Odysseia – matka taiteessa

Taide tarjosi toisen elämän

Uutuuskirja Odysseia – matka taiteessa piirtää ilmeikkään kuvan taiteenkeräilijä Lars Swanljungista. Teoksessa etsitään vastausta kysymyksiin, mistä intohimo taiteeseen syntyy, ja mitä taiteen omistaminen keräilijälle merkitsee.

Taiteesta ja taiteilijoista on kirjoitettu loputon määrä teoksia, taiteenkeräilijöistä sitäkin vähemmän. 

Puutetta paikkaa nyt kiinnostava suomen- ja ruotsinkielinen, pienikokoinen elegantti teos Odysseia – matka taiteessa. Teoksia Lars Swanljungin kokoelmasta (Parvs).

Julkaisu liittyy helmikuussa Vaasassa, Kuntsin modernin taiteen museossa avautuneeseen Lars Swanljungin kokoelmanäyttelyyn. 

Kirja ja näyttely juhlistavat keräilijän 75-vuotispäivää ja hänen 30 vuoden uraansa taiteen parissa.

Mittavan yli 800 teosta sisältävän kokoelmansa Swanljung lahjoitti Vaasan kaupungin museoiden kokoelmiin. Julkaisuun esipuheen kirjoittanut museotoimenjohtaja Auli Jämsänen toteaa nykytaiteen hankkimisen vaativan uskallusta, sillä kuka tietää, mitä nuoresta taiteilijasta ajan mittaan tulee.

Tomas Regan: Keräilijän muotokuva.

Swanljungin kokoelman lukuisat teoslainat niin koti- kuin ulkomaisiin näyttelyihin todistavat onnistuneista ostoksista ja kokoelman painoarvosta. 

Mistä kaikki sai alkunsa, mikä oli kokoelman ensimmäinen ostos? Vastausta on etsinyt Taideyliopiston dekaani, taiteilija Jan Kaila, joka Swanljungia haastattelemalla on luonnostellut kirjaan keräilijän muotokuvan.

Kreikan historian ja kulttuurin harrastus oli toiminut Swanljungin hammaslääkärin työn vastapainona. Jotain tuntui kuitenkin puuttuvan. Se jokin iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun Swanljung isänsä kutsun avittamana käveli tuolloin Bulevardilla sijainneen Galerie Forsblomin avajaisiin.

Rakkaus Kreikkaan ja gallerian ikkunaan asetetut Jim Dinen Milon Venus ja Roy Lichtensteinin rasteritekniikalla tehty Temppeli iskivät kipinää.  Teokset herättivät Swanljungissa vastustamattoman halun omistaa ne.

Hammaslääkäripariskunnalla ei kuitenkaan ollut vaadittavaa 70 000 markkaa, joten he ottivat pankista lainan ja hankkivat teokset. Näin alkoi odysseia taiteen maailmaan, jossa keräilijä edelleen purjehtii.

Kiinnostus taiteeseen oli syttynyt, mutta Swanljung huomasi pian, että hänen yleissivistyksessään oli kuvataiteiden kohdalla ammottava aukko. Piirustusnumero koulussakin oli ollut kuusi. Kun Annmari Arhippainen ja Carolus Enckell väittelivät Galerie Artekissa siitä, kumpi on oikein: ”öljy kankaalle” vai ”öljy kankaalla” Swanljungista tuntui kuin he olisivat puhuneet vierasta kieltä.

Swanljung alkoi paikata aukkoa ja tutkia intohimoisesti löytämäänsä uutta aluetta. Hän luki taiteesta, matkusti ja kävi näyttelyissä ympäri maailmaa. Taide tarjosi kauneutta ja henkistä rikkautta, avasi Swanljungille toisen elämän. Hänestä sukeutui taiteen keräilijä ja monista galleristeista ja taiteilijoista tuli hänen ystäviään.

Tarja Pitkänen-Walter: Taiteilijan hampaat II.

 Vaikka Swanljung on keräilyssään systemaattinen, teosta hankkiessaan hän luottaa silti vankasti tunteeseen. ”Se on ihana kokemus, kun selkäpiissä tuntuu, että tämä on pakko hankkia”, hän kuvailee haluaan omistaa taidetta. Kun kaupat syntyvät, on juhlan paikka: ”Se on se kicksi, se hurmio! Nyt toi on mun!”

Keräilyn alkuvaiheen amerikkalaisen grafiikan tilalle Swanljungin kokoelmassa nousi islantilainen taide, erityisesti Hreinn Friðfinnsson, ja Guðmundssonin veljekset Georg ja Guðni, jotka edustavat romantiikalla höystettyä viileää estetiikkaa. Kotimaisista tekijöistä läheisiä ovat Silja Rantanen, Carolus Enckell, Kari Cavén ja Martti Aiha.

Entä nyt kun Swanljung on luopunut kokoelmastaan, onko olo haikea, entä jatkaako hän keräilyä? Lars Swanljung kertoo olevansa kiitollinen siitä, että museo on nyt ottanut hänen kokoelmansa haltuun, luetteloi, konservoi ja hoitaa muutkin siihen liittyvät asiat. Ja vaikka hän pyhästi päätti lopettaa taiteen keräilyn, eihän siitä mitään tullut, odysseia jatkuu.

”Esimerkiksi nyt kun Pasi Karjula oli Kuhmon vuoden taiteilijana, näin siellä valtavan, hienon halkaistun puunrungon, ja tunne nousi taas: tuon minä haluan!”

Odysseia - matka taiteessa. Parvs. 2019. 32 s.

Kuntsin modernin taiteen museon kokoelmanäyttely 2.2.2020 saakka.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Epätoivosta nousee viha

Leïla Slimanin Kehtolaulu ei tuudita, se hätkähdyttää hereille. Hieno romaani painajaiseksi muuttuvasta arjesta ja ihmistä murtavista rakenteista vavahduttaa.

Ranskan Finlandialla, Goncourtilla, palkittu romaani Kehtolaulu (WSOY) alkaa siitä, mihin sen tarina hyytävästi päättyy. Tämä lisää teoksen jännitettä, pitää lukijan pihdeissään kuin paraskin trilleri, saa hänet odottamaan selitystä, miksi näin kävi?

Nuoripari, asianajaja Myriam ja musiikintuottaja Paul Massé, elävät ruuhkavuosia Pariisissa. Alkuun Myriam nauttii ”eläimellisestä” olostaan kotiäitinä ja haluaa Mila-tyttären jälkeen vielä toisen lapsen. Pian Adamin syntymän jälkeen kodin ahtaat kuviot alkavat kuitenkin tuntua vankilalta.

Kun vanha opiskelukaveri tarjoaa työpaikan, Myriam hyppää innoissaan uraputkeen. Kesken vuotta lapsille ei järjesty tarhapaikkaa, joten pariskunnan on palkattava lastenhoitaja. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja asenteet paljastuvat heti alkuun Paulin sanoista ”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan yhtä mieltä?”

Paul ei ole rasisti, hän on käytännön ihminen, eikä halua kotiinsa ihmistä, joka

hädän tullen ei uskalla soittaa poliisille tai viedä lapsia sairaalaan. ”Tärkeitä on, että hän on reipas ja palveluhenkinen.” Tätä Louise on ja pian hänestä tulee korvaamaton osa perhekuviota.

Ranskalais-marokkolaisesta Leïla Slimanista
tuli Ranskan luetuin kirjailija Kehtolaulun
julkaisun jälkeen. Kuva: Catherine Hélie

Leïla Slimani kuljettaa tarinaa vähäeleisesti. Hänen kaunis, tarkka kielensä pureutuu tarinan henkilöihin, paljastaa ihmissuhteiden nyansseja, hienoja murtumakohtia, jotka alkavat vähä vähältä nujertaa täydellisyyttä tavoittelevaa kotihengetärtä. Lotta Toivanen on suomentanut teoksen herkällä korvalla.

Louise alkaa kuin huomaamatta rakentaa omaa pesää perheen kotiin, hankkia vaikutusvaltaa, vedellä naruja. Vaikka hän elää päivittäin perheen keskuudessa, välissä on silti ylittämätön kuilu. Louisea katsotaan, mutta häntä ei nähdä yksilönä, ihmisenä murheineen.

Toisaalta Louisekaan ei halua kertoa huolistaan, avautua ja pyytää apua. Myriam yrittää sitä tarjota, mutta Louise pysyy jääräpäisesti vaiti. ”Se on hänen tapansa säilyttää raja meidän maailmojemme välillä”, Myriam päättelee.

Jos tämä muuri olisi onnistuttu murtamaan, tarina olisi kenties päättynyt toisin. Slimani osoittaa vaivihkaa, miten vähästä asiat joskus voivat olla kiinni.

Kehtolaulu paljastaa myös äitiyden monet kasvot. Uraäidit potevat huonoa omatuntoa liian vähästä lastensa kanssa viettämästään ajasta, toisaalta paperittomat pohjoisafrikkalaiset lastenhoitajat ovat olosuhteiden pakosta joutuneet jättämään lapsensa entisiin kotimaihinsa.

Hiekkalaatikko on näiden naisten sosiaalinen keskus, jossa juoruillaan isäntäperheistä ja vinkataan avoimista työpaikoista. Heidänkin joukossaan Louise on outo lintu, jota pidetään koppavana ja etäisenä.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta Louisen elämän jatkuvat kolhut ja nöyryytykset, kaikki äänet, jotka ovat komennelleet, neuvoneet ja määräilleet häntä ovat kovettaneet hänen sydämensä ja särkeneet hänen sielunsa pirstaleiksi. "Hän ei kestä enää itkemistä, oikuttelua, hysteeristä iloa". 

Paul Osipowin maalau Violetti varjo (osa).

Louisen oireilua, ennusmerkkejä ei osata lukea, tulkita avunhuudoiksi. Ja niin epätoivosta kasvaa viha, joka syöksee syöveriin, josta ei ole paluuta.

Kehtolaulu on kylmäävä psykologinen trilleri mielen hajoamisesta. Se hahmottaa tarkkanäköisesti myös vihjeitä ja vastauksia alun kysymykseen, miksi näin kävi.

Monesti fiktio kykenee tavoittamaan, hahmottamaan todellisuutta paremmin kuin faktat ja raportit. Tämän totesi entinen toimittaja, nykyinen palkittu israelilainen kirjailija David Grossman: 


– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani.

Hänen romaaninsa Hevonen meni baariin päähenkilö, stand up -koomikko haluaa tulla nähdyksi. Samaa haluaa myös Kehtolaulun Louise. Kylmäävin seurauksin. Niin erilaisia kuin molemmat hienot romaanit ovat, niiden sanoma on sama: Katso ihmistä.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

(Chanson douce). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. WSOY, 2018. 237 s.

Paul Osipowin maalauksia Taidehallissa 24.3.2019 saakka.

David Grossman: Hevonen meni baariin

Haluan, että näet minut

Stand up -koomikon keikka muuntuu illan mittaan koskettavaksi tragedian kuvaukseksi David Grossmanin loistavassa romaanissa Hevonen meni baariin.

Anna Lehtosen tyylitelty kansi
kuvaa mainiosti romaanin
iskevän rytmikästä menoa.

Israelilainen kirjailija David Grossman vieraili Suomessa edellisen, maailmanmaineeseen kohonneen romaaninsa Sinne missä maa päättyy (Otava, 2011) lehdistötilaisuudessa. 

Hän kertoi saaneensa potkut radiotoimittajan työstään poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Tämä osoittautui onnenpotkuksi, sillä hänestä tuli sen seurauksena Nobel-voittajaksi povattu kirjailija.

– Kun työskentelin journalistina, minulla oli aina oltava valmiita vastauksia ja loppupäätelmiä. Kirjallisuudessa sen sijaan olen vapaa, voin esittää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ristiriitoja. 

– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani, hän totesi tuolloin.

Vaikka Minne maa päättyy kuvaakin Israelin ja Palestiinan kriisiä ja pohjautuu tosiasioihin, siinä on myös hyvin intiimi, henkilökohtainen taso: – Minua kiehtovat perhe, arkipäivä ja ihmissuhteet. Tärkeimmät asiat elämässä eivät tapahdu julkisuuden valokeilassa, vaan keittiöissä ja makuuhuoneissa.

Näin on laita myös hänen uudessa, vaikuttavassa romaanissaan Hevonen meni baariin (Otava), joka voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2017. Kulissit ovat nyt aivan toisenlaiset: pieni baari aavikolla Netanyan kaupungin teollisuusalueella, jonne joukko asiakkaita on kokoontunut seuraamaan stand up -esitystä.

57-vuotias langanlaiha, riutuneen oloinen koomikko Dovaleh Greenstein on pukeutunut punaisiin henkseleihin, revittyihin farkkuihin ja bootseihin, joissa on seriffin tähti. Yleisö odottaa saavansa nauraa, ja alkuun keikka lähteekin liukkaasti vauhtiin.

David Grossmanin teoksia on kään-
netty yli 30 kielelle. Kuva:
Seppo K. Niiranen.

Kunnes esityksen sävy muuttuu, siihen tulee tumma pohjavirta, joka ei lupaa miellyttävää iltaa. Yleisö pelkää sekaantuvansa ”johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän parhaillaan ratkaisee”.

Dovaleh pilkkaa yleisöään, kertoo puujalkavitsejä ja laukoo poliittisesti epäkorrekteja kommentteja Israelin tilanteesta, mutta esitys on niin koukuttava, että se pitää katsojat pihdeissään. Samoin käy myös lukijalle, sillä nopeat rytminvaihdokset ja hieno kieli, jonka Arto Schroderus saa aidosti elämään, vievät mennessään. Saavat lukijan pidättelemään hengitystään.

Yleisön huomaamatta Dovaleh tavoittelee katsojien joukosta aivan tiettyä katsetta, vanhan lapsuudenystävänsä, varhaiseläkkeellä olevan tuomarin huomiota. Tämä sai puhelun tuntemattomalta mieheltä parisen viikkoa sitten. Kunnes paljastui, että he olivat kulkeneet jonkin matkaa yhdessä neljätoistavuotiaina.

Puhelu herättää tuskallisen muiston, jota tuomari on vältellyt: ”Yritin ajatella nopeasti, löytää pakotien. Hänen äänensä perässä raahautui hädän tunnetta, mielen varjoja.” Tuomarista tulee tarinan toinen, vastahakoinen kertoja

Dovaleh on kutsunut lapsuuden ystävänsä stand up -iltaan aivan tietystä syystä. ”’Haluan, että katsot minua’, hän tokaisi. ’Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin’”.

Ja katsottavaa ja kuunneltavaa illan mittaan piisaa. Dovaleh paljastaa kaskujen lomassa traagisen elämäntarinansa: perheen taustalla kummitteli holokausti, isä löi remmillä, äiti oli kääntynyt sisäänpäin. Koulussa ei ollut helpompaa, sielläkin kiusattiin, nuorten sotilasleirillä vielä pahemmin. Dovaleh lyö esityksessä itseään, sulautuu kiusaajiensa rooliin.

”Hänen päänsä on pystyssä ja hänen ilmeensä tuskainen. Tumma varjo nousee hitaasti hänen sisältään ja kulkee hänen kasvojensa poikki, avaa suunsa ammolleen, vetää ilmaa sisäänsä ja sukeltaa takaisin alas.”

Rafael Wardin maalaus Lautturi (osa).

Katsojat ovat ymmällään, buuaavat, osa poistuu. Mutta muutama jäljelle jäänyt on lumoutunut näkemästään, sillä samalla kun Dovaleh elää menneisyyttään lavalla, hän saa heidät oudosti uppoamaan omaan itseensä, muistoihinsa. Näin käy myös tuomarille ja lukijalle. 

Grossman kuvaa taitavasti muistin arvaamatonta poukkoilua, valaisee sen unhoon jääneitä sopukoita, ja saa mielen omalaatuiset haarautuvat polut elämään paperilla. Näin hän henkilöidensä kautta tavoittaa jotain oleellista elämästä, olemisesta ja kenties ystävyydestä ja rakkaudesta.

Epätavallisen stand up -illan aikana koetut tunnemyrskyt tuulettavat päähenkilöiden mielen sokkeloita ja puhdistavat ilmaa, kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Tuomari haluaa kertoa näkemänsä.

David Grossman: Hevonen meni baariin.

Suomentanut Arto Schroderus Jessica Cohenin englanninkielisestä käännöksestä

A Horse Walks into a Bar. Otava. 2018. 196 s.

Rafael Wardin maalauksia Taidesalongissa 10.2.2019 saakka.

Pekka Haavisto – Eurooppa raiteilla

Minne olet menossa, Eurooppa?

Pekka Haavisto hyppäsi junaan kyytiin ja lähti ottamaan selvää, mitä mantereemme nykytilanteesta sen eri suunnilla ajatellaan. Reilun kuukauden interrail-reissulla syntyi monipuolinen ”matkapäiväkirja” Eurooppa raiteilla.

”Määränpää ei ikinä ole paikka, vaan uusi tapa nähdä asiat.” Henry Millerin lausahdus sopisi Pekka Haaviston uuden Eurooppa raiteilla -teoksen (Otava)

Ensimmäisen junamatkansa hän teki 16-vuotiaana vuonna 1974, viimeisestä reilauksestakin oli jo 34 vuotta. Kesällä 2018 Haavisto halusi palata nuoruutensa muistoihin ja kokea, millaista reilaaminen nykyisin on, nähdä miten Eurooppa on tällä välin muuttunut.

Eurooppa raiteilla ei ole opaskirja, eikä se myöskään kerro vain matkan vaiheista. Sen sijaan se sisältää paljon tietoa maanosamme historiasta ja politiikasta, arkkitehtuurista ja taiteista.

Reilatessaan Gdyniasta Zagrebiin ja Barcelonasta Berliiniin Haavisto pohtii matkustamisen filosofiaa, käy keskusteluja satunnaisten kanssamatkustajien kanssa ja tapaa uusia eurooppalaisia toimijoita ja suunnannäyttäjiä.

1970- ja 1980-luvun nuorille interrail oli sukupolvikokemus. Tuolloin ei ollut Internetiä eikä luottokortteja, mutta into matkustaa Euroopan syrjäisimpiinkin kolkkiin oli suuri. Osaltaan interrail oli mukana murtamassa rautaesirippua, kun sen takana asuville nuorille tuli mahdollisuus tavata reilaavia länsinaapureitaan.

Muuri murtui, mutta nyt Eurooppa on jälleen kriisissä ja sisäisesti jakautunut. 

Siihen kohdistuu myös paineita ulkopuolelta. Trumpin Yhdysvallat, Putinin Venäjä, Välimeren pakolais- ja siirtolaiskriisit sekä ilmastonmuutos ovat haasteita nyt ja tulevaisuudessa.

Eikä maanosamme vastaa näihin haasteisiin yhtenäisenä. Iso-Britannia on lähdössä EU:n yhteistyöstä brexitin siivittämänä, Puola ja Unkari vetävät kotiinpäin, entä toimivatko yhteiset pelisäännöt taloudellisten ongelmien kourissa painiskelevassa eteläisessä Euroopassa?

Aina ei Haaviston matka sujunut kuten Strömsössä. Saunamaisen kuuma yöjuna kuljettaa Haaviston kuuden hengen suljetussa maakuuvaunussa Budapestiin tapaamaan kahta kansalaisaktivistia Veraa ja Gergelyä. He ovat pessimistisiä Unkarin tulevaisuuden suhteen. Koulutetut nuoret jättävät maan, kun Viktor Orbanin ote vain tiukkenee.

Montenegrossa Haavisto tapaa ihmisoikeuspuolustaja Stevan Milijevicin, joka kritisoi maan korruptoitunutta nykymenoa. Ranteessaan hänellä on ruotsalaisten antama Natalia-hälytysranneke väkivaltaisten iskujen varalta. Se on tarpeen, sillä hänen kimppuunsa on hyökätty monta kertaa.

Stevan Milijevic ja Pekka Haavisto.

Serbiassa ja muualla entisessä Jugoslaviassa haikaillaan Titon aikoja, jolloin monen mielestä kaikki oli paremmin. Kataloniassa pelätään, että Francon ajan puhkaisematon kupla jää itsenäisyysjulistuksen aiheuttaman väittelyn alla jälleen puhkaisematta. Haavisto kohtasi matkallaan paljon huolta ja epäuskoa parempaan tulevaisuuteen.

Mutta reissuun mahtui myös paljon iloa ja toiveikkuutta. Ja huumoria. Italialaiset totesivat, että heidän maassaan tapahtuu viikossa paljon, kuukaudessa vielä enemmän. Mutta vuoden kuluttua kaikki on ennallaan…

Nostalgiakin siivitti matkalaisen menoa. Kreikkalaisen Hydran saarella Haavikko etsi jyrkän kadun varrelta aivan tiettyä taloa. Sen osti hänelle tärkeä musiikintekijä Leonard Cohen 1960-luvulla 1 500 dollarilla. On hiljaisen hetken paikka, mielessä soi So Long Marianne.

Paljon on Euroopassa toisin, mutta jotkin asiat pysyvät. Sellainen on onneksi Pariisin Latinalaiskortteleiden lumoava Shakespeare and Company -kirjakauppa, josta meillä monella on lämpimiä muistoja. Eikä Reeperbahnkaan ole Irwinin ajoista muuksi muuttunut.

Pekka Haavisto on Vihreän liiton
puheenjohtaja, kansanedustaja ja
Euroopan rauhaninstituutin puheen-
johtaja sekä entinen ministeri.

Kannattiko matkalle lähteä? – Kyllä vain, upeat maisemat, elävät kohtaamiset ja keskustelut avasivat uusia ajatuksia ja näkökulmia, Pekka Haavisto vastasi kirjansa julkistamistilaisuudessa Otavassa.

Risuja saa epäyhtenäinen junaliikenne Euroopassa. Joissain maissa se sujuu mainiosti, mutta kun maa vaihtuu, ollaan taas uusien lippujen, maksujen ja varausten sekamelskassa. – Siinä olisi Euroopalla hommaa!

Hommaa piisaa Euroopassa muutenkin, sillä maanosamme potee identiteettikriisiä, eivätkä ennusteet lupaa sille ruusuista tulevaisuutta. 

Nyt tarvitaan yhteistyötä, jotta Eurooppa saadaan pysymään raiteillaan. Tarvitaan tietoja, tapaamisia, keskusteluja, matkustamista.

Kannattaa silti muistaa, että nojatuolimatkailu on ekologisin tapa matkustaa, Pekka Haavisto toteaa ja kirjoittaa: ”Joskus hyvää matkakirjaa lukiessa näkee ja kuulee enemmän kuin paikan päällä. Sitä on kirjojen ja kirjoittamisen taika.” Tämä pätee myös hänen omaan kirjaansa.

Pekka Haavisto: Eurooppa raiteilla. Nemo. 2019. 384 s.

Not Vital – Paintings

Kyse on hitaasta katsomisesta ja ajattelusta

Runsaasti kuvitettu taidekirja esittelee sveitsiläistaiteilija Not Vitalin monipuolista tuotantoa eri puolilla maailmaa. Ateneumissa on esillä hänen viimeaikaisia pelkistettyjä, meditatiivisia muotokuviaan.

Not Vital (1948-) opiskeli taidetta 1960-luvun lopulla Pariisissa ja aloitti työskentelynsä kollaaseilla ja veistoksilla. Vähitellen hänestä kehittyi tilan ja muodon mestari, joka on luonut arkkitehtonisia installaatioita eri puolille maailmaa.

Hän on utelias kokeilija ja uusien mahdollisuuksien etsijä ja toteuttaja niin konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Vital matkustaa jatkuvasti, pitää näyttelyitä ja kerää myös kollegojen töitä omaa kokoelmaansa varten.

Vasta kuusikymppisenä hän teki ensimmäisen maalauksen, omakuvan, Pekingissä. Sillä hänen mielestään koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mistä pitää. ”Maalaaminen on minulle paras tapa nähdä, tuntea & haistaa valo”, hän kirjoittaa englanninkielisessä artikkelissaan Like a Lake I Like teoksessa Not Vital – Paintings (Parvs).

Vaikka valo on Vitalille tärkeää, hän työskentelee tummalla vain valkoisen, harmaan ja mustan väriskaalalla. Kenties siksi, että hän varttui Engadinin laaksossa Sveitsissä, alueella, jota kutsutaan ”harmaan maaksi”, sillä luonnonolosuhteet, sumu ja lumi muovaavat maisemaa suurimman osan vuotta.

Hänen ateljeessaan ei ole lainkaan ikkunoita, sillä mykistävät vuorimaisemat ympärillä häiritsevät keskittymistä maalaamiseen. Talvella kattoikkunatkin peittyvät lumeen. Näin Vitalille syntyy ideaalinen tila työskennellä: ”Himmeä valaistus saa katseeni kiihkeämmäksi ja minun on ponnisteltava nähdäkseni sen mitä katson.”

Wei Wei, 2012. Kuva: Eric Gregory Powell

Not Vital tavoittelee muoto- ja omakuvissaan ihmisen ydintä poistamalla maalauksistaan kaiken ylimääräisen. Teokset ovat meditatiivisia ja arvoituksellisia. 

Hänen Pekingin ateljeensa seinät ovat ruostumatonta terästä, joten siellä hän näkee vain oman heijastuksensa. On kuin hän katsoisi peiliin tai lammen pintaan. Tästä on apua omakuvien teossa.

Maalaukset symboloivat Vitalille elämänvirtaa, sillä hänen työskennellessään ne ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutama ylimääräinen siveltimenveto, ja tuloksena on aivan uusi teos.

Signeeraus on tärkeä osa Not Vitalin teoksia. Joskus sen maalaamiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin itse teokseen. Hän saattaa kokeilla signeerausta kymmeniin eri kohtiin maalausta ja pyyhkiä sen jälleen pois, ennen kuin se löytää oikean paikkansa.

Tämänkään jälkeen teos ei ole vielä valmis. Se tarvitsee ”ihokseen” lasin, ilman sitä se on alaston. Lasi on ikkuna teokseen, joka kutsuu meidät katsomaan sisään, silti se säilyttää tietyn etäisyyden, emme voi koskettaa teosta.

Lin, Returning to the South of China
to See His First Son, 2010. 

Lasi heijastaa teoksen pinnalle katsojan kuvan, ympäristöä ja lähellä olevia muita teoksia. Näin se paradoksaalisesti tuo takaisin sen ”hälyn”, jonka taiteilija on pelkistyneellä työskentelyllään poistanut.

(Kun tarkkaan katsoo Ateneumin näyttelystä ottamaani kuvaa, vastapäiset teokset heijastuvat lasin pinnassa, ja minä sihtaan alareunassa.)

Lasi luo näin teoksiin uuden tason, kommunikoi katsojan kanssa. Syntyy teoksen ja katsojan vuoropuhelu, jossa katsoja joutuu etsimään paikkaansa teoksen edessä hakiessaan oikeaa tarkkailukulmaa, josta teos avautuisi.

Aivan kuten pimeässä ei ensin näe mitään, kunnes silmät vähitellen tottuvat ja alkavat erottaa yksityiskohtia. Samoin käy Not Vitalin teoksia keskittyneesti katsellessa, vähitellen teosten hienot nyanssit paljastuvat nautinnollisesti.

Kuten FT Susanna Pettersson artikkelissaan Seeing in the Dark toteaa: It’s all about slow looking and thinking” (Kyse on vain hitaasta katsomisesta ja ajattelusta).

Not Vital – Paintings  

Englanninkielisen teoksen on kustantanut Parvs. 96 s. 2018.

Teos koostuu Not Vitalin esseestä Like a Lake I Like, joka käsittelee hänen työskentelynsä lähtökohtia, ja Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajan Susanna Pettersonin artikkelista Seeing In the Dark, joka pohjautuu hänen keskusteluihinsa taiteilijan kanssa.

Näyttely Ateneumin taidemuseossa 20.1.2019 saakka. 

Sen on kuratoinut Susanna Pettersson.

Maggie Nelson: Argonautit

Pohdiskelua hormonimyrskyn kourissa

Maggie Nelson tekee henkilökohtaisesta julkista rehellisessä tilityksessään Argonautit. Hän lomittaa rakkautensa muunsukupuoliseen kumppaniinsa filosofisiin mietteisiin sukupuolesta, halusta, avioliitosta, äitiydestä ja kirjoittamisesta.

Jussi Karjalaisen eleettömän
tyylikäs kansi vihjaa, ettei
kaikki ole miltä näyttää.

”Voisiko olla niin, että sanat ovat maan päällä viimeisiä markkinoita, joilla paljous – jopa ylenpalttisuus – tulee ilmaiseksi?” kysyy yhdysvaltalainen kirjailija ja tutkija Maggie Nelson lähes kulttimaineeseen nousseessa teoksessaan Argonautit (S&S).

Tätä paljoutta hän käyttää kirjassaan taitavasti antaessaan henkilökohtaisten elämänvaiheidensa käydä vuoropuhelua tunnettujen ajattelijoiden ja filosofien teorioiden kanssa. Heidän sanomansa ja kirjoittamansa on merkitty kursiivilla ja kommentoija itse on mainittu marginaalissa.

Näin syntyy herkullinen ”keskustelukirja”, johon lukija väistämättä ajautuu mukaan. Aika ajoin on pysähdyttävä miettimään kirjoitettua, luettava lauseet uudelleen ja pohdittava niitä. Välillä tekee mieli esittää lisäkysymyksiä, väittää vastaan. Näin kirja laajenee pientä kokoaan suuremmaksi opukseksi.

Tarina alkaa lokakuussa 2007 kun Santa Anan kuumat, levottomuutta aiheuttavat tuulet ravisuttavat Los Angelesin palmuja. Tuolloin Maggie Nelsonin yksinäisyyden kupla puhkeaa kohtalokkaasti, ja kaikki muuttuu.

Tätä ennen hän on omistanut elämänsä Ludvig Wittgensteinin ajatukselle, jonka mukaan ”se mitä ei voi ilmaista sisältyy – ilmaisemattomana! – ilmaistuun”. Tämä on syy, miksi hän kirjoittaa ja samalla tutkii itseään.

Nyt kuvioihin on astunut peruuttamattomasti taiteilija Harry ”Harriet” Dodge, jolle Nelson lausuu kohtalokkaat sanat: ”Minä rakastan sinua”. Mutta tämä on vasta alkua, sillä kuten Roland Barthes on todennut, hän joka nuo sanat lausuu, on kuin kreikkalaisen mytologian Argo-laivan argonautti, joka matkan aikana uusii laivan osa osalta uudeksi. Silti se saapuu Argona perille.

Maggie Nelson opettaa luovaa
kirjoittamista California Institute
of the Artsissa. Kuva: Tom Atwood.

Samalla tavalla ”sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi”. 

Näin Maggie ja Harry tekevät, solmivat ensin samansukupuolisten avioliiton ja keskustelevat välillä kiivaastikin HLBTQ+-liikkeen pyrkimyksistä ja eri suuntauksista: sopeutuminen vai kapina?

Kun homoseksuaalisuudesta on tullut sallittua, se ei enää samalla tavalla kaikkia kiehdo, tarjoa vaaran nautintoa. ”Sen tähden taiteilija Francis Baconin kaltaiset nihilistipervot ovat jopa väittäneet toivovansa, että homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistaisiin kuolemalla”, Nelson tykittää.

Mielipiteiden vaihdon tiimellyksessä alkaa muutosten kesä: Maggie pohjustaa kohdunseinämäänsä keinohedelmöityksellä yrittämäänsä vauvaa varten. Harry puolestaan piikittää itseensä testosteronia surkastuttaakseen oman kohtunsa.

Hän valmistautuu samalla ahdistusta aiheuttaneiden ja sukupuoli-identiteettiään piinanneiden rintojen poistoon. Harry ei halua muuttua mieheksi, vaan identifioitua testosteronia käyttäväksi butchiksi.

Nelson kirjoittaa vaikeista, rankoista aiheista ihmeen kepeän tuntuisesti, rehellisesti, mutta paisuttelematta. Vaikka hän väitöskirjaansa Yksityisen esittäminen myöten on koko ikänsä yrittänyt tuoda henkilökohtaista julkiseksi, hän kammoaa silti Facebookissa tapahtuvaa ”välitöntä, puntaroimatonta digitaalista itsensä paljastamista”.

Nelsonin teksti sen sijaan on tarkkaan ajateltua ja puntaroitua, se avaa monenlaisia ikkunoita identiteettien ja halujen hämärään maisemaan tieteen teorioiden ja filosofeilta lainattujen kommenttien höystäessä pohdintaa.

Maggie Nelsonin puoliso taiteilijaHarry Dodge.

Hormonien tehdessä työtään pariskunnan ruumiit muuttuvat vieraammiksi niin heille itselleen kuin toisilleenkin. Harry nauttii uudesta ulkomuodostaan, purkautuvasta seksuaalisuudestaan. 

Maggien rintoja aristaa ja paikat ovat hellinä synnytyksen jälkeen. ”Sinua panettaa koko ajan ja minusta on tullut panokelvoton”, Maggie valittaa.

On jälleen löydettävä uusi tapa olla ja elää, sillä Argo-laivaan on taas rakentunut uusia osia. Mutta argonauttien matka jatkuu: ”huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan”.

Kauniin kiitoksen Maggie Nelson antaa ajatuksia herättävän kirjansa lopussa Harrylle: ”Kiitos kun osoitat minulle, mitä aviosuhde voi olla – päättymätöntä keskustelua, loputonta kehkeytymistä.”

Maggie Nelson: Argonautit.

(The Argonauts). Englannista suomentanut Kaijamari Sivill. S&S, 2018. 208 s.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – The Way of Things

Persoonallisia sisustuksia

Juha-Pekka Inkisen herkullisesti kuvitetussa teoksessa Miten tavarat ovat – The Way of Things sisustamisen toisinajattelijat raottavat ovea rakkaudella, unelmilla ja muistoilla rakennettuihin koteihinsa, joissa seinien ei tarvitse näkyä.

Skandinaavisen vaaleaan, yhdenmukaiseen ja minimalistiseen sisustukseen tottuneille Juha-Pekka Inkisen suomen- ja englanninkieliseen teokseensa Miten tavarat ovat (Taide) kuvaamat 32 kotia vaikuttavat ensi silmäykseltä kaoottisilta.

Sisustuksen toisinajattelijat eivät kuitenkaan makutuomareista piittaa, eikä KonMari- siivousmenetelmällä ole heille mitään annettavaa. He luovat omia vapauden valtakuntiaan, epäsovinnaisia saarekkeita, joissa luovuus ja mielikuvitus saavat vapaasti rönsyillä asukkaiden mieltymysten mukaan.

Inkinen kirjoittaa esipuheessaan halunneensa tuoda kuvillaan esiin ”visuaalisen tiheyden” käsitteen erotukseksi sanoille ”täysi” tai ”sotkuinen”. ”Näiden kotien sisustajan esteettinen silmä on monesti varma huimimmistakin valinnoistaan.”

Kirjan ”visuaalisesti tiheät”, värikkäät kuvat ja niihin liittyvät tekstit johdattavat kiehtovalle löytöretkelle tuntemattomiin maailmoihin, kyläilemään koteihin, jotka pursuavat asukkaidensa ajatuksia, kokemuksia, mieltymyksiä ja muistoja. Näissä kodeissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä, olla läsnä tässä hetkessä.

Linnunlaulun huvilaansa asustava panteistinen anarkisti, toisintoimija Aulis Junes kiteyttää tämän kauniisti:

”Kun käsittelee vanhaa tavaraa, tuntuu kuin se olisi vielä lämmin sukupolvien kosketuksesta. Tavarat eivät ole ystäviäni, mutta tällaisten historiankerrostumien keskellä sivistyspohja on laaja.” Yksistään tieteellistä kirjallisuutta hänen hyllyistään löytyy 10 000 nidettä.

Aulis Juneksen huvilassa on 20 olohuonetta.

Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa? Vastauksia löytyy yhtä monta kuin asumusten isäntiä ja emäntiä. Joillekin kodinsisustus on vastapainoa nykyisen työelämän vaatimalle järjestelmällisyydelle ja tehokkuudelle.

Yksikin pilkkuvirhe koodissa ja ohjelma lakkaa toimimasta tai alkaa toimia väärin. Niinpä kurinalaisuuteen tottuneen koodarin koti saakin olla ” rönsyilevä ja värikäs peppipitkätossukoti”.

Wilma Schlizewskille koti on tunnetila.

Monet kokevat, etteivät he vain asu vaan suorastaan elävät kotiaan. Tatuointitaiteilija Wilma Schlizewskin tavallisesta kerrostaloasunnosta on jyhkeällä kalustuksella ja mustalla sukeutunut gootti-tyylinen juhlasali.

Schlizewskille koti on tunnetila, joka muuntuu mielialan mukaan. Hän hankkii tavaroita, jotka tuottavat iloa, saavat aikaan mielihyväentsyymin purskahduksen aivoissa, kun niitä katselee.

Mistä näitä taikakaluja löytyy? Vaikka mistä: kirpputoreilta, nettisaiteilta, matkoilta, ystävien tuomina, antikvariaateista, perintönä, romulavoilta. Jotkut keräävät tiettyjä esineitä intohimoisesti, toisten luokse sekalaiset tavarat vain jollain ihmeellisellä tavalla hakeutuvat.

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on luonut kotiinsa, vanhan kerrostalon entiseen saunaan, tavarataivaan, joka pursuaa vaikka mitä: saksia, kenkiä, korkkiruuveja, nipuittain erilaisia avaimia. Ovenpieltä koristaa rypäs posliinisia vessanvetimiä. Tyhjää seinäpintaa ei juuri näy.

Ismo Hölttö on kerännyt vanhoja työkaluja kirp-
putoreilta ja järjestellyt ne riveihin ja nippuhin

Tästä huolimatta kaikki tuntuu olevan juuri oikealla paikallaan, täydentämässä kokoelmaa, joka kunnioittaa vanhoja työvälineitä ja käyttöesineitä. 

Jokainen niistä on aikoinaan ollut paitsi hyödyllinen myös kaunis, tehty esteettistä silmää käyttäen. Kauneus vain korostuu nostalgian patinoidessa esineet, jotka olemassaolollaan kertovat tarinoita historiasta ja eletystä elämästä.

Kun silmänsä ummistaa näiden monimuotoisten kotien runsailta yksityiskohdilta, ne alkavat hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Niistä syntyy rehevä viidakko, joka rönsyilee omia lakejaan noudattaen yllättäviin suuntiin, saa aina uusia muotoja.

Vierailun päätyttyä, oven sulkeutuessa, päässä pyörii ja huimaa. Millaisia ihmemaita kodit voivatkaan olla! 

Miten tavarat ovat kyseenalaistaa hyvän maun käsitettä ja laajentaa samalla ajatteluamme: näinkin voi ja saa sisustaa, rakentaa juuri sellaisen kodin, jossa itse viihtyy.

Juha-Pekka Inkinen on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä, tehnyt neljä
valokuvakirjaa, ja hänen teoksiaan on useiden taidemuseoiden
kokoelmissa. Kuva: Derrick Frilund.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – Sisustamisen toisinajattelijoita.

Teos on kaksikielinen, joten se on mainio lahja ulkomaillekin vietäväksi kaurismäkeläisen lakonisuuden vastapainoksi. 

The Way of Things – Dissidents of Interior Design Taide. 2018. 168 s.