Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Olemassaolon ja identiteetin viiltävän kirkasta pohdintaa

 Muusikko Anna Järvisen esikoisteos Uni viime yönä: vie komeasti autofiktion tuolle puolen: uniin, muistoihin, ulkopuolisuuden tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen.

”Näen sinut epävarmana ja vähän eksyneenä.”

Näin toteaa Anna Järvisen minäkertoja pienoisromaanissa Uni viime yönä: (Teos). Järvinen itse sen sijaan kirjoittaa varmoin ottein kertojansa mielen heilahteluista nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin sekä dialogista arvoituksellisen ”sinän” kanssa.

Teosta lukiessa tuntuu välillä, että minä ja sinä sulautuvat toisiinsa, ja kertoja puhuu paitsi menettämälleen ”sinulle” myös itselleen. ”Olet luonani melkein vain keksittynä joten olkoon niin kuin on.” Tämä arvoituksellisuus luo teokseen hypnoottisen, kiinnostavan poljennon. Ei ihme, onhan kirjailija muusikko.

Järvinen kartoittaa maastoa, jonne Pentti Saarikoski, Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård muiden muassa avasivat latua. Hänen ”autofiktionsa” on silti vallan omaperäistä. Kertoja tarkastelee tunteitaan, mielenliikkeitään ja muistojaan juuri niin oikullisesti kuin mieli toimii: ”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä”.

Tästä huolimatta kertoja tunnustaa edelläkävijöiden teosten auttaneen häntä ymmärtämään elämää paremmin ja niiden olemassaolon yksityiskohtien kuvailun antaneen elämälle vahvistuksen.

Suomentajan tehtävä kertojan ajatustenvirran poukkoilun ja tunteenpurkausten tulkkina ei varmaan ole ollut helppo. Raija Rintamäki onnistuu kuitenkin kääntämään tekstin hengen ja musikaalisuuden, tarkan ja terävän kielen oivallisen sujuvaksi suomeksi.

Kertojan ulkopuolisuuden ja hylätyksi jäämisen tunteet alkoivat itää jo lapsena, ja niistä jäi hänen mieleensä pysyvä jälki. Isä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, eikä halunnut pitää yhteyttä tyttäreensä. Kun äiti löysi uuden miehen, minäkertoja puolestaan löysi itsensä kuusivuotiaana uusperheen omakotitalosta Tukholman liepeiltä.

Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen säveltäjä, laulaja ja taiteilija,
joka asuu Tukholmassa. Kuva: Mattias Edwall

 
Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Anna Järvistä, joka kertoi koti-ikävästään:

– Suomi on minulle edelleen tärkeä paikka. Olen elänyt Ruotsissa ruotsalaista elämää, vaikka äitini ja isäpuoleni ovat suomalaisia. Koko ystäväpiirini on aina ollut ruotsalainen, enkä puhu kovin hyvin suomea. Silti tunnen itseni edelleen Ruotsissa asuvaksi suomalaiseksi. En ole halunnut muuttaa sukunimeäni Järvistä, vaikka voisin olla nimeltäni myös Palme.

Uusi ympäristö ja kieli olivat umpisuomalaiselle pikkutytölle outoja. Hän ei tiennyt ”miten täällä ollaan lapsia” ja jäi ulkopuoliseksi. Tunne ei laimentunut myöhemminkään: ”Kirjoitin päiväkirjaa. Avasin ikkunan raolleen ja kuuntelin mopoja, mietin mitä tapahtuu siellä missä oli perjantai”.

Kertojan rehellisen intiimi itsetutkiskelu valaisee hänen sielunsa syövereitä kuin toukokuun viiltävän valkea valo hänen tukholmalaishuoneistoaan. Viisikymppisenä ”minä” jo tietää, ettei vastauksia eikä varmuuksia aina ole. ”Minä en oikeastaan ymmärrä itseäni. Valitsen yksinäisyyden ja valitan yksinäisyyttä.”

Kaipaus. Kuva: Hannele Salminen

Elämän varrella koetut menetykset lisäävät kertojan yksinäisyydentunnetta. ”Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole.” 

Hän huomaa surussaan, ettei kaikesta huolimatta ole tuntenut olevansa yksin ennen mummon viimeistä hengenvetoa.

”Minä” näkee viiltävän tarkasti ihmissuhteiden teennäiset koreografiat, eikä suostu piirileikkiin mukaan. Seksuaalinen leikkikin tuntuu ajoittain tyhjältä: ”Sain iloa seksistä, nyt se tuntuu kuolleen ja on kuin olisin sulkeutunut emotionaalisesti”.

Kun ahdistus ja masennus synkistävät kertojan mieltä, hän tuntee inhoa jopa heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa. Silti hän tunnustaa: ”Jahtasin haavi kourassa jotakuta joka pelastaisi minut. Varmana siitä, että löytäisin”. Hänen tyttärensä on toista maata. Varma siitä, ettei tarvitse miestä pelastamaan itseään.

– Otin lapsena isäni ja äitini avioeron hyvin raskaasti. Isäni oikeastaan katosi elämästäni ja tapasin häntä ja hänen puoleista sukuani vähemmän kuin toivoin. Onneksi olen saanut tutustua häneen aikuisena. Valitettavasti myös omat lapseni ovat joutuneet kokemaan vanhempiensa avioeron, mutta uskon ja toivon heidän selvinneen siitä helpommalla, Järvinen kertoo.

Vaikka haikea, rehellinen Uni viime yönä: on pienoisromaani, sen luettuani minusta tuntuu kuin olisin kulkenut pitkän matkan kertojan seurassa, sillä niin merkityksillä ladattuja hänen lauseensa ovat. Aivan kuten teoksen kertoja saa vahvistuksen elämälle edeltäjiensä kirjoista, samoin kävi minulle Anna Järvisen teosta lukiessa. Hyvä kirjallisuus tuo lohtua ja luo uskoa elämään jakamalla ihmisenä olemisen yhteistä kokemusta.

Teoksesta jää sen varjoista huolimatta valoisa, tulevaisuuteen luottava jälkikuva. Vaikka vielä on pimeää, eikä ”yö itsestään luovuta”, periksi ei anneta. ”Olin ajatellut että kulkisin kanssasi rantoja pitkin, olin sulkenut silmät ja nähnyt unen.”

Anna Järvinen vahvistaa tämän: Olen koulutukseltani opettaja, mutta teen myös musiikkia, laulan, teen kuvataidetta. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Myös perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on nyt toimiva parisuhde Mattias Palmen kanssa. Olen löytänyt elämässäni tasapainon, jota olen etsinyt pitkään.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: Teos. 2021. 133 s.

(Dröm natten till idag: Förlaget. 2020). Ruotsista suomentanut Raija Rintamäki.

Antti Leinonen: Mies ja ahma

Ahmat veivät miehen

Kesti neljännesvuosisadan, ennen kuin Antti Leinonen hyväksyttiin kuhmolaisen ahmayhteisön jäseneksi. Palkittu luotokuvaaja paljastaa upeasti kuvitetussa teoksessaan Mies ja ahma, miten hänestä ja Hemmosta tuli sydänystävät.

Kansikuvapojat Antti ja Hemmo.

Kuvatessaan karhuja toukokuussa 1986 Antti Leinonen kohtasi ensimmäisen kerran ahman. Kun hän saman vuoden heinäkuussa näki, miten haaskalta tyytyväisenä palaava ahma heitti innoissaan kuperkeikan, rakkaus syttyi ensi pyörähdyksellä. Näihin salaperäisiin otuksiin oli tutustuttava lähemmin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Suurin maalla elävä näätäeläin on vikkelä ja äärimmäisen varovainen ihmisten suhteen. 

Useita vuosia kului, eikä Leinonen yrityksistään huolimatta nähnyt ahmoista kuin muutaman tuuhean hännän heilahduksen. Selväksi tuli, että ahmakuvien metsästys vaati sinnikkyyttä ja intohimoa.

Pienessä kuvauskopissa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Ahmat tottuivat vähitellen reviirillään hiippailevaan kaksijalkaiseen. Syöteillä, talinpaloilla ja haaskoilla, oli oma osansa ystävyyden luomisessa.

Ensimmäisen läheisen tuttavuuden Leinonen solmi Valkokulmaksi ristimänsä ahman kanssa, joka pesueineen majaili läheisen Kalliolammen luolissa. Vähitellen tuttavuus lämpeni siihen pisteeseen, että pyyntiretkille lähtiessään Valkokulma jätti poikueensa Antin huomaan, koska uskoi, että lapsenpiialla olisi pennuille apetta tarpeen vaatiessa.

Kuvauskin alkoi tuottaa tuloksia. Leinonen onnistui tallentamaan ahman kauniissa iltavalossa kaatuneen kelon päällä kiipeilemässä. ”Ahman maa” voitti Vuoden luontokuva 1998 -palkinnon. ”Siitä saatu rahapalkkio olikin välttämätön, jotta pystyin jatkamaan kuvauksia”, Leinonen tunnustaa kirjassaan.

Leinonen oli vihdoin, vuosien sinnikkään yrittämisen jälkeen, päässyt ahmapiireihin. Valkokulman Täplis-pojasta tuli Antin vakituinen seuralainen metsäreissuille. Se ei huolinut talinpaloja, mutta kuljetti varmuuden vuoksi terävissä hampaissaan potkanpalaa reissumiesten matkaevääksi. Kun Antti levähti, Täplis huilasi hänen vierellään.

Valkokulman puoliso Tumma ihailee auringonlaskua.

Yhtenä harvoista suomalaiskuvaajista Leinonen on päässyt valokuvillaan kansainväliseen National Geographic -lehteen. Kun saksalainen filmiryhmä näki hänen ahmakuviaan, se halusi tehdä elokuvan ahmasta ja miehestä. Filmiryhmä saapui Suomeen kesällä 2004 ja viipyi pari kuukautta.

Valkokulman pennut Täplis ja sen kaksoisveli Veli osallistuivat innokkaasti filmin tekoon. ”Ne purivat poikki hälyttimen johtoja ja kuljettivat mikrofoneja ja muita kuvaustarvikkeita metsään.” Veljekset varmaan suunnittelivat haastattelevansa ja kuvaavansa kavereitaankin ohjelmaan.

Täpliksestä ja sen vuotta nuoremmasta veljestä Hemmostakin tuli ylimmät ystävät. Jäätynyt Kalliolampi tarjosi niille mainion peuhu- ja painipaikan. Sisartaan Himmua ne eivät huolineet mukaan poikien leikkeihin. Sen sijaan Täplis tutustutti Hemmon ystäväänsä Anttiin.

Hemmo venyttelee.

Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut kuin Strömsössä. Kun Leinonen huomasi Metsähallituksen salaa aloittelevan hakkuita kiistanalaisella ahmametsällä, hän vei asian eteenpäin. Sen seurauksena hänet mustamaalattiin Luonto-Liiton urkkijaksi, ”jonka elämä tullaan tekemään hankalaksi” ja hänen kuvauslupansa yritettiin valheilla estää. Leinonen otti tämän kunniana. Nykyään osa vanhaa ahmametsää on suojeltu.

Kun tutut ahmat katosivat kesän 2007 jälkeen, Leinonen kadotti erityisen mielenkiintonsa ahmoihin. Hän tiesi, miten paljon työtä uuden luottamussuhteen rakentaminen epäluuloisten elikoiden kanssa vaatisi. Häntä ei pienessä kuvauskojussa istuskelukaan enää houkuttanut. Iän mukanaan tuomaa mukavuudenhalua kenties, Leinonen tuumasi.

Kuvausreissut kuitenkin jatkuivat. Upeat maisemat, karhut, korppien huimat ilmaleikit, punapäiset palokärjet lumisessa metsässä ja satunnaiset ahmat tarjosivat silmänruokaa ja kuvauskohteita. Tunnelmalliset laavuyöt tähtitaivaan alla nuotion hehkussa kuuluvat Leinosen elämän hienoimpiin kokemuksiin.

”Ahmojen aika” tuntui päättyneen, kunnes vuonna 2019 Leinonen koki elämänsä yllätyksen. Kesyn oloinen ahma alkoi liikuskella hänen mökkinsä liepeillä. Sen käytös ja vanhat digi- ja valokuvat paljastivat, että ahma oli kuin olikin vanha tuttu Hemmo! Kolmentoista vuoden tauon jälkeen Hemmo oli tullut tapaamaan entistä lapsenpiikaansa.

Antti ja Hemmo jatkoivat siitä, mihin olivat vuonna 2005 jääneet. Hemmo omi lempipaikoikseen mökin kuistin ja portaat. Päiväunet se nukkui pihapöydällä ja yöksi hyyryläinen kömpi ”luolaansa” mökin alle.

Ukkojen aamupalaveri.

Ahmat ovat uteliaita ja leikkisiä, minkä Hemmo todisti puuhastelemalla ahkerasti mökin ympärillä. Kuistin räsymatto sai päivittäin kovaa kyytiä ahman terävissä kynsissä. Isännän saappaat Hemmo sisustusvimmassaan raahasi kuistilta keskelle pihamaata. Vaikka Hemmon puuhia oli hauska seurata, kuistilta toisinaan kuulunut öinen kolina ei liiemmin ilahduttanut mökin muita asukkaita.

Ahmat ovat tuntevia ja ”ajattelevia” olentoja. Niiden nimi johtaa harhaan, sillä ne eivät ole suursyömäreitä, ahmatteja. Ahmat vain varastoivat ruokaa kätköihinsä pahan päivän varalle ja pentujensa ravinnoksi. Valkokulma oli tässä puuhassa erityisen taitava, niinpä ”superäiti” kasvatti kaikkiaan 12 pentua maailmaan seitsemän vuoden aikana.

Nykyään ahmoja asustaa maapallon laajalla pohjoisella alueella parisenkymmentä tuhatta yksilöä. Ne ovat sopeutuneet karuihin oloihin fyysisten ominaisuuksiensa ja luontaisen peräänantamattomuutensa ansiosta. Kun ahmat rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, niiden kanta alkoi elpyä ja siihen kuuluu nykyisin vajaat 400 yksilöä.

Leinonen on silti huolissaan katoavista ahmametsistä ja luonnonmetsien jatkuvasta hävityksestä. Metsänhoito tarkoittaa hänen mukaansa käytännössä metsän saattohoitoa ylimitoitetun metsäteollisuuden tarpeisiin.

Antti Leinonen suree myös ihmisten ja luonnoneläinten välillä ammottavaa kuilua. Railo aukeaa suuremmassakin mittakaavassa. Ajattelija ja kirjailija Leena Krohn varoittaa tästä uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi".

Antti, Valkokulma, Täplis ja Hemmo onnistuivat rakentamaan sillan kuilun yli molemminpuolisen luottamuksen voimin. Tehkäämme samoin. Se on koko luomakunnan – ja meidän sen osana – pelastus.

Antti Leinonen: Mies ja ahma. Minerva. 2021. 178 s.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Pohdintoja ajasta ja ajattomuudesta

Leena Krohn laajentaa jälleen lukijan tajuntaa uudella esseeteoksellaan Mitä en koskaan oppinut. Hän kartoittaa niin oman aikamme hullutuksia kuin todellisuuden ja tietoisuuden ikiaikaisia mysteereitä.

Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille. Kun saan käsiini hänen uuden kirjansa, on kuin joulupukki olisi käynyt ja tuonut toivotun paketin.

Jo teoksen Mitä en koskaan oppinut (Teos) käärepaperi herättää odotuksia. Kuvittaja Marjaana Virta taitaa kirjan kannen teon. Riuskoin vedoin hän on piirtänyt kanteen sanan Krohn. Muuta ei tarvita, sillä me vannoutuneet fanit tiedämme, mitä se merkitsee: pohdiskeluja kysymyksistä, joihin ei ole olemassa vastausta, kysymyksistä parhaita.

Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Aika herätä” Krohn kiittää nuoruutensa neljää lausetta. Ne olivat hänelle tienristeyksiä, arvoituksia, jotka pakottivat hänet pysähtymään ja kysymään. Yhden lauseista kirjoitti Angelus Silesius runoelmaansa vuonna 1657 ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa”.

Mitä se merkitsee? Todellisuus on sisäisesti meissä. Se on omista kokemuksistamme ja pyyteistämme kyhätty, Krohn päättelee. Tiibetin buddhalaiset ovat samoilla linjoilla: Mieli on todellisuuden arkkitehti. Meille virtuaalimaailmoihin tottuneille todellisuus on ensimmäinen keinomaailma. Onko se vain unta, sisäisen maailmamme heijastumaa?

Silesiuksen säkeistö jatkuu: ”Heitä se pois, niin elät jo ikuisuudessa”. Krohnin mukaan ajatukseen kiteytyy hämmästyttävän varhain oivallettu suhteellisuusteorian ydin neliulotteisesta aika-avaruudesta. Näistä universumeista tinkimätön luonnonpuolustaja Krohn palaa maan pinnalle ja varoittaa: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi”.

Krohnin teksteissä syvälliset pohdinnat limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Leena Krohn sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1992. Kuva: Katri Lassila

Tietoisuus kuuluu todellisuuden ohessa Kronin laajan tuotannon kiehtoviin tutkimuskohteisiin. Nämä arvoitukselliset käsitteet ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. 

Tieteellinen tieto on rajallista, eikä tietoisuudelle ole kyetty luomaan teoriaa. Se koostuu kokemuksista, muistoista, tunteista, merkityksistä ja arvoista. Kukaan ei osaa koodata niitä ja luoda näin algoritmia tekoälylle.

Krohn on skeptinen paitsi tekoälyn myös Internetin suhteen. Se ei ole lunastanut lupauksiaan sananvapaudesta ja demokratiasta vaan tuonut tullessaan kontrollia, propagandaa, aggressioita ja luonut samalla alustan monenlaiselle rikollisuudelle. Entä missä viipyy suuri interaktiivinen hypertekstiromaani?

Kännykkä on versonut kehomme elimelliseksi jatkeeksi, jota ilman identiteettimme on hukassa. ”Polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä, kirjoitti aikoinaan Olavi Paavolainen aavistamatta, miten rähmälleen ihminen voikaan lyyhistyä.”

Luvussa ”Sormi huulilla” Krohn sivaltaa uutta suvaitsemattomuutta, jonka ilmenemismuodot hämmentävät. Yksi niistä on kulttuurisen omimisen käsite, joka teatterin piirissä on saanut aikaan suorastaan järjenvastaisia tilanteita.

Näyttelijän ammattitaito esittää jotain, mitä hän ei ole, ei sekään enää riitä. Hänen on oltava sitä, mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä. Krohnin ironia osuu naulan kantaan. Se naurattaa ja itkettää:

”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.”  Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään ”Hitler ja Blondi”.

Uussuvaitsemattomuuden viitoittamalla tiellä häämöttää myös fiktion loppu, sillä kuten Krohn toteaa, hyvä kaunokirjallisuus samoin kuin pilakuvat edellyttävät epäsensitiivisyyttä. Kirjailijan harras (poliittisesti epäkorrekti) toive onkin, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin mitä pikimmin.

"Kaiken mitä  teemme paikalle, teemme itsellemme."
Kuva: Hannele Salminen

Vaikka Leena Krohn aikoinaan päätti, ettei koskaan kirjoita omasta elämästään, uudessa teoksessaan hän kääntää katseensa silti menneisyyteensä. Tuleva menestyskirjailija oli jo lapsena himolukija, jolle kaikki kelpasi: Aku Ankka, Albert Camus’n Rutto, Kotilieden pesuainemainokset, Spoon River -antologia…

Helvi Juvosen runot lohduttivat Leenaa varhaisnuoruuden synkeinä vuosina. Baudelairen Pahan kukat puolestaan puki nuoren tytön sisäisen vilun tunteen sanoiksi. Runotyttö itse kirjoitteli melankolisia värssyjä. Sanojen musiikki vaivutti Leenan ekstaasiin, jonka lumoa opettajan ääni vain häiritsi. Keskityin omiin ajatuksiini, sanojen jonoihin, jotka tungeksivat ja kompastelivat päässäni.

Koulu meni huonosti, kunnes lukiossa Krohnin tiedonhalu säpsähti hereille ja alkoi kasvaa. Tiedonjano ei edelleenkään näytä sammumisen merkkejä, päinvastoin. Kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. Edellisessä teoksessaan Kadotus hän taikoo kuolleet esineet henkiin pohtiessaan – jälleen kerran – todellisuuden luonnetta taiteiden yön tiimellyksessä.

Niinpä yllätyin, kun Krohn tunnustaa esseekokoelmassaan, ettei hänellä ole mielikuvitusta! Hän kertoo olevansa vain kirjuri, jonka sanat ja ajatukset nousevat tyhjentymättömästä yhteistiedon sammiosta. ”Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi.”

Lukiessani Leena Krohnia minulle käy samoin. Hänen ansiostaan mieleni alitajuisista perukoista nousee ajatuksia ja tunteita, jotka tunnistan, mutta joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Krohnille kieli onkin ”kolmas silmä”, jolla hän tekee maailman näkyväksi paitsi itselleen myös meille lukijoille.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos. 2021. 234 s.

Sirkku Salovaara: La mia Italia

”Italia on myös mielentila”

Sirkku Salovaara vie lukijan kolmenkymmenen vuoden kokemuksellaan italialaisen elämänmenon värikkäisiin pyörteisiin teoksessaan La mia Italia. Matkan jälkeen lukija ei voi kuin huokaista: Ihana, mahdoton Italia.

Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara huomauttaa esipuheessaan, ettei hänen uusi kirjansa La mia Italia (Kirjapaja) ole matkaopas eikä elämäkerta. Hyvä niin, sillä hänen elävästi kirjoittamansa teos avaa tekijän omien kokemusten ja kommellusten kautta näkökulmia vastakohtien maan vähemmän tunnettuihin puoliin sen eri kolkissa.

Italiaa ei ole vain yksi, vaan niitä on monia, kuten Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki italiani (Kirjapaja, 2017) toteaa: ”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta”. Salovaara kuvaa näitä italialaisen luonteen eroavuuksia kärjistetysti kaskulla, jolla – näkökulmasta riippuen – on vinha perä:

Milanossa sanotaan: ”Nähdään huomenna kello kymmenen”. Firenzessä sanotaan: ”Nähdään kymmenen maissa”. Napolilaiset puolestaan toteavat: ”Nähdään”.

Italiassa puhutaan myös monia eri kieliä ja murteita. Paras paikka oppia ”Oikeaa Italiaa” on kielen syntysijoilla, Salovaaran kotikaupungissa Firenzessä, joka tarjoaa ulkomaalaisille lähes sata opinahjoa tätä tarkoitusta varten. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä firenzeläisilläkin on oma kansankielensä vernacolo. Nopeasti puhuttuna sen ymmärtäminen voi olla haasteellista.

Vernacolosta huolimatta Firenze on silti Italian kirjakielen kehto. Aina, kun italialaisen nykyromaanin isänä pidetty milanolainen Alessandro Manzoni (1785–1873) aloitti uuden romaanin, hän tuli Firenzeen ”puhdistamaan” kieltään: ”Tulen huuhtomaan vaatteeni Arno-joessa”.

Puhuttu kieli ei useinkaan riitä italialaiselle ilmaisemaan kaikkia viestiin haluttuja vivahteita. Silloin tarvitaan käsiä, joiden välittämillä merkeillä on oma tarkka koodistonsa. Joku saattaa esimerkiksi sanoa: ”Luigi on sitten hyvä tyyppi”, mutta samalla käden sormet menevät suppuun ja sanovat: ”Et kai luule, että se on totta?”.

Sirkku Salovaara on työskennellyt monille
suomalaisille medioille.
Kuva: Massimo Sestini

Meillä jäyhillä suomalaisilla ja vilkkailla italialaisilla on tiettyjä eroja. Kun suomalainen hakee mökiltään rauhaa ja hiljaisuutta, italialainen sen sijaan varaa vuodesta toiseen lomallaan saman rantatuolin päivänvarjoineen täpötäydeltä uimarannalta. Siellä ihmiset väittelevät äänekkäästi päivän politiikasta, ja lapsilaumat mekastavat, mutta ei se ketään haittaa, sillä italialaisten melutoleranssi on korkealla.

Koronapandemian iskiessä Suomessa tyhjenivät vessapaperihyllyt (en vieläkään ymmärrä miksi?). Italiassa sen sijaan hamstrattiin pastaa. Ei ihme, sillä pasta on italialaisen keittiön peruspilari. Rooman alapuolella peräti 99 % kansalaisista syö pastaa vähintään 4-5 kertaa viikossa. Pastalaatuja on satoja, eikä oikean pastamuodon valinta ja sen oikeaoppinen valmistus ole suinkaan läpihuutojuttu.

Italian saappaankorossa Apuliassa nautitaan perinteistä pastaa nimeltä orecchiette alle cime di rapa (korvanmuotoista orecchiette-pastaa nauriinnaattien latvojen kera). Kun Salovaara tiedusteli italialaiselta ystävältään, miksi reseptissä mainitaan pastalaatuna aina vain orecchiette? tämä vastasi ihmeissään: ”Koska se on niin. On aina ollut”. Perinteistä ei ole tinkimistä.

Italialaisillakin on oma saunansa. Kylpyläkeskus Stufe di Neronessa (Neron liedeillä) pääsee nauttimaan ”roomalaisista löylyistä” Napolin taustalla kohoavan Vesuviuksen uumenista pulppuavan kuuman veden ja höyryjen kyllästämissä luolissa.

Tältä tuliperäiseltä alueelta löytyy Danten Jumalaisessa näytelmässään mainitsema Luciferin maallinen asuinsija 4000 vuotta sitten sammuneen tulivuoren kraatteriin syntyneestä Lago d’Avernosta. Perinpohjaisten tutkimusten ja monimutkaisten matemaattisten laskelmiensa jälkeen Galileo Galilei vahvisti tiedon: sisäänkäynti helvettiin sijaitsi juuri siellä.

Averno-järven myyttiset rannat inspiroivat yhdysvaltalaisen, Italiassa tuntemattoman runoilijan Louise Glückin kirjoittamaan mytologiaan pohjaavan runoteoksen elämästä ja kuolemasta nimeltään Averno. Pieni napolilainen kirjakauppa-kustantamo Librerie Dante & Descartes otti riskin ja julkaisi sen italiaksi nimen innoittamana vuonna 2019.

Kulttuuriteko kannatti. Kun Glück seuraavana vuonna 2020 voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, teos myytiin loppuun puolessa päivässä.

Marina Corricella, L'Isola di Procida.

Kirjoittajan oma elämänpolku kommelluksineen mutkittelee kertomusten lomassa ja avaa tirkistysaukkoja italialaisen arjen niin ihastuttaviin (yhteisöllisyys) kuin vihastuttaviinkin (byrokratia!) ilmiöihin. Näistä Salovaara kirjoittaa niin elävästi ja lämmöllä, että lukijassa väkisinkin nousee matkakuume. Haluaisin koluta syrjäisiä pikkukyliä kuten Basilicataa ja L’Isola di Procidaa, kokeilla cavatelli-pastan tekoa, istahtaa Neron liedelle…

Koronapandemian aikana tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Mutta, kuten Salovaara huomauttaa, Italia on myös mielentila. Siihen upotakseen ei tarvitse kuin avata La mia Italia ja lähteä sen siivin nojatuolimatkalle ihanaan, mahdottomaan Italiaan.

Sirkku Salovaara: La mia Italia. Ihana, mahdoton Italiani. Kirjapaja, 2021. 224 s. 

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

”Rautanyrkki samettihansikkaassa”

 Palkittu toimittaja, venäjäntuntija Anna-Leena Laurén väittää toiveikkaasti, että Venäjällä on käynnissä muutos parempaan. Uudessa teoksessaan Samettidiktatuuri – vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä hän antaa äänen ihmisille, joille nykytila ei kelpaa.

Olemme jälleen tehneet yhteistyötä toimittaja Hilkka Kotkamaan kanssa ja tutustuneet Anna-Lena Laurénin opastuksella venäläiseen elämänmenoon. Hilkan haastattelussa hän kertoo omista tämän hetkisistä tunnelmistaan.                                  

– Sametti on päältä pehmeää ja sisältä kovaa. Venäläiset kutsuvat itsekin järjestelmäänsä samettiseksi diktatuuriksi, joka on päältä pehmeää ja sisältä kovaa. Näin he erottavat nykytilan oikeasta diktatuurista, joka vallitsi Neuvostoliitossa, toteaa Anna-Lena Laurén. 

Hän on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan-kirjeenvaihtaja sekä Suomen Kuvalehden kolumnisti.

Tietokirjassaan Samettidiktatuuri (Teos) Laurén antaa taustaa kysymyksille, miksi Venäjällä osoitetaan nyt mieltä, miksi protestoijat nujerretaan ja ihmisiä edelleen vangitaan tekaistuin perustein? Venäjällä ei ole tavatonta sekään, että pienyrittäjä tai menestyvä työntekijä menettää kaiken vain siksi, että joku viranomainen haluaa hänen liiketoimintansa tai omaisuutensa.

Omaperäiset ajatukset eivät Venäjällä saa ilmaa siipiensä alle, eikä kova työ kannata. Tämä on mahdollista, sillä korruptio läpäisee koko yhteiskunnan, ja oligarkit kahmivat etuja itselleen. Lisäksi ”Putinin hallinnon pahimpia puolia on, että yhteiskunta rankaisee kaikkia, joilla on ideoita”, Laurén kirjoittaa.

Kun Laurén muutti Venäjälle vuonna 2006, toimittajat pääsivät vielä haastattelemaan viranomaisia. Työ on nykyään hankalaa, sillä haastatteluja ei enää anneta. Kremlin propaganda ja vihamielisyys länttä kohtaan ovat vaikuttaneet moniin venäläisiin. He ovat epäluuloisia, eivätkä edes tavalliset ihmiset halua antaa haastatteluja kadulla tai kertoa nimiään.

– Tietoa saa monologina ei dialogina. Kremlin syöttämä viha länttä kohtaan alkaa vaikuttaa laajoihin kansanjoukkoihin. Onneksi Venäjällä on edelleen paljon rohkeita, fiksuja ja avuliaita ihmisiä. Tutkivan journalistin työ voi olla hengenvaarallista – ei ulkomaalaisille – vaan venäläisille toimittajille. Silti moni tutkii korruptiota ja talousrikollisuutta ja levittää tietoja netin kautta.

Anna-Lena Laurén on asunut Pieta-
rissa ja Moskovassa 20 vuotta.
Kuva: Hilkka Kotkamaa

Laurén on työssään tavannut yritteliäitä ihmisiä, joilta on viety kaikki – työ, omaisuus, ihmisarvo – mutta ei rohkeutta taistella ja puolustaa etujaan. Nämä sitkeät ihmiset inspiroivat hänet kirjan tekoon.

– Venäjä muuttuu, koska siellä on opittu käyttämään sosiaalista mediaa. Demokratiaa siitä ei silti tule koskaan. Verrattuna määrätietoisesti ja rauhallisesti maailmanvaltaansa rakentaviin kiinalaisiin Kremlkin on täynnä venäläisen suurimperiumin rakentajia. He ovat kuitenkin tunteella pelaavia suurisuita, jotka osaavat kaavailla globaalia suurvaltaa, mutta eivät pysty toteuttamaan suunnitelmiaan.

– Virkamiehet rohmuavat itselleen rahaa ja etuja. Varoja ei kuitenkaan sijoiteta oman maan kehittämiseen, vaan ne viedään veroparatiiseihin ja Kyproksen pankkeihin ja niillä ostetaan luksushuviloita Italiasta ja Miamista.

– Korruptio on Venäjällä niin syvällä, että vain tietyt uudistukset onnistuvat. Hallintoa on pystytty digitalisoimaan ja Moskovaan on rakennettu pyörätiet, mutta esimerkiksi suurkaupungin jätehuoltoon ei kukaan halua sijoittaa, joten se on rempallaan.

Laurén ei lakkaa ihmettelemästä, miten Venäjä toisinaan on voimallaan ylvästelevä suurvalta, kunnes se muuttuu taas marisevaksi lapseksi, joka suuttuu pienimmästäkin kritiikistä. Maassa velloo neuvostonostalgia. Esimerkiksi Neuvostoliiton toimintaa toisessa maailmansodassa pidetään niin sankarillisena, että sen vähäinenkin kritisoiminen on ”valheen levittämistä” ja laissa kielletty.

Stalinin vainojen hirmuteoista puhuja tuomitaan vankilaan tekaistuin perustein. Näin kävi historioitsija Juri Dmitrieville, joka 25 vuoden ajan dokumentoi perinpohjaisesti Stalinin joukkohautoja Karjalassa. Suurin niistä sijaitsee Sandarmohin mäntykankaalla. Sinne on haudattu yli 9 000 ihmistä, jotka edustavat 58 eri kansallisuutta: venäläisiä, suomalaisia, karjalaisia, ukrainalaisia, puolalaisia…

Moskovassa pidätettiin tuhansia mielenosoittajia tammikuussa.
Kuva: Grigory Vorobjov

Anna Soudakova on kirjoittanut aiheesta vaikuttavan omakohtaisen teoksen Mitä männytnäkevät. Kirja kertoo hänen sukunsa vaiheista Stalinin vainoista nykypäivään.

– Venäläisillä on kova tarve löytää tapahtumia ja ilmiöitä, jotka todistavat, etteivät länsimaat ole yhtään sen parempia kuin Venäjä. Päinvastaiseen ilmiöön en ole törmännyt länsimaissa. Usein ihmettelenkin, onko venäläisillä sittenkin huono itseluottamus? He ihailevat liioittelua ja oman edun härskiä ajamista ja siksi heitä puhuttelevat sellaiset rajoja ja moraalia rikkovat tyypit kuin Donald Trump, James Bond ja Katto Kassinen, Laurén toteaa.

Putin on sanonut, että liberalismi on aikansa elänyt ideologia. Hänen harmikseen ulkomaille hanakasti muuttavat venäläiset eivät silti muuta liberalismia arvosteleviin Puolaan tai Unkariin, vaan he tahtovat Saksaan, Britanniaan ja muualle vanhaan Eurooppaan.

– Länsi perustuu luottamukseen ja solidaarisuuteen, Venäjä sen sijaan propagandaan, mustavalkoisuuteen ja kyynisyyteen. Länsi on valitettavasti lähentynyt Venäjää, eikä päinvastoin kuten luulin vielä parikymmentä vuotta sitten.

– Minulta kysytään usein, miksi olet niin kiinnostunut vankileireistä Venäjällä? Kysyn itse, eikö teitä kiinnosta maanne vankileirien historia, sillä onhan niissä ollut 18 miljoonaa kansalaistanne? Vastaukseksi saan tuhahduksen: sellaista nyt löytyy kaikkien maiden historiasta.

Venäjällä huumorikin on Kremlin talutusnuorassa. Vitsejä ei saa vääntää hallinnon kompasteluista, mutta blondeja, mustia, muslimeja ja homoja voi pilkata vapaasti.  Asiat ovat kuitenkin muuttumassa. Esimerkiksi #metoo-liikkeen ansiosta naisia jahdannut radiojohtaja sai tuomion seksuaalisesta ahdistelusta. Edes kotona ja töissä raatava nainen ei suostu enää katselemaan juoppoa miestään. Hänkin alkaa oppia arvonsa.

Aleksei Navalnyin myrkytystä hoitaneet lääkärit ovat
oudosti menehtyneet äkillisesti.Kuva: Kirill Kudryavtsev

Anna-Lena Laurénin mukaan Aleksei Navalnyi on tärkein oppositiojohtaja. Hän hallitsee sosiaalisen median, joka Venäjällä on vapaa päinvastoin kuin Kiinassa. Länsi ei silti olisi tyytyväinen, jos hänestä tulisi presidentti, sillä hän on nationalisti. Navalnyi on vaarallinen hallinnolle, koska hän esittää rohkeaa kritiikkiä Putinia ja hänen korruptoitunutta lähipiiriään kohtaan.

Viimeisten tietojen mukaan sairasta Navalnyitä kidutetaan edelleen vankilassa herättämällä hänet öisin tunnin välein. Viranomaiset sanovat haluavansa varmistaa, ettei hän karkaa! Näin he näyttävät, että voivat tehdä mitä tahtovat, eikä sille kukaan mahda mitään.

Anna-Lena Laurén kirjoittaa asiantuntevasti ja analyyttisesti. Samalla hänen tekstinsä on niin luontevaa ja mukaansatempaavaa, että lukiessa tuntuu kuin istuisin teellä hänen seurassaan kuuntelemassa, kun hän kertoo absurdeista kokemuksistaan venäläisen arjen syövereissä.

Vallanpitäjät kiristävät otettaan Venäjällä samaan aikaan kun mielenosoitusten osallistujamäärä kasvaa. Mihin ”samettidiktatuuri” on menossa? Mikä sitä tulevaisuudessa odottaa? Sitä voi vain arvailla, sillä kaikki on mahdollista, kuten Laurén toteaa: ”Kukaan ei tiennyt, että Neuvostoliitto hajoaisi, mutta jälkeenpäin se tuntui itsestään selvältä”.

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri (Sammetsdiktaturen). Ruotsista suomentanut Kaisa Sivenius. Teos, 2021. 192 s. 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

”Röyhkeä. Ja aivan helkkarin hyvä.”

Karin Smirnoffin oivalliset kirjoittajanlahjat nostivat hänen esikoisteoksensa Lähdin veljen luo August-palkintoehdokkaaksi Ruotsissa. Omaperäinen psykologinen trilleri laajenee taidokkaaksi pohdinnaksi maailmaan heitetyn ihmisen ponnisteluista.

Juttuni otsikon olen lainannut Svenska Dagbladetilta. Ruotsalainen media on kautta linjan ylistänyt Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -teosta (Tammi) superdebyytiksi. Kriitikko ei tällaista hehkutusta purematta niele. Mutta purtuani ja nieltyäni Jana Kippo -trilogian aloittavan teoksen on pakko yhtyä kuoroon: On se helkkarin hyvä.

Smirnoff menee muitta mutkitta suoraan asiaan iskevällä tyylillään: ”Lähdin veljeni luo. Linjurilla rantaa myöten ja eenelosen varressa pois. Siitä sitten kävellen kylää kohti”. Kertoja, kolmikymppinen Jana Kippo palaa kotiseudulleen, pieneen kylään smalångeriin Pohjois-Ruotsissa.

Janan kaksoisveli bror on törmännyt karikkoon: hän elää entisessä kotitalossa pelkällä viinalla ja tupakalla. Jana on päättänyt siivota pois hänelle läheisen veljen ahdistuksen, mutta epäilys kalvaa: ”Tulinkohan liian myöhään?”.

Karin Smirnoff ei piittaa pilkuista: ”Hieno pyssy sanoin onko se uusi ja veli nyökkäsi”. Ihmistensä nimetkin hän kirjoittaa luontevasti: ”mariabrännström”. Näin tehdessään hän luo tekstiin intiimin, puheenomaisen tunnelman. Outi Mennan suomennos kuulostaa niin aidolta, että pysähdyin välillä miettimään, miten tämä on ruotsiksi kirjoitettu?

Rankat lapsuusmuistot insestistä ja väkivallasta piinaavat kaksosia. Ne kuplivat mielen pohjamudissa eivätkä anna rauhaa. Jana pakeni Tukholmaan taidekouluun heti kun kykeni. Hänen hahmoaan on verrattu Millennium-trilogian Lisbet Salanderiin. Näin pitkälle en menisi, mutta kyllä Janastakin särmää löytyy: ”Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihästää talikolla”.

Jos ihmisiin ei olekaan luottamista, niin tuttu luonto ottaa Janan avosylin vastaan: ”Tämä oli minun lapsuuteni metsä. Kippometsä joka silitti selkääni havuisilla käsillään”. Vaikka Jana on menevää lajia, hän päättää jäädä – ainakin vähäksi aikaa – ja pestautuu seudulle kotihoitajaksi.

Homma vaatii hermoja ja mustaa huumoria, sillä päivät etenevät ”tarjoten vaihtelua vain ulosteen löysyydessä”. Asiakkaatkaan eivät aina toivota tervetulleeksi: ”…painu helvettiin senkin sossu saatana ei täällä mitään apua tarvita”.

Esa Suurion valokuvateos (osa)
In The Dark.

Kertomuksen punaisena lankana kiemurtelee Janan suhde januskasvoiseen johniin. Demonit ja feromonit käyvät kiivasta kamppailua heidän välillään.

 Seksikohtausten kuvaus pesee rehellisyydessään monet vastaavat yritelmät. ”Sormet etenivät hitaasti. Kesti ikuisuuden ennen kuin ne ehtivät häpyhuuliini jotka kirvelystä ja pakotuksesta huolimatta kiljuivat lisää.”

Janan mielestä heidän suhteessaan ei ole kyse rakkaudesta vaan pikemminkin seksinhimosta ja riippuvuudesta. Hän katselee niin johnia kuin muitakin kyläläisiä tarkalla psykologisella silmällä yrittäessään saada selkoa menneisyyden tapahtumista. Se ei ole helppoa, sillä totuus taipuu ihmisten kertomien erilaisten versioiden mukana.

John tekee muistikuvistaan taidokkaita maalauksia. ”Maalaan tieni muistojen syvimpään ytimeen”, hän selittää yrittäessään taiteenteon kautta ymmärtää mennyttä. Tähän Jana toteaa kuivasti: ”Toivottavasti sinulla on paletissa tarpeeksi punaista väriä”.

Jana huomaa tahtomattaan astuneensa salaperäisen marian saappaisiin, jolla näyttää olevan valtaa ihmisiin kuolemansakin jälkeen. Tällaiset salaisuudet, yllättävät käänteet ja paljastukset pitävät minut niin tiukasti pihdeissään, etten malttaisi laskea kirjaa käsistäni.

Rytmikkäällä, elävällä kielellään Smirnoff takoo tahtia tarinaan, joka ei lepohetkiä tai suvantopaikkoja tarjoa. Hän kirjoittaa vereslihaisesti kuin elämä itse istuisi olkapäällä neuvomassa.

Karin Smirnoff

On vaikea uskoa, että autioituvan pohjoisruotsalaisen kylän elämänmenosta saa aikaan näin mehukasta draamaa. Rakkaus kuitenkin näyttää syrjäkylilläkin mahtinsa ihan samoin kuin missä hyvänsä muualla. 

Kun se pettää: ”Toiset ampuvat itsensä ja toiset tukkivat reiät joista tunteet voisivat tihkua sisään”. Jana taitaa puhua kokemuksesta.

Hänen särmikäs hahmonsa kiehtoo. Antisankari taivaltaa tinkimättä omaa kuoppaista tietään, vaikka välillä eksyykin siltä. Janan kujanjuoksu jatkuu, ja hän on valmis uusiin koitoksiin: 

”Rohtunutta alahuulta kirveli. Pursotin nokareen helosantuubista ja levitin voidetta huuliini sekä pakkasenpuremille poskille. Sitten menin alas”.

Tunnustan: Olen koukussa, tätä on saatava lisää, sillä moni seikka jäi vielä kutkuttamaan uteliaisuuttani. Onneksi toiveeni toteutuu, sillä Jaana Kippo -trilogian toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy ensi vuonna.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror). 

Ruotsista suomentanut Outi Menna. Tammi, 2021. 294 s.

Yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta Ruotsissa myyneestä trilogiasta on tekeillä televisiosarja, jonka tuotantoyhtiö on maailmanmaineeseen nousseen Silta-sarjan taustalla.

Esa Suurion valokuvanäyttely United Faces Galleria4-Kuudessa 2.4. saakka.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

Tuntuu kuin Éric Vuillard olisi ollut itse mukana historiallisessa Bastiljin valtauksessa, sillä niin elävästi hän kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen käynnistänyttä tapahtumasarjaa teoksessaan 14. heinäkuuta.

”Kertomus ei ole sepitettä, vaan kaikki nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistojen kätköistä.”

Näin kirjoittaa Érik Vuillardin kirjan 14. heinäkuuta (Siltala) kääntäjä Lotta Toivanen saatesanoissaan. Hän on suomentanut myös Vuillardin edellisen, Ranskan Goncourt-palkinnon voittaneen teoksen Päiväkäsky. Toivanen palkittiin sen korkeatasoisesta käännöksestä J.A. Hollo -palkinnolla viime vuonna.

Uudessa teoksessaan Vuillard tempaa lukijan vauhdilla mukaan historian saranakohtaan, jonka jälkeen maailma ei enää ollut ennallaan. Tapahtumien melskeessä Bastiljin keskiaikainen linnoitus, jonka rakentaminen oli kestänyt 12 vuotta, tuhottiin päivässä 14. heinäkuuta 1789.

Vuillard höystää kertomustaan lukuisilla arkistojen kätköistä penkomillaan historiallisilla yksityiskohdilla. Hän siirtyy notkeasti tyylilajista toiseen, yltyy puhekielestä ja kaskuista suorastaan runolliseksi. Hän luettelee henkilöiden nimiä, ammatteja ja asuinpaikkoja hengästyttävään tahtiin antaessaan kasvot ja äänen tavallisille, sorretuille ihmisille.

Ranskassa riehui noihin aikoihin nälänhätä. Työläisiä ja työttömiä kuoli nälkään, mutta etuoikeutettu porvaristo vaurastui siirtomaiden ja teollisuuden tuotoilla. Ranska oli vararikon partaalla, silti pörssissä keinoteltiin valtionlainoilla. Kansan ääntä ei haluttu kuulla, eikä sitä huolittu säätykokoukseen. Ristiriita oli räikeä.

Kun kuninkaallisen tapettitehtaan omistaja Jean-Babtiste Réveillon ilmoittaa huhtikuussa alentavansa työntekijöidensä palkkoja, kansan raivo kiehahtaa yli äyräiden. Väkijoukko valtaa tehtailijan suuruudenhullun palatsin Folie Titonin ja panee sen tuusannuuskaksi. Kolmas sääty testaa lihaksiaan, katsoo, miten pitkälle se voi mennä.

Kuninkaan hovissa Versailles’ssa, parinkymmenen kilometrin päässä Pariisista, törsäilevä elostelu jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuningas Ludvig XVI metsästelee kuten yleensä ja kuningatar Marie-Antoinette pelehtii palatsissa rakastajansa ruotsalaiskreivi Axel von Fersenin kanssa.

Érik Vuillard on palkittu ranskalai-
nen kirjailija. Kuva: Melania Avanzato

Vuillard myöntää, että hänen (ilkkuen) luettelemiaan hovin ylenpalttisia tapoja voisi luulla absurdiksi sepitteeksi. Ne ovat kuitenkin surullisen totta. ”Kuninkaan makuuhuoneessa on neljä kellomestaria, joista yhden tehtävänä on pelkästään vetää aamuisin hallitsijan rannekello.”

Pariisissa köyhälistö on vaihtanut raatamisen kiivailuksi. Kaduilla huudetaan ja kiroillaan, kapakoissa kilistellään tuoppeja ja pidetään palopuheita. Nuori asianajaja Camille Desmoulins nousee Foy-kahvilan pöydälle ja pitää ensimmäisen puheensa.

Vaikka hän änkyttää, sanat uppoavat kuulijoihin ja valavat uskoa: ”Kaukana kielen menueteista ne antavat merkin, joka on käsittämätön mutta jonka kaikki silti ymmärtävät. Hän puhuu tavallisen ihmisen sanoilla”.

Kymmentuhatpäinen väkijoukko ryöstää Invalidisairaalan varastosta aseita, joilla puolustautua kuninkaan joukkoja vastaan. Kaiken sekasorron ja melskeen yläpuolella Bastiljin linnoitus kohoaa vallan synkkänä monumenttina kahdeksan torninsa ja kolme metriä paksun yhdysmuurinsa suojelemana.

Aikakirjojen mukaan lähes puolet kaupungin asukkaista, likimain kaksisataatuhatta henkeä velloi Bastiljin ympärillä 18. heinäkuuta. Koska kaikille ei riittänyt kivääreitä, neuvokkaat valtaajat tempaisivat verhotangon keihääkseen tai tuolinjalan kepakoksi.  Paremman puutteessa korkkiruuvikin kelpasi aseeksi.

Jean-Pierre Louis Laurent Hovelin maalaus
Bastiljin valtauksesta.

Vuillard tunnustaa, ettei tiedä, mitä heinäkuun 14. päivänä oikeastaan tapahtui. Säilyneet aikalaisselostukset ovat puutteellisia, paisuteltuja jopa vääristeltyjä. Miten siis kertoa siitä, mistä ei ole tietoa?

Vuillard on ratkaissut ongelman ravitsemalla mielikuvitustaan arkistojen löydöillä. Hän on sulautunut nimettömään väkijoukkoon, eläytynyt valtaajien kohtaloihin ja päätellyt asioita ”lukumääristä, turuilla ja toreilla kerrotuista kaskuista, taskunpohjalta löytyneistä esineistä, …”. Hän kutsuu meidät mukaan valtaukseen:

”Kuvitelkaa synkkä myrskytaivas, hiostava länsituuli, kasvoihin liimautuvat hiukset, silmiä ärsyttävä pöly, mutta ennen kaikkea: kuvitelkaa tuo väkijoukko ojanpientareilla, talojen ikkunoissa, puissa, katoilla, kaikkialla.”

Näin pitää historiasta kirjoittaa: on herätettävä mennyt henkiin niin elävästi, että lukijan ajantaju katoaa ja hän uppoutuu kertomukseen kuin jännittävään elokuvaan. Vuillard vyöryttää linnoituksen valtauksen kirjansa sivuille niin autenttisesti, että näen hänet ryntäämässä etujoukoissa kohti Bastiljin portteja talikko tanassa.

Kun Lotta Toivanen tapasi Érick Vuillardin Helsingissä lokakuussa 2019, hän ”totesi kirjoittavansa nykyajasta historian kautta”. Tämä luo Vuillardin teokseen uuden ulottuvuuden. Historia toistaa itseään, joten siitä voi oppia.

Panssarivaunuja Myanmarin Yangonissa
14. helmikuuta 2021.

Ranskan suuresta vallankumouksesta alkoi uusi aika, joka toi muassaan ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteen. Nyt näitä perusarvoja horjutetaan jälleen monin paikoin: Hong Kongissa, Myanmarissa, Venäjällä, Euroopassakin. Heinäkuun 14. päivän tapahtumat ovat surullisen ajankohtaisia tälläkin hetkellä.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

(14. Juillet). Ranskasta suomentanut  Lotta Toivanen. Siltala, 2021. 206 s.