Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

”Sussa on jotain tosi lepattavaa”

Markku Pääskynen antaa hienossa, arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen lukijalle vapausasteita päättää, onko kertoja hyvä ihminen, tarpeeton ihminen vai vain ihminen.

Kello on kolme aamuyöllä vuonna 1994, pilviin on takertunut auringonnousun kuparinen hohde, ja kunnon ihmiset nukkuvat. Tästä alkaa Markku Pääskysen uuden romaanin Hyvä ihminen (Tammi) kertojan Rakun tarina.

Teos tuo mieleen Christer Kihlmanin ”vaellusromaanin” Tuuliajolla tappion maisemissa (Tammi, 1986). Senkin päähenkilö painiskelee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa ristiriidan kanssa: Vaikka kuinka haluasi tehdä hyvää, olla tarpeellinen ihminen, saa aikaan pelkkää pahaa.

Pääskysen romaanin kertoja dokumentoi elämäänsä päiväkirjoihin. Mutta merkinnät eivät täsmää Rakun omien eivätkä muidenkaan läsnä olleiden muistikuvien kanssa. Mikä on totta, mitä tapahtui todella? Sitä voimme vain arvailla kirjailijan antamien vihjeiden voimin, kartoittaa toden ja epätoden häilyvää rajaa.

”Tätä kirjoittaessani liikun ajassa edestakaisin tai oikeastaan kiertelen ja kaartelen sitä aikaa, josta puhun.” Kesän vaeltelu parikymppisenä Euroopassa ennen syksyn opintoja on jättänyt muistiin tahran, joka ei haalistu. ”Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

 Pääskynen rekisteröi taitavasti ihmismielen ailahtelut ja ajatusten poukkoilut, nykyhetken ja menneisyyden vuoropuhelun. Tekstin rytmistä ja toistoista syntyy viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Yksi niistä on mihin kieli pystyy, mitkä ovat sen rajat ja mahdollisuudet kuvata todellisuutta? Onko niin, kuten Rakku miettii, ettei kieli ymmärrä olevansa vain pelkkä heijastus suuremmasta jota se ei kykene käsittämään? Onko niin ettei maailma suostu kulkemaan käsien lävitse?

Markku Pääskynen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana
 ja voittanut mm. Kalevi Jäntin ja Savonia -palkinnon.
Kuva: Saila Susiluoto

Rakku tekee elämästään tilinpäätöksen aina seitsemän vuoden välein. Kun viides jakso on meneillään, lokakuun lehtikulta kieppuu kaikkialla, mutta Rakun elämä on urautunut harmaaksi arjeksi. Hänellä on työ sosiaalivirastossa ja vaimo, joka synnyttää kohta pojan.

Nuoruuden holtittomuus ja runous ovat takanpäin, kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta Rakulla on toinenkin mieli. Se ajelehtii yön hämäryydessä, jossa päivänvaloa kaihtavat oudot ajatukset viihtyvät.

Hänen kaverinsa, kirjailija, tulkitsee tämän näin: ”Sussa on jotain tosi lepattavaa.” Sen Rakku itsekin oivalsi kauan sitten Euroopan reissullaan Portugalin Quinta de Regaleiran labyrintin luolaston pohjalla. Arkijärki ei sinne yltänyt, siellä pätivät toiset lait.

Osa Olli Piipon teoksesta sarjasta
Eight Notes on Oceanic Feeling.

”Minun ruumiini oli kadonnut, minä olin tyttö, poika ja meren mykkä kala, minun ruumiini oli täynnä vastaanottavaisia aukkoja ja esiinpistäviä ulokkeita.” Rakku kokee ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Rajat häipyvät, sulautuvat toisiinsa ja tekevät sovinnon.

Markku Pääskynen punoo aineksistaan monitasoisen, kiehtovan romaanin. Olemme Rakun seurassa tutkineet varjon syytä ja valon alkuperää, osallistuneet kepeään ja vapaaseen leikkiin, jolla ei ole sääntöjä.

Enkä olisi Rakun lailla huolissani tästä: ”Mikä vahinko että tietämättömyyden pimeys peittää elämän taikuuden ja säteilevät sekunnit.” 

Sillä Hyvän ihmisen kaltainen hieno kirjallisuus valaisee. Kas näin: ”Yö tuudittaa meidät salaisuuksiinsa syvällä tummanpunaisen ruusun sisällä, sametinpehmeiden, satakertaisten terälehtien suojassa.”

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi. 2018. 198 s.

Olli Piippo kuvaa kokemusta ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa maalauksen keinoin näyttelyssään Eight Notes on Oceanic Feeling.

Helsinki Contemporary 27.5. asti.

Varjoista valoon

Merja Asikaisen Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä ja Elina Hiltusten Masennuksesta selviää! -teos antavat lohdullista vertaistukea vaikeasta lapsuudesta ja masennuksesta kärsiville.

Laulaja Milana Misiciltä oli moneen kertaan pyydetty muistelmia, mutta vasta toimittaja, tietokirjailija Merja Asikainen voitti hänen luottamuksensa ja sai tehtävän hoitaakseen. Elämäkertateoksessa Milana – Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä (Like) hän ei pääse pelkästään haastateltavansa iholle vaan peräti ihon alle.

Suunnitellun kirjan näkökulma muuttui, kun Milana sai lastensuojeluvirastolta kopiot itseään koskevista raporteista lapsuusajalta. Ne osoittivat hänen mielensä sokkeloissa kummitelleet muistikuvat tosiksi. Pieni lapsi eli enojensa, äitinsä – laulaja Laila Kinnusen – ja tämän miesystävien luomassa alkoholinhuuruisessa helvetissä.

Vaikka tyttö asui rakastavien isovanhempiensa luona, hekään eivät mahtaneet mitään samassa asunnossa majaileville alkoholistuneille aikamiespojilleen. Teoksessa on mukana surullisia otteita lastensuojelun raporteista ja Milanan omista päiväkirjoista noilta ajoilta.

17.4.1981 hän kirjoitti: ”Mummi rupesi huutamaan: ”Milana soita poliisi, Raimo aikoo tappaa Martin.” Minä pelästyin ja juoksin keittiöön itkemään.” Tappouhkauksenkin pieni lapsi sai äitinsä väkivaltaiselta miesystävältä. Kaikki tämä jätti jälkensä myöhempään elämään; huono itsetunto, ahdistus ja paniikkihäiriöt piinasivat.

– Alkoholistien lapsille salailu ja asioiden selittely parhain päin on tyypillistä. Olen mielessäni prosessoinut asioita koko ikäni, terapiaan en minäkään kuitenkaan suostunut, nykyään hyvää elämää viettävä optikko ja muusikko totesi kirjan julkistustilaisuudessa Otavassa.

Viimeisessä yhteiskuvassa äitienpäivänä 1996
näkyvät 56-vuotiaan Laila Kinnusen lukuisten
lyöntien runtelemat kasvot.

Laila Kinnunen oli suuri tähti, joka rakasti Milanaansa, muttei – lukuisista yrityksistään huolimatta – mahtanut itselleen mitään. Viina ja huono seura veivät, hän oli itsekin uhri. 

”Myöhemmin lyönnit alkoivat näkyä äidin ulkonäössä. Kasvot olivat muodottomiksi mätkityt ja hampaat aivan tohjona. Niin paljon häntä oli hakattu. Sydäntäni särkee aina nähdessäni kuvia äidin ruhjotuista kasvoista.”

Rehellisesti kerrottu elämäntarina ei etene kronologisesti vaan käsittelee Milanan vaiheita teemoittain. Kirjassa käydään avoimesti läpi paitsi hänen suhdettaan perheeseensä ja sukuunsa, myös hänen elämänsä miehiin ja musiikkiin. Milana pohtii myös naiseuttaan ja oman kehonsa hyväksyntää.

Julkaisujuhlissa mukana ollutta isäänsä, Miso Misiciä, hän kiitti tuesta ja kehotuksesta: ”Luo itse oma elämäsi.” Kirjassaan Milena toteaakin, että oikeassa kohdassa saatu vahvistava rohkaisu tai lämmin lohdutus voi tarjota oivalluksen, joka alkaa muuttaa ajattelua. Rikkinäinenkin ihminen voi luoda hyvän elämän.

Samaa mieltä ovat tietokirjailija Elina Hiltunen ja Ylessä tuottajana työskentelevä Elina Hiltunen, jotka ovat kirjoittaneet Masennuksesta selviää! -tietoteoksen (Docendo). Siinä tarkastellaan sairauden hoitoa keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta toipuneiden potilaiden silmin.

Tietokirjailija Elina Hiltunen on itse kokenut masennuksen neljä kertaa 20 vuotta sitten ja tietää, mistä kirjoittaa. ”Masennus on paskamainen tauti – siinä ei ole mitään glooriaa. Se on pimeys, jonne ihminen syöksyy ja jossa hänestä tulee kuin tyhjä kuori.” Maailma sairastuneen ympärillä sumenee ja monesti toimintakyky katoaa, joskus jopa lusikan nostaminen lattialta tuntuu ylivoimaiselta.

Vaikka masennuksesta häpeillään puhua, se on nykyisin lähes kansantauti. Joka viides suomalainen sairastuu siihen elämänsä aikana ja yli puolella sairaus uusiutuu. Tämä näkyy siinäkin, että tekijöiden nettikyselyyn vastasi 155 ihmistä 12 tunnin aikana.

Silti moni sairastunut ei itse huomaa eikä tiedosta masennustaan. Tällöin hän ei myöskään osaa hakea apua. Läheiset kuitenkin huomaavat oireet, ja tekijöiden viesti onkin: ”Hakekaa apua!”. Kirjaan on listattu linkkejä ja puhelinnumeroita, joista sitä voi saada kriisitilanteissa.

Ilouutinen onkin, että vaikka moni sairastuu masennukseen, siitä voi myös täysin parantua. Asiantuntevassa ja kattavassa tietokirjassa esitellään masennuksen hoitoa Käypä hoito -suositusten kautta. Niiden mukaisesti ensisijaiset hoitomuodot ovat masennuslääkkeet ja psykoterapia. Asiantuntijat esittelevät myös uusia menetelmiä, joilla hoitoa voidaan tehostaa.

”Oikeastaan vasta nyt on elämäni alkanut”, sanoo vastapäätä istuva neljääkymmentä lähestyvä nainen. Ajatella, että vain muutamia vuosia aiemmin hän oli tehnyt monipolvisen suunnitelman elämänsä päättämiseksi. Mutta siinä hän nyt on, vahvasti elossa.

Merja Asikainen: Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä. Like, 2018.248 s.

Elina Hiltunen – Elina Hiltunen: Masennuksesta selviää!. Docendo, 2018. 208 s.

Leena Krohn: Kadotus

Kirjoitus on ajatuksen tytär

Leena Krohnin kyky nähdä, ajatella ja pukea oivalluksensa sanan taiteeksi häikäisee jälleen uudessa romaanissa Kadotus.

Jo Marjaana Virran suunnitteleman Leena Krohnin Kadotuksen (Teos) uteliaisuutta herättävä kansi – josta on kadonnut sekä kirjailijan että teoksen nimestä o – lupaa lukuelämystä. Eikä suomalaisen nykykirjallisuuden suuri klassikko petä odotuksia tälläkään kertaa.

Matkalle lähdetään Emily Dickinsonin säkeiden saattelemana:

–     ja kun on päivä elokuun,

ken olet, minä ken?

Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa vietetään elokuista taiteiden yötä, eikä silloin elämyksiltä voi välttyä. Markkinahumun, esityslavojen, myyntikojujen ja performanssien sokkeloissa vaeltelevat ihmiset, niin perheet, bakkantit kuin kaapunaiset, ihmettelevät kokemaansa ja näkemäänsä.

Ja jos jonkinlaisia taideteoksiksi nimettyjä teelmiä nähtäväksi tarjoutuu: virkattu vagina esimerkiksi ja omatoimisesti amputoitu vasen käsi, jonka tilalle uuden ajan jälki-ihminen on installoinut digitaalisen automaattikäden.  Puhelinkopissa alaston nainen kiemurtelee raatokärpästen piinaamana. Oveen on kiinnitetty lappu ANYTHING GOES BUT NOTHING MATTERS.

– ”Kosmopoliittista meininkiä”, joku toteaa. Krohnin satiiri osuu ja hymyilyttää. Kenties nykytaiteen tehtävä todella on ”herättää keskustelua, pettää odotuksia, murskata vakaumuksia ja rikkoa sopimuksia”, kuten yllätysmunan luoja julistaa.

Leena Krohn voitti Finlandia-
palkinnon teoksellaan Matemaattisia
olioita tai jaettuja unia vuonna 1993.
Kuva: Katri Lassila

Taiteen harhoista ja illuusioista siirrytään Krohnin omimmalle alueelle, todellisuuden luonteen pohtimiseen. Ja siihen taiteiden yö tarjoaa mainion näyttämön. Sillä juuri tuolloin ihmiset kadottavat tavaroitaan, joille Krohn taikoo elämän kaupungin löytötavaratoimiston Kadotuksen kirjurin avustuksella.

Hänelle aine ja ajatus eivät ole toistensa vastakohtia, ”sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva”. Esineet kertovat kirjurille myös kadottajistaan, heidän toiveistaan ja kohtaloistaan.

Älypuhelimensa hukannut on menettänyt sen myötä myös identiteettinsä, peräti itsensä, liukunut tavoittamattomiin. Rannekellosta sentään on jäänyt kadottajansa ranteeseen hihnan painama vaalea raita. Aika kuitenkin on häneltä kadonnut, sillä eihän sitä ole ilman mittaria.

Krohn avaa soljuvalla, kauniilla kielellään monia ajatuspolkuja, joita lähtisi mielellään seuraamaan pidemmällekin, kunnes taas uusi kertomus täydentää kokonaiskuvaa ja vie ajatukset jälleen uusille urille.

Näin käy, kun dosentti paljastaa ystävättärelleen todellisuuden perimmäisen luonteen: se on matematiikkaa, informaation virtaa, niin kuin me ihmisetkin. Treffit eivät pariskunnan todellisuutta koskevien eriävien näkökulmien johdosta pääty onnellisesti.

”Se että oli olemassa ideoiden ikuinen maailma ja että viime kädessä vain se oli todellisuutta, ei vähentänyt hiukkaakaan inhimillisen maailman rasituksia”, dosentti miettii, samalla kun hopeinen lusikka kilahtaa katukiveykselle kuin pieni tiuku.

Osa Jaana Pauluksen litografiasta
Human Parasite II.

Kirjurin – onko hän Krohnin alter ego? – näkemys siitä, minne olemme menossa, ei lupaa hyvää. Tulevaisuusskenaariota ei hänen mielestään tarvitse tilata filosofilta, sillä jo kaatopaikka antaa kattavan raportin nykytilastamme ja kohtalostamme.

”Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.”

Ilmenee, että kirjurilla ja minulla on sama lempiesine: kynä. Voisiko sen avulla pelastaa maailman, ”sillä kynän kärjessä piilee yhä kaikki, mikä on inhimillistä”. Kirjallisuudessa on kyse todellisuudesta, siitä mikä on totta. Se on jakamista, todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa.

Kadotuksen kirjailijan kanssa Krohn on varmasti samaa mieltä. ”Kirjoitus on ajatuksen tytär. Huomatkaa: ajatuksen! Sillä merkkejä ei tarvita, ellei ole merkitystä. Vain ajatus antaa merkeille elämän.”

Ohut, vain 159-sivuinen viisas kirja on niin rikas ajatuksista ja tunnelmista, ettei soisi sen päättyvän. Siihen haluaa palata, löytää uusia merkityksiä, ensilukemalta huomaamatta jääneitä kirkkaita ajatuksia.

Samaan aikaan Kadotuksen kanssa ilmestyi Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen esseekirja Leena Krohnin laajasta tuotannosta Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa. Se on hänen mukaansa ”saanut alkunsa Krohnin fantasian ja tyylin viettelyksistä ja niistä inspiroivista ajatuksen poluista, joille hänen teoksensa ovat minua johdattaneet”.

Yhdyn sydämestäni hänen loppukaneettiinsa, mitä Krohn lukijalle tarjoaa. ”Olennaisen vaaliminen kumpuaa kauneuden, pyhyyden ja luonnon arvon kokemuksista. Vaikka silmiä ei suljeta vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hulluuksien edessä, kauneuden säteily muistuttaa elämän yltäkylläisyydestä – siitä mikä voisi olla ilon valtakunta.”

Leena Krohn: Kadotus. Teos, 2018. 159 s.

Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa.

 Teos, 2018. 224 s.

Jaana Pauluksen näyttely Verhottu maisema Galleria Duetossa 13.5. saakka.

Lastenkirjojen syvällisempi sanoma

Antti Nylén ja Kiti Kokkonen yllyttävät lapsia itsenäiseen ajatteluun ja käsillä tekemiseen teoksissaan Eino ja suuri possukysymys sekä Tanhupallon askartelukirja.

Esseistinä ja kääntäjänä kunnostautuneen Antti Nylénin mielessä oli pitkään muhinut ajatus lastenkirjan tekemisestä. Homma pääsi vauhtiin, kun mukaan ideointiin ja kuvittajaksi tuli graafinen suunnittelija Ilja Karsikas. Lisää draivia antoi Eino ja suuri possukysymys -kirjan (Otava) vahva näkökulma kasvissyönnin puolesta.

Kirjakauppa Niteen julkistustilaisuudessa Nylén tunnusti vähätelleensä aiemmin fiktion kirjoittamista, mutta huomasi pian olleensa väärässä. Eikä lastenfiktiota kirjoittaessakaan pääse hänen mielestään yhtään helpommalla, sillä se vaatii saman verran ajattelua ja työtä.

Juuri ensimmäisen luokan aloittaneella 7-vuotiaalla Einolla on edessään vaikeiden ratkaisujen vuosi. Isänsä ja Hiski-kissan kanssa kolmistaan elelevä Eino on vakava poika, joka ”loi omassa huoneessaan kokonaisia maailmoja, joissa kaikki oli toisin kuin siinä maailmassa, joka isää tuntui kiinnostavan”.

Arki mullistuu, kun Eino saa Vihtori-enoltaan lahjaksi oudon paketin. Sen sisältä ei pullahdakaan ihan tavallista lelua vaan puhuva possu, joka ilmoittaa nimekseen Pulla! Se juttelee monimutkaisia ja samalla päivänselviä asioita, jotka saavat Einon pohtimaan ruokaa ja syömistä ihan uudesta vinkkelistä.

”Eläin on mikä tahansa sellainen olento, joka haluaa elää”, Pulla aivan oikein määrittelee. Ja jatkaa: ”Monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia, niistä tehdään monimutkaisia sellaisilla sanoilla kuin ihminen ja eläin.”

Ilja Karsikas ja Antti Nylén
kirjakauppa Niteen tilaisuudessa.

Nylén ujuttaa sanomansa taitavasti kiinnostavan ja vetävän tarinansa punaiseksi langaksi. Vuoden mittaan Eino havahtuu huomaamaan, että asioihin voi vaikuttaa: ei ole pakko syödä ystäviään, jotka haluavat elää. ”Tästä lähtien syön vain ruokaa”, hän ilmoittaa.

Niinpä kekkereihin katetaan soijanakkeja, tofukokkelia, seitanpaistia, ratatouillea, kuskusia, papupataa ja linssikeittoa, oliiveja ja kasvihampurilaisia. Fiksut juhlat umpihullussa maailmassa voivat alkaa.

Mutta entä Tanhupallo, mitä tekemistä sillä on Pulla-possun kanssa? No, ilmiselvästi vaaleanpunainen väri ja sympaattinen pyöreys. 

Mutta muutakin yhteistä heiltä löytyy ja paljon tärkeämpää. Kumpainenkin kannustaa lapsia käyttämään omaa päätään ja käsiään.

Näyttelijä, kirjailija Kiti Kokkosen esittämä sketsihahmo 5-vuotias Tanhupallo-tyttönen voitti TV:n Putous-ohjelman alkuvuonna ja nousi yleisön suosioon. Miltä kuuluisuus tuntuu? häneltä tiedusteltiin ohjelmanteon tuoksinassa syntyneen Tanhupallon askartelukirjan (Docendo) julkistamistilaisuudessa Mumin Kaffessa Kruununhaassa.

”Kaikki on voittajia – ei se silleen tuntunut”, Tanhupallo vastasi vaatimattomasti ja pyöritteli Karvamatoaan. Ja lisäsi, että on ihan pienestä saakka askarrellut mottonaan ”kaikesta voi tehdä kaikkea”. 

Tanhupallo tunnusti myös aina himoinneensa leluja, mutta koska maailma tukehtuu muoviin, rupesi itse askartelemaan lelunsa kierrätysmateriaaleista.

24 vinkeää askarteluohjetta on jaettu kolmeen vaikeusasteeseen tosi helpoista ”saattaa mennä hermo” -kategoriaan. Tanhupallo opastaa muun muassa miten vessapaperirullista syntyy pelonestokiikarit, joita aikuisetkin voivat käyttää. ”Siin on ne sydämet – niist tulee hyvä mieli”, Tanhupallo kommentoi.

Syötävän rannekorun voi pujotella herneistä ja jos tykkää leikkiä vaikkapa Pulla-possua, sen nenän teko-ohjekin kirjasta löytyy. Vinkkejä jäi kuitenkin varastoon vielä niin paljon, että jouluksi on luvassa uusi askartelukirja. Eikä ohjeita tarvitse kirjaimellisesti noudattaa, niitä voi käyttää inspiraation lähteinä ja keksiä ihan omia tekeleitä.

Mutta älylaitteista Tanhupallo ei tykkää: ” Niist katot vaan mitä muut on tehny, kun askartelet ja fundeeraat itse, oma mieli kehittyy.” Pulla-possu vakuuttaa olevansa ihan samaa mieltä.

Antti Nylén – Ilja Karsikas: Eino ja suuri possukysymys. Otava, 2018. 96 s.

Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja. Docendo, 2018. 64 s.

Loppusuora vedetään täysillä

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren ravistelee taas hulvattomaan tyyliinsä vallalla olevia stereotypioita. Vihainen leski leiskauttaa käsitykset vanhuksista ja eläkeläisistä aivan uudelle tasolle.

Ulla-Riitta Rauskio on suorittanut elämäänsä tunnollisesti: porannut hampaita, synnyttänyt vaivalla kaksi lasta ja hoivannut kasvikseksi taantunutta aviomiestään omaishoitajana 12 vuotta. Nyt vihdoin tämän kuoltua hän on vapaa elämään omaa elämäänsä 74-vuotiaana.

Mutta miten? Ulliksen identiteetti on hakusissa, sillä hän on koko ikänsä toteuttanut muiden toiveita. Onneksi avuksi ilmaantuu kaksi viriiliä ja vastuutonta nuoruudenystävää: leiskuva baarikärpänen Pike ja reipas ja rehevä Hellu.

Kolmikko sukeltaa saman tien skumpan kuohuihin Ikivihreän lihamarkkinoille. Sydämentahdistajat, titaanilonkat ja rintaimplantit eivät vauhdikkaiden eläkeläisten menoa hidasta. Ulliksen uuden elämän estoton meno jatkuu yökylässä Valtosen luona Keravalla Viagran siivittämänä.

Nämä eläkeläiset elävät tavalla, josta teinit voivat vain haaveilla: on oma kämppä, tilille putkahtaa rahaa, vaikkei töitä teekään, eikä tietoakaan kotiintuloajoista tai raskaudenpelosta. Ja vaikka Tilastokeskus niputtaakin kaikki eläkeläiset samaksi kuolemaan valmiiksi ryppääksi, ikäluokkaan 65 ja viiva, 65-, moni tähän kategoriaan kuuluva viettää elämänsä parasta aikaa.

Kaikkia tällainen totuttuja normeja rikkova villi ja vapaa käytös ei miellytä. Ulliksen keski-ikäisten lasten mielestä äidille sopivaa puuhaa olisi torkkupeiton virkkuu ja perhealbumin valokuvien järjestely. Heitä ei näkynyt mailla halmeilla, kun äiti olisi tarvinnut apua miehensä hoidossa. Mutta Susanna ja Marko pelmahtavat paikalle välittömästi, kun kyse on perinnönjaosta, hoitotahdosta ja äidin loppusijoituspaikasta. Eli rahasta.

Minna Lindgrenin huumori puree yhtä koukuttavasti kuin Ehtoolehto-trilogiassa, jonka yhdeksänkymppiset sankarittaret ihastuttivat paitsi Suomessa myös maailmalla. Vihaista leskeäkin (Teos) lukiessa toistuvat naurunpurskahdukset siivittävät menoa, kun tuiki tavallinen arki muuttuu sen sivuilla tragikoomiseksi ilotulitukseksi.

Minna Lindgren on monipuolinen kirjailija
ja toimittaja. Kuva: Johanna Kangasmaa

Mutta Lindgrenin kirjoissa kyse ei ole vain hauskuuttamisesta. Taustalla on tiukkaa kritiikkiä nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Ulliksen hillityn ja kiltin ulkokuoren sisällä kiehuu toinen, patoutunut ääni, joka paljastaa raadolliset ajatukset, joita hän ei ole tohtinut lausua ääneen. Tämä varaventtiili pippuroi tarinaa mainiosti.

”Vain itsekäs ihminen kärrää läheisensä hoitolaitokseen, niin kiljutaan kaikkialla. Lähimmäisenrakkaus, perkele. Säästötalkoiden strategiaa, jumalauta, vedota lähimmäisenrakkauteen, kun yhteiskunta ei enää välitä heikoimmista.”

Purevan kritiikin ohella Vihainen leski kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, kuolemastakin. Tarinan myötä Ullis alkaa vähitellen rakentaa oman näköistä elämää. 

Markon ”toisen tuotantokauden tuplapotti”, toisen vaimon kanssa saadut kaksoset, Pisara ja Sammal, ovat tässä suureksi avuksi.

”Sammal, Pisara ja minä emme välittäneet tosikoista keski-ikäisistä tärkeilijöistä. Me 4- ja 74-vuotiaat olimme vapaita sieluja, me osasimme tarttua hetkeen ja ottaa ilon irti sieltä, missä sitä oli tarjolla, milloin mistäkin.”

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos, 2018. 247 s.

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön

Kurkistus krimiturkin sisälle

Hannu Mäkelän tositarinat tavallisten venäläisten arjesta tuovat itänaapurit iholle. Ruohonjuuritasolta sujahdetaan sujuvasti venäläisten klassikkokirjailijoiden seuraan pohtimaan elämän peruskysymyksiä.

Kun Finlandia-palkittu, tuottelias kirjailija Hannu Mäkelä meni naimisiin venäläisen naisen kanssa, hänelle jo vuosikymmenten varrelta tuttu maa tuli entistä läheisemmäksi. Mäkelästä tuli osa venäläistä sukua – niin hyvässä kuin pahassakin.

Lentokoneita putoaa, journalisteja, poliitikkoja ja entisiä vakoojia kuolee oudoissa olosuhteissa. Krimi on miehitetty ja Itä-Ukrainassa käydään sotaa. Karhu on vetänyt krimiturkin ylleen, eikä Putinin jyrähtelevin lausuntojen mukaan aio sitä milloinkaan riisua. Ei ihme, että Venäjää katsotaan nyt karsaasti monelta suunnalta.

Ymmärtäen ja ongelmat tiedostaen sujuva kynänkäyttäjä tarjoaa lukijalle kirjassaan Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja) monipuolisemman kuvan Venäjästä antamalla paikallisten ystäviensä kertoa näkemyksiään.

Lempeällä huumorilla hän kirjaa myös omia kokemuksiaan. Ja mitenpä muutenkaan: ”Tragikomedia on tavanomaisimman lajityypin nimi tässä maassa.”

Värikkäitä variaatioita arjen sankareista kirjassa piisaa, sillä: ”Onhan niin, että naapurissa mahdottomatkin kuviot toimeentulossa ja elämisessä jäävät jokaisen ihmisen ikiomille harteille. Muuta hän tuskin omistaakaan.”

Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on maassa aina ollut ja pysyy. Tilanne ei Neuvostoliiton ajoista ole juuri muuttunut. ”Jo tuolloin yläluokalla tässä luokattomassa yhteiskunnassa pyyhki hyvin.”

Arki on ankaraa, mutta myös hyvää elämää löytyy, kun sen oikein oivaltaa. Helteisen Sotshin palmujen katveesta siirrytään Mäkelän lempikaupunkiin Pietariin. Suolle perustetun Pohjolan Venetsian kaduilla ja kujilla voi ihailla romanttista arkkitehtuuria, Kapella ja Filharmonia tarjoavat ilta toisensa jälkeen klassisen musiikin elämyksiä. Ja sillat Nevan yli nousevat joka yö tunnollisesti vuorotellen ja päästävät juhlavalaistut alukset lipumaan kohti Laatokkaa.

Näissä tunnelmissa on hyvä hypätä Hannu Mäkelän seurassa kiesien kyytiin jäljittämään venäläisiä klassikkokirjailijoita. Ensimmäisenä tapaamme hänen idolinsa Anton Tsehovin, jota nykyään pidetään novellin ja näytelmän uudistajana.

Yksi hänen kertomuksistaan, Aro, on meille molemmille ylitse muiden. ”Alussa se oli minulle vain matkaa kuvaava yksinkertainen tarina, lopulta itse elämä. Muistelen, että jopa Antti Hyry, kirjallisuutemme suuri klassikko, piti Aroa Tsehovin parhaana kertomuksena.”

Saamme myös pätevän määritelmän klassikkokirjalle: ”Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta sanomasta sitä mitä sillä on sanottavaa.” Klassikko kestää aikaa, ja kuten Mäkelä huomauttaa, vaikka sen kuvaama maailma on kauan sitten kadonnut, klassikko itse ei ole hetkeäkään vanhentunut. Älylaitteita tulee liukuhihnalta, Tsehov tarvitsi vain palan paperia ja kynän luodakseen maailmoja, jotka me tunnistamme.

Tämä pätee myös lempikirjoihin. Niihinkin voi aina palata, avata mistä kohdasta tahansa, ja ne heräävät henkiin. Vaikkei niihin olisi vuosiin tarttunut, pelkästään tieto niiden läsnäolosta oudosti rauhoittaa. Niin vahva on kirjallisuuden lumo.

Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen akateemikoksi vuonna 2016.
Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1995.

 Krimiturkkista karhua lukiessa tuntuu kuin istuisi hämärtyvää iltaa höyryävän teelasin äärellä Hannu Mäkelän seurassa pohtimassa maailmanmenoa ja elämän tarkoitusta. Vastauksia ei tarvita, sillä kuten Mäkelä kirjassaan toteaa: ”kirjailijan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä.” Tämän Mäkelä taiten tekee sympaattisessa kirjassaan.

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön. 

Kirjapaja, 2018. 187 s.

Hannu Mäkelän sivut.

Atte Kaleva: Jihad ja terrori

Ajankohtainen perusteos islamilaisesta terrorismista

Atte Kalevan Jihad ja terrori -kirjaa on odotettu. Se on ensimmäinen suomalainen yleiskatsaus islamin väkivaltaisesta jihadistisesta salafismista. Teos avaa sen historiaa, ajattelun kehitystä ja logiikkaa.

– Suomessa keskustelu islamista, terrorismista ja maahanmuutosta on pahasti polarisoitunutta. Toisessa ääripäässä rajakit vaativat rajoja kiinni, suvakit puolestaan kieltäytyvät näkemästä islamissa mitään kielteistä, jihadismin tutkija Atte Kaleva totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa Otavassa.

Näiden ääripäiden välinen dialogi on olematonta. Kaleva haluaakin avata kiihkotonta keskustelua aiheesta sen oikeilla termeillä. Repivät otsikot ”muslimiterroristeista” vain samentavat kuvaa. Kaikki muslimit eivät tietenkään ole terroristeja eivätkä hyväksy heidän tekojaan, mutta toisaalta kaikki väkivaltaan uskovat jihadistit ovat muslimeja.

Atte Kaleva tuntee ääri-islamistit paremmin kuin kukaan toinen suomalainen. Hänellä on heistä peräti henkilökohtaista kokemusta jouduttuaan kenttätutkimusta tehdessään vaimonsa ja itävaltalaisen ystävänsä kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä jouluna 2012.

 Uudessa teoksessaan Jihad ja terrori (Otava) hän luo katsauksen jihadismin historiaan ja terroristisen ideologian kehitykseen. Näin hän tarjoaa yleistajuisen ja kattavan työkalupakin asiallisen keskustelun pohjaksi ja lukijan oman analyysin tekoon.

Tämä on tarpeen, sillä Suojelupoliisin arvion mukaan väkivaltaisen terrorismin uhka tulee lähivuosina maassamme kasvamaan. Jotta turvatoimet sen torjumiseksi olisivat tehokkainta ja kohdennettaisiin oikein, jihadistisen ideologian perusteet ja ajattelun logiikka on tunnettava. Ja kuten Kaleva kirjassaan toteaa tärkeää on myös ”tunnistaa ne tekijät, jotka altistavat yksilön liittymään jihadistisen radikalisoitumisen polulle.”

Atte Kaleva on jihadismin tutkija, kapteeni
evp sekä Helsingin kaupunginvaltuutettu.

Itse hän kiinnostui aiheesta katsellessaan epäuskoisena suoraa lähetystä kaksoistornien tuhosta syyskuun 11. päivänä 2001. Hän halusi selvittää, miten tällaisten lentokoneet kaapanneiden ja niillä tuhoa kylväneiden terroristien logiikka oikein toimii?

Itsemurhalentäjät eivät olleet sekopäitä, kuten jotkut väittivät. Heidän äärimmäisen väkivaltainen tekonsa vaati tarkkaa suunnittelua, koordinointia ja resursseja. Lähtökohtana ja pontimena heitä ajoi voimakas uskonnollinen vakaumus tekonsa oikeutuksesta. He kokivat olevansa hurskaita muslimeja.

Iskussa menehtyneet siviilit olivat pyhää sotaa käyville muslimeille oikeutettuja kohteita, sillä Yhdysvaltain johdolla käyty sota muslimimaissa tappoi myös siviilejä. ”Silmä silmästä” -periaate suorastaan vaati kostoa. Lisäksi siviilit kannattivat ja maksoivat veroja vääräuskoiselle hallinnolle, joka sorti muslimeja.

Koraani ei ole sen paremmin rauhan kuin sodankaan kirja. Riippuu lukijasta ja tulkinnasta, miten sen ohjeita noudattaa.

Mutta entä iskussa kuolleet muslimit? Koska maanpäällinen elämä on muslimeille vain pääsykoe paratiisiin, he olivat onnekkaita. Marttyyreita, jotka pääsivät näin suoraan paratiisiin.

Isisin taistelijoita.

Alkutahdit salafismin väkivaltaa korostavaan haaraan lyötiin ateistisen Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin vuonna 1979. Kiihkomieliset islamilaiset uskonoppineet julistivat pian pyhän sodan vääräuskoisia vastaan kaikkialla. Jokaisen muslimin velvollisuus oli siihen henkilökohtaisesti osallistua.

Osama Bin Ladenin perustaman al-Qaidan ja kalifaattia tavoitelleen Isiksen peruskivet oli laskettu. Kalifaatti on nyt kukistettu, ja se on sirpaloitunut, mutta edelleen vaarallinen. Sen sijaan, että hurskaita muslimeja kutsuttaisiin kalifaattiin kuten ennen, nyt islamistinen propaganda kehottaa heitä jäämään kotimaihinsa taistelemaan siellä vääräuskoisia vastaan.

”Kuuluisassa viestissä Isisin kannattajille annetaan suora kehotus: ”Tappakaa heitä (vääräuskoisia) veitsin, ajakaa heidän päälleen autoilla …” Tästä Eurooppaa piinannut terrorin aalto on suora seuraus.”

Suomikaan ei siltä säästynyt. Perjantaina 18. elokuuta 2017 turvapaikanhakijana Suomeen tullut marokkolainen Abderrahman Bouanane puukotti keskellä päivää Turun torilla kuoliaaksi kaksi naista, kahdeksan muuta henkilöä loukkaantui.

Hänen radikalisoitumisensa kelpaa esimerkiksi. Aiemmin maallistuneena tunnettu pikkurikollinen alkoi viettää yhä enemmän aikaa Isiksen propagandasivuilla ja kuunnella puhelimellaan ääri-islamilaisia saarnoja.

Bouananen toverit Pansion vastaanottokeskuksessa huolestuivat hänen julistaessaan suomalaisen kantaväestön shiiojen ohella vääräuskoisiksi, jotka pitäisi tappaa. Ennen iskuaan hän kirjoitti sitä uskonnollisin perustein selittävän viestin ja nauhoitti itsestään marttyyrivideon kännykkään.

Vuoden 2017 uutiskuvan poliisin taltuttamasta puukottajasta
 otti Liisa Huima.

Radikalisoitumiseen ei ole yhtä tietä, mutta eri poluista löytyy yhteisiä piirteitä. Isisin levittämä propaganda tarjoaa taitavasti merkityksellisyyden ja arvostettuun joukkoon kuulumisen kokemuksia. Joihinkin maahanmuuttajiin, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja syrjityiksi uusissa kotimaissaan, viesti tehoaa.

Tämä onkin lähtökohta terrorismin torjunnassa, sekä viranomaisten kovia että kansalaisyhteiskunnan pehmeitä vastatoimia kohdennettaessa. Atte Kaleva heittää pallon myös muslimeille itselleen.

 ”On ehdottoman tärkeää, että muslimiyhteisöt tuomitsevat keskuudessaan väkivaltaisen jihadismin kaikissa muodoissaan, eivätkä osoita vähimmässäkään määrin sosiaalista hyväksyntää jihadistisia ajatuksia esittävälle jäsenelleen.”

Atte Kaleva: Jihad ja terrori. Otava, 2018. 208 s.

Kuvajournalismi 2017 -näyttely Virka-galleriassa 20.5. saakka.