Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Hänen kasvoillaan välähti kesytön ilme

Leena Parkkinen vie romaanissaan Neiti Steinin keittäjätär 1900-luvun Pariisiin ja Paraisille. Naisten välinen rakkaus, luokkaerot ja vallankäyttö kietoutuvat elävästi kirjoitetussa tarinassa traagisin seurauksin.

                     Minun tehtäväni on olla nero. Alice hoitaa kaiken muun.                                                                                                                                                 Gertrude Stein

Luulin, että painokone oli tuhrinut Jussi
Karjalaisen suunnittelemaan kanteen
punaista maalia, mutta se olikin verta.

Kuka oli Margit, Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin keittäjätär? pohti kirjailija Leena Parkkinen saatuaan lahjaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, jossa Alice – reseptien lomassa – kuvailee elämäänsä kirjailija, mesenaatti Gertruden kumppanina Pariisin kuohuvissa taidepiireissä.

Hän oli kalpea, mutta tarmokas, sivistynyt ja tyylikkäästi pukeutunut suomalaisnainen, Alice kuvailee Margitia keittokirjassaan. Naiset ilmeisesti ystävystyivät puuhaillessaan keittiössä , mutta Margit jäi hänelle silti mysteeriksi. Niinpä Parkkinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja päätti sepittää Margitin tarinan.

Vaikka Neiti Steinin keittäjätär (Otava) on fiktiota, Parkkinen toteaa jälkisanoissaan pyrkineensä kuitenkin totuudenmukaisuuteen. Toisaalta ”kirjailijalle totuus on aina suhteellinen käsite”, joten Parkkinen on joustanut tosiasioissa, ”jotta lukijoilla olisi hauskempaa”.

Teos rakentuu kahden kertojan ja neljän aikatason varaan. Pariisissa Alice muistelee aiempaa porvarillista elämäänsä Kaliforniassa ja kuvailee nykyistä vilkasta seuraelämää taiteilijoiden ja intellektuellien suosimassa Gertruden kuuluisassa salongissa. Sen uumenissa Picasso, Matisse ja Hemingway muiden muassa väittelevät kiihkeästi uusista aatteista ja tekemisen tavoista.

Picasson muotokuva Gertrud Steinistä.

Gertrude piti itseään nerona. Vierailleen ”Mama Dada” ylpeili, että Picasson hänestä maalaama muotokuva aloitti kubismin. 

Minun kasvoni antoivat hänelle inspiraation siihen. Niitä ei voinut kuvata millään vanhalla menetelmällä. Sillä minun kasvoni ovat uuden ajan kasvot. Kirjoitustyyliään, kokeellista kielirunoutta, hän kuvaili sanoin: Haluan kirjoittaa niin kuin Picasso maalaa.

Alice oli jo kauan sitten hylännyt haaveensa pianistinurasta. Äitinsä kuoltua hän ajautui perheensä taloudenhoitajaksi Kaliforniassa. Vaikka he Gertruden kanssa olivat rakastavaisia yli kolmekymmentä vuotta Pariisissa, Alice päätyi silti Gertruden sihteeriksi, kustannustoimittajaksi ja jälleen taloudenhoitajaksi.

Harva kirjailija saa teoksensa julkaistuksi ilman lukuisia avustajia. Alicekin ymmärsi roolinsa Gertruden muusana. Vaikka hän uhrautui, tämä antoi hänen elämälleen tarkoituksen: Vain minä ymmärsin Gertruden lahjakkuuden, vain minä voisin auttaa tekemään hänestä suuren kirjailijan.

Kerronnan lukuisat yksityiskohdat luovat elävää kuvaa vuosisadan vaihteen lumoavasta Pariisista sekä Gertruden ja Alicen salongista, jonka seinät lattiasta kattoon oli tapetoitu mestariteoksilla. Parkkinen tavoittaa myös lihaa ja verta olevien ihmistensä monisärmäisyyden sekä heidän erilaiset puheenpartensa. Alicen ja Gertruden välinen nokkela piikittely hymyilyttää.

”Minä en ole kiinnostunut miesten ulkonäöstä”, Gertrude sanoi.

”Kunhan ne ovat nuoria, niillä on tummat silmät ja ne ovat taiteilijoita. Ja mielellään lainaavat rahaa.”

Gertrude ja Alice rue de Fleurus'n salongissa.

Tarinan toinen kertoja Ulriikka, Paraisilla sijaitsevan Gröndahlin kartanon puutarhuri, kirjoittaa kirjeitä Seilin saaren Tohtorille, joka on kiinnostunut Margitin ja hänen pari vuotta vanhemman sisarensa Astridin vaiheista viitisentoista vuotta aiemmin. Muistojensa ohessa Ulriikka tarinoi kirjeissään elämästään tragedian rappeuttamassa, ennen niin kukoistavassa kartanossa.

Näin Ulriikka kuvaa ensikohtaamistaan teini-ikäisten sisarusten kanssa, jotka vanhemmat ovat lähettäneet työhakuun kartanoon: He kävelivät tienviertä harmaissa ryvettyneissä hameissa, paljain säärin, vaikka oli pakkasta. Sisarukset otetaan säälistä töihin.

Leena Parkkinen on palkittu kirjailija, jonka
teoksia on julkaistu 12 maassa.
Kuva: Jonne Räsänen

Pariisilaissalongissa ja Paraisten kartanossa eletään erilaisten oppien mukaan. Vapaat pariisilaistuulet eivät vielä yltäneet Turun saaristoon. Hienona oleminen on pääasiassa sitä, että kieltää olevansa ihminen, kommentoi Gröndahlin kartanon keittäjätär Gun osuvasti.

Konstit oli monet, kun Gröndahlissa tehtiin perusteellinen kevätsiivous: Huonekalut kannettiin pihalle ja alakerran lattiat hangattiin suovalla ja hiekalla ja yläkerran korkkimatot pestiin piimällä, kristallikruunut otettiin alas ja puhdistettiin leivällä.

Kartanossa vallitsi tiukka luokkajako ja hierarkia. Ulriikka pohdiskelee, että kenties tragedia olisi voitu välttää, jos kartanon emäntä Karin ei olisi syntynyt toimettomuuteen jota hänen luokkansa varjeli hyveenä. 

Öisin luokkarajoja tosin rikottiin, kun makuuhuoneiden ovet avautuivat ja sulkeutuivat salaperäisesti.

Niin Pariisissa kuin Paraisilla puhutaan paljon ruoasta ja valmistetaan monenlaisia herkkuja. ”Olen ruokaihminen”, Parkkinen tunnusti Otavan lehdistötilaisuudessa ja jatkoi: ”ruoalla on metaforia ja merkityksiä, joilla pystyy kertomaan paljon”.

Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa mielikuvituksessaan. Kun intohimot ja vääristyneen vallankäytön aiheuttamat turhautuminen ja raivo lähestyvät purkautumispistettä, minusta tulee salapoliisi.

Uusi aika sarastaa niin Pariisissa kuin Paraisilla, ja moni asia muuttuu. Monia kirjan henkilöitä piinannut kysymys jää kuitenkin ratkaisematta. Oliko se rakkautta? Mitä rakkaus on?

Myös Margit säilytti salaisuutensa niin todellisuudessa kuin Leena Parkkisen kiehtovassa tarinassa. Suljettuani kirjan kannet mieleeni jäi kytemään kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan. Se on hyvän kirjan merkki.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava. 2022. 464 s. 

Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden

Jalat savessa, pää pilvissä

 Pirkko Koskenkylä on toimittanut äitinsä rakastetulleen lähettämistä sota-ajan kirjeistä koskettavan teoksen Tule käymään kanssani kahden. Viestit kotirintamalta sotatantereille kertovat arjen askareista ja suuresta rakkaudesta.

Aamuin, päivin, iltaisin mä sua muistelen ja vielä unten maillakin mä sua kaipailen.

Pirkko Koskenkylän monipuolinen kirjallinen tuotanto koostuu peräti tusinasta teoksesta. Kun hän vuosi sitten oli perinteiseen tapaansa esittelemässä uusinta kirjaansa Vain muutos on pysyvää Vihdin vanhanajan markkinoilla, hän koki elämänsä yllätyksen.

Häntä lähestyi päättäväisin askelin tuntematon nainen, joka ykskantaan totesi:” Minun isäni ja sinun äitisi olivat kihloissa sodan aikana”. Naisella oli sylissään narulla sidottu paksu kirjenippu, jonka hän ojensi Pirkolle lausuen: ”Näissä kirjeissä puhuu äitisi ääni, ne kuuluvat sinulle”.

Pirkolla ei ollut juuri muistoja äidistään Kyllikistä, sillä hän oli ollut kolmivuotias tämän kuollessa. ”Kukaan ei ollut enää kertomassa äidistä, joten koin, että kirjeet olivat lahja 80 vuoden takaa”, kirjailija kertoi teoksensa Tule käymään kanssani kahden (Airut Kustannus) julkistamistilaisuudessa Hilkka Kotkamaan haastattelemana.

Pirkkoa pelotti, millainen äiti kauniista piirongin päällä sijaitsevasta valokuvasta kirjeiden valossa paljastuisi. Hänellä oli jo valmiina sata liuskaa toista teosta varten, mutta äitinsä kirjeet luettuaan hän koki samanlaista sisäistä pakkoa kirjoittaa niistä kuin Kyllikki niitä kirjoittaessaan.

Kyllikin ensimmäinen kirje salskealle naapurinpojalle Eerolle on päivätty 27.11.1940. Toukokuussa 1941 Eero joutui rintamalle, ja tiivis kirjeenvaihto alkoi. Kyllikki oli parikymppinen, korviaan myöten rakastunut pientilan tytär, joka tunnettiin ”hyvänä työihmisenä”.

Tuohon aikaan elettiin kirjeitä kirjoittamalla ja niitä odottamalla. Viestit olivat elämänlanka, joka piti toivoa yllä. Sotilaat eivät kirjeissään rintaman kauheuksia kuvailleet, toisaalta kotirintamalta viestittiin, että kaikki sujuu kotopuolessa hyvin, vaikka sankarivainajia haudattiin viikottain.

Miesten taistellessa rintamalla naisten oli hoidettava heidänkin työnsä. Kun syksyn juurikkaat oli saatu nostettua saviselta pellolta, ne oli kuljetettava juna-asemalle. Hevosia oli hommaa varten kolme, mutta miehiä vain kaksi. Kyllikki ei epäröinyt tarttua ohjaksiin: Minusta täytyy tehdä kolmas mies. Ei muuta kuin pitkät housut jalkaan ja matkaan.

Kirjeiden kirjoittamiselle jäi aikaa vasta töiden jälkeen iltamyöhällä. Kyllikki kuvailee olosuhteita rakastetulleen: Ei minun tahdo tulla kirjoittamisesta nyt yhtään mitään, kun kaupungin puoli on aina yhtenä tulimerenä ja karpiidilamppukin sammui juuri. Nyt kirjoitan ihan kuun valossa.

Kyllikin Eerolle lähettämiä kirjeitä löytyi tämän kuoleman jälkeen 114 kappaletta repusta, jonka hän oli piilottanut komeron hyllylle. Pirkko toteaa, etteivät kaikki kirjeet varmaan ole säilyneet: ”Osa ei ole löytänyt perille, ja osan Eero on saattanut suutuspäissään hävittää”.

Kirjailija kertoo teoksessa myös omasta elämästään, jonka kolhuista ja vastoinkäymisistä hän löytää yhtymäkohtia Kyllikin vaiheisiin. Hän pohtii vastauksia kirjeiden jättämiin aukkoihin ja niiden herättämiin kysymyksiin sekä täydentää tarinaa aikalaiskertomuksilla. Näin hän maalaa elävää kuvaa tuon ajan ihmisten elämästä ja tunteista:

Tää maailma on niin sekasin, ettei sitä oikeen tahro edes ymmärtää. Voi, voi kun tämä sota vaan loppuis. Koko ajan saa peljätä, kuka sieltä jostain seuraavaksi tulee puises lootas.

On järkyttävää, että Euroopassa tänäkin päivänä soditaan. Venäjän raakalaismaisesta kansanmurhasta Ukrainassa ei nyt kerrota kirjeissä, vaan tekstiviesteissä, ja sodan kauhuja voi seurata iltauutisten suorista lähetyksistä kotisohvalta.

Pirkko Koskenkylä esittelee teostaan
Suomalaisen kirjakaupan tilaisuudessa.

Sodasta huolimatta nuorenparin rakkaus kukoistaa, vaikka ryppyjä rakkauteen alkaakin ilmaantua. Kumpainenkin on ehdoton ja herkkätunteinen, eikä mustasukkaisuudelta ja väärinkäsityksiltä vältytä. Kun kuprut on taas kerran sovittu, pariskunta ostaa kihlat ja alkaa suunnitella juhannushäitä kesäksi 1943.

Kyllikin elämän päämäärä, muiden maalaistyttöjen tavoin, oli päästä naimisiin ja emännöimään omaan taloon. Nyt hänen toiveensa oli toteutumassa. Harvoin elämässä kuitenkaan käy niin kuin toivoisimme.

Kyllikin ja Eeron rakkaustarina kesti melkein koko sodan ajan, lähes viisi vuotta, kunnes kirjeiden tulo loppui kuin veitsellä leikaten viimeiseen kirjeeseen 19.1.1944. Miksi? Sitä voimme vain arvuutella, mutta Pirkko esittää kirjassaan uskottavan selityksen.

Teoksensa lopussa Pirkko summaa kirjeitten antia: Tämä Kyllikin ”äänellä” ja kauniilla käsialalla kerrottu matka opetti minut tuntemaan ja ymmärtämään vähän paremmin myös itseäni. Miksi olen sellainen kuin olen?

Hilkan haastattelussa Pirkko kertoi saaneensa elää myös nuorena kuolleen äitinsä Kyllikin puolesta. Kaunis kuva kammarin lipaston päällä oli muuttunut lihaa ja verta olevaksi vahvasti tuntevaksi ihmiseksi. ”Olen vihdoin saanut itselleni kauan kaipaamani äidin”, hymyilee Pirkko Koskenkylä.

Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden. Airut Kustannus. 2022. 278 s. 

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Lumoavaa runoproosaa kaikille aisteille

 Eeva Åkerblad sanoittaa mielenliikkeet ja aistien kertoman taitavasti teoksessaan Huolenpitoja. Runojen ja proosan hybridi toimii oivallisesti.

Aikaan nousee poimuja, solahdan niiden väleihin, painan lauluja luomieni alle.

Elina Warstan suunnittelema tyylikäs, viileä kansi johdattaa vuorten kainalossa sijaitsevaan salaperäiseen sanatorioon. Eeva Åkerbladin esikoisteoksen Huolenpitojen (S&S) minäkertoja on tarkoin suunnitellut rentoutuvansa ja hellittävänsä siellä:

Aivan näinä päivinä pääsen hoitamaan itseni kokoon.  Aivan näinä päivinä pääsen rentoutumaan lähiaikoina.

Jo junamatka kylpylään paljastaa, millainen kielikuvilla ladattu kirjallinen ilotulitus lukijaa odottaa. 

Otamme toivon muodon, painan yhteiskuvan taskuni unohdukseen. Ohimenevän kristallisilppua häilyy kaiken yllä. Tällä tavalla kaikki elämät muuttuvat hetkeksi kaltaisikseen.

Aamiaispuhvetin äänimaailma kuulostaa niin tutulta: Puheensorinaa, jota kukaan ei saa sanotuksi yksin. Posliinin kilahduksia lusikoiden pyynnöstä. Kielikuvat toisensa jälkeen höystävät menoa herkullisesti: Voitelen ajatuksenpuolikkaat löystyneellä marmeladilla.

Kylpylän rutiinit ruokailuineen, hoitoineen ja illanviettoineen eivät tunnu tuottavan odotettua rentoutusta, sillä ne alkavat muistuttaa arjen oravanpyörää. Mieli sen sijaan saa vapaasti temmeltää: mielenliikkeet, assosiaatiot ja muistot luovat omaa kaunista kieltään. Kieliopista juuri piittaamatta ne uudistavat kirjallista ilmaisua.

Runoproosalla on monia vapausasteita asettua kirjan sivuille haluamallaan tavalla. Tämä tuo tekstiin visuaalista ilmettä ja rytmiä.

Hoivaviettini herää Huolenpitojen sivulla 41, sillä haluan hoitaa sen kuntoon. Ensin luulin, että painokone oli hetkittäin hellittänyt sekin ja jättänyt osan tekstiä niin himmeäksi, että sitä tuskin kykeni lukemaan. Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin, ettei se vain nähnyt tarpeelliseksi toistaa hoitaa-sanaa sen eri muodoissa. Voisin hoitaa sivun ja vahvistaa sanat näkyviksi.

Åkerblad vie proosakerrontaa raikkaasti kohti runoutta ja tajunnanvirtaa. Vaikka teksti hetkittäin vaikuttaakin ajelehtivan hallitsemattomasti, tarinalla on silti ilmeinen juoni ja logiikka. Huolenpitoja vaatii aistimista sekä sanojen luomaan tunnelmaan ja rytmiin heittäytymistä.

On suostuttava tekstin antamiin merkityksiin: Kaipaan mantelia jonka sisällä kukka puristaa lujasti seiniään. Olen toisinaan jossain hyvin kaukana. Ja aistittava tunnelma:

Kaatosade on lakannut, jäljellä heinikoiden keinumisenjälkeinen paino, suin päin hiljaisuus on ottanut vallan, puuskittainen tuuli pitelee itseään.

Säkeet houkuttavat täydentämään tarinaa ja luomaan mielen näyttämölle kuvia: Seitsemäntoista vuotta:                                                                                                            jossakin kaukana tilhi söi marjan, nyt pihalla kasvaa pihlaja.

Eeva Åkerblad on teuvalaissyntyinen
kirjoittaja ja kirjallisuuden ohjaaja.
Kuva: Joonas Puuppo

Joskus aforismit piipahtavat lausumaan viisauksiaan kuten: tulen olemaan luonani aina ja nyt äänen poissaolo on ääni itsessään. Luon omia merkityksiä ja tulkitsen nämä kaipauksen sanoiksi: Meidän reunamme toisiaan vasten ja ääni sinussa on minun lauluni.

Vaikka ovatkin muuten kovin erilaisia, niin Huolenpitoja tuo mieleeni Katri Lipsonin hienon romaanin Kaikkein haikein leikki. Molemmat teokset rakentuvat taitavalle kielenkäytölle ja luovat oudon, unenomaisen tunnelman, joka pitää hyppysissään.

Hidastelen lukemistani, jotten ahmaisisi Huolenpitojen kirjallisia herkkuja liian nopeasti. Haikein mielin suljen viimein sen kannen, olisin suonut sen jatkuvan. Mutta ei hätää, teoksen musiikki jää soimaan kansien väliin ja mieleni maisemaan.

Hamuan henkeni syreeniin, siirryn ylemmäs, nostan jalkani, kirsikankukkia putoilee varpaista maahan. Tummia nuppuja, virtaavat vedet, kirkkaimmat purot ja valo, ja valo.

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja – Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S. 2022. 109 s. 

Henri Hirvenoja: Venus ja Jupiter

Runoja ruutuvihon laajuisella leikkikentällä

Henri Hirvenojan lapsuuden ja nuoruuden runot vievät aikamatkalle menneeseen. Runokokoelma Venus ja Jupiter paljastaa, miten maailma vähitellen alkaa kasvavalle runoilijanalulle hahmottua ja oivaltavasti sanallistua.

Henri Hirvenoja (s. 1970) kertoo teoksensa esipuheessa löytäneensä isänsä kuolinpesää siivotessaan pahvilaatikon, jossa oli siististi arkistoituna vihkoja ja paperinippuja. Niihin hän oli aikoinaan käsin ja koneella kirjoittanut runoja ja luonnoksia päivämäärineen. 

Hän on nyt julkaissut vuosina 1975–1995 kirjoittamansa runot alkuperäisessä muodossaan runoteoksessa Venus ja Jupiter (Basam Books).

Koska runoilijanalku ei vielä viisivuotiaana osannut kirjoittaa, hän saneli ensimmäiset runonsa äidilleen. Hänellä oli jo tuolloin omintakeinen katse maailmaan ja kyky ilmaista näkemäänsä ja kokemaansa sanallisesti. Runoilijan sielu nousee kepeästi lentoon kuin perhonen.

Kun perhonen / herää aamulla, / se ottaa siipensä, / ja nousee / taivaalle lentämään, // ja tanssii taivaalla / kuin pikkuinen pilvi, / joka on ilostunut.

Kymmenvuotias runosielu on jo oivaltanut kuvataiteen sisimmän olemuksen. Sen, miten taiteilijan sanoma teoksen kautta heijastuu katsojalle ja synnyttää vuorovaikutuksen. Kun teoksia katsoo eläytyen, sanoja ei tarvita, jotta ymmärtäisi näkemänsä.

Tauluilla on ihmeellisin / maailma. / Jos katsot / ja kosketat / voit joutua / sen sisään. // Taulut eivät puhu, / vaan haluavat ihmisiä / omaan taulumaailmaansa.

Murrosikä ansaitsee, totta kai, omat tuskaiset säkeensä. Viisitoistavuotias Henri on jo kovia kokenut. Hän katsoo itseään ymmärtäen ja piirtää tunteensa kaihtelematta paperille. Ilma on sulaa lasia. / Se kovettuu häneen. / Silmissä kipunoivat / kyynelten tähteet. // Pian hän on iskunkestävää, / vaikka kontrolli onkin / vaarassa haljeta. Oi (voi) noita aikoja!

Henri Hirvenoja on helsinkiläinen runoilija, 
Kruununhaasta. Kuva: kotialbumista

Runoilija tunnustaa, etteivät rakkausrunot luonnistu häneltä: runot ja rakkaus / kun eivät tunnu / aidoilta yhdessä. Sydänsurut sen sijaan suorastaan vaativat tulla kirjoitetuksi. Samalla on raastavan itsetutkiskelun paikka.

Ei täällä ole ketään. / Turhaan keikkasin / hänelle ruusukimpun // ja toilailin väärän / rapun ulkopuolella / osamääränä itsetunnostani. Tyttöjen kanssa e aina ole helppoa.

Henrin runosuoni ehtyi lähes kymmeneksi vuodeksi, kunnes harjoitusaika Opetusministeriössä 1994–1995 sai sen taas pulppuamaan. Nämä sanat vain antoivat / odottaa itseään jossain / paperilta ja kynältä piilossa // minä kuitenkin paljastan ne / ilmiannan ne / teen niille muodon

25-vuotias nuorimies on saanut makua arjen haasteista. onko tämä sitä / mitä kutsutaan / arkipäiväksi? // vai onko tämä / sitä mitä kutsutaan paoksi? Työelämästä on runoilu kaukana. Tehdyt työt / voivat saada // pahalle päälle / vaikka niissä / olisi allekirjoitus // diaarinumerot / momentit // kaikki se / oleellinen // kaikki se / joka tekee / työelämästä / niin epäoleellisen

Onneksi ilonaiheitakin löytyy ja Maurinkadun Alkokin on lähellä. Jos minulla ei / olisi muuta kuin / sinut niin siinä / olisi jo monta // syytä ja tekosyytä / lasilliseen viiniä / ja ehkä toiseenkin / lasilliseen // eikä Maurinkadun / Alkoonkaan olisi loppujen lopuksi / pitkä matka // eikä itse asiassa  / olisi pitkää matkaa / minnekään // paitsi todellisuuteen

Vaikka runoilija toisin väittää, niin kyllä todellisuus on vahvasti läsnä hänen kuudennessa runokokoelmassaan. Viehättävä pieni teos vie lukijan matkalle omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Tunnistan runojen tunteet ja tunnelmat, hymyilen Henrille ja itselleni. Elämä kantaa.

Henri Hirvenoja: Venus ja Jupiter. Lapsuuden ja nuoruuden runot 1975–1995.

Basam Books. 2022. 175 s.

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Esikoisromaani Shuggie Bain vei Booker-raadilta jalat alta

 Douglas Stuartin Booker-palkittu Shuggie Bain, kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva kertomus nuoren pojan rakkaudesta alkoholisoituneeseen äitiinsä riipaisee raadollisuudellaan. Samalla teos on lohdullinen tarina selviytymisestä.

Sun on nyt yritettävä sulautua paremmin joukkoon. Sun on yritettävä olla niin kuin ne muutkin vajakit.

Elämä ei jakanutShuggie Bainille valttikortteja. Päinvastoin. Kriitikkojen ylistämä ja lukijoiden rakastama teos Shuggie Bain (WSOY) kertoo pienen, homoseksuaalin pojan rankan tarinan. Samalla Thatcherin köyhdyttämästä Glasgow’n työväenluokan elämästä 1980-luvulla syntyy häkellyttävän armoton kuva.

Romaani starttaa vuonna 1992, kun 16-vuotiaan Shuggien aamu ruokamarketin tiskin takana uuvuttaa. Hän on saanut hoidettavakseen paitsi oman leikkele- ja juustotiskinsä myös sairastuneen työkaverinsa grillipisteen. 

Päivä ei voi alkaa hyvin, jos seurana on seitsemänkymmentä raakaa broileria, ja juuri tänään ne laimensivat hänen haaveittensa suloisuutta.

Tuossa vaiheessa Shuggie on jo selvinnyt pahimman yli. Hän asuu yksin ja käy koulua silloin, kun hänellä oli varaa olla tekemättä töitä marketissa.

Douglas Stuart on kertonut halunneensa opiskella kirjallisuutta, mutta opettaja oli todennut, ettei se hänen taustallaan varmaan onnistuisi. Niinpä Stuartista tuli muotisuunnittelija. Ja Booker-voittaja.

Intron jälkeen varsinainen tarina alkaa kymmenisen vuotta aiemmin Skotlannin köyhtyneessä länsiosassa. Glasgow’n teollisuus on ajettu alas, tehtaita, valimoja ja varustamoja on suljettu. Miehet ovat jääneet työttömiksi, ja slummeihin jäljelle jääneellä nuorisolla ei ole tulevaisuutta.

Elämä on kituuttamista vähillä armopaloilla. Kun viikon tukirahat on käytetty, kaasu- ja muita kolikoilla käyviä mittareita keplotellaan auki ja niistä pihistetään viimeisetkin pennoset. Stuart kuvaa raadollista elämänmenoa eläytyen, intiimeimpiäkään yksityiskohtia kaihtelematta.

Näissä karuissa tunnelmissa Shuggien äiti Agnes sipsuttelee ylpeästi korkokengissään ja viininpunaisessa samettimekossaan. Vuokrakasarmien kaunotar muistuttaa etäisesti Liz Tayloria eikä tunne kuuluvansa slummien köyhään väkeen.

Hän elää kolmen lapsensa, viisivuotiaan Shuggien ja häntä vanhempien sisarusten veli Leekin ja sisko Catherinen kanssa vanhempiensa luona. Iso Shug, hänen puolisonsa, häippäsee toisen naisen matkaan. Hän jättää jälkeensä epätoivoisen kysymyksen, johon ei löydy vastausta:

Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta?

Glasgow'ssa syntynyt Douglas Stuart asuu 
nykyisin New Yorkissa miehensä kanssa.
Kuva: Clive Smith / WSOY

Agnesin ja Shuggien välinen kiintymys kiemurtelee kirjan punaisena lankana, mutta Stuart luo elävää ajan- ja paikankuvaa myös muiden perheenjäsenten vaiheista. Kukin heistä etsii lohtua ja rakkautta omalla tavallaan. Yöllä taksia ajava Iso Shug saalistaa ja käyttää hyväkseen heikompiaan. Rankka elämä raaistaa.

Veli Leek katoaa omiin maailmoihinsa lyijykynän ja lehtiön kanssa. Hän taltioi näkemäänsä ja sen vastapainona unelmiaan taitaviin piirroksiinsa. 

Stuart ei kauhistele eikä paisuttele elämänmenon raadollisuutta. Hänellä on taito yhdistää kauheus ja inhimillinen välittäminen. Hän ei tuomitse vaan ymmärtää ihmisiään, joiden on elettävä niillä vähillä eväillä, jotka heille on suotu.

Agnes turvautuu paitsi pieneen Shuggieen, oluttölkkeihin, joita hän piilottelee ympäri asuntoa ja joista hän lorauttelee pitkin päivää huikkia teemukiinsa. Agnes haluaa ”elää vähän”, toisin sanoen vetää kännit.

Pieni Shuggie hoivaa äitiään, yrittää piilottaa häneltä avustuskupongit, jotta saisi ostettua vähän ruokaakin. Vahtii setiä, joita ilmaantuu asuntoon kassiensa kanssa. Shuggie tiesi, että hänen läsnäolonsa vaikeutti pahojen aikeiden toteuttamista.

Shuggiella on omiakin ongelmia. Hänen on annettu ymmärtää, ettei hän ole ”normaali”, muttei hän tiedä, mikä hänessä on vikana. Kiusattua poikaa halvennetaan armottomasti: homppeli, hinttari, neiti, sanat kaikuvat hänen perässään. Leek yrittää opettaa Shuggieta kävelemään ja puhumaan ”muiden vajakkien tavoin” siinä onnistumatta, vaikka Shuggie sinnikkäästi yrittää näitä taitoja opetella.

Laura Jänisniemi suomentaa oivallisesti kielirekisterin eri sävyt slangista kirjakieleen. Hän tavoittaa Stuartin lempeän ja inhimillisen tekstin poljennon sekä jännityksen ja draaman, joita arjen vastoinkäymiset synnyttävät.

Kohtaukset vaihtuvat kuin huomaamatta tilanteesta toiseen. Romaania lukiessa tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jonka Stuartin ilmeikäs kieli teoksen sivuille heijastaa. Niinpä ei olekaan ihme, että teoksen televisiosarjaoikeudet on ostettu.  ”Saapasepisodi” on elokuvallisuudesta oiva esimerkki.

Jari Järnströmin maalaus Pyhä sankari.

Shuggie ja Leek ovat pihistämässä suljetusta kaivoksesta kuparilankaa, jotta Leek voisi siitä saaduilla rahoilla kustantaa opintonsa taidekorkeakoulussa, jonne hänet on hyväksytty. Vartija kuitenkin yllättää veljekset, ja hurja takaa-ajo alkaa hiilipölyn mustaamalla turvemaalla.

Ahnas mutainen maa imaisee Shuggien saappaat, kun Leek kumartuu pelastamaan hänet pinteestä. Nyt on kiire karkuun, mutta vaikka takaa-ajaja lähestyy uhkaavasti, Leek ei saa veljeään hievahtamaankaan. ”Mä en voi mennä kotiin.” Shuggie huitoi dramaattisesti käsiään. ”Ilman saappaita. Äiti tappaa mut! Niistä on vielä osa maksamatta.”

Agnes yrittää raitistua, mutta kuivat kaudet eivät kestä pitkään, ja hänen itsemurhayrityksensä ajavat tilanteen viimein umpikujaan. Hän ei enää juo juhliakseen, hän juo unohtaakseen, koska ei tiennyt, kuinka muuten olisi pitänyt tuskan ja yksinäisyyden loitolla.

Kun Leek vuorollaan lähtee, hänen neuvonsa pikkuveljelle saa ihon kananlihalle: Jos sua pelottaa jättää äiti yksin, piilota kaikki pillerit kylppäristä. Piilota samalla myös partaterät ja pihviveitset. Shuggie ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan äitiinsä. Hän haluaa näyttää Leekille, että voi auttaa Agnesta parantumaan: Mun on vaan yritettävä enemmän.

Kaikesta karmeudestaan huolimatta teoksen sanoma on lohdullinen: lapset selvisivät. Heitä kantoi välittäminen ja perheenjäsenten välinen solidaarisuus, jotka tekstistä kauniisti välittyvät. Douglas Stuart on omistanut kirjan äidilleen. Rakkaudella on Shuggie Bainin kasvot.

Douglas Stuart: Shuggie Bain 

(Shuggie Bain).  Suom. Laura Jänisniemi. WSOY. 2022. 496 s.

 Jari Järnströmin teoksiin voi tutustua ja niitä voi hankkia Taidelainaamosta. 

Ruusunnuppu puhkesi kukkaan

 Rosebud-kirjakauppojen historia liittyy tiiviisti Krunikan maisemiin. Hannu Paloviidan ja kumppanien unelma omasta kustantamosta, kirjapainosta ja -kaupasta on vaatimattoman alun jälkeen muuttanut osoitettaan, muotoaan ja nimeään. Nyt Rosebudin kruununjalokivenä komeilee Suomen suurin kirjakauppa Sivullinen Kaisaniemessä.

Rosebudin tarina alkoi kruunun hevostallin vintillä Limeksen kirjapainon tiloissa Kirkkokatu 6:ssa vuonna 1987. Limes on Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö, jossa Hannu Paloviita, Timo Ernamo ja Ari Ollinen muiden idealistien mukana pyörittivät kirjapainoa.

Oikeastaan idea syntyi jo ennen hevostallia, tarkentaa Rosebudin toimitusjohtaja Hannu Paloviita. Hänen, Mika Siltalan ja muutaman muun filmihullun tarkoitus oli alkujaan kustantaa elokuvakäsikirjoituksia nimellä Lieke (LImeksen ElokuvaKErho). 

Hanketta kypsyteltiin illanistujaisissa Krunikan legendaarisissa baareissa: vanhassa Pataässässä, Kolmessa Liisassa ja Savannassa.

Lieke ei tule koskaan kannattamaan, sen perustajajäsenetkin tietävät ja melkein myöntävätkin. Lieke on nykyisen kustantamoinnostuksen epätoivoisimpia ja romanttisimpia yrityksiä. Samalla tavalla kuin maalta karkotetut haaveilevat punaisesta mökistä mustaviinimarjapensaiden keskellä, työstään vieraannetut eivät lakkaa unelmoimasta omasta lehdestä tai, sen jälkeen kun Steve Jobs Applen keksi, omasta kustantamosta. 

– Saska Saarikoski, Ylioppilaslehti, 1987

Näiden synkkien pilvien alla toiminta oli tuskin ennättänyt pyörähtää käyntiin, kun kohtalo iski romantikkoja odottamattomalta suunnalta. Lieken suvun lakimies ilmoitti tylysti, että Lieke oli suojeltu nimi, jota ei ollut lupa käyttää. Ongelma kuitenkin ratkesi, kun Lieke-nimestä pudotettiin ensimmäinen e-kirjain pois: Like näki päivänvalon.

Rosebudin toimitusjohtaja
Hannu Paloviita.

Liken matka jatkui Vironkatu 9:n sisäpihan kellariin ja sieltä Kulmakatu 6:en kolmeen kerrokseen, jossa sijaitsivat toimisto ja paino. Ensimmäinen kirjakauppa, Arto Mellerin inspiroima Elävien kirjoissa, avautui sitä vastapäätä Kulmakatu 3:ssa. Kaikkiaan Krunikassa on vuosien varrella sijainnut parisenkymmentä Rosebudin varasto- ja toimistotilaa sekä yli kymmenen työsuhdeasuntoa, joissa puolet firman työntekijöistä asui.

Rosebud onkin yksi Kruununhaan suurimpia yksityisiä työllistäjiä, jonka palkkalistoilla parhaimpaan Like-aikaan oli yli 25 ihmistä. Yksi heistä, Armando Alvarez, tuli Suomeen äitinsä mukana Equadorista kymmenvuotiaana ja aloitti työskentelyn siivoojana. Nykyisin hän toimii Rosebudin korvaamattomana tuotantopäällikkönä.

Rosebudin taipaleella pop-up-myymälöitä on noussut kuin sieniä sateella. Yhteensä rakennettuja kirjakauppoja on ollut kaikkiaan peräti 80 ja yhtä aikaakin toiminnassa tusinan verran. Myymälät ovat sijainneet keskustassa, etäpisteitä ovat olleet Kaapelin, Korjaamon ja Vuosaaren kaupat. Etäisin, Kuopion kauppahallin myymälä, täytti juuri kymmenen vuotta.

Kun Liken julkaisutoiminta paisui vuosi vuodelta, töitä yötä myöten paiskinut Hannu tuumasi, että oli muutoksen paikka. Hän myi kirjankustantamisen liiketoiminnan Otavalle vuonna 2005, kun Like oli juuri muuttanut Liisankadulle. Nyt se jatkaa toimintaansa itsenäisenä Otavan sisäpihan puutalossa Uudenmaankadulla.

Like-nimi meni kustannustoiminnan myötä, joten jälleen oltiin nimiongelman äärellä. Kirjakauppatoiminta tarvitsi uuden nimen. Tämä ei tuottanut suurtakaan päävaivaa, sillä Hannulle oli itsestään selvää, että kirjakauppaketjusta tulisi Rosebud.

Itsekin elokuvateatterissa työskennellyt Hannu oli 1980-luvulla osallistunut muiden filmifriikkien mukana Mukkulan Citizen Kane -elokuvaseminaariin ja katsonut kyseisen elokuvan kymmenisen kertaa. Rosebud (ruusunnuppu) on monesti maailman parhaimmaksi äänestetyn elokuvan pienen Kanen puisen kelkan nimi. Se merkitsi lapselle rakkautta ja turvaa.

Aino Keinäsen taiteilijakirjateos Nuppu Gallerian näyttelyssä.

Tällä hetkellä Rosebudin toimistotilat sijaitsevat Meritullinkatu 21:ssä. Ainoan oman tilan Hannu osti entisestä Elannon talosta Mariankatu 21:sta vuonna 2007. Sen tiloissa toimii kirjakaupan ohella Nuppu Galleria, jonka vaihtuvissa näyttelyissä on ollut esillä niin maalauksia, valokuvia kuin installaatioita.

Parhaillaan nähtävänä on Aino Keinäsen ja Antti Raitalan teoksia, jotka vievät todellisuuden tuolle puolen. Heidän monitasoiset ”veistoskollaasinsa” ja installaationsa ihastuttavat estetiikallaan ja kutsuvat katsomaan tarkemmin niiden pinnan alle. Teokset myös hymyilyttävät hiljaisella huumorillaan. Näyttely jatkuu 3.9. saakka.

Tärkeintä kuitenkin ovat kirjat ja ennen kaikkea painetut kirjat. Ne ovat kokonaistaideteoksia, joiden kannet, taitto, päänauhat ja kuvitus luovat kutkuttelevan kouriintuntuvaa odotusta ennen kuin niiden kansien välisiin maailmoihin sukeltaa.

Rosebud Sivullinen on kirjallisuuden ystävien aarreaitta.

Hannun toistaiseksi suurin hanke, Rosebud Sivullinen, sijaitsee Kaisa-talossa entisen Pukevan 1 400 neliön tiloissa osoitteessa Kaisaniemenkatu 5. Valoisan ja avaran myymälän hyllyiltä ja varastoista löytyy tasokasta kirjallisuutta moneen makuun: kaunoa ja tietoa, suomen- ja vieraskielistä. Eri kirjanimikkeitä on tarjolla kaikkiaan lähes 45 000 kappaletta.

Sivullisessa myös tapahtuu koko ajan. Sen stagelle, lavalle, mahtuu kuusi ihmistä keskustelemaan kirjallisuudesta, ja yleisölle on varattu sata istumapaikkaa. Stagen tilaisuudet myös striimataan, joten niitä voi myöhemminkin katsella ja kuunnella, jollei itse ehtinyt paikalle. Sivullinen_Stage -linkistä pääsee aarteen äärelle.

Me krunalaiset olemme onnekkaita, kun aivan nurkan takana aukeaa kirjallisuuden ihmemaa. Ei tarvitse kuin avata ovi Mariankadulla tai Kaisaniemenkadulla ja astua sisään. Saska Saarikoski oli sittenkin väärässä. Hannu Paloviidan unelmilla on siivet, jotka kantavat.

Rosebud Books

Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä

Kirjallinen Á la carte

Tuija Välipakka tarjoilee teoksessaan Kirjailijan keittiössä paitsi kirjailijoiden kokkaamia herkullisia aterioita myös heidän ajatuksiaan ja tarinoitaan, jotka monin tavoin kiertyvät ruoan ympärille.

Kirjailija havaitsee hienoimmatkin nyanssit ja sopii siksi parhaiten keittotaiteen harjoittajaksi.                                  Alexandre Dumas teoksessaan Le Grand Dictionnaire de Cuisine (1873)

Nämä herkkuporkkanat olivat lahja
Ville Hytösen naapurilta.
Kuva: Tuija Välipakka

Kun avaan Tuija Välipakan kookkaan, herkullisesti kuvitetun teoksen Kirjailijan keittiössä (Siltala) sen kansien välistä tulvahtaa tuoksuja – aivan kuten Arundhati Royn Booker-voittajasta Joutavuuksien jumala – jeeraa, garam masalaa, kanelia, sahramia ja korianteria.

Välipakka on vieraillut kahdessatoista kirjallisessa keittiössä juttelemassa emäntien ja isäntien kanssa ruoan ja kirjallisuuden suhteesta herkkupatojen äärellä. Kirjansa alkupalana hän tarjoilee annoksen keittokirjojen historiaa.

Näiden opusten resepteistä paljastuu ruoan monia ulottuvuuksia.  Aikojen saatossa keittokirjojen taloudelliset ja sosiaaliset painotukset ovat vaihtuneet nykyisiin ruoan eettisyyttä ja vegaanisuutta korostaviin ominaisuuksiin. Kirjoittaja tunnustaa istuvansa usein alas ja vierailevansa keräämissään keittokirjoissa, sillä teokset ovat hänelle huoneita, joissa on ikuinen juhla ja joulu.

Enpä tiennyt, että ruokahifistely ja fine dining ovat saaneet alkunsa giljotiinista! Ranskassa kerrotun tarinan mukaan kokit jäivät työttömiksi, kun heidän aateliset isäntänsä menettivät päänsä giljotiinissa. Niinpä he alkoivat perustaa ravintoloita, ja näin porvaristokin pääsi nauttimaan hovien herkuista.

Moni kirjailija on kuvannut ajan henkeä ruoan avulla. Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa naisten välinen kielletty intohimo purkautuu hillittömänä mässäilynä. Toisinaan ”gastrofiktiossa” voi ruoasta nautiskelun sijaan olla aiheena ravinnon puute, riuduttava nälkä. Aki Ollikaisen ohutta, Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanutta Finlandia-ehdokasta Nälkävuotta en kuivin silmin kyennyt lukemaan.

Joskus jo teoksen nimi herättää kirjallisen ruokamuiston. Johanna Sinisalon dystooppinen jännäri Auringon ydin puraisee mieltäni yhtä julmasti kuin chilin kapsaisiini makuhermoja:

Tuija Välipakka on tamperelainen 
kirjailija. Kuva: Emilia Välipakka

Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku.

Moni kirjailija osoittautuu varsinaiseksi masterchefiksi. Sofi Oksasen Munakoisopadan valmistus vie lähes kuusi tuntia. Jälkiruokapäärynät hän kuullottaa valoviinissä ja kuorruttaa itse valmistetulla toscalla.

Helpommalla pääsee, jos noudattaa Ville Hytösen Nälkätaiteilijan keittokirjan mainioita hävikkiruokareseptejä. Ollin huulirasvapastan valmistuksesta selviää tumpelompikin kokki käden käänteessä. Ville oppi köyhäilyn jo 16-vuotiaana muuttaessaan pois kotoa opiskelemaan. ”Olin aivan sairaan köyhä”, kommentoi kirjailija tuon aikaista ahdinkoaan.

Nykyään kirjailija ja maailmanmatkaaja asuu puolisonsa Anniina Ljokkoin kanssa idyllisessä puutalossa Suurupin pienessä majakkakylässä 25 kilometrin päässä Tallinnan hälinästä. Puoliso on jo valmistanut vieraalle alkupalaksi Paprikadipp Kreeka pähklitegaa eli saksanpähkinäistä paprikadippiä

Kirjailijat tarjoilevat meille teoksillaan hengen ravintoa. Jotta tämä olisi mahdollista, heidän on pysyttävä hengissä ja ansaittava elantonsa. Valmistaessaan Muhan libanonilaista kanaa Sirpa Kähkönen paljastaa rankan totuuden: Yli kympin lounas satunnaistuloja nauttivalle taiteilijalle on kova hinta.

Juha Itkonen on havainnollistanut kirjailijalle maksettavia korvauksia Kirjailija-lehdessä osuvasti: Syödessäni yhden ravintolalounaan syön melkein neljä kovakantista tai vaihtoehtoisesti peräti kaksikymmentä pokkaria.

Kähkönen on riipaisevasti kuvannut jatkosodan jaloissa sinnittelevien siviilien ponnisteluja Lakanasiivet-romaanissaan, kun Anna tempoo maasta voikukkaa, nyt trendikkäänä pidettävää vihannesta:

Hän ei pelännyt kokeilla mitään sellaista, oli kulkenut äitinsä kanssa seitsemän vanhana keräämässä suovehkaa, sitä kuivannut ja siitä hätäleipää leiponut sinä talvena, kun mitään ei ollut.

Viggo Wallensköld kokkaa pasta bolognesea.
Kuva: Tuija Välipakka

Hienoista sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistavista maalauksistaan tunnettu Viggo Wallensköld oppi sienten salat taiteilijavanhemmiltaan. Hän jakaa tietouttaan professori Anatolij D. Mbdrinovin psykedeelisistä tutkimuksista kertovissa kirjoissaan. 

Humoristis-mystisten teosten rihmastot ovat harhauttaneet jopa antikvaristia, joka oli luokitellut sielutieteilijän sienitutkimuksen puutarhakirjoihin.

Wallensköld tunnustaa, ettei ole kummoinenkaan ruoanlaittaja. Ruokakirjoja hän on silti ahminut pienestä pitäen kuin romaaneja ihan vain viihtyäkseen: 

Lautasella saattoi olla Saarioisten valmispitsa, mutta luin sen kanssa keittokirjoja. Niistä näki, miten söivät onnelliset ihmiset.

Tuija Välipakan asiantunteva, eloisa ja välitön kerronta luo Kirjailijan keittiöön kotoisan tunnelman. Aivan kuin itsekin istuisin hänen ja kulloisenkin kirjailijan seurassa juttelemassa ruoasta ja kirjallisuudesta popsiessani Juha Siron linnunpesiä ja Anneli Kannon keskiaikaista pannaria.

Kirjansa loppuun Välipakka on kattanut jälkiruoaksi kuuden sivun mittaisen luettelon kaunokirjallisia teoksia, joissa ruoka on osa tarinaa. Vesi kielellä listaa tutkiskellessani on vaikea päättää tilaisinko Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman vai Bubul Sharman Munakoison kiukun? Pitkän harkinnan jälkeen päädyn lupaavalta kuulostavaan Satu Taskisen Täydelliseen paistiin.

Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä. Siltala. 2022. 264s.