Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Taide tai kuolema!

Joel Haahtelan lempeässä taiteilijaromaanissa pojasta kasvaa kuvantekijä hyvässä seurassa. Van Gogh, Unto Pusa ja Morandi muiden muassa opettavat hänet katsomisen sijasta näkemään. Myös sen, mikä on tärkeää, minkä varassa me jaksamme.

”Kuka uskaltaa olla myönteisesti naiivi taiteessaan? Kuka uskaltaa olla lapsi, joka avoimin silmin ja syytä ymmärtämättä katsoo ja yrittää saada otetta valoilmiöiden maailmasta?” kysyi taidemaalari Carolus Enckell Taide-lehden pääkirjoituksessa 1/89. Joel Haahtela toistaa lauseet romaaninsa Mistä maailmat alkavat (Otava) kiitossanoissa.

Niin, kuka uskaltaa? Teoksen luettuani minä tiedän ainakin kaksi, jotka uskaltavat: Joel Haahtela itse ja hänen teoksensa päähenkilö Visa. Entä mistä maailmat alkavat? Visan ensimmäinen maailma alkaa lumipyryisenä joulukuun iltana vuonna 1957 Kauppatorilla.  Paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa työskentelevä koulupoika on juuri oivaltanut kutsumuksensa nähtyään Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää.

Kaksin äitinsä kanssa vaatimattomasti elelevä Visa päättää tulla taidemaalariksi. Oivalluksen jälkeen maailma avautuu hänelle aivan uudella tavalla, sen pimeisiin sopukoihin syttyy valoja, asioista ja ilmiöistä tulee merkityksellisiä. Mutta ennen kuin näkemyksensä voi muille taiteensa kautta välittää on kesytettävä omapäinen viiva, opittava valokohotus, valöörit, sommittelu ja ties mitä muuta.

Yksityiskohta Kirsi-Maria Perkkiön teoksesta Ruusujen uni.

  

Vapaassa Taidekoulussa Visa saa opettajakseen karismaattisen Unto Pusan, jonka opeista tulee nuorelle taideopiskelijalle huoneentauluja. ”Mitä on tuhru?”, Pusa kysyy ja vastaa: ”Tuhru on liiallista ajattelua, este, jumiin jäämistä, omiin ajatuksiin rakastumista.” Väite pätee mainiosti muuallakin kuin kuvataiteessa.

Visan vieressä ateljeessa ahertaa Tapio, jonka luonteva viiva syntyy kuin itsestään. Chagallia ihaileva nuori mies haluaisi keksiä oman maailmansa Vitebskin mestarin tavoin, mutta jokin hänen sisällään painaa jarrua. Tapion kautta Visalle joka tapauksessa avautuu jälleen uusi maailma, sen tarjoaa tämän sisar Helmi, synkistelevän veljensä aurinkoinen vastakohta.

Joel Haahtela on Kirkkonummella
asuva lääkäri ja kirjailija.
Hänen romaaninsa Elena ja Katoamispiste
 ovat olleet Finlandia-ehdokkaita.

Romaanin haahtelamainen tunnelma on ennallaan, viipyilevä, hieman surumielinen, hiljaa hymyilevä, toivoa luova. Meno on suoraviivaista, kronologista, luonto ja taide elävät sivuilla, kirjoittavat omaa kertomustaan. 

Kirjailijan loihtimat kieli- ja mielikuvat ovat herkkupaloja, joita lukija nautiskelee pitkin matkaa. Kun Visaa vaivaa Tapion outo käytös, se ilmaistaan näin: ”Tapioon liittyvät ajatukset vartioivat alati mieltä, eivät päästäneet silmistään.”

Kirjailija johdattelee Visan sujuvasti ja asiantuntevasti taiteen ihmemaahan. Vanhat mestarit tulevat Visalle tutuiksi Italiassa, minne suunniteltu parin kuukauden opintomatka venähtää pariksi vuodeksi. 

Bolognassa hän lumoutuu Morandin maalauksista ja ehtii vielä tavata maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin ennen tämän kuolemaa. Miten niin vähäisestä aiheesta, muutamasta pullosta, kupista ja kannusta, saa aikaan niin lumoavia maalauksia? Salaisuuden taide pitää itsellään.

Visan maailmalta keräämät vaikutteet löytävät hänen maalauksissaan oman paikkansa ja niistä syntyy jotain ihan uutta ja odottamatonta. Näyttely Artekissa on menestys. Mutta maailma menee menojaan, ja 1950-luvun nostalgia ja viattomuus vaihtuvat 70-luvun kantaaottavuudeksi. Eikä Visa kuulu joukkoon, ei taistolaisiin sen paremmin kuin Elonkorjaajiinkaan.

Morandin hiljaiset, yksinkertaiset asetelmat lumoavat.

Mutta hän kuuluu onnen valtakuntaan, etuliitteistä ja ismeistä vapaaseen Morandin yksityiseen maailmaan, missä aikaa ei ollut, ja ”olemassaolo oli jotain enemmän kuin elämä”. Sen vuoksi Visan ei tarvitse kysyä itseltään monia taiteilijoita – ja muitakin – vaivaavia kysymyksiä. Kannattaako jatkaa? Onko tässä kaikessa mitään järkeä? Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis ja viisas kirja, yksinkertaisuudessaan syvällinen. Sen ytimessä rakkaus hehkuu kuin surun valaisemat Marrakechin värit.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava.  2017. 301 s.

Mistä maailmat alkavat -mietteissäni menin Kirsi-Maria Perkkiön Purppuraan kiedottu -näyttelyn avajaisiin Galleria Kajasteeseen. Tuntui kuin taiteilija toistaisi tiedotteessaan romaanin ajatuksia:

”Maalatessani olen heittäytyjä. Merkityksellisiä ovat hetket, jolloin koen aavistavani joitain meitä ihmisiä yhdistävästä rikkaasta myyttien ja symbolien maailmasta. Hetken koen ymmärtäväni ja tietäväni jotain elämästä, todellisuudesta ja itsestäni.”

Näyttely Purppuraan kiedottu Galleria Kajasteessa (Albertinkatu 30) 5.2. asti.

Peter Sandström: Laudatur

Mies vailla merkitystä

Peter Sandströmin Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltäneessä Laudaturissa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa. Filosofisessa romaanissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä omaperäisesti.

Laudaturin (Kustantamo S&S) viisikymppinen päähenkilö Peter on vähitellen oppinut hyväksymään melankolian ja elämän verkkaisen alamäen. Tutkijavaimoa Seepraa näkee harvoin kotona, ja teini-ikäiset lapsetkin elävät omaa elämäänsä, johon Peterillä ei ole pääsyä. Näin hän luonnehtii itseään: ”Usein tunsin olevani näkymätön, aivan kuin hahmoni olisi ollut vain hädin tuskin erottuva, vailla merkitystä.”

Romaanin kaksi aikatasoa vuorottelevat elokuun 1988 tapahtumien ja nykyhetken, syyskuun 2014 välillä. Peter etsii selitystä alavireiselle tilanteelleen menneisyydestä: ”Tämä päivä jäisi muhimaan kaiken tulevan alle eikä mikään olisi enää ennallaan.” 

Onko näin? Eikö meillä ole todellista valinnanvaraa, onko kaikki ennalta määrättyä? Peterin ajatusten ajelehtiessa, ajautuessa sivupoluille lukija kulkeutuu mukaan pohtimaan elämän merkitystä, rakkautta, kuolemaa. 

Yllä olevasta voi saada romaanista liian lakonisen kuvan, sillä Laudatur on myös hiljaisen hauska, tilanteet kärjistyvät aika ajoin absurdeiksi, ja on pakko nyökätä: noinhan voi käydä, elämällä on oma käsikirjoituksensa, joka usein yllättää meistä jokaisen.

Teoksen ytimessä sinnittelee kaksi pitkää avioliittoa, Peterin vanhempien ja hänen omansa. Päähenkilön avioliitto on hajoamassa, vanhempienkin avioliitto säröili, isän mielessä kun kangasteli toinen nainen. Ajan myötä rakkaus muuntuu, voiko ihmisten välillä ylipäänsä olla aitoa rakkautta ja lämpöä? Peter miettii.

Maailmakin on neljännesvuosisadassa muuttunut, eikä siitä tullut sellaista kuin 25-vuotias, juuri työpaikan tieteellisessä lehdessä saanut toimittaja oletti ja toivoi. Peter tuntee itsensä petetyksi, kun kaikki entinen murenee ympäriltä. Hän on hankkinut itselleen potkut lehdestä, koska ei suostunut raportoimaan työaikaansa uudella Reportronic-   seurantaohjelmalla. Kesken olevat projektit saavat jäädä, eikä hän vastaa kustantajan yhteydenottoihin.

Peter Sandström on suomenruotsalainen
kirjailija, jonka teoksissa yhdistyvät
realismi ja absurdius.

Arkisissa puuhissaan kotona Peter tuntee silti aika ajoin itsensä onnelliseksi. Nykyhetki hälvenee mielikuviin, muistoihin, uniin. Sandström luo Peterinsä välityksellä aidon kuvan todellisuudesta, käyttää sanoja aivan kuin Seepra, ”osaa muotoilla niistä jonoja ja renkaita, jotka kestivät ja laajenivat, sykkivät ja vetäytyivät taas kasaan.”

Romaanin henkilöiden välinen kommunikointi on verhottua, pinnan alla muhii suurempia tunteita kuin niitä ulkomaailmalle paljastetaan. Mutta tekstistä ne välittyvät, luovat universaalia kuvaa meistä ja maailmasta, ennen ja nyt. Emme me lopulta niin paljon ole muuttuneet, vaikka maailma onkin mennyt menojaan.

Voisiko teoksen viime virkkeistä päätellä, että Peterin pahimmat aavistukset eivät sittenkään toteudu? Kenties, sillä: 

”Onni on sellainen että se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää.” 

Erikoismaininnan ansaitsee Anders Carpelanin suunnittelema persoonallisen kirjan kansi. Siihen on koottu kertomuksen oleellisia elementtejä: lipputanko, karusellihevonen ja seepran raidat.

Peter Sandström: Laudatur (Laudatur). Suom. Outi Menna.

Kustantamo S&S, 2016. 228 s. 

Menneen ja tulevan kirjavuoden kuulumisia

Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto julkistivat viime vuoden Top 20 listat. Roope Lipastista leivottiin Kirjan ja ruusun päivän kirjailija ja Kirja-Suomi 2017 -yhteistyöhanke starttasi.

Kirjoihin käytetään Suomessa vuosittain noin 600 miljoonaa euroa. Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto tilastoivat, miten summa jakautuu, ja miten kirjavuosi meni. Tammilounas-tilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla kerrottiin myös alkaneen juhlavuoden tapahtumista.

Vuoden 2016 myydyin kirja oli ylivoimaisesti Harry Potter ja kirottu lapsi 97 600 kappaleen menekillään. Se luokitellaan lasten- ja nuortenkirjoihin, mutta kelpasi varmaan monelle aikuisellekin. Sen ansiosta lasten- ja nuortenkirjojen myynti kasvoi peräti 8 %. Hyväksi kakkoseksi kiri Ilkka Remeksen Kiirastuli, sitä myytiin 55 600 kappaletta. Kaunokirjojen kokonaismyynti säilyi positiivisena ja kasvoi 1 %:n viimevuotisesta.

Ainakin 53 000:ssa Suomen kodissa on nyt putipuhdasta päätellen siitä, että Marie Kondon tietokirja Konmari – siivouksen elämänmullistava taika tuli maaliin Kiirastulen kantapäillä kolmantena. Tietokirjamyynti kuitenkin kangerteli ja jäi -6 % edellisvuodesta. Osittain tämä johtui värityskirjabuumin hiipumisesta. Kattavat Bestseller-listat vuodelta 2016 löytyvät täältä: http://kustantajat.fi/pages/k36/

Kirja-Suomi 2017 on suomalaisen kirja-alan yhteistyöhanke 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Tapahtumia ja teemaviikkoja on ympäri vuoden, ja avoimeen verkostohankkeeseen voi osallistua itsekin liittämällä mukaan oman tapahtumansa osoitteessa: www.kirja-suomi.fi. Juhlavuoden päätapahtuma on uusi ”Baba Lybeck, kirja vieköön!” -kirjallisuustapahtumasarja Helsingissä.

Roope Lipasti ja Karoliina Timonen.

Vanhalla paljastettiin myös Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija. Hän on suosittu kirjailija ja kolumnisti Roope Lipasti, joka sai tehtäväkseen laatia tietokirjan suomalaisuuden ytimestä. Mutta toimittaja kun on, fakta ei Lipastilta sujunut, niinpä tuloksena syntyi veijariromaani Eloveenatyttö. Teoksen on kuvittanut Finnish Nightmares -sarjakuvistaan tunnetuksi tullut Karoliina Korhonen.

Pekka saa kirjassa uuden kerrostalonaapurin. Ulkomaalaisen. Hänet on luonnollisesti kotoutettava, joten naapurukset lähtevät reissulle suomalaista sielunmaisemaa etsimään. Kaikki ei mene ihan putkeen, mutta kommelluksista huolimatta hauskaa on. Kenties kaunis eloveenatyttökin löytyy matkan varrelta.

Roope Lipasti halusi pienoisromaanillaan tuoda esille myönteisiä juttuja Suomesta, joita emme itse usein huomaakaan. ”Ei me ihan paskoja olla, sikses”, hän totesi turkulaisittain. Eloveenatyttö sisältää myös suomalaisuuden käsikirjan ulkomaalaisille.

 Yli sata kirjakauppaa ympäri Suomen jakaa Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteosta kolmen päivän ajan perjantaista 21.4. sunnuntaihin 23.4. Erikoispainos annetaan kaupanpäällisenä kaikille vähintään 15 eurolla kirjoja ostaville. Sen jälkeen se ei enää ole saatavilla.

Kaupanpäällinen on kirjakauppiaiden lahja lukijoille. ”Vaikka kirjakauppojen lukumäärä on laskenut, Suomessa on vielä kauppiaita, joille kulttuuri ja rakkaus kirjallisuuteen ovat kutsumus”, totesi Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Katriina Jaakkola.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age

Taidetta, elämää, ihmisiä 

Marita Liulian kirjoittama ja kuvaama Kultakausi – Golden Age -taidekirja valottaa kansainvälisesti menestyneen taiteilijan työskentelyn lähtökohtia ja uusia teoksia. Kirja liittyy taiteilijan Serlachius-museo Göstassa olevaan Kultakausi-näyttelyyn.

Jos muutamalla sanalla pitäisi luonnehtia monipuolisesti lahjakasta Marita Liuliaa, ensimmäiseksi tulevat mieleen intohimoinen etsijä, taistelija, joka avaa uuden oven, kun edellinen sulkeutuu. Kun tähän liittyy herkkyys katsella, kuunnella ja olla avoin niin elämälle kuin ihmisille, alkaa kokonaiskuva hahmottua, ja hänen mittavan kolmekymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa peruspilarit rakentua.

Vuorovaikutteisen mediataiteen pioneeri Suomessa aloitti 1980-luvulla installaatiotaiteilijana, joka 

työskenteli yhdessä teatterin ammattilaisten kanssa. 

2000-luvulla syntyivät maailmaa kiertänyt Marita Liulia Tarot ja Kiasmassakin nähty maailmanuskontoja käsitellyt Choosing My Religion. Näiden ohella hän työsti niin maalauksia, valokuvia, elokuvia kuin esityksiä näyttämöille.

Kultakausi vei Marita Liulian jälleen
uusille teille.

Kultakaudella on Liulialle monta merkitystä. Yksi niistä tarkoittaa yhdessä työskentelemistä, sitä että ”puhalletaan yhteiseen hiileen, joka saa hehkunsa yhteisistä arvoista ja visioista”. Näin kirja ja näyttely ovat samalla myös kunnianosoituksia satavuotiaalle Suomelle, jossa ”tekemisen meininki” on aina ollut arvostettua.

Vuonna 2012 maailmanmatkaaja asettui Suomeen ja löysi Kultakausi-teemalleen työtilat Helsingin keskustasta ja heinolalaisesta teollisuushallista.

Pitkään digitaalisten teosten parissa työskennellyt taiteilija kaipasi materiaalin tuntua ja käsin tekemistä. Metalliteollisuusyrityksen hulinassa alkoikin syntyä suurikokoisia spontaaneja maalauksia, joiden yhdessä työvaiheessa taiteilija työsti monikerroksisia teoksiaan paljain käsin ja kynsin. Teokset ovat usein häkellyttävän kauniita, mutta niiden taustalla on rosoa, surua maailman tapahtumista, terrorismista, pakolaisuudesta, Bataclanin uhreista.

"Kevät" oli valmis vasta kun Liulia sai helpulin ja läiskäytti
kalliin hopean ja vielä kalliimman helmiäisen päälle
ämpärillisen laavavettä

Maalauksissa käytetyt metallit – ennen kaikkea kulta – saavat teokset hehkumaan valon mukana, paljastamaan itsestään aina uusia puolia. Kulta onkin Liulialle eräänlainen tavaramerkki, joka on seurannut taiteilijaa jo kaksivuotiaasta, jolloin hänen nivelreumaansa alettiin hoitaa kultapistoksilla.

Liulia katselee ihmisiä mielellään ja näkee heidätkin taideteoksina. Helsingin studiossa vanhojen vaahteroiden lehvästön läpi siilautuva eteläinen luonnonvalo valaisee mustaksi lakattua pöytää. Kuvattavat mallit asettuivat sen ääreen mustaa taustaa vasten. Näin syntyi ajasta ja paikasta riippumaton tunnelma. Liulian keskustellessa malliensa kanssa heidän elämänsä tärkeimmästä tai kipeimmästä hetkestä, poseeraaminen unohtui.

Veikko ja Frank

Kuviin tarttui jotain keskusteluista ja Liulia onnistui samalla vangitsemaan teoksiinsa malliensa ”sisäänpäin kääntyneen katseen”. Näin syntyi myös kaksoiskuvia, joissa läsnä ovat paitsi kuvattava myös kuvaaja itse. Taiteilijalle tärkeää onkin ihmisten yhteistyö teosten luomisessa. Taide on hänelle kommunikaatiota, kieltä, jolla keskustella myös katsojien kanssa.

Entä kultakausi? Onko se tietty elämänvaihe vai voisiko sitä elää joka päivä, voisiko se olla elämänasenne? Marita Liulian jatkuva luomiskausi on kysymykseen itsestään selvä vastaus.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age. Parvs.  2016. 184 s.

Marita Liulia: Kultakausi 23. huhtikuuta saakka Serlachius-museo Göstassa

(Joenniementie 47, Mänttä).

Minna Rytisalo: Lempi

Mutta suurin niistä on rakkaus

Hienossa esikoisromanissaan Lempi Minna Rytisalo näyttää rakkauden Januksen kasvot. Lapin sodan jäljiltä kylät on poltettu mustiksi, mutta rakkaus – tai muisto siitä – roihuaa yhä.

Jo Lempin prologi herättää uteliaisuuden: ” -- miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen hänen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: Tulinko minä oikeaan paikkaan?” Mutta vasta kun ympyrä lopussa sulkeutuu, prologin koko merkitys avautuu.

Nuori Viljami selvisi Lapin sodasta päällisin puolin ehjin nahoin, pohjoinen, pieni Pursuojan tilakin säilyi koskemattomana kuin ihmeen kaupalla. Silti rintamalta paluu on Viljamille vaikeaa: ”Minulla on talo mutta ei kotia, johon palata.”

Näin alkaa kolmen ihmisen äänin kerrottu tarina haaveista, jotka toisilla toteutuivat, joillakin haihtuivat tuuleen tai jäivät kytemään ihon alle. Minna Rytisalo on tarttunut rohkeasti aiheeseen, josta luulisi kaiken jo tulleen sanotuksi, mutta rakkaudesta ei ole vielä viimeistä sanaa kirjoitettu. Eikä kirjoiteta. Lempi (Gummerus) osoittaa varmaotteisesti, että taitavan kirjailijan käsissä aihe on aina uusi ja tuore.

Lempi oli Viljamin vaimo, kaunis kauppiaantytär, joka kaikkien yllätykseksi lähti emännäksi pikkutilalle. ”Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi johon kuului valkolakki”, tuumaa korviaan myöten rakastunut Viljami.

Amorin nuolet ovat arvaamattomia

Lempin ääntä emme kuule, vaikka hän on tarinan keskipiste. Hänestä saavat kertoa Viljamin ohella tilan aputyttö, hailakka Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Elävästi ja herkällä korvalla Rytisalo tihentää tunnelmaa, antaa lukijan mielikuvituksen täydentää tarinaa vihjeiden viitoittamalla tiellä.

Helsingin kirjamessuilla Rytisalo kertoi haastattelussa saaneensa kimmokkeen romaaniinsa vanhasta häävalokuvasta, jossa hääparin takana seisoi nainen, ”mykkä todistaja”. Tämä todistaja on saanut romaanissa Ellin hahmon.

Hänen osansa on näyttää rakkauden pimeä puoli. ”Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.” Osattomuudesta kumpuava kateus, katkeruus ja viha saavat aikaan pahaa jälkeä. Silti Ellin intohimo on aitoa, Amorin nuolet vain ovat arvaamattomia, niiden suuntaan emme voi vaikuttaa emmekä kulkureittiä muuttaa.

Minna Rytisalo on Kuusamossa asuva
lukion äidinkielenopettaja.
Kaksikymmentä vuotta harkittuaan
hän toteutti haaveensa ja
kirjoitti kirjan.

Siskolle aika on antanut perspektiiviä katsella mennyttä ja ymmärtää sitä. Hän oli sisaruksista se järkevämpi, vaikka lähtikin saksalaissotilaan mukaan, kun sodan tuulet kääntyivät. Oli muitakin, jotka olivat valinneet puolensa, ja ”se puoli oli rakkaus”. Kokemattomat, naiivit nuoret eivät tienneet, mikä heitä perillä odotti.

Kun Sisko palasi takaisin Suomeen ”saksalaishuorana”, häntä uhkasi vankilatuomio. Pelastus tulee haudan takaa, ja ympyrä alkaa sulkeutua, Sisko raivaa itselleen paikan maailmassa. Mutta toisin kuin muut äänessä olijat kiihkeästä rakkaudesta hän ei tiedä – eikä juuri välitä – yhtään mitään.

Hiiteen Jungnerit ja muut kielen typistäjät. Minna Rytisalo on esikoisromaanillaan osoittanut, miten suomen kielen taipuisaa, ilmaisuvoimaista työkalua pitää käyttää luomaan maailmoja, paljastamaan voima ja intohimo meidän naamioidemme takana.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus.  2016. 234 s.

Romaani oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Se on nyt myös Runeberg-palkintoehdokas. Voittaja ratkeaa 5. helmikuuta 2017.

Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan

 ”Kaipaan pimeää valoa”

Valokuvataiteilija, professori Antero Takala on kirjannut elämäänsä kameran takana kiinnostavaan, upeilla valokuvilla kuvitettuun kirjaansa.

”Kuvani eivät ole dokumentteja maisemasta vaan kokemuksia niistä – mielenmaisemia.” Lausahdus kulkee punaisena lankana pitkän uran valokuvataiteilijana, tv-kuvaajana ja kouluttajana tehneen Antero Takalan ”elämäkerrassa” Maisemasta mielenmaisemaan (Śemiosquare ), jossa hän kertoo vaiheikkaasta urastaan keskittyen ensisijaisesti kokemuksiinsa valokuva- ja videotaiteilijana.

Kun hän 1960-luvulla kiinnostui vakavasti valokuvauksesta, ei alan koulutusta juuri ollut. Oppi oli hankittava seuratoiminnasta ja oman kantapään kautta. Leipäpuuna toimi pesti tv-kuvaajana, jossa hän eteni Yleisradion pääkuvaajaksi ja kouluttajaksi. Valokuvaus oli kuitenkin suuri intohimo, jonka lumo on säilynyt.

Elävästi kirjoitettu teos tuo kuvaajan ilot ja kommellukset konkreettisesti iholle. Kaikki alkoi 21,5 neliön vuokrayksiöstä Haagassa, jonne kotoaan muuttanut nuorimies rakensi kylpyhuoneeseen laboratorion kuvien kehitystä varten. Kun kuvat maagisesti alkoivat hahmottua kehitteessä, suihkussakäynti unohtui. Olohuoneen juuttikankaalla verhoillun seinän (muotokuvastudion) edessä syntyi muiden muassa Medeia, Marja Korhosen muotokuva vuonna 1965.

Maisemakuvaus vei Takalan menneessään Lapissa tehtyjen kuvausmatkojen myötä. Näissä kuvissa valo hyväilee maisemaa, nostaa sieltä yksityiskohtia, luo aivan omanlaisensa tunnelman, mielenmaiseman. Tähän pystyy vain taidegrafiikkaa lähenevä mustavalkokuvaus, jonka Takala on kehittänyt huippuunsa.

Vihdoin pitkään anottu kolmivuotinen apuraha vuosina 1984–1986 mahdollisti virkavapaan Yleltä ja Kaamos-projektin kuvaukset. Se vei kuvaajan äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuolema liippasi läheltä tunturin laella -40 asteen pakkasessa hypotermian kourissa.

 ”Yli 200 kuvauspäivää yksin tunturissa neljän talven aikana keskellä pimeintä kaamosta. Jouduin arvioimaan kaikki työmenetelmäni uusiksi aina kalustovalintoja myöten.”

Antero Takala Laterna Magicassa kansainvälisen
palkinnon voittaneen teoksensa Flameco edessä.

Kaamos on kokemista, ei näkemistä, ja sen valo on aivan omanlaatuista. ”Maiseman muodot vaihtelevat silmissä. Valoa on erittäin vähän, mutta se on rikasta ja maiseman sävyasteikko on hyvin laaja. Syvä musta ja huippuvalot puuttuvat. Jäljellä on vain lukemattomia harmaan eri vivahteita.”

Projektin komea lopputulos, näyttely Kaamos – hämärän maisemat, nähtiin Galleria Brondassa 1987. Samalla julkaistiin myös Takalan ensimmäinen kuvasalkku, jonka valmistukseen asiantuntija-apua tarjosi valokuvataiteilija Pentti Sammallahti.

Kun takana on nyt viisikymmentä vuotta valokuvausta, yli sata näyttelyä – monet niistä kutsunäyttelyjä ulkomailla – kunniamainintoja ja palkintoja, on aika pohtia mennyttä ja katsoa tulevaisuuteen.

Valokuvataiteilijalle ei uuden ajan digi maistu. Kuvan manipulointia kelmeän tietokoneruudun ääressä ei voi verrata kuvan synnytykseen labbiksessa ”oranssivalon mystisessä ilmapiirissä ja kemikalioiden huumaavassa tuoksussa”. Digiaikana valo on vaihtunut väriksi ja konkreettiset negatiivit virtuaaliavaruuden biteiksi. Valmiilla teknisillä ratkaisuillaan digikamera on syrjäyttämässä valokuvaajan.

”Kaipaan pimeää valoa, joka antaa mielikuvitukselle ja mielikuville vallan muuttaen tutun kohteen kokemisen kautta uudeksi tulkinnaksi.” Niinpä jatkoa on luvassa: ”Mietin millainen on valon ääni, kun päivä luopuu siitä, mutta yö ei vielä ole saanut otetta? Ehkäpä jatkan seuraavaksi siitä.”

Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan – Elämäni kameran takana

Śemiosquare.  2016. 116 s.

Jokainen kirja sisältää Antero Takalan signeeraaman pigmenttivedoksen

Nouseva kuu, Inari, joulukuu, 1986. Sarjasta Kaamos – hämärän maisemat.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet

 Maailmanhistoriaa postimerkeissä

Norjalainen Bjørn Berge kertoo teoksessaan viidenkymmenen 1800- ja 1900-luvulla maailman eri puolilla sijainneen, sittemmin kadonneen maan tarinan. Kiinnostavien kertomusten punaisena lankana kiemurtelevat postimerkit.

Arkkitehdin ja kansainvälisesti tunnetun tutkijan Bjørn Bergen intohimo ovat postimerkit. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on hankkia merkki jokaisesta maasta ja jokaiselta hallintoalueelta, joka on ollut toiminnassa sen jälkeen, kun ensimmäinen postimerkki Penny Black julkaistiin Englannissa vuonna 1840. Hänen kokoelmansa kiinnostava osajoukko esittelee maita, joita ei enää ole.

Joukossa on itsenäisiä valtioita, sotilaallisia sillanpääasemia, raaka-aineaittoja ja suurvaltapolitiikan nappuloita. Jotkut näistä ovat eläneet vain joitakin päiviä tai viikkoja, toiset yli sata vuotta. Oma postimerkki on joka tapauksessa todiste, että ne ovat olleet olemassa. Näitä maita on yli tuhat.

Bjørn Berge on aiemmin julkaissut
lukuisia tietokirjoja ja artikkeleja.

 Kartalta kadonneet -teoksen (Art House) pohjana ovat olleet paitsi postimerkit, silminnäkijöiden kertomukset ja historialliset tulkinnat. Elävään ja vetävästi kirjoitettuun teokseensa Berge on liittänyt ehdotuksia lisälukemiseksi ja monen maan kohdalla hän on suositellut niistä kertovaa musiikkia, elokuvia ja jopa reseptejä. Näin on syntynyt aivan uudenlainen, vaihtoehtoinen tapa katsoa ja tulkita maailmanhistoriaa.

Postimerkit kertovat surullista tarinaa vallanhimosta ja hyväksikäytöstä. ”Postimerkkien aiheet osoittavat selvästi, mistä on kysymys – loputtomasti pröystäilevistä valtiomiehistä, sotilaallista voittoa julistavista muistomerkeistä ja kaikenlaisista sankareista, jotka mielellään esitetään pöyhkeilevinä riikinkukkoina tai gorilloina rinta rottingilla.” Harvoin maan perustamisen ja postimerkin painattamisen syynä on ollut halu lisätä kansan hyvinvointia ja onnellisuutta.

Hyvä esimerkki tästä on Kaukaasiassa Mustan meren rannalla sijainnut Batumi, jota britit hallitsivat 1918–1920. Maineeseen se nousi Knut Hamsunin vieraillessa siellä vuonna 1899. Muutama vuosi hänen jälkeensä nuori Josif Stalin aloitti sortotoimet ja pyysi kirjailija Mihail Bulgakovia kirjoittamaan elämäkerrallisen näytelmän Batum. Se sai murskakritiikin, niinpä loukattu Stalin repi näytelmän sipuksi ja rankaisi Bulgakovia matkustuskiellolla.

Öljyntuotanto oli Batumissa alkanut 1870 luvulla ja pian alue tuotti yli 50 % maailman öljystä, siinä selitys brittien valloitukselle. Kun heidät parin vuoden kuluttua ajettiin paikalta, postimerkit takavarikoitiin ja varustettiin lisäpainamalla ”British occupation” ennen kuin se laskettiin uudelleen liikkeelle.

Britit perustivat myös Tangerin kansainvälisen vyöhykkeen, joka kukoisti vapaamielisenä keitaana vuodet 1923–1956. Meno oli villiä, salakuljetus, rahanpesu ja kansainvälinen asekauppa kukoistivat. Vähintään yksi kolmasosa sen 100 000 asukkaasta oli mukana hämäräbisneksissä. Oopiumilla ja hasiksella lastatut kamelikaravaanit ja yli 30 bordellia huolehtivat erityistarpeiden tyydyttämisestä.

Tämä rento meininki houkutti paikalle amerikkalaisen kirjailijan Paul Bowlesin, joka pian sai seurakseen kollegat Truman Capoten, Tennessee Williamsin, Allen Gingsbergin ja William Burroughsin. Vaikka upporikkaat mesenaatit kuten Barbara Hutton viihdyttivät kirjailijoita parhaansa mukaan ylellisissä juhlissa, kulttikirjoja syntyi siitä huolimatta.

Oma tarinansa on brittien perustama Ylä-Yafa, joka nykyisin on osa surullisen kuuluisaa Jemeniä. Sen pääkaupunki Mahjaba sijaitsee kapeassa rotkossa 2 000 metriä vedenpinnan yläpuolella. Talot on rakennettu puristetusta turpeesta. Ylä-Yafa juhli itsenäisyyttään vuonna 1967 julkaisemalla kymmenen punaisilla ja vihreillä kansallislipuilla koristettua postimerkkiä.

Oudoksi asian teki se, ettei Ylä-Yafassa ollut toimivaa postilaitosta eikä Mahjabassa ole sitä ennen tai sen jälkeen näkynyt yhtään postilaatikkoa. Kaiken takana olikin brittiläinen postimerkkiyritys, joka oli houkutellut sulttaanin hankkeeseen mukaan lupaamalla suurta myyntiä maailman postimerkkiharrastajille.

Postimerkit ovat vakuuttava todiste, että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat

(Landene som forsvant. 1840-1970) Suom.Taija Votkin. Art House.  2016. 236 s.