Kirjoja lapsille ja lapsenmielisille

Sadut vievät seikkailuun

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon fantasiasarjan ensimmäisessä osassa Mustan kuun majatalo tapahtuu peräti merkillisiä asioita. Tita Rossi puolestaan vie kahdessa kirjoittamassaan ja kuvittamassaan lasten kuvakirjassa Eelis-pojan seikkailulle kuuhun ja joulumaahan.

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelivät 
kirjaansa Oodin kolmannessa kerroksessa.

Ystävykset, kuvittaja Katri Kirkkopelto ja kirjailija Reetta Niemelä, suunnittelivat tekevänsä pienen opuksen paikasta, jossa toden ja mielikuvituksen raja olisi häilyvä. ”Homma lähti kuitenkin lapasesta”, tekijät tunnustavat nauraen. Fantasiatrilogian avaava Mustan kuun majatalo (Lastenkeskus) sisältää kuvineen peräti kolmisensataa sivua.

Teoksessa monenmoiset mytologioista ja myyteistä karanneet taruolennot – hiidet, koirankuonolaiset ja vampiirit muiden muassa – sekoittavat reippaan Saimi-tytön ja hänen eläinlääkäri-isänsä elämän. Heidän aikomuksensa perustaa Sinimäen kaupungin entiseen Mustan kuun majataloon eläinsairaala saa outoja käänteitä, sillä autio, salaperäinen rakennus tuntuu jo asutulta.

Buller, Saimi ja Morri.

Saimi tutustuu majatalossa majailevaan outoon väkeen, muttei anna otusten vähätellä itseään ja kutsua häntä tytön tylleröksi. Niinpä yksivarpaiset Buller ja Morri saavat kuulla Saimilta kunniansa: 

”En voi sille mitään, että minua vähän vaivaa, kun kissat muuttuvat naisiksi, pensaat juoksentelevat pitkin puutarhaa ja räävikkäät pesivät komeroihin!” Vähemmästäkin moni meistä hermostuisi ja tivaisi vastauksia moiseen menoon.

Reetta ja Katri huomasivat jonkin ajan kuluttua kirjahankkeeseen ryhdyttyään, että tarinalla oli ihan oma tahto. Kertomus muuttui yhä monimuotoisemmaksi, se alkoi kuljettaa itse itseään, laajeta ja kerrostua. Myyttiset hahmot muuntuivat matkan varrella todellisiksi, ja heistä tuli tekijöidensä jokapäiväisiä tuttavia.

Kirjantekijät eläytyivät täysillä otustensa monenlaisiin vaiheisiin ja huomasivat, ettei kukaan heidän luomistaan hahmoista ollut vain yhdenlainen. Ne kaikki muuttuivat ja kehittyivät matkan varrella koko ajan, kuten me ihmisetkin. 

Reetta ja Katri ovat päivittäneet eri puolilla maailmaa syntyneitä myyttejä ja legendoja nykyaikaan. Niinpä he saattoivat niiden avulla käsitellä ajankohtaisia teemoja kuten luonnon monimuotoisuuden säilymisen tärkeyttä.  Huumorista ja kutkuttavasta jännityksestä parivaljakko ei silti tinkinyt.  Katrin tunnelmalliset maalaukset ja piirrokset luovat teokseen oman salaperäisen lumonsa.

Tita Rossi vie perheen pienimmät jännittävälle avaruusseikkailulle kuvakirjassaan Eeliksen kuumatka. Kuu näyttää salaperäiseltä, minkälaisia ihmeitä sieltä mahtaakaan löytyä? pohtii Eelis tähystellessään planeettaa kaukoputkellaan. Siitä on otettava selvää, hän päättää.

Tuumasta toimeen. Kuumatkaa varten tarvitaan tietenkin avaruusalus. Neuvokas isoisä taitaa rakennuspiirrosten teon, niinpä Eelis kumppaneineen alkaa vasaroida kuurakettia fafan kaavojen mukaan. Tämän lisäksi monenlaiset matkavalmistelut vievät aikaa ennen kuin kaverukset singahtavat avaruuteen.

Kun raketti vihdoin on onnellisesti laskeutunut kuun pinnalle, kuu-ukko tuottaa jymy-yllätyksen. Minulta on turha udella millaisen, sillä olen visusti luvannut Eelikselle säilyttäväni salaisuuden.

Kuusta käsin Eelis suuntaa kaukoputkensa kohti kotiplaneettaa ja huomaa, millaisia aarteita maapallolta löytyy: jääkarhuja, pingviinejä ja norsuja, kukkia ja perhosia sekä kaikki neljä vuodenaikaa! Eelikselle valkenee, että joskus on tehtävä pitkä matka, jotta näkisi lähelle.

Koska joulu on jo ovella, Eelis kumppaneineen päättää seuraavaksi matkustaa Korvatunturille Joulupukkia tapaamaan. Tita Rossi on tallentanut matkan tunnelmalliset vaiheet kuvakirjaansa Eeliksen joulukirja. Reissu alkaa Kalasatamasta ensin metrolla Rautatieasemalle ja jatkuu sieltä kaukojunalla kohti Oulua. Loppumatkan kaverukset tarpovat syvässä lumessa tonttujen opastamina.

Eelis on kutsunut eri puolilla maailmaa asuvia tuttaviaan Korvatunturille viettämään eksoottista suomalaista joulua, johon kuuluu saunassa vihtomista ja lumessa kieriskelyä. Joulupöytään katetaan matkalle mukaan pakattua suomalaista jouluruokaa: silliä, silakkaa, lohta, rosollia ja joululaatikoita. Jälkiruoaksi tarjolla on joulutorttuja ja pipareita.

Kun lapset jäävät herkuttelemaan, Joulupukin työilta vasta alkaa. Harmaaparta valjastaa Petteri poronsa reen eteen ja karauttaa jakamaan lahjoja kaikille lapsille. Mutta miksi Joulupukilla on nenällään fafan silmälasit?

Tita Rossi ja pikkuystävä.

Tita Rossin tekstin lämmin sävy ja kirjojen rento kuvitus luovat perheen pienimmille turvallisen ympäristön, jossa sadunlukija voi tarinan käänteiden lomassa kertoa tärkeistä asioista kuten luonnonsuojelusta, yhteisöllisyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Perheen yhteisissä lukuhetkissä lapsi kokee, että hänestä välitetään ja häntä kuunnellaan. Hän on tärkeä.

Kirjoilla on ominaisuus, joka virtuaalisilta härpäkkeiltä puuttuu: ne opettavat lukijaansa keskittymään ja syventymään, kehittävät empatiaa ja luovuutta. Mustan kuun majatalo sopii jo lukemaan oppineille, mutta myös yhteisiin lukutuokioihin taaperoiden kanssa.

Fantasiakirja tarjoaa nuorille jännitystä ja ruokkii heidän mielikuvitustaan. Saimin seikkailut jäävät koukuttavasi kesken, mutta onneksi jatkoa on vielä luvassa kahden kirjan verran. Kenties Eeliksenkin matkakuume taas nousee, ja pääsemme hänen mukanaan samoilemaan uusiin jännittäviin maisemiin.

Luin kirjat eläytyen ja upposin niiden maailmoihin niin täysin, että unohdin itseni. Eläköön leikki ja haltioituminen, sillä ne kantavat meitä aikuisenakin. Friedrich Schillerin sanoin: ”Man only plays when he is in the fullest sense of the word a human being, and he is only fully a human being when he plays.”

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan kuun majatalo. Lastenkeskus, 2021. 317 s.

Tita Rossi: Eeliksen kuumatka. 2021. 32 s.

Tita Rossi: Eeliksen joulukirja. 2021. 32 s. 

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle

Luonnon lumosta – ilolla ja pelolla

Minna Jakosuon ja Petteri Saarion kirjallinen vuoropuhelu, eräänlainen uskontunnustus, Rakkauskirjeitä luonnolle vie luontoäidin syliin. Meeri Koutaniemen omaperäiset valokuvat kirjassa paljastavat rikkauden, jonka olemme menettämässä.

”Kun makaan sammaleen kuorruttaman liekopuun päättä, tunnen kuuluvani siihen. Minua ei haittaisi, vaikka sammal yhtäkkiä alkaisi peittää minuakin; raaja raajalta muuttuisin osaksi jotain tärkeää.”   

Näin kirjoittaa Minna Jakosuo, vaellusopas ja kolmen lapsen äiti Jämsästä. Hän on vienyt vaelluksilleen satoja luonnonystäviä ja vastaa tämän ohella aviomiehensä kanssa Isojärven kansallispuiston kahvilan ylläpidosta sekä majoitus- ja retkeilypalveluista.

Luontoelokuvaaja ja dokumentaristi, isä ja isoisä Petteri Saario Porvoosta tunnetaan niin Suomessa kuin maailmalla ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevistä palkituista dokumenttisarjoistaan. Hänelle ”luonto on hyvin henkilökohtainen asia – jopa niin, että kun näen tai kuulen, että sitä tuhotaan, koen sen hyökkäykseksi itseäni kohtaan”.

Kaksi ”luontoriippuvaista” tapasivat ensimmäisen kerran ollessaan puhujina Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2016 Camera Borcaliksen tilaisuudessa. 

Sielunkumppanit tunnistivat toisensa, ja siitä alkoi lämmin ystävyys, jonka hedelmänä saamme nyt lukea heidän kirjeenvaihtoaan koronavuodelta 2020 teoksesta Rakkauskirjeitä luonnolle (readme.fi).

Petteri tunnustaa olleensa nuorempana ”eräjorma”, seikkailija, jota mairitteli luonnossa selviytyjän rooli. Nyt vanhempana hän on oivaltanut, että luonto on kaikkia varten. Hän on myös oppinut hidastamaan vauhtiaan ja luopumaan turhasta. ”Kun luopuu, jäljelle jääneestä saa enemmän. Nauttii syvemmin.”

Minna on samoilla linjoilla hidastamisen suhteen. Hän ottaa esimerkiksi katajan, jonka sanotaan avotunturialueella olevan 400 vuotta vanha, jos sen runko on ranteen paksuinen. Sitkeälle, kauniille katajalle riittää muutaman millin vuosikasvu. Kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti.

Korona pysäytti monta oravanpyörää, opetti hiljentymistä ja luopumista, oleelliseen keskittymistä. Pandemia myös osoitti, että pystymme sopeutumaan, kun on pakko. Olemme parhaillaan uhkaavan luonnonkatastrofin edessä. Faktat pelottavat: ”Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä uhanalaisia on jo kahdeksan kymmenestä. Metsälajeistamme joka kuudes on vaarassa kadota luonnostamme”.

Meeri Koutaniemi, Minna Jakosuo ja Petteri Saario kirjansa
julkistamistilaisuudessa. Kuva: Hannele Salminen 

Kumppanukset allekirjoittavat Pentti Linkolan viisauden: ”meidän on luovuttava nykyisestä elämäntyylistämme, jotta elokehä ei tuhoudu”. Ja me sen mukana. Pessimistiksi ei silti kannata heittäytyä, eikä kyynisyys auta. Ilmastonmuutos ja lajikato ovat meidän aiheuttamiamme, joten voimme myös kääntää suuntaa tai ainakin hidastaa tuhoa.

Minna ja Petteri tunnustavat toisilleen kokevansa ajoittain riittämättömyyttä ja masentuvansa uhkaavan tilanteen edessä. Heidän huolensa ja ahdistuksensa helpottuu metsässä samoillessa. Petterin sanoin:

”Meillä on lupa hengähtää, sulkea aistimme ja tietoisuutemme maailman pahuudelta ja liueta osaksi sitä, mitä pohjimmiltamme kaikesta kulttuurin kuorrutuksesta huolimaatta olemme: luontoa.”

Parivaljakko tarkkailee luontoa erilaisista vinkkeleistä. Minnan mukaan: ”Sinä tarkastelet luontoa ja maailmaa isoina kokonaisuuksina, minä enemmänkin pieninä, kämmenen kokoisina lämpäreinä”.

Meeri Koutaniemen valokuvia teoksessa.

Kumppanukset ovat yhtä mieltä siitä, että samoin kuin onnea luontoelämyksiäkään ei kannata jahdata. Pienet ihmeet tulevat kun tahtovat, kirjaimellisesti puskista. Luontoelämykseksi heille riittävät tuulessa huojuvat heinät, ja taidokkaassa hämähäkinverkossa kimaltelevat kastepisarat. Minna kokee luonnon vahvasti kaikilla aisteillaan:

”Jääpuikot, joista kevät valuu pisaroina, synnyttävät minun sisälleni musiikkia”.

Selvää on, ettei virtuaalimaailma ystävyksiä houkuta. Ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa sen sijaan, että kokisivat ne verevän fyysisesti yhdessä. Petteri lataa täysillä: ”Twitter on minusta paholaisen keksintö, joka yksinkertaistaa niin käyttäjänsä kuin kielenkin. Instagram on hedonistien huoneentaulu eikä Facebook paljon parempi sekään”.

Kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin tehnyt pitkän patikkareissun luonnon helmassa, sillä niin aidosti ja eläytyen parivaljakko luontosuhteestaan ja -kokemuksistaan kirjoittavat. Meeri Koutaniemen ilmeikkäät valokuvat ovat tärkeä lisä teoksessa. Palkittu valokuvaaja on mennyt luonnon lähelle, peräti iholle asti. Näin hän on löytänyt aivan uuden tulokulman luontovalokuviin.

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle. readme.fi, 2021. 271 s.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Jos me olisimme osanneet puhua

Äidin mielenterveysongelmien synkistämän lapsuuden varjot ulottuvat pitkälle päähenkilön aikuisuuteen Helmi Kekkosen eläytyen kirjoittamassa romaanissa Tämän naisen elämä.

”Äiti on kuollut ja minä mietin kulmakarvoja ja tissejä.” Näin tunnustaa 15-vuotias Helena, jottei ajattelisi äitiään tämän hautajaisissa. Häneen liittyvät muistot ovat liian kipeitä, ja syyllisyys painaa. Vain poikaystävänsä Johanneksen seurassa Helena pystyy unohtamaan suljetut ovet, hiljaisuuden, laahaavat askeleet.

Isä on läheinen, mutta neuvoton, ”kun puhumme, puhumme vain jotta puhuisimme jostain muusta, täytämme tilan ympärillämme, meissä kumisevan hiljaisuuden, kuin odottaisimme jotain”.

Helmi Kekkosen kaunis kieli romaanissa Tämän naisen elämä (Siltala) soljuu vähäeleisyydestään ja ilmavuudestaan huolimatta painostavana, merkityksillä ladattuna. Se käärii lukijankin hämärään, ahdistavaan vaippaan.

Äidin kuolema on suistanut Helenan ja isän elämän raiteiltaan, sammuttanut jopa Helenan rakkauden Johannekseen. Hän ei kykene antamaan itselleen anteeksi, sillä itsehän olemme itsemme pahimpia syyllistäjiä. Helenan suru tulee aaltoina, jokainen menetyksen kokenut tietää sen.

Helena keskeyttää terapian, sillä hän ei tunne pystyvänsä uppoamaan tuskallisiin muistoihinsa. Hän haluaa vain päästää irti, mutta juuttuu yhä tiukemmin menneisyyteen. Helena muistaa ajatelleensa ”miten paljon helpompaa kaikki olisi ilman äitiä” ja tiuskaisseensa tuskastuneena sairaalassa äidin itsemurhayrityksen jälkeen: ”Minä en halua olla täällä. Minä inhoan tätä. Minä inhoan sinua”.

Helmi Kekkosen Vieraat nousi Runneberg-
ehdokkaaksi. Kuva: Pihla Viitala

Takaumat lapsuuteen, muistot ja nykyhetki vuorottelevat, luovat rikasta kudelmaa ja taustoittavat Helenan sinnittelyä. Päällisin puolin hänen elämässään kaikki näyttää olevan kunnossa, opiskelut sujuvat jotenkuten, mutta Helena tuntee olevansa yksin, irrallaan kaikesta ja kaikista.

Kunnes Helena tapaa juhlissa taideopiskelija Lilin ja heittäytyy toiseen äärilaitaan, symbioosiin tämän kanssa. Hän tunnustaa, ettei kyse ole rakkaudesta, mutta hänessä lepattaa: ”ensimmäistä kertaa elämässäni minä laukean toisen ihmisen kanssa”.

Suhde kypsyy ystävyydeksi, tärkeäksi ihmissuhteeksi. Yhden asian Helena on päättänyt: ei enää huonoa seksiä, jotta välttyisi olemasta yksin. Hiljakseen alkanut ystävyys Eeroon roihahtaa rakkaudeksi, Helenan perustaksi ja turvaksi. Tämäkään ei silti helpota joka hetki läsnä olevaa, painostavaa äidin muistoa.

Isä näkee Helenan masennuksen ja oivaltaa, että puhumattomuus äidin tilanteesta kostautui: ”Jos me olisimme osanneet käsitellä asioita enemmän, puhua sinun kanssasi, toistemme kanssa, varsinkin silloin kun Mirja vielä…”

Milla Toivasen öljymaalaus Musta sydän.

Kekkonen tulkitsee minäkertojan mielenmaisemaa aidosti, ymmärtäen. Helenan päässä risteilee ajatuksia, joista ei synny sanoja, jotka purkautuisivat ulos ja helpottaisivat oloa. Helenan masennus ajaa kohti toisenlaista, väistämätöntä purkausta.

Jopa Eeron yritykset auttaa ja lohduttaa raivostuttavat Helenaa. ”Eeron ilme on välillä niin alentuva, haluaisin lyödä sitä naamaan, rikkoa jotain, huutaa että haista jo vittu kaikkien kysymystesi kanssa.”

Viimein lähes kolmekymmentä vuotta sitten keskeytynyt terapia alkaa uudestaan. On viimein tullut aika puhua. Terapeutin viisaat sanat avaavat Helenan mielen solmuja ja tuovat valoa sen synkkyyteen. ”Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.”

On mielenkiintoista verrata Helenan tarinaa toiseen naiseksi kasvamisen kertomukseen Anni Ihlbergin Ilonpilaajaan. Siinä, missä Helena käpertyy sisäänpäin, ilonpilaaja purkaa pettymyksensä toisten niskaan.

Tätä on kirjallisuuden rikkaus: se avaa väyliä ymmärtää monimuotoista maailmaa, elämää ja olemisen tapoja. Samalla se lohduttaa: et ole yksin ongelmiesi ja vaikeiden muistojesi kanssa. Me muutkin olemme samaa kokeneet ja selvinneet.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä. Siltala, 2021. 211 s.

Milla Toivasen näyttely Galleria Livessä 26.11. saakka.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 Mistä on pienet tytöt tehty?

Jos haluat tietää, miten rankkaa tyttönä kasvaminen on ympäristön ja omien odotusten ristipaineessa, lue Anni Ihlbergin Ilonpilaaja. Taidolla kerrottu kasvutarina törmää tyttöyden äärirajoihin ja murtautuu niiden läpi.

”… yhä on tulivuorihetkiä jolloin hän haluaa vain tuhota, pakottaa maailman linjaan sen kanssa miltä hänestä tuntuu, yhtä nyrjähtäneeksi.”

Ilonpilaajan kansi on mainio.

Lotta etsii paikkaansa irtopalana, joka ei sovi kuvioihin, ei koulussa, kotona, jalkapallokentällä eikä rakkaudessa. Ennen kaikkea ilonpilaaja ei sopeudu sosiaalisten pelien kirjoittamattomiin, julmiin lakeihin.

Anni Ihlberg eläytyy täysillä Lotan kujanjuoksuun varhaisteinistä nuoreksi teatterikoululaiseksi esikoisromaanissaan Ilonpilaaja (Tammi). Meille naisoletetuille Lotan kompasteluissa ja vellovissa mielenmaisemissa on paljon tuttua. 

Muille Ihlberg tarjoaa tirkistysaukon syihin, joiden lopputuloksesta synkät tilastot kertovat: nuorten naisten pahoinvointi on huolestuttavasti lisääntynyt.

Ihlbergin dramaturgian opinnot näkyvät omaperäisessä ja ilmeikkäässä äänessä, jolla hän hahmottaa Lotan mielenmaisemaa ja hänen tavassaan kirjoittaa tilanteet ja ihmiset eläviksi. Hän toimii myös lavastajana, jonka kulisseista syntyy vaihtuvia näyttämöitä kertomukselle.

Koulun päättäjäisiltana tytöt aikovat olla vain vähän hiprakassa. ”Jaahas, tytöillä onkin villi ilta tiedossa, Jiri irvaili alkuillasta, tökki lenkkarinsa kärjellä viltille asetettuja siideritölkkejä. Haista sinä tahmatassu vittu, äsähti Lotta.”

Suutuspäissään Lotta ostaa tutulta abiturientilta absinttipullon näyttääkseen, että on vapaa tekemään mitä haluaa, ettei ole kiltteytensä vanki. Eihän siitä hyvää seuraa: ”… hän sai kuulla tarvinneensa apua housujen pukemisessa käytyään holtittomalla puskapissalla …”  Pojan känniselle kohellukselle olisi vain naureskeltu, mutta Lotan ylle häpeä lankeaa kuin musta huppu. Hänen parhaansa yrittävä äitinsä vaipuu ”ryppyiseen hiljaisuuteen”.

Ihlberg menee paitsi Lotan iholle myös sen alle. Harvoin olen lukenut niin aitoa ja konstailematonta heräävän seksuaalisuuden kuvausta kuin Lotan hapuilut seksin tuntemattomilla, haarautuvilla poluilla.

Jalkapallokentällä Lotta tapaa Leilan, ja kipinä syttyy. Ekakerran muisto jää kuitenkin kuivaksi, ja ajatellessaan Leilan sormia sisällään ”ajatus tuli kutsumatta ja kuva jämähti hänen tajuntaansa ja töytäisi maailman hetkeksi vinoon, hän halusi takaisin kehonsa joka oli äkkiä jollain tavalla vähemmän hänen omansa”.

Esikoiskirjailija, taideopiskelija Anni 
Ihlberg. Kuva: Otto Virtanen

Lotan halu kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi, ei saa vastakaikua. Häntä ei kutsuta mukaan, hänen kanssaan ei kukaan halua olla. Osittain tämä on ilonpilaajan omaa syytä. Hänen raivokohtauksensa, tulivuorenpurkauksensa ja väkivaltaisuutensa pelottavat muita. Lopulta Lotta on niin yksin, että kokee jopa muiden tutustumisyritykset tungetteluksi.

Ingberg kuvaa tarkalla psykologisella silmällä Lotan sinnittelyä sosiaalisten kuvioiden kiemuroissa. Jos en kerran kelpaa, hyljeksitty ilonpilaaja päättelee, nousen tämän kaiken yläpuolelle. Keinoja löytyy: itsensä raapiminen, huumeet, syömättömyys, jonka avulla kuihtuisi vain pois. Keinot eivät kuitenkaan tepsi. Elääkseen omannäköistä elämää Lotta tarvitsee epätoivoisesti muita.

Ilmaisutaidon lukio jää Lotalta kesken, ja hän hankkiutuu keikkatöihin kouluavustajaksi erityisopetusta tarvitsevien lasten pariin. Ilonpilaaja tuntee vihdoin olevansa omalla paikallaan, vaikka haasteita totisesti riittää. Kirjailijalla täytyy olla omakohtaisia kokemuksia alalta, muutoin ei noin aidosti pysty tilanteita kuvaamaan, tuumin, ennen kuin luin, että näin todellakin on.

Ilonpilaajan kronologiset siirtymät Lotan menneisyyteen elävöittävät tarinaa ja luovat kerrontaan tasoja, jotka limittyvät luontevasti nykyhetkeen. Näin teksti toimii kuin mieli, joka lupaa pyytämättä nostaa koko ajan muistikuvia mielen syövereistä.

Katsellessaan äitinsä ja sisarensa kanssa jouluna elokuvaa Call Me by Your Name vanhemman miehen ja nuoren pojan suhteesta Lotan mielen valtaa muisto yöstä Danielan kanssa. ”Lotta ravistelee päätään kuin voisi siten sutata muistonsa, häiritsevän terävän ja todellisen muistonsa, johon on varomattomuuttaan uponnut.”

Henkilökohtainen elämä tuottaa Lotalle tuskaa, eikä töissä mene yhtään sen paremmin. Kouluavustajanakin Lotta tuntee itsensä hyljeksityksi, ja laava alkaa kuplia: ”häntä on purtu ja huoriteltu, hän on vääntynyt mutkille joille ei ole uskonut voivansa vääntyä, ollut hereillä ja valppaana joka hetki, missä työpaikassa ihminen joutuu olemaan näin valppaana koko ajan?”. Ihmekö tuo, että lastentarhaopettajista ja muista varhaiskasvattajista on huutava pula.

Masennus ja näköalattomuus suistavat Lotan sängyn pohjalle. Itsemurhakin välähtää hänen mielessään. Onneksi lamaannus ei sentään aja Lottaa varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle kuten liian monelle nuorelle käy. Itselleenkin yllätykseksi Lotta hakee ja pääsee teatterikorkeakouluun. Alkaako elämä vihdoinkin hymyillä hänelle?

Laura Pajusen öljymaalaus Kotiintulo.

Kohtauksen kirjoittamisen tiiviskurssilla Lotta pukee omat hylätyksi tulemisen kokemuksensa katkeroituneen nuoren miehen tuntoihin. Hänen kohtauksessaan torjuttu poika kokee, ettei kelpaa yhdellekään tytölle ja ajautuu naisvihamielisten nuorten miesten pariin.

Lotan aito yritys pureutua naisvihan syntymekanismeihin vetää kuitenkin vesiperän. Kurssitoverit eivät ymmärrä hänen kirjoittamaansa kohtausta pintaa syvemmältä vaan tulkitsevat sen naisvihamielisenä ja väkivaltaisena.

Ymmärtämättömyyden seurauksena tulivuori alkaa jälleen kasata paineita Lotan sisällä. ”Antaa olla vittu, hän ottaa reppunsa, potkaisee tuolia mennessään ja lähtee ovet paukkuen.” Räjähdyksen tuoma helpotus vaihtuu jo rapuissa jälleen häpeäksi.

Ilonpilaaja on paitsi kasvu- myös selviytymistarina. Vähitellen Lotan tunnelin päässä häämöttää valoa, kun ilonpilaaja alkaa ymmärtää itseään ja käytöstään. Hän oivaltaa eläneensä kauhujen peilitalossa etsiessään kuvaansa muiden silmistä. Nyt hän kääntää katseen itseensä ja tajuaa hallinneensa muita pelolla.

Havahtumisen seurauksena Lotalle paljastuu, millaisen maailman hän on valinnut ja itselleen rakentanut. Näkökulman vaihdoksen ansiosta muut lakkaavat olemasta hänen peilejään: ”äkkiä hän katsoo muita ja näkee ihmisiä jotka tekevät parhaansa”.

Entä mistä on pienet tytöt tehty? Mikäli mediaa ja somea on uskominen niin miellyttämisenhalusta, kauneusvinkeistä ja keimailevista katseista: olenhan viehättävä, kelpaanhan? Onneksi tämä on muuttumassa. Tyttöjä ja naisia alistavat kauneusnormit ja vaatimukset joutavat roskakoriin. Tarvittaisiin uusi #metoo,  joka pureutuisi naiseuden ahtaaseen määritelmään.

Ilonpilaaja tarjoaa oivallisen kaunokirjallisen näkökulman aiheeseen. Esikoisteos lisää ymmärrystä nuorten kasvukipujen syistä ja vauhdittaa muutosta kohti tasa-arvoisempaa, monimuotoisempaa ja suvaitsevampaa yhteiskuntaa.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja. Tammi, 2021. 368 s.

Laura Pajusen Lepo-näyttely Galleria G12:ssa 4.11. saakka.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

 Kirjatyttö kustannusmaailman aitiopaikalla

Kustantaja Leena Majander-Reenpään muistelmissa Kirjatyttö elämä ja työ nivoutuvat luontevasti. Tekijän ja näkijän intohimo tihkuu kirjan sivuilta ja todistaa sanan ja rakkauden voimaa.

                       ”It is all about passion!”    (Jonas Bonnier)

Kun Leena Majander 23-vuotiaana vasta palkattuna yleisen kirjallisuuden markkinointiassistenttina astui sisään Otavan graniittilinnan ovesta, se oli alku taipaleelle, joka on jatkunut neljänkymmenen vuoden ajan. Hänen pitkälle uralleen on mahtunut niin menestystä kuin katkeria vastoinkäymisiä.

Näkijänä ja tekijänä monessa mukana olleena hän päätti tehdä tutkimusretken omaan elämäänsä. Muistiinpanoista, päiväkirjoista ja sähköposteista syntyi paitsi elämäkerta Kirjatyttö (Siltala) samalla myös kiinnostavaa ja värikästä Suomen kirja-alan historiaa 1970-luvulta saakka. Kirjan alaotsikon mukaisesti: Kustantajaelämää.

Leena sai jo varhain näppituntumaa kirjalliseen maailmaan jutellessaan lapsuudenperheen kesänaapurin Mika Waltarin kanssa. Monenlaiset hilpeät anekdootit kirjatytön taipaleen varrelta elävöittävät teosta alusta loppuun saakka.

Kustantajaansa Touko Siltalaan Leena tutustui 9-vuotiaana samalla luokalla Kulosaaren yhteiskoulussa. Kun koulu teki retken Kumpulan uimalaan, Leena huomasi unohtaneensa pääsymaksurahat kotiin ja lainasi lantit Toukolta. Tulevalla kirjamaailman vaikuttajalla oli jo tuolloin tyyli hallussa. ”Muista maksaa Touko-herralle! hän sanoi kevyesti kumartaen.”

Kirjatytön hiihtosunnuntai Laukkoskella 1964.
Kuva: Taito Majander

Kirjatyttö ei kaihda intiimejäkään paljastuksia; hän on rehellinen, mutta ei ilkeä eikä kostonhimoinen. Elämäkertaan sisältyy myös kohtauksia tekijän kahdesta avioliitosta. Niistä ensimmäinen sai alkunsa kirjallisten jatkojen jatkoilla toimittaja Pekka Tarkan poikamiesboksissa Katajanokalla.

Parisuhde yli kaksikymmentä vuotta vanhemman, kaksi kertaa eronneen Tarkan kanssa järkytti Leenan vanhempia. ”Äiti: Että miun tyttärestäin tuli vanhan miehen huora!” Avioliitto päättyi seitsemän vuotta myöhemmin Tarkan ennustuksen mukaisesti: ”Tämä kurssi tuo meille vielä avioeron!”.

Leena ja Antti kesällä 2020.
Kuva: Anni Reenpää

Rakkaus Otavan teknillisen johtajan Antti Reenpään kanssa oli syttynyt yhteisillä kurssimatkoilla Haikon kartanoon eikä näytä hiipumisen merkkejä. Leena Majander-Reenpäästä tuli osa Otavan omistajasukua – ja sen perhedraamoja.

Kirjatytön pää kolahti lasikattoon, kun hänelle luvattu Otavan markkinapäällikön pesti yllättäen peruttiin. Hänen appensa, firman tuolloinen toimitusjohtaja Olli Reenpää totesi Metsästys ja kalastus -lehtensä takaa: ”Ei allekirjoittanutkaan ollut sinun iässäsi päällikkö. Sitä paitsi, sinä saatat haluta vielä toisen lapsen”. 

Kirjatytön johtopäätös, ”olin väärässä firmassa töissä”, sai hänet jatkamaan matkaa toisaalle.

Monipuoliset tehtävät lennättivät kirjatyttöä eri puolille maailmaa, ja tutuiksi tulivat monet kuuluisuudet Monica Lewinskystä ladakuskina toimineeseen Lennart Mereen, josta yhdeksän vuotta myöhemmin tuli Viron presidentti.

Kirjasäätiön puheenjohtajana Majander-Reenpää toi esille kustannusmaailman ajankohtaisia aiheita puhuessaan Finlandia-palkintojuhlissa. Monet kisan voittajat ovat myös käyttäneet hyväkseen tilaisuutta omaan suunvuoroon ja ladanneet täysillä mielipiteensä kulttuurin ja yhteiskunnan tilasta.

Näin tekivät muun muassa Pentti Holappa: ”kulttuuritoimittaja peittää henkevyyden vajeen ilkeyksillä”, ja Laura Lindstedt: ”maan hallitus harjoittaa huiputusta, sumutusta, kulutusta ja kuristusta”.

Kyllä kirjatyttökin osaa olla napakka. Häntä harmitti, miten vakiintuneet suurkustantajat leimattiin läpikaupallisiksi samalla kun pienkustantamoja ihailtiin sokeasti. ”Art Housen kustannusohjelmaa kehuttiin päivälehdessä tinkimättömän linjakkaaksi – Parhaat hampurilaiset ja Suuri kastikekirja olivat tarpeellisia myyntikirjoja sielläkin. Paavo Haavikon karisma ja myyttinen nerous muuttivat burgerit ja soosit puhtaaksi runoudeksi.”

Kustannusmaailmassa vain muutos on pysyvää. Niinpä kirjatyttö astuu uudelleen Otavan palvelukseen vuonna 2008, tällä kertaa kustannusjohtajana. Piiri pieni pyörii, ja perheoopperan juonenkäänteet yllättävät jälleen. Parinkymmenen vuoden menestyksekkään työrupeaman jälkeen Majander-Reenpää kuulee olevansa” troublemaker, jonka saaminen ulos firmasta puhdistaisi ilman”.

Kun vuorineuvos tämän lisäksi jälleen opastaa: ”Sinun asemasi yhtiössä on olla omistajan vaimo ja toimit siinä ominaisuudessa”, kirjatyttö vetää jo tutuksi tulleen johtopäätöksen: ”Olin totisesti väärässä firmassa töissä”.

Ilta-Sanomat, 15.3.2011

Kun ihminen menettää työnsä, johon on intohimoisesti sitoutunut, hänen elämästään putoaa kantava perusta, ja arvottomuuden tunne valtaa mielen. Näin kävi myös kirjatytölle, joka tilittää työttömän tuntojaan:

 ”Istun Espan puistossa penkillä vailla paikkaa mihin mennä ja puristan kassia rintaani vasten. Tunnen olevani yksi kaupungilla harhailevista avohoitopotilaista”. Majander-Reenpään hyvä ystävä Jörn Donner, jolle näppäimistö loi turvallisuuden tunnetta, on tiivistänyt olemassaolonsa oikeutuksen osuvasti: ”kirjoitan, siis olen”.

Monia luottamustoimia hoitavan kirjatytön ei tarvinnut kauaa ajelehtia vailla virkaa, sillä hänet kaapattiin Bonnierin strategiseksi neuvonantajaksi ja pian sen omistaman WSOY:n kustantajaksi vuonna 2011.

1980-luvun kirja-alan kultaiset vuodet ovat tässä vaiheessa vain muisto, kun kirjamyynnin laskeva suunta jyrkkenee. Kirjasta on tullut ”lukutuote”, jonka on kilpailtava yleisön ajasta ja rahasta yhä monimuotoisemmaksi muuttuvassa digiympäristössä. Ääni- ja e-kirjat onneksi loiventavat alamäkeä.

Aina pitelemätön Jörn Donner ei ole huolissaan WSOY:n siirtymisestä Bonnierille. Tiedotustilaisuudessa hän pamauttaa siekailematta mielipiteensä, jonka mukaan kustatamon viime vuosien alamäki johtui ”kirjailijoista, jotka sekoittivat päiväkodin ja kustantamon roolit keskenään”.

Kirjatyttö aloitti 15-vuotiaana lukiolaisena
kirja-alalla Kallion Kirjakeskuksen kesä-
myyjänä. Kuva: Anni Reenpää

Kirjatytöllä ei ole helppoa uudessakaan työympäristössä. Voiko tämä olla totta?! Digipalvelujen asiantuntija Tomas Franzén ei kenties ollut sopivin mies konsernijohtajaksi. ”Ensivisiitillään WSOY:ssä Franzén muistutti Google Translate -ohjelman pian hoitavan kirjallisuuden kääntämisen, mikä parantaisi suomennetun kirjallisuuden katetta.”

Siltalan syyspressissä Leena Majander-Reenpää totesi, ettei ole kirjailija. Olen eri mieltä. Kyllä hänessä ainakin aineksia alalle on, sillä luen Kirjatyttöä kuin koukuttavaa romaania. Kirjoittajan elävä kieli, kiinnostavat henkilökuvat, kohtausten ja tilanteiden yksityiskohdat sekä draaman kaari vetävät lukijan imuunsa kirjamaailman pyörteisiin.

Leena Majander-Reenpäälle hyvä suomen kieli on arvo, jota käännösohjelmat eivät korvaa. ”Identiteetti syntyy lukemisen kautta”. 

Samaa mieltä on Hannu Mäkelä, joka teoksessaan Lukemisen ilo kirjoittaa, että joskus hänelle riittää pelkkä kirjan fyysinen läsnäolo, sillä se ”luo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa”.

 Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää. Siltala, 2021. 495 s.

Henrik Meinander: Terävää jälkeä

Kuva ja sana ajan hermolla

Henrik Meinanderin runsaasti kuvitettu esseeteos Terävää jälkeä valottaa Henrik Tikkasen roolia yhteiskunnallisen murroksen tarkkailijana ja tulkkina vuosina 1967–1972 Helsingin Sanomissa.

Historian professori Henrik Meinanderille Helsingin Sanomat oli luonnollisesti tärkeä lähde, kun hän kokosi aineistoa vuonna 2019 ilmestyneeseen kirjaansa Samaan aikaan: Suomi ja maailma 1968. Lehden digitaaliseen Aikakone-arkistoon on talletettu Hesarin ja Päivälehden paperilehdet vuosilta 1889–1997.

Arkistoa penkoessaan Meinander löysi Henrik Tikkasen (1924 – 1984) sanoin ja tussikynän vedoin piirtämät ajankuvat. Ne osoittivat, miten valpas ja terävä yhteiskunnan tarkkailija Hesarin taiteellinen johtaja, piirtäjä ja journalisti oli ollut.

Tikkanen nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1970-luvun puolivälissä ihastusta ja vihastusta herättäneellä osoitekirjatrilogiallaan, jossa hän läpivalaisi suomenruotsalaisen sivistyneistön pimeää puolta. 

Hänen merkittävä yhteiskunnallinen tuotantonsa on jäänyt näiden paljastuskirjojen varjoon. Meinander päätti korjata puutteen. Näin syntyi Tikkasen kuvilla varustettu kymmenen esseen teos Terävää jälkeä – Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972 (Siltala).

Television läpimurto mullisti informaation tarjontaa. Vaalivalvojaiset televisioitiin ensimmäisen kerran kevättalvella 1968. Tikkasen piirros puoluetoimitsijoista ruudun äärellä suorastaan tihkuu vaalijännitystä.

1960-luvulla Suomessa elettiin murroskautta monella rintamalla. Kaupungistuminen, Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset ja seksuaalinen vapautuminen ravistelivat vanhoja arvoja. Helsingin Sanomien päätoimittaja ja omistaja Aatos Erkko aisti yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksen ja osti vuonna 1967 Henrik Tikkasen Hufvudstadsbladetilta, jossa tämä oli työskennellyt vuodesta 1947 lähtien.

Meinanderin mukaan Erkko ei niinkään halunnut muuttaa Helsingin Sanomien linjaa vaan tuoda yhteiskunnassa vallitsevia eri mielipiteitä paremmin esiin. Tämä kuvastuu siinäkin, että lehden kaksi piirtäjää, konservatiivinen Kari Suomalainen ja edistyksellinen Henrik Tikkanen, olivat esimerkiksi vallanpitäjiä kuvatessaan eri linjoilla. ”Karin Urkki pysyi kierona juonittelijana, Tikkasen UKK taas näyttäytyi aina tyynenä valtiomiehenä.”

Tikkanen hyväksyi Kekkosen joustavan pelin ja tasapainoilun Neuvostoliiton suhteen eikä piirtänyt pilakuvia Kremlin johtajista. Sitäkin enemmän sivalluksia saivat heidän yhdysvaltalaiset kollegansa Lyndon B. Johnson ja Rikhard Nixon. Vaikka Tikkanen ummisti silmänsä Tšekkoslovakian miehitykseltä, hän kritisoi silti dogmaattisen vasemmiston vallankumousintoilua.

Suomen Taiteilijain näyttely kevättalvella 1968 inspiroi Tikkasen dokumentoimaan, miten ”ihmiset saavat henkevän ilmeen siron teräsveistoksen edessä, ottavat plastillisia asentoja työn rytmin mukaan ja jopa tuntuvat yrittävän muuttua munaksi munanmuotoista veistosta katsellessaan”.

Tikkasen maine edistyksellisenä naisten tasa-arvon puolustajana sai kolhun, kun hänen vaimonsa Märta Tikkanen julkaisi menestysteoksensa Vuosisadan rakkaustarina vuonna 1975. Paljastusromaanissaan Märta kuvaa raadollisen rehellisesti elämäänsä itsekeskeisen ja alkoholisoituneen – mutta rakkaan – taiteilijapuolisonsa kanssa.

Meinander huomauttaa esipuheessa, ettei hänen aiheenaan Terävää jälkeä -teoksessa ole Henrik Tikkanen henkilönä vaan se, miten hän tämä koki oman aikansa ja tulkitsi sitä. Hän ei myöskään analysoi Tikkasen tuotantoa taidehistoriallisesta tai kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Märta Tikkanen, Erik Kruskopf ja Johan Wrede ovat jo ansiokkaasti kartoittaneet nämä alueet.

Henrik Tikkasen tuotannon repertuaari oli laaja. Hän piirsi ja kuvitti, kirjoitti pamfletteja, yhdisti kuvaa ja sanaa puhuvissa päissään, Henrikit-aforismeissaan. Hän laati laajoja matka- ja tunnelmakuvauksia, jotka valmistivat häntä kirjailijan uralle. Tikkanen joutui myös kuvittamaan muiden kirjoittamia kantaaottavia artikkeleita ja reportaaseja, joista oli eri mieltä tai joista hänellä itsellään ei ollut voimakasta omaa mielipidettä.

Vaikka autot kiehtoivat Tikkasta – hän peräti kirjoitti automuistelmat Renault, rakkaani – hän ymmärsi myös ärtymystä, jota autopaljous Helsingissä aiheutti.

Tikkasen ilmeikäs, lennokas ja huoleton, mutta samalla tarkka viiva vangitsi maiseman, ihmiset ja hetken tunnelman taidokkaasti. Hänelle rakkaissa kaupunkikuvissa upeat jugend-rakennukset sekä kaduilla ja puistoissa kulkevat ihmiset tuovat piirroksiin vahvan läsnäolon ja liikkeen tunnun.

Taiteellisesti korkeatasoiset arkkitehtuuri- ja kaupunkinäkymät olivat Tikkasen piirrosten keskeinen teema. Hän vastusti kiivaasti 1960-luvun purkamisvimmaa, jolloin hävitettiin monia arvokkaita rakennuksia. Yksi niistä oli upea Heimolan talo, jonka tilalle nousi tympeä laatikko.

Henrik Meinander on kirjoittanut lukuisia kirjoja, 
tieteellisiä artikkeleita ja kolumneja. 
Kuva: Laura Malmivaara

Teoksessaan Minun Helsinkini Tikkanen kirjoittaa: ”Kauppahallia eivät kaupunkisuunnittelijatkaan ole pysyneet nujertamaan”. Nyt Tikkasta tarvittaisiin taas kipeästi, kun kaupunkisuunnittelijat ovat jälleen purkamisvimman ja tiivistämisrakentamisen lumoissa. Rakennusten lisäksi tuhoamislistalla on nyt myös kaupunkiluonto.

Tikkanen osoitti piirroksillaan ja teksteillään ongelmia ja herätti ajatuksia, mutta jätti vastaamisen ja johtopäätökset lukijalle. Hänen piirrostensa kesken jääneet viivat ja tyhjät tilat sekä tekstien paradoksit haastoivat lukijan osallistumaan hänen pohdintoihinsa. Meinanderin sanoin: ”Ehkä Tikkasen terävyys perustui juuri siihen”.

Henrik Meinander: Terävää jälkeä. Henrik Tikkasen ajankuvia 1967–1972. Suomentanut Kari Koski. Siltala. 2021. 136 s.

Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Vain unelmilla on siivet

 Polly Samson lyö 1960-luvun vapautumisen ajan alkutahdit elävästi romaanissaan Haaveilijoiden saari. Leonard Cohen ja Marianne Ihlen eivät olleet ainoita, joiden rakkaus syttyi ja hiipui Hydralla.

”Näyttää siltä, ettei kenenkään liitto selviydy Hydrasta.”

Tuskin 18-vuotias Erica saa neuvon kuolevalta äidiltään.”Seikkaile vähän, hän sanoi. Uskalla unelmoida.”  Tytär ottaa neuvosta vaarin ja äitinsä jättämän pienen perinnön turvin hän päättää paeta sodan vaurioittaman tyrannimaisen isänsä kynsistä.

Erican määränpää on selvillä. Äidin ystävätär kirjailija Charmian Clift on kuvannut omaelämäkerrallisessa teoksessaan Peel me a Lotus perheensä boheemia elämää Kreikan lumoavalla Hydran saarella. Niinpä Erica veljensä, poikaystävänsä ja muutaman muun nuoren haaveilijan seurassa suuntaa unelmien saarelle.

Haaveilijoiden saari (Docendo) pohjaa löyhästi kansainvälisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteisön todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin Hydralla. 

Nuoren Erican kasvutarina luo kiinnostavat kehykset Samsonin eläytyen ohjaamille draamoille, joita esitetään ”haaveilijoiden teatterissa” jyrkkien vuorten sylissä lepäävällä hevosenkengän muotoisella rannalla. Samsonin teoksen alkuperäinen nimi on osuvasti A Theatre of Dreamers.

Tulijat sulautuvat kuin huomaamatta Charmianin ja hänen kirjailijamiehensä George Johnstonin ympärillä pyörivään taiteilijoista, kirjailijoista ja sellaisiksi haluavien muodostamaan hoviin. Joukkue kokoontuu iltaisin Katsíkaksen tavernan pöytien ääreen.

Ouzoa ja retsinaa kuluu, kun illanistujat, mukana Göran Tunström ja Gregory Corso, väittelevät Dostojevskista, Rilkestä ja Sartresta. Beat-runoilijoiden Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin teokset saavat ansaitsemaansa huomiota.

Charmian yhtyy keskusteluun: ”Ihan hyvä, mutta missä ovat naisäänet? Miksei ole naispuolisia beat-runoilijoita?”. Vastaus on kylmäävä. ”Kyllä naispuolisiakin beatnikkeja on”, Corso sanoo ja lyö nyrkkinsä pöytään. ”Ongelmana on, että vanhemmat ovat teljenneet heidät kaikki laitoksiin, joissa heille annetaan sähkösokkeja.”

Saaren olot ovat alkeelliset, sillä idyllissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Mukavuuksien puute ei kuitenkaan haittaa haaveilijoita. Heidän nälkänsä lähtee hedelmillä, ja janonsa sammuu retsinalla. Jasmiinin ja timjamin seassa ilmassa tuoksuu makea libanonilainen hasis. Yöllisten alastomien kuutamouintien jälkeen ”hypimme sängystä toiseen kuin kirput”.

Marianne ja Leonard tavernan pöydän äärellä ystävineen.

Mehevin mustasukaisuusdraama alkaa kehkeytyä, kun laivasta kapuaa nuori kanadalainen runoilija Leonard Cohen Olivetti laukussaan ja kitara selässään. Norjalaisen kirjailijan Axel Jensenin ja hänen vaimonsa Marianne Ihlenin avioliitto rakoilee jo sopivasti Axelin uskottomuuden vuoksi. Loppu on historiaa.

Samson lomittaa aikatasoja luontevasti. Preesensin käyttö tuo menneet tapahtumat nykyisyyteen ja luo kiinnostavan kirjallisen kollaasin. Kerronta on niin elävää ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, että joka kerta kirjan avatessani tuntuu kuin joku vetäisi minulle tuolin tavernan pöydän alta, ja toinen kaataisi viiniä lasiini.

Charmian varoittaa Ericaa, ettei tämä rupeaisi ”luovien nerojen piiaksi”. Itse hän on tähän ajautumassa yhä hankalammaksi käyneen alkoholisoituneen ja sairaan kirjailijamiehensä vaatimuksesta. Juovuspäissään Charmian toteaa ilkeästi ”Axelin kouluttaneen Mariannesta Leonardille valmiin muusan”.

Ville Väkikankaan maalaus Holy Painter.

Kesän edetessä paratiisin varjot pitenevät. Laiva tuo hylkäysviestejä, runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat purkeissaan. Monen haaveilijan mielen valtaa epäilys: Tuleekohan minusta koskaan mitään? ”Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä.”

Saarelaisten pitkästyminen, syrjähypyt ja niitä seuraavat mustasukkaisuusdraamat nakertavat idylliä. Jotkut päätyvät toistensa kirjoihin kuten Charmian Georgen teokseen Closer to the Sun. Teos ei imartele vaimoa, ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

Leonardin ja Mariannen rakkauskaan ei kanna. Samson on laittanut Leonardin suuhun sanat: ”Miehen ja naisen välinen suhde on todella hämmentävä asia. Ihan helvetillisen hankala. Siis eihän se onnistu keneltäkään”.

Kiinnostava vertailukohta Haaveilijoiden saarelle on Madeline Millerin kirjoittama teos Kirke. Se vie kreikkalaisten mytologioiden maailmaan, mutta tarkastelee niitä nykynaisen näkökulmasta. Lukija ei tarvitse kuin ripauksen mielikuvitusta huomatakseen, etteivät olot muinaistarujen maailmasta ole paljonkaan muuttuneet.

Polly Samson on kirjojen ohella 
tehnyt myös sanoituksia neljälle 
ykkösalbumille.

Hydralla syksy lähestyy, ikkunaluukkuja suljetaan, aurinkokatokset lepattavat ja vaikeroivat, mieliala laskee, ja väki vähenee. Kirjan luettuani oloni on haikea ja minusta tuntuu kuin joutuisin hyvästelemään ystäväjoukon, joka on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa.

Lähes kuudenkymmenen vuoden kuluttua Erica saa tiedon Leonardin kuolemasta. Hän kapuaa tämän talolle Hydralla. ”Marmorilaatat kiiltävät satojen vuosien kulutuksesta, valo on puhdasta.” Mennyt ja nykyinen lomittuvat: ”aivan kuin kahdeksantoistavuotias minäni kuultaisi ikuisesti nykyhetken ohuen pintakerroksen alta. Minä muutun, olen sama”.

Moni haaveilija poltti siipensä Hydralla tavoitellessaan aurinkoa. Erica onnistui lopulta toteuttamaan itseään. Hän kirjoitti ja eli unelmaa, jota Charmiankin tavoitteli. Kaikesta huolimatta äidin neuvo kantoi: uskalla unelmoida.

Polly Samson: Haaveilijoiden saari. (A Theatre of Dreamers.) Suom. Laura Jänisniemi.  Docendo. 2021. 365 s.

Ville Välikankaan näyttely Täällä mä oon GalleriaA2:ssa 10.10. saakka.