Not Vital – Paintings

Kyse on hitaasta katsomisesta ja ajattelusta

Runsaasti kuvitettu taidekirja esittelee sveitsiläistaiteilija Not Vitalin monipuolista tuotantoa eri puolilla maailmaa. Ateneumissa on esillä hänen viimeaikaisia pelkistettyjä, meditatiivisia muotokuviaan.

Not Vital (1948-) opiskeli taidetta 1960-luvun lopulla Pariisissa ja aloitti työskentelynsä kollaaseilla ja veistoksilla. Vähitellen hänestä kehittyi tilan ja muodon mestari, joka on luonut arkkitehtonisia installaatioita eri puolille maailmaa.

Hän on utelias kokeilija ja uusien mahdollisuuksien etsijä ja toteuttaja niin konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Vital matkustaa jatkuvasti, pitää näyttelyitä ja kerää myös kollegojen töitä omaa kokoelmaansa varten.

Vasta kuusikymppisenä hän teki ensimmäisen maalauksen, omakuvan, Pekingissä. Sillä hänen mielestään koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mistä pitää. ”Maalaaminen on minulle paras tapa nähdä, tuntea & haistaa valo”, hän kirjoittaa englanninkielisessä artikkelissaan Like a Lake I Like teoksessa Not Vital – Paintings (Parvs).

Vaikka valo on Vitalille tärkeää, hän työskentelee tummalla vain valkoisen, harmaan ja mustan väriskaalalla. Kenties siksi, että hän varttui Engadinin laaksossa Sveitsissä, alueella, jota kutsutaan ”harmaan maaksi”, sillä luonnonolosuhteet, sumu ja lumi muovaavat maisemaa suurimman osan vuotta.

Hänen ateljeessaan ei ole lainkaan ikkunoita, sillä mykistävät vuorimaisemat ympärillä häiritsevät keskittymistä maalaamiseen. Talvella kattoikkunatkin peittyvät lumeen. Näin Vitalille syntyy ideaalinen tila työskennellä: ”Himmeä valaistus saa katseeni kiihkeämmäksi ja minun on ponnisteltava nähdäkseni sen mitä katson.”

Wei Wei, 2012. Kuva: Eric Gregory Powell

Not Vital tavoittelee muoto- ja omakuvissaan ihmisen ydintä poistamalla maalauksistaan kaiken ylimääräisen. Teokset ovat meditatiivisia ja arvoituksellisia. 

Hänen Pekingin ateljeensa seinät ovat ruostumatonta terästä, joten siellä hän näkee vain oman heijastuksensa. On kuin hän katsoisi peiliin tai lammen pintaan. Tästä on apua omakuvien teossa.

Maalaukset symboloivat Vitalille elämänvirtaa, sillä hänen työskennellessään ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutama ylimääräinen siveltimenveto, ja tuloksena on aivan uusi teos.

Signeeraus on tärkeä osa Not Vitalin teoksia. Joskus sen maalaamiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin itse teokseen. Hän saattaa kokeilla signeerausta kymmeniin eri kohtiin maalausta ja pyyhkiä sen jälleen pois, ennen kuin se löytää oikean paikkansa.

Tämänkään jälkeen teos ei ole vielä valmis. Se tarvitsee ”ihokseen” lasin, ilman sitä se on alaston. Lasi on ikkuna teokseen, joka kutsuu meidät katsomaan sisään, silti se säilyttää tietyn etäisyyden, emme voi koskettaa teosta.

Lin, Returning to the South of China
to See His First Son, 2010. 

Lasi heijastaa teoksen pinnalle katsojan kuvan, ympäristöä ja lähellä olevia muita teoksia. Näin se paradoksaalisesti tuo takaisin sen ”hälyn”, jonka taiteilija on pelkistyneellä työskentelyllään poistanut.

(Kun tarkkaan katsoo Ateneumin näyttelystä ottamaani kuvaa, vastapäiset teokset heijastuvat lasin pinnassa, ja minä sihtaan alareunassa.)

Lasi luo näin teoksiin uuden tason, kommunikoi katsojan kanssa. Syntyy teoksen ja katsojan vuoropuhelu, jossa katsoja joutuu etsimään paikkaansa teoksen edessä hakiessaan oikeaa tarkkailukulmaa, josta teos avautuisi.

Aivan kuten pimeässä ei ensin näe mitään, kunnes silmät vähitellen tottuvat ja alkavat erottaa yksityiskohtia. Samoin käy Not Vitalin teoksia keskittyneesti katsellessa, vähitellen teosten hienot nyanssit paljastuvat nautinnollisesti.

Kuten FT Susanna Pettersson artikkelissaan Seeing in the Dark toteaa: It’s all about slow looking and thinking” (Kyse on vain hitaasta katsomisesta ja ajattelusta).

Not Vital – Paintings  

Englanninkielisen teoksen on kustantanut Parvs. 96 s. 2018.

Teos koostuu Not Vitalin esseestä Like a Lake I Like, joka käsittelee hänen työskentelynsä lähtökohtia, ja Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajan Susanna Pettersonin artikkelista Seeing In the Dark, joka pohjautuu hänen keskusteluihinsa taiteilijan kanssa.

Näyttely Ateneumin taidemuseossa 20.1.2019 saakka. 

Sen on kuratoinut Susanna Pettersson.

Maggie Nelson: Argonautit

Pohdiskelua hormonimyrskyn kourissa

Maggie Nelson tekee henkilökohtaisesta julkista rehellisessä tilityksessään Argonautit. Hän lomittaa rakkautensa muunsukupuoliseen kumppaniinsa filosofisiin mietteisiin sukupuolesta, halusta, avioliitosta, äitiydestä ja kirjoittamisesta.

Jussi Karjalaisen eleettömän
tyylikäs kansi vihjaa, ettei
kaikki ole miltä näyttää.

”Voisiko olla niin, että sanat ovat maan päällä viimeisiä markkinoita, joilla paljous – jopa ylenpalttisuus – tulee ilmaiseksi?” kysyy yhdysvaltalainen kirjailija ja tutkija Maggie Nelson lähes kulttimaineeseen nousseessa teoksessaan Argonautit (S&S).

Tätä paljoutta hän käyttää kirjassaan taitavasti antaessaan henkilökohtaisten elämänvaiheidensa käydä vuoropuhelua tunnettujen ajattelijoiden ja filosofien teorioiden kanssa. Heidän sanomansa ja kirjoittamansa on merkitty kursiivilla ja kommentoija itse on mainittu marginaalissa.

Näin syntyy herkullinen ”keskustelukirja”, johon lukija väistämättä ajautuu mukaan. Aika ajoin on pysähdyttävä miettimään kirjoitettua, luettava lauseet uudelleen ja pohdittava niitä. Välillä tekee mieli esittää lisäkysymyksiä, väittää vastaan. Näin kirja laajenee pientä kokoaan suuremmaksi opukseksi.

Tarina alkaa lokakuussa 2007 kun Santa Anan kuumat, levottomuutta aiheuttavat tuulet ravisuttavat Los Angelesin palmuja. Tuolloin Maggie Nelsonin yksinäisyyden kupla puhkeaa kohtalokkaasti, ja kaikki muuttuu.

Tätä ennen hän on omistanut elämänsä Ludvig Wittgensteinin ajatukselle, jonka mukaan ”se mitä ei voi ilmaista sisältyy – ilmaisemattomana! – ilmaistuun”. Tämä on syy, miksi hän kirjoittaa ja samalla tutkii itseään.

Nyt kuvioihin on astunut peruuttamattomasti taiteilija Harry ”Harriet” Dodge, jolle Nelson lausuu kohtalokkaat sanat: ”Minä rakastan sinua”. Mutta tämä on vasta alkua, sillä kuten Roland Barthes on todennut, hän joka nuo sanat lausuu, on kuin kreikkalaisen mytologian Argo-laivan argonautti, joka matkan aikana uusii laivan osa osalta uudeksi. Silti se saapuu Argona perille.

Maggie Nelson opettaa luovaa
kirjoittamista California Institute
of the Artsissa. Kuva: Tom Atwood.

Samalla tavalla ”sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi”. 

Näin Maggie ja Harry tekevät, solmivat ensin samansukupuolisten avioliiton ja keskustelevat välillä kiivaastikin HLBTQ+-liikkeen pyrkimyksistä ja eri suuntauksista: sopeutuminen vai kapina?

Kun homoseksuaalisuudesta on tullut sallittua, se ei enää samalla tavalla kaikkia kiehdo, tarjoa vaaran nautintoa. ”Sen tähden taiteilija Francis Baconin kaltaiset nihilistipervot ovat jopa väittäneet toivovansa, että homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistaisiin kuolemalla”, Nelson tykittää.

Mielipiteiden vaihdon tiimellyksessä alkaa muutosten kesä: Maggie pohjustaa kohdunseinämäänsä keinohedelmöityksellä yrittämäänsä vauvaa varten. Harry puolestaan piikittää itseensä testosteronia surkastuttaakseen oman kohtunsa.

Hän valmistautuu samalla ahdistusta aiheuttaneiden ja sukupuoli-identiteettiään piinanneiden rintojen poistoon. Harry ei halua muuttua mieheksi, vaan identifioitua testosteronia käyttäväksi butchiksi.

Nelson kirjoittaa vaikeista, rankoista aiheista ihmeen kepeän tuntuisesti, rehellisesti, mutta paisuttelematta. Vaikka hän väitöskirjaansa Yksityisen esittäminen myöten on koko ikänsä yrittänyt tuoda henkilökohtaista julkiseksi, hän kammoaa silti Facebookissa tapahtuvaa ”välitöntä, puntaroimatonta digitaalista itsensä paljastamista”.

Nelsonin teksti sen sijaan on tarkkaan ajateltua ja puntaroitua, se avaa monenlaisia ikkunoita identiteettien ja halujen hämärään maisemaan tieteen teorioiden ja filosofeilta lainattujen kommenttien höystäessä pohdintaa.

Maggie Nelsonin puoliso taiteilijaHarry Dodge.

Hormonien tehdessä työtään pariskunnan ruumiit muuttuvat vieraammiksi niin heille itselleen kuin toisilleenkin. Harry nauttii uudesta ulkomuodostaan, purkautuvasta seksuaalisuudestaan. 

Maggien rintoja aristaa ja paikat ovat hellinä synnytyksen jälkeen. ”Sinua panettaa koko ajan ja minusta on tullut panokelvoton”, Maggie valittaa.

On jälleen löydettävä uusi tapa olla ja elää, sillä Argo-laivaan on taas rakentunut uusia osia. Mutta argonauttien matka jatkuu: ”huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan”.

Kauniin kiitoksen Maggie Nelson antaa ajatuksia herättävän kirjansa lopussa Harrylle: ”Kiitos kun osoitat minulle, mitä aviosuhde voi olla – päättymätöntä keskustelua, loputonta kehkeytymistä.”

Maggie Nelson: Argonautit.

(The Argonauts). Englannista suomentanut Kaijamari Sivill. S&S, 2018. 208 s.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – The Way of Things

Persoonallisia sisustuksia

Juha-Pekka Inkisen herkullisesti kuvitetussa teoksessa Miten tavarat ovat – The Way of Things sisustamisen toisinajattelijat raottavat ovea rakkaudella, unelmilla ja muistoilla rakennettuihin koteihinsa, joissa seinien ei tarvitse näkyä.

Skandinaavisen vaaleaan, yhdenmukaiseen ja minimalistiseen sisustukseen tottuneille Juha-Pekka Inkisen suomen- ja englanninkieliseen teokseensa Miten tavarat ovat (Taide) kuvaamat 32 kotia vaikuttavat ensi silmäykseltä kaoottisilta.

Sisustuksen toisinajattelijat eivät kuitenkaan makutuomareista piittaa, eikä KonMari- siivousmenetelmällä ole heille mitään annettavaa. He luovat omia vapauden valtakuntiaan, epäsovinnaisia saarekkeita, joissa luovuus ja mielikuvitus saavat vapaasti rönsyillä asukkaiden mieltymysten mukaan.

Inkinen kirjoittaa esipuheessaan halunneensa tuoda kuvillaan esiin ”visuaalisen tiheyden” käsitteen erotukseksi sanoille ”täysi” tai ”sotkuinen”. ”Näiden kotien sisustajan esteettinen silmä on monesti varma huimimmistakin valinnoistaan.”

Kirjan ”visuaalisesti tiheät”, värikkäät kuvat ja niihin liittyvät tekstit johdattavat kiehtovalle löytöretkelle tuntemattomiin maailmoihin, kyläilemään koteihin, jotka pursuavat asukkaidensa ajatuksia, kokemuksia, mieltymyksiä ja muistoja. Näissä kodeissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä, olla läsnä tässä hetkessä.

Linnunlaulun huvilaansa asustava panteistinen anarkisti, toisintoimija Aulis Junes kiteyttää tämän kauniisti:

”Kun käsittelee vanhaa tavaraa, tuntuu kuin se olisi vielä lämmin sukupolvien kosketuksesta. Tavarat eivät ole ystäviäni, mutta tällaisten historiankerrostumien keskellä sivistyspohja on laaja.” Yksistään tieteellistä kirjallisuutta hänen hyllyistään löytyy 10 000 nidettä.

Aulis Juneksen huvilassa on 20 olohuonetta.

Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa? Vastauksia löytyy yhtä monta kuin asumusten isäntiä ja emäntiä. Joillekin kodinsisustus on vastapainoa nykyisen työelämän vaatimalle järjestelmällisyydelle ja tehokkuudelle.

Yksikin pilkkuvirhe koodissa ja ohjelma lakkaa toimimasta tai alkaa toimia väärin. Niinpä kurinalaisuuteen tottuneen koodarin koti saakin olla ” rönsyilevä ja värikäs peppipitkätossukoti”.

Wilma Schlizewskille koti on tunnetila.

Monet kokevat, etteivät he vain asu vaan suorastaan elävät kotiaan. Tatuointitaiteilija Wilma Schlizewskin tavallisesta kerrostaloasunnosta on jyhkeällä kalustuksella ja mustalla sukeutunut gootti-tyylinen juhlasali.

Schlizewskille koti on tunnetila, joka muuntuu mielialan mukaan. Hän hankkii tavaroita, jotka tuottavat iloa, saavat aikaan mielihyväentsyymin purskahduksen aivoissa, kun niitä katselee.

Mistä näitä taikakaluja löytyy? Vaikka mistä: kirpputoreilta, nettisaiteilta, matkoilta, ystävien tuomina, antikvariaateista, perintönä, romulavoilta. Jotkut keräävät tiettyjä esineitä intohimoisesti, toisten luokse sekalaiset tavarat vain jollain ihmeellisellä tavalla hakeutuvat.

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on luonut kotiinsa, vanhan kerrostalon entiseen saunaan, tavarataivaan, joka pursuaa vaikka mitä: saksia, kenkiä, korkkiruuveja, nipuittain erilaisia avaimia. Ovenpieltä koristaa rypäs posliinisia vessanvetimiä. Tyhjää seinäpintaa ei juuri näy.

Ismo Hölttö on kerännyt vanhoja työkaluja kirp-
putoreilta ja järjestellyt ne riveihin ja nippuhin

Tästä huolimatta kaikki tuntuu olevan juuri oikealla paikallaan, täydentämässä kokoelmaa, joka kunnioittaa vanhoja työvälineitä ja käyttöesineitä. 

Jokainen niistä on aikoinaan ollut paitsi hyödyllinen myös kaunis, tehty esteettistä silmää käyttäen. Kauneus vain korostuu nostalgian patinoidessa esineet, jotka olemassaolollaan kertovat tarinoita historiasta ja eletystä elämästä.

Kun silmänsä ummistaa näiden monimuotoisten kotien runsailta yksityiskohdilta, ne alkavat hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Niistä syntyy rehevä viidakko, joka rönsyilee omia lakejaan noudattaen yllättäviin suuntiin, saa aina uusia muotoja.

Vierailun päätyttyä, oven sulkeutuessa, päässä pyörii ja huimaa. Millaisia ihmemaita kodit voivatkaan olla! 

Miten tavarat ovat kyseenalaistaa hyvän maun käsitettä ja laajentaa samalla ajatteluamme: näinkin voi ja saa sisustaa, rakentaa juuri sellaisen kodin, jossa itse viihtyy.

Juha-Pekka Inkinen on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä, tehnyt neljä
valokuvakirjaa, ja hänen teoksiaan on useiden taidemuseoiden
kokoelmissa. Kuva: Derrick Frilund.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – Sisustamisen toisinajattelijoita.

Teos on kaksikielinen, joten se on mainio lahja ulkomaillekin vietäväksi kaurismäkeläisen lakonisuuden vastapainoksi. 

The Way of Things – Dissidents of Interior Design Taide. 2018. 168 s.

Mari Mörö: Hajavalo

Utopian raunioilla

Mari Mörön tragikoomisessa Hajavalossa muinaiset ja nykyiset unelmat törmäävät arjen rankkoihin realiteetteihin. Löytyykö utopia lähempää kuin arvaammekaan?

Hajavalon tyylikkään kannen
on suunnitellut Elina Warsta.

Hajavalon (Teos) keski-ikäinen kertoja, toiselta nimeltään Pauliina, on hypännyt pois oravanpyörästä. Hän ei täsmälleen tiedä, mitä elämältään haluaa, mutta on varma, ettei kestä enää homekouluja, väistötiloja, oppilaita, joita oppiminen ei kiinnosta, eikä alatyylisiä välimerkkejä.

Alkajaisiksi Pauliina tuuraa äitiään, enkeliohjaajaa, ja vetää voimaannuttavan energiakurssin Hailuodossa. Hän on opetellut enkelijargonin, osaa olla läsnä oleva ja empaattinen – ja samalla tarkkanäköinen. Nykyajan huuhaat deittipalstoineen saavat Mari Mörön käsittelyssä huutia hykerryttävästi.

Pauliinan harharetket jatkuvat: hän ottaa pestejä talonvahtina kunnes ryhtyy Kanadan Malkosaaren pienen museon ja Suomen satavuotismuistojuhlien järjestäjäksi. Alkuun pako kotimaan ahdistavasta sometunkkaisuudesta raikkaaseen meri-ilmaan tuntuu vapauttavalta. Mutta epäilys kaivertaa.

”Outo varmuus oikeasta tiestä voi olla hajavalon syytä tai harhaa, ei sen kummempaa paistetta tarvita eteenpäin pääsemiseen. Pitäisikö pelätä? Miten monta kertaa joku on yrittänyt hankkia maailmankatsomuksen ja luullut löytävänsä sen?”

Näin luulivat 1900-luvun alussa Malkosaarelle muuttaneet Matti Kurikan johtamat suomalaiset siirtolaiset, jotka perustivat saarelle yhteisön nimeltä Sointula. Se sinnitteli parisen vuotta, kunnes toimeentulo-ongelmat, riidat ja tulipalo sammuttivat alkuperäisen

utopian.

Mari Mörö on palkittu kirjailija
ja luovan kirjallisuuden opettaja.
Kuva:Stefan Bremer

Nykyään Malkosaarella elelee noin 800 ihmistä pääelinkeinonaan kalastus. Mörön kuvaus vaatimattomasta elämänmenosta siellä tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Se ei ole ihme, sillä kirjailija asuu osan vuodesta läheisellä Vancouverinsaarella.

Hajavaloa rytmittävät Kurikan intomieliset teosofis-sosialistiset puheet: ”Missä muualla voisi kolibri kohdata valaan, missä työmies unohtaa sorron ja polkemisen?” Mihin aikalainen kommentoi:

”Ei valtakuntaa perusteta eikä pidetä pystyssä yhden miehen näkyjen varassa. Jokaisella on oma vatsansa ja vain yksi sydän. (--) Kurikan puusydän oli sivelty katinkullalla.”

Yllättäen näyttelykiireiden keskelle saarelle pälähtää Pauliinan eksä, työtön näyttelijä Pete. Annetaan Pauliinan luonnehtia tyttärensä Hillen isää: ”Pete ei ole mikään lapsitähti, vaan lähinnä keski-ikäinen tuikku ja välillä himmeä kuin voipaketti. Ei hän ole lahjaton, vaan lähinnä väsynyt siihen, ettei töihin liittyvä epävarmuus lopu koskaan.”

 Mari Mörö liikkuu Minna Lindgrenin liukkailla kantapäillä tarkentaessaan valokeilansa nykyhetken ilmiöihin kaikessa niiden koruttomuudessa ja tragikoomisuudessa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa Pauliinan ja Peten seikkailu ”peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän” sokkeloissa, joka aiheuttaisi röhönaurun, jollei noilla surullisilla käytävillä olisi itsekin taaperrellut.

Osa Tuomo Saalin maalauksesta Ajan lahjomaton kulku.

Opintonsa keskeyttänyt Hille, joka pienestä saakka on mittaillut hiilijalanjälkiä, puhkoo ”utopian kokoisia unelmia toivottomuuden tapettiin” Uudessa Seelannissa kansainvälisen talkooporukan mukana. Heidän haasteenaan on – ei enempää eikä vähempää – kuin putsata Turkin kokoinen muovilaatta Tyyneltä mereltä. Tosin rahoitus on nyt lopetettu, eikä uudesta ole tietoa. 

Levälleen lennähtäneen perheen kunkin jäsenen on tultava toimeen sen tosiasian kanssa, että epävarmuuden sietäminen on uusi normaali, eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita. Utopioitakin on syytä aika ajoin päivittää, tehdä uusia valintoja. Niinpä kuka tietää, minne tuuli heidät seuraavaksi kuljettaa.

Mari Mörö: Hajavalo. Teos. 2018. 170 s.

Tuomo Saalin maalauksia Tm-gallerian Joulusalongissa 23.12. saakka.

Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Silvia Hosseini esseekokoelmallaan Pölyn ylistys, Susinukke Kosola runoteoksellaan Varisto, Kaija Rantakari runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Maija Sirkjärvi novellikokoelmallaan Barbara ja muita hurrikaaneja voittivat vuoden 2018 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 121 kirjailijaa.

Kaija Rantakari, Silvia Hosseini, Susinukke Kosola ja Maija
Sirkjärvi. Taustalla säätiön perustajien muotokuvat.
Kuva: Jouko Vatanen

 Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

On hienoa, että palkintolautakunta nostaa valokeilaan ja palkitsee essee-, novelli- ja runoteoksia, joita ei esimerkiksi Finlandia-kisaan kelpuuteta. Tänä vuonna nämä kirjallisuudenlajit veivät koko 72 000 euron potin, kukin neljä palkittua saivat 18 000 euroa.

”Kaunokirjallista mielipidetaidetta”

Silvia Hosseinin (s. 1982 Teheranissa) esikoisteos Pölyn ylistys (Savukeidas) oli raadin mielestä puhutteleva, jos ei peräti ärsyttävä näyte nykyesseen lajirajoja paukuttelevasta asenteesta.

 "Näissä esseissä ajatusvirtojen alku on usein vain vähäinen tomu, mutta lopputulos varsinainen hiekkamyrsky aavikolla. Lämpö, läsnäolo, ilo ja äly ovat Pölyn ylistyksen esseeminän maailmaa rakentavia voimavaroja”, ylisti raati.

Näin kirjailija tunnustaa rakkautensa laulaja, lauluntekijä Leonard Coheniin, joka aloitti uransa kirjailijana:

 ”Joka ryhtyy suhteeseen kanssani, päätyy väistämättä kolmiodraamaan. Jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard. Hän viipyilee asunnossani – istuskelee sohvalla lukemassa Lorcaa tai Läytonia, yrittää näyttää coolilta syödessään banaania eteisessä tai seisoo masentuneena parvekkeella. Useimmiten hän lojuu vuoteellani, lausuu salaperäisiä kielikuviaan ja ylistää muotojani.”

”Älyn leikkiä ja sanottavan painoa”

Susinukke Kosolan (s. 1991 Pietarissa) omaperäinen, käsinkirjoitettu Varisto (Kosola) on raadin mielestä kaikilla perinteisillä kriteereillä erinomainen ja omaperäinen. 

Niinpä kirjailijan oli tunnustettava epäonnistuneensa tavoitteessaan ”luoda jotain sellaista, joka olisi mahdollisimman huonosti peilattavissa kirjallisuuden traditioiden ja kirjallisuusinstituutioiden laatukriteereitä vasten”.

Runoteoksen keskeinen teema on identiteetin etsintä ja ihmisenä olemisen valinnat, ”joita seksuaalisuudessaan rimpuileva olioparka modernissa ärsykevirrassa kohtaa”.

Varistoa ei voi ostaa, sen saa kun tekee sen sisällä olevalle lapulle henkilökohtaisen tunnustuksen ja jättää sen kirjekuoressa niille varattuihin laatikoihin. Anonyymejä tunnustuksia tullaan käyttämään osana teosta.

”haluaisin että minulla olisi joku tunneside

johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä

kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai

mäkin sitten vaan kirjoitan jotain kirjoja”

”Taidokkasti virtaava runoelma halusta”

Kaija Rantakari (s. 1984 Tuusulassa) tutkii toisessa runokokoelmassaan Koko meren laajuus (Poesia) ”hengittävien fragmenttien kautta runon muotoa ja säkeiden välistä tilaa, sitä mitä ei sanota”. Sen ”upean kielen kautta soiva ruumiillinen kaipuu, läheisyys ja halu, toisen kohtaaminen”, raati ihasteli.

"Teoksen kieli ja metaforat ovat ajattomia: erotiikka ja aistivoimainen rakkaus vertautuvat meren liikkeeseen, rantoihin, vuorovesiin, aaltojen rytmiikkaan, jota säkeet ja säkeiden välit jäljentävät."

”Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa.

joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan

tämän tästä, jokin täällä tulvii. Vesi on matkalla

aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan

juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu

uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.”

”Suomalaisen novellin piristysruiske”

Maija Särkijärven (s. 1980 Lapualla) esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos) liikkuu kauhun ja kumman maastoissa, joissa arki vinksahtaa sijoiltaan, ”kun jokin outo, kummallinen elementti tunkeutuu siihen väkivaltaisesti, kauhistuttavasti ja humoristisesti”. 

Eikä oikein hyvin käy kenellekään.

”Kokoelman kertomukset varioivat rikkaasti kummallisuuden maailmassa, eikä lukija koskaan tiedä varmasti, varovaisesti sivua kääntäessään, mikä häntä odottaa nurkan takana”, varoittaa raati.

”Hänen silmänsä laajeneva kuin pallokalalla. Hän jähmettyy. Sitten hän nojautuu taaksepäin ja suu keinahtaa hymyyn. Hän ymmärtää, että on siirtynyt aulasta katsomoon ja näyttää siltä kuin odottaisi kiinnostavan show’n alkamista.”

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Voittaneiden lista osoittaa, että palkitut ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Savukeidas. 2018. 185 s.

Susinukke Kosola: Varisto. Kosola. 2018. 111 s.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia. 2018. 73 s.

Maija Särkijärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos. 2018. 239 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 

valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kahden totuuden ristitulessa

Lasten näkökulma Jari Järvelän vaikuttavassa, osittain sisällissodan aikaan sijoittuvassa romaanissa Kosken kahta puolta nostaa ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Teos oli tämän vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas.

Seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää mummilassa vuonna 1977. Pomppii vanhalla hetekalla kuin trampoliinissa, kunnes hetekan putken sisältä kuuluva kolina saa hänet kaivamaan sieltä rullalle käärityn kellastuneen paperinipun. Siihen on haalistuneella musteella kirjoitettu runoja kuten:

 ”me naulataan / kielet / ruokapöytiin / kun heil on vielä / sylkee suissaan”

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -teoksessa (Tammi) vuoden 1918 murheelliset tapahtumat nousevat menneisyydestä ja herättävät nokkelan pikkupojan uteliaisuuden. Ketkä naulasivat ja keiden kielet?

Entä kuka kirjoitti runot? 

Sain kysymykseen yllättävän vastauksen, kun tiedustelin asiaa Jari Järvelältä Finlandia-palkintotilaisuudessa.

– Ne ovat ensimmäinen kirjallinen tuotoksenni. Olin seitsemäntoistavuotias, kun kirjoitin runot mummieni ja heidän aikalaistensa tarinoiden inspiroimana.

Kirjailija hyödyntää romaanissa omia lapsuusmuistojaan, ja vaikka monilla kirjan yksityiskohdilla on todellisuuspohja, romaani on silti fiktiota. Siinä limittyvät nuoren Jarin kaksi kesäpäivää ja hänen mummiensa Annin ja Sofian kokemukset sisällissodassa, toinen punaisten, toinen valkoisten puolelle kuuluneiden vanhempien lapsena.

Jari tekeytyy ”Näkymättömäksi Pojaksi” kuunnellakseen mummiloissaan tarinoita rintamalinjan molemmilta puolilta – ja sinnittelystä luotien raivokkaassa ristitulessa. Järvelä tavoittaa seitsemänvuotiaan mielen ja kielen notkeasti. Kerronta on elävää, konstailematonta ja aiheen vakavuudesta huolimatta paikoin humoristista.

Jari Järvelä on romaanien ohella
kirjoittanut myös kuunnelmia,
librettoja ja näytelmiä.

Kontrasti pojan huolettoman kesänvieton ja kapina-ajan lasten sydäntäsärkevien kokemusten välillä luo draamaa, jonka useasti palkittu monipuolinen kirjailija taitaa. Kun Järvelä pääsee vauhtiin, lukijalla on sivuissa pitelemistä. 

Tämän hän osoitti vakuuttavasti jo Finlandia-palkintoehdokkaana olleessa romaanissaan Romeo ja Julia (Tammi, 2007).

Menneisyyden haamujen joukosta Jarin mielikuvitusystäväksi nousee Annin nuori naapurinpoika Vilho, joka ammuttiin Nälkälänmäellä kellarinseinää vasten.

” – Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

 Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä.”

Toinen mummi Sofia asuu kosken toisella puolen keskustassa, jossa Jarille avautuu aivan eri maailma, kuten Anni toteaa: ”Nälkälänmäki ja keskusta on kuin kaksi kyyneltä. Ja koski on kyynelkanava.”

Annin mökki lämpiää klapeilla, juokseva vesi kipitetään kaivolta. Sofian luona kattokruunu kilisee, palkintopuutarhassa ei yksikään ylimääräinen rikkaruoho viherrä, seinällä Mannerheim valvoo tiukkana, että maton rimpsut ovat ojennuksessa. Mutta omat rankat lapsuusmuistonsa on Sofiallakin.

Elokuvaohjaaja Virpi Suutari valitsi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi Seppo Aallon teoksen Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918 (Siltala).

– Tämä tietoteos muistuttaa, kuinka ohuen kuoren varassa sivistys ja järki lepäävät, ja miten helposti irrationaaliset voimat voivat lähteä liikkeelle otollisissa olosuhteissa, hän totesi palkintopuheessaan.

Samaa tuntuu Jari Järveläkin romaanillaan sanovan. Menneisyyttä ei saa unohtaa, mutta vihanpidosta olisi jo aika hellittää. Kosken kahta puolta päättyy eräänlaiseen alkuun: Jarin lakkiaisissa kaksi kahdeksankymppistä mummia istuvat vihdoin rinnakkain puutarhakeinussa. Ensimmäistä kertaa.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi. 2018. 200 s.

Pöytä on katettu, olkaa hyvä!

Liisa Väisänen tarjoilee Symbolien pitopöydässä -kirjassaan ruoan ja syömisen rikasta kulttuurihistoriaa. Anni Hautala puolestaan opastaa teoksessaan Annin ruokakirja 2 mutkattomien, mutta herkullisten aterioiden kokkaamiseen.

Symboleja tunnistamalla taideteokset, historia ja nykypäivä saavat aivan uutta sisältöä ja merkityksiä. FT, kulttuuritutkija Liisa Väisänen avasi taideteosten kieltä teoksessaan Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä. Uudessa kirjassa Symbolien pitopöydässä (Kirjapaja) sukelletaan ruoan ja syömisen kiehtovaan kulttuurihistoriaan.

Ruoka ei ole vain vatsantäytettä tai makunystyröillä hifistelyä, sillä siihen liittyy myös monia antiikin ajoilta saakka periytyviä merkityksiä ja käytäntöjä, joita me tietämättämme edelleen noudatamme. Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa perehtyä ruokailun kieleen, jossa symbolit toimivat sanoina.

Päivää ei aina ole aloitettu aamiaisella. Työläisillä ei siihen muinoin ollut aikaa eikä varaa, Euroopan paremmissakin piireissä se alkoi yleistyä vasta 1700-luvulla. Aatelisilla sen sijaan ei ollut kiire minnekään, sen vuoksi aamiainen symboloikin ylellisyyttä ja erotiikkaa. Tästä juontuu tapa syödä aamiaiseksi mansikoita ja juoda samppanjaa. Mansikka symboloi jo vanhastaan yhtä kuolemansynneistä: himoa: ”Niissä maistuu vielä vuode”.

Ensimmäinen maininta brunssista, aamiaisen ja lounaan yhdistelmästä, on vuodelta 1896 satiirisessa Punch-julkaisussa. Sunnuntai oli palveluskunnan vapaapäivä, niinpä he valmistivat isäntäväelleen etukäteen runsaan buffet-pöydän. Siihen kuului yleensä hedelmiä, joihin liittyvää symboliikkaa on taiteessakin pitkään käytetty.

Liisa Väisänen on Espanjassa
asuva kulttuurin ja matkailun
ammattilainen. Kuva: Marco
Pereira.

Hyvän ja pahan tiedon omena on seikkaillut historiassa Eevasta Wihelm Tellin kautta Isaac Newtonin painovoimakeksintöön. Omena symboloi viattomuutta ja sen menettämistä eli tietoa. Entä päärynä? Jos neitokainen ojentaa päärynän sulhaselleen, se merkitsee, että hän on tälle raskaana. Ilmiselvästi päärynän muoto on ollut tässä inspiraation lähteenä.

Brunssilla tarjoillaan monesti värikkäitä ”kukonpyrstöjä”, cocktaileja, jotka legendan mukaan keksittiin, kun Etelä-Amerikkaan purjehtineet englantilaiset innostuivat sekoittamaan mehuja ja alkoholijuomia.

Koiruohosta valmistettu väkevä absintti on taiteessa alkoholijuomista kuvatuimpia. Se oli modernin taiteen vallankumouksen aikoina Pariisin boheemien ja alaluokan suosiossa. Yleensä se laimennettiin käyttäen erityisiä välineitä kuten absinttilusikoita ja -laseja. Nykyään ne ovat kalliita keräilyharvinaisuuksia. Taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrec laimensi absinttinsa konjakilla.

Näin rivakasti päättyneestä brunssista kannattaa siirtyä rauhallisempaan lounaaseen, joka symboloi elämää ja nykyhetkeä, toimintaa ja tekemistä. Ruoka syötiin pitkään käsin, vasta 1500-luvulla yleistyi henkilökohtainen, mukana kannettava ruokailuvälineistö, joka koostui lusikasta, veitsestä ja hammastikusta. Alkujaan kaksihaarainen haarukka paholaisen atrainta muistuttavana kapistuksena oli kielletty.

Kun haarukka pari sataa vuotta myöhemmin sallittiin, napolilaiset keksivät lisätä siihen pari haaraa lisää. Näin siinä oli helpompi pyöritellä spagettia. Palan painikkeeksi juotiin viiniä, sillä vesi oli monesti saastunutta ja vaarallista, vaikka symboloikin puhtautta ja viattomuutta.

Esa-Matias Heinosen maalaus Iltahetki.

Viinin alkuperää ei tarkkaan tiedetä, mutta Georgian Tbilisistä löytyneet kuutisentuhatta vuotta vanhat ruukunpalat todistavat, että villinä kasvaneesta viiniköynnöksestä oli tuolloin siirrytty sen viljelyyn.Tähän liittyy mainio legenda, miten Toursin piispana 300-luvulla toimineen Pyhän Martinuksen aasi keksi viininleikkaamisen. Sen popsittua kirkkopihan ehtoollisviinin uudet versot, piispa oivalsi, että leikkaaminen saa köynnökset tuottamaan suuremman sadon.

Kun juhlaillallisilla on viimein kohotettu malja sitä symboloiville sosiaalisuudelle ja loistolle, onkin aika siirtyä sinne, minne hyvät kemut aina päätyvät: kodin sydämeen, keittiöön. Siellä meidät ottaa vastaan radio- ja tv-juontaja Anni Hautala.

Maanantaisin hän kävi usein omaa ”kokkisotaansa”: Mitä ihmettä viikolla syötäisiin? Kunnes keksi koota kymmenille paperilappusille ja kännykän muistiinpanoihin tallettamansa ja hyväksi havaitsemansa reseptit yhteen Annin ruokakirja 1:een.

Kotikokit pitivät tunnussanalla ”helppo” luonnehdituista resepteistä, ja kirja onkin Otavan viime vuoden ostetuin ruokakirja. Nyt se saa jatkoa Annin ruokakirja 2:sta, jonka selkeät reseptit ja makua ja tuoksuja tihkuvat kuvat nostavat veden kielelle ja innostavat kokkaamaan.

Anni on höystänyt reseptejään viinisuosituksilla ja pienillä tarinoilla, miten herkut ovat syntyneet. Kerran oli taas tilanne, ettei jääkaapissa ollut ”mitään”. ”Ja kuitenkin oli!” Puikulaperunoista, sipulista, kermasta, kinkkuleikkeistä ja aurajuustokäntystä loihdittu Kinkkukiusaus katosi nälkäisten suuhun hetkessä.

Eikä kaikkea tarvitse aina tehdä itse, Anni muistuttaa. Esimerkiksi Kanadöneriin tarvitaan monenmoisia sooseja, joita saa kaupasta valmiina. Mutta kutsuilla niiden tekeminen yhdessä vieraiden kanssa on kuitenkin kivaa, jopa bileiden kohokohta.

Näiden kahden mainion opuksen avulla niin ruoan ja syömisen historia kuin käytäntö tulevat tutuiksi. Seuraavaa ateriaa suunnitellessa voikin miettiä, mitä sillä haluaa sanoa. Symbolit löytyvät Liisan ”pitopöydästä” ja reseptit Annin ruokakirja 2:sta.

Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä. Kirjapaja. 2018. 176 s.

Anni Hautala: Annin ruokakirja 2. Otava. 128 s.

Esa-Matias Heinosen Kuvia sydämeltä -näyttely Galleria Dixissä 20.12. saakka