Heikki Nevala: Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä

Simsalabim á la Solmu Mäkelä

 Heikki Nevala on tehnyt perusteellista työtä kirjoittaessaan legendaarisen taikurimestarin elämän värikkäistä vaiheista teokseensa Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä. Kirja on samalla kappale elävää suomalaista kulttuurihistoriaa.

Hän otti taskustaan narun pätkän, ympärillä oli ihan hiljaista. Mies teki muutaman nopean liikkeen, naru katosi, hän näytti tyhjiä käsiään, sitten hän veti sen yhtäkkiä korvastaan loputtomana lankana.

Yllä olevan tarinan kertoo historioitsija Maarit Niiniluoto ystävästään taiteilijataikurista Solmu Mäkelästä (1922–2018) Heikki Nevalan teoksen Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä (Aviador) esipuheessa.

Mäkelä oli aikansa julkkis ja kulttuurihenkilö, joka liikkui sujuvasti monissa piireissä. Hän hurmasi paitsi taikatempuillaan myös karjalaisella iloisuudellaan ja välittömyydellään, mutta yksityiselämästään hän vaikeni. 

Nevala on tutkinut Mäkelän kuolinpesän dokumentteja, joista hän on saanut kirjaansa paljon uutta tietoa myös taikurin yksityisestä puolesta.

Onnellinen lapsuus Viipurissa jäi taakse Talvisodan syttyessä. Mäkelän jo poikasena aloittama taikuuden harrastus siivitti hänet vasta 18-vuotiaana viihdytysjoukkoihin rintamalle. Hän kiersi niiden mukana kaikilla sotarintamilla Hangosta Liinahamariin.

Kirjan lukuisat anekdootit värittävät tarkkoihin faktatietoihin perustuvaa kerrontaa. Mäkelällä oli viihdytysjoukoissa mukanaan kaksi ”sotamarsua”. Ne olivat paitsi lemmikkejä myös apulaisia. Eräässä tempussa kattilaan rikotut paistettavaksi tarkoitetut kanamunat olivat muuttuneet kahdeksi marsuksi, kun kattilan kansi avattiin.

Sodan jälkeen elämä jatkui kiihkeänä. Mäkelän estradit vaihtuivat korsuista ja sotilassairaaloista Kaivohuoneen ja Fennian kaltaisten kabaree- ja revyyravintoloiden loisteeseen. Kerran Valpon poliisit ratsasivat Kaivohuoneen ja pidättivät kielletyn aseveliliiton jäseniksi epäiltyjä. Frakkipukuinen Mäkelä kaappasi nopeasti tarjoilijoiden käyttämän liinan käsivarrelleen ja taikoi itsensä tarjoilijaksi. Esitys meni täydestä.

Linnanmäen huvipuistosta ja sen Peacock-teatterista tuli Mäkelälle pitkäaikainen esiintymispaikka. Mäkelä itse muisteli nuoruutensa Linnanmäkeä ”kivana ja romanttisena paikkana”. Kun huvipuiston portit illalla suljettiin, esiintyjät saattoivat jatkaa juhlia ja pulikoida vedenneitojen kanssa heidän altaassaan.

Naissuhteissaan Mäkelä oli vapaamielinen. Vaikka hän oli kaksi kertaa naimisissa, hänellä oli silti pitkäaikaisia rinnakkaissuhteita muidenkin daamien kanssa. Monista tuli myöhemmin hänen pitkäaikaisia ystäviään. ”En tule juuri mitenkään kahlituksi, siitä säästää minut ammattini liikkuvuus”, hän lohdutti kirjeessään Fanni-äitiään, joka oli huolissaan poikansa avioliittoaikeista.

Heikki Nevala kirjansa julkistamistilaisuudessa.
Kuva: Hannele Salminen

Mäkelän laaja-alaiseen toimintaan kuuluivat myös osallistumiset taikurikongresseihin eri puolilla maailmaa. Hän raportoi niistä Helsingin Sanomissa, jossa hän piti taikuripalstaa ja esiintyi koko sivun mainoksissa.

Hän toimi myös aktiivisesti vuonna 1945 perustetussa taikurien Taikapiiri-yhdistyksessä ja sen Simsalabim-lehdessä. Hän ehti julkaista kaikkiaan seitsemän kirjaa, joista 1951 ilmestynyt Suuri taikakirja kohosi myyntimenestykseksi.

Taiteilijaeläkkeen saatuaan Taikuuden Grand Old Man ei suinkaan jäänyt lepäämään laakereillaan. Hän aloitti mittavan sirkusjulisteisiin keskittyneen näyttelytoiminnan maineikkaissa museoissa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Hänen keräämistään sadoista harvinaisista julisteista syntyi näyttelyihin värikkäitä tuulahduksia menneestä maailmasta.

Vaikean synnytyksen jälkeen Fanni-äiti huokaisi: ”Se on sitten Solmu”. Nimi oli enne tulevasta ammatista. Harvinainen Solmu-nimi poistettiin kalenterista, mutta akateemikko Kustaa Vilkuna ehdotti myöhemmin Mäkelälle sen takaisin ottoa. Tätä Solmu ei kuitenkaan halunnut, sillä nimestä oli tullut hänen tavaramerkkinsä, tuon ajan brändi.

Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä -kirjan julkaisutilaisuus päättyi maagisesti, kun taikuri Markus Tervo esitti vaikean tempun, johon Solmu poikasena oli päässyt avustajaksi yleisön joukosta. Hän sai pidellä palavaa kynttilää, joka rullattiin paperiin, josta se hävisi, mutta jonka taikuri saman tien veti palavana povitaskustaan. Temppu sytytti Solmussa palavan rakkauden taikuuteen, joka jatkui hänen pitkän ja vaiheikkaan elämänsä loppuun saakka.

Heikki Nevala: Simsalabim – Solmu Mäkelän elämä. Aviador. 2025. 286 s. https://www.aviador.fi/

Anna Alanko: Valoisat tunnit

 

Mitä minä oikeastaan haluan?

Anna Alanko leväyttää romaanissaan Valoisat tunnit monimutkaisten nykyperhekuvioiden arjen lukijan tajuntaan. Miten elää, kun ydinperheideaali on joutanut vanhentuneena romukoppaan, ja edessä vilkkuu vaihtoehtojen marketti.

Olin hyväksynyt sen, etteivät ura ja ydinperhe ehkä sopineet minulle, koska ne olivat tuoneet esille taipumuksia joista en edes itse pitänyt: kärsimättömyyden, poissaolevuuden, jatkuvan halun olla jossain muualla sekä syyllistämisen ja virheiden laskemisen, jotka kohdistuivat erityisesti lasteni isään.

Anna Alangon esikoisromaanissa Ensimmäinen kesäpäivä kipuiltiin ydinperheen raunioilla: Erotako vai ei? Ja jos, niin miten? Hänen toinen romaaninsa Valoisat tunnit (Otava) jatkaa itsenäisesti siitä, mihin edellisessä jäätiin. Uusien ihmissuhdekuvioiden karusellissa riittää haasteita, eivätkä lasten tarpeet niitä helpota.

Arjesta on harvoin kirjoitettu niin rehellisesti, tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti kuin Alanko romaaneissaan. Ei ihme, sillä hän on koulutukseltaan sosiologi. Hän ei tekstillä taituroi vaan menee suoraan asiaan ja raportoi havaintojaan karun suoraviivaisesti.

Kirjan minäkertoja on eronnut ”lastensa isästä”, mutta tunteidensa vuoristoradalle hän ei mahda mitään. Lähimenneisyyden muistot varjostavat mieltä, kostonhimo kytee, eikä hän sitä salaile: Minulle oli tärkeää, että lasten isä jäisi yksin ja ilman rakkautta.

Kertoja tarkkailee ja analysoi omaa ja muiden käytöstä jatkuvasti. Jakaa ja tilittää arkisia havaintoja ja sattumuksia kavereidensa kanssa. Eläminen tuntuu vaikealta, ja hyvinäkin hetkinä kauhu vaanii takaraivolla. En ole varma pitäisikö Valoisia tunteja lukea nykymenon satiirina, komediana vai tragediana. Kenties näiden kombinaationa, sillä sellaistahan elämä enimmäkseen on.

Kertojalla on avoin, toimiva suhde E:n kanssa, joka hänkin on päätynyt parin lapsen vuoroyhteishuoltajaksi. Täysin villejä ja vapaita hekään eivät avoimessa suhteessaan ole, sillä pariskunta on sopinut elelevänsä ”eettisesti monisuhteisina”. Toisin sanoen: sinä olet numero uno, ja se on kerrottava rehellisesti satunnaisille seksikumppaneille. Toisinaan tämä tosin unohtuu touhun tiimellyksessä.

Näitä viritelmiä varten tarvitaan uutta terminologiaa, joka on vasta syntymässä. Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuskin määritellään nykyisin yhä kasvavalla kirjainsarjalla HLBTIQA+.

Anna Alanko kirjansa julkaisujuhlissa. 
Kuva: Hannele Salminen

Koska E deittailee sujuvasti siellä sun täällä, kertojakin alkaa vilkuilla ympärilleen. Merimies, urheilija ja pikanäppäimiä seksikkäästi näpyttelevä tutkimusavustaja tarjoavat kukin vuorollaan vaihtelua kertojan eroottiseen elämään. E:n bdsm-seksiä harrastavan ystävättären, Teresan, kautta avautuu ovia jännittäville yksityisille klubeille.

Tämä on silti vain harvinaista herkkua, sillä kertojan on säästettävä voimiaan työhönsä yliopistolla ja pikkulapsiarkeen, jotka hylkivät toisiaan. Seuraukset arvaa: burn out, sairauslomia ja tutkijan urasta tipahtaminen alemmalle suorittavalle portaalle.

Alanko ei vedä elämisen mutkia suoriksi, vaan koluaa ne perin pohjin läpi niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kun eksän uusi puoliso pamahtaa raskaaksi, lisääntymisimpulssi iskee myös kertojaan vaihdevuosien jo häämöttäessä taivaanrannassa. Onneksi pakkasessa sinnittelee vielä ”elossa oleva” hedelmöitetty munasolu, josta voisi syntyä kolmas lapsi katraaseen.

 Vaikka kertojalla on kaikkea yllin kyllin – työtä, lapsia, ystäviä, rakastajia – silti elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Mitä hän oikeastaan haluaa? Hänellähän on mistä valita. Kenties ongelma on siinä, että aitoa rakkautta ei voi valita eikä sille ole vaihtoehtoja. Amorin nuoli on arvaamaton, se osuu jos on osuakseen.

Anna Alanko on opiskellut myös elokuva- ja tv-ilmaisua. Kenties hän voisi sovittaa – reippaasti liioitellen – romaanistaan Pedro Almodovarin hulvatonta Naisia hermoromahduksen partaalla mukailevan elokuvan suomalaisella twistillä. Aineksia Valoisissa tunneissa siihen kyllä piisaa.

Anna Alanko: Valoisat tunnit. Otava. 2025. 286 s. https://otava.fi/kustantamo/

Sanna Mansikkamäki & Anni Reenpää: Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan

Kokkausta uudella twistillä

Sanna Mansikkamäen ja Anni Majanderin kauniisti kuvitettu Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan -kirjan avulla loihdit hetkessä herkkuja yhteiseen pöytään. Kotiliesi-lehden ”pikkusisko” Toukola on myös nettiyhteisö, jonka ohjeet ja vinkit päivittyvät koko ajan.

Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan ei ole vain kokoelma ruokaohjeita. Kirja on kutsu nauttia yhteisestä ajasta keittiössä, kokeilla jotain uutta ja löytää oma tapasi tehdä arkikokkailusta kivaa.

Palkitun ruokatoimittajan Sanna Mansikkamäen ja valokuvaaja, toimittaja Anni Reenpään teos Toukola – Rakkaudesta ruokaan (Otava) päivittää perinteiset reseptikirjat uudelle tasolle. 

Se on kirjana aina käden ulottuvilla, mutta kokkailua opetetaan myös kädestä pitäen verkkosivulta kotiliesi.fi/toukola löytyvien videoiden avulla.

Yli satavuotias Kotiliesi on Suomen vanhin naistenlehtibrädi, jonka sivustolla avautui marraskuussa 2023 ainutlaatuinen Toukola-konsepti, jonne ilmestyy uusi lifestyle-video joka arkipäivä. Kokkaamisen ohella siellä askarrellaan ja puuhastellaan puutarhassa, inspiroidutaan uusista ruokaideoista ja eri maiden ruokakulttuureista.

Toukolan tarina alkoi ojaanajosta marraskuussa vuonna 1944: Silloinen Yhtyneiden Kuvalehtien toimitusjohtaja Jorma Reenpää päätyi autollaan ojaan matkalla Nuuksiosta Helsinkiin. Etsiessään apua Reenpää kolkutteli tyhjän punaisen huvilan oveen – ja lopulta päätyi ostamaan sen.

Punamultainen hirsirakennus Nuuksion Pitkäjärven idyllisissä maisemissa toimii nykyisin Otava-konsernin koulutus- ja edustustilana. Sannan ja Annin videot sekä veden kielelle herauttavat ruokavalokuvat on otettu viime kesänä Toukolan kansallisromanttisissa maisemissa vanhojen honkien humistessa.

Superhelppo uunilohipasta 
valmistuu vartissa.

Kirja jakaantuu viiteen osioon. ”Syödään yhdessä” vinkkaa, miten kokata kätevästi isommallekin porukalle. ”Vartissa valmista”-osio tulee avuksi kun aika on kortilla. ”Juomakoulusta” löytyy ohjeita joka janoon. Minua inspiroi ”umamipommi”, Sienikaakao, josta en aiemmin tiennyt mitään.

”Taitoa ja tekniikkaa” tarvitaan, kun valmistetaan hapanjuurileipää tai sommitellaan yrttihimmeli. ”Toukolan parhaisiin” on koottu Toukola-sivuston suosituimpia ruokia, joiden valmistusta voi seurata videoilta reseptin kylkeen liitetyn QR-koodin avulla.

Entä tekijöiden omat lempiruoat? ”Karamellisoidut perunat”, vastasi Anni hetkeäkään epäröimättä. Alkujaan Tanskasta peräisin oleva ohje on päätynyt Islantiin ja sieltä kirjailija Satu Rämön Hildur-hahmon lempireseptiksi.

Sanna tunnustautuu italialaisen keittiön ystäväksi. Niinpä yksi hänen lempiruokiaan on nopeatekoinen kesäruoka, Liguriasta peräisin oleva pestopasta. Toki Toukola-kirjan visuaalisesti kauniita kuvia voi vain katsella, aina ei tarvitse tarttua kauhan varteen. Ohjeitakin voi soveltaa kunkin maun mukaan, saada niistä inspiraatiota omaan kokkailuun. 

Anni Reenpää ja Sanna Mansikkamäki aurinkoisessa Toukolassa.

Toukola on oiva lahja kevään juhliin: äidille, ensimmäistä kertaa omaan kotiin muuttavalle ja mökkivierailujen tuliaisiksi. Kirjaa selaillessani ja ohjeita lukiessani vesi herahtaa kielelle, ja ruokahalu herää. Mitä tänään syötäisiin?

Valmistaisinko yhtä Italian suosikkipastaa pasta al burro e salviaa, salviapastaa vai Lie Mi -ravintolan suosikkiannoksesta inspiraationsa saaneita Shanghai-tacoja? Kenties sittenkin tarjoan vegeversion klassikosta: Chili sin carnen.

Eipä aikaakaan, kun pöytä on katettu: Olkaa hyvä. Alkumaljana kohotetaan kukkajääpaloilla somistettu raparperispritz: Bon Appétit!

Sanna Mansikkamäki & Anni Reenpää: Toukola – Rakkaudesta arkiruokaan. 

Otava 2025. 168 s. https://otava.fi/kustantamo/ 

Ulla-Maija Alanen: Veden horisontit – Horizons of Water

Tunnelmallinen oodi luonnon kiertokululle

Ulla-Maija Alanen oli kuvannut jo toistakymmentä vuotta metsäjärvien vedenalaista elämää, kun valkolumme järjesti hänelle yllätyksen. Siitä tuli tieteellinen sensaatio. Hienossa valokuvateoksessaan Veden horisontit hän vie lukijan lumoavaan pinnanalaiseen maailmaan.

Tahdon kutsua sinut matkalle tähän hyvin henkilökohtaiseen ja intiimiin elämääni metsäjärvien pinnan alla. Kirja on kiitokseni vedelle. Minusta tuntuu, että myös vesi kiitti minua, kun viimeisellä kuvausretkelläni lumme järjesti vedenalaisen ilotulituksen ampuessaan siemenensä suoraan eteeni.

Arkkitehti ja valokuvataiteilija Ulla-Maija Alasen kookas, suomeksi ja englanniksi tekstitetty valokuvakirja Veden horisontit – Horizons of Water on jo itsessään taideteos sveitsiläisine sidontoineen ja tarkkaan harkittuine värisävyineen ja materiaaleineen. 

Kirjaa selaillessa ja sen upeita valokuvia katsellessa tulee oudon harras olo. Tuntuu kuin olisin hipaissut elämän mysteeriä.

Siitä itse asiassa onkin kyse, elämän ja kuoleman kiertokulusta, jota Alanen on kuvannut seuratessaan valkolumpeiden elämää mujuisesta, liejuisesta, pohjasta kohti pintaa, valoa ja kukintaa. Ja sitä seuraavaa kuolemantanssia, performanssia, kun lumme huojuen ja keinuen vajoaa jälleen pohjalle ja lahoaa yhtyen luonnon kiertokulkuun.

Vedenalaisessa maailmassa Alanen ui alasti varusteinaan vain kamera, maski ja snorkkeli. ”Ihokosketukseni sulauttaa ruumiini vesistönä vesistöön. Kaikessa outoudessaankin veden näkymät ovat ruumiini jatke. Kokemukseni ulkopuolisuudesta ja erillisyydestä väistyvät. On vain ykseys, ihmetys ja rauha.”

Teokseen ovat Alasen ohella kirjoittaneet Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson ja arkkitehti Juhani Pallasmaa. Pettersson taustoittaa aihetta artikkelissaan Unien ja veden kuvia muinaisilla veteen liittyvillä runoilla ja loitsuilla.

Luulin lumpehen pitävän, / Ve’en kalvon kannattavan; / Lumme alkoi luimistella, /   Ve’en kalvo kallistella: / Suistuin suulleni vetehen, / Kasvoilleni kaislikkohon.

Artikkelissaan Veden peilit, Pallasmaa toteaa, että veden pinta toimii kaksoispeilinä, jossa vedenalainen ja vedenpäällinen todellisuus kohtaavat. Ulkopinnan peilissä kuvastuu nykyhetki, taivaalla kiitäviä pilviä ja rannan puiden siluetteja. Alapuolinen peili heijastaa mennyttä, veden muistia, jota voisi kutsua sen alitajunnaksi.

Veden peili 3

”Lumme on viesti arkaaisesta elämästä vedessä, elämän alkuhistoriasta”, hän kirjoittaa.  Lumpeen alkuperä on voitu jäljittää 125 miljoonan vuoden taakse. ”Se on vanhimpia kukkivia kasveja, kenties se peräti keksi kukkimisen”, Alanen pohtii.

Pohjamudissa kiemurtelevat ”lummekasvien aivot”, käsivarren paksuiset juurakot, kuin painajaisten käärmeet tai liskot. Ulpukan juurakon pinnalla lehtivanojen jättämät arvet muistuttavat kaiken näkeviä silmiä. Lumpeen juurakko on kuin pieni krokotiili. ”Lumpeessa onkin yhdistyneenä kaunotar ja hirviö”, Pallasmaa luonnehtii symbioosia.

Ulla-Maija Alanen ja juurakkoinstallaatio.
Kuva: Sonja Lintunen

”Pinnalla kelluvat enkelinkauniit lumpeet ovat minulle kuin liikennemerkki, tienviitta syvyyksiin. Kyllä minä niitäkin ihailen, mutta ne eivät kiinnosta minua taiteilijana. Pelkkä kauneus ilman syvempiä merkitystasoja ei ole kiinnostavaa”, Alanen toteaa.

Häntä kiinnostavat lumpeiden hitaat muodonmuutokset ja värien vaihtelut, kun ne kukittuaan keinahdellen vajoavat hiljalleen pohjalle ja lahoavat. Lumpeiden terälehtien pigmentti haihtuu tällä jäähyväismatkalla. Kun valkoinen katoaa, alta paljastuvat herkät, sudenkorennon siipiä muistuttavat solurakenteet.

Jäähyväismatka on samaan aikaan myös neitsytmatka. Sillä sen varrella lumpeiden kukat posauttavat siemenensä maailmalle jatkamaan elämää. Veden vastus hidastaa pienten siementen menoa niiden leijaillessa kohti pohjan muhevaa lietettä.

Arkkihedelmä 3

Alanen tajusi todistavansa jotain ihmeellistä, kun lumme räjäytti siemenensä hänen edessään. Hänen onnistui kuvata tapahtuma, josta ei aiemmin tiedetty mitään. Taide ja tiede ovat Leonardo da Vincistä lähtien tehneet yhteistyötä. Näin kävi nytkin, kun Alasen onnistui paljastaa tämä merkkipaalu lumpeen elämän varrelta.

Kun pinnan alle sukeltaa, siellä aukeaa aivan uusi maailma, jossa vesimolekyylit hajottavat valon hohtavaksi materiaaliksi, syvyyksissä vallitsee täydellinen hiljaisuus, ja aistien toiminta muuttuu. ”Vaikka tiedän työni olevan hengenvaarallista, en metsässä tai veden tiiviissä syleilyssä osaa pelätä. Päinvastoin koen siellä suurta turvallisuutta ja yhteyttä toislajisten kanssa”, Alanen kirjoittaa.

Lumpeet vajoavat pohjalle.

Kun suljen elämän kiertokulkua tunnelmallisesti kuvaavan taidekirjan, minusta tuntuu kuin olisin itse viettänyt tuntikausia syvän, kirkkaan metsäjärven pinnanalaisissa maisemissa, sillä niin hienosti kirjan upeat kuvat ja tunnelmalliset tekstit sointuvat yhteen.

Muotoutumisen hidas tanssi. / Ponnistaa ja kohota / vaiheittain kohti valoa. // Veden pinnan läpäisyssä / oman peilikuvan kosketus. / Henki ja ruumis yhtyvät.

Ulla-Maija Alanen: Veden horisontit – Horizons of Water. 2025. 104 s.

Kirjaan liittyvä näyttely Vaiheita on avoinna Ruovedellä Vinhan kirjakaupassa https://vinhankirjakauppa.fi/  14.6. – 19.7.2024.

 

Tapani Jussila: JAPANI-PASSI

Tervemenoa Japaniin, opaskirjan hyvässä seurassa!

Tapani Jussila testiryhmineen on päivittänyt johtavan suomalaisen oppaan auringonnousun maasta. Taskuun menevä, häkellyttävän paljon yksityiskohtaista tietoa sisältävä JAPANI-PASSI tarjoaa myös nojatuolimatkailijalle kiehtovan turneen yli 3 000 saaresta koostuvan valtion omaperäiseen kulttuuriin, lumoavaan luontoon ja elämänmenoon.

Tutkimusretkien tuloksena JAPANI-PASSin sisältö antaa tarkkaa ajantasaista tietoa Japaninkävijälle: keskeisten alueiden ja kohteiden tietoiskuja, majoituksen arviointeja, kulttuurin esittelyä, ruoka- ja juomaohjeita, yöelämän katsauksia, japanilaisen ihmisen sielun anatomiaa ja muita olennaisia näkökohtia.

Ennen kuin perehdyin Tapani Jussilan luotsaamaan JAPANI-PASSIin (Kanki Press) hatara tietämykseni kirsikankukkien maasta rajoittui kukka-asettelun taiteeseen ikebanaan, viehättäviin bonsai-puihin ja kintsugiin. Se on taidemuoto, joka symboloi epätäydellisyyden kauneutta. Kintsugissa rikkoutuneen esineen korjaus viimeistellään aidolla kullalla.

Näiden taidemuotojen ohella kirjallinen kulttuuri kukoistaa Japanissa. Kunnia yhdestä maailman vanhimmista romaaneista kuuluu japanilaiselle Murasaki Shikibulle, jonka Genjin tarina (Genji Monogatari) ilmestyi noin vuonna tuhat.

Haruki Murakami puolestaan on niin maailmalla kuin Suomessa suosittu nykykirjailija. Toinen pidetty ja palkittu kirjailija Hiromi Kawakami vie Tokion sivukujille epätavallisen rakkaustarinan pauloihin romaanissaan Sensein salkku.

Näiden mietteiden jälkeen hyppään Tapani (Japani) Jussilan kyytiin. Hän on asiantuntija, joka on kirjoittanut 14 Japani aiheista kirjaa ja tuntee Japanin kuin omat taskunsa asuttuaan maassa viisi vuotta.

Nyt ilmestyi viides JAPANI-PASSI, tunnollisesti päivitetty opaskirja, joka vie halki maan 37,1 miljoonan asukkaan Tokion ruuhkaisilta kaduilta korallisaarten luonnonrauhaan.

Jussila ja hänen tiiminsä antavat lukijalle avaimet käteen niin buddhalaisiin temppeleihin kuin LOVE-hotelleihin, joissa Japanin tilanahtaudesta kärsivät pariskunnat voivat viettää intiimin tuokion. JAPANI-PASSIN tekijät ovat tehneet kunnioitettavan perinpohjaista työtä ja heidän jakamansa informaation tarkkuutta voi vain ihailla:

Lähellä Kiotoa sijaitsevia kuumien lähteiden alueita ovat Ohara Onsen (bussi 17, hinta 600 jeniä, tunnin matka, kylpemisen hinta noin 1000 jeniä) ja Kurama Onsen (bussi 4 tai 17 Demachiyamagiin 220 jeniä, sieltä Enzan-junalinja 410 jeniä Kuraman asemalle, josta ilmainen pikkubussi, matka kestää noin tunnin, halvin kylpymaksu 1000 jeniä). Kylpeminen tulee edulliseksi, sillä yksi euro on 160 jeniä.

Kiotostakin löytyy mielin määrin katseltavaa ja koettavaa. Ryoanjin, buddhalaispyhätön mystisesti asetelluista kivistä rakennetussa ”olemattomuuden puutarhassa” voi hiljentyä. Jos kaipaa villimpää menoa, kannattaa suunnata Toei Kyoto Studio Parkiin eli Eiga-Muraan, vanhan Japanin tyyliseen elokuvakylään, samurai-Hollywoodiin, jossa voi ihailla elokuvantekoa ja komeita näyttelijöitä.

JAPANI-PASSI julkistettiin Galleria PIrkko-Liisa Topeliuksessa
iloisissa tunnelmissa. Teosta esittelevät Tapani Jussila ja galleristi
Marika Sibakoff-Uravirta. Kuva: Hannele Salminen

Oppaan tekijät varmistavat jakamansa informaation ajantasaisuuden matkustamalla itse paikan päälle tai vähintäänkin soittamalla ja kysymällä: ”Oletteko vielä toiminnassa?” Tämän ohella JAPANI-PASSI jakaa perustietoja Japanin historiasta, yhteiskunnasta ja politiikasta.

Tekijät opastavat kädestä pitäen teeseremonian rituaaleihin. Meiji kauden (1868 – 1912) taidekriitikko Okakura Kakuzo kirjoitti klassikkoteoksessaan Teekirja: Teeismi on kultti, joka on rakennettu kauneuden ihailulle arkielämän alhaisten tosiasioiden keskellä.

Seremonian jälkeen on palattava alhaisiin tosiasioihin. Muiden majoituspalveluiden ohella tekijät opastavat myös edullisiin ”kapselihotelleihin”, joissa maataan 1,5 metriä matalissa kapseleissa päällekkäin kuin sardiinit tölkissä. Ennen kapseliin ryömimistä voi piipahtaa alkoholiautomaatilla yömyssyllä.

Suositusten ohella PASSIssa myös kehotetaan välttämään tiettyjä paikkoja. Näitä ovat muun muassa ”pelihelvetit”, pachinkot. Ne ovat halleja, joissa pystyyn nostetuissa flippereissä pompahtelevat kuulat pitävät korvia huumaavaa räminää. Mikäli kuitenkin haluat perehtyä asiaan tarkemmin, Elisa Shua Dusapin opastaa siihen romaanissaan Pachinko kuulat 

Muhevasta tietopaketista löytyy myös japanin kielen hyödyllistä perussanastoa. Kuten: tervetuloa = iras-shaimase, yksi kuuma sake = atsu-kan ip-pon, kippis = kampai, näkemiin = sajoo-nara. Tästäkin voi lähtiessä olla hyötyä: passini on kadonnut = pasupooto o naku shimashta. 

Japanin puhekieltä voi opiskella esimerkiksi nettisivustolla pimsleur.com, ”jonka avulla eräs oppaan lukija oppi parissa kuukaudessa aika sujuvaa japanin puhekieltä”. JAPANI-PASSIssa lukijat ja tekijät jakavat myös kokemuksiaan maassa viettämistään ikimuistettavista hetkistä.

”Me menimme illalla läheiseen Enzanin kylään, jossa istuskelimme viinitarhoissa maistellen mainioita japanilaisia viinejä. Jatkoimme pikku izakayaan (edullinen ravintola), jossa saimme melkein heti kutsun yökylään erään Masafumi-sanin kotiin. Aamulla herätessämme japanilaisen talon tatamilla näimme ikkunasta upeasti Fuji-vuoren.”

Taisi matkakärpänen puraista? Silloin vain JAPANI-PASSI taskuun ja ei kun menoksi!

Tapani Jussila: JAPANI-PASSI. Kanki Press. 2025. 320 s. https://www.akateeminen.com/valmistaja/Kanki%2BPress%2BOy

Guillaume Musso: Joku toinen

Kuka murhasi Oriana di Pietron?

Totuus on veteen piirretty viiva, josta jokaisella on oma versionsa. Ranskan suosituin kirjailija Guillaume Musso todistaa tämän vakuuttavasti psykologisella trillerillään Joku toinen.

Totuudet ovat illuusioita, joiden on unohdettu olevan sellaisia.   Friedrich Nietzsche

Huvijahti Luna Blu keinuu Välimeren hopeisten aaltojen tasaisessa liplatuksessa, Rivieran rannikolla siintää Estérel-vuoriston siluetti. Taivas on syvänsininen. Teollisuussuvun rikas perillinen Oriana di Pietro loikoilee jahdin aurinkokannella ja pohtii yllättävää käännettä elämässään.

Näin idyllisissä tunnelmissa alkaa Guillaume Musson neljäs suomennettu romaani Joku toinen (Siltala). Kauaa emme kuitenkaan saa aurinkotuolilla loikoilla, sillä tavoilleen uskollisena Musso keikauttaa tilanteen nurin niskoin heti seuraavalla sivulla. Ilma sähköistyy, aallot tummuvat, ilmassa väreilee outoa uhkaa. Oriana aistii, ettei ole yksin. Ketä hän yhtäkkiä pelkäsi?

Olemme tarinan labyrintin suuaukolla, jonka umpikujissa Musso meitä taitavasti eksyttää ja häkellyttää toinen toistaan seuraavilla yllättävillä juonenkäänteillä. Ja kuten edellisessäkin suomennetussa romaanissaan Elämä on romaani hän kyseenalaistaa yksioikoisen ”totuuden”.

Orianan aavistus osoittautuu kuitenkin todeksi, sillä seuraavana päivänä lehtien lööpit kirkuvat: Rikas italialaisperijätär joutui hyökkäyksen uhriksi huvijahdillaan Ilês de Lérinsin edustalla. Kun Oriana kymmenen päivän kuluttua menehtyy vammoihinsa, spekulaatioista ei ole tulla loppua.

Koska hän on journalistina kirjoittanut niin Napolin mafiasta kuin uusista ”Punaisista prikaateista”, onko kyseessä kostoisku? Entä voisivatko syynä olla parisuhdeongelmat, sillä hänen avioliittoaan lahjakkaan jazzpianistin Adrian Delayn kanssa kuvataan riitaisaksi?

Murhatutkinta on päätynyt umpikujaan, kunnes vihjeen perusteella löytynyt verinen hiilihanko käynnistää ne uudelleen. Hankalaksi osoittautunut tapaus jätetään Nizzan poliisipäällikkö Justine Taillanderin niskoille, avukseen hän saa ”vanhan dinosauruksen” Giuseppe Bergomin.

Guillaume Musson teoksia on sovitettu elokuviksi
ja tv-sarjoiksi. Kuva: Emanuele Scorcelletti

Musson ihmiset ongelmineen ja pikku paheineen ovat lihaa ja verta, heihin on helppo samaistua. Justinen oma elämä on riekaleina, sillä hänen puun takaa tullut avioeronsa varjostaa hänen elämäänsä kuin synkkä pilvi. 

Aviomies otti ja häippäsi kolmikymppisen lastenkirurgin matkaan. Bergomi puolestaan hukuttaa surullisia muistojaan iltaisin sixpackiin.

Kaiken lisäksi Justine on saanut taakakseen julkisuutta rakastavan tyylikkään profiloijan tyhjänpäiväisine raportteineen. Niin Justine kuin Musso tietävät kuitenkin, ettei ihmismieli tottele yhtälöitä, sillä: 

Se oli monimutkaista ainesta, tutkimattomia laskoksia, jotka muodostuivat keskenään ristiriitaisista kerrostumista, todellinen neliulotteinen labyrintti, jossa ei ollut ulospääsyä.

Koska hiilihanko osoittaa kohti Orianan aviomiestä Adrian Delanayta, Justine alkaa hiillostaa häntä ankeassa kuulusteluhuoneessa. Laihoin tuloksin. Tutkinta kuitenkin etenee ja monimutkaistuu. Kuka on Adéle Keller, vajojen nainen, Delanayn rakastajatar?

Justine, Adéle, Oriana ja Adrian saavat kukin kertoa oman totuutensa, tapahtumien kulun, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä vuoron perää. Tämä tuo lukemiseen ihan oman viehätyksensä, sillä tiedän nyt tapauksesta enemmän kuin sitä selvittelevä Justine, toisin kuin Musson edellisessä romaanissa.

Luulisi, että minun olisi nyt helppo bongata syyllinen Orianan murhaan. Hui hai, tavoilleen uskollisena Musso leikittelee lukijan mielikuvituksella kuin kissa hiirellä. (Uskon, että hän nauttii siitä!). Tämän ohella hän loihtii kuin elokuvaohjaaja tilanteet, tunnelmat ja maisemat elävästi lukijan silmien eteen:

Kynttilöiden väräjävät liekit heittivät levottomia ja liikkuvia varjoja, jotka näyttivät juonittelevan huoneen jokaisessa nurkassa. Luksuskin muuttuu uhkaavaksi, kun loistohotellin kuudetta kerrosta ympäröivällä kattoterassilla aurinkotuolien rivi toi mieleen linnoituksen muurin päällä olevan hammastuksen.

Kirjan luvut alkavat tunnettujen tekijöiden elokuvista, filosofiasta tai kirjallisuudesta poimituilla lausahduksilla.  Ne viittaavat omalla kryptisellä tavallaan siihen, mitä on tulossa. – Mikä on elämänne tärkein tavoite? – Tulla kuolemattomaksi ja sitten kuolla. Lainaus on peräisin Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon.

Trilleriksi yltyvä tapahtumien vyöry, joka sai alkunsa kissan häkistä, teki sen taas, koukutti ja lopulta äimistytti. Ei ihme, että Guillaume Musson teoksia on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita yli neljällekymmenelle kielelle käännettynä.

Niin, kuka murhasi Oriana di Pietron? Vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta mitään paljastamatta voin vinkata: Joku toinen. Tarina ei yllättäen pääty vielä tähän. Annan viimeisen sanan Orson Wellesille: Onnellinen loppu riippuu kokonaan siitä, milloin tarina päätetään.

Guillaume Musso: Joku toinen (Quelqu’un d’autre).

Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen. Siltala. 2025. 299 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

 

Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani

Kadonnutta aikaa kuvaamassa

Juha-Pekka Inkinen jatkaa persoonallista ajan luonteen tutkistelua uudessa valokuvateoksessaan ja näyttelyssään Minun aikani. Ajan vääjäämätön kulku tulee näkyväksi muotokuvapareista, joiden välillä on kulunut lähes 40 vuotta. Samalla ne piirtävät alati muuttuvan ajan muotokuvaa.

Tätä en olisi voinut toteuttaa millään muulla välineellä kuin kameralla. Tämä on juuri valokuvauksen ominta ydintä, ja aika on pääomaani joka vain kasvaa.

Valokuvataiteilija ja kirjailija Juha-Pekka Inkinen on tehnyt aikaa konkreettisesti näkyväksi mainioilla tekstiä ja kuvia yhdistelevillä teoksillaan. Kirjassaan Miten tavarat ovat hän vieraili kodeissa, joissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä sisustuksessa. Konmaritusta ei näissä huusholleissa tunneta.

Teoksessaan Hei elämä– Heräävän Suomen kuvia hän antaa puhuttelevat kasvot modernismiin havahtuvalle Suomelle. Vuosien varrella hänelle oli kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Näistä hän sommitteli kirjaansa herkullisia ajankuvia.

Pysäkkiaikakirjat teokseensa hän kuvasi lasikuituisia bussipysäkkejä, niihin kiinnitettyjä mainosplakaatteja ja niillä seisoskelevia ihmisiä 17 vuoden ajan. Kuvia katsellessa tulee nostalginen olo, ja samalla aika tekee pitkän harppauksen ja loihtii mieleeni menneen maailman kuvia ja tunnelmia.

Samalla asialla Inkinen on uudessa valokuvakirjassaan Minun aikani (Bokeh). Projekti alkoi vuonna 1985, kun hän kuvasi muotokuvia ystävistään ja tuttavistaan. Hän kertoo pyrkineensä kuvillaan ilmaisemaan tulevaisuuteen katsomista, voimaa ja uuden, paremman maailman nousua.

Hanke jäi muiden puuhien varjoon, kunnes hän lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen teki aikamatkan ja kuvasi samat ihmiset uudelleen. Hänestä tuntui kuin kuluneet vuodet olisivat haihtunut jonnekin, sillä jutut kuvattavien kanssa jatkuivat luontevasti siitä, mihin ne muinoin olivat jääneet.

Riikka

Mustavalkoisissa muotokuvissa on vahva läsnäolon tuntu. Ihmiset katsovat kuvissa luottavaisesti kameraan niin ennen kuin myöhemmin. Vaikka vuodet ovat jättäneet jälkensä kuvattaviin, heidän silmissään on sama pilke kuin nuorempana ja hymy on herkässä. Monissa vanhempana otetuissa kuvissa ihmisten olemuksessa näkyy kokemusten tuomaa varmuutta ja rentoutta.

Kuvista paljastuu – joistakin enemmän, toisista vähemmän – ajanhenki, aatteet ja asenteet sekä menneen ajan muoti. Nuoruuskuvia katsellessa tulee nostalginen olo. Tuollaisia me olimme, vielä vähän epävarmoja, uhmakkaita tai aavistelevia tulevan edessä. Joistakin kuvapareista puuttuu vanhempi vastine, matka on jäänyt kesken…

Kirjasessa on kuvien lisäksi Inkisen kirjoittama johdanto Minun aikani. ”Edelleen eteen tulee mielenkiintoisia asioita, joihin tekee mieli tarttua. Toisaalta voi olla helpottavaa päästää irti. Elämä kevenee, kun on vähemmän vastuuta. Yksi katsoo lämmöllä mennyttä elämäänsä, toinen odottaa innolla tulevaa.”

Vänä

Kirjanen, jonka editio on 150, on Antti Nylénin taidokasta työtä, jo itsessään taideteos. Nylén on palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin säätiön palkinnon. Nykyisin hän liikkuu kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Nylénin perustama Bokeh Editions ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykysenä selailun ja silmäilyn aikakautena se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Kun avaan Minun aikani -teoksen hopeisena kiiltelevän kannen, näen sisäkannessa hämärästi oman peilikuvani. Tämä pysäytyskuva kuljettaa muistoihin, millainen minä olin 40 vuotta sitten? Entä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan? Kirjasta ei selata oikealta vasemmalle vaan alhaalta ylös. Aukeamilta avautuu kuvakavalkadi muutoksista, jotka aika on kuvattaviin veistänyt.

Tätä elämän ja valokuvan paradoksaalista suhdetta Nylén käsittelee kirjasen tekstissä Muodonmuutos pysäytyskuvassa. ”Kun valokuvan ja nyt hetkisen todellisuuden välille kertyy aikaa, tulee koko ajan meneillään oleva muodonmuutos näkyväksi. (..)Valokuvaus auttaa meitä huomaamaan ja hyväksymään muutoksen estämättömyyden.”

Juha-Pekka Inkinen on valokuvaaja ja kirjailija, joka tällä 
hetkellä työskentelee erilaisia todellisuuksia käsittelevien
kollaasien parissa. Kuva: Derrick Frilund

Nuoruutta yleensä ihaillaan, mutta silloin unohdetaan, että yhteisessä aikakapselissa me kaikki olemme. Vanhemmat elävät samaa nykypäivää kuin nuoremmat, mutta sen lisäksi heillä on rikkautena muistoja ja kokemuksia, joita nuoremmilla ei vielä ole.

Kaikki me voimme tarttua tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan Pysäkkiaikakirjojen esipuheessaan esittämään mahdollisuuteen: ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.”

Juha-Pekka Inkisen poikkileikkauskuvat ovat vanginneet ohikiitävän ajan samalla kun ne kuvaavat jatkuvaa muodonmuutosta. Antti Nylénin sanoin: ”Emme pysty pysäyttämään elämää. Syntyy uusi ihminen, joka hetki, aina hiukan erilainen kuin vanha. Eikä mitään loppua näy.”

Juha-Pekka Inkinen: Minun aikani. Bokeh Editions. 2025. 48 s. https://bokeheditions.fi/en/

 Kirjaan liittyvä näyttely Minun aikani on esillä Hippolyte Korjaamon galleriassa 24.5. saakka. https://hippolyte.fi/korjaamo/