Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla

”Minä kadun vain sinua”

 Hannele Mikaela Taivassalon intiimi pienoisromaani Lopussa minun pitäisi kuolla todistaa komeasti sanojen voimaa nähdä kulissien taakse meidän lävitsemme. Lumoava teksti upottaa lukijan tunnistettavaan mielenmaisemaan. 

”sen sijaan että kuolisin

                                                 minä kirjoitan tämän.”

Sen piti olla vain yhden yön juttu, jotta himo hellittäisi. Mutta minäkertoja rakastuukin päätä pahkaa naimisissa olevaan mieheen ja tämä häneen. ”Halusimme toisiamme. Valtavasti.” Hannele Mikaela Taivassalo luo kielen tunteille ja mielen poukkoilulle omanlaisessaan rakkausromaanissa Lopussa minun pitäisi kuolla (Teos).

Kirjan alaotsikko (rajaproosaa) vihjaa, että rajoilla ollaan, monessakin mielessä. Kielletty rakkaus ylittää sallitun rajan, ja pattitilanne ajaa minäkertojan mielen hajoamisen partaalle. 

Kirjailija tykittää tämän kujanjuoksun välillä lähes proosarunoksi taipuvalla nautittavalla kielellä. Raija Rintamäen suomennos välittää kirjailijan äänen niin aidosti, että unohdin lukevani käännöstä.

Tilanne toistuu: rakastaja ei voi jäädä, hänen on noustava ja jätettävä hotellihuone.

”Ja sitten sänky:

äkkiä tässä on vain minun kehoni, alaston ja sileä, sileän lakanakankaan äärettömässä autiomaassa joka levittäytyy ja jatkuu altani pois joka taholle.”

Näin ei voi jatkua, tämä on banaalia. On tehtävä päätös. Mutta keho on eri mieltä, se tuntee iloa, eikä halua luopua nautinnostaan. ”Keho on mysteeri. Siitä ei oikein koskaan ota selvää, ja silti se on aina läsnä.”

Tässä turbulenssissa minäkertojan elämä ja työ sekoittuvat: ”Kun koetan ajatella ainoaa mistä todella välitän, työtäni, ajattelen hänen kieltään suussani, pehmeitä mutta varmoja käsiä, reiden painoa omaani vasten. Ja sitaatin pituutta esitelmässäni.”

Kirjaimet, sanat ja niistä syntyvät lauseet paitsi luovat teoksen tarinan, ottavat itsellisen paikan teoksessa. Mustat merkit taivaltavat turvaköytenä sivujen poikki, kun huojuvan rakkauden pitkospuut lipsuvat. Kirjaimet pysyvät paperilla, eivätkä kiemurra pois, niin kuin kaikki muu.

Hannele Mikaela Taivassalo on
 palkittu suomenruotsalainen
kirjailija. Kuva: Cata Portin

Lukija tunnistaa minäkertojan synkät ajatukset, ja tekstin fyysisyys tuntuu hänenkin kehossaan. Tunnen jalkapohjieni lämpenevän:  ”…päivinä joina sydäntä kylmää jalkapohjia myöten menen kylpyhuoneeseen jossa on lattialämmitys ja ajattelen kaikkia ystäviäni.”

Ero minän ja tekstin välillä hälvenee. Minäkertoja tuntee kirjoittamisensa myötä muuttuvansa fiktioksi. Usko minuuteen särkyy, ja hän päätyy paikkaan, jossa lakkaa olemasta itselleen.

Kun kaipaus kasvaa liian suureksi, ja eläminen tuntuu liian vaikealta, ”haluan hävitä pois, näihin riveihin, hengitän välilyöntien ja pisteen tahtiin, se on helpompaa”.

Lukija eläytyy minäkertojan vaihtuviin mielenmaisemiin. Kliseet eivät naurata, kun tämä elää ne tuskaisesti todeksi. Ero ja eron mahdottomuus. Vain varastettuja, salaisia tapaamisia, rakkaudentunnustuksia, valheita. Onko tämä todellista rakkautta? Lukijakin haastetaan pyöritykseen mukaan: ”Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle, tässä tekstissä?” 

Otan haasteen vastaan: Nosta kytkintä! Helpommin sanottu kuin tehty. Ja sitä paitsi minäkertoja on – totta kai – jo monta kertaa lähtenyt. Ja palannut. Mutta neljäs kerta toden sanoo: eropäätös on tehty, ja se pitää. Itseironiaa: ”Nämä tunnit täynnä päättäväisyyttä. Se menee ohi.”

”Ja me naimme lähibaarin sukupuolineutraalissa vessassa. Kuin riivattuina, olemme epätoivoisia. Meidän piti vain jutella, juoda lasi viiniä. Jotenkin vain tiesimme että haluamme.”

Alex Suomen veistos
Kuoleman kanssa.

Aistillisuus purkautuu sivuille. ”Sitten otan sinut suuhusi, kunnes tulet kielelleni ja minä painan sinut seinää vasten. Maistut kevyesti suolatulta avokadolta, syön sitä aamiaiseksi joka päivä, rakastan sitä.”

Jälleen päädytään rajalle, kun minäkertojan usko sanojen voimaankin alkaa hiipua. Hän lakkaa olemasta itselleen, kantaa sisällään vain painavaa tyhjyyttä. ”Kuin paperit ilman tekstiä, valkeita pintoja, häikäiseviä, teräväreunaisia.”

Auttaisiko tilanteessa ”laastari”? Tai useampi? ”Säntäilin paikasta toiseen, ehkä etten joutuisi pysähtymään ja odottamaan itseäni.” Maailma ja elämä alkavat tuntua jälleen mahdollisilta. Minäkertoja ei halua särkyä vaan elää kokonaisena, löytää jälleen itsensä.

Laastarit helpottavat oloa, mutta sanat pelastavat. ”Ehkä kaikki oli näiden sanojen ansiota. Jotka etenivät raskaasti, rivi riviltä, raahasivat minua mukanaan, eteenpäin.”

Taivassalo kuvaa elävästi minäkertojan kujanjuoksun särkymisestä pirstaleiden kokoamiseen, eheytymiseen. Mutta eletystä ja koetusta jää jälki, muistoja, joita ei voi lakaista pois. Tekstin toisto ja rytmi tykyttävät kohti väistämätöntä:

”sen sijaan että kuolisin

                                                 minä kirjoitan tämän.”

Kuvittelen näkeväni teoksen Lopussa minun pitäisi kuolla näytelmänä, jonka Hannele Mikaela Taivassalo käsikirjoittaa ja ohjaa. Särkyvän rakkauden pyörivissä kulisseissa päähenkilö – minäkertoja – kadottaa ja löytää jälleen itsensä.

Loppukohtauksessa valokiila osuu sanoihin, jotka karkaavat valkoisilta sivuilta – estradilta – meidän ajatuksiimme ja tunteisiimme. On aplodien aika.

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla.

(I slutet borde jag dö). Suom. Raija Rintamäki). Teos, 2020. 221 s.

Alex Suomen veistoksia Tischenko Galleryssa 17.12. Avoinna sopimuksen mukaan.

Annina Holmberg & Olli Löytty: Ina ja Tito

Aitoa ihmistä etsimässä

 Annina Holmberg ja Olli Löytty loihtivat Ina ja Tito Collianderin elävästi uuden kirjansa sivuille. Kahden lahjakkaan ihmisen liittoa kannattelivat taiteen tekemisen ehdottomuus ja kyseenalaistamaton rakkaus.         

 

”… olen matkalla tuntemattomasta kulmasta toiseen

ja pidän uskoni spektriä kuin rypälettä kielenkärkeni

edessä.”

                                                                                       Gunnar Björling

Kirjailija Annina Holmbergin mielessä syntyi ajatus kirjoittaa Ina ja Tito Collianderin taiteilijaliitosta hänen valmistellessaan Taina Westin kanssa teosta Minun Valamoni: Tarinoita luostarista. Mukaan hankkeeseen tuli hänen Uudessa Valamossa talkoolaisena tapaamansa sivari, nykyinen kirjallisuudentutkija Olli Löytty.

Heidän teoksensa Ina ja Tito – Kertomuksia Collianderien taiteilijaliitosta (Kirjapaja) osoittaa, että taiteilijapari on inspiroinut tekijöitä, sillä niin elävästi ja eläytyen he aiheestaan kirjoittavat. Teos tempaa lukijan mukaan kosmopoliittisten, boheemien taiteilijoiden moniin matkoihin, mieleen ja taiteeseen. Taustalla kohisevat historian mullistukset vallankumouksesta toiseen maailmansotaan.

Sekä kuvataiteilija Ina (s. 1905) että kirjailija Tito (s. 1904) syntyivät Pietarissa. Ina baltiansaksalaiseen perheeseen, Titon äidinpuoleisella suvulla oli paljon sukulaisia Suomessa Oker-Blomeista von Schoultzeihin.  Sukuun liittyi Norjasta naituja vaimoja, venäläisiä vävyjä sekä Alaskan kuvernöörin jälkeläisiä.

Tito kasvoi jo pienenä kosmopoliittiseksi nomadiksi, sillä perhe muutti usein. Tätä vaihetta hän on kuvannut elämäkertasarjansa ensimmäisessä osassa Lapsuuteni huvilat.

Kirjoittajilla on ollut tietolähteinään pariskunnan kolme lasta sekä heidän sukulaisiaan ja tuttaviaan. Titon seitsenosaisesta palkitusta omaelämäkerrasta (1964 – 1973) tekijät ovat ammentaneet tapahtumia ja tunnelmia. Koska Titon kirjasarjassa kuvatut seikat eivät aina pidä paikkaansa, häntä voisi luonnehtia autofiktion uranuurtajaksi.

Tito ateljeekuvassa
19-vuotiaana
vuonna 1913.

Venäjän vallankumous heitteli ihmisiä eri suuntiin, ja monet heistä näkivät tuolloin nälkää. Nälän kokemus yhdisti myös Inaa ja Titoa heidän elämänsä loppuun saakka. Vaatimatonkin ateria oli heille tärkeä ja arvokas tapahtuma. Titon 13-vuotiaana kuulema hengiltä piestyn leipävarkaan kuolinhuuto ei jättänyt häntä koskaan rauhaan.

Kirjan kertomus ei noudata kronologiaa vaan liikkuu vapaasti ajassa teemoittain. Tekijät tunnustavat käyttäneensä intuitiota ja mielikuvitusta upotessaan Inan ja Titon mielenmaisemiin ja täyttäessään heidän elämänsä aukkopaikkoja. Tämä tekee lukukokemuksesta ilmeikkään ja aidon, joten seurasin tarinaa kuin jännittävää romaania.

Kirjan loppuun on lähdeviitteiden ohella lisätty aikajana, joka kertoo Inan ja Titon vaiheikkaasta elämästä vuosi vuodelta. Se on mainio opaskartta, joka tarjoaa lisää yksityiskohtia pariskunnan elämästä.

Ina ja Tito tulee tarpeeseen, sillä kummastakaan arvostetusta taiteilijasta tai heidän taiteestaan ei juuri ole kirjoitettu aikaisemmin. Tekijät epäilevät syyksi Pietarissa elettyjä lapsuusvuosia, läheistä suhdetta venäläisyyteen sekä ortodoksista uskoa. ”Tässä mielessä he sijaitsevat kansallisen kaanonin reunamilla.”

Molemmat opiskelivat Ateneumissa. Tito toteutti taiteilijuuttaan tämän ohessa kiihkeänkosteissa illoissa Brondinin kahvilassa muiden opiskelijoiden ja jo mainetta hankkineiden taiteilijoiden parissa. Yksi heistä oli Tyko Sallinen, josta Tito teki myöhemmin kirjan.

Tito lupasi kosmopoliitille äidilleen tämän kuolinvuoteella välttää paikoilleen juuttumista.”Muuten olet mennyttä”, äiti ennusti. Tito toteutti lupauksensa kirjaimellisesti. Hän matkusti Marseillen, Pariisin ja Algerin likaisimpiin slummeihin kokeilemaan boheemielämää.

Tito lauloi pihvipalkalla pariisilaisessa kapakassa ja lähetti lyhyitä juttujaan lehtiin. Elämisen niukkuus ajoi tuhlaajapojan kuitenkin vuoden päästä takaisin Suomeen, missä hän sai työpaikan kehyslistojen suunnittelijana Porvoossa.

Ina vähän ennen 
lähtöä Pietarista 
Suomeen 1920-
luvun alussa

Inakin oli päätynyt Porvooseen, jossa hän työskenteli kirjankansien tekijänä yhdessä Erkki Tantun kanssa kuuluisan Venny Soldan-Brofeldtin alaisuudessa. Pariskunnan rakkaus syttyi ensisilmäyksellä. Ja kesti, vaikka yhteiselämä ei aina ollut helppoa. Tämän kirjoittajat rehellisesti dokumentoivat.

Titon oli ansaittava rahaa, Inan oli tehtävä työtään, ensimmäinen lapsi Maria oli vielä pieni ja asunto oli ahdas. Yhtälö ei yksinkertaisesti toiminut, joten Tito lähti jutuntekoon ja ”tuulettamaan mieltään” Viroon, joka oli lähellä ja halpa.

Pariskunta oli aina valmis uhkarohkeisiin irtiottoihin. Niin kävi nytkin. Tito oli Virossa ihastunut pieneen, vilkkaaseen, luostarin kupeessa sijaitsevaan Petserin kaupunkin. ”Hän vuokrasi siltä istumalta huoneen maalaistalosta ja kirjoitti Inalle, että myy mitä voit, panttaa tai pyydä lainaa, mutta irtisanokaa Lauttasaaren asunto ja tulkaa heti tänne”.

Taiteilijaparin elämässä alkoi uusi vaihe, kun he Petserissä tutustuivat ja myöhemmin kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Luonnonkaunis alue ja sen uskonnolliset rituaalit inspiroivat taiteen tekoon: Ina maalasi valontäyteisiä näkymiä, ja Tito kirjoitti kokemustensa pohjalta pääteoksensa Korståget – Ristisaatto.

Elämä oli niukkaa, mutta hyötyajattelulla ei heidän elämässään koskaan ollut sijaa. Riitti, kun oli tilaa työskennellä, ja pöydässä ruokaa. Jos Tito oli autofiktion edelläkävijä, Inaa voisi pitää yhtenä ensimmäisistä kierrätysmateriaalia työssään käyttävistä taiteilijoista.

Ina kuvasi usein arjen esineitä ympärillään.

Asuessaan Karjalankannaksella Villa Golickessa Ina poimi rantaan ajautuneita laudankappaleita ja kaiversi niihin kuvia. Näin syntyivät hänen ensimmäiset linoleikkaustyönsä ja puupiirroksensa.

Ina kehittyi taidoissaan ja loi oman kädenjälkensä, jonka ansiosta häntä pidetään yhtenä modernin suomalaisen puupiirrostaiteen edelläkävijöistä. ”Vahvan viivan mestari” käytti kaiverrustyössään mieluiten omenapuun oksastamiseen suunniteltua englantilaista veistä, joka jätti sopivan yksinkertaisen viillon laattaan.

Karjalankannaksella sijaitseva Kuokkalan kylä oli 1930-luvulla tärkeä suomenruotsalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden kohtauspaikka. Collianderien Villa Golicken vakituisia vieraita olivat muiden muassa Elmer Diktonius, Rabbe Enckell, Ralf Parland ja Gunnar Björling.

Tito luki ääneen Taina-romaaninsa käsikirjoitusta vierailleen öisissä illanistujaisissa. Myöhemmin palkitun romaanin ansiosta kriitikot vertasivat Titoa venäläisiin mestareihin. Viimeisen kesänsä Ina ja Tito viettivät Villa Golickessa talvisodan syttyessä. Heidän matkansa ja muuttonsa jatkuivat.

Ina rakasti Italiaa ja sen valoa. Hän kirjoitti lumoutuneena ystävälleen taiteenkeräilijä Tuomo Sepolle, joka on myös avustanut kirjan teossa: ”Kansalle on erinomainen väritunnelma tai vaisto, sanoisin ”absoluuttinen” niin kuin voi olla musiikissa. Se on kerta kaikkiaan rikastuttava”. Suomi ei ollut useita kieliä hallitsevan Inan vahvinta osaamisaluetta.

Enkeli sininen, 1959.

Italia puolestaan arvosti Inan teoksia, joten hänet kutsuttiin kaksi kertaa Venetsian Biennaaliin edustamaan Suomea. Vähitellen Inan maine kasvoi, ja hän piti lukuisia näyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen rakastetut suurikokoiset enkelinsä olivat ensi kertaa esillä ylistetyssä yksityisnäyttelyssä Galerie Artekissa vuonna 1959.

Luonteeltaan intensiivinen ja utelias Tito vietti aikaa seuraelämässä, ja hänellä oli laaja ystäväpiiri. Ina ei juhlista välittänyt. Hän viihtyi taiteensa parissa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa ystäviensä, muun muassa Rafael Wardin ja Sam Vannin kanssa. Tämä ei miellyttänyt mustasukkaista Titoa.

Lukemattomien muuttojen jälkeen taiteilijapari päätyi viimein Runeberginkadulle, jossa heillä oli ”elämänsä ensimmäisen kerran kylpyhuone ja lämmin vesi. Sekä hissi! ” He olivat saavuttaneet mainetta, voittaneet palkintoja sekä saaneet Pro Finlandia -mitalin kumpainenkin.

Oli aika rauhoittua. Silti tämänkin elämänvaiheen Tito koki intensiivisesti kirjoittaessaan, kuinka paljon puhuttavaa hänellä ja Inalla edelleen on: ”Joka aamu tapahtuu jotakin, joka päivä, joka ilta ja yö. Elämä on niin kukkuroillaan tapahtumia, elämyksiä, ajatuksia, tunteita, yhtä kimaltelevaa ja solisevaa tulvaa”.

Ina ja Tito 1984 Runeberginkadun kodissaan.

Olli Löytty kirjoittaa jälkisanoissaan, miten hän nuorena sivarina Valamossa luki paikan tunneilmastoon sopivan Titon Ristisaaton: ”Maailmani laajeni sivu kerrallaan”. Näin kävi myös minulle lukiessani Inan ja Titon huikeista elämänvaiheista, heidän keskinäisestä rakkaudestaan ja intohimostaan etsiä taiteensa kautta aitoa, todellista ihmistä. Tässä he onnistuivat, niinpä heidän teoksensa puhuttelevat edelleen.

Annina Holmberg ja Olli Löytty: Ina ja Tito – Kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta.

Kirjapaja. 2020. 246 s. 

Collection Kakkonen: Lasin ja keramiikan mestarit

Kirjasarja kuin taideteos

 Upea kuusiosainen Lasin ja keramiikan mestarit esittelee taiteenkerääjä Kyösti Kakkosen yli 10 000 teoksen Collection Kakkosesta 2 000 taide-esinettä kuvin ja sanoin. Teokset piirtävät suomalaisen sielun kuvaa 1800-luvun lopulta nykypäivään.

”Henkilökohtaisesti koen, että hyvällä taiteella on voimaannuttava vaikutus ja se voi parhaimmillaan avata ihmisessä niin sanotun kolmannen silmän intuitiivisen luovuuden, henkisen ymmärtämisen ja tajunnan tasolla.”

Näin kirjoittaa kauppaneuvos ja designtaiteen kerääjä Kyösti Kakkonen ainutlaatuisen, runsaasti kuvitetun kirjasarjansa alkusanoissa Keräilijän unelmia. ”Designraamattusarja”, kuten Kakkonen itse Lasin ja keramiikan mestarit -teossarjaa (Parvs) luonnehtii, on myös fyysiseltä kooltaan mittava. Jokainen kuuden niteen kokoelmasta painaa peräti neljä kiloa.

Kyösti Kakkonen kirjasarjan julkistamistilaisuudessa
Näyttelykeskus WeeGeessä. Kuva: Jouko Vatanen

Kakkosen pitkäaikaista unelmaa on ollut toteuttamassa lukuisa joukko alan eturivin asiantuntijoita. Suurhankkeen päätoimittajana ja taiteellisena johtajana on toiminut Aleksi Kuokka. Hänen lisäkseen teosten viimeistellystä ulkomuodosta on vastannut Aki Suvanto.

Kahdeksan kirjoittajan voimin teossarjassa esitellään 32 taiteilijaa, joista Vappu Rossi on piirtänyt ilmeikkäät muotokuvat. Rauno Träskelinin teoskuvia katsellessani minusta tuntuu kuin uniikki taideteos olisi aineellistunut kirjasta pöydälleni säteilemään auraansa.

Kuudella teoksella on kullakin oma nimikkoteemansa, jotka kuljettavat suomalaisen muotoilun syntymästä 1800-luvulta tulevaisuuden visioihin. Tätä aikamatkaa myötäilee myös teossarjaa varten laadittu fonttiperhe. Antero Takalan ja Heikki Willamon herkät luontokuvat luovat tunnelmaa.

Taipaleen aloittaa Aamunkoi – Suomalaista identiteettiä luomassa. Siinä esitellään miten lasi- ja keramiikkataide vaikutti nuoren kansakunnan identiteettiin ja sen pyrkimyksiin löytää oma kielensä ja muotonsa. Taiteilijoiden – etunenässä Arttu Brummer ja Gunnel Nyman – inspiraation lähteinä toimivat myytit, tarinat ja luontosuhde.

Luonto – Yhteys luomakuntaan jatkaa tarinaa alkuvoimaisesta, mutta modernista pohjoisesta valtiosta. Aiheen mestareina kunnostautuivat Toini Muona ja Tapio Wirkkala. Kyösti Kakkonen kertoo miten luonto ja taide kohtasivat Joensuun Pyhäselällä:

”Yksi unohtumattomista kokemuksista ”taidematkallani” on ollut se, kun tyttärieni ollessa kouluikäisiä konttasimme yhdessä innostuneina kotirantamme talvisessa 20 asteen pakkasessa tutkimassa Tapio Wirkkalan presidentti Urho Kekkosen 70-vuotislahjaksi suunnitteleman Pilkkiavanto-nimisen lasitaideteoksen samankaltaisuutta edellisenä yönä jäätyneen ”aidon” pilkkiavannon kanssa.”

Luonnosta innoituksensa saanut muotoilu pelkistyi joidenkin taiteilijoiden teoksissa kohti puhdasta ja harkittua yksinkertaisuutta – runoutta, jonka muotoilu voi saavuttaa. Suuntausta esittelee sarjan kolmas nide Geometria – Puhdas muoto. ”Suomalaisen muotoilun omatunto” monipuolinen Kaj Franck karsi muotoillessaan pois kaiken tarpeettoman. Hän oli myös ensimmäisiä kierrätyksen puolestapuhujia.

Lempeämpää lähestymistapaa muotoiluun tarkastellaan sarjan neljännessä osassa Kosketus – Humaani kauneus. Lasi- ja keramiikkaesineiden vapaasti kaareutuvat muodot ja orgaanisen sulavat linjat kutsuvat koskettamaan. Kyllikki Salmenhaaran ja Timo Sarpanevan teokset ovat klassikkoja maailmallakin.

”Keraaminen esine ei ole pelkästään katselemista varten, tunne se käsissäsi!

Jos olet tämän tajunnut, olet tekevä niin aina.”

Kyllikki Salmenhaara , Ajatuksia keramiikasta, Arkkitehtilehti NO 6, 1955.

Kyllikki Salmenhaara dreijaa.
Kuva: Tapio Yli-Viikari

Keramiikan konkreettisesta maanläheisyydestä Timo Sarpanevan silmää hivelevät lasiteokset vievät kohti aineetonta.

”Pidän lasia materiaalina, joka on omistettu valolle ja tilalle.”

Timo Sarpaneva 1985.

Fantasia – Mielen kuvat vie rajoitteista ja säännöistä piittaamattomalle mielikuvitusmatkalle. Teoksiin ilmestyy yllättäviä värejä, rikkaita kuvioita ja estotonta huumoria. Ken näitä fantasioita olisi paremmin osannut toteuttaa kuin rakastettu Oiva Toikka? Birger Kaipiainen puolestaan loi keramiikkateoksillaan kiehtovan, omaperäisen maailman.

Sarjan kuudennessa osassa Yhteys – Maailma laajenee tarkastellaan, millaisia vaikutteita lasi- ja keramiikkataide ovat saaneet muista taiteenlajeista ja kulttuureista. Teoksessa myös kurkotellaan kohti tulevaisuuden visioita.

Ovatko Kim Simonssonin arvoitukselliset teokset keramiikkaa vai veistoksia? Molempia, mutta rajanveto ei ole tarpeen, sillä silmää ja sormia kutkuttavat futuristiset teokset rikkovat niin taiteen, ajan kuin paikankin rajoja.

Professori Laura Kolbe on kirjoittanut kuusi esseetä, yhden kuhunkin sarjan niteeseen. Niissä hän valottaa Kyösti Kakkosen vaiheikkaan elämän eri puolia. Sarjan neljännen osan esseessä Minä keräilijä hän tarkastelee kauppaneuvoksen taivalta designtaiteen saralla.

Taide vei pikkusormen, kun Uppsalaan opiskelemaan tullut maalaispoika lumoutui Tukholman Moderna museetin upeista näyttelyistä. Varsinainen alkusysäys keräilyyn oli Toini Muonan jäämistön hankinta. Vuosikymmenten kuluessa taiteenkeräilystä tuli Kakkoselle lähes ”jokapäiväinen harrastus”.

– Olen myös mukana brändäämässä Suomea maailmalla. Collection Kakkosesta on järjestetty kuutisenkymmentä näyttelyä Euroopassa ja Japanissakin kymmenkunta. Hankin myös ikonisia suomalaisia lasiteoksia takaisin kotiin maailmalta, Kyösti Kakkonen myhäili teossarjan julkistamistilaisuudessa Näyttelykeskus WeeGeessä Espoossa.

Laura Kolben kysymykseen: Millaisia ohjeita hän antaisi aloittelevalle keräilijälle? keräilijämestari vastasi lähes neljänkymmenen vuoden kokemuksella:

– Järki ja tunteet kannattaa pitää tasapainossa. Kun ei paljasta korttejaan, eli mitä etsii, voi tehdä löytöjä. Minulla on sisäinen muistilista, mitä haluan, mutta en kerää pakkomielteisesti. Katselen keveästi ja annan aikaa.

Tästä kaikki alkoi: Toini Muonan keramiikkaa.

Mittava kulttuuriteko Lasin ja keramiikan mestarit tekee kunniaa Collection Kakkoselle, joka on nyt saanut arvoisensa dokumentin. Kokoelma myös elää ajassa ja kehittyy edelleen, sillä Kyösti Kakkonen seuraa aktiivisesti kiinnostavia muotoilijoita ja hankkii jatkuvasti uutta esineistöä. Suomalaisen sielunmaiseman kartoitus jatkuu.

”Monessa esineessä on jotakin itseään syvällisempää voimaa ja sanomaa, joka irtaantuu esineen materiasta siitä säteilevänä ”aurana”. Henkilökohtaisena kokemuksena taiteen syvällinen ja nostattava vaikutus voi elähdyttää jonkun Suuren kokemiseen tai aistimiseen, jota voisi verrata transsiin vaipuneen hurmoshenkisen ihmisen hartaushetkeen.”

Kyösti Kakkonen

Kuusiosainen kirjasarja Lasin ja keramiikan mestarit. Parvs, Collection Kakkonen. 2020. 

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku

”Sanani pääsevät sinne mihin pyrin”

 Markku Pääskysen romaani Aurinko ei liiku kiertyy spiraalin lailla itsensä ympärille. Kierros kierrokselta, toisto toistolta se tavoittelee kauniilla kielellään toista todellisuutta arjen nurjalla puolella.

”Anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi.”

Kolmetoistavuotias Aarne näkee enneunia, aavistaa tapahtumia etukäteen. Esteet hänen ja ajallisen etäisyyden väliltä poistuvat hetkeksi. ”Mä menen joskus rajan taa”, hän kommentoi. Onko Aarnessa jotain vikaa?

Ei ole, hän on tuiki tavallisen opettajaperheen reipas poika. Mutta miten hän tiesi, että palaneen auton takakontissa oli hiiltynyt ruumis, kun perhe retkeili toukokuussa kotinsa lähistöllä Vanhan Turuntien varrella? Tätä perheen isä Matti pohtii tammikuisena aamuna, kun päivä ”on pelkkä välähdys taivaanrannassa”.  

Hänellä on aikaa tuumailla, sillä hän etsii parhaillaan opettajantöitä, hoitaa perheen arkisia askareita ja kirjoittaa selontekoa elämäntapahtumistaan ja ajatuksistaan pitääkseen päänsä kasassa. 

Selontekoa höystävät toisilleen läheisten perheenjäsenten ja kyläläisten luontevat keskustelunpätkät. Aineksista syntyy kiehtova romaani Aurinko ei liiku (Tammi).

Edellisessä arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen, Pääskynen pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Onko kieli vain heijastus suuremmasta, mitä se ei pysty käsittämään? Tällä kertaa Pääskynen menee syvemmälle, hän pyrkii todellisuuden tuolle puolen kohti maailmaa, jota me emme aisteillamme tavoita.  

”…minun on luotettava siihen mitä en tiedä enkä ymmärrä: että on asioita jotka kulkevat kaikkien tunnettujen lakien läpi.” 

Nelihenkisen perheen arki sujuu sopuisasti. Elämä vanhassa puutalossa, jonka he vastikään hankkivat, rullaa rutiinilla – outoja sattumuksia lukuun ottamatta. Jälleen Pääskynen loihtii nautittavalla proosallaan tunnelman ja maiseman käsin kosketeltavaksi:

”Lunta satoi tuulta vailla, maisema menetti piirteensä ja muuttui valkoiseksi. Se näytti ihmeelliseltä, se oli kuin suurta leikkiä.”

Satumetsän kuvasi Hannele Salminen.

Onnellisten välähdysten taustalla tapahtuu kammottavia asioita: onnettomuuksia, murhia, selittämättömiä outouksia. Matti pelkää, mitä tietoisuus niistä voi meidän mielellemme aiheuttaa. Tämän hän tunnustaa selonteossaan, jonka kirjoittamisen hän kokee merkitykselliseksi.

Kun Matti tuntee lörpöttelevänsä, eksyvänsä kielen labyrinttiin, silloin ”pyyhin kaiken pois, pelkistän tapahtumien kulun yhteen lauseeseen ja sanani pääsevät sinne mihin pyrin”.

Kuin mantrana kertomuksessa toistuu lause: ”anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi”. Matti törmää siihen eri yhteyksissä.  Lause kehottaa olemaan välittämättä oudoista sattumuksista, mutta neuvoa on vaikea noudattaa.

Markku Pääskysen teokset ovat
voittaneet lukuisia kirjallisuuspal-
kintoja. Kuva: Veikko Somerpuro

Vaikka perheen arki päällisin puolin sujuu ennakoitavasti: ”Niin toistuivat talviset päivät, talviset illat, siniset yöt ja hämärät aamut” tarinassa kummittelee myös monta outoa yhteensattumaa. 

Atacaman aavikkoa kuvaava postimerkki ilmaantuu milloin mistäkin. Aavikolle tehdyn suuren Atacaman jättiläisen kuva on kaiken lisäksi tatuoitu paikkakunnalla liikuskelleen moottoripyörämiehen käsivarteen. Onko hän vastuussa takakonttimurhista?

Voiko tämä kaikki olla sattumaa, vai vaikuttaako asioiden taustalla jokin salattu yhteys? Matti miettii, ”miksi arkielämään on lisättävä jotain jotta ymmärtäisi sitä, jotta voisi taas ihmetellä, ilahtua ja jopa pakahtua”. 

Kenties nämä poikkeamat opastavat löytämään arjesta merkityksellisiä asioita, sillä ”joskus asiat ovat olemassa vain jos niitä katsoo”.

Markku Pääskynen kirjoittaa jälleen oivaltavaa, elävää ja kiinnostavaa proosaa. Kirjat ovat parhaimmillaan hyvää juttuseuraa. Matin kanssa olemme samaa mieltä, ettei netin kuva- ja tekstisaaste lisää ymmärrystä, vaan samentaa selaajan kykyä ajatella, lukea ja kirjoittaa. Syventyä asioihin.

Aika on vain välähdys taivaanrannassa.

Romaanin alkuun Pääskynen on koonnut muutamia historiallisia tulkintoja universumista. Antiikin lääkärin ja filosofin Alkmaionin mukaan ”Sielu on kuolematon, ja se liikkuu alati kuten aurinko”. Renessanssinero Leonardo Da Vinci korjasi tämän ytimekkäästi: ”Aurinko ei liiku”.

Voimme vain odotella, miten tulevat sukupolvet meidän tulkintojamme korjaavat. Sitä ennen kannattaa noudattaa neuvoa: ”Anna vieraiden varjojen kulkea mykkinä ohitsesi”. Silloin aurinko nousee, vaikka se ei liiku.

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku. Tammi. 2020. 165 s.

Saatavana myös äänikirjana Aku Laitisen lukemana.

Heikki Willamo kuvasi lumoavan metsän, jota ei ole

 Heikki Willamo: Metsä minussa

 Valokuvataiteilija, kirjailija Heikki Willamo avaa oven metsän hämäriin huoneisiin ja tutustuttaa niiden asukkaisiin upeassa valokuvateoksessaan Metsä minussa. Vielä on juuri ja juuri aikaa pelastaa luonnon monimuotoisuus, joka meille ihmisillekin on elintärkeää.

”Etsin tunnelmaa, hämärän hetkiä, jolloin metsä paljasti itsestään jotain minulle oleellista. Samalla hain jonkinlaista henkistä yhteyttä metsiini ja menneisyyteen, mieleni pohjalla muinaiset myytit, Impivaarat ja kansallisromantikkojen maalaukset.”

Heikki Willamo kokosi nelikymenvuotisen uransa hienoimmat metsäkuvat retrospektiiviseen teokseen Metsä minussa (Parvs). Herkkien, tummasävyisten, lähes mustavalkoisten kuvien lomassa kulkee essee, jossa tekijä pohdiskelee luontosuhdettaan ja riemuitsee ainutlaatuisista hetkistään metsän sylissä. 

Willamo on myös joutunut todistamaan hänelle rakkaiden eteläsuomalaisten aarnimetsien katoamista. Kun 1950-luvulla alkanut sota metsäluontoa vastaan vain jatkui ja jatkui – aseina avohakkuita, maanmuokkausta, ojituskoneita ja vesakontorjuntaa – hänen ahdistuksensa metsien tilasta kasvoi.

Willamo hautautui jäljelle unohtuneisiin pieniin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä. Näistä metsäkaistaleista löytämistään palasista hän kokosi kuin palapeliä rakastamansa aarnimetsän kuvaa, mielenmaisemaansa. Hänen näkemästään ja kokemastaan syntyi kuvien ohella lähes proosarunoa:

”Kosteita painanteita ja pökkelöisiä korpilaikkuja oli siellä täällä, jossain mutkitteli pieni lähdepuro reunoillaan saniaisten pitsi. Oli reheviä lehtolaikkuja, kuusikoiden hämäriä komeroita ja jyrkänteiden alusten peikkometsiä”.

Pohja 2010

Willamon kaipuu tiheisiin ja hämäriin metsiin syntyi jo lapsena Lohjansaaren rehevässä luonnossa. Kun hän vuonna 1987 muutti Kiskoon ja sieltä parinvuoden kuluttua Karjalohjalle, hänestä tuli kotiseutukuvaaja, ja lähimetsistä tuli paitsi työmaa myös osa jokapäiväistä elämää.

 ”Kutakuinkin jokainen kirjojeni metsäkuva on otettu viiden peninkulman säteellä oveltani.”

Tätä ei uskoisi, kun hänen hämyisiä, tunnelmallisia valokuviaan katselee. Silloin tuntuu kuin olisin mittaamattoman korven uumenissa, jossa lukemattomat kasvit, eliö- ja eläinlajit asustavat, jossa elämän ainutlaatuinen elinkirjo vilisee ja kihisee herkästä vanamosta ja pienistä toukista mäyrän kautta karhuun.

Karhu, Kuhmo 2017

Mesikämmenen Willamo tosin kuvasi Kuhmossa. Karhu on hänelle eläin ylitse muiden, johon hänen mielessään tiivistyy metsän henki. Karhun läsnäolo lataa luontokuvaajan mielen myyttisellä voimalla ja johdattaa hänet syvälle mielenmetsän sisimpään.

Willamo ei metsästä ”täydellisiä otoksia”, vaan sen sijaan hänen kuviaan hallitsee vahva tunnetila. Kuvissa on vähän valoa, ja osa kuvapinnasta jää tarkoituksella hämärän peittoon. Sen vuoksi on sitäkin tärkeämpää, mitä kuvat paljastavat.

Runkojen ja oksien välistä siivilöityvä valo luo kuviin salaperäisen metsässä samoilun tunnelman. Luonto elää elämäänsä kuvaajan häiritsemättä. Tällaisia kuvia voi ottaa vain, jos tuntee olevansa osa luontoa. Willamo onkin mainio eräopas, joka vie kuvillaan ja tekstillään lukijan mukaansa ainutlaatuiselle vaellukselle.

Hänen kuviaan katsellessa mieli rauhoittuu, ja ovi toiseen tajunnan tilaan avautuu. Kun yö tummuu, aistit heräävät: ”metsä muuttuu ääniksi, tuoksuiksi, tunteiksi, ajatuksiksi”, maahisten ja haltioiden valtakunnaksi.

Leiriytyminen kirkkaana syysyönä suurten puitten katveeseen saa vaeltajan ajatukset virtaamaan pitkin linnunrataa. Luontovalokuvaajasta tulee runoilija. Kun kattona yläpuolella kaartuvat kuusenlatvat hipovat tähtiä, pyhän kosketus on läsnä. ”Tämän lähemmäksi sielunmetsääni en pääse.”

Heikki Willamo tunnustaa olevansa valokuvaajana tarinankertoja, joka luo tapahtumien ympärille pieniä, ehyitä maailmoja avainsanoina tumma, peitteinen, hämyisä ja tiheä. Näin syntyy mielikuva metsästä, jota ei ole, sillä kuvat on otettu hävityksen keskellä.

Willamoa ahdistaa hänen kuviensa esittämän maailman ristiriita todellisuuden kanssa. Vaikka kuvat ovat totta, ne eivät paljasta koko totuutta: ”Metsä on sellainen, jollaisena se eläinten ympärille kuvissa levittäytyy, mutta paikat on valittu tarkasti. Jos kääntyisin ympäri, näkymä olisi toisenlainen”.

Närhi, Suomusjärvi 2019

Totuus paljastuu närhen silmän heijastuksesta kuin peilistä. Heikki Willamon häkellyttävän taidokkaasti ottama kuva ihmisen luomasta tuhosta on surullinen näky.  Närhi katselee avohakkuuta ja kuulen sen hiljaa kuiskaavan: Tuolla oli minun kotipesäni, millä oikeudella te ihmiset sen tuhositte?

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat ansiokkaasti dokumentoineet ihmisen aikaansaamaa hävitystä Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Se kertoo kriittisesti, ”mihin pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevat metsänhoidolliset toimenpiteet ovat johtaneet”.

Heikki Willamo ei halua dokumentoida näitä haavoille viilleltyjä raiskioita, vaan näyttää kuvillaan, mitä me olemme menettämässä. Silti luovuttamisen tunne kaihertaa mielessä: kannattaako tätä kujanjuoksua hävityksen kanssa jatkaa?

Juuri kun toivo on sammumassa, komea palokärki lehahtaa hänen kotimetsikkönsä vakituiseksi vieraaksi. Punalakkisen, kiiltävän mustan tikan lumovoima sytyttää luontokuvaajan inspiraation jälleen liekkiin ja johdattaa hänet takaisin metsän syliin.

Töyhtötiainen, Kisko 1987

Me olemme rajalla, jossa toivonkipinä vielä kytee. ”Paljon pieniä alueita on suojeltu, jatkuva kasvatus on vihdoinkin murtautunut ulos metsämafian pannasta, uudet sukupolvet katsovat metsää uusin ajatuksin.” Kaikki on vielä meidän käsissämme. Meillä on varaa sovittaa elämäntapamme elämää kunnioittavaksi ja suojelevaksi.

Kun valokuvataiteilija astuu keväällä hakkuaukean rajan yli kotimetsäänsä ja istahtaa auringon läikkään, silloin: ”Käpyjen painosta notkuvien kuusten latvukset ovat täynnä pikkukäpylintujen ääniä. Vihervarpuset visertävät lepattavin siivin, jossain kaukana kumajaa palokärjen rumpu.” Metsä on Heikki Willamossa.

Heikki Willamo: Metsä minussa. Parvs. 2020. 240 s.

www.heikkiwillamo.com

Teos on jälleen Parvs kustantamon huolella viimeisteltyä laatutyötä. Tällaiset kirjat ovat taidetekoja. Valokuvataiteilija Perttu Saksa on kirjoittanut teoksen valaisevan esipuheen Ihmisen kuva.

Osa kirjan tuotosta lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle suojelumetsien hankkimiseksi. Sinäkin voit ostaa sen kautta palan ikimetsää suojeltavaksi.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Taasko se alkaa? Miksi?

 

Anna Soudakovan vaikuttava esikoisromaani Mitä männyt näkevät kertoo hänen isoisänsä ja sukunsa tarinan Stalinin julmista vainoista nykypäivään. Vaikka pelko sulkee jälleen suut ja silmät historian vääristelyltä ja valheilta Venäjällä, Sandarmohin mäntymetsän joukkohaudat eivät unohdu.

 

”Vaikeni kansa, / vain silmistä  / vaivihkaa vuoti / kitkerä kyynel.”

 

Ihmisillä on oikeus vääristelemättömään tarinaansa. Anna Soudakovan omakohtaisessa, lämmöllä ja eläytyen kirjoitetussa romaanissa Mitä männyt näkevät (Atena) hän antaa vihdoin tämän oikeuden rakkaalle isoisälleen, deduškalleen Jurille. 

Kammottavista kokemuksistaan huolimatta tämän silmissä on leikkisä tuike.  ”Ukin huikeinta osaamisalaa: tunnelman keventäminen.”

Juri viettää 5-vuotissyntymäpäiväänsä Leningradissa kesäkuussa 1936 ja saa lahjaksi keinuhevosen. Isä, äiti, Maria-sisko, vaari ja mummo lähtevät yhdessä kävelylle syömään herkkuja puistonpenkille. Edessä on kesäloma ja lähtö datšalle. Aurinko paistaa.

Kaupungilta on kiirinyt outoja huhuja, mutta ne eivät koske meitä, eiväthän. Ihmisiä katoaa mitään ilmoittamatta, eivätkä he palaa. Mutta elokuun lopulla se tapahtuu: suuren terrorin aika alkaa. Ovelta kuuluu koputus, joka murskaa kaiken.

Ensin viedään isä, sitten äiti. ”Maria näkee isänsä silmät, kun tämä pakkaa tavaroitaan keskellä yötä mustapukuisten korppien, NKVD:n soturien seisoessa oviaukossa.” Tämä on väärinkäsitys… Ei ole, vaan perätön ilmianto, jonka seurauksena isä ja äiti ovat nyt Stalinin valtiota uhkaavia vehkeilijöitä, isänmaanvihollisia. Heidät kuljetaan vankileirille ja lopulta murhataan raa’asti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut murhattujen rehabilitointi eli maineen palautus ja KGB: n pahoittelukirje vainajien uhrien sukulaisille vuonna 1992 eivät tuo surmattuja takaisin, eivätkä lievennä heidän kärsimyksiään.

Isänmaanvihollisten poika Juri, hänen siskonsa ja isovanhempansa karkotetaan Uzbekistanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Taškentissa karkotettujen tuska jaetaan vieraanvaraisuutta osoittamalla:

 ”Samoissa savitaloissa asuvat niin uzbekit, tadzikit, juutalaiset, ukrainalaiset kuin tänne karkotetut venäläisetkin. Sisäpihoilla ja ulkokeittiöissä yhdistyvät jeeran, valkosipulin, kaalin, vastaleivotun leivän ja riisin tuoksu.”

Aino Keinänen: Keidas

Kun Leningradin piiritys ja sota ovat ohi, murskattu kaupunki tarvitsee työvoimaa, jälleenrakentajia. Sisarukset saavat palata, eivät kuitenkaan omaan kotiinsa vaan ahtaaseen kommunalkaan kaupungin laidalle, jossa ”tungeksitaan yhteiskeittiöissä, kylpyhuoneissa ja käytävillä. Koskaan ei ole tarpeeksi pesuvateja, pyykkinaruja, rättejä, kattiloita ja liesiä”.

Mutta sielläkin on lämmin tunnelma. ”Tuoksuu tupakansavulta, hienhajun juuri ja juuri peittävältä Moskova-hajuvedeltä, suolakurkuilta ja ilolta. Eri huoneista tuodut ruokapöydät on yhdistetty pitkäksi pitokäärmeeksi, joka ulottuu liesiltä huoneiden kautta käytävään.”

Atenan syyskirjojen tiedotustilaisuudessa kustantaja Ville Rauvola totesi, että Mitä männyt näkevät -romaanin tunnelma on epäsuomalainen, pikemminkin venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden henkinen. Tähän kahdeksanvuotiaana taiteilijaperheensä kanssa Suomeen muuttanut Anna Soudakova vastasi:

Anna Soudakova
Kuva: Veikko Somerpuro

 ”Kielet avaavat minulle erilaisia maailmoja. Venäjä on tunnekieli, suomen kieli maalaa sielunmaisemaani. Rakastan suomen kieltä, se tarttui minuun nopeasti ja murrosiässä löysin siitä identiteettini.” Nykyään Anna Soudakova toimii äidinkielen sekä ranskan ja venäjän opettajana Vantaalla.

Leningradin jälleenrakennuksen vaatimasta rankasta fyysisestä raadannasta on tie ulos: opiskelu työn ohessa. Tähän Juri ja harvat – kuin ihmeen kaupalla vainoista pelastuneet sukulaiset – tarraavat kaksin käsin. ”Seistessään tehtaassa sorvauskoneen äärellä he kertasivat aiemmin päivällä oppimaansa huudellen toisilleen fysiikan kaavoja koneiden ulinan ja töminän yli.”

Sosialistinen propaganda lupaa edistystä, tasa-arvoa ja hyvinvointia, taidekin saa kukoistaa. Mutta vain unelmilla on siivet, todellisuus on karu, eikä taidekaan enää elätä.

”Taiteilijat jätetään istumaan kylmään hankeen. Joku alkaa myydä torilla varastettuja autonosia, toinen tekee videokasettien piraattikopioita, kolmas uppoutuu maalauksiinsa ja elää leipäpalkalla. Melkein kaikki juovat itsensä hautaan tai hullujenhuoneelle. Kaupat ovat olleet tyhjiä jo vuosikausia.” Täältä on päästävä pois.

Jurin suku pelaa yhteen, auttaa ja lohduttaa. Yhdessä he syövät tattaripuuroa ja juovat pihlajanmarjalikööriä. Kunnes tapahtuu se, mihin kukaan ei uskonut: Neuvostoliitto lakkaa olemasta. Hajoamisen myötä tulee mahdollisuus päästä Suomeen, sillä Jurin vaimon isä on suomalainen.

Mutta uskaltaako sinne lähteä? Kommunistinen valtio on vuosikausia toitottanut alamaisilleen, ”miten likainen, moraaliton ja rapistunut länsi on, miten ihmiset siellä eivät edes ymmärrä, kuinka onnettomia he ovat”.

Mutta maahanmuuttajien kansoittama Turun Lauste osoittautuu taivaaksi, vaikka inkeriläisen ”Ivanovin parvekkeella roikkuu suolasillejä kuivumassa pitkissä riveissä. Kamala lemu. Viime viikolla Ivanov sai häädön taloyhtiön kuivaushuoneesta, missä yritti kuivattaa kalojaan”.

Maahanmuuttajan arki uuden kulttuurin ja kielen helmoissa ei silti ole helppoa. ”Juri sai huomata miten metsäteollisuuden diplomi-insinööri, yliopiston dosentti muuttui kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymisen mahdollisuutta.”

Oman lisänsä Soudakovan vetävään, viiden sukupolven tarinaan tuovat kirjeet ja dokumentit. Jotkin niistä ovat karmivaa luettavaa. Näin raportoi Leningradin alueen UNKVD:n varapäällikkö, Valtionturvallisuuden kapteeni Matvejev loppuunsaatetusta tehtävästään vuonna 1937: ”Olen onnistunut toteuttamaan teloitusmääräyksen koskien 1 111 henkilöä”.

Minne teloitetut on haudattu? Asiaa selvittää Venäjän Karjalassa toimiva Memorial-järjestö, joka etsii satoja joukkohautapaikkoja, joissa arvioidaan olevan yli 10 000 neuvostosotilaiden tappamaa suomalaista 1930-luvulta ja sodan ajalta.

Yksi näistä joukkohaudoista löytyi Sandarmohin mäntymetsästä Karjalassa. Siellä sammalten alla lepäävät myös Jurin vanhemmat ja monta hänen sukulaistaan. Sandarmohin uhrien muistopäivänä vierailijoiden katse kiinnittyy risteihin naulattuihin laattoihin.

 ”Nimiä, vuosilukuja, joissakin valokuvia. Joissakin on latinalaisia kirjaimia, nen-loppuisia sukunimiä, tuttuja, pehmeästi äännettäviä etunimiä, suomalaisia tarinoita.”

Venäjä ei hyvällä katso Memorialin toimintaa, vaan on leimannut järjestön ”ulkomaiseksi agentiksi” ja ”historian väärentäjäksi”. Sandarmohin joukkohautojen tutkija Juri Dmitrijev tuomittiin vankilaan tekaistujen syytteiden nojalla.

”Onko haudoissa lainkaan suomalaisia ja ovatko surmaajat venäläisiä? Ehkä asia onkin päinvastoin.” Näin väittää uusi, väärennetty venäläinen historiankirjoitus. Jurilta viedään jälleen oikeus omaan tarinaansa.

Kun Jurin tytär saa kuulla tämän, sukupolvelta toiselle periytynyt kauhu heijastuu hänen silmistään. ”Mitä ukki tästä sanoisi jos saisi tietää! Miten voi olla? Taasko se alkaa? Miksi?”

Vastausta etsiessään Jurin jälkeläinen Maria tiedustelee sähköpostitse Suomen ja Venäjän asioihin perehtyneeltä yliopiston professorilta, mitä mieltä tämä on viimeaikaisista uutisista. ”Professorin vastaus on vaikeneminen.”

Maineikas venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1889–1966) koki itsekin vainot ja läheistensä menetyksen tuskan. Silti hän ei vaiennut. 

Kaikki tahtoisin nimeltä muistaa.

mutta mistään en listaa, noiden onnettomain saa.

Mykät rukoukset heidän huulillaan,

kiedoin verhona heitä suojelemaan.

Heitä muistan aina ja kaikkialla.

Unohda en hädän uudenkaan koittaessa.

Anna Soudakova on samalla tiellä: ”Tilanne Venäjällä on ahdistava. Ihmisiä pelotellaan ulkoisilla uhilla, kun kyse on sisäisestä vakaudesta. Monet uskovat propagandaan, ja se on pelottavaa. Mutta tästä huolimatta näistä asioista on uskallettava puhua”.

Helsingin Sanomien kriitikon Antti Majanderin mielestä Mitä männyt näkevät ”on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen”. Hän soisi teoksen kuuluvan myös Venäjän kirjallisuuteen. Samaa toivomme mekin.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. 247 s.

Saatavana myös äänikirjana.

Aino Keinäsen teoksia Aika punoo tarinan -näyttelyssä Galleria 4-Kuudessa 23.10. saakka.

Kirjoitimme jutun yhdessä ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaan kanssa.