kummasti kaikki kuitenkin tietävät mitä niissä kirjoitetaan, 16 vuotta Seiskan toimittajana työskennellyt Kai Merilä avasi kirjansa lehdistö- ja kutsuvierastilaisuuden Ravintola Teatterin Kellobaarissa.

Koska kansa halusi jokaviikkoisen Nykäsannoksensa, niin juttuja mäkikotkasta syntyi Seiskaan vuosien varrella yli kaksisataa. Eikä niiden sorvaaminen ollut edes vaikeaa, sillä kun Matista on kyse, niin lööppijuttu järjestyy kuin itsestään ihan pyytämättä.

Ekakerta Matin kanssa tapahtui Somerolla vuonna 1993. Toimittaja etsi Mattia motellista, jonne hänen kerrottiin asettuneen, muttei löytänyt. Hänelle kuitenkin vinkattiin, että sankari lipittää siideriä katolla. ”Saat jutun, jos tuut tänne sidukalle”, Matti lupasi. Näin alkoi erikoinen symbioosi, joka luottotoimittajan mukaan on kuin toinen avioliitto. Hän ei sitä kenellekään suosittele.

Luottotoimittajaa Kellobaarissa haastatteli
kustantaja Jaako Pietiläinen.

– Hovitoimittajille syntyy läheisiä suhteita julkkiksiin ja niiden pohjalta syntyy luotto, tästä nimi luottotoimittaja. Matin Susanna tosin nimitti minua ”juottotoimittajaksi”, Merilä naureskeli.

– Kuvioon kuuluu, että vaikka ollaan kavereita, ikävistäkin sattumuksista täytyy kirjoittaa, joku sen kuitenkin tekee. Verissäpäin skuuppeja ei kuitenkaan metsästetä, jotkut niistä menee mukana hautaan saakka.

Viihdetoimittajuus on myös eräänlainen polttomerkki otsassa. Siitä huolimatta lähes kaikki kuuluisuudet ovat suhtautuneet Merilään positiivisesti. Poikkeuksena Paula Koivuniemi, joka ykstuumaan komensi pukuhuoneestaan: ”Ulos täältä!”

Ja toisin kuin luulisi, luottotoimittajuus ei ole vain bileitä ja samppanja-aamiaisia. Siitä on maksettava kova hinta, ainakin jos kyse on Matti Nykäsen paimentamisesta.

”Hyvällä päällä ollessaan Matti oli ehtymättömien letkautusten seuramies ja ilopilleri. Toisessa ääripäässä mäkilegendan seurassa piti olla varustautunut nopeasti sidottavilla nippusiteillä. Uskokaa pois, minulla oli joskus mukana taskussa tai repussa pari kolme muovista nippusidettä ja niitä tuli myös käytettyä vuosien saatossa.”

Rankan työrupeaman jälkeen luottotoimittajaa ramasee.
Taustalla Mervi Tapola, ex-Nykänen.

 Monelle huippu-urheilijalle aktiiviuran päättyminen on saanut mopon karkaamaan käsistä. Mika Myllylä on tästä surullinen esimerkki. Matin se on ajanut masennukseen, itsemurhayrityksiin ja lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön. ” – Mulla meni pahimmillaan Diapameja parikin liuskaa päivässä, Matti kommentoi minulle tätä asiaa kirjaa kirjoittaessani.”

Ei luottotoimittaja itseäänkään säästä, vaan kertoo avoimesti omasta masennuksestaan ja henkisestä romahduksestaan. Vain vaimolta sattumalta tullut puhelinsoitto sai Merilän väistämään viime hetkellä rekkaa, jota kohti kiihdytti samalla kaistalla 150 kilometrin tuntinopeudella. Oli väliajan paikka, oli levättävä ja haettava apua.

"Vaimot vaihtuu, bestman pysyy",
lupasi Matti luottotoimittajalleen.

Se auttoi. Vaimo on edelleen vierellä, ja vapaa toimittajuus tuntuu hyvältä. Fiktiotakin suunnitellaan. Luottotoimittajalla on siis jalat vihdoin tukevasti maankamaralla. Toisin on mäkikotkan laita, täyskiidossa edelleen…

Kai Merilä: 

Luottotoimittaja.

Johnny Kniga, 2016. 265 s. 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 Tuuliajolla identiteettiä etsimässä

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän avaa Balkanin lähihistoriaa ja kertoo intohimoisesti ja rehellisesti ihmisistä, jotka etsivät identiteettiään ja paikkaansa maailmassa.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava) teki heti läpimurron. Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014, ja tähän mennessä sen oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta, saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”

Saman hän on komeasti tehnyt myös uudessa romaanissaan Tiranan sydän (Otava). Sen tarinoista koostuva kaleidoskooppi vie lukijan kymmenen vuotta kestävälle mierontielle 1990-luvun kommunismin heitteille jättämästä köyhästä Albaniasta läntisen maailman metropoleihin. Mukana välähtelevät ikiaikaiset tarut albaanien historiasta.

Teoksen osuva motto on peräisin Amos Ozin romaanista Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Niinpä valheilla onkin suuri osuus kirjassa. Niillä voi esimerkiksi rakentaa itselleen sellaisen identiteetin kuin haluaa. Näin tekee teoksen aloittava 22-vuotias kertoja.

”Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kuin minulle parhaiten sopii.” Hänen mielestään ”kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin”.

Silti hän ei ole kenellekään mitään, hän on näkymätön, halveksittu toinen, köyhä maahanmuuttaja. Joka etsii epätoivoisesti uutta alkua, omaa paikkaansa maailmassa. Tämän lisäksi hän on vielä piirun verran huonompi ihminen, ei mies eikä nainen. Hän on ulkopuolinen toiseen potenssiin. Valheet, pettymykset ja petokset seuraavat toisiaan hänen odysseiallaan Roomassa, Berliinissä, Madridissa, Pariisissa ja Helsingissä.

Vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheineen
Suomeen kaksivuotiaana.

Statovcin ilmeikäs kieli ja tapa kertoa lumoavat tälläkin kertaa. Huomaamatta hän vetää lukijan kertojansa nahkoihin, tuntemaan lyönnit, nälän, kylmän, yritykset saada jalansijaa. Mutta jalka lipeää jo Piazza Navonalla Roomassa: ”rakennukset ympärilläni näyttävät kohtalokkaan kokoisilta ja kivet jalkojeni alla nuolevat jalkapohjiani kuin olisivat valmiit puraisemaan ne irti.”

Pakomatka alkoi Tiranasta, Albanian pääkaupungista, kymmenisen vuotta aiemmin. Kaksi nuorta poikaa Bujar ja Agim sinnittelevät parhaansa mukaan maassa, jossa ”vastasyntyneitä kuolee kuumeeseen ja aliravitsemukseen, miehiä kunnialuoteihin ja miestensä luota karkaavia naisia ammuksiin, jotka heidän oman sukunsa miehet ovat antaneet aviomiehen suvulle häiden yhteydessä”.

Kun Bujarin tarinoita kertova isä kuolee, sisar katoaa kenties ihmissalakuljettajien nieluun, äiti vaipuu suruunsa, ja kun Agimin vanhemmat pieksevät hänet, kun hän leikitellen on pukeutunut äitinsä leninkiin, on lähdettävä. Lähdettävä venepakolaisena etsimään parempaa elämää, unelmien täyttymystä.

Statovci kolkuttelee lukijan omatuntoa ja myös Bujarin, joka tajuaa oman syyllisyytensä maansa tilaan jo varhain. ”Me hyväksyimme ympärillämme olevan maailman muuttumattomana, emmekä tehneet elettäkään muuttaaksemme siitä mitään.”

Kuutti Lavsen kivilitografia Ferito d'amore
Rakkauden haavoittama.

 Taitavasti Statovci punoo tarinat yhteen, luo toimivan kokonaisuuden – ei kaarta – vaan ympyrän, joka sulkeutuu, kun tarinoissa mukana laukkaava sotaratsu pyytää kertomaan tarinansa. On kotiinpaluun aika ja Tiranan sydän palaa sinne, minne se kuuluu, identiteetti on vihdoin löytynyt. Teoksen ytimenä kulkee kaunis, viiltävä rakkaustarina, kaikkien kertomusten sielu.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava, 2016. 271 s.

Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9 saakka.

OTAVAN tarinoiden juhlaa

Otavan perinteisiä pihajuhlia vietettiin innostuneen odottavassa hengessä. Kirjailijat kertoivat uusista teoksistaan, mukana kolme vahvaa naiskertojaa Pirjo Hassinen, Sirpa Kähkönen ja Riikka Pulkkinen.

Kalmari on Pirjo Hassisen
viidestoista romaani.

Pirjo Hassisella ei ollut aikeita palata Popula-romaaninsa (2012) päähenkilön populistipoliitikko Jukka Kalmarin elämään. Toisin kävi, sillä ajanhenki tuntui sitä vaativan. Niinpä hänen uudessa Kalmari-teoksessaan sukelletaan Kalmarin hämärään menneisyyteen. Sieltä paljastuu hänelle kohtalokkaita yksityiskohtia.

– Tuntuu siltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tällä hetkellä vihan kyllästämä. Puolin ja toisin. Mutta silti viha on oudolla tavalla tabu, siitä ei saa puhua. Muistan, että eräässä tilaisuudessa käsittelin aihetta presidentti Tarja Halosen kanssa ja hänkin tuntui peräti kiusaantuneelta, Pirjo Hassinen valotti kirjansa teemoja.

– Myös valta on aina kiinnostanut minua. Olen usein kirjoittanut vallankäytöstä parisuhteissa, nyt teema laajenee. Kalmari on myös eräänlainen terapiakirja, sillä sen henkilöt haluavat vapautua vihantunteesta.

Sirpa Kähkönen puolestaan palaa jälleen Kuopioon sarjan seitsemännessä itsenäisessä osassa Tankkien kesä. Eletään Euroopan ”hullua vuotta” 1968, jolloin Varsovan liiton tankit vyöryivät Tšekkoslovakiaan. Tapahtuman laineet lyövät korkeina myös Kuopiossa.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on ehdolla
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon
saajaksi.

– Kirjani on paitsi poliittinen myös intiimi ja sadunomainen. Sen ydin muodostuu siitä, miten sanoilla luodaan todellisuutta. Jo muinaissuomalaiset kertoivat lehdoissaan tarinoita ja myyttejä. Lehdoista on enää jäljellä vain muutama pihapuu, mutta kertomukset elävät, tarinoiden kuningatar Sirpa Kähkönen luonnehti romaaniaan.

Kirja tarvitsee kertojan. Mutta tällä kertaa hän ei enää suostunutkaan yhteistyöhön.

– Kirjoittamisprosessissa tapahtui kaikkitietävän kertojani kuolema. Aiemmin hän on toiminut teosteni äänenä, nyt hän ei enää pukahtanutkaan mitään. Niinpä kaikki Tankkien kesän ihmiset kertovat minämuodossa muistoistaan ja omista tarinoistaan, romaanista tuli moniääninen. Ehkä sitä tässä mielessä voisi tosiaan verrata Paavo Rintalan Sotilaiden äänet -romaaniin.

– Samanarvoisena äänenä aikuisten joukossa romaanissani puhuu pikkutyttö Hilla. Tytöt jäävät tarinoissa usein syrjityiksi, jonkinlaisiksi ”koristeiksi”, niinpä annoin Hillalle runsaasti puheaikaa. Lapset muodostavat maailmankatsomuksen kuuntelemalla aikuisten puheita – ja paljastavia taukoja lauseiden välillä.

Riikka Pulkkisen 8.9. ilmestyvän neljännen romaanin Paras mahdollinen maailma yksi teema on myös puhuminen. Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Aurelia saa suuren roolin Berliinissä. Homma ei ole helppo. Hänen on esitettävä Berliinin muuria ja viittä eri henkilöä. Kaiken lisäksi näytelmällä ei ole käsikirjoitusta.

Riikka Pulkkisen Totta (2010) nousi
Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

– Romaanin kirjoittaminen oli tällä kertaa hankalaa, prosessissa syntyi valtava määrä hukkaan heitettyjä sivuja. Puhumisen teema läpäisee minunkin romaanini. Aurelia ei vastaa äidilleen puhelimeen, niinpä äiti alkaa kertoa, mitä vuosikymmeniä sitten tapahtui, Riikka Pulkkinen tunnusti.

– Maailma tehdään lapsille todeksi nimeämällä se. Äiti tajuaa tehneensä kauan sitten väärin. Vapauden idea on toinen kantava teema kirjassani. Vapaus on pakeneva asia, osoittautuu, ettei sitä voi tuoda näyttämölle. Kolmas aiheeni on suru. Sillä suru, vapaus ja puhuminen liittyvät toisiinsa.

Tulossa on siis koukuttava tarinoiden syksy. Kirjoista löytyy yhteisiä teemoja ja uusia avauksia. Juhlitaan Antti Kasperin tavoin: ”Tarinan lumo pitää. Kun yksi kirja päättyy, onnea on tarttua uuteen.”

Pirjo Hassinen: Kalmari. Otava, 2016. 300 s.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava, 2016. 412 s.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma. Otava, 2016. 350 s.