Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Aurinko loistaa lyttääntyneestä tinatuopista

Aki Ollikainen on jälleen kirjoittanut suuren pienen romaanin. Kristuksen toinen tuleminen sulkee sisäänsä koko näkyvän maailman ja pyrkii lyyrisellä kielellään sen tuolle puolen.

Mikä on, on katoava. Mikä on kerran ollut, on aina oleva.

Aki Ollikaisella on taito tiivistää, maalata komeita näkyjä muutamalla lauseella. Tämän hän tekee myös neljännessä hienossa romaanissaan Kristuksen toinen tuleminen. Se alkaa kauniilla kuvalla, riemulla, kun kevättulvan vesimassat laulavat ylistyslaulua alati eteenpäin virtaavalle voimalle, veden ikuiselle kiertokululle.

Euroopassa kuohuu vuonna 2013, niinpä nuori laulajapariskunta Aarne ja Ida ovat lähteneet kaupungin levottomuutta karkuun maaseutukiertueelle.”Ei meitä saa erilleen edes kuolema”, Ida huutaa Aarnen korvaan kosken kuohun yli.

Aarnen keuhkoista purkautuva verenpunaisen kosken kuohahdus sen kuitenkin tekee. Keuhkotuberkuloosia sairastava Aarne passitetaan keuhkotautiparantolaan. Myöhemmin hän kertoo Idan valinnasta nuorelle kohtalotoverilleen Gasellille: Häneltä minä kuolin, kun taudin sain.

Kuolema kulkee tästedes Aarnen kintereillä monenlaisessa ilmiasussa. Sinnikkäimmin sen viestiä kuljettaa kirjankannen hiilenmusta suuri lintu, palokärki, päälaki kuin veriysköksellä pyyhitty. Samoin kuin Ollikaisen edellisessä teoksessa Pastoraalissa tässäkin luonto elää kertomuksessa vahvasti mukana, ja monenlaiset mystiset elementit ja enteet säestävät tarinan kulkua.

Parantolassa Aarnella on aikaa pohtia eksistentiaalisia ongelmia. Kysymykseen, missä elämän korkeaveisu kirkkaimmin soi? hän vastaa: kaikissa sairaissa, joissa kituliaat liekit kieltäytyvät sammumasta ankarimpaankin tuulenpuuskaan. Tämän hän kokee ihan konkreettisesti taikavuorellaan.

Aki Ollikaisen kuvasi Laura Malmivaara.

Samoilla linjoilla liikkuvat myös parantolan viisaan ylilääkäri Behrensin ajatukset. Hän käyttää opetusvälineenä kolhiutunutta tinatuoppia, jonka kylki heijastaa auringon valoa.  ”Tahdotko sinä nyt sanoa, että minä olen tällainen rattaan alle jäänyt tina-astia?” Aarne kysyi. Behrens nyökkäsi ja jatkoi: ”Silti sinustakin voi heijastua koko auringon kirkkaus.”

Kristuksen toinen tuleminen perustuu paljolti elävien henkilöhahmojen jutusteluihin. Sen lyhyet luvut ovat kuin näytelmän kohtauksia. Jotkut niistä ovat niin pakahduttavan sydäntäsärkeviä, etten niitä Nälkävuoden tavoin silmät kuivina kyennyt lukemaan.

Ollikainen onkin inhimillisten tunteiden armoitettu tulkki. Tämän lisäksi hänen elävää tekstiään lukee kaikilla aisteilla, sen näkee, kuulee ja tuntee. Kun aurinko vaipuu vuorten taakse, se jättää jälkeensä oudon sinihehkuisen kajon hangen pintaan. Vai liekö tuo valo tullut jostain syvältä maan povesta. Se leijui pakkasilmassa kuin sävelten kaiku sinfonian jo päätyttyä ja soitinten vaiettua.

Keuhkotuberkuloosi vei Aarnelta äänen ja sen myötä musiikin. Nyt hän pyytää taitavaksi maalariksi osoittautunutta Gasellia tuomaan sen takaisin: ”Maalaa minulle maisema, jonka näet kun suljet silmäsi. Niin kuin yrittäisit vangita kankaalle säveltä.”

Teoksessa risteilee kaksi tarinalinjaa. Toisessa seurataan Aarnen taivalta, toisaalla syrjäisen pohjoisen kylän elämänmenoa. Siellä talollinen ja saarnamies Kustaa Anttola jyrisee väkevää Herran sanaa, kun pirtin ruudun taakse ilmestyy kaitakasvoinen, parrakas mies. Aurinko luo liekehtivän kruunun hahmon pään ympärille.

Yksityiskohta Jami Hynysen maalauksesta
Nothing is real.

Näin sai Kristus lihallisen muodon lempeässä, vajaamielisessä joutomies Viljaamissa. Tämä tiesi olevansa yhtä luomakunnan kanssa, sillä hän oli linnuissa, tuulessa, kanervien tuoksussa. Vain typerykset näkivät hänet ihmis-Viljaamina.

Tarinat kohtaavat toisensa pohjoisessa, jonne Aarne on lähetetty valvomaan Keisarikunnan sotatarvikekuljetuksia Jäämeren rannalle. Huoltoreitin jylhät maisemat lumoavat kulkijan. Meren suunnaton autius saa hänet mietteliääksi.

Jumalan ymmärtäminen vaatii tällaisen maiseman, Aarne ajatteli kuunnellessaan aaltojen paiskautumista loputtomasta pimeydestä vasten rantakalliota.

Kun hurmahenkinen saarnamies Kustaa Anttola näkee lihallistuneen Kristuksen kahtena, alkaa marssi pitkospuita pitkin nevalle. Kristuksen toinen tuleminen johtaa viimein hurjaan Danse Macabreen kurkisuolla. Sen päätyttyä tupasvillojen valkoiset latvukset jäävät hiljaa huojumaan leppeissä tuulenpuuskissa.

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen. Siltala. 2022. 158 s.

Jami Hynysen näyttely Dimensions Galleria G12:ssä 10.11. saakka. 

Sauli Miettinen: Pepe Willberg. Muuttuvat tiet

 Pepe Willberg: ”Olen elänyt musiikille”

Tulkinnan mestari juhlii 60-vuotista uraansa tietokirjailija Sauli Miettisen kirjoittaman elämäkerran Pepe Willberg. Muuttuvat tiet siivittämänä. Teos valottaa elävästi tinkimättömän laulajalegendan taivalta – niin menestyksen kuin vastoinkäymistenkin hetkillä.

Välillä olen ollut polvillani, toisinaan parikymmentä senttiä irti maasta, mutta sellaista vuoristorataa tämä elämä on. Ja olen hyvin tyytyväinen tähän vuoristorataan.

Pepe Willbergin elämäkerran julkistajaisissa Otavassa oli juhlan tuntua. Koolla oli ystäviä ja yhteistyökumppaneita kymmenien vuosien takaa: Aira Samulin, Jorma Uotinen, Helena Lindgren, Danny, Esa Saarinen ja Pipsa Pallasvesa muiden muassa.

Edellisestä elämäkerrasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, ja sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Päivitystä siis tarvittiin. Sauli Miettinen kirjoitti nyt myös uudesta näkökulmasta:

 ”Halusin, että Pepe on keskiössä joten kollegoiden haastattelut jäivät vähemmälle. Jututin myös ihmisiä musiikin ulkopuolelta, silti mentiin musiikki edellä”.

Miettinen tunnetaan eloisasti kirjoitetuista elämäkerroistaan: Marlene Dietrich – nainen ja tähti, Uskomaton Aira Samulin, Jorma Uotinen ja Muska. Hänen teoksissaan yhdistyy tietokirjailijalle välttämätön tarkkuus aiheestaan aidolla kiinnostuksella kertovaan tekstiin. Elämäkerrat sisältävät myös kattavan hakemiston ja lähdeluettelot.

Pepen elämän alkutahdit eivät olleet hääppöiset. Varhaislapsuutensa hän vietti puutalossa Kakolan vankilan liepeillä parinkymmenen neliön hellahuoneessa äitinsä ja äidin vanhempien kanssa. Asuntoon juoksi kylmä vesi, puusee oli pihan perällä. Puutetta ei kuitenkaan ollut, eikä nälkää nähty.

Ensikosketuksen musiikkiin tarjosivat radio ja äidin neljä äänilevyä: Glenn Millerin orkesteri sekä Nat King Cole veivät hänet swingin ja jazzin maailmaan, Harry Belafonten lauluissa soivat karibialaiset vaikutteet, Mario Lanza puolestaan tutustutti ooppera- ja operettisävelmiin.

Lauttasaarelaispoikien ensimmäiseltä The Islanders -bändiltä puuttui rumpali. Onneksi Pepen äiti oli nähnyt ystävättärensä kotona tämän pojan komean rumpusetin. Ulkosaarelaisen rumpalin taidoista pojilla ei ollut hajuakaan, mutta setti oli hieno. Niinpä sen isäntä Hasse Walli sai pestin. ”Oikeaksi” solistiksi saatiin myöhemmin Danny.

Sauli Miettinen on tuottelias, tänä
vuonna häneltä on ilmestynyt peräti
kaksi tietoteosta.
Kuva: Hannele Salminen

Loppu on historiaa, jota Miettinen kirjassaan lennokkaasti kuvaa. Taipaleen varrella syntyy bändejä: Beatmakers, Jormas, Paradise, Mestarit, Fyrkka, PopTenorit, Finntastic, josta ei tullut Suomen Abbaa. Myös Henrik Otto Donnerin kanssa Pepe teki taiteellisesti korkeatasoisia produktioita. Kiertueet, keikat, levyt ja albumit seurasivat toinen toistaan.

”Saat miehen kyyneliin” –biisi avitti Jormaksen lyhyessä ajassa Suomen suosituimmaksi bändiksi ja 19-vuotiaan Pepen sen nokkahahmoksi. Nuori mies ei saavutuksillaan ylpeillyt, sillä tärkeintä Pepelle oli kehittyä muusikkona. Hesarin haastattelussa vuonna 2014 hän kertoi pitävänsä 1960-lukua uransa tuohon saakka parhaimpana aikana: Se homma alkoi vähitellen kuulostaa musiikilta.

Taiteilijaelämä vaati aika ajoin luovaa ongelmanratkaisukykyä. Kun Pepen vaimo ja tytär katosivat Kajaaniin, tämä majoittui tilapäisesti Ande Päiväläisen olohuoneeseen. Erään keikkareissun jälkeen asunnosta ei löytynyt aamiaiseksi muuta kuin Erik Dannholmilta saatu vajaa pullo Johnnie Walkeria sekä appelsiinimehua. ”Hyvin lähti päivä niinkin käyntiin”, Pepe muistelee.

Artistin yksityiselämän langat olivat pahemman kerran solmussa, kun Pepen nykyinen vaimo Pauliina tarttui ohjaksiin. Nykyään Pauliina vertaa miehensä taakse jääneitä ihmissuhdekuvioita Kauniisiin ja rohkeisiin. Tuolloinen tilanne ei nuorikkoa kuitenkaan pelottanut, ja niinpä terveydenhoitajana työskennellyt Pauliina jätti työnsä ja ryhtyi artistimiehensä manageriksi.

Vuoden 2014 keväällä ilmestynyt Pepe & Saimaa nousi saman tien Suomen albumilistan kärkeen. Hehkutettu albumi siivitti Pepen menestystä: se toi hänelle ensimmäisen oman kultalevyn, pitkäsoitto valittiin vuoden rockalbumiksi ja Pepe Vuoden 2014 miessolistiksi.

Armoitettu sanoittaja Vexi Salmi teki tekstit yli 30:een Pepen laulamaan kappaleeseen. Niiden joukkoon kuuluvat ikivihreät ”Elämältä kaiken sain”, ”Aamu” ja viimeiseksi jäänyt ”Joulu, joulu tulla saa”. Sanoittajalegenda kuoli vuonna 2020. ”Koen, että olimme hengenheimolaisia. Hän oli romantikko niin kuin minäkin”, totesi Pepe tuoreeltaan.

Pepe ja Pauliina lähdössä Linnan juhliin vuonna 2012. Pauliinalla on yllään JukkaRintalan suunnittelema silkkisatiininen kukallinen iltapuku.

Pepe on viime aikoina harjoitellut ooppera-aarioita. Miettinen toteaakin kirjassa, että sen ansiosta Pepe Willberg saattaa olla nyt elämänsä parhaassa laulukunnossa. Tunnelmat ovat muutoinkin juhlavuonna korkealla.

Pepestä on tekeillä dokumentti, uuteen albumiin Muuttuvat tiet on valittu parhaita paloja artistin 2010-luvulla levyttämistä biiseistä, ja pari uuttakin on mukana.  Parhaillaan menossa on 60-vuotisen uran juhlakiertue, joka päättyy 14.12. Espoon Metro Areenalle. Kiertueen seremoniamestarina toimii Jorma Uotinen.

Näin Sauli Miettinen luonnehtii Pepeä kirjassaan: hän tietää arvonsa, mutta ei elvistele eikä tärkeile. Koruton habitus yhdistyy ujoon ilkikurisuuteen ja nykyisin myös terävään sarkasmiin. Annetaan seremoniamestarille viimeinen sana: Pepessä on hiljaista karismaa, joka sykkii ja luo tilaan jännitteen. Hän ei koskaan tyrkytä itseään, mutta siitä huolimatta hän tulee hyvin lähelle.

Tiet muuttuvat, mutta Pepen taipaleella soi aina musiikki.

Sauli Miettinen: Pepe Willberg. Muuttuvat tiet. Otava. 2022. 3.3 s.

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 Fragmentit vievät kohti olemisen syvintä salaisuutta

Kautta koko laajan tuotantonsa moderni klassikko Clarice Lispector halusi päästä elämän intiimiin ytimeen, minne sanat eivät yllä. Omintakeisella tyylillään hän kuitenkin – sanoja käyttämällä – tavoittaa välähdyksen sielun mysteeristä postuumissa teoksessaan Elämän henkäys.

Jokaisessa sanassa sykkii sydän. Kirjoittaminen on elämän intiimin totuuden rankkaa etsintää.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Hän jatkaa näiden aiheiden käsittelyä Teoksen klassikkokirjoja julkaisevan Baabel-sarjan romaanissa Elämän henkäys. Nyt Lispector kirjoittaa sielu vereslihalla ja altistaa itsensä ”uudenlaiselle fiktiolle”. Ruumis on sieluni varjo. Tämä kirja on minun varjoni, toteaa teoksen kertoja, Kirjailija. Hän on mies, joka itsekin kirjoittaa romaania ja päiväkirjaa.

Kirjailija haluaa luoda henkilöhahmon, jotta hän tämän kanssa käymänsä vuoropuhelun myötä ymmärtäisi paremmin itseään, kävisi näin dialogia itsensä kanssa. Niinpä Kirjailija puhaltaa elämän hengen romaanihenkilöönsä, nuoreen naiseen Ângela Praliiniin, joka myös kirjoittaa.

Elämän henkäys muodostuu pääosin näiden kahden käymän ”vuoropuhelun” kautta. Tosin varsinaisesta dialogista ei ole kyse, sillä kumpikaan ei juuri kuuntele toista tai vastaa tämän kysymyksiin ja sanomisiin vaan kertoo sen sijaan omista ailahtelevista mielenliikkeistään ja ajatuksistaan.

Kirjailija on luonteeltaan vakaa ja pohdiskeleva, Ângela puolestaan lepattava ja tunteidensa armolla. Ângelassa ei tunnu olevan hienostuneisuutta. Hän on minusta vähän skandalöösi. Koska on vapaampi kuin minä, analysoi Kirjailija.

Yhdessä Ângelasta ja Kirjailijasta syntyy Lispector, hänen äänensä ja ristiriitaiset ajatuksensa. Kirjailijan sanat kuulostavat aivan Lispectorilta: Tähän on kirjoitettu, minusta ja Ângelasta, revityn sielun rippeet, ne ovat rinnakkaisleikkauksia todellisuudesta joka pakenee minua jatkuvasti.

Lukuisia Clarice Lispectorin teoksia hienosti suomentaneen Tarja Härkösen mielestä ”Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa”. Kirjailija on samaa mieltä: Kirja tapahtuu minulle, minusta minulle.

Clarice Lispector voitti useita merkittäviä
 kirjallisuuspalkintoja.

Kirjoittaminen oli Lispectorille elinehto, pakko, sillä näin hän pääsi lähemmäs ”maailmaa, joka on sisälläni”. Hän etsi ”oikeita sanoja” sanojen takaa, joilla voisi ilmaista ”sitä jotain”, maailmankaikkeuden pyhää pyhyyttä, jolle ei ole sanoja. Teen kaiken mahdollisen kirjoittaakseni sattumalta. Haluan että lause tapahtuu. En osaa ilmaista itseäni sanoin. Se mitä tunnen ei ole ilmaistavissa sanoin.

Lispectorin kirjat ovat seikkailu ihmisenä olemisen ytimeen. Tuntuu kuin hän samalla matkalla haluaisi ottaa haltuunsa koko universumin sen alkuräjähdyksestä pienimmän kvanttihiukkasen värähtelyyn. Esineet ovat tiivistynyttä, värähtelevää energiaa.  Sanakin on esine – eteerinen esine jonka minä nappaan ilmasta suullani kun puhun.

Elämisen henkäys koostuu fragmenteista, sirpaleista ja välähdyksistä. Teokseen on heittäydyttävä tunteella ja sen ”ymmärtäminen” on hylättävä, sillä se on ymmärtämisen tuolla puolen. On pyrittävä samaan kuin Ângela, joka haluaa ymmärtää yli ymmärryksen … ymmärtää ymmärtämistä itseään.

Kaiken tämän perusteella voisi luulla, että Elämän henkäys on vaikeaselkoista luettavaa. Lispector toteaa itsekin: Tiedän, että tämä kirja ei ole helppo, mutta jatkaa: vaikka onkin helppo niille, jotka uskovat mysteeriin.

Jos kirja paikka paikoin ei ole helppo lukijalle, voi vain kuvitella, millainen haaste se on kääntäjälle. Hänen on omaksuttava Lispectorin mielenmaisema, heittäydyttävä hänen laillaan tekstiin, joka tuntuu kuljettavan itse itseään. Tarja Härkönen tavoittaa Claricen ”elämän soinnin” oivallisesti.

Elämän henkäyksessä ei ole juonta eikä varsinaista tarinaa, ne löytyvät pinnan alta ja rivien väleistä. Lauseet, ”joiden keskinäinen yhteys on näennäisesti huteraa”, ovat niin merkityksistä tiiviitä, että tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa, sen sisältöä ja ulottuvuuksia. Ilmankos: Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Kirjoittaminen oli Lispectorille seikkailu: En koskaan tiedä mitä minulle tapahtuu sanojen muodossa. Olen kiinnostunut kirjoittamisestani vain silloin kun se mitä kirjoitan yllättää minut. Todellisuus ei hänelle riittänyt, se oli vain valveunta, jonka takana piili se ”jokin”. Pärjään ilman todellisuutta koska voin saada kaiken ajatuksen kautta.

Sirpa Särkijärven maalaus Transcription 85

Kuoleman läsnäolo tuntuu tekstissä yhä voimakkaampana Elämän henkäyksen lähestyessä kohti loppuaan. Onkohan niin että kuoleman jälkeen alkaa suuri abstraktio? Suomentajan kiinnostavissa jälkisanoissa tähän löytyy syy: Lispector oli kuullut sairastavansa munasarjasyöpää alkaessaan kirjoittaa teostaan.

Musiikki soi teoksen lehdillä: spiraalina nouseva klarinetti, tumma sello. Silti ”kauneinta musiikkia maailmassa on tähtien välinen hiljaisuus”. Lispector kirjoittaa lähes runoproosaa: 

Myös huilun äänessä on suuri hiljaisuus: se avaa mustan hiljaisuuden ontot tilat koko laajuudessaan aikojen loppuun asti.

Lispector työsti Elämän henkäystä samaan aikaan kuin viimeistä hänen elinaikanaan julkaistua teosta Tähden hetki.  Sen päättyessä soi musiikki, silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.

Clarice Lispector: Elämän henkäys (Um Sopro de Vida).

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen. Teos. 2022. 182 s.

Sirpa Särkijärvi käsittelee näyttelyssään Everloving identiteettiin ja ajatteluun liittyviä teemoja Galleria AMA:ssa 30.10. saakka.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä

Mitä sinä haluat, Oséias?

 Luiz Ruffaton romaanin Päättyy myöhäinen kesä minäkertoja palaa lapsuutensa maisemiin Brasilian syrjäseuduille. Hän etsii itseään ja vastausta kysymykseen: Millä hetkellä elämä otti takapakkia?

Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste.

                                    Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut.   

Luiz Ruffato on yksi arvostetuimmista brasilialaisista nykykirjailijoista. Hän syntyi ja työskenteli hanttihommissa pienessä Cataguasesin teollisuuskaupungissa, josta hänen uusin suomennoksensa Päättyy myöhäinen kesä (Into) saa alkunsa.  Katujen todellisuuden hän koki asunnottomana Sao Pãulossa ennen menestystään kirjailijana.

Koska lääkäri ei ole antanut paljon elinaikaa entiselle myyntiedustajalle, kuusikymppiselle Oséiakselle, hän haluaa tehdä rauhan menneisyytensä kanssa. Niinpä hän palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Cataguasesiin, josta lähti jo kymmeniä vuosia sitten töihin Sao Pãuloon.

Lapsuuden maisemat eivät ole ennallaan, ne ovat turmeltuneet ja saastuneet. Näky on yhtä murheellinen kuin hänen mielenmaisemansa: 

Roskat ovat levällään pitkin jalkakäytävien reunakiveyksiä. Kerjäläiset ja kamanmyyjät kilpailevat ohikulkijoista. Televisio hypnotisoi asiakkaat puoleensa kapakoissa, baareissa ja ravintoloissa.

Ruffaton luettelemat lukuisat, tarkat yksityiskohdat lipuvat silmien editse kuin elokuvassa. Oséiaksen vaivalloisen vaelluksen vaiheet, ja hänen toimiensa hypnoottinen toisto takovat kuin mantra, joka vie kohti väistämätöntä loppua.

Vaikka mitään kovin ihmeellistä kirjassa ei tapahdu, harvoin olen silti minäkertojan seurassa kulkenut näin intensiivisesti maisemassa ja mielessä. Oséias kaipaa entistä itseään, menneisyyttään ja sen ihmisiä niitä kuitenkaan löytämättä. Hän alistuu kohtaloonsa: Olen pelästynyt haamu, joka törmäilee menneisyytensä paikoissa levottomina liikkuviin vainajiin.

Oséias on kadottanut yhteyden sisaruksiinsa jo kauan sitten, mutta etsii heidät nyt käsiinsä toisen toisensa jälkeen. Ja pettyy, sillä kosketuspinta heihin on hapertunut vuosien myötä. Hänen kopea sisarensa Rosana, joka on naimisissa väkivaltaisen veronkiskurin kanssa, ei innostu tapaamisesta: Mitä sinä haluat, Oséias?

Luiz Ruffato on voittanut lukuisia 
kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Marcia Zoet

Rosanan aikuinen tytär kuvaa elämäänsä vanhempiensa varakkaassa huvilassa, jossa ihmiset korkeintaan sietävät toisiaan: Olemme kiertäviä planeettoja siinä talossa, eno. Aina välillä liikeratamme risteävät ja melkein tuhoudumme siinä.

Brasilian nyky-yhteiskunnan ongelmat – eriarvoisuus, korruptio, väkivalta ja huumeet – piinaavat lähes joka sivulla. Ihmisen arvo mitataan rahassa: ”Minkä tyyppisiä palveluja hän tarjoaa?” ”Jätehuoltoa, hän kerää jätteitä.” ”Ah, ja hän on tohtori?” ”Meille köyhille kaikki rikkaat on tohtoreita”, Valéria sanoo lumoavasti.

Tarja Härkösen suomennos soljuu jälleen niin sujuvasti, etten huomaa lukevani käännöstä. Keskustelut, tapahtumat ja muistot sulautuvat kuin huomaamatta toisiinsa niin Oséiaksen mielessä kuin samassa lauseessa. Näin hänen harhailunsa luo tunteen kuin olisin itse mukana väsyneenä ja hikisenä.

Oséias tuntee epäonnistuneensa ihmisenä. Hänen avioliittonsa päättyi eroon, yhteydet poikaan ja sukuun katkesivat, hän sai potkut töistä. Eniten hänen mieltään kuitenkin varjostaa lapsuudessa sattunut tragedia, hänen sisarensa Lígian kuolema.

Ruffato tekee kuten Tšehov, joka Vanja-enossa esitteli huolettomasti pistoolin kertomuksen varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin siitä tuli tärkeä osa tarinaa. Samoin Oséiaksen mainitseman revolverin kohtalokas merkitys hänen elämässään paljastuu tarinan edetessä.

Hannele Salminen: Lehtisommitelma

Hiekka Oséiaksen tiimalasissa valuu: Armoton aika syövyttää salaa nykyisyyttä, joka menee ohi kuin kirjan juoni. Katumus valtaa hänen mielensä: Vaelsin vailla suuntaa aikaa haaskaten, tuhlari … Ja nyt…

Oséiaksen viiden päivän vaelluksen jälkeen päättyy myöhäinen kesä. Hän on taivaltanut pölyisillä kaduilla, parhaat päivänsä nähneissä maisemissa, ihmisten hälinässä matkansa päätepisteeseen. Hän on palannut alkuun, ja ympyrä sulkeutuu. Oséias ymmärtää, ettei menneisyyttä saa takaisin, se elää vain epäluotettavissa muistoissa.

Minulle jää surumielinen, haikea tunnelma kaiken katoavaisuudesta. Tuntuu kuin Luiz Ruffato haluaisi kirjallaan muistuttaa: Carpe diem! Tartu hetkeen nyt heti, sillä se ei palaa.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä. (O verão tardio). Suom. Tarja Härkönen.

 Into. 2022. 227 s. 

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Osattomuuden korkea veisu

Kari Hotakainen laukoo täysillä uudessa romaanissaan Opetuslapsi. Kielivirtuoosi on valjastanut koko sanallisen arsenaalinsa varoittamaan, miten käy, kun epätasa-arvo ja syrjäytyminen yhteiskunnassa ylittävät kipukynnyksen.

Ihminen näyttäytyy teoissa, sumentuu sanoissa.

Kari Hotakainen aloitti kirjailijanuransa 40 vuotta sitten runoilijana. Viimeisin teos Opetuslapsi (Siltala) ei voisi olla kauempana lyriikasta. Suoraan preesensissä kerrottu tarina uhkuu vihaa, kostoa ja sen oikeutusta.

Siltalan lehdistötilaisuudessa Hotakainen paljasti, mistä teos sai alkunsa: ”Kostofantasiat pyörivät päässäni Taksikuski-elokuvan malliin. Halusin kirjoittaa romaanin, jossa on toimintaa, verta ja väkivaltaa ennen kuin minusta tulee isoisä”.

Romaani alkaa rivakasti: On vaikea kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee. 

Teoksen minäkertoja kolmikymppinen Maria on suorittamassa tehtävää, jonka on itselleen antanut. Hän kostaa ihmisille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet.

Välihuomautuksissa Maria juttelee Jumalalle, jonka eräänlaiseksi opetuslapseksi hän itsensä kokee opettaessaan keskiluokkaa tavoille. Hyvä Jumala, loihdit eteeni niin lavean tien ettei sen reunoja näe.

Maria päätyi viisivuotiaana ottolapseksi, sijoitusnartuksi, kuten perheen isä Lauri lohkaisi. Yhteiselosta ei tullut sopuisaa, sillä läski Maria pilasi monin tavoin edustusydinperheen kiillotettua kulissia: En ollut nähnyt kikherneitä enkä tofun palasia aiemmin, ne näyttivät mopon osilta.

Hotakainen listii herkullisesti aikamme kliseitä läpivalaistessaan latteuksien takana piilevää teennäisyyttä. Parempi vanhemmuus -lehden kolumnissa Lauri kertoo, että Maria on ”tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden”. Joogaava, sisäistä eheyttä tavoitteleva ottoäiti Kirsti toteaa pienen Marian olleen ”haastava olosuhde”.

Epäilen, voinko koskaan enää käyttää sanoja kuten eheä, ulottuvuus, haasteellinen tai nöyrä ilman, että Hotakaisen niille sivelemä merkitys kuultaa niistä ikävästi läpi.

Monesti palkitun Kari Hotakaisen teoksia on
käännetty 20 kielelle.
Kuva: Laura Malmivaara

Omasta mielestään suvaitsevaisten, tasapainoisten ja humaanien ottovanhempien kyvyttömyys asettua toisen asemaan ja heidän sokeutensa lähimmäisten hädälle saa Hotakaisen satiirin puhkeamaan kukkaan. Kirsti paijaa vähemmistöjä ja avun tarvitsijoita lämpimillä mielipiteillä. Hänen ei koskaan tarvitse tavata myötätuntonsa kohteita.

Kun suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei ole mahdollisuutta valita syökö tänään vai ei, etuoikeutetut voivat poimia noutopöydästä, mitä mielivät: vasemmistoliitto vai vihreät tai kenties tällä kertaa uhkarohkeasti demarit, tofu vai seitan, Malediivit vai Thaimaa.

Kun Marian gradu syrjäytymisestä jäi kesken, hän päätyi autonasentajaksi syrjäiselle huoltamolle. Hän oli vihdoin löytänyt oman paikkansa rasvamontusta, jossa öljyn ja bensiinin tuoksut hurmasivat. Lysti loppui sähköautojen tuloon. Bensiini ja diesel heitettiin helvettiin, missä ne paloivat, kunnes synnit oli lopullisesti sovitettu. Nikkelistä ei puhuttu sanaakaan.

Opetuslapsi saa lisää kierroksia, kun Maria kaappaa vangikseen kolme ihmistä hylätylle huoltamolle. Vakuutuslääkäri, joka on päättänyt potilaittensa elämistä heitä näkemättä, hifistelyllään köyhiä loukannut ravintolakriitikko ja onttoa taidepuhetta suoltava näyttelijä vedetään tilille pahoista teoistaan. He saavat Marian käsittelyssä kokea, mitä kärsimys on.

Sinivuokot ovat kuitenkin jo Marian kinterellä. Hänen kujanjuoksunsa lähestyy kliimaksiaan, kun tulinen ympyrä sulkeutuu eräänlaisen ydinperheen ympärille. Opetuslapsi on viimein tullut näkyväksi ja kuulluksi. Hän on ottanut katkeruuden ja vihan hyötykäyttöön päästäkseen kaipaamaansa ihmisten yhteyteen.

Kari Hotakainen kertoi romaaninsa ensimmäisen version ”pauhanneen kuin tuomiopäivän pasuuna”. Lopulliseen käsikirjoitukseen hän sanojensa mukaan ”lisäsi matalaäänisen fagotin sointuja”.

Kyllä tuomiopäivän pasuuna silti pauhaa korvissani, kun suljen ilmestyskirjan kannet ja alan miettiä syntejäni. Opetuslapsen hätähuuto meni perille.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi. Siltala. 2022. 271 s. 

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja

 Kansallisteatteri lautasella

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja juhlistaa 150 vuotta täyttävää teatteria. Upeasti kuvitettu teos sisältää näyttelijöiden ruokaohjeita, kuvia ruoka-aiheisista näytelmistä sekä herkullisia tarinoita kulissien takaa.

Kantta koristaa Juha Mäkelän Karamellis-
soitu Päärynä-vuohenjuustosalaatti.

Kansallisteatterin remontin yhteydessä pari vuotta sitten löytyi arkistokaappiin unohtunut koneella kirjoitettu reseptivihkonen. Se oli pari vuosikymmentä sitten laadittu myytäväksi Kansallisteatterin näyttelijäyhdistyksen varainkeruuta varten.

Näyttelijä Sari Puumalainen ja hänen ystävänsä ruoka-ammattilainen Teresa Välimäki päättivät saman tien, että vihkonen on päivitettävä ja siihen on lisättävä uusia ruokaohjeita ja muistoja entisten rinnalle. Hienon teoksen tunnelmallisista ruoka- ja miljöökuvista vastaa valokuvaaja Laura Riihelä.

Reseptikirja on kuin näytelmä itsekin, sillä sen luvut alkavat Lämpiöstä ja jatkuvat näytösten ja väliaikojen myötä Aplodeihin ja viimein Yöpalalle. Siinäkin mielessä teos muistuttaa teatteria, että se on kaikkiruokainen. Mukana on perinnereseptejä, klassikoita, kuriositeetteja ja makuja maailmalta.

Teoksen ideoija Sari Puumalainen saa kunnian kohottaa alkumaljan Lämpiössä. Kun korona-aikana ei päässyt baareihin, hän toi baarin omaan kotiinsa ja alkoi harjoitella drinkkien tekemistä. Tuloksena syntyi Finlandia-vodka – Gimlet. Sarin sanoin drinkki on kuin minä: sitruksinen, mieleen jäävä, raikas ja tarpeeksi tymäkkä.

Sari Puumalainen tarjoaa alkudrinkin.

Moni näyttelijä on saanut reseptin ystävältään. Veikko Honkanen tarjoaa Jukka Sipilältä peräisin olevan yksinkertaisen pikkupalan Täyteläisen naurispaistoksen. Siihen tarvitaan vain nauriita, Aura-juustoa ja 200 asteinen uuni. Taatusti herkullista, taidanpa kokeilla.

Tea Istan tarjoama Jussi Jurkan silli ei ole monimutkaisuudella pilattu sekään. Resepti on kuin runo: Sipulia, silliä / Mustaa pippuria, tilliä / Smetanaa. Aineet ladotaan lasipurkkiin kerroksittain. Ja uudelleen, eli kuten Jussi sanoi: Da capo!

Aksa Korttila on ajautunut toiseen äärimmäisyyteen, sillä hänelle monivaiheinen ja aikaa vievä ruoanlaitto on osoittautunut oivaksi keinoksi päntätä muistiin laajoja tekstimassoja. Michael Baranin näytelmä Tyttö, joka käveli koostui sivujen mittaisista monologeista. Niiden opettelussa ruoanlaitto tuli avuksi. Vaikka käsikirjoitus kokkaillessa kärsi ruokavaurioista:

Sanojen ympärille muodostuneet epäsäännölliset, eri ruoka-aineista koostuvat ja näkömuistiini piintyneet tahrat auttoivat kuitenkin hahmottamaan juonen kulkua. Punaviinitäplät koristelivat Töölön kaduille sijoittuvia pätkiä, oliiviöljyläntti merkitsi hahmon hermoromahdusta.

Hannu-Pekka Björkman, Godota 
odottaessa. Kuva: Stefan Bremer

Hannu-Pekka Björkman muistelee piinaavaa tilannettaan Samuel Becketin kirjoittamassa Godota odottaessa  -näytelmässä. Hän näytteli siinä Pozzoa, jonka oli näyttävästi mässäiltävä kanankoipi muiden katsellessa nälkäisinä. Jossain vaiheessa, esityskertojen ollessa runsaimmillaan, anelin järjestäjiltä pienempiä koipia.

Simo Tamminen keksi samanlaiseen ongelmaan lopulta ratkaisun. Amadeus-näytelmän esitysvuosina tulin hovimestarina syöneeksi näyttämöllä noin 20 metriä tarpeiston tarjoamaa pötkömakkaraa. Osan makkaranpätkistä opin myöhemmin piilottamaan roolivaatteisiini.

Tuomas Mattila kaipailee legendaarisen henkilöstöravintola Morkun herkullista läskisoosia. Se oli myös Tarmo Mannin lempiruoka. Muistan 1980-luvulta erään kerran, kun Tarmo käveli teatterin käytävällä ja samalla söi lautaseltaan läskisoosia. Hän myös kuulutti kovaan ääneen: ”Menen Morkkuun sanomaan, että tekevät sitä ämpärillisen hautajaisiini ja kaatavat sen arkkuuni”.

Moni näyttelijä muistelee myös kaiholla Kansallisteatterin pitkäaikaisen tarpeistonhoitajan, karjalaissyntyisen Lyydia Kiisken loihtimia herkullisia aterioita. Ne olivat suorastaan pääroolissa – ainakin näyttelijöiden muistoissa, kirjoittaa Hanna Korsberg teoksen esipuheessa.

Yksi heistä on Jouko Keskinen, joka kertoo, että Paraatipäivä-näytelmän harjoituksissa oli vielä vaatimattomat ”safkat”. Mutta: Ensi-illassa olikin niin tyrmäävän hyvää ruokaa, että melkein keskityin siihen enemmän kuin itse näyttelemiseen.

Teatteri on yhtä juhlaa!

Kun esirippu laskeutuu, palataan arkeen. Silloin avuksi tulee Yhteishyvän parhaat kotiruoat -keittokirja, johon on koottu yli sata suomalaisten lempiruokien reseptiä. Teos on klassikko jo syntyessään. Se opastaa tekemään arjesta juhlaa ja valmistamaan edullista, herkullista ja helppotekoista kotiruokaa

Kahta maukasta teosta lukiessa vesi herahtaa kielelle. Bon appétit!

Työryhmä Sari Puumalainen, Teresa Välimäki ja Laura Riihelä:

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja. Otava. 2022. 144 s.

Sanna Autio ja Mari Lantto (toim.): Yhteishyvän parhaat kotiruoat. Otava. 2022. 239 s.

Teos tulee yksinoikeudella myyntiin S-ryhmän myymälöihin ja se on saatavissa Prismoissa ja S-marketeissa sekä prisma.fi-verkkokaupassa hintaan 19,90 €

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Mitä tunnelin päässä on?

Emma Kantanen on luonut epätodennäköisistä aineksista: sadevesiviemäreissä vaeltelusta, seksityöstä ja valokuvaamisen opiskelusta monitulkintaisen, ajatuksia herättävän autofiktiivisen romaanin Jos sataa, älä tule.

… tunneli oli tarina, syli ja ovi.

Uteliaisuus ajaa Emma Kantasen romaanin Jos sataa, älä tule minäkertojan Northin, Australiaan valokuvausta opiskelemaan saapuneen suomalaisen naisen, tunnelin suuaukolle. Taipuisalla kielellä kirjailija johdattaa lukijan tunnelin sisuksiin.  Sen pimeydessä aistit herkistyvät ja fyysinen kokemus on jotain ihan muuta kuin maan pinnalla.

… kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni.

Tunnelien seinät on koristeltu tekstein ja niihin on maalattu nimiä ja kuvia kuin kuumeunia.  Kadulla kulkevien ihmisten sadevesiritilöiden läpi sisään vilahtelevat heijastukset luovat seinämille taskulampun valokeilassa häilähtelevän varjoteatterin. 

Ovatko Lost Boys – Kadonneet pojat vain urbaani legenda, vai ovatko he tämän maanalaisen valtakunnan herroja?

Northilla on tunneleissa samoilemisen ohessa muitakin rooleja. Hän opiskelee intohimoaan valokuvausta eksentrisen professorin johdolla. Tämän monimieliset kommentit saivat minut ajattelemaan taiteen olemusta: Taiteen kuuluu olla sarja kontrolloituja riskejä. Totta, voi sen noinkin ilmaista. Northia hän kehottaa tekemään jotain peruuttamatonta.

North elää opiskelijakommuunin kummajaisena, kerää syötävää roskasäiliöistä ja näkee nälkää. Kallista opiskeluaan tasokkaassa oppilaitoksessa hän on ajautunut kustantamaan seksityöllä. Sen harjoittaminen oli osasyy hänen pakoonsa koto-Suomesta. North häpeää, mutta pitää ”asiakaspalvelujaan” välttämättömänä osana valokuvaustaan, jonka opiskelua ei muuten pystyisi jatkamaan.

Northin terapeutin mielestä tämä etsii vaaraa niin tunneleista kuin seksityöstäkin. Terapeutti tulkitsee tunneleita, ei niinkään konkreettisesti, vaan mielikuvina vaarasta. Haluaako North pelätä niin paljon, että löytää omat rajansa?

Ajatus tunneleita hallitsevista Kadonneista pojista kytee Northin alitajunnassa. Ovatko he todella olemassa? Näitä miettiessään hän sukeltaa filosofisiin pohdintoihin: Alitajunta on sielumme huijari ja ajatuksia lukeva loisen kaltainen vieras, joka tekee salaa mitä tahtoo. Näin se taitaa olla, tunnistan tunteen.

Vihdoin North alkaa bongata odottamattomista paikoista salamyhkäisiä viestejä, jotka alkavat ujuttautua hänen uniinsa: Feeling down? Go down with the Lost Boys. Lopulta hänet kutsutaan poikien mukaan tunneleihin, katoille ja muureille. Tapaamiskutsun jälkisanoissa kuitenkin varoitetaan: Jos sataa, älä tule. Vasta myöhemmin Northille selviää, että silloin voi hukkua.

Emma Kantanen kirjoittaa nimensä Kammion vieraskirjaan.

Kadonneiden poikien urbaanit tutkimusretket ovat tuottaneet heille salaista tietoa, karttoja ja muuta informaatiota kaupungin infrastruktuurista. Joukon jäseniä yhdistää jokaisen sielussaan kantama ruhje, haava, jota he lääkitsevät toistensa seuralla ja vaarallisilla yöllisillä retkillään. Kantasen kuvaaman virallisen maailman ulkopuolinen yhteisö tuo mieleeni Matias Riikosen hienon teoksen Matara.

North haluaa tutkia itseään eikä tunne tarvitsevansa siihen toisia ihmisiä: Inhosin järjestelemistä, neuvottelemista ja harkintaa. Elämäni kuului olla merkityksellisten heittäytymisten sarja. Tästä huolimatta hän löytää Kadonneista pojista paitsi yhteisön myös nelikymppisen naisen, Longreachin, jonka seura kiehtoo ja tuntuu hänestä rehelliseltä ja merkitykselliseltä.

Emma Kantanen on Aalto-yliopistosta valmistunut
taiteen maisteri ja peligraafikko.
Kuva: Marek Sabogal

Kuvaannollisesti jyrkänteen reunalla kamppailtuaan North on löytänyt itsestään aidon pelon ja omat ylittämättömät rajansa. Tunnelin päässä häämöttää valoa, joten hänen on aika nousta maanpinnalle ja suunnata kohti pohjoista kuten viesti kehottaa: Go North.

Kirjan suljettuani tuntuu kuin minäkin siristelisin silmiäni palattuani tunnelien hämärästä labyrintistä valoon. Lukukokemus jättää mieleeni oudon, selittämättömän tunnelman. North kommentoi: On aina ihmisiä, joita kaikki eivät ymmärrä. Itsekin olin sellainen.

Aavistelen, että Emma Kantanen sanoo toisella romaanillaan paljon enemmän kuin osaan siitä lukea. Jos sataa, älä tule luo omaehtoisen todellisuuden, jonne lukija uppoaa kuin Yarra-joen tunneleihin. Teosta ei kannata yrittää tulkita tai ymmärtää vaan asennoitua siihen kuten Marisha Rasi-Koskinen Parnasson 4/2022 mielenkiintoisessa artikkelissa Katveessa kirjoittaa:

Kun teos ei selitä, käännytä tai yritä olla oikeassa, se jättää halkeamia, joista todellisuudet valuvat toisiinsa ja voi syntyä jotain aidosti uutta.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus. 2022. 271 s.