Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Ketun taikapiiri vangitsee ja lumoaa

Rose on poissa on väkevä näyttö kielen voimasta luoda maailmoja. Hurja, mystinen ja samalla lyyrisen kaunis romaani kietoo sisälleen kaksi roudanjuurista, verenväkevää rakkaustarinaa.

Kirjan kannessa on Manuela
Boscon maalaus

Näin kirjoitin Katja Ketun aiemmasta romaanista: ”Yöperhonen on todiste, miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.”

Sama pätee sanasta sanaan myös Katja Ketun uusimpaan romaaniin Rose on poissa (WSOY). Se vie Pohjois-Amerikan intiaanireservaattiin Fond du Laciin, jonne myös suomalaissiirtolaisia vuosisadan vaihteessa päätyi. 

Kaikkiaan alueiden kaivos- ja metsä maille saapui jopa 300 000 siirtolaista, joista osa avioitui paikallisen intiaaniväestön kanssa.

Kettu tuntee aihepiirinsä, sillä hän on useita kertoja matkannut alueella, haastatellut ihmisiä, lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja artikkeleita. Näistä tutkimuksista syntyi hänen edellinen teoksensa, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa yhdessä tehty tietokirja Fintiaanien mailla.

Mutta nyt ei olla tietokirjan sivuilla, vaikka romaanin taustat ovatkin aitoja. Rose on poissa poreilee lukijan iloksi ehtaa kettumaista maagista realismia. Romaanin tunnelma, draaman käänteet ja korvia hyväilevä kieli pitävät lukijan varpaillaan järkyttävän loppukirin jälkeiseen suvantoon saakka. Kun Rose on vihdoin löytynyt.

Katja Ketun teokset ovat voittaneet
lukuisia palkintoja ja niitä on
käännetty 20 kielelle.

Mutta sitä ennen on kuljettava pitkä taival vuoden 1972 helmikuusta heinäkuuhun 2018 kirjeromaanin siivillä. Lempi, ojibwaintiaani Rosen ja suomalaisen Ettun tytär kirjoittaa nykyhetkessä rakastetulleen Jim Harmaaturkille heidän viime kohtaamisestaan.

”Aivan kuin olisin herännyt pitkänhallavasta Yläjärven pohjaan painautuneesta unesta, kohonnut kalanpyrstöisten Nebavanabek-henkien, punakuoristen simppujen, luikeroisten loiskalojen ja lumena heijaavan keijuston lävitse pinnalle tuuliseen valoon.”

Näin suuri on aistillisen rakkauden voima. Sitä Lempi ei kuitenkaan muutamaa hetkeä lukuun ottamatta ole saanut kokea. Mutta sitäkin enemmän pahuutta ja hyväksikäyttöä intiaanilapsille tarkoitetussa koulukodissa, jossa intiaaniutta kuurattiin oppilaista karkeasti pois.

Ettu-isän ja Lempin tiimalasissa aika pysähtyi 45 vuotta sitten, kun Rose katosi, Ettu menetti muistinsa ja Lempin lapsuus loppui. Minne ja miksi Rose katosi? Sitä Lempi lähtee selvittämään entisille kotikonnuilleen reservaattiin ja raportoi vaiheistaan kirjeillä Jim Harmaaturkille.

Lempin haltuunsa saamat Rosen hänelle kirjoittamat kirjeet 45 vuoden takaa kurovat aikaeroa umpeen, menneisyys ja nykyisyys lähestyvät jännityskertomuksen lailla vääjäämättä kohti paljastusta, jota Lempi ei olisi halunnut kuulla.

Rose oli villi ja vapaa sielu, Suden klaania ja Muodonmuuttajien sukua. Intiaanien kokema vuosisatainen sorto ja alistaminen saavat hänet lähtemään sotapolulle. Entä minne reservaateista katoaa tyttöjä? Vielä nykyäänkin. Senkin Rose haluaa selvittää, kohtalokkain seurauksin.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Toinen kiihkeä oikeuden puolesta taistelija on Heinari, Ettun isä, syndikalisti, joka kiersi kaivoskylissä puhumassa solidaarisuudesta ja työläisten oikeuksista. ”Mahdottoman asialla vaikka hyvän puolella.”

Heinarilla on puukko, johon oli kaiverrettu: ”Got Sisu?” Ja jos on puukko, sitä on käytettävä. Ja sitä käytetään – mitä karmeimmalla tavalla. Kettu osaa luoda hengästyttävää draamaa.

Silti hän on kääntänyt kirjailijuudessaan uuden lehden. Aiemmissa teoksissa kauhu ja kurjuus kuristivat Stalinin vankileireillä, Lapin sodan melskeissä. Nyt karikoista pulppuaa uutta toivoa, elämänvoimaa ja -uskoa. Paikoin teksti soljuu lyyrisen kauniina, luo hellänkarheita kuvia.

Eeva Honkasen tussipiirros.

Aistillista nautintoa, Lempin seksuaalista heräämistä Kettu kuvaa hienon herkästi.

”Se on villi, kesytön olio, joka sinun sisälläsi piileksii, äiti neuvoi.” Ja jatkaa: ”Sinun linnullasi on vahva kieli ja iloinen laulu.”

Rakkautta on niin monenlaista: aistillista, intohimoista, toteutumatonta, petettyä, sinnikästä. Kaikilla näillä on roolinsa romaanissa.

Kirja ei jakaudu lukuihin vaan polkuihin. Ennen kuin Toivon polku aukenee, on kuljettava pahuuden ytimeen, Tunneliin, jonne Rose suuntaa Koston polullaan kohtaamaan Weendigon. Termiä käytetään niin pahasta hengestä kuin ihmisestä, joka on joutunut Weedigon riivaamaksi.

Tarut ja tosi niveltyvät kirjassa niin saumattomasti toisiinsa, että tarutkin tuntuvat todelta. ”Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus”, kirjoittaa Lempi Jimille. Saman totesi Kettu itsekin kirjansa julkistamistilaisuudessa: ”Jos nainen ei muuta voi, hän muuttaa muotoaan sudeksi.”

Kun mennyt tavoittaa nykyhetken, ympyrä sulkeutuu, ja romaanissa ollaan jälleen tuulisessa valossa. Rose on löytynyt, ja Lempi tuntee itsensä viimein kokonaiseksi esi-isiensä mailla.

 ”Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit, koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa.”

Hieno romaani, hieno lukuelämys.

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY. 2018. 284 s.

Eeva Honkasen IMPAKTI -näyttely Galleria Lapinlahdessa 4.11. saakka.

Piirroksissaan hän käsittelee ihmisen sisintä olemusta ja pelkoja sekä pohtii elämän hallitsemattomuutta.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit

Alitajunnan kuvaaja sai arvoisensa elämäkerran

Helena Ruuska etsii ihmistä hienon suomalaisen symbolistin Hugo Simbergin teosten takaa. Perusteellinen, runsaasti kuvitettu teos Hugo Simberg – pirut ja enkelit on nautinnollista luettavaa.

”Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi”, tietokirjailija Helena Ruuska kuvailee kunnianhimoista ja sinnikästä tutkimustyötään, jonka tuloksena nyt ilmestynyt elämäkerta Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) nostaa tietämyksen Suomen taiteen kultakauden mestarista aivan uudelle tasolle.

Jo oli aikakin, sillä edellinen, Ateneumin intendentin Sakari Saarikiven väitöskirja taiteilijasta ilmestyi jo 70 vuotta sitten. Ruuska on penkonut arkistoja, tutkinut museoita, katsonut satoja teoksia, tavannut Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa. Hugosta tuli hänellä läheinen kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen.

– Hän oli ristiriitainen persoona. Luonnonlapsi ja leikkisä hupsuttelija, josta kaikki pitivät. Hän halusi olla monessa mukana, teki teatterilavasteita, koristeli kirkkoja, lähti maalaamaan kavereiden kanssa. Toisaalta hän oli itsestään epävarma ja kaipasi yksinäisyyttä, rauhaa työskennellä, Ruuska pohti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Hugo Simberg (1873–1917) vietti lapsuutensa Haminassa, kunnes perhe muutti Viipuriin. Niemenlautan kesäparatiisi 30 kilometrin päässä oli Hugolle tärkeä inspiraation lähde. Sieltä matka jatkui Suomen taideakatemian kouluun Ateneumiin. Lisää oppia taiteilijanalku haki esikuvaltaan Akseli Gallénilta, jonka luona Ruovedellä hän vietti pitkiä aikoja.

Tienhaarassa, 1896. Lähteäkö enkelin seurassa Lontooseen
vai pirun kanssa paheelliseen Pariisiin? 

Pirut ja enkelit ilmestyivät Simbergin taiteeseen jo varhain, ne kulkevat hänen teoksissaan ihmisten rinnalla samoin kuin monesti hellästi kuvattu kuolema. Ruuska tulkitsee pirun taiteilijan alter egoksi, epäonniseksi, rakkaudessa pettyneeksi rassukaksi.

Simbegille sateli rukkasia, sillä isänsä rahoilla elelevä, piruja maalaava taiteilija ei ollut toivottua vävyainesta. ”Simberg on vetänyt piruparkansa esiin suoraan ihmissydämen lihasta, kirjoittaa kirjailija Helvi Hämäläinen.”

Pirut ja enkelit eivät tuon ajan taideyleisöä innostaneet, mutta kun Simberg maalasi hienon, realistisen muotokuvan Täti (1898) Alexandra Simbergistä häneen alettiin suhtautua vakavasti otettavana taiteilijana. Maalaus oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä, tekijälleen se avasi ovet taidekentän aktiiviseksi toimijaksi.

Täti, 1898. Tausta on häivytetty,
tärkeintä on ihmisen mieli.

Simberg tutustui kansainväliseen taiteeseen laajalti, tutki lehtiä ja kirjoja, matkusteli paljon. Ruuska on kulkenut hänen jalanjäljissään niin Haminassa ja Viipurissa kuin Lontoossa, Pariisissa ja Firenzessä.

Hämmästyttävän monipuolinen taiteilija tunsi eri taidesuuntaukset, opiskeli uusia tekniikoita, grafiikkaa ja freskomaalausta, teki kirjankansia ja mainoksia taidemaalauksensa ohella. Miten ihmeessä hän kaikkeen ehti, kun eli vain 44-vuotiaaksi?

Vihdoin rakkauselämäkin alkoi kukoistaa, kun Simberg ja hänen kymmenen vuotta nuorempi oppilaansa Anni Bremer alkoivat luoda toisiinsa merkittäviä silmäyksiä Ateneumin piirustussalissa. Annilla oli kuitenkin kilpailija, taide, mutta oli muutakin, joka esti Simbergiä heittäytymästä heti täysillä suhteeseen.

Helena Ruuska on aiemmin kirjoittanut
kiitetyt elämäkerrat Marja-Liisa Vartiosta
ja Eeva Joenpellosta. Kuva Pertti Nisonen. 

Helena Ruuska avaa rehellisesti aihetta, josta tähän saakka on vaiettu: Hugo Simbergiä piinasi todennäköisesti jo nuorena hankittu syfilis. Siihen ei tuohon aikaan ollut parannuskeinoa, vaikka tauti saattoikin olla pitkään oireeton.

”Tuula Karjalainen kirjoittaa Tyko Sallisen elämäkerrassa, miten bordellikäynnit kuuluivat opiskelijoiden – taideopiskelijoidenkin – tapoihin 1890-luvun Helsingissä. Erityisesti lukukausien päättymistä juhlittiin ensin teatterissa, sitten ravintolassa ja lopuksi Punavuoren ilotaloissa.”

Avioliitosta tulee joka tapauksessa onnellinen, ja Simbergit saavat kaksi lasta. Tuolloin eletään kuitenkin jo autonomian viimeisten vuosien levottomia aikoja, ja perhe joutuu monesti asumaan erillään.

Miten täysiverisimmän suomalaisen symbolistin teoksia, enkeleitä ja piruja, pitäisi lopulta tulkita? Ruuskan mukaan teokset kysyvät, eivät anna vastauksia, ne ovat satuja ja arvoituksia, joille katsoja saa sepittää oman tarinansa.

Haavoittunut enkeli, 1903, pakenee tulkintoja. Reaalimaailman
lainalaisuudet eivät päde tässä ulottuvuudessa.

Tätä Simberg varmaan tarkoitti, kun hän itselleen läheisimmän teoksensa nimen paikalle veti näyttelyluetteloon pelkän viivan. Vasta myöhemmin rakastetuimmaksi suomalaiseksi maalaukseksi äänestetty, pitkään tekeillä ollut kookas teos sai nimekseen Haavoittunut enkeli.

Hugo Simbergin tärkeimmät työvälineet eivät olleet silmä ja sivellin vaan tunteet, unet ja mielessä liikkuvat asiat. Kenties kattavimman selityksen taiteelleen hän antaa itse vastatessaan veljelleen Paulille tämän udellessa mitä taide Hugon mielestä on?

”Taideteos puhuu toisesta maailmasta ja johdattaa katsojan ajatukset johonkin sellaiseen, mitä ei ajatella joka päivä ja mitä ajatellaan vielä pitkään taideteoksen katsomisen jälkeenkin.”

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit. WSOY. 2018. 432 s.

Aki Ollikainen: Pastoraali

Paimenidylli särkyy

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali ei petä odotuksia. Yhdenpäivänromaani päivittää muinaistarut vaikuttavasti nykypäivään.

Kannen suunnitellut Elina Warsta
on lukenut Pastoraalin tarkkaan.

Aki Ollikainen todisti jo edellisillä teoksillaan Nälkävuosi ja Musta satu olevansa tiivistämisen mestari. Pastoraali (Siltala) jatkaa samalla linjalla. Sen 138 sivuun mahtuu monen ihmisen tarina ja kohtalo, sillä kirjailija luottaa lukijan oivallukseen ja kykyyn täydentää tarinoiden puuttuvat kohdat.

Pastoraalissa vietetään näennäisen tavallista kesäistä lomapäivää itäsuomalaisen muuttotappiokunnan syrjäkylällä sukulaisten ja naapurien kesken. Silti tunnelmassa on jotain maagista, uhkaavaa. Eikä ole aivan tavallista, että muinaistarujen eläimet kommentoivat tapahtumia ja puuttuvat niiden kulkuun.

Mustat korpit, Hugin ja Munin, kiertelevät taivaalla ja tarkkailevat ihmisten touhuja, raportoivat niistä yksisilmäiselle kuoleman jumala Odinille. Vihje tulevasta saadaan, kun mahtava hauki Kronos iskee hampaansa välkkyväkylkiseen särkeen kaislikossa: ”Yksinäinen auringonkiloa kuultava suomu leijaili veden avaruudessa kohti pohjaa.”

Tarun ja toden vuoropuhelu ja limittyminen luovat vivahteikkaan näyttämön, jolla ihmisten arkiset puuhat saavat uusia ulottuvuuksia. Vuosikymmenten mittainen aika tiivistyy yhtenä kesäisenä päivänä monen sukupolven ihmisten muistoissa, ajatuksissa ja puheissa.

Kyseessä ei olisi pastoraali, paimenidylli, jollei laitumella käyskentelisi ainakin yksi paimen. Virkaa hoitaa nelikymppinen Aatu, joka vaimonsa Elisan kanssa on muuttanut maalle etsimään onnea yksinkertaisesta maalaiselämästä. Inspiraation ”paimenelämään” hän on saanut Fernando Pessoan teoksesta Minä en ole aina sama, jossa mestari kirjoittaa lammaspaimenen hahmossa.

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi voitti
Hesarin kirjallisuuspalkinnon oli oli Finlandia-
ehdokas. Kuva: Laura Malmivaara

Aatu on solahtanut maalaiselämään niin täysin, että on läheinen ja puhuu syvällisiä vain lampailleen. Elisassa sen sijaan kytee vielä liekki.

 ”Ei hän kaivannut seuraa syksyisille sieniretkille eikä rauhallisten takkailtojen iloksi. Hän halusi saada otteen vielä kerran nuoruuden hurmaavasta minihameenhelmasta, kun se viimeisen kerran kierähti hänen edessään.”

Muutkin ihmiset suviyössä kaipaavat hellyyttä. Parivuoteen kuilu kurotaan ainakin hetkellisesti umpeen saunan lämmössä. Siellä myös jo ennen sotia syntynyt vanhaisäntä Vilho hoivaa takaisin lapsuuteensa vaipunutta vaimoaan Sirkkaa.

Pappa Vilho on tyttärentyttärensä sankari: ”Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle.”

Konstailematta, aidosti Ollikainen rakentaa romaaniaan, sen ihmisten mielenmaisemaa ja elämisen ehtoja. Samanaikaiset tapahtumat luovat ajan kaleidoskoopin, joka kummittelee monisärmäisenä lukijan mielessä. Ilmaisuvoimainen kieli tuo niin luonnon monimuotoisuuden kuin arjessaan sinnittelevien ”luomakunnan kruunujen” pettymykset ja unelmat iholle.

Kyseessä ei olisi Aki Ollikaisen romaani, jollei hän lisäisi alun pastoraaliseen tunnelmaan vähitellen kierroksia ja kiihdyttäisi kohti väistämätöntä. Kun taistelu korven herruudesta on käyty, korpeilla on Odinille raportoitavaa.

Kaj Sandellin öljymaalaus (osa)
Aurinkokallio.

Taitavasti Ollikainen vaihtaa pienemmälle ja palaa alun tunnelmiin. Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen aurinko paimentaa jälleen pumpulipilviään sinitaivaalla, ja tinkimätön aika menee menojaan, ei muistele menneitä. Mutta Sirkan karitsan kaulaan ripustamassa kultakellossa aika on pysähtynyt.

Kenties se muistuttaa, ”että ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien ensin lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. Joskus, sopivan sävelen löytyessä, ne esittivät kauniin muistojen piiritanssin”.

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala. 2018. 138 s.

Kaj Sandellin öljymaalauksia Galleria Dixissä 19.10. asti.

Hannu Väisänen: Leimikot

Anteron tarina päättyy komeasti

Hannu Väisäsen romaanisarjan kuudes, itsenäinen osa Leimikot punoo todesta ja fiktiosta kiehtovan kudelman kirjailijaksi kasvamisesta ja maailman tilasta.

Anna Lehtosen oivaltavasti suunnit-
telemassa kannessa värikkäät vuosi-
renkaat kiertyvät yhteen.Leimikkoa
 on harvennettu

Miten Hannu Pekka Antero Väisäsen teosten alter egosta Anterosta tuli kirjailija?

– Se oli otavalaisten syytä. Kyllästyivät kesäjuhlien jatkoilla kuuntelemaan tarinoitani lapsuuteni kasarmista, oudoista äitipuolista ja muista kummallisista kokemuksistani, Väisänen tunnusti Leimikot-romaaninsa julkistamistilaisuudessa. 

Kirjasta paljastuu lisää yksityiskohtia: " – Tuollaisen hurmahengen ja kielillä puhumisen voi taltuttaa vain yksi asia. On kirjoitettava kirja", tuskastunut kustannustoimittaja yllytti Kalevalan kuvituksen luonutta taiteilijaa. Ja kehotti häntä kirjan kansien suunnittelun sijasta tahkomaan tekstiä niiden väliin.

Tuumasta toimeen. Suupaltin sanat solahtivat painomusteeksi paperille ja Vanikan palat (2004) näki päivänvalon. Tämä oli alkusoitto suositulle sarjalle taiteellisin vapauksin höystettyä kuusiosaista "omaelämäkertaa", jonka toinen osa Toiset kengät (2007) voitti Finlandia-palkinnon.

Leimikoissa ympyrä sulkeutuu, ja Antero-sarja tulee tietoiseksi itsestään, sillä jokaisesta sarjan kirjasta jokin asia vilahtaa myös Leimikoissa. – Näen koko sarjan nyt toisessa valossa. Jos joku kysyisi, mistä osasta sen lukeminen pitäisi aloittaa, vastaisin, että Leimikoista. Minulle se on ensimmäinen, Väisänen totesi.

Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa asu-
va Hannu Väisänen on palkittu niin kirjalli-
suuden kuin kuvataiteenkin saralla.
Kuva: Paula Kukkonen

Leimikot poikkeaa sarjan muista teoksista: minäkertoja on vaihtunut Anteroa tarkkailevaksi kertojaksi, aika ja paikkakin vaihtuvat sukkelaan. Silti kirja on taattua Hannu Väisästä. Hänessä yhdistyvät oivallisesti lennokas mielikuvitus, veitsenterävä huomiokyky ja notkea, ilmeikäs kieli. Sen voi todeta jo kirjan alkumetreillä:

”Tuona marraskuun aamuna sumu ja härmä taistelivat Dordognejoen yllä. Ne kilpailivat siitä, kumpi onnistuisi pitelemään riuhtovaa aurinkoa kauemmin sylissään.”

Samalla kun aamusumu sulkee maiseman syleilyynsä, Anterolle paljastuu menneen yön kammottava terrori-isku Pariisissa. Vuonna 2015 marraskuussa yli 130 ihmistä menetti Isisin iskuissa henkensä ja yli 300 joutui sairaalaan.

500 kilometrin päässä ”avohakkuualueesta” entisessä pappilassa epätietoisena tuskissaan pörräävä Antero törmää vanhaan funkkislepotuoliinsa. Se nostaa mielen syövereistä muistoja omakohtaisesta traumaattisesta yöstä ja vie romaanin toiseen tapahtumapaikkaan ja -aikaan, Ranskan kansallispäivän iltaan vuonna 1996 Pariisissa.

 Kaksi nuorta länsiafrikkalaista miestä sieppasi tuolloin Anteron hänen kotiovellaan ja piti lakananriekaleilla sidottuna kyseiseen tuoliin 5-6 tuntia.

– Sieppaus oli peruskokemus, josta olen kiitollinen, vaikka olikin dramaattinen. Elämäni myöhemmät kokemukset peilautuvat siihen. Tiesin, että minun on ennemmin tai myöhemmin kirjoitettava siitä. Se pyrki mukaan jo Elohopeaan (2016), mutta halusin käsitellä aihetta laajemmin.

– Halu kertoa syntyi tuona yönä, minusta tuli silloin aktiivikirjoittaja.

Antero pitää yllä kommunikointia sieppaajiensa kanssa kertomalla heille tarinoita. Nämä kertomukset ovatkin teoksen keskeistä antia. Ne sukkuloivat pidäkkeettä värikkään afrikkalaisen torin melskeestä isän seuraan vihtametsän hiljaisuuteen:

”Ihmeellinen sopu oli sujahtanut kesäillan sisään. Siellä oli myös kaikki iltavalon täplittämä kauneus ja varhaisen vihreän ujo hehku.” Väisänen on mestari loihtimaan ajan ja paikan tuntua ja tunnelmaa muutamin vedoin.

Piinapenkkiin kahlehditun Anteron mielessä poliittisesti epäkorrektit luonnehdinnat sieppaajista törmäilevät ajatuksiin siirtomaavallan ja ilmastonmuuton seurauksista. Metsien kadotessa aavikoituminen ajaa yhä suuremmat pakolaisvirrat etsimään elämisen mahdollisuuksia Euroopasta. Leimikoilla on vakava sanoma.

”Paha, joka vielä äsken makasi kyljellään varjossa, täyteen valoon jouduttuaan nousee ja tulee, istuu puun paikalle ja juurtuu siihen.”

Anteron tarina kiertyy vaikuttavasi umpeen, lepotuoliaan paikkaillessaan hänen ajatuksensa samoilevat pygmien laulun säestämänä heidän leimaamattomissa sademetsissään.

Hannu Väisänen sen sijaan jatkaa, näppäimistö vaihtuu siveltimeen ja kevääksi on suunnitteilla kaksi näyttelyä Helsinkiin. Taiteilija on kieriskellyt keltaisessa maalissa, ”fantastinen kokemus”, siitä näyttelyn nimi All about yellow.

Sitten on taas kirjan vuoro, tällä kertaa kenties puhdasta fiktiota. Hyvää kannattaa odottaa.

Hannu Väisänen: Leimikot. Otava. 2018. 288 s.

Ville Hänninen & Ville Tietäväinen: Kertova kuva

Enemmän kuin tuhat sanaa

Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen teos Kertova kuva sukeltaa konkreettisin esimerkein pintaa syvemmälle kartoittaessaan journalistisen kuvituksen lajeja, mahdollisuuksia ja keinoja.

Kuvitus on rakennettu ja ajateltu kuva, joka taustoittaa tekstiä, luo uuden tai useita näkökulmia aiheeseen. Se voi poimia ideansa tekstin rivien välistä, konkretisoida, kyseenalaistaa ja tiivistää oleellista informaatiota pieneenkin tilaan.

Kuvitus ei toista tekstin sanomaa vaan luo omaperäisesti siihen uusia tasoja. Näin se parhaimmillaan todella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

– Tästä huolimatta kuvittajien tuotantoa on esitelty vähän – lehtikuvittajien töistä puhumattakaan. Ne menevät usein päivän päätteeksi lehden mukana ”kalankääreiksi” ja unohdetaan, toimittaja, tietokirjailija Ville Hänninen pahoitteli kirjan julkistustilaisuudessa.

Villet Tietäväinen ja Hänninen.

Hän päätti palkitun kuvittajan ja graafisen suunnittelijan Ville Tietäväisen kanssa tehdä asialle jotain: esitellä ihmisen ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä jälkimmäisen ”retrospektiivin” avulla. Näin kookkaaseen, iskevästi kuvitettuun teokseen Kertova kuva (SKS) syntyi yhtenäinen tyyli.

Arkkitehtuuria opiskellut, kuvituksia sivutyönään piirtänyt Tietäväinen sai vuosituhannen vaihteessa tehtäväkseen laatia parisensataa kuvaa Kuukausiliitteen teemanumeroon. Aiheena oli – ei enempää eikä vähempää – kuin kuluneen tuhannen vuoden historian merkkihetket. Työ kesti seitsemän kuukautta ja vei miehen mennessään, arkkitehtuuri sai jäädä.

Vaikka Kertova kuva esitteleekin kymmenesosan Tietäväisen lehtikuvituksista 1990-luvun lopulta näihin päiviin, se on ennen kaikkea hakuteos ja inspiraationlähde alan ammattilaisille ja muille aiheesta kiinnostuneille. Kuvat ovat itseoikeutetusti pääosassa, jota Hännisen teksti taustoittaa ja täydentää.

Hän on kuviin erikoistunut toimittaja-tietokirjailija, jonka Kirjan kasvot – Sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS, 2017) palkittiin vuoden parhaana taidekirjana. Se sai myös Suomen Taideyhdistyksen Vuoden taidekirja -palkinnon.

– Kuvia ei pidä selittää, kuvitus on oivalluksen taidetta, jossa lukija osallistuu kertomuksen rakentamiseen. Näin kuvan viestikin menee paremmin perille ja jää mieleen. Valokuvalla ei tätä mahdollisuutta ole. Uutiskuvaa voi rajata, muutoin sillä ei voi kuvituksen tavoin kertoa, totesi Hänninen.

Samaa mieltä on Tietäväinen, joka suree, että vaikka kuvapinta-ala lehdissä n lisääntynyt, sisältö ei vastaavasi ole saanut lisää tilaa. Kuvituksesta säästetään ja sen sijalla käytetään kuvapankkeja ja valokuvia.

– Halvan, yleisluontoisen, yleensä ylikansallisen kuvapankkikuvan ero täsmäiskuna toteutettuun, tarkasti ajateltuun ja asiayhteyteen sovitettuun kuvitukseen on valtava. Kuvittajakentällä on hienoja, vajaakäytössä olevia ammattilaisia, joiden työpanosta pitäisi hyödyntää enemmän.

Koska journalismi siirtyy enenevässä määrin verkkoon, siihen olisi tekijöiden mielestä panostettava. Näin ei ainakaan vielä ole tapahtunut. ”Varsinkin nettijulkaisujen taitto on vielä lapsenkengissä. Jutut ovat kuvien ja tekstin junia, joista puuttuu hierarkia ja dramaturgia”, kirjassa todetaan.

Tietäväinen ja Hänninen osoittavat kirjallaan vakuuttavasti miten monipuolisia mahdollisuuksia ainutlaatuisella, rohkealla kuvituksella on rikkoa rajoja, yllättää lukija, tuottaa oivalluksen iloa ja syventää tekstin sanomaa.

Ville Tietäväinen & Ville Hänninen: Kertova kuva –

Journalistisen kuvituksen mahdollisuuksia ja keinoja. SKS. 2018. 199 s.

Tommi Kinnunen: Pintti

Säihkyvää jätelasia

Tommi Kinnunen tavoittaa hienossa romaanissaan Pintti särkyneiden ihmisten elämänvaiheet ja mielenmaiseman kristallinkirkkaasti.

Pintin (WSOY) intro muistuttaa satua. ”Lapset kahlaavat läpi lehtokuusamien ja näsiöiden, työntävät vuoroin syrjään kuusien naavaisia oksia toistensa kulkea niiden alitse.” Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee korvaa samoin kuin hänen aikaisimmissa romaaneissaan Neljäntienristeys ja Lopotti.

Kun torstai 23.6.1949 valkenee, kolmisenkymmentä vuotta lasten metsäretken jälkeen, ankarassa arjessa ei saduille ole sijaa. Tyynelän Jussi, sisarusparven vanhin, perkaa henkensä kaupalla kiviä joesta. Jospa vaikka lasiruukin omistava ylhäinen kartanonväki innostuisi veneilemään.

Pienessä pitäjässä eletään ruukin ehdoilla, jokainen tietää oman asemansa tehtaan saumattomassa prosessissa: lasimestarit, puhaltajat, formupojat, merkkaajat, kristallinhiojat ja pakkaajat.

”Viimeisenä jonossa olisivat kylän tunnetut hullut: risumamma, lumppu-ukko ja – Jussi.”

Jussi on kuin pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Mutta vaikkei hän tehtaan toimissa pärjääkään, hän näkee, kuulee ja aistii enemmän ja tarkemmin kuin kukaan muu. Sen on huomannut myös Ranskasta tehtaalle taitojaan tuomaan tullut lasinpuhaltaja Grégory, Reko, jolle Jussi havaintojaan vinkkaa.

Sudenkorennon kiiltelevät verkkosiivet ovat kuin lasia, rikkinäistä ja silti ehjää, Reko voisi yrittää samanlaista puhaltaa, Jussi tuumii.

Tommi Kinnunen on Suomen suo-
situimpia kirjailijoita, jonka teoksia
on käännetty yli 20 kielelle.
Kuva: Jussi Vierimaa

Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen eri vaiheet tulevat tutuiksi. Samalla ruukinpitäjän asukkaiden elämässä kiteytyy kappale suomalaista mikrohistoriaa. Eletään taitekohtaa: sodasta on palattu, silti sen muisto elää vielä vahvana särkyneiden, vaikenevien miesten mielissä.

Tyynelän torpan äitikin, katsellessaan vankileiriltä tuomaansa, lasikuvun alla säilyttämäänsä pettuleivän palasta, toteaa: ”Että jos minä joskus meinaan sanoa jotakin, niin katton ensin tuota.”

Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa kukin Tyynelän sisaruksista saa oman päivänsä. Kertomus soljuu silti yhtenäisenä eteenpäin, jokaisen muistoista ja toimista syntyy vivahteikas, yhtenäinen kuva.

Toisena päivänä, tiistaina 31.1.1950 on Helmin vuoro. Syytä onkin, sillä ”Kun Jussi tunnetaan vajaamielisenä ja Raili Helsingin huorana, hänelle jää ihmisten puheissa tilaa”. 

Herkin, aistillisin vedoin Kinnunen maalaa Helmin ja Rekon rakkaustarinan: ”He vain liukuivat toistensa elämään ja alkoivat viihtyä siellä.”

Anniina Vainionpään puupiirros Esirippu (osa).

Kunnes lasinterävä hetki leikkaa menneet ajat irti nykyisistä. Lasi viiltää, särkyy, on haurasta – ihan niin kuin elämäkin. Kinnunen tavoittaa herkästi ihmistensä tunnot, joita he itsekin vain aavistelevat osaamatta pukea niitä sanoiksi.

Kolmantena päivänä, torstaina 13.9.1951, paljon on muuttunut ja Railista tuntuu, että koko kylä, ehkä koko maa ”hengitti syvemmin ja voimakkaammin kuin koskaan ennen”. Hän on Helmin vastakohta, realisti, joka ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Eikä hän turhia nipota, hänelle kaunis on kaunista vaikka vähän rikkonaisenakin.

Tarinan myötä Raili löytää itsensä ja oman paikkansa yhteisössä.”Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta.” Tunnelmaltaan haikean, nostalgisen tarinan rivien välistä pilkottaa valoa, uskoa ihmisiin. Pillin päähän otetaan uusi posti, uusi alku, ja puhalletaan lasimöhkäleestä kristallimalja.

Pintti päättyy komeasti joelle, sinne, mistä kaikki alkoi. Raili saa todistaa, ettei Jussin kivienperkaustyö sittenkään ollut turhaa.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. 292 s.

Anniina Vainionpään teoksia näyttelyssä Muistamisesta Galleria Duetossa 23.9. asti.

Taina Latvala: Venetsialaiset

Mennyt ja nykyhetki törmäyskurssilla

Taina Latvalan romaanissa Venetsialaiset elävästi kerrottu kolmen sisaren tarina laajenee yleisinhimilliseksi raportiksi elämisen ehdoista ja lapsuuden varjoista, joita emme pääse pakoon.

Kolmi- nelikymppiset sisarukset viettävät kesän viimeistä viikonloppua mökillä Loimujärvellä. Heillä on yhteinen nimittäjä, isä, jonka läsnäolo tuntuu vahvana, vaikkei häntä enää ole kuin muistoissa.

”Isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki ja taivaalla lentävä tähti.

Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia.”

Taina Latvalalla on taito mennä ytimekkäästi suoraan asiaan ja samalla luoda tarkkoja havaintoja ja mielikuvia. Tämän hän tekee myös uudessa romaanissaan Venetsialaiset (Otava). Muutamalla vedolla hän luonnehtii sisarukset niin elävästi, että he tulevat heti tutuiksi.

Nuorin heistä, Elina, on menossa naimisiin syksyllä. Freelance-valokuvaaja ei tosin tiedä miksi, eikä kukaan muukaan tunnu hänen häistään innostuvan.

Norma Heimolan silkkiaplikaatio
 Yön kuningartar.

Sisarusparven vanhin, Iiris, oli ”elämäntaparunoilija, alkoholisti, entinen punkkari ja erityisherkkä eksistentialisti samassa paketissa. Aamiaiseksi hän joi parvekkeella usein pullon kolmosolutta, ja iltapalaksi hän nautti punaviiniä sipulisipsien kera.”

Keskimmäinen, Paula, on toista maata. Sen todistaa jo Helsingin syyttäjänvirastossa työskentelevän asianajajan aamupala: verigreippi sekä avokadotahnalla voideltu seesaminäkkileipä. Hän on aina ottanut vastuuta paitsi itsestään myös muista ja mökistä.

Sinne Elina ja Iiris harvoin ovat ennättäneet, sillä milloin on bloggaajien bileet Kaivohuoneella, milloin tantrafestivaalit Ibizalla. ”Te kaksi ootte aina eläneet niinku pellossa”, Paula kommentoi. Sisarten välinen dynamiikka on kuvattu mainiosti: kun karheaa pintaa rapsuttaa, alta paljastuu kiintymystä ja välittämistä.

Nyt tyttäret ovat palanneet lähtöruutuun mökille, viettämään venetsialaisia, Pohjanmaan rannikon tulen ja valon juhlaa. Tanssimaan aamunkoittoon saakka. Mutta menneisyys ei halua jäädä juhlista osattomaksi, se kirii takaumina nykyhetken kantapäillä tuomisinaan syitä, seurauksia ja salaisuuksia.

Taina Latvala voitti esikoisteoksellaan
Arvostelukappale (2007) Kalevi Jäntin
palkinnon. Kirjailija Otavan pihajuhlis-
sa elokuussa.

Latvala luo taitavasti jännitettä, vihjaa salaisuuksista, leikittelee lukijan uteliaisuudella. Isällä salattavaa piisaa, korkin suljettuaan hän on jälleen kerran narauttanut sen auki ja avautuu Iirikselle, puhuu kerran vakavia ”eräässä syvästi masentuneessa motellissa”.

Venetsialaisten ilmeikkäät kieli- ja ajankuvat luovat nostalgiaa. ”Laituri oli osittain painunut veteen, vuodenaikoihin väsyneenä, elämänhalunsa menettäneenä.” 

Kesäkuussa 1980-luvun alussa muhkea mehukattipullo kuuluu mökin vakiovarusteisiin Anita Hirvonen vakuuttaessa radiossa: ”de va kukku kuule de, ei tuu mittää, uso se.”

Mutta vaikka teksti on napakkaa ja hymyilyttää monin paikoin, sen toistot luovat haikeaa tunnelmaa, antavat melankolisen pohjavirran välähdellä pinnalle Latvalan keriessä tarinaansa auki molemmista päistä.

Osa Riitta Kilven maalauksesta Keinuen.

Ja kun mennyt viimein tavoittaa sisarukset venetsialaisissa, törmäys on väistämätön, eikä paluuta entiseen enää ole. Valot ja tulet on sammutettu, Loimujävellä kaislat huojuvat hiljaa aaltojen tahtiin.

Hyvän kirjan merkki on, että se jättää jäljen, jää elämään lukijan mieleen. Sen Taina Latvalan taiten kirjoittama Venetsialaiset tekee.

Taina Latvala: Venetsialaiset. 

Otava. 2018. 255 s.

Latvala pitää MinäKertoja-blogia: blogit.apu.fi/minakertoja

Norma Heimolan teoksia Viipyilyä-ryhmänäyttelyssä Papu Galleriassa 15.9. saakka.

Riitta Kilven näyttely Veden peili Galleria Kajasteessa 9.9. saakka.