Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Kahden asunnon kurimuksessa

Annamari Marttinen kuvaa piinallisen elävästi päähenkilönsä epätoivoa ja häpeää, kun kahden asunnon loukku napsahtaa kiinni. Ainoan pakotien Häiriömerkintä-romaanissa tarjoavat kohtalokkaat pikavipit.

On miltei mahdotonta kuvitella, miltä tuntuu, kun elämässä kaikki aiemmin itsestään selvä katoaa. Nyt sitä ei enää tarvitse kuvitella, sillä niin hyytävän konkreettisesti Annamari Marttinen tuo tilanteen ahdistavat tunnelmat lukijan iholle romaanissaan Häiriömerkintä (Tammi).

Ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan blogissani. Hän haastatteli kirjailijaa, jolla on aiheesta omakohtaista kokemusta.

– Kirjailija minussa kiinnostuu asioista, jotka ovat jollakin tapaa vaikeita, tabuja. Törmäsin velka-ahdinkoisten ihmisten tarinoihin nettiartikkeleissa sattumalta ja näin jonkin TV-haastattelun aiheesta, joka alkoi muhia päässäni.

– Sitten koin itse vuonna 2018 kahden asunnon loukkutilanteen, mikä sinetöi halun kirjoittaa siitä. Oman kokemukseni kautta sain syvyyttä aiheeseen. Kirja on kuitenkin täysin fiktiivinen.

Nelikymppinen Karoliina luottaa huoliteltuun kiinteistönvälittäjään, kun tämä lausuu vakuuttavasti kohtalokkaat sanat: sinun asuntosi menee kyllä kaupaksi, myyntiaika on korkeintaan kolme kuukautta.

Melkein saman tien Karoliina ostaa itselleen ja vuoroviikoin luonaan asuvalle teini-ikäiselle tyttärelleen uuden, isomman asunnon. Kahden asunnon loukku on viritetty. Sitä Karoliina ei aavista suunnitellessaan täyttä remppaa uuteen asuntoon. Lainaa on helppo saada, sillä onhan hänellä vakituinen työpaikka autoliikkeen sihteerinä.

Kuukaudet kuluvat, eikä entinen asunto tunnu kiinnostavan ostajia. Tieto ei kuitenkaan laimenna iloisten tupareiden tunnelmaa: ”Aivan uskomaton kämppä”.  Kun Karoliina irtisanotaan fuusion seurauksena pari kuukautta muuton jälkeen, pelko kouraisee syvältä.

”Pelko imeytyi tiiviinä vaippana ympärilleni samalla sekunnilla kun heräsin. Se oli kuin käärinliina joka oli kasteltu jäisessä vedessä ja joka kietoutui ympärilleni varpaista päälakeen.”

Annamari Marttinen kuvaa ihmisiä,
jotka joutuvat kohtaamaan suuria 
elämänmuutoksia.
Kuva: Jarno Saarimies

Marttinen valaisee tarkalla psykologisella silmällä Karoliinan epätoivoa ja ahdistusta. Hänen tunteidensa turbulenssia hämmentää kaiken lisäksi häpeä, sillä kasvot on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä: ”Nauru kun naurulle ei ole syytä, ei edes hymylle, kun nauru nousee suojaamaan kasvoja, peittämään kauhun”.

Kirjailija paljastaa, ettei koskaan suunnittele romaanejaan etukäteen, eikä tiedä, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu tai miten kirja päättyy.

– Kirjani syntyvät siinä hetkessä kun kirjoitan. Henkilöt alkavat viedä tarinaa, ja kirja kirjoittaa itse itseään. Tässä on kirjoittamiseni lumo. Ensimmäinen versio oli rakenteeltaan valmis ilman tarvetta muuttaa isoja linjoja. Koko prosessi vei noin vuoden.

Marttinen loihtii elävällä kielellään kohtauksia, joita katselen sieluni silmin kuin elokuvaa. Kun kiinteistönvälittäjä ilmoittaa lähtevänsä lomalle Thaimaahan, Karoliinan valtaa pakokauhu.

”Halusin takertua Jyrki Jämseniin, puristaa hänen siistien suorien housujensa lahkeet tiukasti nyrkkeihini ja jäädä niihin roikkumaan, hilautua lattiaa pitkin hänen perässään.”

Karoliinalla ei ole ketään todella läheistä ihmistä, joka voisi auttaa, eikä turvaverkkoa, johon pudota. Niinpä hän lahkeiden sijaan takertuu kohtalokkaaseen oljenkorteen: pikavippiin. Sen ottaminen on tehty helpoksi: valitse vain sliderilla sinulle sopiva lainasumma ja maksa takaisin, kun sinulle sopii. Näytöllä vilistävät nollat ovat kuin rauhoittavia tabletteja, jotka tukehduttavat Karoliinan ahdistusta.

Marttisen mielestä pikavippifirmojen toimintaa pitäisi suitsia lainsäädännöllä tiukemmin:

– Korot voivat olla käsittämättömiä. Juuri ne ajavat velka-ahdinkoiset ihmiset entistä syvempään ahdinkoon. Velallinen yrittää lyhentää lainaa, joka itse asiassa ei juuri lyhene korkojen takia.

Ikkuna. Kuva: Hannele Salminen

Maksuhäiriömerkinnän uhka ajaa Katariinan epätoivoisiin kuvitelmiin: ryhtyisinkö huoraksi vai tappaisinko itseni, minullahan on vakuutus? Omien hautajaisten suunnittelu helpottaa oloa hetkeksi ja vie ajatukset pois nykyhetkestä.

Velkojat hyökkäävät Karoliinan yksinäiseen kuplaan monelta suunnalta. ”Läppäri oli kuin pommi, kaikki se mikä minua vaani koko ajan, oli sen sisuksissa.” Lipaston laatikosta pursuavat avaamattomat karhukirjeet tuntuvat kivittävän hänet elävältä.

Häiriömerkinnän tarina riipaisee, sillä se koskee niin monia, joilla on sama tilanne päällä. Marttinen sukeltaa Karoliinan riipaisevaan kohtaloon niin eläytyen, että hetken uskon sen olevan totta.

– Kun kirjoitan, en säästele itseäni, vaan tyylini on kuvata kaikkea säälimättä, mahdollisimman tarkasti ja kaunistelematta. En tiedä, mistä taito kuvata tällä tavalla tulee, mutta siksi varmaan olen kirjailija, Marttinen pohtii.

Vihdoin Katariinalle alkaa tipahdella pieniä toivon murusia, ja hänen synkällä taivaanrannallaan kajastelee heikkoa valoa. Hän oivaltaa, ettemme ole yksin. On kohdattava tosiasiat ja pyydettävä apua. Häpeän aika on ohi.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. 325 s. 

Pirkko Koskenkylä: Vain muutos on pysyvää

Kun kohtalo kolhii, sattuma suosii

Pirkko Koskenkylän romaanin Vain muutos on pysyvää vetävä tarina vie Pariisista ja Afganistanin sodan jaloista poreilevan juoman syntysijoille Champagneen. Pyörityksen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan, ja jokaisen on löydettävä paikkansa uudelleen.

Kirjailija Pirkko Koskenkylä on lieventänyt edellisen romaaninsa nimen ehdotonta väittämää: Mikään ei ole pysyvää. Sukusaagaa jatkaa nyt uusi, itsenäinen romaani Vain muutos on pysyvää (Airut Kustannus). Sen käänteet imaisevat heti mukaansa, eikä kirjaa malttaisi kädestään laskea, kun lukemisen on aloittanut.

Koskenkylän monipuoliseen tuotantoon kuuluu niin matkakirjoja, elämäkertoja kuin romaaneja. Elämäänsä Provencen keskiaikaisessa pikkukylässä hän kuvaa lämmöllä teoksessaan Koti Provencessa ja televisiouraansa vauhdikkaissa muistelmissaan Tänään kotona, huomenna maailmalla.

Ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Pirkko Koskenkylää, joka tunnusti kirjoittavansa sellaisia romaaneja, joita itsekin tykkäisi lukea, kirjoja, joita parhaimmillaan ahmii aamuun saakka.

– Haluan tehdä kirjoja, joissa sattuu ja tapahtuu, ja joissa monenlaiset juonenkäänteet ja mukaansatempaavat tarinat pitävät pihdeissään. Vain muutos on pysyvää kertoo perheestä, johon ydinperheen lisäksi kuuluu niin entisiä, nykyisiä kuin tuleviakin ihmissuhteita, niin aikuisia, vanhempia kuin lapsia, jotka sukkuloivat suloisessa sekamelskassa. Mukana on myös murheita ja tragedioita.

Pariisilaisen avioparin, toimittaja Laurenin ja lääkäri Jeanin, elämä suistuu raiteiltaan, kun paljastuu – kuten Jean kuvittelee – että hän on naimisissa sisarensa kanssa. Tästä alkaa biologisten vanhempien etsintä, joka vie neljänkymmenen vuoden taakse. Yllätys seuraa toistaan, eikä kukaan välty kohtalon kolhuilta.

– Vaikka kirjani henkilöt ovat silkkaa mielikuvitusta, moni asia on silti todellisuuden heijastumaa. Romaanin riemunkirjava perhe muistuttaa omaani. Päähenkilö Laurenissakin on ripaus minua, kuten kirjoissa tuppaa usein käymään, Koskenkylä tunnustaa.

– Tällaiseen perheeseen saa upotettua paljon tapahtumia, ihmisen kasvua ja muutoksia. Kirjavien perhesuhteiden selvittelyn uusi piirre on, että sukutausta pystytään nykyään saamaan selville dna:n avulla. Silloin voi löytyä todellisia yllätyksiä, kuten kirjassanikin tapahtuu.

Pirkko Koskenkylällä pysyy myös sivellin kädessä ja hän on pitänyt
teoksistan lukuisia taidenäyttelyitä. Kirjailija kotonaan Provencessa.

Vaikka romaanissa pengotaan ja muistellaan menneisyyden tapahtumia, päänäyttämö on silti nykyaika. Laurenin edellinen aviomies menehtyi terroristien iskiessä Pariisin Bataclan-konserttisaliin. Nyt sekasortoa Pariisin kaduilla aiheuttavat mellakoiksi yltyvät mielenosoitukset, joissa poltetaan, rikotaan ja ryöstellään.

– Tein tätä kirjaa vahvasti nykyajassa. Mukana ovat USA:n presidentinvaalit, Ranskan politiikkaa ja jopa Afganistanin sota. Kirjan edellisessä osassa Jean joutuu kaapatuksi Afganistaniin ja elämään siellä talebanien panttivankina seitsemän vuotta.

– Hänellä oli tuolloin suhde paikalliseen sairaanhoitajaan Rashidaan. Sen seurauksena kuvioihin ilmestyy yllätyksenä Jeanin pieni tytär Ana. Monen mutkan kautta hän löytää isänsä perheen Ranskassa.

Yllättävän uutisen kuultuaan Lauren ei voi muuta kuin huokaista: ”Sinun kanssasi elämässä riittää yllätyksiä”. Vaikka korona hiljentääkin pariisilaiselämän, Lauren ja Jean ovat pohtineet rauhallisemmalle seudulle muuttoa. Yllättäen siihen tarjoutuu tilaisuus, joka vie uusperheen Ranskan samppanja-alueelle Champagneen.

Tähtiä lasissa M/S Marian
aurinkoisella kannella.

Jalon juoman valmistusmenetelmän keksi nuori munkki Dom Pérignon, joka epätoivoisesti yritti estää kuplivien viinipullojen poksahtelua rikki. Eräänä päivänä vuonna 1693 hän vihdoin avasi yhden ehjänä säilyneen pullon, maistoi siitä ja huudahti lumoutuneena: ”Juon tähtiä!”.

Maallemuutto ei suvun ihmissuhdekarusellin menoa hidasta, pikemminkin päinvastoin. Kaiken keskellä kohta nelikymppinen Lauren tuntee olevansa elämänsä taitekohdassa. Monien puuhiensa lomassa hän epäilee kirjoittamistaan: onko se ajantuhlausta, olenko liian tavallinen, liian keskinkertainen? Elämän sattumanvaraisuuskin mietityttää: ”Mikä on sattumaa, mikä kohtalo? Voiko niitä erottaa?”

Samaa voisi pohtia moni muukin kertomuksen yhä laajenevan suvun jäsen. Ihmissuhteiden mutkikkaat labyrintit ovat johtaneet monet heistä umpikujaan, mutta vieneet llopulta onnellisesti perille. 

Kun karusellin vauhti hiljenee ja viimein pysähtyy, ilmaan lennähtäneet suvun palapelin osat asettuvat sopuisasti uuteen kuvioon. Silloin on aika kohottaa malja ja juoda tähtiä.

Pirkko Koskenkylä: Vain muutos on pysyvää. 

Airut Kustannus. 2021. 368 s.

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kirkkomaalarit taiteen ytimessä

Anneli Kannon sulavasti faktaa ja fiktiota limittävä romaani Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon mittavasta koristelu-urakasta. Vaikka eletään keskiaikaa, ihmisten unelmat ja luomistyön tuska ovat ajattomia.

Kirjailija Anneli Kanto lumoaa paitsi keskiajan tuntemuksellaan myös elävällä kielellään uudessa romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus). Näin kevät saapuu Hurttalan kylään: 

”Talvi viipyy lumilämpäreinä ojien reunoilla ja pellonvakojen painanteissa. Hangen kuormasta vapautunut multa huokaa helpotuksesta ja hengittää kylmää huurua ilmaan”.

Korkeaa mäkeä kammertaa vaivalloisesti kolmen miehen retkue taakkoineen. Meren yli Sveanmaalta saapuneiden maalareiden tehtävänä on koristella korkealla kohoava tiilikirkko Raamatun kertomuksia kuvittavilla maalauksilla.

Ystäväni, toimittaja Hikka Kotkamaa on jälleen osallistunut www.kirjasta-kirjaan blogini tekoon ja haastatellut Anneli Kantoa. Kirjailija paljasti saaneensa inspiraation romaanin tekoon taidehistorian opinnoistaan. Kun luennoitsija kertoi, että keskiajasta on jäljellä paljon materiaalia, mutta maalareista ei juuri mitään, hän päätti tarttua haasteeseen:

– Markus Hiekkasen tutkimus Keskiajan kivikirkot on alan perusteos. Sen ohella luin Ilari Aallon Matkaopasta keskiajan Suomeen ja keskiaikaisia tekstejä kuten munkkiveli Jöns Buddean ja Leonardo da Vincin työpäiväkirjoja. Maalaamisen tekniikasta sain tietoa Cennino Cenninin 1300-luvulta peräisin olevasta teoksesta Kirja maalaustaiteesta.

Kertomuksen edetessä kirkkomaalarit tulevat tutuiksi niin hyvässä kuin pahassa. Vastoinkäymisten seurauksena he tarvitsevat apua, jotta työläs urakka valmistuisi syksyksi, kuten on sovittu. Uusi maalari löytyy odottamattomalta suunnalta.

Pelliina on edesmenneen tiilimestarin sylilapsena huomaansa ottama kyläläisten vieroksuma nuori nainen, olemukseltaan honkkeli vasikka ja outoja ajatuksia täynnä. Varhainen feministi ei yritäkään käyttäytyä siveästi ja esittää avutonta vaan pärjää omillaan.

Tiilimestari opetti Pelliinalle naiselle tarpeettomia taitoja kuten lukemaan ja kirjoittamaan sekä puhumaan ruotsia ja saksaa. Pelliina oppi tiiliruukilla myös muovailemaan savea ja koristelemaan saviruukkuja. Nyt hänen taitojaan tarvitaan kirkon maalaamisessa. Pelliina nousee Rottien pyhimyksen päähenkilöksi, joka kertojan ohella saa äänensä kuuluviin.

Anneli Kanto on palkittu kirjailija ja 
käsikirjoittaja. Kuva: Marek Sabogal

– Mietin, millaisia ihmisiä maalariryhmässä piti olla. Yhden täytyi olla iso nimi, jolla urakat saatiin. Joku oli projektinjohtaja, joka osasi organisoida, neuvotella, budjetoida rahaa ja hankkia tarvikkeet. Toinen tunsi pyhimyslegendat ja Raamatun kertomukset. Tarvittiin myös apupoika tai pari yksinkertaisempia töitä varten kuten maalaamaan sabluunalla ja hiertämään värejä.

Kanto on kolunnut keskiaikaisia kivikirkkoja monena kesänä ja katsellut niiden maalauksia:

– Kuviin perehtymällä ja tarpeeksi kauan niitä tuijottamalla alkaa hahmottaa maalarin teosten takana. Tiilenteko ujuttautui tarinaan, sillä Herniäisten tiiliuuni oli Hattulassa ja Hämeen linna, samoin kuin kirkko, on muurattu tiilistä.

– On ihmeellistä, että kirkon nurkkiin, korkealle räystäsrajaan, on muovailtu ja tiileksi poltettu ihmiskasvoja. Kuka on ne muovaillut? Miksi? Kyllähän tällaiset arvoitukset saavat mielikuvituksen liikkeelle.

Maalaustyötä johtaa kunnioitettu Andreas Pictor, maalarimestari, jolle taide on ylitse kaiken muun: ”Miten ihmeellinen oli se hetki, kun aivoista vierivä ajatus ja sydämestä purkautuva tahto yhdistyivät ja väristen virtasivat käsivartta pitkin sormiin ja niistä siveltimeen, niin että maalari, sivellin ja maalaus olivat jumalallisessa ohjauksessa yhtä”.

Kirkkomaalarit joutuivat pohtimaan, miten maalata aasi, leijona, taatelipuu tai viikunanlehti, kun eivät olleet moisia koskaan nähneet? Entä miltä näyttivät Jeesus ja paholainen? Näiden ongelmien lisäksi oli miellytettävä monia tahoja: piispaa, kaniikkia, kirkonisäntää, linnanherraa ja -rouvaa ja ennen kaikkea Jumalaa.

Täytyykö kirjailijankin pohtia, keitä kirjan on miellytettävä?

– Siinäpä se. Ystäväni kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo, ettei taide ole asiakaslähtöistä. Juuri niin se on. Taidetta ei luoda yrittämällä miellyttää lukijoita, kriitikoita tai edes kustannustoimittajaa. Työtä tehdessä ei voi ajatella, miten paljon taide myy ja tuottaa.

– Jatkuva itsensä ylittäminen, arvioitavana oleminen ja kelvollisuutensa todistaminen kerta toisensa jälkeen tekevät luovasta työstä psyykkisesti raskasta. Ylpeys ja itsekeskeisyys puolestaan ovat vaarallisia kuolemansyntejä taidetta ajatellen. Jos taiteen tekijä nostaa itsensä tärkeämmäksi kuin taiteen, se ei lupaa hyvää.

Kuva Pyhän Ristin kirkosta: Aleta Tuomala.

Kun kirkkomaalareiden ankaran aherruksen, rakkauden ja pettymysten kesä kääntyy syksyyn, mikään ei ole enää ennallaan. Alun innostus on vaihtunut alakuloon ja maalaaminen sujuu entistä tahmeammin. Aurinkokin tuskin jaksaa ”kammeta itsensä horisontista, jonne se itsensä iltapäivällä helpottuneena pudotti”.

Mutta kirkon maalaukset lumoavat katsojat. Andreas tietää, että ”kuvien kirjoituksen” ääreen on hiljennyttävä ja maalauksia on ”luettava” pitkään, jota niiden eri tasot ja merkitykset avautuvat. Nykyaika on jälleen kuvallista, eikä se välttämättä ole hyvä asia.

– Keskiajalla ei osattu lukea, joten kirkon seinistä katsottiin kuvia. Nyt lukutaito rapautuu, koska kuvia katsotaan kännykästä tai tietokoneen ruudulta ja kommunikoidaan kuvin. Kuka hyvänsä voi myös tallentaa liikkuvaa kuvaa ja julkaista sitä.

Pelliina on kolhuistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – kehittynyt taidoissaan, ja hänen maalauksistaan säteilee itse koettua elämän tuntua. Andreas antaa hänelle tunnustuksen: ”Sinulla on maalarin silmä ja värien ymmärrys”. Pelliina hyväksytään kirkkomaalareiden joukkoon, ja entinen kylän hylkiö saa arvonimekseen Pictor.

Kiitokset ilahduttavat myös Anneli Kantoa:

– Lukijat ovat kertoneet tarinan koskettaneen ja liikuttaneen heitä, ja monet aikovat mennä katsomaan maalauksia Hattulan kirkkoon. Hyvä vastaanotto on ihana ja palkitseva asia, mutta olen ihmeissäni. Ajattelin, että kirja on marginaalikirjallisuutta ja siitä kiinnostuvat korkeintaan keskiajan harrastajat ja ehkä taidehistoriasta innostuneet ihmiset. Olipa mukavaa, että olin väärässä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus, 2021. 406 s.

Hattulan kirkossa kuvatussa videossa Anneli Kanto kertoo romaanissa esiintyvistä maalauksista: https://www.annelikanto.fi/hattulankivikirkko 

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Olemassaolon ja identiteetin viiltävän kirkasta pohdintaa

 Muusikko Anna Järvisen esikoisteos Uni viime yönä: vie komeasti autofiktion tuolle puolen: uniin, muistoihin, ulkopuolisuuden tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen.

”Näen sinut epävarmana ja vähän eksyneenä.”

Näin toteaa Anna Järvisen minäkertoja pienoisromaanissa Uni viime yönä: (Teos). Järvinen itse sen sijaan kirjoittaa varmoin ottein kertojansa mielen heilahteluista nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin sekä dialogista arvoituksellisen ”sinän” kanssa.

Teosta lukiessa tuntuu välillä, että minä ja sinä sulautuvat toisiinsa, ja kertoja puhuu paitsi menettämälleen ”sinulle” myös itselleen. ”Olet luonani melkein vain keksittynä joten olkoon niin kuin on.” Tämä arvoituksellisuus luo teokseen hypnoottisen, kiinnostavan poljennon. Ei ihme, onhan kirjailija muusikko.

Järvinen kartoittaa maastoa, jonne Pentti Saarikoski, Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård muiden muassa avasivat latua. Hänen ”autofiktionsa” on silti vallan omaperäistä. Kertoja tarkastelee tunteitaan, mielenliikkeitään ja muistojaan juuri niin oikullisesti kuin mieli toimii: ”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä”.

Tästä huolimatta kertoja tunnustaa edelläkävijöiden teosten auttaneen häntä ymmärtämään elämää paremmin ja niiden olemassaolon yksityiskohtien kuvailun antaneen elämälle vahvistuksen.

Suomentajan tehtävä kertojan ajatustenvirran poukkoilun ja tunteenpurkausten tulkkina ei varmaan ole ollut helppo. Raija Rintamäki onnistuu kuitenkin kääntämään tekstin hengen ja musikaalisuuden, tarkan ja terävän kielen oivallisen sujuvaksi suomeksi.

Kertojan ulkopuolisuuden ja hylätyksi jäämisen tunteet alkoivat itää jo lapsena, ja niistä jäi hänen mieleensä pysyvä jälki. Isä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, eikä halunnut pitää yhteyttä tyttäreensä. Kun äiti löysi uuden miehen, minäkertoja puolestaan löysi itsensä kuusivuotiaana uusperheen omakotitalosta Tukholman liepeiltä.

Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen säveltäjä, laulaja ja taiteilija,
joka asuu Tukholmassa. Kuva: Mattias Edwall

 
Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Anna Järvistä, joka kertoi koti-ikävästään:

– Suomi on minulle edelleen tärkeä paikka. Olen elänyt Ruotsissa ruotsalaista elämää, vaikka äitini ja isäpuoleni ovat suomalaisia. Koko ystäväpiirini on aina ollut ruotsalainen, enkä puhu kovin hyvin suomea. Silti tunnen itseni edelleen Ruotsissa asuvaksi suomalaiseksi. En ole halunnut muuttaa sukunimeäni Järvistä, vaikka voisin olla nimeltäni myös Palme.

Uusi ympäristö ja kieli olivat umpisuomalaiselle pikkutytölle outoja. Hän ei tiennyt ”miten täällä ollaan lapsia” ja jäi ulkopuoliseksi. Tunne ei laimentunut myöhemminkään: ”Kirjoitin päiväkirjaa. Avasin ikkunan raolleen ja kuuntelin mopoja, mietin mitä tapahtuu siellä missä oli perjantai”.

Kertojan rehellisen intiimi itsetutkiskelu valaisee hänen sielunsa syövereitä kuin toukokuun viiltävän valkea valo hänen tukholmalaishuoneistoaan. Viisikymppisenä ”minä” jo tietää, ettei vastauksia eikä varmuuksia aina ole. ”Minä en oikeastaan ymmärrä itseäni. Valitsen yksinäisyyden ja valitan yksinäisyyttä.”

Kaipaus. Kuva: Hannele Salminen

Elämän varrella koetut menetykset lisäävät kertojan yksinäisyydentunnetta. ”Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole.” 

Hän huomaa surussaan, ettei kaikesta huolimatta ole tuntenut olevansa yksin ennen mummon viimeistä hengenvetoa.

”Minä” näkee viiltävän tarkasti ihmissuhteiden teennäiset koreografiat, eikä suostu piirileikkiin mukaan. Seksuaalinen leikkikin tuntuu ajoittain tyhjältä: ”Sain iloa seksistä, nyt se tuntuu kuolleen ja on kuin olisin sulkeutunut emotionaalisesti”.

Kun ahdistus ja masennus synkistävät kertojan mieltä, hän tuntee inhoa jopa heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa. Silti hän tunnustaa: ”Jahtasin haavi kourassa jotakuta joka pelastaisi minut. Varmana siitä, että löytäisin”. Hänen tyttärensä on toista maata. Varma siitä, ettei tarvitse miestä pelastamaan itseään.

– Otin lapsena isäni ja äitini avioeron hyvin raskaasti. Isäni oikeastaan katosi elämästäni ja tapasin häntä ja hänen puoleista sukuani vähemmän kuin toivoin. Onneksi olen saanut tutustua häneen aikuisena. Valitettavasti myös omat lapseni ovat joutuneet kokemaan vanhempiensa avioeron, mutta uskon ja toivon heidän selvinneen siitä helpommalla, Järvinen kertoo.

Vaikka haikea, rehellinen Uni viime yönä: on pienoisromaani, sen luettuani minusta tuntuu kuin olisin kulkenut pitkän matkan kertojan seurassa, sillä niin merkityksillä ladattuja hänen lauseensa ovat. Aivan kuten teoksen kertoja saa vahvistuksen elämälle edeltäjiensä kirjoista, samoin kävi minulle Anna Järvisen teosta lukiessa. Hyvä kirjallisuus tuo lohtua ja luo uskoa elämään jakamalla ihmisenä olemisen yhteistä kokemusta.

Teoksesta jää sen varjoista huolimatta valoisa, tulevaisuuteen luottava jälkikuva. Vaikka vielä on pimeää, eikä ”yö itsestään luovuta”, periksi ei anneta. ”Olin ajatellut että kulkisin kanssasi rantoja pitkin, olin sulkenut silmät ja nähnyt unen.”

Anna Järvinen vahvistaa tämän: Olen koulutukseltani opettaja, mutta teen myös musiikkia, laulan, teen kuvataidetta. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Myös perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on nyt toimiva parisuhde Mattias Palmen kanssa. Olen löytänyt elämässäni tasapainon, jota olen etsinyt pitkään.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: Teos. 2021. 133 s.

(Dröm natten till idag: Förlaget. 2020). Ruotsista suomentanut Raija Rintamäki.

Antti Leinonen: Mies ja ahma

Ahmat veivät miehen

Kesti neljännesvuosisadan, ennen kuin Antti Leinonen hyväksyttiin kuhmolaisen ahmayhteisön jäseneksi. Palkittu luotokuvaaja paljastaa upeasti kuvitetussa teoksessaan Mies ja ahma, miten hänestä ja Hemmosta tuli sydänystävät.

Kansikuvapojat Antti ja Hemmo.

Kuvatessaan karhuja toukokuussa 1986 Antti Leinonen kohtasi ensimmäisen kerran ahman. Kun hän saman vuoden heinäkuussa näki, miten haaskalta tyytyväisenä palaava ahma heitti innoissaan kuperkeikan, rakkaus syttyi ensi pyörähdyksellä. Näihin salaperäisiin otuksiin oli tutustuttava lähemmin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Suurin maalla elävä näätäeläin on vikkelä ja äärimmäisen varovainen ihmisten suhteen. 

Useita vuosia kului, eikä Leinonen yrityksistään huolimatta nähnyt ahmoista kuin muutaman tuuhean hännän heilahduksen. Selväksi tuli, että ahmakuvien metsästys vaati sinnikkyyttä ja intohimoa.

Pienessä kuvauskopissa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Ahmat tottuivat vähitellen reviirillään hiippailevaan kaksijalkaiseen. Syöteillä, talinpaloilla ja haaskoilla, oli oma osansa ystävyyden luomisessa.

Ensimmäisen läheisen tuttavuuden Leinonen solmi Valkokulmaksi ristimänsä ahman kanssa, joka pesueineen majaili läheisen Kalliolammen luolissa. Vähitellen tuttavuus lämpeni siihen pisteeseen, että pyyntiretkille lähtiessään Valkokulma jätti poikueensa Antin huomaan, koska uskoi, että lapsenpiialla olisi pennuille apetta tarpeen vaatiessa.

Kuvauskin alkoi tuottaa tuloksia. Leinonen onnistui tallentamaan ahman kauniissa iltavalossa kaatuneen kelon päällä kiipeilemässä. ”Ahman maa” voitti Vuoden luontokuva 1998 -palkinnon. ”Siitä saatu rahapalkkio olikin välttämätön, jotta pystyin jatkamaan kuvauksia”, Leinonen tunnustaa kirjassaan.

Leinonen oli vihdoin, vuosien sinnikkään yrittämisen jälkeen, päässyt ahmapiireihin. Valkokulman Täplis-pojasta tuli Antin vakituinen seuralainen metsäreissuille. Se ei huolinut talinpaloja, mutta kuljetti varmuuden vuoksi terävissä hampaissaan potkanpalaa reissumiesten matkaevääksi. Kun Antti levähti, Täplis huilasi hänen vierellään.

Valkokulman puoliso Tumma ihailee auringonlaskua.

Yhtenä harvoista suomalaiskuvaajista Leinonen on päässyt valokuvillaan kansainväliseen National Geographic -lehteen. Kun saksalainen filmiryhmä näki hänen ahmakuviaan, se halusi tehdä elokuvan ahmasta ja miehestä. Filmiryhmä saapui Suomeen kesällä 2004 ja viipyi pari kuukautta.

Valkokulman pennut Täplis ja sen kaksoisveli Veli osallistuivat innokkaasti filmin tekoon. ”Ne purivat poikki hälyttimen johtoja ja kuljettivat mikrofoneja ja muita kuvaustarvikkeita metsään.” Veljekset varmaan suunnittelivat haastattelevansa ja kuvaavansa kavereitaankin ohjelmaan.

Täpliksestä ja sen vuotta nuoremmasta veljestä Hemmostakin tuli ylimmät ystävät. Jäätynyt Kalliolampi tarjosi niille mainion peuhu- ja painipaikan. Sisartaan Himmua ne eivät huolineet mukaan poikien leikkeihin. Sen sijaan Täplis tutustutti Hemmon ystäväänsä Anttiin.

Hemmo venyttelee.

Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut kuin Strömsössä. Kun Leinonen huomasi Metsähallituksen salaa aloittelevan hakkuita kiistanalaisella ahmametsällä, hän vei asian eteenpäin. Sen seurauksena hänet mustamaalattiin Luonto-Liiton urkkijaksi, ”jonka elämä tullaan tekemään hankalaksi” ja hänen kuvauslupansa yritettiin valheilla estää. Leinonen otti tämän kunniana. Nykyään osa vanhaa ahmametsää on suojeltu.

Kun tutut ahmat katosivat kesän 2007 jälkeen, Leinonen kadotti erityisen mielenkiintonsa ahmoihin. Hän tiesi, miten paljon työtä uuden luottamussuhteen rakentaminen epäluuloisten elikoiden kanssa vaatisi. Häntä ei pienessä kuvauskojussa istuskelukaan enää houkuttanut. Iän mukanaan tuomaa mukavuudenhalua kenties, Leinonen tuumasi.

Kuvausreissut kuitenkin jatkuivat. Upeat maisemat, karhut, korppien huimat ilmaleikit, punapäiset palokärjet lumisessa metsässä ja satunnaiset ahmat tarjosivat silmänruokaa ja kuvauskohteita. Tunnelmalliset laavuyöt tähtitaivaan alla nuotion hehkussa kuuluvat Leinosen elämän hienoimpiin kokemuksiin.

”Ahmojen aika” tuntui päättyneen, kunnes vuonna 2019 Leinonen koki elämänsä yllätyksen. Kesyn oloinen ahma alkoi liikuskella hänen mökkinsä liepeillä. Sen käytös ja vanhat digi- ja valokuvat paljastivat, että ahma oli kuin olikin vanha tuttu Hemmo! Kolmentoista vuoden tauon jälkeen Hemmo oli tullut tapaamaan entistä lapsenpiikaansa.

Antti ja Hemmo jatkoivat siitä, mihin olivat vuonna 2005 jääneet. Hemmo omi lempipaikoikseen mökin kuistin ja portaat. Päiväunet se nukkui pihapöydällä ja yöksi hyyryläinen kömpi ”luolaansa” mökin alle.

Ukkojen aamupalaveri.

Ahmat ovat uteliaita ja leikkisiä, minkä Hemmo todisti puuhastelemalla ahkerasti mökin ympärillä. Kuistin räsymatto sai päivittäin kovaa kyytiä ahman terävissä kynsissä. Isännän saappaat Hemmo sisustusvimmassaan raahasi kuistilta keskelle pihamaata. Vaikka Hemmon puuhia oli hauska seurata, kuistilta toisinaan kuulunut öinen kolina ei liiemmin ilahduttanut mökin muita asukkaita.

Ahmat ovat tuntevia ja ”ajattelevia” olentoja. Niiden nimi johtaa harhaan, sillä ne eivät ole suursyömäreitä, ahmatteja. Ahmat vain varastoivat ruokaa kätköihinsä pahan päivän varalle ja pentujensa ravinnoksi. Valkokulma oli tässä puuhassa erityisen taitava, niinpä ”superäiti” kasvatti kaikkiaan 12 pentua maailmaan seitsemän vuoden aikana.

Nykyään ahmoja asustaa maapallon laajalla pohjoisella alueella parisenkymmentä tuhatta yksilöä. Ne ovat sopeutuneet karuihin oloihin fyysisten ominaisuuksiensa ja luontaisen peräänantamattomuutensa ansiosta. Kun ahmat rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, niiden kanta alkoi elpyä ja siihen kuuluu nykyisin vajaat 400 yksilöä.

Leinonen on silti huolissaan katoavista ahmametsistä ja luonnonmetsien jatkuvasta hävityksestä. Metsänhoito tarkoittaa hänen mukaansa käytännössä metsän saattohoitoa ylimitoitetun metsäteollisuuden tarpeisiin.

Antti Leinonen suree myös ihmisten ja luonnoneläinten välillä ammottavaa kuilua. Railo aukeaa suuremmassakin mittakaavassa. Ajattelija ja kirjailija Leena Krohn varoittaa tästä uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi".

Antti, Valkokulma, Täplis ja Hemmo onnistuivat rakentamaan sillan kuilun yli molemminpuolisen luottamuksen voimin. Tehkäämme samoin. Se on koko luomakunnan – ja meidän sen osana – pelastus.

Antti Leinonen: Mies ja ahma. Minerva. 2021. 178 s.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Pohdintoja ajasta ja ajattomuudesta

Leena Krohn laajentaa jälleen lukijan tajuntaa uudella esseeteoksellaan Mitä en koskaan oppinut. Hän kartoittaa niin oman aikamme hullutuksia kuin todellisuuden ja tietoisuuden ikiaikaisia mysteereitä.

Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille. Kun saan käsiini hänen uuden kirjansa, on kuin joulupukki olisi käynyt ja tuonut toivotun paketin.

Jo teoksen Mitä en koskaan oppinut (Teos) käärepaperi herättää odotuksia. Kuvittaja Marjaana Virta taitaa kirjan kannen teon. Riuskoin vedoin hän on piirtänyt kanteen sanan Krohn. Muuta ei tarvita, sillä me vannoutuneet fanit tiedämme, mitä se merkitsee: pohdiskeluja kysymyksistä, joihin ei ole olemassa vastausta, kysymyksistä parhaita.

Kirjan ensimmäisessä luvussa ”Aika herätä” Krohn kiittää nuoruutensa neljää lausetta. Ne olivat hänelle tienristeyksiä, arvoituksia, jotka pakottivat hänet pysähtymään ja kysymään. Yhden lauseista kirjoitti Angelus Silesius runoelmaansa vuonna 1657 ”Et ole paikassa, vaan paikka sinussa”.

Mitä se merkitsee? Todellisuus on sisäisesti meissä. Se on omista kokemuksistamme ja pyyteistämme kyhätty, Krohn päättelee. Tiibetin buddhalaiset ovat samoilla linjoilla: Mieli on todellisuuden arkkitehti. Meille virtuaalimaailmoihin tottuneille todellisuus on ensimmäinen keinomaailma. Onko se vain unta, sisäisen maailmamme heijastumaa?

Silesiuksen säkeistö jatkuu: ”Heitä se pois, niin elät jo ikuisuudessa”. Krohnin mukaan ajatukseen kiteytyy hämmästyttävän varhain oivallettu suhteellisuusteorian ydin neliulotteisesta aika-avaruudesta. Näistä universumeista tinkimätön luonnonpuolustaja Krohn palaa maan pinnalle ja varoittaa: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi”.

Krohnin teksteissä syvälliset pohdinnat limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Leena Krohn sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1992. Kuva: Katri Lassila

Tietoisuus kuuluu todellisuuden ohessa Kronin laajan tuotannon kiehtoviin tutkimuskohteisiin. Nämä arvoitukselliset käsitteet ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. 

Tieteellinen tieto on rajallista, eikä tietoisuudelle ole kyetty luomaan teoriaa. Se koostuu kokemuksista, muistoista, tunteista, merkityksistä ja arvoista. Kukaan ei osaa koodata niitä ja luoda näin algoritmia tekoälylle.

Krohn on skeptinen paitsi tekoälyn myös Internetin suhteen. Se ei ole lunastanut lupauksiaan sananvapaudesta ja demokratiasta vaan tuonut tullessaan kontrollia, propagandaa, aggressioita ja luonut samalla alustan monenlaiselle rikollisuudelle. Entä missä viipyy suuri interaktiivinen hypertekstiromaani?

Kännykkä on versonut kehomme elimelliseksi jatkeeksi, jota ilman identiteettimme on hukassa. ”Polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä, kirjoitti aikoinaan Olavi Paavolainen aavistamatta, miten rähmälleen ihminen voikaan lyyhistyä.”

Luvussa ”Sormi huulilla” Krohn sivaltaa uutta suvaitsemattomuutta, jonka ilmenemismuodot hämmentävät. Yksi niistä on kulttuurisen omimisen käsite, joka teatterin piirissä on saanut aikaan suorastaan järjenvastaisia tilanteita.

Näyttelijän ammattitaito esittää jotain, mitä hän ei ole, ei sekään enää riitä. Hänen on oltava sitä, mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä. Krohnin ironia osuu naulan kantaan. Se naurattaa ja itkettää:

”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.”  Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään ”Hitler ja Blondi”.

Uussuvaitsemattomuuden viitoittamalla tiellä häämöttää myös fiktion loppu, sillä kuten Krohn toteaa, hyvä kaunokirjallisuus samoin kuin pilakuvat edellyttävät epäsensitiivisyyttä. Kirjailijan harras (poliittisesti epäkorrekti) toive onkin, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin mitä pikimmin.

"Kaiken mitä  teemme paikalle, teemme itsellemme."
Kuva: Hannele Salminen

Vaikka Leena Krohn aikoinaan päätti, ettei koskaan kirjoita omasta elämästään, uudessa teoksessaan hän kääntää katseensa silti menneisyyteensä. Tuleva menestyskirjailija oli jo lapsena himolukija, jolle kaikki kelpasi: Aku Ankka, Albert Camus’n Rutto, Kotilieden pesuainemainokset, Spoon River -antologia…

Helvi Juvosen runot lohduttivat Leenaa varhaisnuoruuden synkeinä vuosina. Baudelairen Pahan kukat puolestaan puki nuoren tytön sisäisen vilun tunteen sanoiksi. Runotyttö itse kirjoitteli melankolisia värssyjä. Sanojen musiikki vaivutti Leenan ekstaasiin, jonka lumoa opettajan ääni vain häiritsi. Keskityin omiin ajatuksiini, sanojen jonoihin, jotka tungeksivat ja kompastelivat päässäni.

Koulu meni huonosti, kunnes lukiossa Krohnin tiedonhalu säpsähti hereille ja alkoi kasvaa. Tiedonjano ei edelleenkään näytä sammumisen merkkejä, päinvastoin. Kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan. Edellisessä teoksessaan Kadotus hän taikoo kuolleet esineet henkiin pohtiessaan – jälleen kerran – todellisuuden luonnetta taiteiden yön tiimellyksessä.

Niinpä yllätyin, kun Krohn tunnustaa esseekokoelmassaan, ettei hänellä ole mielikuvitusta! Hän kertoo olevansa vain kirjuri, jonka sanat ja ajatukset nousevat tyhjentymättömästä yhteistiedon sammiosta. ”Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi.”

Lukiessani Leena Krohnia minulle käy samoin. Hänen ansiostaan mieleni alitajuisista perukoista nousee ajatuksia ja tunteita, jotka tunnistan, mutta joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Krohnille kieli onkin ”kolmas silmä”, jolla hän tekee maailman näkyväksi paitsi itselleen myös meille lukijoille.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos. 2021. 234 s.

Sirkku Salovaara: La mia Italia

”Italia on myös mielentila”

Sirkku Salovaara vie lukijan kolmenkymmenen vuoden kokemuksellaan italialaisen elämänmenon värikkäisiin pyörteisiin teoksessaan La mia Italia. Matkan jälkeen lukija ei voi kuin huokaista: Ihana, mahdoton Italia.

Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara huomauttaa esipuheessaan, ettei hänen uusi kirjansa La mia Italia (Kirjapaja) ole matkaopas eikä elämäkerta. Hyvä niin, sillä hänen elävästi kirjoittamansa teos avaa tekijän omien kokemusten ja kommellusten kautta näkökulmia vastakohtien maan vähemmän tunnettuihin puoliin sen eri kolkissa.

Italiaa ei ole vain yksi, vaan niitä on monia, kuten Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki italiani (Kirjapaja, 2017) toteaa: ”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta”. Salovaara kuvaa näitä italialaisen luonteen eroavuuksia kärjistetysti kaskulla, jolla – näkökulmasta riippuen – on vinha perä:

Milanossa sanotaan: ”Nähdään huomenna kello kymmenen”. Firenzessä sanotaan: ”Nähdään kymmenen maissa”. Napolilaiset puolestaan toteavat: ”Nähdään”.

Italiassa puhutaan myös monia eri kieliä ja murteita. Paras paikka oppia ”Oikeaa Italiaa” on kielen syntysijoilla, Salovaaran kotikaupungissa Firenzessä, joka tarjoaa ulkomaalaisille lähes sata opinahjoa tätä tarkoitusta varten. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä firenzeläisilläkin on oma kansankielensä vernacolo. Nopeasti puhuttuna sen ymmärtäminen voi olla haasteellista.

Vernacolosta huolimatta Firenze on silti Italian kirjakielen kehto. Aina, kun italialaisen nykyromaanin isänä pidetty milanolainen Alessandro Manzoni (1785–1873) aloitti uuden romaanin, hän tuli Firenzeen ”puhdistamaan” kieltään: ”Tulen huuhtomaan vaatteeni Arno-joessa”.

Puhuttu kieli ei useinkaan riitä italialaiselle ilmaisemaan kaikkia viestiin haluttuja vivahteita. Silloin tarvitaan käsiä, joiden välittämillä merkeillä on oma tarkka koodistonsa. Joku saattaa esimerkiksi sanoa: ”Luigi on sitten hyvä tyyppi”, mutta samalla käden sormet menevät suppuun ja sanovat: ”Et kai luule, että se on totta?”.

Sirkku Salovaara on työskennellyt monille
suomalaisille medioille.
Kuva: Massimo Sestini

Meillä jäyhillä suomalaisilla ja vilkkailla italialaisilla on tiettyjä eroja. Kun suomalainen hakee mökiltään rauhaa ja hiljaisuutta, italialainen sen sijaan varaa vuodesta toiseen lomallaan saman rantatuolin päivänvarjoineen täpötäydeltä uimarannalta. Siellä ihmiset väittelevät äänekkäästi päivän politiikasta, ja lapsilaumat mekastavat, mutta ei se ketään haittaa, sillä italialaisten melutoleranssi on korkealla.

Koronapandemian iskiessä Suomessa tyhjenivät vessapaperihyllyt (en vieläkään ymmärrä miksi?). Italiassa sen sijaan hamstrattiin pastaa. Ei ihme, sillä pasta on italialaisen keittiön peruspilari. Rooman alapuolella peräti 99 % kansalaisista syö pastaa vähintään 4-5 kertaa viikossa. Pastalaatuja on satoja, eikä oikean pastamuodon valinta ja sen oikeaoppinen valmistus ole suinkaan läpihuutojuttu.

Italian saappaankorossa Apuliassa nautitaan perinteistä pastaa nimeltä orecchiette alle cime di rapa (korvanmuotoista orecchiette-pastaa nauriinnaattien latvojen kera). Kun Salovaara tiedusteli italialaiselta ystävältään, miksi reseptissä mainitaan pastalaatuna aina vain orecchiette? tämä vastasi ihmeissään: ”Koska se on niin. On aina ollut”. Perinteistä ei ole tinkimistä.

Italialaisillakin on oma saunansa. Kylpyläkeskus Stufe di Neronessa (Neron liedeillä) pääsee nauttimaan ”roomalaisista löylyistä” Napolin taustalla kohoavan Vesuviuksen uumenista pulppuavan kuuman veden ja höyryjen kyllästämissä luolissa.

Tältä tuliperäiseltä alueelta löytyy Danten Jumalaisessa näytelmässään mainitsema Luciferin maallinen asuinsija 4000 vuotta sitten sammuneen tulivuoren kraatteriin syntyneestä Lago d’Avernosta. Perinpohjaisten tutkimusten ja monimutkaisten matemaattisten laskelmiensa jälkeen Galileo Galilei vahvisti tiedon: sisäänkäynti helvettiin sijaitsi juuri siellä.

Averno-järven myyttiset rannat inspiroivat yhdysvaltalaisen, Italiassa tuntemattoman runoilijan Louise Glückin kirjoittamaan mytologiaan pohjaavan runoteoksen elämästä ja kuolemasta nimeltään Averno. Pieni napolilainen kirjakauppa-kustantamo Librerie Dante & Descartes otti riskin ja julkaisi sen italiaksi nimen innoittamana vuonna 2019.

Kulttuuriteko kannatti. Kun Glück seuraavana vuonna 2020 voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, teos myytiin loppuun puolessa päivässä.

Marina Corricella, L'Isola di Procida.

Kirjoittajan oma elämänpolku kommelluksineen mutkittelee kertomusten lomassa ja avaa tirkistysaukkoja italialaisen arjen niin ihastuttaviin (yhteisöllisyys) kuin vihastuttaviinkin (byrokratia!) ilmiöihin. Näistä Salovaara kirjoittaa niin elävästi ja lämmöllä, että lukijassa väkisinkin nousee matkakuume. Haluaisin koluta syrjäisiä pikkukyliä kuten Basilicataa ja L’Isola di Procidaa, kokeilla cavatelli-pastan tekoa, istahtaa Neron liedelle…

Koronapandemian aikana tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Mutta, kuten Salovaara huomauttaa, Italia on myös mielentila. Siihen upotakseen ei tarvitse kuin avata La mia Italia ja lähteä sen siivin nojatuolimatkalle ihanaan, mahdottomaan Italiaan.

Sirkku Salovaara: La mia Italia. Ihana, mahdoton Italiani. Kirjapaja, 2021. 224 s.