Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe

Mitä onni on?

Löytyykö onni rappeutuneesta majatalosta Czárda Paprikasta Balaton-järven rannalta? pohtii Riikka Szalain romaanin raskaana oleva minäkertoja. Toteutuakseen yhtälö kaipaisi kuitenkin myös rakastavan aviopuolison.

Do we always stick together / does it really matter / if we go insane, my darling?

Riikka Szalai maalaa elävällä, ilmeikkäällä kielellään romaaninsa Paratiisi on täällä ettekö te näe (Basam Books) lumoavan tapahtumapaikan luonnon helmaan. Kesällä 1995 majatalon puutarha pursuaa antimiaan:

Voipäärynät tihkuivat kullankeltaista mehua, tuoksuivat kuoren alla siemeniään myöten. Viinirypäleet pullistelivat nahkeina ja tuoksuvina, ja karhunvatukat värjäsivät kädet ja suupielet.

Nuori pariskunta, kertoja ja hänen miehensä Miki, olivat tavanneet vuosi aikaisemmin vappuna Helsingissä ja rakastuneet päätä pahkaa. Miki oli tullut Unkarista rakentamaan huonekaluja ja korjaamaan uuneja. Hänen palveluksiaan ei kuitenkaan enää kaivattu.

 Päähenkilö puolestaan ei ole löytänyt töitä valmistuttuaan yliopistosta. Lama oli vienyt työmahdollisuudet mennessään.

Viinitarhojen ympäröimä vanha, osittain romahtanut kivitalo Czárda Paprika puutarhoineen tarjoaa nuorelleparille kuitenkin paikan elää niin omavaraisesti kuin mahdollista. Lisätienestejä pariskunta hankkii vanhempien naapureidensa Arankan ja Ödönin avustamana majoittamalla ja ruokkimalla turisteja puutarhansa antimilla ja viinitynnyreidensä helmeilevällä juomalla.

Majataloa ympäröivä luonto täydentää auvoista tunnelmaa parhaansa mukaan. Itkupajun oksat pyyhkivät keittiön eteen nostettua pöytää, silkinpehmeä ilma vahvistaa tuoksuja, orapihlajan siemeniä sisältävät pavut soivat kuin helistimet tuulisella ilmalla. Poppeleiden vaaleanvihreät lantit eivät lakkaa lepattamasta.

Näen maiseman elävänä silmissäni. Szalai herättää taitavalla kerronnallaan lukijan kaikki aistit avoimiksi. Tuntuu kuin olisin itse Balaton-järven rannalla, näkisin, kuulisin, haistaisin ja – niin, maistaisin kaikkia niitä mausteisia herkkuja, joita majatalon vaatimattomassa keittiössä valmistetaan.

Kuva: Hannele Salminen

Keittäjätär Aranka ja kertoja uppoutuvat ruoanlaittoon täysin voimin aikaansa säästämättä. Herkuillaan he haluavat osoittaa kunnioitusta ja rakkautta lähimmäisilleen, tehdä heidät onnellisiksi. Ruokapöydän ääreen pelmahtavat usein myös Budapestista vierailuilla piipahtavat Mikin sisar Mariska miehensä Tamásin ja heidän kahden pienen poikansa kanssa.

Kertoja on itse raskaana ja unelmoi oman pienokaisensa syntymästä. Kuulostaako täydelliseltä? Näyttämön lavasteet ovat toki kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Szalai rakentaa omanlaistaan kuvaa eräästä avioliitosta lyhyehköjen kohtausten myötä.

Niitä näytellään talossa, puutarhassa, rannalla ja kauppareissuilla arkisten puuhien ja uintireissujen lomassa. Pienessä yhteisössä vallitseva vaivautunut tunnelma paljastuu kuitenkin rivien väleistä ja sanattomien, mutta paljonpuhuvien katseiden myötä.

Tuntuu kuin Mariska perheineen olisi tullut kädet täynnä työtä olevan pariskunnan luokse täysihoitoon. Sukulaiset kun eivät tunnu panevan tikkua ristiin auttaakseen taloudenpidossa. Kaiken lisäksi kyläläiset eivät katsele parhaansa yrittävää uutta tulokasta suopeasti.

Riikka Szalai on aiemmin kirjoittanut novelleja.
Taustalla hänen edesmenneen miehensä 
Jarmo Koivusen maalaus.
Kuva: Hannele Salminen

Tämä ei kuitenkaan ole kertojan suurin huoli. Hän kokee, että Unkariin muuton jälkeen pariskunnan välille on noussut läpipääsemätön muuri. Miki on sulkeutunut omaan kuoreensa, väistää kosketusta ja katoaa alati omiin puuhiinsa. Suudelmat tyrehtyvät ennen kuin ovat edes puhjenneet.

Kertoja kaipaa turhaan vastakaikua lähentymisyrityksilleen. Mikin kasvot ovat muurautuneet umpeen.  Kurkottelin häntä kohti, mutta hänen vartalonsa oli muuttunut minulle sokeaksi.

Kummallakin on menneisyydestä nykyhetkeen ulottuvia traumoja. Elämä Suomessa ei tarjonnut heille tulevaisuutta. Oliko se hukkaan heitettyä aikaa? Mikiä painaa lisäksi hänen äitinsä kuolema toisen lapsen synnytyksessä. Omalla kömpelöllä tavallaan hän yrittää luoda läheisyyttä, mutta työt vievät valtaosan hänen ajastaan.

Kertojan muistot autoritäärisestä lapsuudesta heräävät heti, kun hän kokee Mikin määräilevän häntä. Hän myös kenties tulkitsee ihmisiä oman linssinsä läpi ja tekee tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka eivät vastaa todellisuutta.

Tilanne kriisiytyy räjähdysherkäksi. Kun täysi kastikekattila lentää päin seinää, varjotkin pakenevat. Melkein kuin varjot olisivat unohtaneet palata paikoilleen puiden alle selkä kosteaa nurmikkoa vasten. En voi kuin ihailla Szalain taitoa kirjoittaa luonto mukaan tarinaan ja antaa sen välittää päähenkilön tunteita.

Ristiriita ympäröivän luonnon tarjoaman paratiisin ja Mikin kylmäkiskoisuuden välillä tuntuu kertojasta kestämättömältä. Entä jos vain pakkaisin tavarani ja lähtisin, jättäisin kaiken taakseni? Ainakin yksi asia on varma: pian syntyvää lastaan hän rakastaisi ehdoitta: annan läheisyyden kutoutua välillemme tiiviiksi verkoksi.

Kenties tunnelin päässä kajastaa sittenkin valoa. Päähenkilö on jo maatunut ympäristöönsä ja kokee sen turvallisena. Arankan esimerkki valaa häneen toiveikkuutta. Hänen rauhallinen olemuksensa kertoi, että hän oli varma asiastaan, muurin lävitse oli mahdollista päästä.

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe. Basam Books, 2023. 145 s.

Antti Hurskainen: Suntio

Mihin tässä kaikessa sijoittuu Jumala?

Antti Hurskainen lataa romaanissaan Suntio merkityksiä sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä pohdiskelevassa omaperäisessä ”evankeliumissa” suurimmaksi nousee armo.

Yllytitkö murhaan vai suosittelitko rakastamaan lähimmäistä?

Antti Hurskaisen romaani Suntio (Siltala) alkaa rauhallisilla askareilla. Teoksen minäkertoja, pienen maalaisseurakunnan suntio Turtola, haravoi hautausmaan käytäviä ja nikkaroi saarnastuolin portaikkoa.

Pian hänen toteamuksensa hautakivistä kuitenkin hätkähdyttää ja pysäyttää lukijan pohtimaan juuri lukemaansa: Kuolema ei ole riittävän konkreettinen asia. Tarvitsemme graniittia ymmärtääksemme vähemmän.

Hurskainen ei korulauseilla keimaile. Hänen totinen, toteava kirjoitustyylinsä pureutuu elämän peruskysymyksiin ja avaa mielenkiintoisia ajatuskulkuja. Satiiri ja huumori kuuluvat myös hänen keinovalikoimaansa. Kun suntion viisivuotias tytär Monika epäonnistuu oravan piirtämisessä, hän ”näyttää tuskaiselta kuin kanttori tai blues-kitaristi”.

Keskustelutuokiot kirkkoherra Sirénin kanssa kuuluvat suntion päiväohjelmaan. Miehet kinastelevat maailmanmenosta, Bergmanin elokuvista, raamatunlauseista, kriisi- ja rituaalirukoilijan eroista. Näin toteaa suntio:

Kriisirukoilija käyttää Jumalaa. Tarttuu kahvaan odottamaan vieteriukon ponnahdusta. Rituaalirukoilija tähtää syvemmälle. Tärkeintä on rukoilun jokapäiväisyys. Tyhjyys.

Kirkkoherran tunnustukset hänen avio-ongelmistaan ja alkoholisminsa aiheuttamista hallusinaatioista tarvitsevat kuulijaa. Suntio joutuu uhrautumaan. Sirénin uskon haperuus paljastuu hänen yllättävässä kysymyksessään: Onko voimakkaan krapulan ja hartaan rukouksen välillä minkäänlaista eroa? Ei ihme, että Jumala pysyy hänelle vaiti.

Seurakunnan pienessä piirissä pyörii myös nuori nainen, moderneja mielipiteitä tykittävä kappalainen Jenni Leppä. Kirkkoherran saarnassa puhe miehistä ja naisista on hänen mielestään tuomittavaa. Itse hän aiheuttaa pahastusta muutaman mummon seurakunnassa avautumalla omassa saarnassaan hedelmöityshoidoistaan.

Silti Lepänkin mielestä vallilalainen brändityö Paavalin seurakunnassa menee liian pitkälle häpäistessään kristillistä arvokkuutta hyvien arvojen nimissä. Hurskaisen läpitunkeva katse näkee ulkokultaisuutta ja farisealaisuutta monella taholla niin kirkon kuin yhteiskunnankin taholla.

Yksityiskohta Aino Keinäsen teoksesta
Tuhon syövereistä. Tytön malli on Anne Frank

Suntion toinen keskustelukumppani, kylähulluksi leimattu Juhi, on toista maata kuin kirkkoherra. Vapaaehtoisen arkunkantajan vaikenemisen ja lähes häiritsevän mielenrauhan takana piilee vankkumaton vakaumus. Täkäläisin silmin sairaudeksi riittää kanavapaketista ja keskustan kuntavaaliehdokkuudesta kieltäytyminen, suntio kommentoi Juhin mielenterveyttä.

Turtola on toiminut Monikan yksinhuoltajana lähes tyttären syntymästä saakka. Hänen vaimonsa, Monikan äiti, häipyi aurinkorannoille, sillä hän ”tahtoi vielä elää ja tie kutsui”. Hurskainen kuvaa suntion ja päiväkotikiusatun Monikan läheistä, mutkatonta suhdetta aidosti ja lämmöllä.

Kirjan sävy tummenee, kun Monikan aivoista löytyy kasvain. Kärsimys ja kuoleman läheisyys tuovat elämän perimmäiset kysymykset iholle. Kun sairaalapappi yrittää tehdä suntiosta Monikan tragedian päähenkilön, tämä kieltäytyy uhriutumasta sanoin:

Suren Monikan kohtaloa olemalla olemassa. Suren kun juon vettä, sidon kengännauhat ja odotan puoli yhdeksän uutisia. Suntio jatkaa: Mihin tässä kaikessa sijoittuu Jumala? Pidättekö kaikkivaltiasta surutöideni talkoolaisena?

Monikan vaipuessa koomaan, suntio kuulee tyttärensä äänettömät tuskanhuudot. Monika on suljettu liikkeen ja kielen ulkopuolelle aivojensa repaleiden tykittämään kärsimykseen. Suntio joutuu teodikean, eli pahan ongelman, eteen: Miksi Jumala sallii pahuuden? Teoksen ensimmäinen osa päättyy Turtolan vastaukseen. Se on höyhentyyny.

Kirjan toisessa osassa Turtola tekee tilit selviksi lähettämällä kirjeitä tutuilleen – niin kuolleille kuin eläville – Sukevan vankilasta. Sivalluksilta ei välty kukaan. Kirkkoherra, joka ennen niin luottamuksellisesti avautui huolistaan suntiolleen, ei tätä armahda vaan tuomitsee.

Monikan äitiä, vaimoaan, Turtola kiittää siitä, että tämä otti jalat alleen, katosi maisemasta ja hylkäsi lapsensa ja aviomiehensä. Ilman äkkilähtöäsi Monika olisi joutunut elämään lyhyen elämänsä tiuskivan narsistin läheisyydessä.

Antti Hurskainen on julkaissut neljä esseeteosta 
ja kaksi romaania. Kuva: Laura Malmivaara

Omaa edesmennyttä isäänsäkään Turtola ei säästä. Sukupolvensa surullinen edustaja ei lapsistaan piitannut vaan jätti heidät vaimonsa hoidettavaksi. Pikku-Turtola ei pyytänyt paljon: Pari rangaistuslaukausta takapihalla ja uutuusjäätelö silloin tällöin. Isä saa myös vastattavakseen Turtolan kysymyksen: Laitoitko mitään pehmeää edes pääni alle?

Näin Hurskainen solmii tarinansa lankoja yhteen ja luo kokonaisvaltaisen, koskettavan teoksen kärsimyksestä, rakkaudesta ja armosta. Juhin sanat: ”armahda hänet, surmaa hänet” vie perimmäisten ratkaisujen äärelle. Oliko suntion teko rakkauden korkein veisu?

Turtolan, entisen suntion, nykyisen lapsenmurhaajan unessa armo paljastaa kasvonsa. Unessa hän on Monikan kanssa siivoamassa kirkkoa tuhkapölystä, johon Monika puhaltaa. Tuhkapölyä meni kummankin silmiin ja suuhun. Huidoimme ja yskimme, sinä nauroit. Jos salissa olisi ollut joku muu, hän olisi voinut ihailla tuhkapilveä ylhäältä taittuneessa valossa.

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala, 2023. 287 s.

Aino Keinäsen näyttely Jäljelle jää tarina 30.4. saakka Galleria A2:ssa.

Satu Taskinen: Luomistyö

Petoksen jälkeen …?

Miten kursia kokoon elämänsä sirpaleet, kun yksi tekstiviesti romutti entisen ihmis- ja maailmankuvan? Satu Taskinen kuvaa identiteetin jälleenrakennustyötä romaanin perinteistä muotoa uhmaavassa teoksessaan Luomistyö.

Vähäisellä kun on paras tilaisuus tulla miksi tahansa, niin kauan kuin siitä vielä puuttuu paljon.

Satu Taskinen on luonut koruttoman näyttämön minäkertojansa, viisikymppisen Veeran, mielenmyllerrykselle romaanissaan Luomistyö (Teos). Veera on laskeutunut rappusia alas talonsa kellariin noutamaan naposteltavaa yläkerrassa hälisevälle seurueelle, miehelleen Peterille ja heidän ystäväpariskunnalleen.

Itse asiassa kyse on Veeran paosta pois tilanteesta, joka kuin salama kirkkaalta taivaalta kyseenalaisti hänen entisen elämänsä. 

Kaiken lisäksi hän jää kellarinsa vangiksi, koska renkutti kellarin sulkeutuneen oven kahvaa niin voimakkaasti, että se irtosi ja jäi hänen käteensä. Yläkerrassa hänen katoamistaan ei tunnuta huomaavan.

Kellarissa eksistentiaaliset, olemassaolon perimmäisiä juuria hapuilevat kysymykset alkavat poukkoilla Veeran mielessä. Minä itse asiassa uskon, että vaikka kysymykset kiusaavat minua, jankkaavat minussa, niiden on tarkoitus auttaa, inttää niin kauan, että asia ratkeaa.

Veera pohtii myös sanojen mahdollisuutta ilmaista ajatuksia ja tunteita niin itselleen kuin toisille. Nöyryytys, arvokkuus, kauhu, pako ja oma ihmisarvo ovat sanoja, jotka kaipaavat selvennystä uudessa, odottamattomassa tilanteessa. Sanat voivat myös kuolla, sanonta ”minä rakastan” pyyhkiytyä pois. Sanojen mukana ilmaantuu myös asioita, muistoja.

Taskisen omaperäinen kirjoitustyyli tuo ihmisen sisäisen näyttämön kirjan sivuille ja sieltä lukijan pohdittavaksi. Luomistyö ei noudata perinteisen romaanin muotoa, sillä ihmisen sisin ei siihen taivu. Mielellä on ihan oma logiikkansa, jota emme ymmärrä. Taskinen onnistuu kirjallaan kuitenkin raottamaan tajuntaa verhoavaa esirippua.

Petettykään rakkaus ei helpolla luovuta. Se ehdottaa Veeralle sanoja kuten: kuitenkin, mahdollisesti, sopeutua. Ja tarjoaa jonon jatkoksi määritelmän: Ihmisen rakkaus ei ole puhdasta, vaan vajavaista. Se on silti ihan hyvää rakkautta.

Kaisu Koiviston pigmenttivedos sarjasta Passages

Se, mitä yläkerrassa tapahtui ennen kuin Veera joutui suljetuksi kellariin, paljastuu vähitellen. Ystäväpariskuntien oli tarkoitus vain vähän tanssia, harjoitella argentiinalaisen tangon askelia ja viettää mukavaa iltaa. Peterille saapunut tekstiviesti, jonka hän ymmärtämättömyyttään luki ääneen muille, paljasti raadollisen totuuden.

Yläkerrassa iltapäivää viettävät ihmiset muuttuivat samalla kysymyksiksi. Oliko kaikki ollut alusta saakka petosta? Olivatko pitkä yhteiselämä Peterin kanssa, rakkaus ja ystävät olleet pelkkiä harhakuvitelmia?

Mies, jonka kanssa olin jakanut elämäni… mihin hän oli mennyt? Oliko Peter muuttunut toiseksi, vai itsekseen? Veera havahtuu omaan erillisyyteensä ja tuntee itsensä poissuljetuksi – monessakin mielessä.

Odottaessaan kyynelten tuloa, purkausta, Veera pakenee piinaavia kysymyksiä muistoihinsa, elää monessa paikassa yhtä aikaa. Hän ottaa seurakseen jo lapsena kehittämänsä mielikuvitushahmon, unelmaminänsä Filosofessan, jonka kaltainen hän haluaisi olla.

Wienissä asuvan SatuTaskisen Täydellinen paisti voitti
Helsingin Sanomien kirjallisuuspakinnon vuonna 2011.
Kuva: Liisa Takala

Veeran ja Filosofessan lisäksi tarinaan on ilmaantumassa kolmaskin hahmo, jonka nimi alkaa L:llä. Olisiko niin, että tämä uusi mielikuvitushahmo olisi saanut alkunsa L:n muotoisesta käteen jääneestä ovenkahvasta? Lee paljastuu uteliaaksi ja herkäksi, itsevarmaksi ja päättäväiseksi, häneltä kuitenkin uupuu selkeä suunta ja kärsivällisyyttä.

Selvää on, että lopulta kellarin ovi avataan. Veera astuu talon keväiseen puutarhaan, ja käy makuulle rehevään ruohikkoon. Siinä maatuessaan hänen menneisyytensä liukenee nykyisyyteen, ja entisen Veeran tarina haihtuu samoin kuin Filosofessan. Olisiko Leellä avaimet tulevaan?

Joskus on osattava luovuttaa ja uusi on rakennettava siitä, mitä on saatavilla. Uusi Veera syntyy vaivalloisen luomistyön tuloksena – tosin vielä hauraana ja etäisenä – kuin maasta nousevat krookukset, joiden viereen hän on asettunut makaamaan.

Satu Taskisen trauman jälkeisen sisäisen elämän myllerryksen kuvaus kiehtoo monimielisyydessään. Mitään tämän kaltaista en pitkään aikaan ole lukenut. Kun suljen hänen kirjansa, tarina ei lopu, sillä luomistyö jatkuu.

Satu Taskinen: Luomistyö. Teos, 2023. 193 s.

Kaisu Koivisto: Passages Galeria Halmetojalla 23.4. saakka.

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Yhtälöt aseina vai apuna?

Benjamín Labatut’n hieno, vaikuttava teos Maailman kauhea vihreys paljastaa tieteen kaksijakoisuuden. Toisaalta luonnontieteen edistysaskeleet luovat hyvinvointia, toisaalta tieteen harppaukset mahdollistavat entistä suuremman tuhon, jollemme pidä varaamme.

Hiroshimassa ja Nagasakissa haljenneita atomeita eivät erotelleet minkään kenraalin rasvaiset kädet vaan joukko fyysikoita aseinaan kourallinen yhtälöitä.                   

Näin kirjoitti yksi 1900-luvun suurimmista matemaatikoista Aleksander Grothendieck

Huhtikuussa 1915 ranskalaiset sotilaat juoksuhaudoissa Ypresin kylän lähellä Belgiassa näkivät valtavan kuuden kilometrin levyisen vihertävän pilven matelevan heitä kohti. 

Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertyessä hapen puutteesta.

Ensimmäisen joukkotuhoaseen, vihertävän kloorikaasun, oli kehittänyt saksalainen kemisti Fritz Haber. Tieteen Pandoran lipas oli avattu, kun myrkyllinen kaasu tappoi kaiken eteensä osuvan: kasvit, eläimet ja tuhansia ihmisiä.

Haberin vaimo, kemisti itsekin, syytti miestään tieteen väärinkäytöstä nähtyään miten tuskallisen kuoleman kaasu aiheutti. Kun Haber ei piitannut vaimonsa sanoista, tämä ampui itsensä miehensä revolverilla heidän puutarhassaan.

Vuonna 1918 Haber palkittiin Nobelilla keksinnöstä, jolla hän kykeni erottamaan typpeä suoraan ilmasta. Näin saatiin kauan kaivattua lannoitetta, jonka avulla vältettiin maailmanlaajuinen nälänhätä.

Ei voi kuin ihailla chileläisen Benjamín Labatut’n valtavaa tietomäärää ja lennokasta kieltä The Guardianin ylistämässä ”nerokkaassa, monisyisessä ja syvästi ravistelevassa” teoksessa Maailman kauhea vihreys (Tammi). Teos oli ehdolla vuoden 2021 kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi.

Labatut käy läpi 1900-luvun luonnontieteen saavutuksia ja niiden kehittäjien elämää hengästyttävään tahtiin, mutta pitää langat tiukasti käsissään. Tarinoita, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin, hän on höystänyt fiktiolla ja luonut näin jännittäviä, toisiinsa limittyviä kertomuksia. Ne osoittavat, että sanonta ”todellisuus on tarua ihmeellisempi” ei ole tuulesta temmattu.

Fritz Haber (1868 - 1934)

Myöhemmin saksanjuutalaisen Haberin kehittämää syanidia sisältävää kaasumaista hyönteismyrkkyä, Zyclonia, natsit käyttivät miljoonien juutalaisten tuhoamiseen kaasukammioissa. Heidän joukossaan kammottavan tukehtumiskuoleman – suu vaahdossa, veren vuotaessa korvista - kokivat Haberin sisarpuoli, lanko ja sisarenpoika.

Haberin jäämistöstä löytyi kirje, jossa hän tunnusti kantavansa sietämätöntä syyllisyyden taakkaa. Ei tosin siitä, että hän oli osaltaan syyllinen lukemattomien ihmisten kuolemaan. 

Häntä kammotti ”kauhea vihreys”, jonka hänen kehittämänsä lannoite aiheuttaisi. Se saisi kasvit villintymään, valtaamaan maanpinnan ja tukahduttamaan alleen muut elämänmuodot, meidät mukaan lukien.

Labatut’n esittelemät omalaatuiset tieteen jättiläiset elivät oman mielensä universumeissa teorioihinsa ja yhtälöihinsä uppoutuneina. Yksi heistä oli aikansa terävin älykkö Aleksander Grothendieck, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli kaikkien matemaattisten olioiden perustana olevan rakenteen paljastaminen.

Hullun vuoden 1968 liikehdinnät tempaisivat hänet kuitenkin mukaansa vastustamaan asevarustelua ja ydinvoimaa. 42 vuoden iässä maailmankuulu huippumatemaatikko lopetti ainutlaatuisten tutkimustensa teon, poltti kirjoituksensa, hylkäsi perheensä ja alkoi vaellella erakkona.

Grothendieck halusi suojella muita älyltään. Minkälaisia uusia kauhuja syntyisi siitä täydellisestä ymmärryksestä, jota hän tavoitteli? Hänen mukaansa ihmiskuntaa eivät tuhoaisi poliitikot vaan hänen itsensä kaltaiset tiedemiehet, jotka ”kulkivat kuin unissakävelijät kohti maailmanloppua”, jonka syvyyksiin hän oli tutkimuksissaan kurkistanut.

Benjamin Labatut on kirjoittanut useita
palkittuja teoksia.
Kuva: Juana Gomez-Honfrei

Tutkimusmatka kohti todellisuuden ja aineen perimmäistä ydintä oli kuitenkin alkanut, eikä Grothendieck enää kyennyt pysäyttämään marssia kohti ”maailmanloppua”. 

Labatut tempaa yleistajuisella tekstillään lukijan koukuttavasti mukaan matkalle fysiikan syvimpiin syövereihin. Siellä arkijärki pitää jättää narikkaan.

Varsinaisen mullistuksen tuonaikaiseen maailmankuvaan aiheutti vasta 23-vuotias, jo neron maineen saavuttanut  Werner Heisenberg, joka järkytti tiedemaailmaa todistamalla, että klassisen fysiikan lait eivät päteneet hiukkastasolla. 

Hänen kehittämäänsä kvanttimekaniikkaa ei voitu johtaa mistään aiemmista teorioista. Se oli itsessään lähtökohta aivan uudelle tavalle tarkastella hiukkasfysiikkaa.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate tuhosi determinismin, universumin kellokoneiston. Sen mukaan hiukkasen paikkaa ja liikettä ei voitu täsmällisesti määrittää. Todellisuuden ydin pakeni yhä kauemmas, kun hänen laskelmansa osoittivat, ettei todellisuutta ole olemassa havainnosta erillisenä.

Yleisen suhteellisuusteorian luojalle Albert Einsteinille tämä radikaali muutos fysiikan perusteisiin – jonka mukaan oli olemassa vain todennäköisyyksiä, ei varmuuksia – oli liikaa. ”Jumala ei heitä noppaa!” hän kivahti Solvayn konferenssissa Brysselissä vuonna 1927.  Kvanttiteorian synnyttämisessä mukana ollut Niels Bohr vastasi tähän kipakasti: ”Keitäpä me olemme sanomaan Hänelle, miten maailmaa pitäisi hallita”.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate pitää edelleen pintansa. Einsteinin unelma ”kaiken teoriasta”, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt, ei ole saanut tuulta purjeisiinsa vuosikymmenten ponnisteluista huolimatta. Moni fyysikko uskoo, ettei sellaista edes ole olemassa.

Aaltoja vai hiukkasia, vai molempia?

Minä muodossa kirjoitetussa loppuluvussa Yön puutarhuri Labatut solmii kirjansa lankoja yhteen Chilen vuoristomökissään. Hänen naapurinsa, yöllä kasvejaan hoivaava entinen matemaatikko, oli Grothendieckin saavutuksiin tutustuttuaan hänkin hylännyt menestyksekkään uransa.

Tämä sattuu minuunkin, entiseen rivimatemaatikkoon. Puutarhuri oli nimittäin oivaltanut, että juuri matematiikka – eivät niinkään ydinpommit, tietokoneet, bioaseet tai ilmastotuho – muutti maailmaa siinä määrin, että jo parinkymmenen vuoden päästä tai nopeamminkin on mahdotonta ymmärtää, mitä merkitsee olla ihminen.

Yön puutarhuri jättää ratkottavaksemme kysymyksen pitäisikö nerojen hylätä teoriansa ja yhtälönsä, jottei hallitsematon kehitys lopullisesti riistäytyisi käsistämme? Entä miten voisimme paimentaa tieteen edistysaskeleet hyvän palvelukseen, pois pahan poluilta? Vaikuttava, ajatuksia ravisteleva teos.

 Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (Un verdor terrible).

Espanjasta suomentanut Antero Tiittula. Tammi, 2023. 206 s.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Enkelten kaupungin monet kasvot

Aino Frilanderin esikoisteoksessa Los Angeles -esseet ikoninen kaupunki lumoaa kirjoittajan, joka haluaa ottaa sen haltuunsa niin historian kuin nykypäivän kautta. Esseistä aukenee todentuntuinen kuva suurkaupungista, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Vaatii tietynlaista puhdasta sisäistä onnea olla onnellinen Los Angelesissa, valita tämä kaupunki ja olla onnellinen täällä.                     Eve Babitz                                                                                                                                                                                                                     

Heti Los Angeles -esseidensä (Kosmos) ensimmäisessä kappaleessa Aino Frilander tunnustaa kateellisena, että olisi halunnut elää losangelilaisen nuoruuden. Mutta ei millaista hyvänsä vaan sellaisen, jota taiteellisiin boheemipiireihin syntynyt kirjailija, juoruilija ja heitukka Eve Babitz eli.

Hän kirjoitti salaviisaita kertomuksia, jotka välittävät 1960- ja 1970-lukujen Hollywoodin tuoksun ja hedonismin ja paheet. Babitzin kirjoja ei juuri luettu, ja parhaiten hänet tunnetaankin valokuvasta, jossa hän parikymppisenä pelaa ilkialastomana shakkia Marcel Duchampin kanssa.

Kerrotaan, että nuori Harrison Ford välitti Evelle huumeita, ja että hänen sängyssään peuhasi joukoittain kuuluisuuksia Jim Morrisonista Annie Leiboviziin. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten La la Landissa tarpeeksi ei juuri koskaan ole riittävästi, sillä siellä kaikki tuppaa menemään överiksi.

Esseessä Eve vs. Joan älykkökirjailija Joan Didion synkistää Babitzin luomaa kuvaa samppanjaa siemailevien kauniiden ja kuuluisten ihmisten elämästä unelmien kaupungissa. Didionille L.A. oli henkinen joutomaa, jota riivasivat maajäristykset, maastopalot ja moottoripyöräjengit, ja jossa ”kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa, barbituraatteja ja kuuluisuutta”.

Eve ja Joan liikkuivat samoissa piireissä, mutta heidän käsityksensä Enkelten kaupungista eivät voisi olla kauempana toisistaan. Kenties tämä johtui siitä, että monikasvoinen Los Angeles on eräänlainen mielentila, joka näyttäytyy sellaisena kuin sen haluaa ottaa vastaan.

Frilander kirjoittaa elävästi ja eläytyen kaupungista, johon hän on ilmiselvästi ihastunut. Hän uppoutuu Los Angelesin historiaan ihmisten ja kirjojen kautta ja haluaa ottaa sen omakseen myös kävelemällä. Aikamoinen haaste kaupungissa, joka ei ymmärrä jalkakäytävien päälle, koska kaikki kuitenkin ajavat autoilla.

Aino Frilander on helsinkiläinen kirjai-
lija ja toimittaja. Kuva: Meri Björn

Frilander tarkastelee kaupunkia myös bussien ikkunoiden läpi. Tätä ei kuitenkaan suositeta. Kun itse kerroin tulleeni bussilla Venicestä UCLAn kampukselle, tuttavani kauhistuivat ja kielsivät minua koskaan enää tekemästä moista tyhmyyttä: enkö tiedä, että linjurissa voi sattua mitä tahansa siellä sekoilevien huumehörhöjen takia!

Ei, jos Losissa haluaa siirtyä paikasta toiseen, on huristeltava pitkin loputtomia 8-kaistaisia moottoriteiden silmukoita. Frilanderkin hyppää auton rattiin ja suuntaa Nevadan autiomaahan etsimään häntä kiehtovaa ”viivaa maiseman halki”, Michael Heizerin maataideteosta Double Negative.

Autiomaan valo ja värit lumoavat matkalaisen. Loputtomassa tyhjyydessä vaanii kuitenkin vaara: kukaan ei ole auttamassa, jos jotain sattuu. Hiekka-aavikolla ei näe ihmisiä, eikä sieltä löydy puhelimelle kenttää. Kyltit varoittavat, että seuraavalle bensa-asemalle on kymmenien mailien matka.

Sinne tänne viittilöivät Joshua Tree -kaktukset ja tuulen paimentamat vierivät pallopensaat ainoana seuranaan Frilanderin matka jatkuu kohti alati karkaavaa horisonttia. Jännitys tiivistyy, kun auton merkkivalo varoittaa tyhjenevästä takarenkaasta…

Kun Double Negative – Heizerin ja kumppaneiden kaivinkoneilla kaivertama pitkä ja syvä halkeama pöytävuorella – viimein löytyy, se tuottaa hienoisen pettymyksen. Valokuvat olivat antaneet teoksesta liian houkuttelevan kuvan. Sitä paitsi luonto oli jo alkanut ottaa teosta haltuunsa, sen reunat olivat murentuneet ja sen pohjalla kukkivat villiyrtit.

David Hockney: Taiteilijan muotokuva, akryyli, 1971

Suopea ilmasto luo puitteet Losin elämänmenon kehollisuudelle. Babizin mukaan: Ihmiset, joilla oli aivot menivät New Yorkiin, ja ihmiset, joilla oli kasvot, tulivat länteen. Venicen Muscle Beachilla steroideja pullistelevat lihaskimput pumppaavat rautaa, toisaalla vähäpukeiset wannabeet kilistelevät jääkahvejaan terasseilla.

Balettia ja tanssia pitkään harrastanut Frilander ajautuu vääränlaiselle salille lihaskuntorääkkiin ja vetäyty sieltä nuolemaan haavojaan Koreatownin kylpylöiden hellään huomaan. Pandemian lockdownin yksinäisyyttä hänen pienessä yksiössään helpottaa Berliinistä Zoomin välityksellä lähetetty improvisoitu yhteistanssi.

Esseessä Koskeeko tämä minuakin astutaan miinakentälle. Siinä mennään iholle, jossa värillä on väliä. Minäkin pyydän Frilanderin tavoin anteeksi, jos käytän loukkaavia sanoja tai ilmaisuja. Frilander on Miamissa tutustunut karibialaisamerikkalaiseen R:ään, josta tulee hänen kumppaninsa ja lapsensa isä.

Rodney Kingin ja George Floydin murhien sekä Black Lives Matter -liikeen myötä rotukysymys saattaa milloin tahansa leimahtaa mielenosoituksiksi. Kahden erivärisen ihmisen parisuhteeseenkin rasismi luo jännitettä.

Tuntuu, että saatan koska vain sanoa jotain typerää. Kuvittelen, miten R:n ilme muuttuu, ja se on siinä: hän lakkaa rakastamasta minua. Tämä epämukavuuden kanssa täytyy oppia elämään.

Kahvila iltahämärässä Lincoln bulevardilla.
Kuva: Carey More

Tuloerojen ja eriarvoisuuden räikeys sattuu silmiin Los Angelesissa. Silti epätodellisen neonvärisenä laskeva aurinko Santa Monican rannalla valaa hunajaista valoaan niin Jaguaarissaan lekottelevan miljonäärin kuin sen ohitse ostoskärryään työntelevän kodittoman ylle.

Suurta maanjäristystä (San Andreas Fault -mannerlaattojen törmäystä) odotellessaan Enkelten kaupunki jatkaa nuorallatanssiaan Tyynen valtameren huokaillessa sen kupeilla, ja Santa Anan kuumien, hulluksi tekevien tuulten puhkuessa sen niskaan aavikolta.

Annetaan Los Angelesin rakastajattarelle Eve Babitzille viimeinen puheenvuoro, johon Aino Frilander varmaan yhtyy:

Paikka kuuluu ikuisesti sille, joka ottaa sen rajuimmin omakseen, muistaa sen pakkomielteisimmin, repäisee sen itsestään, muokkaa sitä, muodostaa sen, rakastaa sitä niin radikaalisti, että hän tekee siitä itsensä näköisen.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 167 s. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Parodian tuolla puolen

Harry Salmenniemi -niminen romaanihenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Hänen havainnoistaan, mielensä ailahteluista ja muistoistaan syntyy luonnos itseään alati kyseenalaistavasta ihmisestä ja kirjailijasta, jolle kirjoittaminen on välttämättömyys. Omaperäinen Varjotajunta pureutuu tinkimättä mieleen ja kieleen.

Taas ajattelen tajuntaa, varjoa.

Varjotajunnan (Siltala) kertoja, kirjailija – väliin minä, väliin hän – haahuilee Mall of Triplassa, sillä juna kotiin Jyväskylään lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua. Hänellä on aikaa uppoutua tarkkailemaan ympäristöään, sen merkityksettömiä pieniä yksityiskohtia.

Syödessään kimchiä, joka ei maistu miltään: Hän ajatteli: Maistan entistä tarkemmin sen, ettei annoksessa ole mitään. Ruoan sisällä on tyhjää. Partikkelien välissä kaikki ammottaa tyhjänä ja epämääräisenä. 

Ulkoisen tyhjyyden ja tapahtumattomuuden korvaa hänen mielensä kuohunta. Kirjailija kokee olevansa liian analyyttinen, ajattelevansa liikaa.

Kaiken lisäksi hän tunnustaa ajattelevansa aivan vääränlaisia ajatuksia. Järkevillä tuumailuilla voisi ansaita rahaa. Minun ajatuksillani saattaa korkeintaan vähän taiteilla. 

Autofiktiolla leikittelevän teoksen Harry Salmenniemellä tuntuu olevan joitain yhteisiä faktoja todellisen, runoilijana ja novellistina kunnostautuneen Harry Salmenniemen kanssa.

Varjotajunnassa, hänen ensimmäisessä romaanissaan, kertojan lyhyet, lakoniset argumentit sumentavat ja kumoavat toisensa: Intuitio ja usko ovat kuvottavia sanoja. Niiden varassa täytyy jatkaa. Hänen suhteensa kirjoittamiseen sisältää myös ristiriidan:

Hänen työnsä oli niin kevyttä ja kiinnostavaa, että hän tunsi säännöllisesti musertuvansa sen alle. Tämänkaltaiset ajatuskiepit imevät lukijan mukaan alkuun oudohkolta tuntuneeseen tekstiin.

Harry Salmenniemi on aiemmin julkaissut
seitsemä runoteosta ja neljä novellikoko-
elmaa. Kuva: Mikko Vähäniitty

Kirjailija on palaamassa työmatkalta, jossa sekä Hesarin että Ylen toimittaja ovat haastatelleet häntä. Ilman, että hänelle maksettiin palkkiota. Kirjailija joutuu siis itse kustantamaan sen, että tekee työtään. Raha saa kirjailijan muutoinkin epätoivoiseksi, sitä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Tämän lisäksi haastattelut pelottavat ja aiheuttavat kirjailijassa ahdistusta. Hän pelkää, ettei hänellä ole mitään järjellistä sanottavaa tai vielä pahempaa, että hän saa suustaan ulos vain häpeällisiä möläytyksiä. Lopulta haastattelut ajautuvat turhauttavaan höpinään esimerkiksi toksisesta maskuliinisuudesta.

Haastattelijan huomautus, että hän hyppää kirjaa lukiessaan tylsältä tuntuvien kohtien yli hämmentää kirjailijaa. Niin kyllä minuakin. Tähän yhdyn täydestä sydämestäni: Ei kirjoissa voi hypätä kohtia yli. Lukeminen on katumusharjoitusta. Se on eräs ratkaisu olemassaoloon.

Jos kertoja ei anna armoa itselleen (hän elätti itsensä kaupallistamalla harhojaan), hän ei sitä suo muillekaan: Kirjailijat ja kirjallisen kentän toimijat ovat lannistavia, ja he saavat minut vedettyä kanssaan täsmälleen yhtä synkkään epätoivoon. Silti modernistien selän takaa vihdoin nouseva kokeellinen kirjallisuus piristää. Jälleen teesi ja sen antiteesi sparraavat toisiaan.

Nykymenon terävä ajankuva ei meitä imartele. Minä joudun olemaan ihmisten puolesta jatkuvasti pahoillani, kirjailija tunnustaa.  Hän ei omista älykännykkää, eikä esiinny edes salanimellä Facebookissa eikä Twitterissä, joten hän ei oikeastaan ole olemassa.

Epätoivo ja ahdistus vaanivat alati kertojan tajunnan varjona. Istuessaan Mall of Triplan huojuvan sienirakennelman kahviossa edes japanilaisen modernistin Ozamu Dazain teoksen Ei enää ihminen lukeminen ei lohduta kuten yleensä. Tunnelma sienen kahvilassa tuo mieleen Christer Kihlmanin romaanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Tosin sen epätoivo oli melankolisempaa.

Varjotajunnan kolikko kierähtää jälleen toiselle kyljelleen, sillä paljastuu, että vaimon rakkaus ja ”pehmeäreisisen” taaperon jokeltelu ja puuhailut tuovat onnea. Perhe ja vastuu sen hyvinvoinnista ovat karkottaneet aiemmin tajunnan reunoilla väijyneet itsemurha-ajatukset mielen periferiaan. Kun tarina näin kiertyy kohti loppuaan, se pehmenee ja yltää parodian tuolle puolen.

Tavallisesti ajatuksia herättävä kirja upottaa minut oman mieleni syövereihin. Varjotajuntaa lukiessani kävi päinvastoin. Solahdin päähenkilön nahkoihin ja liu’uin kuin huomaamatta hänen tajuntaansa, jonka varjoa Salmenniemi taitavasti kirjassaan tavoittelee.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala, 2023. 246 s.

Laura Finska: Muut esille tulevat asiat

Ihanan mahdoton rakkaustarina

Laura Finska sommittelee lumoavalla kielellään käsistä riistäytyvistä tilanteista elämäksi tunnistettavan kollaasin romaanissa Muut esille tulevat asiat. Esikoiskirjailijasta kuullaan vielä, sillä niin taidokasta hänen tekstinsä on.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

1.    kirje korinttilaisille

Laura Finskan Muut esille tulevat asiat (WSOY) alkaa keväällä, joka tuhlailee surutta omaisuuttaan, luminanssirehevyydessä kypsytettyjä kosiosikermiä, kunnes kaikki on yhtä krookuksen sirkulaaria hymniä, jippojaan tekevää yöttömyyttä ja pelotonta silmua.

Yllä oleva lainaus teoksen ensimmäisestä kappaleesta saa minut vakuuttuneeksi: edessäni häämöttää huima syväsukellus mieleen ja kieleen. Varoitus: juttuni sisältää laittoman paljon lainauksia teoksesta, sillä ne vaan kolahtivat niin herkullisesti.

Kevään auvo ei kaikkia lohduta, sillä kohta 15-vuotias Rafael tuskittelee sekoboltsin taiteilijamutsinsa viimeisimpiä performansseja: Vittu. Sinä keväänä kaikki tuntui siltä niiku joku olis työntänyt virkkuukoukkuja ikeniin. Tästä huolimatta hän edustaa hullunkurisen perheensä tolkullisinta elementtiä ja tekee parhaansa, jotta viritelmä pysyisi jotenkuten kasassa

Faijaan emme juuri ennätä tutustua, sillä hän pakenee perhenäyttämön spektaakkeleita mainostoimistoonsa tai napit korvissaan Kallahden rantaan hakemaan sisäistä tasapainoa. Näkökulmaromaanin toinen kertoja, Luka, Kallion vuokrakämpässä majaileva ratikkakuski turruttaa tajuntaansa rännittämällä lusikassa nestemäiseksi sulatettua metamfetamiinia suoneen.

Parikymppinen Matilda, bakteerikammoinen kontrollifriikki ja tiukka vegaani, sinnittelee lääketieteen opintojensa parissa. Hän yrittää pysytellä viimeisten terveysvillitysten ohjeistamalla kaistalla, vaikka hänenkin tiensä on kiusauksilla silattu. Kertomustaan hän höystää lääketieteellisillä analyyseillä ja diagnooseilla: Huomasin olevani lapidaarinen ja jännittynyt.

Tampereella asuva Laura Finska ei ryhtynyt
vaan syntyi kirjailijaksi.
Kuva: Sami Reivinen / KLIK

Finska tykittää tarkkanäköistä, samanaikaisesti hauskaa ja hurjaa sanallista ilotulitusta hengästyttävään tahtiin. Hän kuljettaa tarinaa kuin Vuoristoradan kuski lempeistä suvannoista vatsaavääntäviin syöksyihin. Pitelen huivistani kiinni ja nautin kyydistä täysin rinnoin.

Tunnen katu-uskottavuuteni horjuvan, kun joudun tunnustamaan, että lääketieteellisen terminologian ohella minulta menivät ohi jotkut nykyisen puheenparren ilmeikkäät ilmaisut.

Lihistä natustava chicksi koetti myydä mulle essoja Columbuksen kulmilla. Se tsiigas mua monttu auki, kun otin hatkat ja rynnistin metroon tsygä völjyssä, Rafael avautuu.

(Kaikki muu kyllä uppoaa, mutta ”tsygä völjyssä”? Tutkiva journalisti otti selvää: s.o. ”fillari messissä”.)

Onneksi tähän näkökulmaromaaniin on eksynyt yksi kaikkitietävä ja luotettava kertoja: ratikka. Se kolkuttelee raiteillaan ja vilkuilee sivusilmin syrjäkujille, joille sillä ei ole pääsyä. Vaihtelua köröttelyyn tuo silloin tällöin ajautuminen väärille kiskoille omissa sfääreissään leijailevan Lukan saattelemana.

Ratikka pääsee todistamaan mahdollisimman eritahtisen parin, Matildan ja Lukan, raivoisan piiritanssin alkutahdit uumenissaan. Tavallisesti varautunut Matilda, jollain tapaa kankeampi kuin kädettömyyden lannistama kynttilä … on pelkkää joustavuutta ja taivasta puhkovaa virnettä kurottautuessaan ohjaamoa kohti. Suomen kieli todistaa ilmaisuvoimaansa juhliessaan Finskan hyppysissä.

Kun rakkaus kaappaa aivot, se on menoa. Lukan ja Matildan on/off-suhde sisältää niin himokasta panemista, lemmekästä lusikkaa, sanallista falangia kuin huutoa, joka syö värit puista. Taitavasti Finska tavoittaa ihmiset herkimmillään ja haavoittuvimmillaan. Silloin yksikin väärä sana tuuppaa liikkeelle täysmittaisen liikekannallepanon.

Lukan ja kumppaneiden huumehuuruinen elämä linkoaa ainakin minut uusiin sfääreihin. Netin pimeän verkon kauppatorien, Torin ja Wickrin, monipuoliset antimet helpottavat kroonista ahdistusta ja eksistentiaalista vitutusta: Nyt olis tarjolla erittäin toimivaa yläkertaa elikkäs laatu kokaiinia kiven muodossa. 1g 150 €.

Iida Sofia Hirvonen tavoitteli samoja universumeja ja vei lukijan kyberavaruuden tuolle puolen romaanillaan Radalla. Mainio teos voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Siinä: Joinakin yöinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

Jari Järnströmin maalaus Muotokuva IV

Lukan tripit osuvat lopulta väistämättömiin maaleihin: Meilahden tornisairaalan teholle ja Sörkän vankilan varjoisille kujille. Mutta matka jatkuu. Kaikissa kunnon romansseissa karautetaan lopuksi kohti auringonlaskussa kylpevää horisonttia. Niin tässäkin.

Laura Finska katselee ihmisiään ymmärtäväisesti, suopealla silmällä. Tällaisia me olemme, ymmällämme elämän aallokossa. Karskista kielestään huolimatta teoksen ihmiset välittävät toisistaan – minkä traumoiltaan kykenevät.

Helsinki tekee parhaansa värikkäään, vauhdikkaan, äänekkään ja sottaisen kavalkadin näyttämönä. Voi vain ihailla millainen tekstigeneraattori Laura Finskalla on hallussaan. Tunnustan: Olen koukussa. Tätä on saatava lisää.

Laura Finska: Muut esille tulevat asiat. WSOY, 2023. 432 s.

Jari Järnströmin näyttely Hetki / Moment Galleria A2:ssa 12.3. saakka.