Kati Reijonen: Iso ajatus

Voiko älykkö uskoa Jumalaan?

Kati Reijonen halusi selvittää itselleen, mitä Jumalasta oikein ajattelee. Pohdinnoista syntyi kirja, Iso ajatus, joka avaa mielenkiintoisia näkökulmia meitä kaikkia koskettavaan aiheeseen.

”Jokainen, joka on vakavasti tekemisissä tieteen kanssa, kyllä vakuuttuu vähitellen siitä, että maailmankaikkeuden laeissa ilmenee jonkinlainen ihmistä paljon ylempi henkivoima.”

Albert Einstein

Muotoilun tohtorin ja filosofian maisterin tutkinnot suorittanut Kati Reijonen on tarttunut arkaan aiheeseen teoksessaan Iso ajatus – Pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus? (Atena). 

Hankkeesta kuultuaan hänen tuttavansakin varoitti: ”Ajattele mainettasi, mitä sinusta ajatellaan sen jälkeen, kun sinut yhdistetään Jumalaan.”

Brändistään piittaamatta Reijonen omisti vuoden ”epätieteelliseen, henkilökohtaiseen projektiinsa”. Lähti selvittämään kysymystä Jumalan olemassaolosta, tiesi jo lähtöviivoilla, ettei vastausta löydy – mutta etsiminen kannatti silti.

Reijonen kirjoittaa sujuvasti, kiinnostavasti, hänen kirjaansa lukiessa tuntuu kuin istuisi iltaa juttelemassa syvällisiä hyvän ystävän kanssa. Hän taustoittaa hengellistä etsintäänsä oman elämänsä kiemuroilla, mutta on myös tutkinut aihettaan perinpohjaisesti monelta kantilta: teoksen kirjallisuusluettelo on viiden sivun mittainen.

Jumala on kysymys, joka pysyy ja johon moni maailmankuvaamme mullistanut tiedemieskin on Einsteinin tavoin etsinyt vastausta. Heihin kuuluvat muiden muassa fyysikot Max Planck, Wolfgang Pauli, Werner Heisenberg ja Erwin Schrödinger. He eivät tehneet tiukkaa jakoa uskonnon ja tieteen välillä vaan ajattelivat näiden valottavan todellisuuden ”eri puolia”.

Charles Darwinkaan tuskin olisi innostunut siitä, että hänen luomaansa evoluutioteoriaa alettiin käyttää uskontoa vastaan, sillä teoksessaan Lajien synty, hän kirjoittaa sivulla 428 seuraavasti: ”todennäköisesti kaikki orgaaniset oliot, jotka koskaan ovat eläneet maan päällä, ovat peräisin jonkinlaisesta yhdestä muinaisesta muodosta, johon elämän hengen puhalsi Luoja.”

Kati Reijonen on helsinkiläinen kirjoittaja ja meditaatio-ohjaaja.
Kuva: Touko Hujanen

 Jonkinlainen versio Jumalasta löytyy kaikista kulttuureista jo ammoisista neoliittisista ajoista lähtien. Einstein puhui ”salaperäisyyden tajusta”, laulaja, lauluntekijä Leonard Cohenin mukaan kaikkien ihmisten elämässä on henkinen puoli. Olisiko meillä peräti jonkinlainen ”Jumala-vaisto?”, Reijonen kysyy.

Entä mistä kaikki on saanut alkunsa? Miksi on jotain, sen sijaan ettei olisi mitään? Mistä tietoisuus on syntynyt, entä minne se kuoltuamme katoaa? Näihin kysymyksiin tiedekään ei osaa vastata. Entä ”kaiken teoria”, sille ei tunnu löytyvän keksijää ja todennäköiseltä näyttää, ettei löydykään.

Jyrki Riekin maalaus Red Planet (osa)

Kaikkia nämä kysymykset eivät miellytä. Evoluutiobiologi Richard Dawkinsin mukaan elämän alku oli vain onnekas kemiallinen sattuma. 

Voisiko todella olla niin, että kiehuvasta molekyylisopasta kehittyi käsittämättömän moninainen ja tarkoituksenmukainen luomakunta vain sattuman kauppaa?

Tässä kohdin tiedeuskon ja uskonnon sukset menevät ristiin. Taide ja uskonto sen sijaan ovat Reijosen mukaan sisaruksia, jotka yrittävät luoda merkitystä elämän kaaokseen etsimällä sen tarkoitusta.

Pahimmillaan uskonnot voivat kuitenkin karkottaa Jumalasta. Kuten Reijonen toteaa kirjassaan, uskonnot ovat kaapanneet Jumalan ja vuosisatojen aikana synnyttäneet niin monimutkaisten oppirakennelmien viidakon ihmisen ja Jumalan välille, että Jumala tuntuu kadonneen sinne kokonaan.

Ei ihme, että älyköt eivät niiden sisällä viihdykään vaan liikuskelevat niiden reunoilla. Reijonen toteaa itsekin olevansa Jumalaan uskova uskonnoton, vaikka kuuluukin kirkkoon.

Voisiko amerikkalainen kirjailija ja älykkö Alfred Kazin olla jonkin olennaisen jäljillä pohdiskellessaan kysymystä, miten pysyä vapaana ideologioiden ja kulttien kahleista ja pysyä kuitenkin moraalisesti vastuussa sille ”tuntemattomalle kaikkien arvojen alkuperälle, jota yksinkertaisuuden vuoksi sanotaan Jumalaksi.”

Ajatuksia herättävä, vallan kiinnostava kirja.

Kati Reijonen: Iso ajatus – Pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus?

 Atena.  2018. 363 s.

Kati Reijonen kirjoittaa Nollaus-blogia

Jyrki Riekin Totschweigen (Kuoliaaksi vaiettu) näyttely Galleria A2:ssa 31.8. saakka.

César Aira: Todiste І Illallinen

Usko tai älä!

César Airan yhtenä niteenä julkaistut pienoisromaanit Todiste ja Illallinen nyrjäyttävät todellisuuden sijoiltaan, juhlivat mielikuvituksen voimaa ja elämän runollisuutta.

Todisteen (Siltala) päähenkilö, pulska 16-vuotias koulutyttö Marcia on päivittäisellä iltakävelyllään ajautunut nuorison omalle alueelle Buenos Airesin Floresille, hälisevien äänien, välkkyvien valojen ja eroottisesti kyllästyneen tunnelman vyöhykkeelle.

Argentiinan suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluva César Aira todistaa heti alkuun suvereenin havainnoitsijan ja kertojan kykynsä luonnehtimalla runollisesti arkista tilannetta, jossa Marcia on outo lintu.

”Oli miten oli, hän oli saapunut tähän lumottuun valtakuntaan, joka ei ollut mikään konkreettinen paikka vaan sattumanvarainen alkuillan hetki.” Kävellessään eteenpäin Marcia tuntee valon ja pimeyden, hiljaisuuden ja ”katseiden pehmeän vastuksen”.

Mutta atmosfääri sähköistyy yhtäkkiä yksinkertaisen kysymyksen myötä: ”Haluuks naida?” Sen on heittänyt toinen punkkarityttökaksikosta, Mao, joka vakuuttaa rakkauttaan Marciaan ensi silmäyksellä.

Marcian todellisuudenkäsite heittää volttia, eikä mikään ole enää ennallaan hänen maailmassaan kysymyksen jälkeen. Samalla tavoin hyvät kirjatkin nyrjäyttävät urautuneen tajuntamme raiteiltaan, saavat miettimään erilaisia elämän arvoja ja vaihtoehtoja.

Nobel-veikkailuissa pitkään mukana ollut
Aira on julkaissut kymmeniä teoksia.
 Hänet tunnetaan myös kääntäjänä.
Kuva Mathieu Bourgois

Tyttöjen välinen sanailu ja lorvehtiminen saavuttavat kulminaatiopisteensä, kun Aira vaihtaa neloselle ja yllättää lukijan antamalla tapahtumien riistäytyä väkivaltaisiksi. ”Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa”, julistaa Mao ja sen hän kaverinsa Leninin kanssa totisesti tekee. 

Kun ”Rakkauden kommando” pääsee vauhtiin, mieleen nousee kohtauksia elokuvista kuten Bonnie ja Clyde sekä Thelma ja Louise. Ristiriita Airan mutkattoman luontevan kerrontatyylin – jonka Sari Selander on sujuvasti suomentanut – ja överiksi yltyvien tapahtumien välillä kiehtoo.

On kuin kirjailija kuvaisi itseään Illallisen päähenkilön luonnehtiessa ystäväänsä. ”Se että hän kertoi kaiken niin proosallisesti, mitään sen enempää paisuttelematta, oli vain osoitus siitä että sadunomaiset elementit olivat osa hänen arkeaan.”

Niinpä Illalliseen tarttuessa osaa jo odottaa, että alun rauhallinen poljento jossain vaiheessa tarinaa ryöstäytyy käsistä, ja kalabaliikki ryöpsähtää sivuille. Näin myös käy.

Kaikki alkaa perin tavanomaisesti: kuusikymppinen äitinsä nurkkiin konkurssin jälkeen elätettäväksi ajautunut mies on kutsuttu tämän kanssa illalliselle ystävänsä luo.

Argentiinalaisen Jantuksen teos
Toxiconderon (osa).

Hän viihdyttää vieraitaan polveilevilla kertomuksillaan ja vietereillä toimivilla leluilla, jotka oudosti ennustavat tulevaa. Tarinaansa Aira ujuttaa kuin huomaamatta satiiria ja huumoria korruptiosta ja oman edun tavoittelusta. Asettaa peilin meidän eteemme, eikä sen heijastama kuva imartele.

Vauhtiin päästään, kun elävien kuolleiden repaleinen luurankoarmeija nousee haudoistaan metsästämään elämän eliksiiriä, endorfiinia, jota aivomme tuottavat. Mikä neuvoksi, kun kepit, kivet eivätkä haulikot niihin pure? Vastaus löytyy yllättävältä suunnalta.

Kertojan viisas ystävä – kirjailijan alter ego? – saa lausua viimeisen sanan: ”vain ne, jotka antava jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.”

Melkoinen runoilija tuo César Aira.

César Aira: Todiste І Illallinen

 (La prueba І La cena). Suom. Sari Selander. Siltala, 2018. 208 s.

Jantuksen teoksia mukana näyttelyssä: 

Bela Biennial European and Latin American Contemporary Art

Merikaapelihallissa 12.8. saakka.

Taide vie ruutupaperilta kanalaan

 Taide on minun matkani – Martti Airion taidekokoelma, Kymmenen polkua kokoelmaan sekä Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta, esittelevät taidetta 1500-luvulta nykytaiteen viimeisimpiin saavutuksiin.

Parvs-kustantamon perusteelliset, runsaasti kuvitetut taidekirjat ovat mainio lisä yhä vähälukuisemmaksi harvenevaan alan kirjallisuuteen. 

Nyt ilmestyneet kolme teosta ja niihin liittyvät näyttelyt tarjoavat oivallisen näköalapaikan tarkastella taiteen kehitystä, sen merkitystä, filosofiaa ja tulevaisuutta.

Taide on minun matkani esittelee kattavasti Martti Airion (1890 –1973) taide- ja antiikkikokoelman, joka on nykyään esillä Mikkelin taidemuseossa. Teos piirtää samalla muotokuvan taiteen ystävästä, jonka hiljalleen alkanut harrastus 1920- luvulla johti lopulta lähes 50 vuoden pituiseen matkaan taiteen asiantuntijana ja keräilijänä.

Hänen ensimmäinen hankintansa oli Fanny Churbergin maalaus Vanha koivu (1874). Pieni, öljyllä pahville maalattu intensiivinen teos kuvaa elämän ja kuoleman vuoropuhelua, jonkin uuden alkua. Maalaus osoittaa, miten taiteilijat alkoivat noihin aikoihin vapautua kansallisromanttisista teemoista kohti persoonallisempaa ilmaisua.

Fanny Churberg: Vanha koivu (1874, osa)

Airion kokoelmassa keskeisiä ovat Septem-ryhmän ja Marraskuun ryhmän taiteilijat kuten Magnus Enckell, A.W. Finch ja Alvar Cawén. Muidenkin Suomen huipputaiteilijoiden teoksia alkoi vuosikymmenten varrella ilmestyä hänen Korkeavuorenkadun asuntonsa seinille Eero Järnefeltistä ja Helene Schjerfbeckistä Tapani Raittilaan ja Inari Krohniin.

 Airio ei ollut varakas, hän säästi opettajan palkastaan voidakseen hankkia taidetta. Rahat eivät riittäneet matkoihin, mutta se ei haitannut, sillä jokainen uusi taidehankinta oli hänen matkansa. Niinpä Pariisi, Capri, Ravenna, Bretagne ja Rooma muiden muassa matkasivat teoksiin taltioituina hänen luokseen.

Airion jäämistöstä löytyneelle ruutupaperinpalalle on listattu yhdeksän kohtaa, miksi kerätä taidetta ja millaista taidetta tulisi kerätä. Kohdat 7 ja 6 vastaavat kysymyksiin ja kiteyttävät samalla taiteenrakastajan ja -keräilijän filosofian. Kohta 7: ”Kodissa silmä lepää, taideteos antaa vaihtelua ajatuksille” ja kohta 6: ”Taiteilijan täytyy sanoa ja antaa jotakin töissään.”

Astetta isomman kokoluokan taidekeräilyyn johdattaa muhkea Kymmenen polkua kokoelmaan. Se esittelee helmiä – kultakauden klassikoita ja nykytaidetta – Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmasta.

Se sai alkunsa jo 1880-luvulla Mäntän paperitehtaan johtajan, kauppaneuvos Gustaf Adolf Serlachiuksen kiinnostuksesta taiteeseen. 

Hänen veljenpoikansa Gösta Serlachius (1878–1942) jatkoi kokoelman kerryttämistä intohimoisesti. Nykyään se sisältää tuhansia taideteoksia eurooppalaisesta 1500-luvun taiteesta ajankohtaiseen nykytaiteeseen kotimaasta ja maailmalta.

Miten esitellä näin monenlaisia teoksia mielekkäällä tavalla? Kirjan toimittaja, kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie on ratkaissut ongelman luomalla kymmenen polkua kokoelmaan. Niitä seuraten lukijalle tarjotaan kiehtova kattaus tiettyihin teemoihin keskittyviä teoksia eri vuosikymmeniltä.

Albert Edelfelt Tyttö ja kissa (1881), osa

Polut johdattavat Viattomuuden ajasta Nautintojen ja kiusausten kautta Perhepiiriin. Siellä tapaamme Albert Edelfeltin herkän Tytön ja kissan (1881). Ajat eivät ole kissan suosiota vähentäneet, päinvastoin, monessa perhepiirissä se on itsestään selvä perheenjäsen.

Toisenlaiseen perhepiiriin törmäämme Ville Lenkkerin valokuvateoksessa Veljeys, 2013–2014. Se vie Mänttään, taantuvaan teollisuuskaupunkiin, josta viime vuosina on kehkeytynyt elävä kulttuuri- ja taidekaupunki. Tämä ei kuitenkaan tunnu koskettavan rauhallista pöytäseuruetta, jonka elämä soljuu tuttua rataa.

Ville Lenkkeri: Veljeys, (2013–2014), osa

Pysyttelemme edelleen Mäntässä, mutta nyt siirrymme kanalan puolelle. Sinne johdattaa Timo Valjakan toimittama teos Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta. Maailmankuulun belgialaisen Koen Vanmechelenin monipuoliseen tuotantoon kuuluu maalauksia, veistoksia ja videoita sekä bioinstallaaioita ja yhteiskunnallisia projekteja.

Teoksillaan hän luo visioita tulevaisuudesta, jossa ihmiset ja muut lajit elävät tasapainossa. Luonto ei enää olisi meille pelkää resurssia, jonka maksimaalinen hyödyntäminen olisi toimintamme tärkein päämäärä.

Kyse on ajasta. ”Kello käy. On tajuttava, että tulevaisuutemme on riippuvainen kyvystämme jakaa ja luoda yhteyksiä”, hän toteaa kirjassa.

 Itse hän on konkreettisesti toteuttanut ajatuksiaan edistämällä taloudellisesti ja ekologisesti kestävää karjanhoitoa erilaisissa paikallisyhteisöissä eri puolilla maailmaa.

Keskeistä Vanmechelenin ajattelussa on monimuotoisuus niin luonnossa kuin kulttuurissa. Kana on surullinen esimerkki, miten ihminen on jalostanut sitä vain tuotantoa silmälläpitäen. Vanmechelenin Cosmopolitan Chicken Project sen sijaan pyrkii eri kanarotuja risteyttämällä kestävämpiin ja terveempiin sukupolviin. ”Mechelse-maatiaiskanojen” voi nähdä tepastelevan osana näyttelyä Mäntässä.

 Vanmechelen laajentaa taiteilijuuden käsitettä työskentelemällä taiteen, luonnon ja tieteen leikkauspisteessä, tuomalla taiteen aikamme keskeisten kysymysten äärelle. Hän pyrkii kohti maailmaa, jossa elämä olisi mielekästä tulevaisuudessakin.

Koen Vanmechelen työskentelemässä studiossaan.

Ympyrä sulkeutuu, Vanmechelen toteuttaa juuri sitä, mitä Airion ruutupaperilappusessa toivottiin: ”Taiteilijan täytyy sanoa ja antaa jotakin töissään.”  

                                                                                                                                                    

Paula Hyvönen (toim.): Taide on minun matkani – Martti Airion taidekokoelma

Kustannusosakeyhtiö Parvs.  2018. 224 s. Mikkelin taidemuseo

Ja sitten Mänttään, siellä on paljon katsottavaa ja koettavaa:

Tarja Talvitie (toim.): Kymmenen polkua kokoelmaan

Parvs. 2018. 272 s. Serlachius-museot

Timo Valjakka (toim.): Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta

Parvs. 2018. 137 s. Näyttely Kyse on ajasta Serlachius-museo Göstassa 16.9. saakka.

Mäntän XXIII Kuvataideviikkojen kuraattori Veikko Halmetoja lupaa Kartasto-näyttelyn kävijöille ”kokemuksia ja ajateltavaa, kauneutta ja rumuutta sekä teoksia, jotka jättävät muistijäljen”. Kartasto Pekilossa 31.8. saakka.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Havaintoja eräästä avioliitosta

Jenny Offillin omaperäinen rakkausromaani Syvien pohdintojen jaosto nostaa genren uusiin sfääreihin. Tätä kirjaa ei hevillä laske käsistään eiväkä sen syvät pohdinnat kerralla tyhjene.

Vuonna 2014 kymmenet yhdysvaltalaislehdet – New York Times mukaan luettuna – nostivat Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus) vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Siitä tuli myös kirjailijan kansainvälinen läpimurto. Eikä ihme, sillä niin virkistävän raikas, viisas ja hauska se on vakavasta aiheestaan huolimatta.

”Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä.” Tässä vaiheessa Syvien pohdintojen jaoston nuori naispäähenkilö on päättänyt jättää vaimoutumisen muille ja ruveta ”taidehirviöksi”. Omistautua vain taiteelle.

Kuvioon mahtuu toki erilaisia poikaystäviä reppureissuilla eri puolilla maailmaa.  Erot olivat tuolloin vielä suht helppoja. Tämä tapahtui helteen piinaamassa New Orleansissa: ”Olimme kumpikin yksin unessa, joksi kaupunki oli muuttunut, ja minua pelotti sanoa mitään tai edes koskettaa hänen kättään.”

Minäkertoja etenee faktantarkistajaksi tiedelehden ”Hauskoja faktoja” -palstalle. Ja monenlaisia faktoja Jenny Offillkin sirottelee romaaninsa kappaleiden lomaan. Ne kommentoivat, vahvistavat tai hämmentävät palasista koostuvan kirjan tarinaa.

Jenny Offill opettaa kirjoittamista
Columbian yliopistossa New
Yorkissa. Kuva: Emily Tobey

Offill rakentaa romaaniaan aivan uudella tavalla, ilmavasti, antaa sille tilaa hengittää. Tarina rakentuu kuin itsestään erilaisista osista. Sirpaleista syntyy tunnistettava, aito ja tosi kuva teemasta ”Kunnes kuolema meidät erottaa”.

Amor ei tarkista, onko joku vihkiytynyt taidehirviöksi, kun se ampuu nuolensa. Tyyppi, joka nauhoittaa kaupungin äänimaisemia radioon, vie minäkertojalta jalat alta. ”Eräänä yönä laitoit pyörimään äänitteen, jonka olit tehnyt minulle: sellaisen, jossa jäätelöauton melodiaan lomittui Coney Islandin lokkien kirkunaa ja maailmanpyörän kirskuntaa.”

Pariskunta alkaa lähetellä toisilleen kirjeitä, joihin palautusosoitteeksi on merkitty leikkisästi ”Syvien pohdintojen jaosto”. Se on menoa.

Nuoruuden intiimiä leikkiä ja rakkauden huumaa ei kuitenkaan kestä kauan. Ne lorahtavat viemäriin vauvaperheen kakkapyykin myötä. Minäkertojasta, faktantarkistajasta ja kirjailijasta, muovautuu tässä vaiheessa romaania kuin huomaamatta ”vaimo”. Hänen päivänsä rakentuvat puuduttavista rutiineista, joihin taidehirviöllä ei ole mitään asiaa.

Vauva tuijottaa vaimoa tummin silmin, huutaa tauotta päivin öin, käy sotaa maailmaa vastaan. Silti hän on rakas: ”Mutta vauvan hiusten tuoksu. Se miten hän puristi kätensä sormeni ympärille.” Vauva kasvaa romaanin myötä kiinnostavaksi henkilöksi ja kommentaattoriksi.

Pitikö näin väistämättä käydä:

”Onko hän pidempi?

Hoikempi?

Hiljaisempi?

Helpompi, mies sanoo.”  

Vaimo ja mies astuvat sisään Loukattujen tunteiden pikku teatteriin. Se on piinaaville kysymyksille omistettu paikka.

Maisa Majakan Crying girl

Seuraa syyllisten etsintää ja kyyneleitä. Vaimon terapeutti ennustaa pitkää ja vaikeaa jaksoa, päätti vaimo kummin päin tahansa. Räjähdysherkässä tilanteessa sanatkin on ladattu uusilla merkityksillä. Varsinainen kranaatti on simppeli sana ”me”.

”Etkö sinä ole jo rankaissut meitä tarpeeksi? mies kysyy muutama päivä myöhemmin. Meitä? vaimo ajattelee. Sanoiko hän todella meitä? Voi jumalauta.” Uidaan syvissä vesissä, mutta taitavasti Offill taikoo tarinastaan tragikoomista luettavaa. Marianna Kurton naseva käännös tulkitsee tarinan henkeä oivallisesti.

Offill antaa suurten ajattelijoiden ja kirjailijoiden Einsteinista Rilkeen kommentoida tapahtumia. ”Kafka sanoi: Kirjoitan ummistaakseni silmäni.” Sen uskon, mutta hän ja monet muut taitavat kirjailijat – kuten Offill itse – avaavat lukijoiden silmät näkemään ja ymmärtämään paremmin elämän lainalaisuuksia.

Rainer Maria Rilke puolestaan on todennut, että kaikki taide saa alkunsa siitä, kun ihminen on käynyt rankan kokemuksen läpi, ajautunut äärirajoilleen. Kenties vaimokin, kaiken kokemansa jälkeen, palautuu jälleen minäksi ja hänen toinen kirjansa – se vaikeimmaksi manattu – näkee päivänvalon.

Ubaldo Oppi: Vaimon muotokuva
Venetsia taustalla (osa).

Syvien pohdintojen jaosto on omaperäinen, aito ja raastava rakkaustarina. Mutta sellaisia rakkaustarinat tuppaavat olemaan. Onko olemassa alusta loppuun onnellisia rakkaustarinoita?

Enpä usko, sillä rakkaus on luonnonvoima, jolle emme mahda mitään. Sen armoilla olemme paljaita ja haavoittuvaisia. Rakkaudella on valta satuttaa kipeästi, mutta sillä päällä ollessaan se myös tuudittaa hellästi höyhentyynyille. Sen Jenny Offill osoittaa vakuuttavasti mainiossa romaanissaan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

 (Dept. of Speculation). Suom. Marianna Kurtto.

 Gummerus. 2018. 237 s.

Maisa Majakka tarkastelee keraamisissa veistoksissaan vapauden arkisuutta, rakkauden jokapäiväisyyttä, eristäytyneisyyden tunteita ja kaipuuta.

Personal Space -ryhmänäyttely Kuvataideakatemian Exhibition Laboratoryssa 15.7. asti.

Fantastico! Italialaista taidetta 1920- ja1930-luvuilta Ateneumissa 19.8. saakka.

Näyttelyyn liittyvä samanniminen julkaisu kertoo, mistä on pohjimmiltaan kyse.

"Maaginen realismi oli tapa tuntea, vaihtoehtoinen valinta aistia ja havaita, lukea ja tulkita satunnaisia tilanteita, arkipäivää ja nykyhetkeä."

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Kuin kuka vain

Tinkimättömällä, niukalla tyylillä Elizabeth Strout punoo pienistä arkisista tarinoista universaalin kuvan ihmisenä olemisen ehdoista romaanissaan Nimeni on Lucy Barton.

Nuori nainen, Lucy Barton, toipuu viikkoja sairaalassa New York Cityssä, elää oudossa kuumeisessa tilassa. Yksinäisyys piinaa, sillä aviomies ja pienet lapset ehtivät harvoin käydä tervehtimässä. Eletään 1980-luvun puoliväliä, aikaa ennen matkapuhelimia.

Odottamatta sängyn jalkopäähän ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Alkaa matka menneeseen ja muistoihin. ”Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.”

Lucyn lapsuus oli ankea. Elämä maissi- ja soijapapupeltojen keskellä pienen maalaiskaupungin eristyneellä syrjäseudulla ilman sanomalehtiä ja televisiota tarjosi ystäväksi ainoastaan peltojen keskelle törröttämään jätetyn puun.

Nälkä piinasi, eivätkä isän ja äidin sivaltamat läimäykset helpottaneet tilannetta. Perhe eli autotallissa, kunnes Lucyn ollessa 11-vuotias muutti taloon, joka talvisin oli kuin jääkaappi. Niinpä Lucy jäi tuntien jälkeen kouluun, jossa patterit sihisivät kuumuuttaan. Tästä alkoi tytön matka kirjailijaksi.

Opettaja huomaa, että tyttö rakastaa lukemista ja tuo lisää kirjoja. Ne tekivät tehtävänsä. ”En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin!”

Elizabeth Stroutin voitti vuonna 2009
 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge.
Kuva: Leonardo Cendamo

Kirjassa liikutaan taitavasti kolmessa aikatasossa: lapsuudessa, sairaala-ajassa ja nykyhetkessä. Tasot limittyvät ja lukija tutustuu vähitellen Lucy Bartoniin, joka toisaalta voisi olla kuka tahansa meistä. Niin tunnistettavia Lucyn mietteet ovat, onnen ja ilon hetket ja viiltävät muistot, joita on paettava vaikka vaatekauppaan.

”Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout ei selittele vaan antaa lukijan täydentää hiljaisten hetkien ja rivien välien vihjaamaa tarinaa. Lucy ja äiti juttelevat niitä näitä, juoruilevat entisistä tuttavista, mutta pinnan alla kytee pakahduttavia tunteita, jotka etsivät ulospääsyä. ”Voi meitä.”

Lucy uskoutuu lukijalle kirjan puolivälissä kertomalla, miten Nimeni on Lucy Barton (Tammi) sai alkunsa. Hän oli palaamassa kotiin inspiroivan kirjallisen illan jälkeen ja huomasi, ettei ymmärrä itseään. ”Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.”

Yksityiskohta Matilda Keräsen
maalauksesta Puhtaaksi p(i)esty.

 Kenties hän myös haluaa tehdä saman, minkä tilaisuuden luennoitsija. Kun tältä tivattiin, mikä hänen tehtävänsä romaanikirjailijana on, vastaus kuului: 

”Raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.”

Ei hullumpi vastaus. Elizabeth Strout tuntuu noudattavan sitä itsekin kuulaan kirkkaassa romaanissaan, jonka luettuani tuntuu kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

 (My name is Lucy Barton). Suom. Kristiina Rikman

Tammi. 2018. 164 s.

Matilda Keräsen Kadotuksesta ikuisuuteen -näyttely Galleria Friassa 1.7. saakka.

Maistiaisia Teoksen syyssadosta

Teoksen 32 uutuutta kattavat kirjallisuuden kaikki lajit. Ihmeellistä paikkaa kielen, ihmisen ja olemassaolon välissä etsivät niin nuori Stina Saari hurjassa esikoisrunoelmassaan kuin Samuel Beckett juonettomassa monologissaan.

Stina Saari opiskelee kirjallisuutta
Helsingin yliopistossa.

Soutupaviljonki Töölössä tarjosi inspiroivat puitteet Teos-kustantamon syksyn kirjojen infotilaisuudelle ja kesäjuhlille. Mutta yksi odotettu vieras oli joukosta poissa. Palkittu kirjailija, luovan kirjallisuuden opettaja ja puutarhuri Mari Mörö oli kevätkiireissään kompastunut puutarhaletkuun ja murtanut sormensa.

Hänelle jäi näin ollen kirjoitusrauhaa viimeistellä lokakuussa ilmestyvä teoksensa Hajavalo. Se on pitkästä aikaa jälleen fiktiota monien muiden töiden jälkeen. Romaani on hänen mielestään kuningaslaji, jonka aloittaminen on aiheuttanut paineita. Mutta oikea väylä on nyt löytynyt.

Hajavalo on tragikomedia Vancouverin saarelle suuntaavasta entisestä pariskunnasta, jolle on annettu tehtäväksi juhlistaa suomalaisten 1900-luvun alussa sinne perustamaa utopiayhteisöä Sointulaa. Kirjailija asuu itse osan vuodesta kauniilla saarella, joten tietää, mitä hajavalo siellä paljastaa.

Rafael Donnerilla oli unelma: Haluan suureksi elokuvaohjaajaksi. Mutta henkilökohtainen, intiimi dokumenttielokuva vanhenevasta isästä ja eksistentiaalisesti hämmentyneestä pojasta ei saanut ilmaa siipiensä alle.

Sen sijaan syntyi kirjeenvaihtokirja isästä, pojasta, elämästä ja kuolemasta. Teos & Förlaget -sarjaan kuuluvan Innan du försvinner -kirjan suomenkielisestä nimestä vielä keskustellaan. Onko se Ennen kuin olet poissa vai Ennen kuin katoat selviää syyskuussa.

– Idea sai alkunsa vuosi sitten Fårön saarella, jossa olimme tekemässä Bergman-dokumenttia. Halusin karistaa harteiltani ”Donnerin poika” -nimityksen, jolla minua on piinattu koko ikäni. Kyse on identiteetistäni, haluan ymmärtää isääni ymmärtääkseni itseäni, Rafael Donner tunnusti.

– Kirjoittaminen on aina ollut minulle läheisin taidemuoto, joten hanke sopi minulle. Vastaavan keskustelukirjan, Elämme, siis kuolemme, olen tehnyt arkkipiispa John Vikströmin kanssa. Sairauksista aloitettiin ja jatkettiin uskosta ja elämän tarkoituksesta, Jörn Donner muisteli.

Isän ja pojan 57-vuoden ikäero tuo uuteen teokseen oman mausteensa. Kas näin: ”Rafael: Maalaat kuvan pelokkaasta, yksinäisestä, masentuneesta ja katkerasta ukosta. Siltä minusta tuntuu kun tunkeudun yksityisalueellesi…”

Jörnin mukaan poika on ymmärtänyt kaiken ihan väärin. ”En minä ole onneton, usein olen tyytymätön itseeni. ’Pelokas, yksinäinen, masentunut ja katkera ukko’. Fuck you!”

Identiteetti on hakusissa myös Henriikka Tavin ensimmäisessä romaanissa Tellervo. ”Kiusallisessa aikalaisromaanissa” päähenkilö on aikuinen, muttei aikuistunut. Komiikan ja vakavan hämärää rajamaata kartoittavassa romaanissa tarkastellaan parisuhteen metsästystä. Harrastetaan deittailua ja noudatetaan elämäntapaoppeja.

Miksi nyt romaani palkitulta runoilijalta?

– Runous menetti pyhyytensä kokeilussa, jossa julkaisin vuonna 2012 joka kuukausi yhden runokokoelman Poesian 12-projektissa.  Ensi kertaa romaania aloittaessani pelotti, miten saisin tekstin jatkumaan, nyt se tuntuu jo samalta taiteenlajilta. Sitä paitsi kaikki muutkin runoilijat tuntuvat nykyään kirjoittavan romaaneja, Tavi vastasi hymyillen.

Tellervo luottaa amerikkalaisen ihmissuhdekouluttajan oppeihin. Näitä erilaisia ”asiantuntijoita” tunkee nyt joka tuutista, kun elämme ”totuudenjälkeistä aikaa”. Vuoden 2016 tapahtumat sysäsivät tunteet ja valheet eturintamaan, faktat saivat väistyä. Tosin yhteiskunnallinen polarisaatio ja teknologinen kehitys olivat muokanneet otollista maaperää muutokselle jo vuosikymmenten ajan.

Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri & Antto Vihma tarkastelevat analyyttisen kehyksen kautta tätä asiantuntijuuden kriisiä tietokirjassaan Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos on ensimmäinen suomalainen yleistajuinen kokonaiskatsaus ajan murrokseen. Onko meillä vielä toivoa? Se selviää 25.9, kun teos julkaistaan.

Monitaiturit Juha Hurme ja Kati Rapia.

Valeuutiset eivät ole niin uusi ilmiö kuin luulisi. Tämä selviää Kati Rapian ja Juha Hurmeen sarjakuvaromaanista Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut.

Teos jäljittää Hurmeen Finlandia-palkinnon voittaneessa Niemi-romaanissa piipahtaneen Suomen ensimmäisen tähtitieteilijän Sigfrid Aronius Forsiuksen (s.1560) uskomattomia vaiheita. Monialainen tieteilijä ehti toimia myös unitulkkina, käsistä ja tähdistä ennustajana sekä virsirunoilijana. Tarinaa höystävät Juha Hurmeen sepittämät värssyt.

Stina Saari sen sijaan ei värssyjä väsää vaan särkee niitä. Ja kokoaa palasista jotain ihan uutta esikoisteoksessaan Änimling. Hän luo kieltä, joka avautui runoilijan lausumana juhlissa hienosti.

Ehkäpä hän tavoittelee samaa kuin Nobel-palkittu kirjailija Samuel Beckett (1906 – 1989) vuonna 1953 ranskaksi ja 1958 englanniksi julkaistussa romaanissaan Sanoinkuvaamaton. Teoksen Baabel-sarjassa julkaistava kirja johdattaa ovelle, jonka haluan avata.

”… sanoja täytyy sanoa, niin kauan kuin niitä on, täytyy sanoa,  kunnes ne löytävät minut, kunnes ne puhuvat minulle, outo tuska, outo lankeemus, täytyy jatkaa, ehkä se on jo tehty, ehkä ne ovat jo puhuneet minulle, ehkä ne ovat kantaneet minut tarinani kynnykselle, ovelle joka avautuu tarinaani…”