Pekka Haavisto – Eurooppa raiteilla

Minne olet menossa, Eurooppa?

Pekka Haavisto hyppäsi junaan kyytiin ja lähti ottamaan selvää, mitä mantereemme nykytilanteesta sen eri suunnilla ajatellaan. Reilun kuukauden interrail-reissulla syntyi monipuolinen ”matkapäiväkirja” Eurooppa raiteilla.

”Määränpää ei ikinä ole paikka, vaan uusi tapa nähdä asiat.” Henry Millerin lausahdus sopisi Pekka Haaviston uuden Eurooppa raiteilla -teoksen (Otava)

Ensimmäisen junamatkansa hän teki 16-vuotiaana vuonna 1974, viimeisestä reilauksestakin oli jo 34 vuotta. Kesällä 2018 Haavisto halusi palata nuoruutensa muistoihin ja kokea, millaista reilaaminen nykyisin on, nähdä miten Eurooppa on tällä välin muuttunut.

Eurooppa raiteilla ei ole opaskirja, eikä se myöskään kerro vain matkan vaiheista. Sen sijaan se sisältää paljon tietoa maanosamme historiasta ja politiikasta, arkkitehtuurista ja taiteista.

Reilatessaan Gdyniasta Zagrebiin ja Barcelonasta Berliiniin Haavisto pohtii matkustamisen filosofiaa, käy keskusteluja satunnaisten kanssamatkustajien kanssa ja tapaa uusia eurooppalaisia toimijoita ja suunnannäyttäjiä.

1970- ja 1980-luvun nuorille interrail oli sukupolvikokemus. Tuolloin ei ollut Internetiä eikä luottokortteja, mutta into matkustaa Euroopan syrjäisimpiinkin kolkkiin oli suuri. Osaltaan interrail oli mukana murtamassa rautaesirippua, kun sen takana asuville nuorille tuli mahdollisuus tavata reilaavia länsinaapureitaan.

Muuri murtui, mutta nyt Eurooppa on jälleen kriisissä ja sisäisesti jakautunut. 

Siihen kohdistuu myös paineita ulkopuolelta. Trumpin Yhdysvallat, Putinin Venäjä, Välimeren pakolais- ja siirtolaiskriisit sekä ilmastonmuutos ovat haasteita nyt ja tulevaisuudessa.

Eikä maanosamme vastaa näihin haasteisiin yhtenäisenä. Iso-Britannia on lähdössä EU:n yhteistyöstä brexitin siivittämänä, Puola ja Unkari vetävät kotiinpäin, entä toimivatko yhteiset pelisäännöt taloudellisten ongelmien kourissa painiskelevassa eteläisessä Euroopassa?

Aina ei Haaviston matka sujunut kuten Strömsössä. Saunamaisen kuuma yöjuna kuljettaa Haaviston kuuden hengen suljetussa maakuuvaunussa Budapestiin tapaamaan kahta kansalaisaktivistia Veraa ja Gergelyä. He ovat pessimistisiä Unkarin tulevaisuuden suhteen. Koulutetut nuoret jättävät maan, kun Viktor Orbanin ote vain tiukkenee.

Montenegrossa Haavisto tapaa ihmisoikeuspuolustaja Stevan Milijevicin, joka kritisoi maan korruptoitunutta nykymenoa. Ranteessaan hänellä on ruotsalaisten antama Natalia-hälytysranneke väkivaltaisten iskujen varalta. Se on tarpeen, sillä hänen kimppuunsa on hyökätty monta kertaa.

Stevan Milijevic ja Pekka Haavisto.

Serbiassa ja muualla entisessä Jugoslaviassa haikaillaan Titon aikoja, jolloin monen mielestä kaikki oli paremmin. Kataloniassa pelätään, että Francon ajan puhkaisematon kupla jää itsenäisyysjulistuksen aiheuttaman väittelyn alla jälleen puhkaisematta. Haavisto kohtasi matkallaan paljon huolta ja epäuskoa parempaan tulevaisuuteen.

Mutta reissuun mahtui myös paljon iloa ja toiveikkuutta. Ja huumoria. Italialaiset totesivat, että heidän maassaan tapahtuu viikossa paljon, kuukaudessa vielä enemmän. Mutta vuoden kuluttua kaikki on ennallaan…

Nostalgiakin siivitti matkalaisen menoa. Kreikkalaisen Hydran saarella Haavikko etsi jyrkän kadun varrelta aivan tiettyä taloa. Sen osti hänelle tärkeä musiikintekijä Leonard Cohen 1960-luvulla 1 500 dollarilla. On hiljaisen hetken paikka, mielessä soi So Long Marianne.

Paljon on Euroopassa toisin, mutta jotkin asiat pysyvät. Sellainen on onneksi Pariisin Latinalaiskortteleiden lumoava Shakespeare and Company -kirjakauppa, josta meillä monella on lämpimiä muistoja. Eikä Reeperbahnkaan ole Irwinin ajoista muuksi muuttunut.

Pekka Haavisto on Vihreän liiton
puheenjohtaja, kansanedustaja ja
Euroopan rauhaninstituutin puheen-
johtaja sekä entinen ministeri.

Kannattiko matkalle lähteä? – Kyllä vain, upeat maisemat, elävät kohtaamiset ja keskustelut avasivat uusia ajatuksia ja näkökulmia, Pekka Haavisto vastasi kirjansa julkistamistilaisuudessa Otavassa.

Risuja saa epäyhtenäinen junaliikenne Euroopassa. Joissain maissa se sujuu mainiosti, mutta kun maa vaihtuu, ollaan taas uusien lippujen, maksujen ja varausten sekamelskassa. – Siinä olisi Euroopalla hommaa!

Hommaa piisaa Euroopassa muutenkin, sillä maanosamme potee identiteettikriisiä, eivätkä ennusteet lupaa sille ruusuista tulevaisuutta. 

Nyt tarvitaan yhteistyötä, jotta Eurooppa saadaan pysymään raiteillaan. Tarvitaan tietoja, tapaamisia, keskusteluja, matkustamista.

Kannattaa silti muistaa, että nojatuolimatkailu on ekologisin tapa matkustaa, Pekka Haavisto toteaa ja kirjoittaa: ”Joskus hyvää matkakirjaa lukiessa näkee ja kuulee enemmän kuin paikan päällä. Sitä on kirjojen ja kirjoittamisen taika.” Tämä pätee myös hänen omaan kirjaansa.

Pekka Haavisto: Eurooppa raiteilla. Nemo. 2019. 384 s.

Not Vital – Paintings

Kyse on hitaasta katsomisesta ja ajattelusta

Runsaasti kuvitettu taidekirja esittelee sveitsiläistaiteilija Not Vitalin monipuolista tuotantoa eri puolilla maailmaa. Ateneumissa on esillä hänen viimeaikaisia pelkistettyjä, meditatiivisia muotokuviaan.

Not Vital (1948-) opiskeli taidetta 1960-luvun lopulla Pariisissa ja aloitti työskentelynsä kollaaseilla ja veistoksilla. Vähitellen hänestä kehittyi tilan ja muodon mestari, joka on luonut arkkitehtonisia installaatioita eri puolille maailmaa.

Hän on utelias kokeilija ja uusien mahdollisuuksien etsijä ja toteuttaja niin konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Vital matkustaa jatkuvasti, pitää näyttelyitä ja kerää myös kollegojen töitä omaa kokoelmaansa varten.

Vasta kuusikymppisenä hän teki ensimmäisen maalauksen, omakuvan, Pekingissä. Sillä hänen mielestään koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mistä pitää. ”Maalaaminen on minulle paras tapa nähdä, tuntea & haistaa valo”, hän kirjoittaa englanninkielisessä artikkelissaan Like a Lake I Like teoksessa Not Vital – Paintings (Parvs).

Vaikka valo on Vitalille tärkeää, hän työskentelee tummalla vain valkoisen, harmaan ja mustan väriskaalalla. Kenties siksi, että hän varttui Engadinin laaksossa Sveitsissä, alueella, jota kutsutaan ”harmaan maaksi”, sillä luonnonolosuhteet, sumu ja lumi muovaavat maisemaa suurimman osan vuotta.

Hänen ateljeessaan ei ole lainkaan ikkunoita, sillä mykistävät vuorimaisemat ympärillä häiritsevät keskittymistä maalaamiseen. Talvella kattoikkunatkin peittyvät lumeen. Näin Vitalille syntyy ideaalinen tila työskennellä: ”Himmeä valaistus saa katseeni kiihkeämmäksi ja minun on ponnisteltava nähdäkseni sen mitä katson.”

Wei Wei, 2012. Kuva: Eric Gregory Powell

Not Vital tavoittelee muoto- ja omakuvissaan ihmisen ydintä poistamalla maalauksistaan kaiken ylimääräisen. Teokset ovat meditatiivisia ja arvoituksellisia. 

Hänen Pekingin ateljeensa seinät ovat ruostumatonta terästä, joten siellä hän näkee vain oman heijastuksensa. On kuin hän katsoisi peiliin tai lammen pintaan. Tästä on apua omakuvien teossa.

Maalaukset symboloivat Vitalille elämänvirtaa, sillä hänen työskennellessään ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutama ylimääräinen siveltimenveto, ja tuloksena on aivan uusi teos.

Signeeraus on tärkeä osa Not Vitalin teoksia. Joskus sen maalaamiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin itse teokseen. Hän saattaa kokeilla signeerausta kymmeniin eri kohtiin maalausta ja pyyhkiä sen jälleen pois, ennen kuin se löytää oikean paikkansa.

Tämänkään jälkeen teos ei ole vielä valmis. Se tarvitsee ”ihokseen” lasin, ilman sitä se on alaston. Lasi on ikkuna teokseen, joka kutsuu meidät katsomaan sisään, silti se säilyttää tietyn etäisyyden, emme voi koskettaa teosta.

Lin, Returning to the South of China
to See His First Son, 2010. 

Lasi heijastaa teoksen pinnalle katsojan kuvan, ympäristöä ja lähellä olevia muita teoksia. Näin se paradoksaalisesti tuo takaisin sen ”hälyn”, jonka taiteilija on pelkistyneellä työskentelyllään poistanut.

(Kun tarkkaan katsoo Ateneumin näyttelystä ottamaani kuvaa, vastapäiset teokset heijastuvat lasin pinnassa, ja minä sihtaan alareunassa.)

Lasi luo näin teoksiin uuden tason, kommunikoi katsojan kanssa. Syntyy teoksen ja katsojan vuoropuhelu, jossa katsoja joutuu etsimään paikkaansa teoksen edessä hakiessaan oikeaa tarkkailukulmaa, josta teos avautuisi.

Aivan kuten pimeässä ei ensin näe mitään, kunnes silmät vähitellen tottuvat ja alkavat erottaa yksityiskohtia. Samoin käy Not Vitalin teoksia keskittyneesti katsellessa, vähitellen teosten hienot nyanssit paljastuvat nautinnollisesti.

Kuten FT Susanna Pettersson artikkelissaan Seeing in the Dark toteaa: It’s all about slow looking and thinking” (Kyse on vain hitaasta katsomisesta ja ajattelusta).

Not Vital – Paintings  

Englanninkielisen teoksen on kustantanut Parvs. 96 s. 2018.

Teos koostuu Not Vitalin esseestä Like a Lake I Like, joka käsittelee hänen työskentelynsä lähtökohtia, ja Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajan Susanna Pettersonin artikkelista Seeing In the Dark, joka pohjautuu hänen keskusteluihinsa taiteilijan kanssa.

Näyttely Ateneumin taidemuseossa 20.1.2019 saakka. 

Sen on kuratoinut Susanna Pettersson.

Maggie Nelson: Argonautit

Pohdiskelua hormonimyrskyn kourissa

Maggie Nelson tekee henkilökohtaisesta julkista rehellisessä tilityksessään Argonautit. Hän lomittaa rakkautensa muunsukupuoliseen kumppaniinsa filosofisiin mietteisiin sukupuolesta, halusta, avioliitosta, äitiydestä ja kirjoittamisesta.

Jussi Karjalaisen eleettömän
tyylikäs kansi vihjaa, ettei
kaikki ole miltä näyttää.

”Voisiko olla niin, että sanat ovat maan päällä viimeisiä markkinoita, joilla paljous – jopa ylenpalttisuus – tulee ilmaiseksi?” kysyy yhdysvaltalainen kirjailija ja tutkija Maggie Nelson lähes kulttimaineeseen nousseessa teoksessaan Argonautit (S&S).

Tätä paljoutta hän käyttää kirjassaan taitavasti antaessaan henkilökohtaisten elämänvaiheidensa käydä vuoropuhelua tunnettujen ajattelijoiden ja filosofien teorioiden kanssa. Heidän sanomansa ja kirjoittamansa on merkitty kursiivilla ja kommentoija itse on mainittu marginaalissa.

Näin syntyy herkullinen ”keskustelukirja”, johon lukija väistämättä ajautuu mukaan. Aika ajoin on pysähdyttävä miettimään kirjoitettua, luettava lauseet uudelleen ja pohdittava niitä. Välillä tekee mieli esittää lisäkysymyksiä, väittää vastaan. Näin kirja laajenee pientä kokoaan suuremmaksi opukseksi.

Tarina alkaa lokakuussa 2007 kun Santa Anan kuumat, levottomuutta aiheuttavat tuulet ravisuttavat Los Angelesin palmuja. Tuolloin Maggie Nelsonin yksinäisyyden kupla puhkeaa kohtalokkaasti, ja kaikki muuttuu.

Tätä ennen hän on omistanut elämänsä Ludvig Wittgensteinin ajatukselle, jonka mukaan ”se mitä ei voi ilmaista sisältyy – ilmaisemattomana! – ilmaistuun”. Tämä on syy, miksi hän kirjoittaa ja samalla tutkii itseään.

Nyt kuvioihin on astunut peruuttamattomasti taiteilija Harry ”Harriet” Dodge, jolle Nelson lausuu kohtalokkaat sanat: ”Minä rakastan sinua”. Mutta tämä on vasta alkua, sillä kuten Roland Barthes on todennut, hän joka nuo sanat lausuu, on kuin kreikkalaisen mytologian Argo-laivan argonautti, joka matkan aikana uusii laivan osa osalta uudeksi. Silti se saapuu Argona perille.

Maggie Nelson opettaa luovaa
kirjoittamista California Institute
of the Artsissa. Kuva: Tom Atwood.

Samalla tavalla ”sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi”. 

Näin Maggie ja Harry tekevät, solmivat ensin samansukupuolisten avioliiton ja keskustelevat välillä kiivaastikin HLBTQ+-liikkeen pyrkimyksistä ja eri suuntauksista: sopeutuminen vai kapina?

Kun homoseksuaalisuudesta on tullut sallittua, se ei enää samalla tavalla kaikkia kiehdo, tarjoa vaaran nautintoa. ”Sen tähden taiteilija Francis Baconin kaltaiset nihilistipervot ovat jopa väittäneet toivovansa, että homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistaisiin kuolemalla”, Nelson tykittää.

Mielipiteiden vaihdon tiimellyksessä alkaa muutosten kesä: Maggie pohjustaa kohdunseinämäänsä keinohedelmöityksellä yrittämäänsä vauvaa varten. Harry puolestaan piikittää itseensä testosteronia surkastuttaakseen oman kohtunsa.

Hän valmistautuu samalla ahdistusta aiheuttaneiden ja sukupuoli-identiteettiään piinanneiden rintojen poistoon. Harry ei halua muuttua mieheksi, vaan identifioitua testosteronia käyttäväksi butchiksi.

Nelson kirjoittaa vaikeista, rankoista aiheista ihmeen kepeän tuntuisesti, rehellisesti, mutta paisuttelematta. Vaikka hän väitöskirjaansa Yksityisen esittäminen myöten on koko ikänsä yrittänyt tuoda henkilökohtaista julkiseksi, hän kammoaa silti Facebookissa tapahtuvaa ”välitöntä, puntaroimatonta digitaalista itsensä paljastamista”.

Nelsonin teksti sen sijaan on tarkkaan ajateltua ja puntaroitua, se avaa monenlaisia ikkunoita identiteettien ja halujen hämärään maisemaan tieteen teorioiden ja filosofeilta lainattujen kommenttien höystäessä pohdintaa.

Maggie Nelsonin puoliso taiteilijaHarry Dodge.

Hormonien tehdessä työtään pariskunnan ruumiit muuttuvat vieraammiksi niin heille itselleen kuin toisilleenkin. Harry nauttii uudesta ulkomuodostaan, purkautuvasta seksuaalisuudestaan. 

Maggien rintoja aristaa ja paikat ovat hellinä synnytyksen jälkeen. ”Sinua panettaa koko ajan ja minusta on tullut panokelvoton”, Maggie valittaa.

On jälleen löydettävä uusi tapa olla ja elää, sillä Argo-laivaan on taas rakentunut uusia osia. Mutta argonauttien matka jatkuu: ”huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan”.

Kauniin kiitoksen Maggie Nelson antaa ajatuksia herättävän kirjansa lopussa Harrylle: ”Kiitos kun osoitat minulle, mitä aviosuhde voi olla – päättymätöntä keskustelua, loputonta kehkeytymistä.”

Maggie Nelson: Argonautit.

(The Argonauts). Englannista suomentanut Kaijamari Sivill. S&S, 2018. 208 s.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – The Way of Things

Persoonallisia sisustuksia

Juha-Pekka Inkisen herkullisesti kuvitetussa teoksessa Miten tavarat ovat – The Way of Things sisustamisen toisinajattelijat raottavat ovea rakkaudella, unelmilla ja muistoilla rakennettuihin koteihinsa, joissa seinien ei tarvitse näkyä.

Skandinaavisen vaaleaan, yhdenmukaiseen ja minimalistiseen sisustukseen tottuneille Juha-Pekka Inkisen suomen- ja englanninkieliseen teokseensa Miten tavarat ovat (Taide) kuvaamat 32 kotia vaikuttavat ensi silmäykseltä kaoottisilta.

Sisustuksen toisinajattelijat eivät kuitenkaan makutuomareista piittaa, eikä KonMari- siivousmenetelmällä ole heille mitään annettavaa. He luovat omia vapauden valtakuntiaan, epäsovinnaisia saarekkeita, joissa luovuus ja mielikuvitus saavat vapaasti rönsyillä asukkaiden mieltymysten mukaan.

Inkinen kirjoittaa esipuheessaan halunneensa tuoda kuvillaan esiin ”visuaalisen tiheyden” käsitteen erotukseksi sanoille ”täysi” tai ”sotkuinen”. ”Näiden kotien sisustajan esteettinen silmä on monesti varma huimimmistakin valinnoistaan.”

Kirjan ”visuaalisesti tiheät”, värikkäät kuvat ja niihin liittyvät tekstit johdattavat kiehtovalle löytöretkelle tuntemattomiin maailmoihin, kyläilemään koteihin, jotka pursuavat asukkaidensa ajatuksia, kokemuksia, mieltymyksiä ja muistoja. Näissä kodeissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä, olla läsnä tässä hetkessä.

Linnunlaulun huvilaansa asustava panteistinen anarkisti, toisintoimija Aulis Junes kiteyttää tämän kauniisti:

”Kun käsittelee vanhaa tavaraa, tuntuu kuin se olisi vielä lämmin sukupolvien kosketuksesta. Tavarat eivät ole ystäviäni, mutta tällaisten historiankerrostumien keskellä sivistyspohja on laaja.” Yksistään tieteellistä kirjallisuutta hänen hyllyistään löytyy 10 000 nidettä.

Aulis Juneksen huvilassa on 20 olohuonetta.

Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa? Vastauksia löytyy yhtä monta kuin asumusten isäntiä ja emäntiä. Joillekin kodinsisustus on vastapainoa nykyisen työelämän vaatimalle järjestelmällisyydelle ja tehokkuudelle.

Yksikin pilkkuvirhe koodissa ja ohjelma lakkaa toimimasta tai alkaa toimia väärin. Niinpä kurinalaisuuteen tottuneen koodarin koti saakin olla ” rönsyilevä ja värikäs peppipitkätossukoti”.

Wilma Schlizewskille koti on tunnetila.

Monet kokevat, etteivät he vain asu vaan suorastaan elävät kotiaan. Tatuointitaiteilija Wilma Schlizewskin tavallisesta kerrostaloasunnosta on jyhkeällä kalustuksella ja mustalla sukeutunut gootti-tyylinen juhlasali.

Schlizewskille koti on tunnetila, joka muuntuu mielialan mukaan. Hän hankkii tavaroita, jotka tuottavat iloa, saavat aikaan mielihyväentsyymin purskahduksen aivoissa, kun niitä katselee.

Mistä näitä taikakaluja löytyy? Vaikka mistä: kirpputoreilta, nettisaiteilta, matkoilta, ystävien tuomina, antikvariaateista, perintönä, romulavoilta. Jotkut keräävät tiettyjä esineitä intohimoisesti, toisten luokse sekalaiset tavarat vain jollain ihmeellisellä tavalla hakeutuvat.

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on luonut kotiinsa, vanhan kerrostalon entiseen saunaan, tavarataivaan, joka pursuaa vaikka mitä: saksia, kenkiä, korkkiruuveja, nipuittain erilaisia avaimia. Ovenpieltä koristaa rypäs posliinisia vessanvetimiä. Tyhjää seinäpintaa ei juuri näy.

Ismo Hölttö on kerännyt vanhoja työkaluja kirp-
putoreilta ja järjestellyt ne riveihin ja nippuhin

Tästä huolimatta kaikki tuntuu olevan juuri oikealla paikallaan, täydentämässä kokoelmaa, joka kunnioittaa vanhoja työvälineitä ja käyttöesineitä. 

Jokainen niistä on aikoinaan ollut paitsi hyödyllinen myös kaunis, tehty esteettistä silmää käyttäen. Kauneus vain korostuu nostalgian patinoidessa esineet, jotka olemassaolollaan kertovat tarinoita historiasta ja eletystä elämästä.

Kun silmänsä ummistaa näiden monimuotoisten kotien runsailta yksityiskohdilta, ne alkavat hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Niistä syntyy rehevä viidakko, joka rönsyilee omia lakejaan noudattaen yllättäviin suuntiin, saa aina uusia muotoja.

Vierailun päätyttyä, oven sulkeutuessa, päässä pyörii ja huimaa. Millaisia ihmemaita kodit voivatkaan olla! 

Miten tavarat ovat kyseenalaistaa hyvän maun käsitettä ja laajentaa samalla ajatteluamme: näinkin voi ja saa sisustaa, rakentaa juuri sellaisen kodin, jossa itse viihtyy.

Juha-Pekka Inkinen on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä, tehnyt neljä
valokuvakirjaa, ja hänen teoksiaan on useiden taidemuseoiden
kokoelmissa. Kuva: Derrick Frilund.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – Sisustamisen toisinajattelijoita.

Teos on kaksikielinen, joten se on mainio lahja ulkomaillekin vietäväksi kaurismäkeläisen lakonisuuden vastapainoksi. 

The Way of Things – Dissidents of Interior Design Taide. 2018. 168 s.

Mari Mörö: Hajavalo

Utopian raunioilla

Mari Mörön tragikoomisessa Hajavalossa muinaiset ja nykyiset unelmat törmäävät arjen rankkoihin realiteetteihin. Löytyykö utopia lähempää kuin arvaammekaan?

Hajavalon tyylikkään kannen
on suunnitellut Elina Warsta.

Hajavalon (Teos) keski-ikäinen kertoja, toiselta nimeltään Pauliina, on hypännyt pois oravanpyörästä. Hän ei täsmälleen tiedä, mitä elämältään haluaa, mutta on varma, ettei kestä enää homekouluja, väistötiloja, oppilaita, joita oppiminen ei kiinnosta, eikä alatyylisiä välimerkkejä.

Alkajaisiksi Pauliina tuuraa äitiään, enkeliohjaajaa, ja vetää voimaannuttavan energiakurssin Hailuodossa. Hän on opetellut enkelijargonin, osaa olla läsnä oleva ja empaattinen – ja samalla tarkkanäköinen. Nykyajan huuhaat deittipalstoineen saavat Mari Mörön käsittelyssä huutia hykerryttävästi.

Pauliinan harharetket jatkuvat: hän ottaa pestejä talonvahtina kunnes ryhtyy Kanadan Malkosaaren pienen museon ja Suomen satavuotismuistojuhlien järjestäjäksi. Alkuun pako kotimaan ahdistavasta sometunkkaisuudesta raikkaaseen meri-ilmaan tuntuu vapauttavalta. Mutta epäilys kaivertaa.

”Outo varmuus oikeasta tiestä voi olla hajavalon syytä tai harhaa, ei sen kummempaa paistetta tarvita eteenpäin pääsemiseen. Pitäisikö pelätä? Miten monta kertaa joku on yrittänyt hankkia maailmankatsomuksen ja luullut löytävänsä sen?”

Näin luulivat 1900-luvun alussa Malkosaarelle muuttaneet Matti Kurikan johtamat suomalaiset siirtolaiset, jotka perustivat saarelle yhteisön nimeltä Sointula. Se sinnitteli parisen vuotta, kunnes toimeentulo-ongelmat, riidat ja tulipalo sammuttivat alkuperäisen

utopian.

Mari Mörö on palkittu kirjailija
ja luovan kirjallisuuden opettaja.
Kuva:Stefan Bremer

Nykyään Malkosaarella elelee noin 800 ihmistä pääelinkeinonaan kalastus. Mörön kuvaus vaatimattomasta elämänmenosta siellä tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Se ei ole ihme, sillä kirjailija asuu osan vuodesta läheisellä Vancouverinsaarella.

Hajavaloa rytmittävät Kurikan intomieliset teosofis-sosialistiset puheet: ”Missä muualla voisi kolibri kohdata valaan, missä työmies unohtaa sorron ja polkemisen?” Mihin aikalainen kommentoi:

”Ei valtakuntaa perusteta eikä pidetä pystyssä yhden miehen näkyjen varassa. Jokaisella on oma vatsansa ja vain yksi sydän. (--) Kurikan puusydän oli sivelty katinkullalla.”

Yllättäen näyttelykiireiden keskelle saarelle pälähtää Pauliinan eksä, työtön näyttelijä Pete. Annetaan Pauliinan luonnehtia tyttärensä Hillen isää: ”Pete ei ole mikään lapsitähti, vaan lähinnä keski-ikäinen tuikku ja välillä himmeä kuin voipaketti. Ei hän ole lahjaton, vaan lähinnä väsynyt siihen, ettei töihin liittyvä epävarmuus lopu koskaan.”

 Mari Mörö liikkuu Minna Lindgrenin liukkailla kantapäillä tarkentaessaan valokeilansa nykyhetken ilmiöihin kaikessa niiden koruttomuudessa ja tragikoomisuudessa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa Pauliinan ja Peten seikkailu ”peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän” sokkeloissa, joka aiheuttaisi röhönaurun, jollei noilla surullisilla käytävillä olisi itsekin taaperrellut.

Osa Tuomo Saalin maalauksesta Ajan lahjomaton kulku.

Opintonsa keskeyttänyt Hille, joka pienestä saakka on mittaillut hiilijalanjälkiä, puhkoo ”utopian kokoisia unelmia toivottomuuden tapettiin” Uudessa Seelannissa kansainvälisen talkooporukan mukana. Heidän haasteenaan on – ei enempää eikä vähempää – kuin putsata Turkin kokoinen muovilaatta Tyyneltä mereltä. Tosin rahoitus on nyt lopetettu, eikä uudesta ole tietoa. 

Levälleen lennähtäneen perheen kunkin jäsenen on tultava toimeen sen tosiasian kanssa, että epävarmuuden sietäminen on uusi normaali, eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita. Utopioitakin on syytä aika ajoin päivittää, tehdä uusia valintoja. Niinpä kuka tietää, minne tuuli heidät seuraavaksi kuljettaa.

Mari Mörö: Hajavalo. Teos. 2018. 170 s.

Tuomo Saalin maalauksia Tm-gallerian Joulusalongissa 23.12. saakka.

Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Silvia Hosseini esseekokoelmallaan Pölyn ylistys, Susinukke Kosola runoteoksellaan Varisto, Kaija Rantakari runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Maija Sirkjärvi novellikokoelmallaan Barbara ja muita hurrikaaneja voittivat vuoden 2018 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 121 kirjailijaa.

Kaija Rantakari, Silvia Hosseini, Susinukke Kosola ja Maija
Sirkjärvi. Taustalla säätiön perustajien muotokuvat.
Kuva: Jouko Vatanen

 Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

On hienoa, että palkintolautakunta nostaa valokeilaan ja palkitsee essee-, novelli- ja runoteoksia, joita ei esimerkiksi Finlandia-kisaan kelpuuteta. Tänä vuonna nämä kirjallisuudenlajit veivät koko 72 000 euron potin, kukin neljä palkittua saivat 18 000 euroa.

”Kaunokirjallista mielipidetaidetta”

Silvia Hosseinin (s. 1982 Teheranissa) esikoisteos Pölyn ylistys (Savukeidas) oli raadin mielestä puhutteleva, jos ei peräti ärsyttävä näyte nykyesseen lajirajoja paukuttelevasta asenteesta.

 "Näissä esseissä ajatusvirtojen alku on usein vain vähäinen tomu, mutta lopputulos varsinainen hiekkamyrsky aavikolla. Lämpö, läsnäolo, ilo ja äly ovat Pölyn ylistyksen esseeminän maailmaa rakentavia voimavaroja”, ylisti raati.

Näin kirjailija tunnustaa rakkautensa laulaja, lauluntekijä Leonard Coheniin, joka aloitti uransa kirjailijana:

 ”Joka ryhtyy suhteeseen kanssani, päätyy väistämättä kolmiodraamaan. Jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard. Hän viipyilee asunnossani – istuskelee sohvalla lukemassa Lorcaa tai Läytonia, yrittää näyttää coolilta syödessään banaania eteisessä tai seisoo masentuneena parvekkeella. Useimmiten hän lojuu vuoteellani, lausuu salaperäisiä kielikuviaan ja ylistää muotojani.”

”Älyn leikkiä ja sanottavan painoa”

Susinukke Kosolan (s. 1991 Pietarissa) omaperäinen, käsinkirjoitettu Varisto (Kosola) on raadin mielestä kaikilla perinteisillä kriteereillä erinomainen ja omaperäinen. 

Niinpä kirjailijan oli tunnustettava epäonnistuneensa tavoitteessaan ”luoda jotain sellaista, joka olisi mahdollisimman huonosti peilattavissa kirjallisuuden traditioiden ja kirjallisuusinstituutioiden laatukriteereitä vasten”.

Runoteoksen keskeinen teema on identiteetin etsintä ja ihmisenä olemisen valinnat, ”joita seksuaalisuudessaan rimpuileva olioparka modernissa ärsykevirrassa kohtaa”.

Varistoa ei voi ostaa, sen saa kun tekee sen sisällä olevalle lapulle henkilökohtaisen tunnustuksen ja jättää sen kirjekuoressa niille varattuihin laatikoihin. Anonyymejä tunnustuksia tullaan käyttämään osana teosta.

”haluaisin että minulla olisi joku tunneside

johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä

kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai

mäkin sitten vaan kirjoitan jotain kirjoja”

”Taidokkasti virtaava runoelma halusta”

Kaija Rantakari (s. 1984 Tuusulassa) tutkii toisessa runokokoelmassaan Koko meren laajuus (Poesia) ”hengittävien fragmenttien kautta runon muotoa ja säkeiden välistä tilaa, sitä mitä ei sanota”. Sen ”upean kielen kautta soiva ruumiillinen kaipuu, läheisyys ja halu, toisen kohtaaminen”, raati ihasteli.

"Teoksen kieli ja metaforat ovat ajattomia: erotiikka ja aistivoimainen rakkaus vertautuvat meren liikkeeseen, rantoihin, vuorovesiin, aaltojen rytmiikkaan, jota säkeet ja säkeiden välit jäljentävät."

”Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa.

joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan

tämän tästä, jokin täällä tulvii. Vesi on matkalla

aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan

juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu

uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.”

”Suomalaisen novellin piristysruiske”

Maija Särkijärven (s. 1980 Lapualla) esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos) liikkuu kauhun ja kumman maastoissa, joissa arki vinksahtaa sijoiltaan, ”kun jokin outo, kummallinen elementti tunkeutuu siihen väkivaltaisesti, kauhistuttavasti ja humoristisesti”. 

Eikä oikein hyvin käy kenellekään.

”Kokoelman kertomukset varioivat rikkaasti kummallisuuden maailmassa, eikä lukija koskaan tiedä varmasti, varovaisesti sivua kääntäessään, mikä häntä odottaa nurkan takana”, varoittaa raati.

”Hänen silmänsä laajeneva kuin pallokalalla. Hän jähmettyy. Sitten hän nojautuu taaksepäin ja suu keinahtaa hymyyn. Hän ymmärtää, että on siirtynyt aulasta katsomoon ja näyttää siltä kuin odottaisi kiinnostavan show’n alkamista.”

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Voittaneiden lista osoittaa, että palkitut ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Savukeidas. 2018. 185 s.

Susinukke Kosola: Varisto. Kosola. 2018. 111 s.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia. 2018. 73 s.

Maija Särkijärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos. 2018. 239 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 

valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)