Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim.): Etusivun rikokset

Voiko tämä olla totta!

Suomen maineikkaimmat rikos- ja oikeustoimittajat kertovat raskaasta – ja joskus karmaisevasta, peräti vaarallisesta – työstään uudessa teoksessa Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät.

Oikeustoimittajien yhdistykseen kuuluu noin 70 jäsentä eri puolilta Suomea. Nyt heistä 18 paljastaa juttujen laadinnan taustoja ja avaa omaa työskentelyään lööppien kulisseissa.

Susanna Reinbothin ja Jarkko Sipilän toimittama Etusivun rikokset (Crime Time) on marraskuussa 30 vuotta täyttävän järjestön juhlajulkaisu.

Hannes Markkula työskenteli Ilta-Sanomissa 47 vuotta pääsektorinaan rikosjutut. Kirjan julkistamistilaisuudessa hän totesi, että hyvällä rikostoimittajalla pitää olla paljon hyödyllisiä vihjeenantajia: – Akuutissa uutistilanteessa kehotan vinkkaajaa aina ensin soittamaan ambulanssin, sen jälkeen poliisille – ja lopuksi minulle.

Liikanimi Murha-Markkula ei häntä innosta. Sen hän sai, kun ennätti kesällä 1971 rikospaikalle skuuppia metsästämään ennen poliiseja. Ja oli joutua itse pidätetyksi.

Alamaailmalta vinkkien metsästys ei aina ole leikintekoa. Sen on saanut ”vasikkalehti” Alibin päätoimittaja Mika Lahtonen karvaasti kokea. ­ – Välillä tulee hyviä vihjeitä, välillä turpiin, hän totesi lakonisesti.

Näin kävi, kun vanki pahoinpiteli hänet rajusti Jokelan vankilassa järjestetyssä haastattelutilaisuudessa Alibissa julkaistun paljastuksen vuoksi. ”Tykityksen aikana kaadun vankilan lattialle. Seuraavaksi tunnen, kuinka saksimurhaaja iskee minua metallijalkaisella tuolilla päähän. Tulee potkuja kylkeen ja edelleen päähän.”

Ei ihme, että sairaalan vuoteella Lahtonen päättää vaihtaa ammattia: ”Jossain toisessa työssä saattaisi päästä helpommalla.” Mutta sisu voitti: ”En ole luovuttaja muutenkaan, en varsinkaan tämän kokemuksen jälkeen”. Lahtosella on ominaisuudet, joita rikostoimittajan työssä vaaditaan: sinnikkyyttä, uteliaisuutta ja – rohkeutta.

Mikä lastensuojelussa mättää?

Aina vinkeistä seuranneet vammat eivät ole ruumiillisia. Varsinkin lapsiin kohdistunut väkivalta vaatii henkistä kanttia käsitellä raskaita aiheita. Kun Kalevaan juttuja kirjoittava Susanna Kemppainen sai rajun yhteydenoton, hän ei ensin ollut uskoa korviaan.

Soittaja ”Olivia” kertoi isänsä raiskanneen hänet toistuvasti 9-vuotiaasta alkaen. Lukuisten aborttien jälkeen hän oli lopulta synnyttänyt tälle vaikeasti vammaisen pojan 17-vuotiaana. Isä oli tullut Afrikasta Suomeen tyttären ollessa nelivuotias.

Olivian kertomus osoittautui todeksi, ja iso osa tutkimusaineistoa niin julmaksi, ettei sitä voitu julkaista. ”Seksuaalisen väkivallan lisäksi isä oli pahoinpidellyt häntä toistuvasti.” Olivia oli vuosikausia ollut lastensuojelun asiakkaana, silti kukaan ei puuttunut asiaan. Miten se voi olla mahdollista?

Isä oli tapahtumien aikana toiminut Oulun paikallispolitiikassa. Hänellä oli myös pitkäaikainen luottamustehtävä Oulun käräjäoikeuden lautamiehenä. Kiistettyään ensin tekonsa esitutkinnassa hän pyörsi puheensa oikeudenkäynnissä ja antoi uskomattoman selityksen julmuuksilleen.

 ”Hän kertoi maanneensa tytärtään, jotta voisi rikastua burkinafasolaisen poppamiehen ohjeiden mukaisesti.”

Viranomaisten laiminlyöntien tutkinta ei tuottanut Olivian toivomaa tulosta. Ketään ei syytetty, sillä hänen lastensuojelunsa tietoja ja asiakirjoja oli hävitetty jopa kymmenen vuoden ajalta. Tästäkään kukaan ei saanut syytettä.

Toinen traaginen tapaus on 8-vuotiaana isänsä ja äitipuolensa murhaamaksi joutunut Eerika. Hänet tukahdutettiin kuoliaaksi pressuun käärittynä. Lastensuojelun asiakas hänkin oli ollut kuuden kuukauden ikäisestä lähtien.

Rikostoimittaja Vera Miettinen on parhaillaan kirjoittamassa kirjaa Eerikasta, jotta tulevat sukupolvet eivät häntä unohtaisi, eikä vastaavankaltaista koskaan enää tapahtuisi.

”Aika lujaa painaa hesarin muijat”

Jos lastensuojelulla on syytä katsoa peiliin, sama koskee myös poliisin ylintä johtoa, joka istuu parhaillaan oikeudessa entisen Helsingin huumepoliisin päällikön ”keisari” Jari Aarnion sotkuiseen rikosvyyhtiin liittyen.

Hesarissa työskennelleet rikos- ja oikeustoimittajat Susanna Reinboth ja Minna Passi ovat saaneet useita palkintoja Aarnio-uutisoinnistaan sekä kirjastaan Keisari Aarnio. Etusivun rikoksissa he avaavat monisäikeistä, sinnikästä työskentelyään aiheen parissa.

Vyyhti lähti toden teolla purkautumaan, kun helsinkiläinen prostituoitu ”Saara” halusi avautua ja kostaa pitkäaikaiselle kumppanilleen Aarniolle. Tämä pääsi pian jyvälle toimittajien tutkimuksista ja viestitti apulaisvankilanjohtajana työskennelle kaverilleen:

”Jotain tekeillä. Toimittaja reinpotti käynyt tsiigaas jotain mun laskuja vuodelt 2003? Ja pomot tietty päästäneet sen.”

Toimittajia varoitettiin jatkamasta tutkimuksiaan Helsinki-aiheisella postikortilla:

”Älä tutki poliisin metodeita. Varoitan sinua! Älä kerjää vaikeuksia. TERV. ’KYTTÄ’”

Reiboth ja Passi olivat varmoja, että kortti tuli viranomaispiireistä. Se vain innosti heitä jatkamaan, sillä nyt oltiin selvästi kuuman skuupin jäljillä. Helsingin poliisi teki parhaansa vaikeuttaakseen heidän tutkimuksiaan. Peräti vaaralliseksi äityvästä tapahtumaketjusta ei puutu myöskään tahatonta komiikkaa.

Aarnion ja rikollispomo Keijo Vilhusen hengailusta kertovan jutun johdosta Hesarin pomot huolestuivat toimittajiensa turvallisuudesta ja päättivät joksikin aikaa piilottaa heidät hotelleihin. Alamaailman kanssa ei ole leikkimistä.

Jutun seurauksena myös Vilhunen oli katsonut parhaaksi kadota maan alle. ”Ja kyllä, myös hän vietti ensimmäisen yön Scandic Simonkentässä. Emme kuitenkaan törmänneet hotelliaamiaisella”, toimittajat kertovat kirjassa.

He penäävät läpinäkyvyyttä ja ovat huolissaan poliisin lisääntyvistä salaamistulkinnoista. Kun oikeaa tietoa ei ole saatavilla, huhut ja valeuutiset leviävät. Kuten he kirjassa muistuttavat, poliisille on annettu suuret valtuudet, ja osa tästä vallankäytöstä on lain mukaan salassa pidettävää. Asetelma tarjoaa mahdollisuuden väärinkäytöksille.

Jari Aarniota eivät toimittajien
tutkimukset innostaneet:
"Uskon et tynnyrit. Hs painaa." 

Aarnio-tapaus on tästä surullinen esimerkki. Toimittajat muistuttavatkin, että ”median tehtävä demokraattisessa yhteiskunnassa on toimia vallan vahtikoirana, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti muistuttanut ratkaisuissaan.”

Etusivun rikokset avaa kiinnostavan monipuolisesti tätä vahtikoirana oloa, ja osoittaa, että todellisuus voi joskus olla tarua rujompaa ja rajumpaa.

Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim): 

Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät. 

Crime Time. 2018.199 s.

Lamppu Laamanen: Andy – Rock’n’Roll Star

”Onhan tää vitun upee elämä ollu.”

Lamppu Laamasen mitään kaihtelematon elämäkerta rokkistara Andy McCoyn värikkäistä vaiheista koukuttaa. Legendan taustalta paljastuu samalla ihminen Antti Hulkko.

– Hanoi Rocksin aikana tehtiin helvetisti töitä ja sekoiltiin. Pulveri pölisi. Raskas työ vaati rankat huvit, elämäntaparokkari Andy McCoy totesi toimittaja Lamppu Laamasen kanssa työstämänsä uuden kirjan Andy – Rock’n’Roll Star (Johnny Kniga) julkkareissa.

Kulttibändistä ja Andysta on kirjoitettu sivukaupalla, mutta nyt Laamanen lupaa ”vilauttaa värikkään lierihatun sisäpuolta niin paljon kuin mahdollista”. Andyn pienellä varauksella: ”tietyist jutuist pidetään suu kiinni vaikka ne tapahtu kolkyt vuotta sitten”.

Kerrottavaa silti piisaa runsain mitoin, kirja pursuilee ihmisiä, paikkoja, keikkoja ja kohellusta niin että heikkopäistä hirvittää. Mutta teksti tempaa mukaansa, sen parissa alkaa viihtyä, ja lööpeissä kirkuva hahmo saada sävykkäämpiä nyansseja.

Piirtämisestä pitävä pieni Antti Hulkko alkoi räpeltää äidinisänsä kitaraa jo nelivuotiaana. Rakkaus kitaraan oli syttynyt. Vaikutteita tuli myöhemmin monelta suunnalta. – Kuuntelin 60-luvun autoradiota, mielettömästi influenssia antoivat british invasion, gimmabändit, blues, Muddy Waters. Dave Lindholmilta ja Albert Järviseltä opin paljon, Andy muisteli.

Andyn perustaman Hanoi Rocksin maine alkoi kasvaa, ja leivän päälle siveltiin jo muutakin kuin kissanruokaa. Mutta menestys vaati monesti luovaa ongelmanratkaisua, erityisesti kitaristi Nasty Suiciden kohdalla.

”Nasse oli mieletön. Klabbit ei kantanu mut soitti ku enkeli kun vedettiin roudarinteipillä johonkin putkeen kiinni ettei kaatunu. Sanoin roudareille ett teipatkaa, keikkoja ei missata, tää on duunii.”

"Soitto tulee sydämestä, ei vain tekniikasta,
joka kyl pitää oppia ensin ja sen jälkeen sen
pitää tulla ajattelematta."

Mutta raskaan duunin rankat huvit olivat koitua Andyn kohtaloksi klassisessa 27-vuoden iässä. Heroiini oli pikkuhiljaa hivuttautunut kuvioihin. 

”Kun vedin parin vuoden ajan joka päivä niin aloin tulla kipeeks, kipeeks, kipeeks niin vitun kipeeks et sitä EI VOI SELITTÄÄ jos sitä ei ole käynyt läpi.” Nyt nuo ajat ovat jo nostalgiaa, Andy repi heroiinikoukun irti.

On aika siirtyä lierihatun sisäpuolelle, josta Seiska ei pahemmin ole lööppejä revitellyt. ”Sä et näe totuutta jos sä et etsi sitä”, Andy toteaa kirjassa. Ja hänhän on etsinyt.

”Onks mulla nimee mun Jumalalle?” hän kysyy ja vastaa: ”Higher Power. Korkeampi voima. Se on Raamatussa, siitä on Bhagavad Gītāssa, siitä on Buddhan kirjassa…” Andy on Raamattunsa lukenut, mutta myös paljon muuta, niinpä hän kehottaa Juha Hurmetta mukaillen: ”Lukekaa kirjoja ihmiset!”

”Tarinan kertojan pitää pystyy värittää niin ett todellisuuden ja fantasian välimaa muuttuu usvaiseksi maisemaksi – rajamaailmaksi – jonka jälkeen kyse onkin siitä miten lukija tai kuulija ottaa informaation vastaan. Se voi merkitä ihan eri juttuu yhdelle tyypille kuin seuraavalle.”

 Lukemisen ohella Rock’n’Roll Star on myös taiteillut pienestä pitäen. Vapaa Taidekoulu jäi, kun viriili nuori jäbä ei saa huomattavaa stimulanssia Rubens-tyylisistä alastonmalleista. BB-talossakaan kaikki ei suju niin kuin Strömsössä.

Andy on kyseisen illan aikana maalannut työn, joka on tarkoitus myöhemmin myydä hyväntekeväisyyshuutokaupassa. Teoksessa on Andyn sormenjälkiä niin kuin pitääkin. Mutta vaikka Banksy tuhosikin oman työnsä Christie’sin huutokaupassa, sitä oikeutta ulkopuolisilla ei ole.

Anu Saagimin olisi ollut hyvä pitää näppinsä erossa Andyn maalauksesta, sillä hänen söpöistä sormenjäljistään teoksessa syntyi kalabaliikki. ”Ristomatti Ratia sano myöhemmin mulle ett jos se nainen olis töhriny hänen maalauksensa niin olis tappanu.”

Nykyään Andyn elämä on ainakin hänen oman mittapuunsa mukaan seesteisempää. Hän maalaa, jammaa kavereiden kanssa, tekee akustisia keikkoja. Keväällä on tiedossa uusi levy. Nykyistä konemusiikkia ja sämpläystä Andy ei diggaa: – Digisaundista puuttuu ilmaa, joka on tärkeää. Vinyyliä ei voita mikään.

Toimittaja, kirjailija ja valokuvaaja
Lamppu Laamanen Sea Horsessa.

  – Kirjaa oli nasta tehdä, nyt musta tuntuu, ett tunnen ton jäbän, Lamppu Laamanen totesi julkkareissa. Kenties me sen lukeneetkin saimme vilauksen Antista Andyn taustalla.

 Hänelle itselleen ainakin tuntuu olevan selvää, mitä matkan varrella on käyty läpi ja saatu aikaan: Musiikillaan hän on antanut inspiraatiota ja toivoa monille.

”Mä oon tehny hyvää miljoonille ihmisille ja se on paljon enemmän ku se ett oon tehny pahaa yhdelle – vaikka se sattuu olee mä itse”. Silti: ”En kadu mitään. Mä oon eläny siunattua elämää.”

Lamppu Laamanen: Andy – Rock’n’Roll Star. 

Johnny Kniga.  2018. 301 s.

Kirjan taustamusiikiksi sopii Andyn River of Dreams.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Mitä helvettiä se likka aikoo!”

Kun Vilja-Tuulia Huotarinen kiepauttaa karusellin kiitoon mainiossa romaanissaan Niin kuin minä heidät näin, kaikki eivät pysy kyydissä. Lukijallakin on menossa pitelemistä.

Niin kuin minä heidät näin (Siltala) – Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani – alkaa kutkuttavasti opettajien naistenhuoneessa, jossa jokaisen puhelimeen kolahtanut viesti saa aikaan hämmennystä: ”Mitä ne nuppuset nyt? Onko tämä joku pila?”  

”Me olemme liikuntasalissa

ja minulla on ase! Terv. C”

Niin, ”mitä helvettiä se likka aikoo?” Tämän jälkeen tilanne on päällä opettajainhuoneessa, liikuntasalissa ja koulun yläkerran neuvotteluhuoneessa. Ja vähän muuallakin, sillä näennäisesti yhden päivän romaani sukeltaa muistoihin ja kurottaa vuosikymmenten päähän eteenpäin kirjan julkistamistilaisuuteen.

Näkökulmia, kertojia ja tapoja kertoa on useita, lopulta kirjan käänteistä syntyy tämäkin ”paljastusromaani”. Kiehtova kaleidoskooppi pirstoo perinteistä kerrontaa herkullisesti. Kestää jonkin aikaa ennen kuin jutun juonesta saa kiinni: kuka puhuu, kuka rakastaa ketä?

Sillä tunteista tässä on kyse. Epätavallinen tilanne saa padot murtumaan ja syvimmät intohimot purskahtamaan ilmoille. ”Eihän niillä muuta olekaan kun tunteita!” puuskahtaa yksi opettajista kuuden 15-vuotiaan tytön muodostamasta tiiviistä ryhmästä Kuusikko. Miten tosissaan porukan johtaja C on?

C vloggaa nettiin pussi päässä tunnistamattomana tuhansille seuraajille vereslihaisia tuntojaan. Videoilla hän on kuin kuka tahansa, häneen on helppo samastua: "C:n avulla he tavallaan tietävät, miltä heistä itsestään tuntuu".

"mä elän yhä täällä perimmäisessä nurkassa jonne tungettiin se mikä on väärän kokoista eikä mahtunut maailmaan ja mikä hiertää ja aiheuttaa allergiaa mä asustan taskussa kankaan poimuihin on jääny jotain niljaista tai sitten kylmää rautaa"

Huotarinen osaa solahtaa teinien nahkoihin uskottavasti. Sen hän todisti jo aiemmin Finlandia Junior -palkinnon voittaneella nuortenromaanillaan Valoa, valoa, valoa vuonna 2011.

Vilja-Tuulia Huotarinen asuu Helsingissä
ja Reykjavikissa. Hän toimittaa verkossa
runouslehti Janoa. Kuva: Mikko Palonkorpi.

Kuusikko edustaa katselusukupolvea, jolle kännykät ja läppärit ovat erottamaton osa identiteettiä. He uiskentelevat verkon aluskasvillisuuden, roskapostien, valeuutisten, mainosten, seassa kuin kalat vedessä. Kaikki kelpaa, kaikkea voi jakaa.

Romaanin kieli muuttuu notkeasti havainnoitsijan mukana. Ja jos nuorisolla on tunteita, on niitä varttuneemmillakin. 

Yhden yön jutut nuorempien miesten kanssa pelastavat koulun rehtorin Selenan vajoamasta ahdistaviin muistoihin. Kohtalokasta päivää edeltävänä vallattomana yönä Selena on jälleen liikkeellä.

"Meri tuoksui siltä miltä se keväisin tuoksuu, merenneitojen kiimalta, veneiden kiinnitysköydet hankasivat nautinnollisesti puupalkkeja vasten, aallot laskostuivat kuin silkkilakanat."

Henkilögalleriaan kuuluu myös itsekkään äitinsä lannistama sijaisopettaja Mii, pelkkä teiniparkin valvoja. Sillä sijaista ei kukaan ota vakavasti. Äidin ja Miin tragikoomisissa vuoropuheluissa Huotarinen antaa lukijan vastata Miin puolesta. Ei voi muuta kuin hymyillä, niin tutulta kommunikointi kuulostaa:

" – Kuule. Tiedän että sinä olet kolmikymppinen. Mutta sanon vain. Meille äideille te pienet olette aina pieniä.

--"

Jani Hännisen maalaus Home Away from Home (osa).

Lopulta Kuusikon kaikkien aikojen bluffi riistäytyy käsistä monenlaisin seurauksin. Yksi näistä seurauksista on romaani Näin minä heidät näin. Viimein ääni menneisyydestä, kirjan sivuhenkilö, ilmestyy kommentoimaan sitä julkistustilaisuuteen ja kysyy: Kenellä lopulta on oikeus tähän tarinaan?

Kun karusellin kieputus hidastuu ja pysähtyy, palat löytävät paikkansa ja tuloksena syntyvä kokonaisuus maalaa meistä aikalaisista tragikoomisen kuvan. Täytyy myöntää että ihan näköinen se on.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin. Siltala. 2018. 311 s.

Jani Hännisen Call it a Day -näyttely Galerie Anhavalla 25.11.2018 saakka.

Hänninen poimii aiheensa digiajan populaarikuvastosta, joka synnyttää teoksiin juoniltaan moninaisia yksityiskohtia. Mutta kuten galleristi Ilona Anhava kirjoittaa ”ne muodostavat omalla oikukkaalla tavallaan tasapainoisen ja jäntevän kokonaisuuden”.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Ketun taikapiiri vangitsee ja lumoaa

Rose on poissa on väkevä näyttö kielen voimasta luoda maailmoja. Hurja, mystinen ja samalla lyyrisen kaunis romaani kietoo sisälleen kaksi roudanjuurista, verenväkevää rakkaustarinaa.

Kirjan kannessa on Manuela
Boscon maalaus

Näin kirjoitin Katja Ketun aiemmasta romaanista: ”Yöperhonen on todiste, miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.”

Sama pätee sanasta sanaan myös Katja Ketun uusimpaan romaaniin Rose on poissa (WSOY). Se vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin Fond du Laciin, jonne myös suomalaissiirtolaisia vuosisadan vaihteessa päätyi. 

Kaikkiaan alueiden kaivos- ja metsä maille saapui jopa 300 000 siirtolaista, joista osa avioitui paikallisen intiaaniväestön kanssa.

Kettu tuntee aihepiirinsä, sillä hän on useita kertoja matkannut alueella, haastatellut ihmisiä, lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja artikkeleita. Näistä tutkimuksista syntyi hänen edellinen teoksensa, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa yhdessä tehty tietokirja Fintiaanien mailla.

Mutta nyt ei olla tietokirjan sivuilla, vaikka romaanin taustat ovatkin aitoja. Rose on poissa poreilee lukijan iloksi ehtaa kettumaista maagista realismia. Romaanin tunnelma, draaman käänteet ja korvia hyväilevä kieli pitävät lukijan varpaillaan järkyttävän loppukirin jälkeiseen suvantoon saakka. Kun Rose on vihdoin löytynyt.

Katja Ketun teokset ovat voittaneet
lukuisia palkintoja ja niitä on
käännetty 20 kielelle.

Mutta sitä ennen on kuljettava pitkä taival vuoden 1972 helmikuusta heinäkuuhun 2018 kirjeromaanin siivillä. Lempi, ojibwaintiaani Rosen ja suomalaisen Ettun tytär kirjoittaa nykyhetkessä rakastetulleen Jim Harmaaturkille heidän viime kohtaamisestaan.

”Aivan kuin olisin herännyt pitkänhallavasta Yläjärven pohjaan painautuneesta unesta, kohonnut kalanpyrstöisten Nebavanabek-henkien, punakuoristen simppujen, luikeroisten loiskalojen ja lumena heijaavan keijuston lävitse pinnalle tuuliseen valoon.”

Näin suuri on aistillisen rakkauden voima. Sitä Lempi ei kuitenkaan muutamaa hetkeä lukuun ottamatta ole saanut kokea. Mutta sitäkin enemmän pahuutta ja hyväksikäyttöä intiaanilapsille tarkoitetussa koulukodissa, jossa intiaaniutta kuurattiin oppilaista karkeasti pois.

Ettu-isän ja Lempin tiimalasissa aika pysähtyi 45 vuotta sitten, kun Rose katosi, Ettu menetti muistinsa ja Lempin lapsuus loppui. Minne ja miksi Rose katosi? Sitä Lempi lähtee selvittämään entisille kotikonnuilleen reservaattiin ja raportoi vaiheistaan kirjeillä Jim Harmaaturkille.

Lempin haltuunsa saamat Rosen hänelle kirjoittamat kirjeet 45 vuoden takaa kurovat aikaeroa umpeen, menneisyys ja nykyisyys lähestyvät jännityskertomuksen lailla vääjäämättä kohti paljastusta, jota Lempi ei olisi halunnut kuulla.

Rose oli villi ja vapaa sielu, Suden klaania ja Muodonmuuttajien sukua. Intiaanien kokema vuosisatainen sorto ja alistaminen saavat hänet lähtemään sotapolulle. Entä minne reservaateista katoaa tyttöjä? Vielä nykyäänkin. Senkin Rose haluaa selvittää, kohtalokkain seurauksin.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Toinen kiihkeä oikeuden puolesta taistelija on Heinari, Ettun isä, syndikalisti, joka kiersi kaivoskylissä puhumassa solidaarisuudesta ja työläisten oikeuksista. ”Mahdottoman asialla vaikka hyvän puolella.”

Heinarilla on puukko, johon oli kaiverrettu: ”Got Sisu?” Ja jos on puukko, sitä on käytettävä. Ja sitä käytetään – mitä karmeimmalla tavalla. Kettu osaa luoda hengästyttävää draamaa.

Silti hän on kääntänyt kirjailijuudessaan uuden lehden. Aiemmissa teoksissa kauhu ja kurjuus kuristivat Stalinin vankileireillä, Lapin sodan melskeissä. Nyt karikoista pulppuaa uutta toivoa, elämänvoimaa ja -uskoa. Paikoin teksti soljuu lyyrisen kauniina, luo hellänkarheita kuvia.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Aistillista nautintoa, Lempin seksuaalista heräämistä Kettu kuvaa hienon herkästi.

”Se on villi, kesytön olio, joka sinun sisälläsi piileksii, äiti neuvoi.” Ja jatkaa: ”Sinun linnullasi on vahva kieli ja iloinen laulu.”

Rakkautta on niin monenlaista: aistillista, intohimoista, toteutumatonta, petettyä, sinnikästä. Kaikilla näillä on roolinsa romaanissa.

Kirja ei jakaudu lukuihin vaan polkuihin. Ennen kuin Toivon polku aukenee, on kuljettava pahuuden ytimeen, Tunneliin, jonne Rose suuntaa Koston polullaan kohtaamaan Weendigon. Termiä käytetään niin pahasta hengestä kuin ihmisestä, joka on joutunut Weedigon riivaamaksi.

Tarut ja tosi niveltyvät kirjassa niin saumattomasti toisiinsa, että tarutkin tuntuvat todelta. ”Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus”, kirjoittaa Lempi Jimille. Saman totesi Kettu itsekin kirjansa julkistamistilaisuudessa: ”Jos nainen ei muuta voi, hän muuttaa muotoaan sudeksi.”

Kun mennyt tavoittaa nykyhetken, ympyrä sulkeutuu, ja romaanissa ollaan jälleen tuulisessa valossa. Rose on löytynyt, ja Lempi tuntee itsensä viimein kokonaiseksi esi-isiensä mailla.

 ”Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit, koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa.”

Hieno romaani, hieno lukuelämys.

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY. 2018. 284 s.

Eeva Honkasen IMPAKTI -näyttely Galleria Lapinlahdessa 4.11. saakka.

Piirroksissaan hän käsittelee ihmisen sisintä olemusta ja pelkoja sekä pohtii elämän hallitsemattomuutta.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit

Alitajunnan kuvaaja sai arvoisensa elämäkerran

Helena Ruuska etsii ihmistä hienon suomalaisen symbolistin Hugo Simbergin teosten takaa. Perusteellinen, runsaasti kuvitettu teos Hugo Simberg – pirut ja enkelit on nautinnollista luettavaa.

”Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi”, tietokirjailija Helena Ruuska kuvailee kunnianhimoista ja sinnikästä tutkimustyötään, jonka tuloksena nyt ilmestynyt elämäkerta Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) nostaa tietämyksen Suomen taiteen kultakauden mestarista aivan uudelle tasolle.

Jo oli aikakin, sillä edellinen, Ateneumin intendentin Sakari Saarikiven väitöskirja taiteilijasta ilmestyi jo 70 vuotta sitten. Ruuska on penkonut arkistoja, tutkinut museoita, katsonut satoja teoksia, tavannut Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa. Hugosta tuli hänellä läheinen kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen.

– Hän oli ristiriitainen persoona. Luonnonlapsi ja leikkisä hupsuttelija, josta kaikki pitivät. Hän halusi olla monessa mukana, teki teatterilavasteita, koristeli kirkkoja, lähti maalaamaan kavereiden kanssa. Toisaalta hän oli itsestään epävarma ja kaipasi yksinäisyyttä, rauhaa työskennellä, Ruuska pohti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Hugo Simberg (1873–1917) vietti lapsuutensa Haminassa, kunnes perhe muutti Viipuriin. Niemenlautan kesäparatiisi 30 kilometrin päässä oli Hugolle tärkeä inspiraation lähde. Sieltä matka jatkui Suomen taideakatemian kouluun Ateneumiin. Lisää oppia taiteilijanalku haki esikuvaltaan Akseli Gallénilta, jonka luona Ruovedellä hän vietti pitkiä aikoja.

Tienhaarassa, 1896. Lähteäkö enkelin seurassa Lontooseen
vai pirun kanssa paheelliseen Pariisiin? 

Pirut ja enkelit ilmestyivät Simbergin taiteeseen jo varhain, ne kulkevat hänen teoksissaan ihmisten rinnalla samoin kuin monesti hellästi kuvattu kuolema. Ruuska tulkitsee pirun taiteilijan alter egoksi, epäonniseksi, rakkaudessa pettyneeksi rassukaksi.

Simbegille sateli rukkasia, sillä isänsä rahoilla elelevä, piruja maalaava taiteilija ei ollut toivottua vävyainesta. ”Simberg on vetänyt piruparkansa esiin suoraan ihmissydämen lihasta, kirjoittaa kirjailija Helvi Hämäläinen.”

Pirut ja enkelit eivät tuon ajan taideyleisöä innostaneet, mutta kun Simberg maalasi hienon, realistisen muotokuvan Täti (1898) Alexandra Simbergistä häneen alettiin suhtautua vakavasti otettavana taiteilijana. Maalaus oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä, tekijälleen se avasi ovet taidekentän aktiiviseksi toimijaksi.

Täti, 1898. Tausta on häivytetty,
tärkeintä on ihmisen mieli.

Simberg tutustui kansainväliseen taiteeseen laajalti, tutki lehtiä ja kirjoja, matkusteli paljon. Ruuska on kulkenut hänen jalanjäljissään niin Haminassa ja Viipurissa kuin Lontoossa, Pariisissa ja Firenzessä.

Hämmästyttävän monipuolinen taiteilija tunsi eri taidesuuntaukset, opiskeli uusia tekniikoita, grafiikkaa ja freskomaalausta, teki kirjankansia ja mainoksia taidemaalauksensa ohella. Miten ihmeessä hän kaikkeen ehti, kun eli vain 44-vuotiaaksi?

Vihdoin rakkauselämäkin alkoi kukoistaa, kun Simberg ja hänen kymmenen vuotta nuorempi oppilaansa Anni Bremer alkoivat luoda toisiinsa merkittäviä silmäyksiä Ateneumin piirustussalissa. Annilla oli kuitenkin kilpailija, taide, mutta oli muutakin, joka esti Simbergiä heittäytymästä heti täysillä suhteeseen.

Helena Ruuska on aiemmin kirjoittanut
kiitetyt elämäkerrat Marja-Liisa Vartiosta
ja Eeva Joenpellosta. Kuva Pertti Nisonen. 

Helena Ruuska avaa rehellisesti aihetta, josta tähän saakka on vaiettu: Hugo Simbergiä piinasi todennäköisesti jo nuorena hankittu syfilis. Siihen ei tuohon aikaan ollut parannuskeinoa, vaikka tauti saattoikin olla pitkään oireeton.

”Tuula Karjalainen kirjoittaa Tyko Sallisen elämäkerrassa, miten bordellikäynnit kuuluivat opiskelijoiden – taideopiskelijoidenkin – tapoihin 1890-luvun Helsingissä. Erityisesti lukukausien päättymistä juhlittiin ensin teatterissa, sitten ravintolassa ja lopuksi Punavuoren ilotaloissa.”

Avioliitosta tulee joka tapauksessa onnellinen, ja Simbergit saavat kaksi lasta. Tuolloin eletään kuitenkin jo autonomian viimeisten vuosien levottomia aikoja, ja perhe joutuu monesti asumaan erillään.

Miten täysiverisimmän suomalaisen symbolistin teoksia, enkeleitä ja piruja, pitäisi lopulta tulkita? Ruuskan mukaan teokset kysyvät, eivät anna vastauksia, ne ovat satuja ja arvoituksia, joille katsoja saa sepittää oman tarinansa.

Haavoittunut enkeli, 1903, pakenee tulkintoja. Reaalimaailman
lainalaisuudet eivät päde tässä ulottuvuudessa.

Tätä Simberg varmaan tarkoitti, kun hän itselleen läheisimmän teoksensa nimen paikalle veti näyttelyluetteloon pelkän viivan. Vasta myöhemmin rakastetuimmaksi suomalaiseksi maalaukseksi äänestetty, pitkään tekeillä ollut kookas teos sai nimekseen Haavoittunut enkeli.

Hugo Simbergin tärkeimmät työvälineet eivät olleet silmä ja sivellin vaan tunteet, unet ja mielessä liikkuvat asiat. Kenties kattavimman selityksen taiteelleen hän antaa itse vastatessaan veljelleen Paulille tämän udellessa mitä taide Hugon mielestä on?

”Taideteos puhuu toisesta maailmasta ja johdattaa katsojan ajatukset johonkin sellaiseen, mitä ei ajatella joka päivä ja mitä ajatellaan vielä pitkään taideteoksen katsomisen jälkeenkin.”

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit. WSOY. 2018. 432 s.

Aki Ollikainen: Pastoraali

Paimenidylli särkyy

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali ei petä odotuksia. Yhdenpäivänromaani päivittää muinaistarut vaikuttavasti nykypäivään.

Kannen suunnitellut Elina Warsta
on lukenut Pastoraalin tarkkaan.

Aki Ollikainen todisti jo edellisillä teoksillaan Nälkävuosi ja Musta satu olevansa tiivistämisen mestari. Pastoraali (Siltala) jatkaa samalla linjalla. Sen 138 sivuun mahtuu monen ihmisen tarina ja kohtalo, sillä kirjailija luottaa lukijan oivallukseen ja kykyyn täydentää tarinoiden puuttuvat kohdat.

Pastoraalissa vietetään näennäisen tavallista kesäistä lomapäivää itäsuomalaisen muuttotappiokunnan syrjäkylällä sukulaisten ja naapurien kesken. Silti tunnelmassa on jotain maagista, uhkaavaa. Eikä ole aivan tavallista, että muinaistarujen eläimet kommentoivat tapahtumia ja puuttuvat niiden kulkuun.

Mustat korpit, Hugin ja Munin, kiertelevät taivaalla ja tarkkailevat ihmisten touhuja, raportoivat niistä yksisilmäiselle kuoleman jumala Odinille. Vihje tulevasta saadaan, kun mahtava hauki Kronos iskee hampaansa välkkyväkylkiseen särkeen kaislikossa: ”Yksinäinen auringonkiloa kuultava suomu leijaili veden avaruudessa kohti pohjaa.”

Tarun ja toden vuoropuhelu ja limittyminen luovat vivahteikkaan näyttämön, jolla ihmisten arkiset puuhat saavat uusia ulottuvuuksia. Vuosikymmenten mittainen aika tiivistyy yhtenä kesäisenä päivänä monen sukupolven ihmisten muistoissa, ajatuksissa ja puheissa.

Kyseessä ei olisi pastoraali, paimenidylli, jollei laitumella käyskentelisi ainakin yksi paimen. Virkaa hoitaa nelikymppinen Aatu, joka vaimonsa Elisan kanssa on muuttanut maalle etsimään onnea yksinkertaisesta maalaiselämästä. Inspiraation ”paimenelämään” hän on saanut Fernando Pessoan teoksesta Minä en ole aina sama, jossa mestari kirjoittaa lammaspaimenen hahmossa.

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi voitti
Hesarin kirjallisuuspalkinnon oli oli Finlandia-
ehdokas. Kuva: Laura Malmivaara

Aatu on solahtanut maalaiselämään niin täysin, että on läheinen ja puhuu syvällisiä vain lampailleen. Elisassa sen sijaan kytee vielä liekki.

 ”Ei hän kaivannut seuraa syksyisille sieniretkille eikä rauhallisten takkailtojen iloksi. Hän halusi saada otteen vielä kerran nuoruuden hurmaavasta minihameenhelmasta, kun se viimeisen kerran kierähti hänen edessään.”

Muutkin ihmiset suviyössä kaipaavat hellyyttä. Parivuoteen kuilu kurotaan ainakin hetkellisesti umpeen saunan lämmössä. Siellä myös jo ennen sotia syntynyt vanhaisäntä Vilho hoivaa takaisin lapsuuteensa vaipunutta vaimoaan Sirkkaa.

Pappa Vilho on tyttärentyttärensä sankari: ”Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle.”

Konstailematta, aidosti Ollikainen rakentaa romaaniaan, sen ihmisten mielenmaisemaa ja elämisen ehtoja. Samanaikaiset tapahtumat luovat ajan kaleidoskoopin, joka kummittelee monisärmäisenä lukijan mielessä. Ilmaisuvoimainen kieli tuo niin luonnon monimuotoisuuden kuin arjessaan sinnittelevien ”luomakunnan kruunujen” pettymykset ja unelmat iholle.

Kyseessä ei olisi Aki Ollikaisen romaani, jollei hän lisäisi alun pastoraaliseen tunnelmaan vähitellen kierroksia ja kiihdyttäisi kohti väistämätöntä. Kun taistelu korven herruudesta on käyty, korpeilla on Odinille raportoitavaa.

Kaj Sandellin öljymaalaus (osa)
Aurinkokallio.

Taitavasti Ollikainen vaihtaa pienemmälle ja palaa alun tunnelmiin. Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen aurinko paimentaa jälleen pumpulipilviään sinitaivaalla, ja tinkimätön aika menee menojaan, ei muistele menneitä. Mutta Sirkan karitsan kaulaan ripustamassa kultakellossa aika on pysähtynyt.

Kenties se muistuttaa, ”että ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien ensin lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. Joskus, sopivan sävelen löytyessä, ne esittivät kauniin muistojen piiritanssin”.

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala. 2018. 138 s.

Kaj Sandellin öljymaalauksia Galleria Dixissä 19.10. asti.

Hannu Väisänen: Leimikot

Anteron tarina päättyy komeasti

Hannu Väisäsen romaanisarjan kuudes, itsenäinen osa Leimikot punoo todesta ja fiktiosta kiehtovan kudelman kirjailijaksi kasvamisesta ja maailman tilasta.

Anna Lehtosen oivaltavasti suunnit-
telemassa kannessa värikkäät vuosi-
renkaat kiertyvät yhteen.Leimikkoa
 on harvennettu

Miten Hannu Pekka Antero Väisäsen teosten alter egosta Anterosta tuli kirjailija?

– Se oli otavalaisten syytä. Kyllästyivät kesäjuhlien jatkoilla kuuntelemaan tarinoitani lapsuuteni kasarmista, oudoista äitipuolista ja muista kummallisista kokemuksistani, Väisänen tunnusti Leimikot-romaaninsa julkistamistilaisuudessa. 

Kirjasta paljastuu lisää yksityiskohtia: " – Tuollaisen hurmahengen ja kielillä puhumisen voi taltuttaa vain yksi asia. On kirjoitettava kirja", tuskastunut kustannustoimittaja yllytti Kalevalan kuvituksen luonutta taiteilijaa. Ja kehotti häntä kirjan kansien suunnittelun sijasta tahkomaan tekstiä niiden väliin.

Tuumasta toimeen. Suupaltin sanat solahtivat painomusteeksi paperille ja Vanikan palat (2004) näki päivänvalon. Tämä oli alkusoitto suositulle sarjalle taiteellisin vapauksin höystettyä kuusiosaista "omaelämäkertaa", jonka toinen osa Toiset kengät (2007) voitti Finlandia-palkinnon.

Leimikoissa ympyrä sulkeutuu, ja Antero-sarja tulee tietoiseksi itsestään, sillä jokaisesta sarjan kirjasta jokin asia vilahtaa myös Leimikoissa. – Näen koko sarjan nyt toisessa valossa. Jos joku kysyisi, mistä osasta sen lukeminen pitäisi aloittaa, vastaisin, että Leimikoista. Minulle se on ensimmäinen, Väisänen totesi.

Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa asu-
va Hannu Väisänen on palkittu niin kirjalli-
suuden kuin kuvataiteenkin saralla.
Kuva: Paula Kukkonen

Leimikot poikkeaa sarjan muista teoksista: minäkertoja on vaihtunut Anteroa tarkkailevaksi kertojaksi, aika ja paikkakin vaihtuvat sukkelaan. Silti kirja on taattua Hannu Väisästä. Hänessä yhdistyvät oivallisesti lennokas mielikuvitus, veitsenterävä huomiokyky ja notkea, ilmeikäs kieli. Sen voi todeta jo kirjan alkumetreillä:

”Tuona marraskuun aamuna sumu ja härmä taistelivat Dordognejoen yllä. Ne kilpailivat siitä, kumpi onnistuisi pitelemään riuhtovaa aurinkoa kauemmin sylissään.”

Samalla kun aamusumu sulkee maiseman syleilyynsä, Anterolle paljastuu menneen yön kammottava terrori-isku Pariisissa. Vuonna 2015 marraskuussa yli 130 ihmistä menetti Isisin iskuissa henkensä ja yli 300 joutui sairaalaan.

500 kilometrin päässä ”avohakkuualueesta” entisessä pappilassa epätietoisena tuskissaan pörräävä Antero törmää vanhaan funkkislepotuoliinsa. Se nostaa mielen syövereistä muistoja omakohtaisesta traumaattisesta yöstä ja vie romaanin toiseen tapahtumapaikkaan ja -aikaan, Ranskan kansallispäivän iltaan vuonna 1996 Pariisissa.

 Kaksi nuorta länsiafrikkalaista miestä sieppasi tuolloin Anteron hänen kotiovellaan ja piti lakananriekaleilla sidottuna kyseiseen tuoliin 5-6 tuntia.

– Sieppaus oli peruskokemus, josta olen kiitollinen, vaikka olikin dramaattinen. Elämäni myöhemmät kokemukset peilautuvat siihen. Tiesin, että minun on ennemmin tai myöhemmin kirjoitettava siitä. Se pyrki mukaan jo Elohopeaan (2016), mutta halusin käsitellä aihetta laajemmin.

– Halu kertoa syntyi tuona yönä, minusta tuli silloin aktiivikirjoittaja.

Antero pitää yllä kommunikointia sieppaajiensa kanssa kertomalla heille tarinoita. Nämä kertomukset ovatkin teoksen keskeistä antia. Ne sukkuloivat pidäkkeettä värikkään afrikkalaisen torin melskeestä isän seuraan vihtametsän hiljaisuuteen:

”Ihmeellinen sopu oli sujahtanut kesäillan sisään. Siellä oli myös kaikki iltavalon täplittämä kauneus ja varhaisen vihreän ujo hehku.” Väisänen on mestari loihtimaan ajan ja paikan tuntua ja tunnelmaa muutamin vedoin.

Piinapenkkiin kahlehditun Anteron mielessä poliittisesti epäkorrektit luonnehdinnat sieppaajista törmäilevät ajatuksiin siirtomaavallan ja ilmastonmuuton seurauksista. Metsien kadotessa aavikoituminen ajaa yhä suuremmat pakolaisvirrat etsimään elämisen mahdollisuuksia Euroopasta. Leimikoilla on vakava sanoma.

”Paha, joka vielä äsken makasi kyljellään varjossa, täyteen valoon jouduttuaan nousee ja tulee, istuu puun paikalle ja juurtuu siihen.”

Anteron tarina kiertyy vaikuttavasi umpeen, lepotuoliaan paikkaillessaan hänen ajatuksensa samoilevat pygmien laulun säestämänä heidän leimaamattomissa sademetsissään.

Hannu Väisänen sen sijaan jatkaa, näppäimistö vaihtuu siveltimeen ja kevääksi on suunnitteilla kaksi näyttelyä Helsinkiin. Taiteilija on kieriskellyt keltaisessa maalissa, ”fantastinen kokemus”, siitä näyttelyn nimi All about yellow.

Sitten on taas kirjan vuoro, tällä kertaa kenties puhdasta fiktiota. Hyvää kannattaa odottaa.

Hannu Väisänen: Leimikot. Otava. 2018. 288 s.