Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kellä sana, sillä valta

 Katja Ketun pitelemätön kieli saa vapaasti temmeltää ja loihtia kuvaelman elämän ja kuoleman ikiaikaisesta piirileikistä romaanissa Erään kissan tutkimuksia. Maagiset ja raa’an konkreettiset elementit liudentuvat toisiinsa sukupolvien mittaisessa selviytymistarinassa.

Raja yöpuolisten ja päivän olentojen välillä häilyy, ihmisten ja valtioiden, menneen ja nykyhetken, villin ja kesyn rajat häilyvät ja lepattavat.  (Kissa)

Armoitetun sanavelhon, Katja Ketun, romaanista Yöperhonen kirjoitin: se todistaa miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.

Luonnehdinta sopi myös Finlandia-ehdokkaaksi nousseeseen teokseen Rose on poissa. Toistan jälleen itseäni, sillä niin osuvasti kehuni kuvaa maagisen realismin taitajan uusinta teosta Erään kissan tutkimuksia (Otava).

”Käsittelen rankkoja aiheita, joten tarvitsin kertojaksi kissan, joka huterolla tyylillään tekee parhaansa Taivaiden Toimiston Tutkijana ja keventää kertomusta. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä. He ovat kirjan suola, sillä heidän kauttaan voin irrotella ja käsitellä monenlaisia teemoja”, Katja Kettu kertoi kirjan syntyvaiheista haastatellessani häntä Otavan tilaisuudessa.

Tähdissä kelluva Fermetoitu Sielu ilahtuu kuullessaan uudesta tehtävästään: hänet lähetetään Tutkijaksi Eiraan luksuslukaalissa asustavan Kirjailijan kohtuun pian syntyvän lapsen Sielunoppaaksi. Mutta kaikki menee pahemman kerran pieleen. Keskenmeno lennättää Tutkijan vuoteen 1917 pohjoiseen nälkämaahan Venäjä rajan pintaan. Ja vielä tämä: kissan hahmossa.

Puutteenperällä sinnittelevät Kirjailijan isoisoisoäiti Eeva, Villi-Kaisan penikka, huutolaistyttö ja talonomistajan poika Mahte. Epäsäätyistä liittoa ei paikkakunnalla katsota hyvällä silmällä. Sen rakastava pariskunta saa karvaasti kokea.

Kettu on kirjaansa varten haastatellut isoisoenojaan, lukenut tutkimuksia ja penkonut arkistoja. Hänen luomansa ajankuva sadan vuoden takaa on niin verevää historiankirjoitusta, että sitä pitäisi kouluissa lukea. Kirjan ihmiset heräävät eloon lukijan silmissä, raatavat ja rakastavat, yrittävät parhaansa mukaan selvitä aikojen myrskyissä.

Vaikka onkin rauhanmies, Mahte lähtee Venäjälle Eevan toppuutteluista huolimatta: ”Kyä se on vallankumouksen asija meijänkin asija”. Omalla harharetkellään Eeva joutuu raiskatuksi. Ei halua synnyttää väkivallantekijän lasta, vaan kerää rohdot kuolonkeitokseen, jolla ajaa sikiön itsestään pois.

Palkittu Katja Kettu Otavan aurinkoisissa 
pihajuhlissa. Kuva: Hannele Salminen

Näin paradoksaalista elämä on. Sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Eevan tyttärenpojantytär, Kirjailija, on lähellä kadottaa järkensä menetettyään hartaasti toivomansa lapsen. Tarinat kiertyvät toistensa ympärille, ja ajassa pehmein tassuin tepastelevaa Kissaa kaivataan nyt kipeästi Eiraan avuksi.

Kirjassa vuorottelevat Kissan raportit, Kirjailijan muistiinpanot sekä Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kuulustelupumaskat. Tämä moniääninen kuoro kertoo, mistä elämässä perimmiltään on kyse: ihmisen rakkauden, turvan ja merkityksen kaipuusta.

Niitä kirjailija alkoi kuumeisesti kaivata, kun hänen suuri rakkautensa, Runoilija, petti ja jätti. Vielä viime tingassa hän huomaa haluavansa lapsen, josta ei aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut. Lapsikuumeen vallassa hän tuumaa: Jos en saa olla sen kanssa, jota rakastan, niin onhan varmaan muita halukkaita.

Halukas löytyy, mutta hanke ei onnistu, sillä suhde ei kestä. Samassa rytäkässä Kirjailijan työstämä teos teilataan. Hän on menettänyt lapsensa ja nyt häneltä katoavat myös sanat niin huulilta kuin näppäimistöltä. Nyt jos koskaan tarvitaan Kissaa avuksi.

Kirjailija ja Kissa pakenevat yhdessä Puutteenperälle esivanhempien maille. Kissassa ottaa luonto vallan ja se ponkaisee livohkaan miljoonien lumoavien hajujen perässä. Kirjailijan silmissä alkuun karu maisema alkaa vähitellen avautua, ja esivanhemmat heräävät tanhuvilla henkiin. Viereen ilmestynyt esiäiti Eeva rohkaisee: pistät kynttä ketoon.

Vihdoin lukko aukeaa, ja kirjailija oivaltaa, että surun kanssa on mahdollista kulkea: ”saatan selvitä tästä”. Tämä perustuu Katja Ketun omiin kokemuksiin. ”Kielen löytyminen uudestaan oli nautinnollista, riemukasta”, hän hehkutti. Tämä kirjoittamisenilo näkyy, suorastaan pursuaa Erään kissan tutkimuksista.

Kettu kiittää olemassaolostaan Helmi tamman jalan katkeamista. ”En olisi olemassa ilman sitä”. Kun Eeva ja Mahte olivat reessä matkalla ”työläisten paratiisiin” kohti Stalinin vainoja 1930-luvulla, Hilma tamma kompastui. Takaisin kotitantereilla Eeva ja Hilma lähtevät yhdessä uimaan.

Helena Junttilan tussipiirros

Veden sylissä tamman jalkaan ei satu, se saa hetken lentää mielin määrin. Ja tuossa Kalliojoen suvannon keltaisessa, liplattavassa ilmassa lentävät rampa hevonen ja historian jalkapuussa pyristävä nainen.

Menneisyyden kautta niin Kettu kuin Kirjailija löytävät syvän ytimen, rauhan, oman tarkoituksensa ja merkityksensä. Kissakin on palannut harharetkiltään ja tuumaa tehtävänsä suoritetuksi. Annetaan hänelle vielä viimeinen sana ennekuin Tutkijamme katoaa Tähtitaivaan korkeuksiin.

Minuun tarttuu maailmankaikkeuden ikuinen hymni, ja heittäydyn sen hellittäväksi. Se mikä on tapahtunut, varmaan on, ei kai sitä muuten voi sanoilla selittää.

Katja Kettu on kirjoittanut jälleen hienon romaanin. Lukuelämyksen jälkimaku on pitkä ja pyörryttävä.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava. 2023. 355 s. 

Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu

”Jos nahkahousut narahti, tulee huono kritiikki”

Hannu Harju kirjoitti koukuttavan, kohteensa näköisen elämäkerran Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu viimeisestä ”suurmieskriitikosta”. Armoitettu kriitikko antoi sanan säilän sivaltaa, kun aihetta hänen mielestään oli. Ja usein oli.

Jos Kajava haukkuu esityksen, se kannattaa ehdottomasti katsoa.

                                                                                       Lentävä lause yleisön keskuudessa

Teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavan (1943–2005) saapuminen ensi-iltaan sähköisti näytöksen, oli jo itsessään teatteria. Hän odotti elämystä, mutta hänen rimansa oli korkealla ja hänen pinnansa valitettavan lyhyt, mistä Q-teatterilaisten nahkahousu-naljailukin kertoo.

Hannu Harju muisteli kirjansa julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Willensaunassa, miten ihaillun ja vihatun Kajavan alussa innostunut etunoja valahti takakenoksi, ja nahkahousut narahtivat, kun esitys ei täyttänyt hänen siihen lataamiaan odotuksia. ”Olen myös nähnyt, kun hänen niskansa alkoi punoittaa.”

Kajavalle teatteri oli henki ja elämä, johon hän eläytyi koko sielullaan ja olemuksellaan. Hän ei patsastellut vain päänäyttämöiden ensi-illoissa vaan etsi elämyksiä, rajoja rikkovia, uutta luovia esityksiä myös kellariloukoista ja hänelle tärkeästä teatterin Mekasta Berliinistä.

Tammessa lähes parikymmentä vuotta kustannuspäällikkönä työskennellyt Harju toimi sitä ennen teatterimaailmassa. Vuodet 1993 - 2003 Jukka Kajavan kollegana Helsingin Sanomien teatteriarvostelijana tarjosivat hänelle näköalapaikan Suomen näkyvimmän ja keskustelluimman kriitikon tinkimättömään ja värikkääseen työskentelytapaan.

”Minusta väärennys, huiputus, kaikkien aikojen rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen, olisivat oikeusjutun arvoisia asioita.” Kajava kirjoitti murhaavasti Tampereen työväenteatterin Nuori Mylläri -esityksestä vuonna 1997.

Kun Kajava innostui, suorastaan haltioitui esityksestä, hän teki siitä ”tapauksen, joka näkyi lippuluukullakin”. Teatterilehden haastattelussa hän kommentoi: ”Silloin kun todella onnistutaan, tulee sydän ihan lämpöiseksi. Esimerkiksi KOMin Tervahanhen jälkeen oli niin hyvä olla, että teki mieli laulaa”.

Harju pyysi Kajavalta muistelmia jo parisenkymmentä vuotta sitten. ”En muista mitään”, Kajava vastasi napakasti äkkinäiseen tyyliinsä. Ihme on, ettei hänen elämäkertaansa ole aiemmin kirjoitettu, sillä kiihkeitä intohimoja puoleen jos toiseen herättäneeseen Kajavaan kulminoitui lähes puoli vuosisataa suomalaisen teatterin historiaa.

Hannu Harjulla muhii mielessä muutama 
uusi hanke. Kuva: Sami Kero.

Harju ei kuitenkaan ruvennut historiikkia rustaamaan, vaan rajasi teoksensa Kajavan henkilökuvaan. Kriitikko tunnettiin hänen julkisen toimintansa kautta, mutta yksityiselämäänsä Kajava varjeli tarkoin. Harju halusi raottaa myös Kajavan tätä puolta, tuoda kirjansa estradille lihaa ja verta olevan ihmisen esiripun takana.

Kajava rakensi itsestään tietoisesti brändiä, ylläpiti mysteeriä. Hänen näyttävä pukeutumistyylinsä oli viesti, jota hän kantoi luontevasti ja joka korosti hänen habitustaan. Salonkileijona huomattiin aina kun hän ilmestyi paikalle. Tämä sopi Helsingin Sanomille, sillä Kajava herätti keskustelua paitsi jutuillaan myös olemuksellaan. Se toi lehdelle lukijoita.

Kajava kirjoitti kaiken kaikkiaan 15 000 juttua, joista teatteriarvosteluja oli vajaa 3 000. ”Teatteri on kivempaa, mutta tv on tärkeämpää”, totesi uuttera kirjoittaja, joka teki jutun lähes joka päivä. Kanavalla-kolumnipalstallaan hän saattoi käsitellä vapaammin ajankohtaisia ilmiöitä, keskustelunaiheita ja lukijapalautteita.

Yksi hänen inhokeistaan oli urheilulähetysten selostustyyli, joka hukkasi hänen mielestään ilmaisun loputtomat mahdollisuudet ja vivahteet: ”Se päivä ei koita ikinä, kun vaikkapa mäkihypyn tai alppihiihdon selostaja hiljentäisi jännittävän suorituksen kohdalla äänensä suorastaan intensiiviseksi kuiskaukseksi. Ei koita.”

Selvää on, että Kajavan joskus häijyt, jopa perusteettomat teilaukset satuttivat monia. Voin kuvitella, miltä tuntuu ohjaajasta, joka on työstänyt pari vuotta esitystä, johon kiireinen kriitikko ei ole kunnolla ehtinyt perehtyä, ja kritiikki on sitten sen mukaista. Huonosti kävi silloin myös lipputuloille.

Kalpoja kalisteltiin myös teatterilavojen ulkopuolella. Sosiologi Jeja-Pekka Roos kritisoi diagnosoimaansa älymystön omahyväisyyttä Ydin-lehdessä Pierro Bourdieun hengessä 1980-luvun puolivälissä. Hänen mielestään tähän valheelliseen intellektuellien ohueen kerrostumaan:

”kuuluvat esimerkiksi suurten päivälehtien kulttuuriosastojen hallitsevat (tarkat, heikinheimot, kajavat) sekä niiden palstoille säännöllisesti kirjoittelevat steinbockit, alhot etc sekä tietenkin intellektuelleina kirjojaan säännöllisesti julkaisevat haavikot, paasilinnat, donnerit.” Oho, olisiko tuon kaltainen purkaus nykyään enää mahdollista?

Toisaalla lehdessä tietokirjailija Kalevi Haikara nousee barrikadille puolustamaan Kajavaa, joka ”on älykkäästi, sitkeästi ja liki henkensä kaupalla vuodesta toiseen puuttunut niin yksittäisten ohjelmien typeryyteen kuin koko televisiosuhteen vaarallisuuteen”.

Kajava opastaa Intimiteatterin Maaria Blomma -näytelmän työryhmää keväällä 1981.
Vasemmalta lavastaja Hannu Väisänen ja näyttelijät Esko Nikkari, Rose-Marie Precht ja 
Tom Pöysti. Jussi Kylätaskun näytelmän keskiössä on karismaattinen liike ja herätyskokous.

Kajavan työskentely ohjaajana herätti närää teatterikentällä, jossa häntä syytettiin kaksilla rattailla ajamisesta. Eikö kriitikko voi pysyä lestissään! Kajava itse koki, että ohjaaminen rikastutti hänen työtään kriitikkona ja päinvastoin. Hän ohjasi kaikkiaan 15 näytelmää, joista kolme ensimmäistä yhdessä tuonaikaisen rakastettunsa Antti Einari Halosen kanssa.

Kajava sai maistaa omaa lääkettään, kun hänen Willensaunaan ohjaamansa Marguerite Duras’n Kuolemantanssin arviossa sanottiin esityksen ”köhisevän kuivasti”. Herkkähipiäinen Kajava osti saman tien lentoliput Ibizalle. Kostoa tai ei, mutta jutun kirjoittanut kriitikko teki tämän jälkeen enää yhden arvion Hesariin.

Hannu Harjun perusteellinen elämäkerta on sen monista yksityiskohdista huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – mukaansa tempaavaa luettavaa. Teoksen lukuisat valokuvat, niin Kajavan perheen albumeista kuin teatteriesityksistä, kertovat omia tarinoitaan.

”Suurmieskriitikosta” paljastuu lihaa ja verta oleva ihminen Jukka Kajava. Harjun mukaan hän oli romantikko, jonka teatterifilosofia ei ole tippaakaan vanhentunut: ”teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille”.

Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu. Siltala, 2023, 320 s.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Eksymisen kirja vie taidokkaasti perille

 Markku Pääskysen monimielinen romaani Niin kaunis on maa laajenee psykologisesta trilleristä ajankuvaksi. Samalla se syvenee pohtimaan nykyihmisen ratkaisevia valintoja ja paljastaa, mikä elämässä lopulta on tärkeintä.

Koska kauhea on yön sanaton pimeys niille joilta onni puuttuu.

Onnin ja Aliinan mielestä Maria ja Tuomas vaikuttivat kiinnostavilta ihmisiltä, kun pariskunnat ensi kertaa tapasivat gallerian avajaisissa viisitoista vuotta sitten. He olivat varakkaita, heillä oli rahaa hifistellä, matkustella ja asua missä mielivät. Monesti vuosien varrella he kutsuivat Onnin ja Aliinan luokseen lomalle.

Markku Pääskysen Niin kaunis on maa (Tammi) alkaa lauantaiaamuna Onnin ja Aliinan keittiössä, jossa pariskunta pohtii, pitäisikö heidän lähteä etsintäretkelle? Marian ja Tuomaksen lapsenvahti on soittanut ja kaivannut Kertun vanhempia, jotka vietettyään iltaa Aliinan ja Onnin luona, eivät ole palanneet kotiin.

Kirjailija toteaa: Ja näin tämä alkaa, vähän raskaasti, vähän kömpelösti tämä alkoi. Ei huolta, sillä tiedän kokemuksesta, että edessä on kiinnostava, ajatuksia herättävä tutkimusmatka kieleen, mieleen ja maailmaan.

Arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen Pääskynen pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Onko kieli vain heijastus suuremmasta, mitä se ei pysty käsittämään? Edellisessä teoksessaan Aurinko ei liiku sukelletaan syvemmälle, todellisuuden tuolle puolen kohti maailmaa, jota emme aisteillamme tavoita.

Miten Maria ja Tuomas vauraan elämäntapansa rahoittavat? Vanha ja uusi raha paiskasivat kättä heidän avioituessaan. Maria on perinyt osan Petsamon nikkelikaivoksista alkunsa saaneesta sukuomaisuudesta. Tuomas osoittautuu sijoittajaguruksi, jolle saastuttavat akkutehtaat ja energiasyöpöt kryptot sylkevät rahaa. (Petteri Järvinen on kirjoittanut aiheesta kiinnostavan kirjan Onecoin.)

Lopulta Maria ja Tuomas ovat molemmat irtisanoutuneet työpaikoistaan ja jatkavat epäeettistä sijoitustoimintaansa etänä eri puolilta maailmaa. He pyrkivät täydelliseen elämänhallintaan, sillä elämän arvaamattomuus pelottaa. Itsensä voittamattomaksi kokeva Tuomas ylpeilee saaneensa ”yliotteen todellisuudesta”.

Markku Pääskysen romaanit ovat saaneet
lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja -ehdokkuksia.
Kuva: Hannele Salminen

Näitä Onni mietiskelee vaellellessaan Toukolanrannasta Lammassaareen ”pitkosten rupatellessa askelten alla”. Tämä kuulostaa tutulta Pääskyseltä. Hänellä on taito poimia tarkkoja havaintoja, suodattaa ne mielenmaisemiksi ja pukea sanoiksi.

Pohtiessaan pariskunnan katoamista Aliina ja Tuomas muistelevat matkojaan ja kohtaamisiaan Marian ja Tuomaksen kanssa, yrittävät löytää syitä tapahtuneelle. 

Mennyt ja nykyisyys limittyvät, toistot rytmittävät kertomusta kuin välimerkit. Jälleen tekee mieli siteerata Leena Krohnia: Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste.

Kairon matkalla Maria ja Aliina ovat hankkineet egyptiläisen artikkelikokoelman, eksymisen kirjan, jota he innokkaasti tutkivat. Niin kaunis on maa on sekin eräänlainen eksymisten kirja. Pahiten sen henkilöistä hairahtuu Tuomas. Poikkeuksellisesta lahjakkuudesta kuoriutuu häikäilemätön tyranni, jolle mikään ei enää ole mitään. Eivät edes ulkomaanreissut.

Heidän matkansa ovat fantasioita jotka pian latistuvat, muuttuvat arkipäiväisiksi ja sitten he tarvitsevat jotain rajumpaa.

Miten sokea rakkaus voi olla! päivittelee Aliinan äiti ihmetellessään, miksi Marian kaltainen fiksu nainen elää yhdessä öykkärimäisen Tuomaksen kanssa. Se on kenties Marian oma harharetki. Amorin nuoli ei kuitenkaan ole sokea eikä sitä voi tilata. Se löytää maalinsa itse ja osuu tarkasti.

Tuomas tajuaa itsekin oman tilansa: ”Mä olen pimeä planeetta, mä saan valoni muualta”. Osa hänestä elää rinnakkaisessa maailmassa, liukenee siihen. Hänen mielensä on vallannut sisäinen demoni, jonka rahanhimo ja vallanhalu ovat vieneet häneltä kyvyn kokea merkityksellisyyttä ja onnea.

Katja Skinnarin maalaus "Hampaaton vampyyri".

Rivien väleistä alkaa tihkua outoa uhkaa. Alan pelätä Onnin puolesta. Vaikka hän tietää, että Tuomas on ihmisenä aikamme ihminen pahimmillaan huonoimmillaan, hänen pimeä vetovoimansa vetää Onnia oudosti puoleensa.

Tuomas ja Markku Pääskynen ovat yhdessä sirotelleet kertomukseen vaivihkaisia vihjeitä, jotka ajavat Onnin harharetkelle Vuosaareen Mustavuoren hylätyn kaivoksen suuaukolle synkkänä sateisena iltana. Mitä hän kaivoksen uumenista löytää? Tuomaksen vai itsensä?

Egyptiläisen eksymisen kirjan väite toteutuu: me palaamme aina lähtöpisteeseemme. Maanantai-iltana Aliinan ja Onnin kotona pariskunta pohtii Aliinan esittämää kysymystä: Mutta mitä tämä kaikki meistä kertoo? Onnilla ei ole siihen vastausta.

Minä sen sijaan löydän Markku Pääskysen teoksesta vastauksen kysymykseen: Miten elää hyvin? Tuottamalla mahdollisimman vähän kipua, tuskaa ja kärsimystä luonnolle ja ihmisille.

Joskus lähelle on pitkä matka harhapoluille eksyessä. On aika kuunnella Kari Rydmanin iki-ihana ylistyslaulu luonnolle ja elämälle. Ja jättää hyvästit kalliille ystävälle.

Niin kaunis on maa.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi. 2023. 184 s.

Katja Skinnarin näyttely Elämäni sienimetsänä HAA Galleriassa Suomenlinnan Rantakasarmissa 22.10. saakka. 

Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina

”Onko PIPPELI vai onko littana?”

Chen Pingping syntyi kahdesti kiellettynä tyttönä Kiinassa ja raatoi lapsityöntekijänä Suomessa. Myöhemmin Jenni Chen-Yenin sinnikkäät ponnistelut kantavat hänet monenlaisten vaikeuksien yli. Vaula Norrena kertoo elävästi hänen uskomattoman tarinansa kirjassaan Littana – Kielletyn lapsen tarina.

Kiinassa yhden lapsen politiikka tuli voimaan vuonna 1979. Chen Pingpingin kohtaloksi tuli syntyä kymmenen vuotta myöhemmin ”pillulapsena” köyhään eteläkiinalaiseen perheeseen. 

Vanhemmilla oli ennestään jo yksi tyttö. Poikaa oli kuitenkin yritetty, sillä hänet olisi annettu anteeksi. Pojat olivat mittaamattoman arvokkaita, perheen kunnia, tytöt sen sijaan pelkkä kuluerä.

Kielletty tyttölapsi saa osakseen haukkumista ja syrjintää, monenlaista kiusaamista. Perhe ja suku joutuvat maksamaan suuret sakot luvattomasta tyttölapsesta. 

Niistä selvitään vain, jos isä lähtee Ruotsiin töihin ja myöhemmin Suomeen. Pingping muuttaa muun perheen mukana Kontulaan viisivuotiaana.

Hänen tarinassaan on yhtymäkohtia ruandalaisen Rita Kostaman vaiheisiin, joita Leena Lukkari vauhdikkaasti kuvaa teoksessaan Rita – Sitruunapuun varjoista Suomeen. Lumi on kumpaisellekin pienelle tulijalle ihmeellinen kokemus. Kun Pingping astuu ulos oranssista metrosta asemalla, maan peittää valkea tomusokeri!

Nopeasti suomen kielen omaksuneesta pikkutytöstä tulee ummikkovanhempiensa ja heidän tuttavapiirinsä asiainhoitaja ja tulkki. Hän joutuu sisarensa kanssa selviämään monenlaisten kaavakkeiden koukeroista. Kukaan virkahenkilö ei koskaan ihmettele, miksi esimerkiksi oleskelulupa- tai avioeroasioita hoitaa 8-vuotias lapsi.

Mikäli asiat eivät suju toivotulla tavalla, isä rähjää: ”Pillulapset teistä ei ole mitään hyötyä!”

Hätkähdän kiinalaisten roisia kielenkäyttöä. Isosiskon hirmuvalta ilmenee sanallisesti: huora, koira, sika kaikuvat pikkusiskon korvissa päivittäin.

Siskon väkivalta ulottuu myös fyysiseen pahoinpitelyyn, jolta vanhemmat sulkevat silmänsä. Nuoremman on alistuttava kongfutsealaisuuden nimissä. Vaikka opettaja koulussa näkee Pingpingin mustelmat, ja kuulee, että isosisko on ne aiheuttanut, hänkään ei auta. Pelkäämmekö me rasisteiksi leimautumista, mikäli puutumme maahanmuuttajaperheissä ilmeneviin vääryyksiin?

Jenni Ye Teos-kustantamon iloisissa kesäjuhlissa
Merimelojien majalla. Kuva:Hannele Salminen

Selvää on, mitä nimi Pingping koulussa saa aikaan: kiusaamista, nimittelyä ja syrjintää. Uuteen kouluun Pingping ei sitä aio mukanaan viedä vaan taistelee itselleen nimen Jenni Chen. Sen kiinalaisyhteisökin voi hyväksyä, sillä olihan se suuren Karl Marxin, kommunistisen talousteorian luojan, vaimon nimi: Jenny.

Kun vanhemmat perustavat ravintolan Itäkeskukseen, on selvää, että tyttärien on kiirehdittävä sinne heti koulun jälkeen pilkkomaan kasviksia ja kantamaan lautasia. Kukaan ei ravintolassakaan ihmettele lapsityövoiman hyväksikäyttöä.

Jennin sinnittely kahden kulttuurin välissä paljastaa maahanmuuttopolitiikan aukkoja. Kongfutselaisen maailmankatsomuksen mukaan lapset ovat vanhempiensa omaisuutta, ja hierarkia on tiukka. Lasten on oltava xiào, hyödyksi ja noudatettava ehdotonta kuuliaisuutta vanhempiaan kohtaan.

Jenniltä jää normaali suomalainen lapsuus ja nuoruus vapaa-aikoineen ystävien seurassa kokematta, kun hänen on aina paiskottava töitä. Toisaalta vanhempien ei tarvitse ponnistella kotoutuakseen, koska lapset toimivat asiainhoitajina. Jennin vanhemmat eivät tälläkään hetkellä osaa lukea suomea.

Vaula Norrena antaa päähenkilön itse kertoa uskomattomista elämänvaiheistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan teoksessaan Littana – Kielletyn lapsen tarina (Teos). Tämä omakohtainen näkökulma tuo Jennin rankat kokemukset lukijan iholle. Monta kertaa kirjaa lukiessani huudahdin mielessäni: Ei voi olla totta, miten tuo on mahdollista!

Norrena toteaakin jälkisanoissaan, että Jennin ”tarina oli niin hurja, että suoraan sanoen mietin, osaisinko edes kirjoittaa siitä niin, että kukaan uskoo”. Hän alkoi tutkia laajempia yhteiskunnallisia taustoja ja syitä Jennin kokemille vääryyksille.

Vaula Norrena on vantaalainen yhteiskuntatieteilijä ja  
kaupunginvaltuutettu. Kuva: Juho Sallinen

Kirjailijan teokseen liittämät ”tietoiskut” avaavat oivallisesti Kiinan historiaa, tapakulttuuria ja arvojärjestelmää sekä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa 1990-luvulla. Norrenalla oli aiheeseen omakohtaistakin kokemusta, sillä hän oli samoihin aikoihin reppureissannut yksin eteläkiinalaisissa köyhissä kylissä.

Hän myös tunsi suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sekä kuntapoliitikkona että oman perheensä kautta. Hänen miehensä oli tullut Egyptistä, ja perheen kaksikulttuuriset lapset olivat käyneet maahanmuuttajakouluissa Vantaalla.

Jenni oivaltaa, että asioihin voi vaikuttaa ja ongelmia korjata politiikan avulla. Hän pyrkii ja pääsee Vantaan kaupunginvaltuustoon vuonna 2017. Pahaksi onnekseen hän on isänsä ehdotuksesta mennyt mukaan ”Kiinan Rauhanomaisen Jälleenyhdistymisen Yhdistyksen” toimintaan. Jenni oli ajatellut luovansa näin verkostoja ja suhteita edistääkseen liiketoimintaansa.

Taas tulee takkiin, kun MOT-ohjelmassa paljastetaan, että yhdistys kuuluu Kiinan salaiseen kommunistiseen vaikuttajakoneistoon ulkomailla. Iltapäivälehdet repivät tilanteesta lööppejä ja leimaavat Jennin ”hybridivaikuttajasabotööriksi”. Jenni eroaa yhdistyksestä, mutta siitä huolimatta hänet erotetaan niin kokoomuksesta kuin kaupunginvaltuustosta.

Mutta Jenni on käynyt kovan koulun, eikä vähästä hätkähdä. ”Puuttuvan pippelin tragedialla” on onnellinen loppu. On aplodien aika. Jenni ei ole enää kiusattu Ping-Pong, eikä politiikasta pois potkittu Jenni Chen-Ye, ei littana, lutka eikä koira. ”Olen Jenni Ye ja tarinani jatkuu ja kasvaa vielä”.

Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina, Teos, 2023, 298 s.

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen

Te lennätte torstaina Suomeen!

 Rita pakeni 15-vuotiaana Ruandan verilöylyä Afrikan halki ja päätyi monien mutkien kautta kiintiöpakolaisena Suomeen. Sinnikkyytensä ja kunnianhimonsa ansiosta hänet palkittiin vuoden 2016 pakolaisnaisena, joka sai kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.

Ehkä tämä kirja voi auttaa jotakuta muuta ihmistä hänen omalla polullaan ja ehkä se auttaa jotakuta ymmärtämään, kuinka erilaisia teitä me elämässämme kuljemme.

Ritan lapsuus pienessä kylässä Ruandassa oli onnellinen. Kotitalon ympärillä kohosivat vehreät kukkulat, hedelmällinen maa tuotti satoa, ja perheen paimenella oli huollettavanaan iso karjalauma. Ilmassa tuoksuivat kukkivat sitruunapuut.

Kymmenlapsinen perhe oli kylän mittapuun mukaan varakas – isällä oli pientä liiketoimintaa, ja äiti hoiti kauppaa – vaikka sisällä ei ollut juoksevaa vettä ja tarpeilla käytiin ulkokäymälässä. Ei ollut väliä, oliko uimaseurana hutuja vai tutseja, sillä kaikki olivat kavereita.

Idylli särkyy kuin salamaniskusta 6.4.1994. Kaunis valoilmiö taivalla, jota Rita on muiden kanssa ihmetellyt, saa selityksen: presidentin lentokone on räjäytetty. Sähköt menevät poikki, alkaa kuulua ammuskelua.

Tilanne leimahtaa pian sisällissodaksi, jossa ihmisiä teurastetaan mielivaltaisesti. Lapset on lähetettävä mierontielle etsimään turvaa. Vanhemmat jäävät kotitaloon, ja myöhemmin heidät pidätetään. Ritan neljä vuotta kestänyt pakomatka alkaa ensimmäisenä etappina Zaire.

Leena Lukkari kirjoittaa Ritan tarinaa minämuodossa koskettavasti ja samastuttavasti teoksessaan Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen (Avain). Tuntuu kuin lukisin koukuttavaa jännitystarinaa, jossa olen itse mukana. Teos paljastaa hyytävästi, millaista paperittoman pakolaisen ankara elämä on.

Rita on ollut luokkansa parhaita oppilaita, nyt koulunkäynti jää kesken. Keniassa hän saa hetken opiskella, mutta sieltäkin on lähdettävä, sillä ruandalaisia aletaan lähettää takaisin kotimaahansa, jossa julmuudet jatkuvat.

Leena Lukkari on toimittaja, sisällöntuottaja
ja vapaa kirjoittaja. Kuva: Pia Ingberg

Ruandasta on paennut kaksi miljoonaa ihmistä ja arviolta 800 000 on surmattu. Yksi Ritan sisarista on pidätetty, ja hänen veljensäkin on vankilassa tekaistujen syytösten perusteella.

 Todistajanlausuntoja tehtaillaan rahasta. Nämä niin sanotut todistajat ovat kiertäneet eri maissa antamassa ristiriitaisia, toisiaan kumoavia todistuksia.

Vihdoin Senegalissa, Afrikan länsirannikolla, sota on jo kaukana, mutta Ritan ahdinko jatkuu. Kun hänen turvapaikka-anomuksensa hylätään, hänestä tulee siskon perheen elätti. Pienessä kaksiossa on ahdasta, eivätkä rahat riitä ruokaan kaikille. On lähdettävä kerjuulle.

Vihdoin löytyy maa, joka suostuu antamaan turvapaikan Ritalle ja hänen kahdelle sisarelleen. Heidät lennätetään parin päivän varoitusajalla Suomeen, maahan, joka on turvallinen, mutta jossa on hirveän kylmä.

Sen Rita kokee ihan kantapään kautta, kun hän ohutpohjaisissa kirpparikengissään odottaa bussia tammikuun pakkasissa. Jalat jäätyvät ja niistä katoaa tunto. Lämpimässä bussissa jalat sulavat ja ovat kuin tulessa. Ihmettelin, miten kylmä voi tuntua niin kuumalta.

Ummikolla Ritalla ei Suomessa vuonna 1998 ole esimerkkiä tai samastumiskohdetta. Nyt hän kaiken kokemansa jälkeen haluaa osoittaa uusille tulijoille, että kannattaa luottaa itseensä: Minäkin pystyn! Hän on ystävystynyt toimittaja Leena Lukkarin kanssa ja pyytää: ”Kirjoita minusta kirja, voisin toimia esimerkkinä”.

Vaikka Ritan kokemukset Suomessa ovat pääosin myönteisiä, syrjintää ja huijareitakin on hänen tielleen osunut. Yksi heistä oli Espoossa asuva kenialainen nainen, joka käytti häntä ilmaisena apuna ja houkutteli kauniin Ritan missibisnekseen.

Kampaamossa pyörivät erimaalaiset miehet ehdottelevat rahakasta keikkaa Tallinnassa. Sinun ei tarvitse kuin jutella rikkaiden miesten kanssa ja pitää heitä vähän kädestä, yksi miehistä kuvaili.

Tähän ansaan Rita ei langennut, vaan hän alkaa opiskella sinnikkäästi. Hän valmistuu ennätysajassa ylioppilaaksi ja merkonomiksi, saa stipendin. Seuraava etappi on tradenomin tutkinto.

Rita Kostama on kotoutumisasiantuntija, yrittäjä ja
Järvenpään kaupunginvaltuutettu.
Kuva: Hannele Salminen

Rakkauskin nostaa arastellen päätään, kun Rita tapaa itseään vanhemman, eronneen miehen, Jarin, jolla on poika. Haluaako hän vain sänkyyni? tuumii Rita. Jari puolestaan pelkää, että Rita on hänen lompakkonsa perässä. Epäilyt osoittautuvat turhiksi, pari on nyt onnellisesti naimisissa ja heillä on kaksi tyttöä.

Rita piti kuitenkin päänsä avioliitosta huolimatta. Hän haluaa opiskella ja tienata omat rahansa. Joka aamu vein lapset päiväkotiin ja jatkoin siitä opiskelemaan. Iltapäivällä hain lapset ja lähdin illaksi tavaratalon kassalle töihin. Lapset jäivät Jarin kanssa kotiin.

Ei voi kuin ihailla Ritan sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä. Sen huomasivat muutkin, ja hänet valittiin vuoden 2016 pakolaisnaiseksi. Niinpä hän sai kutsun presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Tarinaan mahtuu vielä yksi kommellus. Ritan puku juhliin ei valmistu ajoissa, joten hyvät neuvot ovat tarpeen. Loistava suunnittelija Jukka Rintala tavoitetaan kesämökiltä ja hän on valmis auttamaan: ”Minulla on kyllä yksi aivan erityinen puku”.

Mutta: se on suunniteltu Saimi Hoyerin mittojen mukaan ja siinä on haaroihin asti ulottuva rohkea halkio. Rintala ompelee tiukan puvun Ritan päälle, niin ettei sitä enää voi riisua. Paljastava halkio peitetään tyllilaahuksella.

Kauhunhetket koetaan heti kättelyn jälkeen, kun Jari astuu vahingossa laahuksen päälle. Onneksi Rintalan ompeleet pitävät ja laahus pysyy paikoillaan. Ritan helpottunut hymy leviää netissä. Voi jospa ihmiset olisivat tienneet, että tämä ei ollut edes mikään vastoinkäyminen verrattuna siihen, mitä olin kokenut!

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen. Avain. 2023. 151 s.

Philip Teir: J&B Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

”Varo sitä miestä, hän on vaarallinen”

Philip Teirin kirjoittamasta teoksesta J&B – Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta paljastuu, että vasta Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen laajaa arkistoaan penkoneelle Bitte Westerlundille valkeni, millaisen miehen kanssa hän oli elänyt yhdessä 40 vuotta ja saanut kaksi poikaa. ”Fuck you!” hän kommentoi teoksen julkistamisjuhlissa.

Niin paljon välttämättömiä sopimuksia, niin paljon kompromisseja, jotka voivat ärsyttää ja lamaannuttaa, herättää raivoa meissä ja saada meidät pakenemaan ja kieltämään, että olemme olemassa.

Näin Jörn Donner kuvaa käsitystään avioliitosta kirjassaan Terveenä sairaalassa vuonna 1960. Hän on juuri avioitunut ensimmäisen vaimonsa Inga-Britt Wikin kanssa ja kirjoittaa teostaan Porin sairaalassa siviilipalvelusmiehenä. Jo tuolloin tuli selväksi, ettei Jörniä oltu luotu parisuhteeseen ja avioliittoon.

Avioliittoja hänellä oli kuitenkin takanaan jo kaksi, tosin hän oli vielä naimisissa toisen vaimonsa Jeanette Bonnierin kanssa, kun hän tapasi itseään kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Bitte Westerlundin. Kun hän alkoi odottaa parin Daniel-poikaa, ero pantiin vireille.

Räväkän, kapinallisen Jörn Donnerin ansioluettelo hengästyttää: lähes 80 teosta, elokuvia, Oscar-palkinto Fannysta ja Aleksanderista, reportaaseja, valokuvia, kritiikkejä, pääkonsulina Los Angelesissa, toimi EU-parlamentaarikkona…

Itse hän ei ollut saavutuksiinsa tyytyväinen. Kirjassaan Bergman: muistelma hän toteaa: Minun ongelmani on, että minusta, niin kuin Chandler kirjoitti itsestään, voi tulla hyvä second-rate-ihminen monella alalla, mutta en ole vielä keksinyt missä minusta voisi tulla first-rate.

Jörnillä oli vahva työmoraali, sen kaikki hänen kanssaan työskennelleet myöntävät. Hänen henkilökohtaisen elämänsä moraali – tai moraalittomuus – sen sijaan järkyttää Bitteä, kun hän ”kokopäivätoimisena leskenä” vuonna 2020 alkaa perata miehensä valtaisaa jäämistöä, papereita, kirjeitä, päiväkirjoja ja sähköpostiviestejä.

Kirjailija ja toimittaja Philip Teirin alustava suunnitelma kirjoittaa Jörnistä vaihtuu ideaksi laatia Bitte-kirja kunnes suunnitelmat sulautuvat toisiinsa ja tuloksena on rehellinen ja vauhdikas tutkimusmatka ”eräänlaiseen avioliittoon” J&B (Otava).

Jörn Donner vietti kaksoiselämää, halusi pitää elämänsä lokerot erillisinä ja salaisina. Niihin ei muilla ollut pääsyä. Bitte löytää satoja kirjeitä, tarkempaa tietoa matkoista ja kutsuja, joissa hänetkin on mainittu, mutta jotka Jörn on häneltä salannut. Seurallisena ja verkostoituvana ihmisenä hän olisi niihin mielellään osallistunut.

Bitte, Jörn, Daniel ja Rafael Pohjoisranta 12:n kirjastossa.
Kuva: Marica Rosengård

Jörnin isoisä Otto Donner rakennutti vuonna 1890 komean talon Kruununhakaan osoitteeseen Pohjoisranta 12. Se on toiminut Jörnin tukikohtana Bromarvissa sijaitsevan kakkoskodin Bortomsjön ohella. Nyt Jörnin työtilat Kruununhaassa on muutettu kirjailijoiden työskentelyresidenssiksi.

J&B:n oivallisesti suomentanut Jaana Nikula työskenteli parikymppisenä kesän toimistoapulaisena Jörnin luona Pohjoisrannassa. Homma ei ollut niitä helpompia. Jörnillä oli kaksi puhelinlinjaa ja niitä varten kaksi listaa. Toisen listan soittajille oli kerrottava, että Jörn ottaa pian yhteyttä, toisen listan ihmisiä – jotka olivat enimmäkseen naisia – ei saanut yhdistää eteenpäin.

Kun listat kerran menevät sekaisin, Jaana saa saman tien potkut. Seuraavana aamuna Jörn ihmettelee, miksei apulainen ole tullut töihin. Vaikka Suomen seksikkäimpien miesten listalla 1980-luvulla komeillut Jörn oli monien mielestä hurmaava ja charmikas, Jaanasta hän oli ”ikivanha kärttyisä ukko”.

Bitte Westerlund ja Philip Teir.
Kuva: Marjo Tynkkynen

Kun Teir kysyy Bitteltä, oliko Jörn maineensa veroinen ”fantastinen rakastaja”, hän kertoo jutelleensa aiheesta Harriet Anderssonin kanssa, joka eli pitkään avoliitossa Jörnin kanssa. Naiset ovat yhtä mieltä siitä, että Jörn ei ollut erityisen hellä sängyssä. Hän ei esimerkiksi ymmärtänyt mitään esileikistä vaan kävi suoraan asiaan.

1087-sivuisessa omaelämäkerrassaan Mammutti, Jörn setvii rakkauselämänsä kiemuroita. Teoksessa ei kuitenkaan ole henkilöhakemistoa, vaikka sellainen on Danielin mukaan olemassa. Bitten on saatava se käsiinsä! Näin alkaa tutkimushanke, joka on vähällä päätyä tekeillä olevan kirjan nimeksi: ”Bitten etsivätoimisto”.

Kadonneen henkilöhakemuksen arvoitus ratkeaa, ja Bitte alkaa ottaa yhteyttä Jörnin tuntemiin ihmisiin. Lisää pontta tutkimukset saavat luettelosta, johon Jörn on listannut ”naisia, joita olen muistaakseni pannut”. Heitä alkaa löytyä Arja Saijonmaasta Märta Tikkaseen, niin kotimaasta kuin ulkomailta. Naisia ennen ja jälkeen avioliiton solmimisen.

Paljastuksissa olisi jo kylliksi mielipahaa Bittelle, mutta pahin on vielä edessä. Hän ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota Jörnin kommenttiin: ”Minun suuri rakkauteni, mutta hän ei halunnut minua”, kun he katselevat ruotsalaista keskusteluohjelmaa.

Vasta Jörnin kuolinvuoteella paljastuu, että suhde ”suureen rakkauteen” on kestänyt 50 vuotta, loppuun saakka. Bitten etsivätoimisto bongaa merkintöjä naisesta eri nimillä lukuisista Jörnin ja muiden kirjoittamista teoksista.

Jörnin tietokoneelta Bitte löytää 520 sähköpostiviestiä, jotka he ovat kirjoittaneet toisilleen vuosien varrella. Kun Bitte ja H tapaavat Tukholmassa, Bitte ihmettelee, mikseivät he menneet naimisiin? H vastaa koruttomasti: ”Eihän Jörnin kanssa voinut elää, hän oli niin vaikea”.

Mysteerimies. Oliko häntä niin monta versiota kuin ihmisiä, 
jotka hänet tunsivat?

Karjaalta kotoisin oleva Bitte tuntee kelvanneensa tuomaan vain – kuten Jörn kerran luonnehti – ”tervettä maalaisverta Donnerin dynastiaan”. Hän tajuaa eläneensä näytösavioliitossa, jonka kulisseissa Jörn teki mitä lystäsi. Onko hän tuhlannut parhaat vuotensa passaamalla kärttyisää vanhaa miestä, joka kaiken lisäksi petti häntä? kysymys ei jätä häntä rauhaan.

Poikiensa ja ystävättäriensä estelyistä huolimatta Bitten etsivätoimisto jatkaa ”jörnologian” tutkimusta. Eräänlaisesta avioliitosta ei vielä ole lausuttu viimeistä sanaa…

Philip Teir: J&B Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

(J&B Scener ur ett skenäktenskap). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula.

Otava, 2023. 237 s. Ruotsiksi ilmestyneen teoksen on kustantanut S&S.

Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu

 Kynästä purkautuvat mustelmat

Maria Matinmikon kaunokirjallisessa kuvakirjassa Valohämy ääriviivat hämärtyvät, raja ulkoisen ja sisäisen maailman välillä katoaa. Kun havainnot, ajatukset ja tunteet sekoittuvat, syntyy aivan uudenlainen alitajunta ja kokemusmaailma.

Chiaroscuro ei ole pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien sävyjen viistoa hehkua.

Solahdan Maria Matinmikon Valohämyyn kuin Liisa kaninkoloon. Sieltä löytyy paljon tuttua ja tunnistettavaa, mutta kutkuttavasti myös sanojen, mielikuvien ja mielikuvituksen outoa lumoa. Edessä aukeaa kiehtova matka mieleen, maisemaan, taiteeseen ja filosofiaan.

Tästä on hyvä aloittaa: Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen. Kirjan osiossa Kysymyksenasettelu/Materiaalit rannenivel nyökkää: ”Ehkä kaikki on ajateltava uudelleen”. Ehkä kertomukset maailmojen synnyistä ja lopuista avautuvat juuri tällaisten tuulten pyörteistä.

Tässä vaiheessa varmistuu, ettei kyse ole ihan tavallisesta teoksesta. Matinmikko on itse kertonut, että Valohämy on ”kuvallinen, tarinan, esseen ja autofiktion lohkareita käyttävä kontemplatiivinen kirjoitus olemassaolon kauneudesta, historiallisuudesta, outoudesta, väkivallasta, materiaalisuudesta ja tuhosta. Elegia”.

Kirjailijan maisemavalokuvat ja taiteilija Sami Jalosen nyrjähtäneet piirrokset eivät varsinaisesti kuvita teosta, vaan niillä on ihan omaa sanottavaa. Silti kuvissa on tarttumapintaa tekstiin, ne täydentävät, häiritsevät ja kommentoivat sitä sopuisasti.

Matinmikon ilmeikäs kielikin luo omia visuaalisesti ja aistimellisesti nautittavia kuvia. Ne houkuttavat alitajunnan hämäriin huoneisiin: Kynästä purkautunut mustelma tuoksuu yön väriltä, siihen minuudet kiinnittyvät roikkumaan. Jään miettimään minuuksiani, montako niitä on?

Kunnes näen silmissäni kalanperkauksesta purkautuvat värit ja välkkeen, kuulen musiikin:suomut kipristyvät ja leviävät sateenkaarenväreissä ympäriinsä, veden koskettimet. Tuntuu kuin vaeltelisin herkkukaupassa poimimassa ilmaisuvoimaisella kielellä loihdittuja mielikuvien makupaloja.

Tässä vielä yksi monimielinen heräteostos, jossa havainto, kirjoitus ja tunne yhdistyvät: Syötäviä luumuja lumessa kadulla, kirjoituksesta tippuneet välimerkit. Rakkaus hajallaan.

Maria Matinmikko voitti Kalevi Jäntin säätiön
palkinnon teoksellaan Värit (2017).
Kuva: Ville Julius Blad

On aika porautua syvemmälle, upottava aistien valtakunnasta mielessä vellovaan rajattomaan universumiin. Matinmikko on harharetkeä varten laatinut koordinaatit, jotka eksyvät matkalla. Mutta ei se mitään, tie vie jo. Ajatukset venyvät galaksien mittoihin ja palaavat keittiön pöydän ääreen.

Osiossa Rakkaudesta vaanii vaara. Luustossasi kiertää maiseman tuuli, hajottamaton äänen nukka. Katson sinua ja ajattelen: jyrkänne ja vaarallinen putous. Teoksen väljä taitto sallii mielen vaellella riveillä, tekstin alitajunnassa, sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja muistoissa, luoda kuvia.

Tällä välin koordinaatit ovat palanneet harharetkiltään ja viittovat nyt kohti Kirjallista avaruutta, mielemme ääniä, loppumatonta puutarhaa. Sen hämärissä siimeksissä piileskelee kirja, jonka lukeminen on jäänyt kesken, koska en halua sen loppuvan, tarvitsen sitä keskeneräisenä.

Lukea: janota toisten ajatuksia ja tietoa. Niin totta kuten tämäkin: Muistiinpano on kaiken kirjoituksen alku ja ajattelun uloke. Ville Hännisen teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet löytyy lisää näkökulmia ja ulokkeita kirjoittamiseen.

Valollakin voi kirjoittaa. Sillä valokuva on valon kirjoitusta, näkemisen näkemistä. Joskus hämäräkin auttaa näkemään selvemmin. Sumu, reunaton olento, valohämyn seuralainen paradoksaalisesti paljastaa peittäessään. Avaa näkymän siihen, minkä arki ja rutiinit ovat piilottaneet alleen.

Osiossa Tottelemattomuudesta Matinmikko esittää inspiroivan kysymyksen: Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Ei todellakaan tarvitse. Voi katsoa tanssitaidetta installaationa, lukea kirjaa musiikkina, kuunnella musiikkialbumia novellikokoelmana, katsoa maalausta runona.

Onko tämä teoksen omimista vai kenties uuden luomista? Joka tapauksessa näin tarkasteltuna teos avautuu uudesta näkökulmasta ja paljastaa itsestään ja kokijastaan yllättäviä odotushorisonttia järkyttäviä ominaisuuksia.

Miten olen lukenut Maria Matinmikon Valohämyä? Olen astunut sen lohkareelta toiselle, tarinasta runoon, sieltä autofiktioon ja esseeseen. Olen katsellut sitä installaationa, kuunnellut sen soivan, antanut sanojen luoda mieleni näyttämölle kuvia, tunteita ja tunnelmia.

Tinkimätön MargueriteDuras tiivistää teoksessaan Kirjoitan sanojen maagisen voiman, jota Valohämykin onnistuneesti todistaa: Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon.

Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu. Siltala & Parvs. 2023. 176 s.

Teoksesta julkaistaan myös Jari Kohon läpisäveltämä elektroninen äänitaideteos, joka on saatavissa äänikirjapalveluista. Äänikirjan lukee Maria Matinmikko.