Seppo Seitsalo & Ilkka Taipale (toim.): Taide vanhin voitehista

”Taide antaa sysäyksiä elämään”

Runsaasti kuvitetussa, kiinnostavassa teoksessa Taide vanhin voitehista esitellään monipuolisesti kuvataidetta sairaaloissa. Taide ei poista sairautta, mutta se voi edistää parantumista, antaa omalla tavallaan toivoa ja avata uuden horisontin, aukkoja pois sairaalan arjesta.

”Taiteen parissa pitkät käytävät tuntuvat lyhyemmiltä, askeleet kevyemmiltä ja ajatukset positiivisemmilta.”

Jo lääketieteen isä Hippokrates oivalsi perustavanlaatuisen totuuden: Ars longa, vita brevis – taide on pitkä, mutta elämä lyhyt. Nyt on seurantatutkimuksin todistettu, että taide voi pidentää myös ihmisikää. Puhumattakaan taiteen elämää rikastavista vaikutuksista.

Mittavan Taide vanhin voitehista – kuvataidetta sairaaloissa -teoksen toimittajat professori Seppo Seitsalo ja dosentti Ilkka Taipale toteavat kirjassaan, että sairaaloiden taidehankinnat ovat olleet ilahduttavasti myötätuulessa. Tämän ovat mahdollistaneet prosenttiperiaate, sairaaloiden taidebudjetointi ja näyttelytoiminta sekä taidelahjoitukset ja -sijoitukset.

Taiteen esiinmarssi sairaaloissa ja hoitolaitoksissa perustuu vahvaan tutkimukselliseen näyttöön sen myönteisistä terveys- ja hyvinvointivaikutuksista niin psykologisista, fysiologisista kuin sosiaalisistakin. Teoksen asiantuntijakirjoittajat esittelevät artikkeleissaan näitä vaikutuksia ja niihin liittyviä tutkimuksia. Kiinnostavaa luettavaa teoksessa tarjoavat myös kertomukset monien sairaaloiden kokemuksista kuvataiteen ja sen tekijöiden parissa.

Ulla-Mari Lindström: Suuria pieniä ihmeitä.
8-osainen valokuvateossarja KYSin
vastasyntyneiden teho-osastolla.

Sairaalataiteen jättiläisen, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin, kokoelmiin kuuluu noin 4 500 teosta deponoinnit mukaan lukien. HUSin taidetoimikunta pyrkii ostamaan teoksia ennen kaikkea nuorilta taiteilijoilta, joten niitä hankitaan esimerkiksi Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyistä.

Odotushuoneen seinille ripustetun taiteen on todettu vähentävän asiakkaiden jännitystä ja pelkoja sekä vievän ajatukset pois ahdistavasta tilanteesta. Taide vanhin voitehista -teoksen toimituskuntaan kuuluva HUSin taideasiantuntija Kirsti Bergström kertoo, miten taide voi yllättäen viedä mennessään. Silloin aika ja paikka unohtuvat:

”Pyydämme vuoroaan odottavilta asiakkailta mielipiteitä teoksista ja niiden paikasta. Kerran tällaisessa tilanteessa teoksen paikkaa pohtivaa asiakasta kutsuttiin vastaanotolle ja hän sanoi, ettei voi vielä tulla kun tämä ripustus on kesken!”

Teosten ei suinkaan aina tarvitse olla seinille ripustettavia maalauksia tai grafiikkaa. Taide voi kummitella yllättävissäkin paikoissa, olla hauskaa ja huumorilla höystettyä. Hyvä esimerkki tästä on galleria Ortonista hankittu Anssi Kasitonnin lasikuituveistos Grand Safari, joka kurvailee hilpeästi kolkossa parkkihallissa.

Taide on livahtanut myös Meilahden sairaala-alueen pitkiin tunnelikäytäviin, joihin toistakymmentä maan johtavaa graffititaiteilijaa on spreijannut satoja metrejä graffiteja tunneleissa kulkevien viihdykkeeksi.

Orton – nykyään Live – on sarjassaan ainutlaatuinen: Se on ”galleria, jolla on oma sairaala”. Näin Seppo Seitsalo ja galleristi Sirpa Viljanen leikkisän ylpeästi toteavat esitellessään vuonna 2001 perustetun, Invalidisäätiön tiloissa sijaitsevan gallerian aktiivista toimintaa.

Vuosien varrella galleriassa on esitelty yli kahdensadan niin Suomen eturiviin kuuluvien taiteilijoiden kuin nuorten lupaustenkin teoksia. Teosvalikoiman skaala on laaja: se ulottuu rakastetun Kylli-tädin piirroksista Anna Tuorin unenomaisiin maalauksiin, Kain Tapperin hivelemään houkuttelevista puuveistoksista Roi Vaaran performansseihin.

Legendaarisen taidekriitikko Otso Kantokorven yllättävän ja surullisen poismenon jälkeen kuraattorina on toiminut huikeista tekstiiliveistoksistaan tunnettu taiteilija Pauliina Turakka Purhonen. Ammattilaisvoimin hoidettu galleria on esittänyt korkeatasoista, vaikeinakin pidettyjä aiheita sisältävää taidetta. Silti palaute on ollut positiivista, joten mitään ennakkosensuuria ns. ”hoivataiteen” filtterin läpi ei ole tarvinnut harrastaa, kirjoittajat toteavat.

Viggo Wallensköldin öljymaalaus Coctail HUSin Raaseporin
sairaalan röntgenosastolla on yksi sen rakastetuimpia teoksia.

Taidehistorioitsija, tietokirjailija Marjatta Levanto sai ainutlaatuisen tehtävän, kun hänet valittiin kuraattoriksi vastaamaan uuden Lastensairaalan taidehankinnoista miljoonan budjetilla. Hankkeeseen valituilla kotimaisilla taiteilijoilla oli kolmisen vuotta aikaa suunnitella ja toteuttaa teoksensa ennalta valittuun tilaan tarkkaan määritellylle käyttäjäkunnalle.

Levanto sai tehtävästään yllättäen myös ikävää palautetta. Moni kun oli vakaasti sitä mieltä, että lastensairaalaan sopivaa taidetta olivat vain keijut, tontut ja prinsessat. Kun ilmeni, ettei niitä ollut tulossa, seurauksena oli pilkkaa ja vähättelyä. ”Henkilökohtaisilta hyökkäyksiltäkään en välttynyt, ehkä odottamattomin oli kunnianimitys suvakkihuora!”

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Lastensairaalaan saatiin hieno viidenkymmenen teoksen kokoelma suomalaisen nykytaiteen keskeisiltä tekijöiltä. ”Koska taiteen tehtävä ei ole koristella eikä kuvittaa, kiinnitin lasten kohdalla erityisesti huomiota erilaisten taiteenkokemistapojen moninaisuuteen”, Levanto kirjoittaa.

Kari Cavénin Selfie, peilit kuperalla
alustalla, tarjoaa lukemattomia mah-
dollisuuksia tarkastella kuvajaistaan
Lastensairaalan kahviossa.

Mahdollisuus katselemisen ohella kokeilla, kuunnella ja kosketella teoksia luovat sairaalamiljööstä lapsille ja nuorille monella tasolla innostavan, uteliaisuutta herättävän ja valoisan kokemuksen. Joukossa on myös yllätysteoksia, jotka saattavat piileskellä oudoissakin paikoissa, ulokkeissa ja syvennyksissä.

Yksi valituista taiteilijoista on ”kierrätystaiteen” mestarina tunnettu Kari Cavén, jonka pelkän nimen mainitseminen nostaa hymyn hänen teoksiinsa ihastuneiden huulille. Romukaupoista ja siirtolavoilta keräämistään esineistä Cavén loihtii mielikuvituksellisia veistoksia, joihin sisältyy myös kielellisiä oivalluksia ja ilottelua.

Tilausteokset tarjoavat taiteilijoille työtä ja mahdollisuuden toteuttaa visioitaan. Kaikki ei kuitenkaan aina mene yhtä sujuvasti kuin Strömsössä.  Kuvataiteilija Lauri Nykopp kertoo kirjassa elävästi hankaluuksista, joihin hän törmäsi luodessaan Mikkelin Koivupuiston uuden Perhetalon julkisivujen taideteoksia.

Suurhanke oli edennyt jo pitkälle, kunnes työläs projekti oli vähällä kaatua pulttien peitenappeihin, jotka rikkoivat teoksen pinnan. ”No jos minä maalaan öljyväreillä nuo napit”, taiteilija päätti sinnikkäästi.

Nykopp teki mitä lupasi. ”Niinpä sitten kiipeilykypärä päässäni tein nostolaitteen nokassa noin 15 pienellä pensselillä 3 600 miniatyyrimaalausta. Tuli melkein hyvä.” Kaikki meni nappiin: ”Positiivisesta, mielikuvitusta ruokkivasta Koivupuisto-teoksesta, uudesta Mikkelin nähtävyydestä, kaikki ovat iloisia.”

Tässä vaiheessa Lauri Nykoppin Koivupuistoteoksen
pulttien päät kaipasivat vielä siveltimen kosketusta.

”Jokaisella on oikeus taiteeseen” sopisi motoksi sairaalataiteesta puhuttaessa. Taide kuuluu myös heille, joiden rajoittava elämäntilanne ei salli vierailuja gallerioissa ja museoissa. Silloin taide tuo vaihtelua ja virikkeitä, luo kodinomaista tunnelmaa paitsi sairaaloihin myös hoitolaitoksiin.

”On tärkeää, että saa istahtaa taulun viereen ja ruveta pohtimaan, mitähän se taidemaalari on ajatellut, kun on maalannut kyseisen teoksen. Minulle on erittäin tärkeää, että kotini seinillä on kuvataidetta. Tuntuisi oudolta, jos seinät olisivat tyhjät… Taide on itsestään selvä osa ja erottamaton osa elämääni. En edes osaa kuvitella elämää ilman, että siinä olisi taidetta. Taide antaa sysäyksiä elämään.”

       – Kyllikki Holman (93 v), Palvelukoti Sofia, Laajasalo

Matti Peltokangas: Suuri Sydän. Havainnekuva

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas voitti teoksellaan Suuri Sydän kansainvälisen taidekilpailun, jolla haettiin ympäristötaideteosta Meilahden kallioille. 14 metrinen teos on suunniteltu toteutettavan 3D tulostuksena, jolloin se on suurimpia tällä tekniikalla tehtyjä rakenteita maailmassa. Tavoitteena on, että teos voitaisiin vihkiä samanaikaisesti, kuin HUSin uusi Siltasairaala vuonna 2022.

Seppo Seitsalo & Ilkka Taipale: Taide vanhin voitehista –

kuvataidetta sairaaloissa. HUS taidetoimikunta. 2020. 206 s.

Anna Takanen: Sinä olet suruni

Sodan pitkä varjo väistyy vihdoin

Anna Takasen menestysnäytelmä Isänmaa/Fosterlandet on saanut omakohtaista jatkoa. Hänen koskettavan kaunis muistelmateoksensa Sinä olet suruni on kertomus sotalapsesta ja hänen lapsestaan Annasta itsestään.

Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan.blogspot.fi -blogissani. Hän haastatteli juttuun ruotsalaista teatterinjohtajaa, ohjaajaa ja näyttelijää Anna Takasta. 

Hänet tunnetaan Suomessa näytelmästään Isänmaa/Fosterlandet, jota on menestyksekkäästi esitetty Göteborgissa, Tukholmassa ja Helsingissä Svenska Teaternissa.

Annan isän, sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Timo Takasen elämään pohjaavan esityksen on nähnyt yli 40 000 katsojaa. Tunteita herättäneen sukupolvikertomuksen äitiä esitti Birgitta Ulfsson ja tytärtä, Annaa, Alma Pöysti.

– Näytelmän myötä aloin lähestyä omia suomalaisia juuriani, joita en ollut aikaisemmin kovin paljoa ajatellut. Hienointa oli, että ensi-illoissa olivat läsnä myös sodan erottamat veljekset: isäni ja hänen veljensä Leevi.

– Vasta nähtyään näytelmän isäni ymmärsi ilahtuneena, että hän oli ollut mukana suuressa historiallisessa tapahtumassa. Hänelle sotalapsuus oli ollut häpeä, asia, josta oli paras vaieta. Pian näytelmän jälkeen Timo kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.

Anna Takanen halusi selvittää Ruotsin ja Suomen sukujensa tarinan. Hän ryhtyi haastattelemaan ihmisiä, penkomaan arkistoja ja albumeja. Materiaalista syntyi näytelmän ohessa muistelmateos Sinä olet suruni (Gummerus), joka Svenska Dagbladetin kehujen mukaan on: ”Haikea ja hienovarainen esikoisteos suomalaisesta sodan perinnöstä”.

– Taiteessa ei voi koskaan tietää, mihin asiat johtavat. Tämäkin alkoi surukertomuksena, mutta muuttui taiteeksi, ensin teatteriin ja nyt kirjaksi. Tarina alkoi kuljettaa itse itseään. Isänmaa-näytelmä oli enemmän fiktiota. Kirja kertoo yksityiskohtaisemmin todellisista tapahtumista, minun ja isäni surusta. Näytelmän jälkeen moni sanoi minulle, että se tarvitsisi jatkoa. Kirja on se jatko. Siinä on koko tarina.

Tuleva valokuvaajamestari Simo
Renvall lähdössä sotalapsena Ruotsiin.

Takanen kuvaa teoksessaan nelivuotiaan, keuhkokuumeeseen sairastuneen Timon taipaleen alun Ruotsiin niin riipaisevan elävästi, etten kyennyt sitä silmät kuivina lukemaan.

Timon isä Väinö ja hänen äitinsä Saaran isoveli ovat kaatuneet jatkosodan tantereilla. Yksin jäänyt nuori leski ei kykene huolehtimaan molemmista pojistaan, varsinkin, kun Timo on sairas. Niinpä hänet istutetaan karhuntaljan alle rekeen ja lähetetään matkalle sotalapseksi Ruotsiin. Äiti evästää pientä lähtijää:

” – Et saa riisua myssyä koska olet sairas ja jos riisut sen, tulet entistä sairaammaksi ja voit kuolla enkä minä kestä, jos minun pitää menettää vielä yksi.”

Pieni ihminen puristaa kouristuksenomaisesti ruskeaa laukkuaan, nimilappuaan ja myssyään seistessään vihdoin yksin Helsingin rautatieasemalla. Kun sijaisperheen isä Ruotsissa yrittää vaihtaa äitimyssyn uuteen lakkiin:

”Isän kädet sinkoavat ylös ja pitävät tiukasti kiinni myssyn reunasta.

Gustav vetää kovempaa ja yrittää saada myssyn päästä.

Kauhun täyttämä ei-huuto kaikuu suomeksi: EI, EIIIIIII.”

Tästä alkoi suuri suru, joka periytyi kolmelle sukupolvelle. Saara menetti lopulta myös poikansa Timon, Timo oikean äitinsä, ja Annan ylle lankesi näiden surujen varjo. Timo ei sotalapsuudestaan halunnut puhua.

Anna ja Timo Takanen. Kuva: Jaakko Lukumaa

– Kivoista muistoistaan hän kertoi, kun kävimme kesäisin Suomessa. Ihmettelin jo tuolloin, miksi käydessämme isoäitini itki niin kovasti. Timo pääsi tapaamaan äitiään ja rakasta Leevi-veljeään ensimmäistä kertaa vasta 16-vuotiaana. Ongelma oli, ettei heillä ollut yhteistä kieltä, tunteita vain. Leevi muutti parikymppisenä vähäksi aikaa veljensä luo Ruotsiin, oppi kielen, ja veljeksistä tuli jälleen läheisiä.

Anna Takaselle ja työryhmälle oli yllätys, että niin moni tuli näytelmän jälkeen kertomaan elävää todistusaineistoa tästä maailman suurimmasta lapsisiirrosta, jossa 80 000 lasta vietiin sotaa käyvästä Suomesta Ruotsiin. Siellä sotalasten vastaanottoa kutsuttiin Rakkauden kansanliikkeeksi. Vaikka tarkoitus oli hyvä, lapsille tämä rakkaus oli repivää ja käsittämätöntä.

– Saimme kuulla lukuisia tarinoita, joista useimmat olivat surullisia. Edes hyvä sijoitusperhe ei lohduttanut lapsen hämmennystä ja ikävää. Samalla huomasin, miten isosta asiasta on kyse, ja miten voimakkaasti sotalasten lapset ovat sen kokeneet. Sanotaankin, että sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana. Minä olen kolmatta sukupolvea.

Anna Takanen on iloisen yllättynyt kirjansa me-
nestysestä Ruotsissa. Nyt häntä jännittää, miten
hänen isänsä tarina vastaanotetaan Suomessa.
Kuva: Fredrik Skogkvist

Anna kertoo kirjassaan etsineensä vastauksia vaiettuihin asioihin. ”Miksi Saara luopui pojastaan, tai oikeammin, miksei hän ottanut poikaansa takaisin!” Kun Anna kysyy isältään, miltä hänestä tuntui, kun hän ei löytänyt sanoja Saaran hautajaisissa, Timo kääntää selkänsä ja sanoo vaisusti:

 ”Kuulehan Anna, sinun täytyy nyt lakata penkomasta asioita, jotka eivät kuulu sinulle.”

– Totuus tuli ilmi vasta, kun Timo yli 50-vuotiaana löysi oikean äitinsä kirjeet. Niistä selvisi, että äiti olisi kovin mielellään halunnut poikansa takaisin kotiin. Tätä ei kuitenkaan hänelle kerrottu, vaan hän luuli äitinsä hylänneen hänet, joten Ruotsiin jääminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.

– Rauhan tultua oikeudessa käytiin monia riipaisevia kiistoja ruotsalaisten ja suomalaisten vanhempien välillä, kenelle lapsi oikeastaan kuuluu. Useimmiten nämä Ruotsissa käydyt oikeudenkäynnit voitti ruotsalainen perhe. Ruotsiin jäi 15 000 lasta.

– Kuulin naisesta, joka jäi sodassa leskeksi ja menetti kolme lastaan Ruotsiin, kun ei pystynyt taistelemaan heitä takaisin. Hajonnutta elämäänsä hän yritti sitten koota mielisairaalassa.

Moni vuosipäivä sotien tiimoilta on noteerattu, mutta Anna Takanen ihmettelee, ettei julkisuudessa vieläkään puhu sotalapsista mitään. Viime joulukuussa oli kulunut 80 vuotta siitä, kun ensimmäinen lapsikuljetus lähti Suomesta Ruotsiin. Aiheesta ei näkynyt otsikon otsikkoa kummankaan maan mediassa.

Yhtä sinnikkäästi kuin Timo pienenä tarrasi myssyynsä, hän piti päänsä eikä vaihtanut Takanen-nimeään ottovanhempiensa sukunimeen. Niinpä vaikka Anna oli syntynyt ja elänyt Ruotsissa eikä osannut sanaakaan suomea, nimi paljasti koulukavereille, että hän on ”suomalaispentu” ja ”finne”. Syrjintä ja kiusaaminen ajoivat nuoren Annan kotitilan tallille, josta tuli hänen turvapaikkansa.

”Minusta tulee minä pehmeiden, joustavien sierainten ja vakaiden kavioiden varassa. Ratsastan yksinäni pitkiä matkoja yhden tai kahden koiran kanssa. Laukkaan teini-ikään oljenkeltaisten sänkipeltojen yli.”

Helena Junttilan tussiteos Hiuksia. 

Anna Takanen on luonut monitasoisen ja vaikuttavan teoksen, josta moni nykyajan maahanmuuttajakin on löytänyt yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Leena Vallisaaren suomennos soljuu luontevasti ja aidosti.

Kun sodan langettama suru on vihdoin kerrottu, näytelty ja kirjoitettu, sen on aika väistyä. Kuullessaan, että Anna on valittu vuoden 2019 ruotsinsuomalaiseksi naiseksi, isä riemastuu, tulee ylpeäksi ja pilailee:

 ”- Jopas nyt jotakin, ajatella, että suomalaisuus toi sinulle palkinnon Anna Katarina. Ajatella. Kaikkea sitä!”

Anna Takanen: Sinä olet suruni – kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta

 (Sörjen som blev. En berättelse. Suom. Leena Vallisaari.)  Gummerus. 2020. 266 s.

Helena Junttila on Grafoteekin taiteilija Galleria G:ssä, 

jossa hänen teoksiaan on esillä 28.7. saakka.

Hannu Väisänen: Märkä turbaani

Huojuvan tornin ihmeellinen elämä

Hannu Väisänen on pystyttänyt uuteen romaaniinsa Märkä turbaani Pariisin La Défensen tornitalojen rykelmään omanlaisensa Nooan arkin. Sen värikkään asujaimiston hulvaton elämänmeno tuo maailman iholle ja kasvattaa erilaisuuden sietokykyä.

Keltainen tuntuu olevan sekä kuvataiteilijana että kirjailijana kunnostautuneen Hannu Väisäsen omin väri. Hänen edellisen romaaninsa Leimikot jälkeen näppäimistö vaihtui jälkeen kerran siveltimeen. Taiteilija kertoi tuolloin kieriskelleensä keltaisessa maalissa: ”fantastinen kokemus”. Siitä näyttelyn nimi All about Yellow.

Nyt on taas kirjan vuoro. Kun hänen uuden romaaninsa avaa, keltainen leiskahtaa silmille heti sen kansiaukeamalta. Se loimuaa kuin kirkas auringonpaiste, vaikka episodiromaanin nimi Märkä turbaani (Otava) viittaakin sadesäähän. Vettäkin kyllä saadaan saavikaupalla kirjan hurjassa loppupyörityksessä.

Väisäsen notkea kynä koukuttaa heti mukaansa, ja lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy hänen moniin suuntiin vihjaavien kommenttiensa ja huomioidensa kyydissä. Tuntuu kuin valkoinen paperi tai näyttöruutu tarjoaisi hänelle leikkikentän, jolla ajatukset ja mielleyhtymät saavat vapaasi poukkoilla ja temmeltää.

Romaanin leikkikenttä on Pariisin laidalla sijaitsevan, öljyfirmojen ja pankkien pääkonttoreiden kansoittaman kaupunginosan tornitalo nimeltään Eevan torni. Aatamiakin suunniteltiin, mutta toistaiseksi sitä ei ole näkynyt.

Eevan ”kymmenen ensimmäistä kerrosta kätkee sisäänsä kaikenlaisia talousrikoksia ja maisemakonttoreita ja tehorannekkeitaan tarkastelevia, kaiken salaavia miehiä ja naisia”.

Toisin on laita seuraavissa 27 kerroksessa. Niissä asuvat monenlaiset eri kansallisuutta edustavat persoonallisuudet ovat perillä toistensa salaisuuksista. Ja jolleivät ole, ottavat niistä tavalla tai toisella selvää.

Utelias ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettu 13-vuotias Anatole-poika, kirjan päähenkilö, toimii valppaana oppaana ja perehdyttää lukijan talon tapoihin sekä sen omalaatuiseen henkilögalleriaan.

Vartiopaikallaan tornin sisääntuloaulassa hän seuraa, miten aulan suuret peilit pyydystävät pinnoilleen värikkäitä saaliita. Yksi heistä on tyköistuvaan moniväriseen moottoripyörähaalariin pukeutunut Ernestus Rentel. Hänen sotisovastaan peilit eivät innostu:

”Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan.”

Hannu Väisäsen asuu nykyisin Ranskassa. Hänellä on koti sekä
pariisilaisessa tornitalossa että entisessä pappilassa maaseudulla.
Kuva: Paula Kukkonen

Kuin muistona menneestä La Défensen aukiolle, tornitalojen katveeseen tarpeettomana unohtunut vanha karuselli on hämmentyneenä pysähtynyt ihmettelemään nykyistä maailmanmenoa, pilvenpiirtäjien lasiseinien välkettä ja niissä vilistäviä pörssikurssien numerolitanioita.

Lähistöllä sijaitseva Boulognen metsikkö sen sijaan poikkeaa täysin taivaaseen kurottelevien pystysuorien linjojen arkkitehtuurista ja vilinästä. Se ”tavoitteli levolleen asettuneen maiseman olemusta”. Mutta asiaan tarkemmin perehtyneet tietävät, että tämä on vain silmänlumetta.

Eevan tornin harmaasilmäinen, Bentleyllä huristeleva mies on huomannut, että näennäisen levollisen puiston ajoreiteillä kurvaillessa saattaa kohdata odottamattomia näkyjä ja kokea ainutlaatuisia elämyksiä. Neitsyen lähteeltä hän löytää majaa pitävän tyttöjoukon, joka on pukeutunut tekoturkkeihin, joiden takapuoleen on ommeltu punavalkea ketun häntä.

Kuva: Hannele Salminen

Tuona kevätyönä, kukkivien itkupajujen tuoksuessa, tunnollinen tilinpitäjä unohtaa numeronsa ja rakastuu suin päin brasilialaiseen kettunarttuun Raposinhaan, jonka sukupuolta ei tiedetty. Onko sillä niin väliä?  

Rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään Bois de Boulognen lehvästön kätköissä, joten harmaasilmäinen mies alkaa taas laskea. Tällä kertaa ravaamalla Eevan tornin rappusia ja varmistamalla päivittäin, että portaiden luku pysyy samana: 666 askellusta. Tutustuttuaan harmaasilmäiseen mieheen paremmin Anatole ymmärtää, että meillä jokaisella on oma lukumme.

Myös tornissa tunteet jylläävät, ja rakkaus saa senkin uumenissa monenmoisia kolhuja ja lommoja. Anatolen ihailema, parfymoitu Nizzan tyttö, neiti Nicole, hoitaa praktiikkaansa 27. kerroksen huoneistossaan. ”Hänen pitkät silmäripsensä olisivat voineet litistää keskikokoisen ministerin.”

Kun moralistit viimein onnistuvat karkottamaan talosta viehkeän ”nettihuora” Nicolen, hänen myötään tornista katoaa monta rakkauden täyttymystä ja se jää lukuisia eksoottisia tuoksuja köyhemmäksi.

Kreikan ruhjoma rakkaus puolestaan karkottaa pettyneen rouva Talochen ja kruunaa hänet päivittäin erilaisella litimärällä turbaanilla. Mitä kaikkea intohimo ja ennen kaikkea sen katkera loppu voivatkaan saada aikaan! Hannu Väisänen tarkastelee epätäydellistä laumaansa myötätunnolla, tarkalla psykologisella silmällä ja lämpimällä huumorilla.

Märän turbaanin puolessavälissä sen katras on jo tullut lukijalle tutuksi. Tornin asukkaat piipahtelevat toistensa tarinoissa, ja niistä syntyy moniulotteinen kaleidoskooppi meistä ihmisistä ja elämisen ehdoista.

Asukkaat kokoontuvat vuosittain Naapurijuhliin tutustumaan lähemmin toisiinsa ja puhaltamaan ytyä tornin aika ajoin rakoilevaan yhteishenkeen. Šiioja ja sunneja tämä ei tosin koske, sillä riita profeetan oikeasta perillisestä on vielä ratkaisematta. Niinpä he käyvät juhlissa vuorovuosin.

Tuulevi Sivunen: Ukkosmyrsky

Teoksen päättävässä Sähkökatkos-tarinassa taivas repeää, ja ukkonen riehuu ”kuin suuri juopunut retku, jota on juuri loukattu”. Myrsky ravistelee raivokkaasti La Défensen torneja ja rummuttaa niitä rajulla rankkasateella. ”Milloin se otti ylleen vihaisen mullahin, milloin amerikkalaisen metodistisaarnaajan kaavun ja takoi kiihkeät teesinsä tornien katoille.”

Kun modernin maailman meno hyytyy ja tornit pimenevät kerros kerrokselta, aukion vanha karuselli huomaa hetkensä koittaneen. Jostain ihmeen lähteestä se imaisee sähköä ja lonksahtaa käyntiin, alkaa pyöriä vimmatusti välkytellen erivärisiä valojaan. ”Jonkinlainen kansalaistottelemattomuus ja ilon anarkia näyttivät pyörittävän karusellia.”

Karusellin paikallaan laukkaavien hevosten ja Tuhkimon kurpitsavaunujen pyörivässä karavaanissa, pienen turkoosinvärisen sukellusveneen uumenissa unelmat elävät. Anatole on myrskyä uhmaten rynnännyt karusellille ja ryöminyt sukellusveneen sisään odottamaan ihastustaan, oliivisilmäistä Saharia. Kenties rakkaus siivittää hänetkin myrskyn silmästä turvaan sovitulle kohtaamispaikalle.

Hannu Väisänen taikoo jälleen ilmeikkäällä kielellään ankean arjen välkkyväksi ilon ja toivon karuselliksi. Sen kyydissä on hyvä olla.

Hannu Väisänen: Märkä turbaani. Otava, 2020. 318 s.

Tuulevi Sivunen: www.tuuleviart.fi

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Kipeää tekeviä tunnustuksia – jotka oli tehtävä

Irlantilaisen Emilie Pinen rehellinen ja intiimi teos Tästä on vaikea puhua vie yksityisiin ja samalla universaaleihin kokemuksiin, jotka tuottavat häpeää ja tuskaa. Hän kirjoittaa itseään säästämättä asioista, joista on vaikea puhua, mutta joista ei saisi vaieta.

”… halu kirjoittaa tästä ei tunnu pelkästään vaaralliselta ja pelottavalta ja häpeälliseltä vaan myös välttämättömältä. Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. Kirjoitan tämän avatakseni hiljaisuuden portit, jotka pidin lukittuna hyvin monta vuotta.”

Emilie Pinen omakohtainen Tästä on vaikea puhua (Atena) valittiin Irlannissa Vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt laajalti huomiota maailmalla. 

Vaikka vanhoillinen Irlanti laahaa monessa tasa-arvoa ja naisten oikeuksia koskevissa asioissa muiden länsimaiden perässä, Pinen kokemukset ovat silti täysin samastuttavia, kuten Sunday Times kirjoittaa.

”En halua tehdä kompromisseja. En halua hävetä”, julisti jo hollantilainen feministi Anja Meulenbelt rohkeassa tunnustuskirjassaan Häpeän aika on ohi (Tammi, 1981). Hän oli 1970-luvun vaihteessa syntyneen uuden naisasialiikkeen kärkihahmoja.

Silti häpeän aika ei vieläkään ole ohi. Sen Emilie Pine todistaa vakuuttavasti kirjallaan, jossa hän kertoo menneisyydestään niin rehellisesti kuin mahdollista. Teos ei paisuttele eikä kerjää myötätuntoa vaan dokumentoi elävällä, aidolla kerronnallaan kirjailijan harhapolkuja lapsuudesta nykypäivään.

Tästä on vaikea puhua koostuu kuudesta toisiinsa limittyvästä esseestä. Niistä ensimmäinen, Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, vie lukijan Korfun sairaalan ”kuoleman osastolle”, jonne Emilien isä on alkoholisminsa vammauttamana ajautunut. Lojumaan sängyssä omissa ulosteissaan.

”Ilman perhettä tänne kuolee”, toteaa yksi sairaalan harvoista hoitajista lakonisesti. Hänellä ei ole mahdollisuutta, aikaa eikä välineitä, auttaa tilanteessa. Tuskastuneena Emilie tunnustaa sisarelleen ajatelleensa jo pari vuotta sitten: ”Kuolisit vain pois” yritettyään turhaan estää isäänsä juomasta.

Silti rakkaus ja periksiantamattomuus kantavat. Emilie saa syömästä kieltäytyvän isänsä napostelemaan keitetyn kananmunan lupaamalla tälle kynän ja kirjoituspaperia. Nitojan ehtona on toinen muna. Isälle, joka on kirjallisuuden tutkija ja toimittaja, nämä välineet tuovat henkistä turvaa.

Emilie Pine on nykydraaman
apulaisprofessori University
College Dublinissa.
Kuva: Ruth Conolly

Kun isä myöhemmin kirjoittaa alkoholismistaan artikkelin Irish Timesiin, juttu ei Emilien mielestä ole totuudenmukainen. Hän päättää kertoa tapahtumista oman versionsa, kyseisen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta. 

Hän pelkää turhaan isänsä reaktiota, sillä luettuaan jutun tämä vastaa lyhyesti: ”Kaunista. Ja rohkeaa”.

Emilien vanhemmat erosivat, kun hän oli viisivuotias. Tosin tuohon aikaan Irlannin perustuslaki ei eroa vielä tunnustanut. Emilielle kävi kuten monelle avioerolapselle: hän joutui viestinviejäksi toisilleen puhumattomien vanhempiensa välille. Hän oppi myös pitämään asioita sisällään, mistä myöhemmin joutui kärsimään.

Esseessään Puhumisesta / puhumattomuudesta Emilie palaa lapsuuteensa. Se on tarina, ”jonka kertomista en ehkä koskaan lopeta, joka on ikuisesti tavoittamattomissani”. Kirjailijan avoin ja rehellinen yritys palata menneeseen vie mukanaan ja upottaa lukijan omiin muistoihin, kuten hyvä kirjallisuus väistämättä tekee.

Kolmikymppisenä Emilien kello alkaa tikittää: pitäisikö hankkia oma lapsi? Kipeistä kokemuksista kertova essee Vauvavuosista alkaa epäröinnillä: vaarantaako lapsi rauhan ja tilan lukea ja kirjoittaa? Mutta kun päätös puolison kanssa on tehty, Emilien valtaa pakkomielteinen halu tulla äidiksi.

Hänestä tulee ”nainen, joka tarkkailee maanisesti kohdunkaulansa limaa”. Seksistä tulee laskelmoitua, eikä se ole seksikästä. Parisuhdekin alkaa tässä rumbassa rakoilla. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä myös kertomuksessa Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista.

Kuukautisista ei juuri puhuta, ne ovat tabu. Terveyssidemainoksissa suojan imukykyä todistetaan kaatamalla siihen sinistä! nestettä. Näin nuori tyttö oppii heti ensimmäisestä vuodostaan lähtien salailemaan ja häpeämään kuukautisvertaan. Joissain kulttuureissa nainen on kuukautisten aikana ”likainen” ja kartettava.

Mutta Emilie Pine ei suostu vaikenemaan vaan vuodattaa häpeämättä vertaan valkealle arkille: ”Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Se on räikeää. Se on minun.”

Jaana Kaipiainen: Pitkän päivän ilta

Esseessään Jotakin minusta hän paljastaa asioita, joista edes hänen vanhempansa eivät olleet tietoisia. Emiliestä, dublinilaisesta pienestä koulukiusatusta lukutoukasta, kuoriutuu Lontoossa pitelemätön bilehile 15-vuotiaana. Hurja meno, josta kaikki hänen ystävänsä eivät selvinneet, jatkui muutaman vuoden.

Emilie kauppasi keskenkasvuista vartaloaan saadakseen huomiota, viinaa ja huumeita.

Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut panoissa mukana: ”Poistin itseni paikalta mantralla: Minä en ole täällä”. Hän oli onneton, yksinäinen ja kaipasi hellyyttä. Hän oli hukassa: ”Olisimme tarvinneet apua”.

Emilie tunsi itsensä arvottomaksi ja tarkasteli tekojaan ulkopuolisena kuin välimatkan päästä. Ja syytti itseään. Anoreksia oli hänen keinonsa kontrolloida ja rangaista itseään. Kun hän ei syönyt, hän tunsi olevansa puhdas ja vahva. Ruokavalio koostui enimmäkseen Mars-patukoista ja amfetamiinista.

Emiliellä ei ollut sanoja kertoa tilastaan kenellekään eikä kykyä pyytää apua. Mutta kun tuttuja alkaa menehtyä huumeisiin, hän havahtuu ja tajuaa, ettei näin voi jatkaa. Viimein entinen koulupinnari päätyy yliopistoon opiskelemaan ja Emilie Pine etenee nykydraaman apulaisprofessoriksi.

Aurora Reinhard: Marttyyri
(omakuva)

Esseessään Tämä ei tule kokeeseen hän kertoo haluavansa rohkaista oppilaitaan puhumaan heidän mieltään painavista asioista. Niistäkin, jotka eivät kuulu kurssiin, eivätkä tule tentteihin tai kokeisiin. Joista on vaikea puhua.

Emilie Pine on itse kantapään kautta oppinut, että vaikka avautuessaan pelkää epäonnistuvansa, tulevansa naurunalaiseksi ja hyljeksityksi, on silti yritettävä kertoa tunteistaan. Sillä todellista epäonnistumista on se, ettei edes yritä.

Hän kertoo raiskauksista, työnarkomaniastaan, hermoromahduksestaan ja masennuksestaan. Hän haastaa misogynian ja sisäistetyn seksismin. Hän ei suostu vaikenemaan henkilökohtaisimmistakaan kokemuksista. Tämä on lohdullista, sillä se todistaa, ettemme ole yksin ongelmiemme kanssa. Me voimme jakaa kokemuksiamme ja auttaa toisiamme.

”Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.”

Häpeän aika on vihdoin ohi.

 Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

(Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.)  Atena. 2020. 207 s.

Jaana Kaipiaisen näyttely Rosebudin upouudessa kirjakaupassa (Mariankatu 21, Kruununhaka) 31.7. saakka.

Ateneumin näyttely Inspiraatio – klassikot ja nykytaide 20.9.2020 saakka havainnollistaa kiinnostavasti, miten nykytaiteilijat ovat inspiroituneet ikonisista teoksista. 

Yksi näyttelyn taiteilijoista on Aurora Reinhard. https://ateneum.fi/nayttelyt/inspiration

Johanna Tanska, Juha Tanska: Lempeä linssi

Valokuvat askelina itsetuntemukseen

Johanna ja Juha Tanska johdattavat teoksellaan Lempeä linssi meditatiivisen valokuvauksen polulle. Sen varrella arki avautuu uutena ja rikkaana, ja kulkija tuntee hetken hipaisseensa elämän mysteeriä.

”Olen oppimassa näkemään. En tiedä miksi, mutta kaikki tulee sisälle minuun syvemmin eikä pysähdy siihen mihin aikaisemmin. Minussa on sisäinen tila, jota en ole tuntenut.”

                                                                                                              Rainer Maria Rilke

Tätä runoilija Rilken mainitsemaa sisäistä tilaa Johanna ja Juha Tanska johdattavat tutkimaan kirjassaan Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon (Kirjapaja). Teos on ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka perehdyttää meditatiiviseen, kontemplatiiviseen valokuvaukseen. Se ei ole vain ulospäin vaan myös sisäänpäin katsomista.

Tekijät kehottavat rakastumaan arkeen, pysähtymään pienten havaintojen äärelle ja antamaan ihmetykselle sijaa. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin näin aukeaa näkymä omaan sisimpään, mieli avartuu, ja itsetuntemus kasvaa. Samalla ymmärrys, että olemme kaikki osa suurempaa kokonaisuutta, vahvistuu.

Valokuvaaminen on oiva apu pyrittäessä kohti hiljaista, intensiivistä läsnäoloa, lähelle katsomista. Tanskat opastavat kuvin ja sanoin luopumaan vakiintuneista ennakkokäsityksistä, millainen hyvän valokuvan pitäisi olla. Kirjan harjoituksia tehdessä alkaa pian katsella ympärilleen aivan uusin silmin.

Yksi valokuvataiteen suurimmista nimistä, tšekkiläinen Josef Sudek, löysi aiheensa läheltä. Hänen lempeä linssinsä tallensi arkisista kodin esineistä sommitellut asetelmat ja Prahan katunäkymät taianomaisiksi kuviksi.

Josef Sudek: The Magic Garden during a Summer Shower, 1959.

Ei uskoisi, että hänen monista valokuvistaan tunnettu salaperäinen puutarhansa oli todellisuudessa vain pieni maatilkku. Hänen valokuviensa lumovoima ja niistä henkivä rauha ovat kestäneet aikaa. Ne tekevät mielelle hyvää edelleen.

Valokuvaus on valolla piirtämistä. Tämän huomaa konkreettisesti, kun tarkkailee valon synnyttämiä varjokuvioita. Niiden hiljainen katselu ja kuvaaminen johtavat kuin huomaamatta levolliseen mielentilaan.

Kun mieli rauhoittuu, hyvää tekevä hiljaisuus antaa tilaa itsetutkiskelulle. Upeista mustavalkoisista, levollisuutta huokuvista kuvistaan tunnettu amerikkalainen valokuvaaja Ansel Adams on todennut: ”Kun sanat muuttuvat epäselviksi, keskityn valokuviin. Kun kuvatkaan eivät riitä, tyynnyn hiljaisuuteen”.

Ansel Adams: Siesta Lake, Yosemite National Park, 1918.

Kontemplatiivinen valokuvaus ei ole välineurheilua eikä kikkailua. Tavallinen digikamera tai älypuhelin riittävät harjoituskuvien ottamiseen. Meditatiivinen valokuvaus ei myöskään ole suorittamista eikä spektaakkelien pyydystämistä. Kuvia ei pidä metsästää, vaan niiden on annettava tulla omia aikojaan, löytää sinut itse.

Tanskat mainitsevat esimerkkinä klassisesta kontemplatiivisesta valokuvaajasta ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin. Hän oli intensiivisesti läsnä ajassa ja paikassa ottaessaan ikonisia ”ratkaisevan hetken” kuviaan.

Hänelle ”valokuvaaminen tarkoitti sitä, että kuvaaja tunnistaa ja havaitsee – samanaikaisesti ja sekunnin murto-osassa – sekä aiheen että ne visuaalisesti tiukasti sommitellut muodot, jotka antavat aiheelle sen merkityksen”.

Henri Cartier-Bresson: Sunday on the banks of the River Marne, 1938.

Jo filosofi Ludvig Wittgenstein totesi, että kieli luo todellisuutta ja piirtää näin maailmamme rajat. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Pahimmillaan kielen tuottama, ennakkokäsityksiin perustuva tulkinta seuraa havaintoa liian nopeasti. Silloin käsitys todellisuudesta jää puutteelliseksi.

Tanskat kehottavatkin kasvattamaan vähitellen sitä ajallista etäisyyttä, joka vallitsee havainnon ja tulkinnan välillä. Kontemplatiivisen valokuvauksen päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä ja omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella.

Kun emme heti ryntää sanallistamaan näkemäämme, todellisuuskuvamme laajenee ja saattaa jopa muuttaa muotoaan. Nykyrunous ja kokeellinen kaunokirjallisuus puskevat kirjallisuuden rajoja avarammiksi. Parhaimmillaan hyvä kirjallisuus toimii kuin kontemplatiivinen valokuvaus ja tavoittaa todellisuudesta asioita, joita muutoin emme olisi huomanneet.

Kevään leikkiviä varjoja kerrostalon pihalla Kruununhaassa.
Kuva: Hannele Salminen

Luomistyöhön uppoutunut taiteilija unohtaa itsensä syventyessään tehtäväänsä. Silloin menneen ja nykyhetken, ulkoisen ja sisäisen rajat tuntuvat ohenevan.  Kirjailija, psykiatri Joel Haahtela käsittelee aihetta kiehtovassa romaanissaan Adèlen kysymys:

Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Haahtelan kirjat ovat minulle niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat, ja joita lukiessa tuntee hetken hipaisseensa mysteeriä, ihmismielen käsityskyvylle tavoittamatonta todellisuutta, elämän syvää ydintä.

Lampaiden kasvatuksen ohella Johanna
toimii perheneuvojana ja Juha kirkko-
herrana. Kuva: Anna-Liisa Suntio

Kontemplatiiviseen valokuvaukseen johdattavan polkunsa päätteeksi Johanna ja Juha Tanska evästävät kulkijaa: 

Kun opettelet katsomaan arkista ja tuttua lempeän linssin läpi, niin todellisuus avautuu sinulle loputtomassa rikkaudessaan. Silloin alkaa myös matka kohti ydinminuutta ja sieltä paljastuvia salaisuuksia.

Johanna Tanska, Juha Tanska:

Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon. 

Kirjapaja. 2020. 211 s.