Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Ystävyydestä, identiteetistä ja katujen lumosta

 Vivian Gornick tunnustaa muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki tarvitsevansa New Yorkin katujen lepattavaa kiihkeyttä tunteakseen olevansa elossa. Kadut tarjoavat hänelle myös loputtomasti aineistoa tutkia inhimillisen kanssakäymisen monenlaisia variaatioita matkalla kohti tietoista olemista.

Meitä kiehtoi eleiden ja ilmaisujen arkailemattomuus: tyylikäs flirttailu, sanavalmiit keskustelut, se että ihmiset innoittivat toinen toisensa ja itsensä henkeviin, säkenöiviin vastauksiin.

Näin amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick kuvaa elämänmenoa rakastamansa New Yorkin kaduilla muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus). Nämä tunteet jakaa hänen kanssaan ystävä, henkevä ja älykäs homomies Leonard heidän pitkillä kävelyretkillään.

Vaikka nämä kaksi ovat olleet läheisiä ystäviä jo vuosikymmeniä, heidänkin kanssakäymisessään Gornick tunnistaa aika ajoin hienosyisiä varjoisia vivahteita. Kumppanukset tapaavat korkeintaan kerran viikossa, sillä useammassa kerrassa olisi liikaa kestettävää.

Leonard tunnustaa, että hänet pitää hengissä ironia, jolla hän estoitta suomii myös Viviania. Ystävysten ajatukset kulkevat kuitenkin samalla aaltopituudella, ja he saavat toisiltaan sitä, mitä ilman eivät tule toimeen: rehellistä ja inspiroivaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Näin he projisoivat samalla omakuvaansa toiselle lausuessaan ajatuksensa ääneen.

Kun heidän yhteinen ystävänsä Lorenzo on taas ratkennut ryyppäämään ja puolustelee itseään: en tiedä miksi teen kaiken päin helvettiä, Vivian ihmettelee: No miksi hän sitten tekee kaiken päin helvettiä?  Leonardin vastaus osuu ytimeen: ”Miksi? Koska jos hän ei tee kaikkea päin helvettiä, hän ei tiedä kuka hän on”.

Gornick syntyi Bronxissa, joka tuntui hänestä pikkukylältä verrattuna vain metromatkan päässä olevaan Manhattaniin. Kaupunginosa muodosti hänelle maailman keskipisteen, jossa elämä vihdoin alkaisi, kunhan hän ensin pääsisi muuttamaan sinne. Siihen saakka hän mittaili unelmiensa katuja: Broadwaytä etelään, Lexingtonia pohjoiseen, 57. kadun yli, joelta joelle…

Leonard sen sijaan on pysytellyt kotikulmillaan Bronxissa. Hänelle lähiseudun kadut eivät kuitenkaan riittäneet. Hän oli laajentanut reviiriään ja tunsi East Riverin jalankulkusillat; lautat, tunnelit, kehätiet. Hän tiesi Snug Harborin ja City Islandin ja Jamaica Bayn.

Kari Hakli: April in New York, 1983

Suomentaja Arto Schroderus pysyy mainiosti Gornickin kannoilla ja vaihtaa kielirekisteriä aina tarpeen tullen, jotta teksti lepattelee yhtä elävästi kuin kirjailijan mielikuvat, muistot ja mielikuvitus.

New Yorkista ja sen monenkirjavista asukkaista syntyy eloisa tausta Gornickin muistoille. Niitä lukiessa tuntuu kuin uppoaisin itsekin suurkaupungin syövereihin, sillä niin elävästi Gornick kuvaa satunnaisia – triviaalejakin – kohtaamisia ja kuulemiaan keskustelunpätkiä. 

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kuitenkin Gornickin pohdiskelut ihmissuhteista, rakkaudesta, yksinäisyydestä ja minuuden rakentumisesta.

Gornick lainaa ajattelijoita ja kirjailijoita antiikin ajoista lähtien ja jatkaa heidän ajatuskulkujaan pohtiessaan ihmisenä olemisen ikuisia kysymyksiä. Vuosisatojen ajan pidettiin esimerkiksi itsestään selvänä, että ystävät pyrkivät vahvistamaan toistensa hyviä puolia. Gornick toteaa surullisena, ettei tämä enää pidä paikkaansa, sillä nykyinen terapeuttinen kulttuuri on tehnyt meistä itsensäpaljastajia.

Nyt me jaamme häpeänaiheitamme ystävälle ja haluamme, että hän tuntee meidät kaikkine puutteinemme ja vikoinemme. (Tämä ei tosin koske somea, jossa et koskaan voi olla liian kaunis tai ihana.) Mitä enemmän paljastettavaa meillä on, sitä ”rehellisempiä” me olemme. Gornick toteaakin, että kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.

Ranskan vallankumouksesta lähtien naisten tasa-arvoa vaatineita feministejä kutsuttiin ”uusiksi” tai ”vapautuneiksi” naisiksi. Radikaalifeminismin barrikadeilla 1970-luvun lopulla temmeltänyt Gornick käyttää ”vapaan” naisen synonyymina mieluummin Geoge Gissingin teoksesta The Odd Women peräisin olevaa luonnehdintaa ”erikoinen” nainen.

Vaikka Gornick onkin hylännyt radikaalifeminismin rajuimmat iskulauseet: Rakkaus on raiskausta! Vihollinen vuoteessamme! erikoisilla naisilla on edelleen työsarkaa edessään. Demokraattisissa mallimaissa naisten ja miesten tasa-arvo työelämässä on edennyt pitkälle, kodin seinien sisällä sen sijaan on vielä paljon parannettavaa. Naiset uupuvat kaksinkertaisen työtaakkansa alla, koska kodin- ja lastenhoito jää suurelta osin edelleen heidän harteilleen.

Kari Hakli: Hetki kahvilan edustalla, New York 1983

Moni kirjailija on teoksissaan tunnustanut kaupungin vilinän helpottavan heidän yksinäisyydentunnettaan, tai ainakin tekevän siitä siedettävää. Yksi heistä oli kirjailija Samuel Johnson, joka tarpoi 1740-luvulla Lontoon katuja ja kierteli majataloissa keskustelun toivossa.

…hän koki helpotusta nähdessään oman tarpeensa heijastuvan keskustelukumppaniensa kasvoilta: niiden, jotka joivat ja puhuivat ihmisestä ja jumalasta aamunkoittoon, koska eivät itsekään halunneet mennä kotiin.

Kun Gornick illalla katselee 16. kerroksen asunnostaan, miten Manhattanin ihmiskennostojen valaistut ikkunat kohoavat kohti taivasta, hän tuntee kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn… Sen suoma mielihyvä on sanoin kuvaamattoman rauhoittavaa.

Paitsi ystävyyssuhteitaan Gornick pohtii myös syitä, miksi hänen avioliittonsa ja rakkaussuhteensa ovat tyssänneet heti alkuunsa: väärän miehen löytäminen kävi minulta luonnostaan. Hän tajuaa, että seksuaalinen vetovoima oli viekoitellut sen oikean etsimisen harhapoluille: silloin kun ihmistä rakastetaan seksuaalisesti, ei rakasteta sitä, kuka hän oikeasti on, vaan hänen kykyään herättää halua.

Leonard kehottaa Viviania valjastamaan yksinäisyytensä hyödylliseksi yksinoloksi. Tämä ottaa neuvosta vaarin ja oivaltaa: Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa…

Gornick kirjoittaa, miten hän Edmund Gossen muistelmien Father and Son avulla oppi muotoilemaan oivalluksensa. Gosse kirjoittaa, miten hän kahdeksanvuotiaana löysi itsestään kumppanin ja uskotun: Meitä oli kaksi, ja me saatoimme puhua keskenämme … Sain suurta lohtua, kun löysin ymmärtäjän omasta sydämestäni.

Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupunki valittiin vuonna 2015
National Book Critics Circle Award -finalistiksi. Kuva: Mitchel Bach.

Gornickin pientä muistelmateosta lukiessa tuntuu, kuin juttelisin ystävän kanssa luottamuksellisesti meitä molempia kiinnostavista aiheista. Hän pukee sanoiksi ajatuksia, jotka tunnistan, mutta joita en hänen laillaan ole aiemmin osannut selkeästi sanallistaa.

Vivian Gornic linkittää kiehtovasti abstraktia ajattelua arkipäivän konkretiaan. Hänelle matka kohti itsetuntemusta ja tietoista olemista on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta. Erikoinen nainen kiittää tästä kaupunkiaan: Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. (The Odd Woman and the City.)

Suom. Arto Schroderus. Gummerus. 2022. 165 s.

Kari Hakli,  kari.hakli@gmail.com

 

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala – Elämänviiva

 Jukka Rintala ei ole jokapoika

 Ulla-Maija Paavilainen piirtää lennokkaan Elämänviivan muotitaiteilija Jukka Rintalan lähes puolen vuosisadan mittaisesta menestyksekkäästä urasta.

Räntäinen ja harmaa huhtikuun ilta vaihtui kuin taikaiskusta loistoon ja glamouriin Teatterin Kellobaarissa, kun muodin mestarin Jukka Rintalan elämäkertaa Elämänviiva (Otava) juhlittiin taiteilijan 70-vuotissyntymäpäivän aattona.

Rintala oli tyylilleen uskollisena luonut tilaisuudesta kokonaisvaltaisen visuaalisen elämyksen. Angela Klasin laulu, musiikki ja videot säestivät upeaa pukugaalaa, jonka silkit ja sifongit, paljetit ja kristallit leiskuivat punaisella matolla.

 Tulevan muotisuunnittelijan uran alkuaskeleet Porin Pihlavassa olivat vaatimattomat. Pikku-Jukka piirteli omia muotiluomuksiaan äidin naistenlehtien innoittamana nelikulmaisen keittiönpöydän äärellä. Hän sijoittui kolmannelle sijalle jo 18-vuotiaana Euromuotikilpailussa, johon oli lähetetty 515 asukokonaisuutta.

Nuoruusvuosien menestyksen kruunasi Rintalan suunnittelema miesten nahka-asukokoelma Taideteollisen korkeakoulun lopputyönäyttelyyn. Kokoelmaan kuuluva lammasmokkajakku osoittautui niin vastustamattomaksi, että se pihistettiin näyttelystä ennen avajaisia. Ei ihme, että Rintala palkattiin Friitalalle suoraan koulunpenkiltä.

Pitkän linjan journalisti Ulla-Maija Paavilainen on julkaissut useita romaaneja. Hänen kirjoittamansa elämäkerta Kirsti Paakkasesta Suurin niistä on rakkaus oli vuoden 2020 myydyin kotimainen tietokirja. Tästä huolimatta häntä arvelutti ryhtyä Rintalan elämäkerturiksi.

Vaikka Paavilainen on tuntenut muodin mestarin jo kymmeniä vuosia, hänestä tuntui silti, ettei ollut todella päässyt tämän lähelle. Kun hän lopulta ryhtyi toimeen, ”roikuin hänen nilkassaan kuin mäyräkoira”, Paavilainen paljasti tilaisuudessa metodin, jolla hän yritti saada hankalan haastateltavansa avautumaan.

Illan sankaria juhlitaan Teatterin Kellobaarissa.
Kuva: Hannele Salminen

Lopputulos Elämänviiva soljuu yhtä luontevana kuin Rintalalle ominainen lennokas viiva. Muotitaiteilija ei suunnittelutyössään tarvitse tietokonetta. Teen kaiken vapaalla kädellä enkä koskaan korjaa tekemääni. Ranneliike on tärkein. Viivassani ovat mukana sydän, käsi ja aivot.

Ystävät ja tuttavat kuvailevat Rintalaa luonteeltaan pidättyväksi ja herkäksi. Hän on ollut tinkimätön oman salonkinsa kulkija suhdanteiden ja muotivirtausten pyörteissä. Diivaksi hänestä ei ole: Mikään ei saa mennä päähän. Työn mukana täytyy kasvaa, luoda omaa linjaa ja uskoa siihen. Hän arvostaa yhteistyökumppaneitaan ja yleisöään: Osaavat ompelijat ovat aarteita.

Hänen suurin aarteensa on kuitenkin Matti Vaskelainen, joka Esa Saarisen mukaan on ”ihan supertyyppi”. Kumppanukset tapasivat toisensa Studio Polin diskossa, jossa Matti ehdotti Rintalalle pikkuhuppelissa: Me voitais tehdä yhdessä joku projekti. Yhteisiä projekteja on riittänyt nelisenkymmentä vuotta, eikä loppua näy.

Matista on moneksi: paitsi elämänkumppani hän on myös kokki, taloudenhoitaja ja autonkuljettaja. Hän vastaa myös kaikkien Rintalan näytösten ja näyttelyiden visuaalisesta suunnittelusta ja toteutuksesta. Rintala on kunnianhimoinen perfektionisti, jota Matti tasapainottaa huumorintajullaan ja suurpiirteisyydellään.

Galleria Ars Longan näyttelyssä Elämän juhla oli
esillä Kirsti Paakkasen muistoksi omistettu
Suuri sydän marraaskuussa 2021.

Ennustaja, jonka pakeille Rintala oli Siurossa osunut, näki jo etukäteen toisen Rintalalle tärkeän ihmisen: ”Elämääsi tulee mustatukkainen nainen, joka muuttaa elämäsi suunnan”. Lentäessään Nizzasta Suomeen mustatukkainen nainen näki lehdessä kuvia Rintalan suunnittelemasta värikkäästä Karjalan marjat -mallistosta ja päätti saman tien palkata malliston suunnittelijan Marimekkoon.

Kirsti Paakkanen antoi Jukka Rintalalle Marimekossa areenan, jolla tämä teollisen vaatesuunnittelun kruununa sai mahdollisuuden luoda lumoavia iltapukuja. Parhaimmillaan hänen luomuksiaan vilahteli Linnan juhlassa parisenkymmentä. Miten nämä ylväät, dramaattiset ja linjakkaat puvut syntyvät?

Rintala kertoo saavansa vision henkilöstä ja tälle suunniteltavasta puvusta ”velhovaistollaan”. Ateljeeasujen työ lähtee liikkeelle ihmisestä, sen jälkeen tarvitaan laatukangas. Teatterin tilaisuudessa Rintala painotti, että näistä elementeistä syntyy YKSI luonnos: ”Jos niitä olisi useampia, naiset haluaisivat yhdistellä niitä. Sellaisesta ei synny yhtään mitään”.

Paavilaisen elävä ja eläytyvä teksti loihtii kiehtovia näkyjä lukijan mielikuvitukselle. Helsingin Musiikkitalossa Maria Lund lumosi paitsi laulullaan ja kauneudellaan myös iltapuvuilla, joiden silkkisifonkihelmat pyörteilevät näyttämöllä kuin sumu jäätyneen asfaltin päällä, paljetit tihkuvat erotiikkaa kuin kirsikka, joka on hämmästynyt omasta täydellisyydestään.

Ulla-Maija Paavilainen on pitkän
uran tehnyt journalisti ja kirjailija.
Kuva: Jonne Räsänen

Punavuoren vilskeen vastapainona Rintala rauhoittuu Karkkilan Vaskijärven maaseutukodissa keskellä metsää. Luova mieli saa ladata akkujaan pionien, ruusujen ja jättimäisten rhododendroneiden siimeksessä. Täälläkään kumppanukset eivät silti malta levätä laakereillaan.

Tiluksille on noussut ateljeetalo ja autotallin paikalle kumppanukset suunnittelevat samppanjabaaria. Sitä varten Rintala on jo hankkinut biedermeier-kaluston. Mattia harmittaa: 

”Jukka osti ne minulta salaa. Elättelin jo toivetta, että ollaan menossa modernimpaan suuntaan”. Suunnitelmissa on myös kulttuuri- ja taidekeskus sekä näyttely Pieksämäen Poleemiin kesällä.

Julkkiskampaaja Marco Limatiuksen mukaan Rintalan imago ja markkinointi ovat omaa luokkaansa. Kuka muu suunnittelija on pystynyt tuotteistamaan oman brändinsä noin monipuolisesti, olipa kyseessä sitten kangas tai kaakeli?

Jukka Rintala on työnarkomaani, jolla on ääretön luomisen nälkä ja pettämätön kauneuden taju. Hänen unelmiensa siivet kantavat. Niistä ei synny kaunista turhuutta vaan asuja ja elämyksiä, jotka vievät kantajansa ja katsojansa arjen tuolle puolen.

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala –  Elämänviiva. Otava, 2022. 278 s.

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kulttuurit törmäyskurssilla

 Katja Keisalan esikoisteoksessa Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille haaveet särkyvät toinen toisensa jälkeen. Monikulttuurisen avioliiton vastoinkäymiset paljastavat, ettei suomalainen arki suju salsan tahtiin.

Missä sinä olit silloin, kun minä ajattelin itsemurhaa?

Katja Keisalan romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena) sivuaa kirjailijan omaa elämää ja kuuluu tätä nykyä suosittuun autofiktiiviseen koulukuntaan. Tämä houkuttaa lukijan pohtimaan, mikä kerrotusta on totta, mikä tarua? Suurin osa on varmaan faktaa, sillä kuka keksisi päästään näin surkuhupaisia kommelluksia?

Teos kertoo myös oman versionsa ”Vuosisadan rakkaustarinasta”, genrestä, jonka Märta Tikkanen vakuuttavasti aloitti. 

Tarina alkaa, kun mustatukkainen, komeahko mies, jolla on pehmeät huulet, joutuu bussin töytäisemäksi puolustaessaan tarinan minäkertojaa humalaisen miehen kopeloinnilta.

Kaksi nuorta, kaunista, mutta köyhää ihmistä löytää toisensa: suomalainen minä ja kuubalainen sinä, jolle minäkertoja tarinansa osoittaa. Heillä ei ole varaa huvituksiin, mutta ilmaista lystiä piisaa lakanoiden alla piehtaroidessa. Olo on auvoista, kunnes kuubalaiset kondomit tekevät temppunsa.

Minää se ei haittaa, sillä syntymäperheestään eron ottanut nainen on kaivannut kuubalaisten mainostettua yhteisöllisyyttä ja elämäniloa. Alkuun lapsiperheen elämä sujuukin toiveiden mukaan. Vieraita lappaa eksoottista kuubalaista aviomiestä ihmettelemässä.

Keskeiselle sijalle nousee kuitenkin siipan parin kuukauden Suomessa oleskelun aikana hankkima monikulttuurinen ystäväpiiri ja sen yhteisöllisyys. Pian selviää, ettei se vastaa siihen ladattuja odotuksia. Yhteisöllisyys teettää paljon työtä, jatkuvaa ruoanlaittoa ja kustannuksia. Sen nimissä jotkut alistetaan muiden, yleensä miesten, resurssiksi.

Minäkertoja tekee väitöskirjaa monikulttuurisista avioliitoista, mutta huomaa omien ja haastattelemiensa pariskuntien kokemusten perusteella, etteivät hänen alkuoletuksensa pidä paikkaansa. Hän oli toivonut voivansa osoittaa, että monikulttuuriset parisuhteet mahdollistavat vallitsevista sukupuolirooleista vapautumisen ja aivan uudenlaisten suhteiden rakentamisen.

YTT Katja Keisala toimii tutkijana ja
opettajana. Kuva: Jonne Räisänen

Käy ilmi, että sukupuoliroolit vain vahvistuvat näissä avioliitoissa. Tasa-arvo jää kaukaiseksi haaveeksi. Pehmeähuulisella riittää menoja, kotitöihin hänellä ei ole aikaa. Puhelimeen hän ei vastaa ja katoaa joskus vuorokausiksi ilman selityksiä. Lupauksistaan hän ei pidä kiinni.

Kun vaimo ei suostu poseeraamaan kameran edessä kuubalaiseen tapaan työntämällä rintansa ulos, repimällä kaula-aukkoa alemmas ja pyllistelemällä, pehmeähuulinen tokaisee loukkaavasti: Sinä olet niin suomalainen.

Keisala puolestaan kirjoittaa niin eloisasti, että lukiessa tuntuu kuin istuisin viinilasillisella ystävän kanssa, joka luottamuksellisesti paljastaa sielunsa syövereitä, myöntää katuvansa sinisilmäisyyttään ja herkkäuskoisuuttaan. Keisala ei kuitenkaan vuodata valitusvirttä vaan kuvaa kulttuurien törmäilyä sarkasmilla ja jopa huumorilla.

Jälkikäteen näin voi tehdä, mutta tapahtumien pyörteissä minäkertojan usko siihen, että rakkaus kantaa, alkaa horjua. Kahden pienen lapsen hoito, pesuveden lämmittäminen liedellä ja vanhan rintamamiestalon loputon remontti alkavat syödä hänen voimiaan.

Miksi tämän täytyy aina olla tällaista? Miksi sinä et voi olla iloinen? pehmeähuulinen elämäniloinen aviomies ihmettelee vaimon (oikeutettuja) valituksia. Kaiken kukkuraksi kaikkeen tyytymätön kuubalainen anoppi ilmestyy torppaan ja ajaa tilanteen kuilun partaalle: anopin vierailun jälkeen sain mielenterveysdiagnoosin, mielialalääkereseptin, terapialähetteen ja vuoden sairasloman.

Kuubalaisen miehen januksenkasvot alkavat paljastua. Torppaan tupsahtaa siipan ystävä, erään Maijan Suomeen luotsaama Masculino Kuubasta koettelemaan onneaan. Avioliittosuunnitelmat Maijan kanssa kuitenkin kariutuvat, sillä osoittautuu, että Masculinolla on jo vaimo ja lapsi Kuubassa.

Tässä ei Masculinon mielestä ole mitään ihmeellistä. Maijan kosiminen oli ymmärrettävä pikemminkin rakkauspuheena kuin petoksena. Alkuun kunnolliselta vaikuttanut Masculino paljastuu pahimmanlaatuiseksi häntäheikiksi.

”Miehellä on miehen tarpeet”, Masculino puolusteli, nosti olkapäitään ja avasi kämmenensä nivustensa edessä, pikkurillit osoittivatkin suoraan tarpeisiin.

Tässä vaiheessa kulttuurit ovat törmäilleet jo niin monesti, että minäkertojan omatkin epäilykset heräävät. Pariskunta yrittää silti vielä kerran, sillä rakkaus on tunnetusti sokea. Kalajoen särkillä vietetyn romanttisen loman jälkeen paljastunut salaisuus laittaa kuitenkin elämän palaset uuteen järjestykseen.

Kun pehmeiden huulien, salsan ja mojitojen huuma hälvenee, ”itsekäs ämmä” oppii vihdoin pitämään puoliaan. Lohdutin itseäni sillä, että sinun itsekeskeisyydelläsi varustettu mies pystyisi varmasti huolehtimaan itsestään.

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille. Atena, 2021. 297 s.

 

Max Porter: Francis Baconin kuolema

Vimmainen kirjallinen kollaasi

 Max Porter maalaa sanat ja lauseet siveltimenvetoinaan raadollisen hienon kuvan Francis Baconin hengessä tämän viimeisistä elinpäivistä ja hänen surrealistisesta taiteestaan.

                Se on yritys siirtää taidehistoria syrjään ja antaa maalausten puhua.

Brittiläinen itseoppinut taidemaalari Francis Bacon (1909 – 1992) sai lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, kun hänen homoseksuaalisuutensa paljastui. Nuorukainen vietti ajelehtivaa elämää, kunnes näki Pariisissa Pablo Picasson näyttelyn, mikä innosti hänet taiteentekoon.

Bacon kuuluu 1900-luvun merkittävimpiin taiteilijoihin, jonka omintakeisten maalausten arvostus ja hinnat ovat nousseet huimasti hänen kuolemansa jälkeen. Baconin ystävästään Lucien Freudista maalaamasta muotokuvasta maksettiin peräti 106 miljoonaa euroa New Yorkin Christie’sin huutokaupassa vuonna 2013.

Maalaamisen tuska ja ekstaasi suorastaan tihkuvat Baconin teosten vääristyneistä muodoista ja toisiinsa sulautuvista väreistä. Taiteilijaa inspiroivat surrealistisen koulukunnan elokuvat, valokuvat ja runot, joita Buñuel, Eisenstein ja kumppanit loivat. Hän kopioi myös häpeilemättä menneiden mestareiden teoksia.

Baconin rujot maalaukset nousevat alitajunnan kuvista ja unista, jotka vääristävät silmin nähtävän. Caravaggion inspiroimat vääntelehtivät hahmot hän vei todellisuuden tuolle puolen niin riehakkaasti, että ne lähes sulavat oman vimmaisuutensa polttamina. Taiteilijan nurjat kokemukset Lontoon Sohon syrjäkujilla antoivat teoksiin oman lisäpotkunsa.

Max Porter lumosi minut teoksellaan Lanny, johon hän maagisen realismin keinoin taikoi sadunomaisen, oudon, mutta tunnistettavan maailman.  Uudessa pienoisromaanissaan Francis Baconin kuolema (WSOY) hän yhdistää kuuluisan taiteilijan mielenmaiseman hänen teoksiinsa ja luo näin monitasoisen kirjallisen maalauksen.

Baconin ja Porterin tunnistaa sielunveljiksi, sillä kumpaisenkin hyppysissä näkyvä muuntuu oudoksi, mutta säilyttää kuitenkin tunnistettavia elementtejä. Porter tunnustaa pienoisromaanisaan: Se on yritys ilmaista tunteeni sellaista maalaria kohtaan, johon minulla on ollut jo kauan epämuodikas fiksaatio.

Max Porterin Lannyn elokuvaoikeudet on ostettu ja kirjan
oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kuva: Lucy Dickens

Porter aloittaa kirjallisen maalauksensa luonnoksella, johon hän hahmottelee teoksensa elementtejä: kehikko tai sänky, aukko kuin ikkuna, liha litteä läntti…hahmo kitumassa sairasvuoteella, hoitajan hahmo. Kroonisen astman piinaama Bacon kuoli lopulta sydänkohtaukseen pienessä madridilaisessa hoitolaitoksessa.

Francis Baconin kuoleman luvut on nimetty maalausten tiedoilla: Yksi Öljy kankaalle, 152 x 118 cm. Porter tekee kuten Bacon, varastaa aiheita, mutta mestareiden sijaan hän lainaa ”maalaukseensa” yksityiskohtia tämän teoksista.

Porterin kuvaaman Baconin mielessä mennyt – ystävät, maalaukset ja tapahtumat – lomittuvat nykyisyyteen. Hän maalaa sairaalasängyssäkin silmillään ja ajatuksillaan. Hoitajan päähineen ”valkoisesta purjeesta” hän saa inspiraation: Pää kääntyy; ja siinä se äkkiä on, komea näky, vääntynyt niska, ruskean varjon paksu viiva, sen olin aamulla nähnyt, kalvamaan jäänyt luminen harjanne…

Study of a Head, 1952

Paino vuoteen jalkopäässä tuo muistoja potilaan mieleen. Ihmeellistä oikeastaan, muistutus lapsuuden sairastelusta ja samalla raukeudesta yhdynnän jälkeen. Varsin lohdullista. Läheistä.

Porter eläytyy täysin rinnoin Baconin maalausprosessiin. Hän kuvittelee, miten taiteilijan nyrkki mäiskähtää kankaalle kuin märkä möykky ja jättää tahran.  Bacon on tyytyväinen lopputulokseen: se luo pöyhistelevää liikettä hänen kasvojensa suureen autiuteen, aika hyvä oikeastaan, koiramainen, mukana jotain kirmaavaa, jotain kiemurtelevaa…

Kaikkia Baconin tuotanto ei innostanut. Itsekin kiistanalainen taidekriitikko John Berger lausuu mielipiteensä tämän taiteesta Porterin kollaasissa: Maalaukset ovat piinaavia, koska Bacon on pikemminkin loistava lavastaja kuin omintakeinen taiteilija ja koska teoksista välittyvä tunne on keskittyneen ja epätoivoisen yksityistä.

Yksityistä kyllä, mutta hänen teoksistaan aistii ja tunnistaa ihmisen hädän ja tuskan. Subjektiiviset kokemukset ja näyt Baconin tuotannossa nousevat universaaliksi hätähuudoksi ihmisen osasta, joka ei aina ole helppo. Porterin sanoin: Se on yritys päästä käsiksi siihen, mitä satutetun ihmisen takana häämöttää.

In Memory of George Dyer tämän 
kuolinvuonna 1971.

Irmeli Ruuska suomentaa Porteria jälleen yhtä elävästi kuin Lannyssa. Hulvaton, humalaisen kielellä soperreltu kuvaus Baconin ja hänen itsemurhan tehneen pitkäaikaisen rakastajansa David Dyerin naintikohtauksesta Caravaggion hengessä on mainio todiste kääntäjän taidosta ja hänen rekisterinsä laajuudesta.

Porter on tutkinut Baconinsa tarkkaan. Tämä ei kuitenkaan estä häntä eläytymästä mielikuvitusleikkiin hänen taiteensa äärellä. Porterin ”siveltimenvedoista” syntyy hurjia kuvia mieleni kankaalle.

Kysymykseen: Miten esittää lyijynraskas päänsärky, joka on piinannut häntä Napolista Porto Ercoleen? hän vastaa: helppo nakki, nosta aivokoppa pois, taittele punertavat aivot ulospäin ja tuhri ne rasvaisiin hiuksiin, toinen silmäkuoppa terävällä esineellä puhkottuna…

Max Porter tavoittaa pienellä kirjallaan, kollaasillaan, Francis Baconin taiteen ytimen, jossa elämä ja maalaukset ovat erottamattomasti punoutuneet yhteen. Hän raottaa notkealla, moni-ilmeisellä kielellään mysteerin esirippua ja antaa yhden vastauksen kysymykseen: mistä taide syntyy?

Three Studies of Self, 1973

Kuolema jo kolkuttaa huoneen 417 ovea Clínica Ruberilla Madridissa, mutta viikatemies saa vielä hetken odottaa, sillä pinkissä on vielä elämäntuntua sen staattisesta megalittisesta painosta huolimatta, auringonpaahtama roomalainen Toscanan yössä odottamassa kuolemaa, jospa vähän täplittäisi tuota…

Max Porter: Francis Baconin kuolema. (The Death of Francis Bacon.)

Suom. Irmeli Ruuska.  WSOY. 2022. 68 s. 

Don DeLillo: Hiljaisuus

Digitaaliaddiktin kauhuskenaario

Don DeLillon mestarillinen, mustalla huumorilla silattu dystopia Hiljaisuus ennustaa, mitä kohti olemme väistämättä ajautumassa, jollemme hidasta vauhtia ja muuta kurssia.

 Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimessaan?

Mies ja nainen, Jim ja runoilija Tessa, ovat palaamassa lomamatkalta Pariisista. Jim kallistaa istuintaan ja alkaa toistaa matkatavaralokeroiden alapuolelle kiinnitetyn pienen ruudun suoltamia lennon koordinaatteja: 

matkaa jäljellä tuhatkuusisataayksi mailia, température extérieure miinus viisikymmentäseitsemän F… Näin alkaa Don DeLillon pienoisromaani Hiljaisuus (Tammi).

Tessa uppoaa yhteen lukuisista muistikirjoistaan, joihin hän on vuosien varrella tallentanut ideoita, muistoja, sanoja. Hän haluaa nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuna parinkymmenen vuoden kuluttua (jos olemme vielä elossa silloin) löytääkseni jonkin puuttuvan elementin, sen mitä en näe nyt…

Pariskuntaa odotellaan superscreenin äärellä Yhdysvaltojen Newarkissa. Max, Diana ja hänen entinen oppilaansa, lukion fysiikan opettaja Martin valmistautuvat seuraamaan miljoonien muiden tavoin vuoden suurtapahtumaa Super Bowl LVI:tä vuonna 2022.

Kaikki on niin kuin olla pitää, kunnes superscreenin kuva alkaa väristä. Se ei ollut tavallinen visuaalinen häiriö, siinä oli syvyyttä, se muodosti abstrakteja kuvioita jotka liukenivat rytmiseksi sykkeeksi, joukoksi perusmuotoja jotka näyttivät työntyvän eteenpäin ja vetäytyvän.

Sitten ruutu pimenee. Kännykät eivät toimi, liikenne pysähtyy. Infrastruktuuri on sortunut ja teknologiset yhteydet katkenneet. Tekniikan hylkäämät ihmiset reagoivat kukin omalla tavallaan. Martin epäilee kiinalaisten dominanssia, algoritmista apokalypsiä. Diana pelkää sivistyneen maailman tulleen tiensä päähän. Jonkun mielestä kyse on vain häiriöstä voimalaitoksessa.

Alvar Gullichsenin akryylimaalaus
Wormhole 2.

Suuria urheiluvetoja harrastava Max siemailee viskiään ja manailee eetteriin kadonneita rahojaan. Hän tuijottaa pimeää ruutua, selostaa ottelua, jota ei näe, ja höystää esitystään ulkoa oppimillaan mainoksilla. Diana vilkaisee ruutua kuin varmistaakseen, että se on pimeänä, sillä hän kokee asiantilan rauhoittavan itseään oudolla tavalla.

Mitä pitemmälle tekniikka kehittyy, sitä haavoittuvampaa se on. Olemmeko me koe, joka karkasi käsistä, jäljelle jääneitä sivilisaation inhimillisiä sirusia? Minäkin osallistun spekulaatioihin: Onko aika-avaruus vääristynyt pahan kerran, ja madonreikä imaissut meidät mustaan aukkoon?

Joskus 99 harvaan ladottua sivua riittävät klassikkoromaanin syntyyn. Tuntuu kuin olisin lukenut paksun teoksen, sillä niin paljon ajatuksia ja pohdittavaa DeLillo on Hiljaisuuteen ladannut. Samalla hänen terävä katseensa paljastaa meidät ja piintyneet tapamme kaikessa koruttomuudessa. Uhkaavasta katastrofista ja arjen banaliteeteista syntyy surullisen tunnistettava kuva.

Don DeLillo on voitanut lukuisia
arvostettuja kIrjallisuuspalkintoja.
Kuva: Jurgen Frank

Seurueen keskustelu lainehtii päämäärättömästi Einsteinista Jeesus Nasaretilaiseen ja itse kunkin käyttämään lääkitykseen. Dianan ja Martinin vuoropuhelua sävyttää häivähdys eroottista latausta. Maxin sanoin: meillä ei ole muuta sanottavaa kuin se, mitä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.

Jim ja Tessa ovat myöhässä, mutta heillä on siihen pätevä syy. Kun he kävelevät ystäviensä luo pimenneillä kaduilla ohikulkijat, joilta on riistetty mahdollisuus tuijottaa puhelimiaan, säntäilevät päämäärättömästi, kiroilevat ja nujakoivat.

Tessa toteaa sen, mistä olemme olleet alitajuisesti tietoisia jo pitkään. Meitä on varoitettu, olemme nähneet enteitä tulevasta dystopiasta: mutavyöryjen luhistamia taloja, tsunameja, saasteiden peittämiä taivaita, biologisia aseita, kyberhyökkäyksiä, pernaruton, nälänhätiä, pandemian ja Putinin.

Tyhjän katseensa syvyyteen uponnut, Einsteinia pakonomaisesti siteeraava Martin muistuttaa tämän ennusteesta:

En tiedä, millä aseilla

kolmas maailmansota käydään,

mutta neljännessä maailmansodassa

taistellaan kepeillä ja kivillä.

Hiljaisuus ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, mutta tällä hetkellä se on entistä ajankohtaisempi. Vaikuttavan teoksen luettuani hiljennyn ja kuvittelen, että kaikki ruudut ovat pimentyneet, kaikki härpäkkeet ja liikenteen melu vaimenneet. Mitä kuunneltavaa, nähtävää ja tunnettavaa meille jää?

Alan vähitellen erottaa tuulen havinaa puiden lehdissä, lintujen viserrystä, laineiden liplatusta, kuiskauksia, hiljaista puhetta. Kenties juuri sellaista hiljaisuutta, jota meidän pitäisi tarkemmin kuunnella, jotta pelastuisimme.

Don DeLillo: Hiljaisuus (The Silence). Suom. Helene Bützow. Tammi. 2022. 99 s.

Alvar Gullichsen: Wormholes & Dissolving Patterns Galleria Heinolla 10.4. saakka. 

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Vimmainen sukellus vallankäytön ytimeen

 Iida Rauma läpivalaisee väkivallan julmat mekanismit romaanissaan Hävitys. Tapauskertomus. Omiin kokemuksiin pohjautuva teos laajenee kouluväkivallasta historian tapauskertomuksiin ja Turun hävityksestä planeettaamme uhkaavaan tuhoon.

Mä haluun sun päiväkirjat, sun muistot, sun veren, koko sun nii sanotun elämän, mä tanssitan sut pyörryksiin ja sä kerrot mul kaiken ja mä kirjotan…

Haastattelin Iida Raumaa Kirjain-lehteen vuonna 2011. Keskustelimme hänen esikoisromaanistaan Katoamisten kirja, joka sittemmin nousi Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaaksi. Hävityksen aihe kangasteli jo tuolloin hänen mielessään:

–     – Minulla on rankkoja kokemuksia peruskoulusta. Vaikeana kouluaikana luin ja piirsin itseni pois todellisuudesta. Se pelasti minut.

–     – Koulu on julma paikka. Lasten välinen väkivalta hyväksytään liian helposti vähättelemällä tyyliin pojat on poikia. Termi koulukiusaaminenkin on vähättelyä. Kaikkialla muualla väkivalta on tuomittavaa.

Vaikka Rauman Hävitys perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, ne eivät olisi yksin riittäneet näin vaikuttavan romaanin rakennusaineiksi. Kirjan päähenkilö A toteaakin, että mielikuvitukselliset väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus. Rauma liittää fiktion lomaan faktoja väkivallan monista muodoista historiasta tähän päivään ja tulevaisuuden dystopioihin.

Kolmikymppinen A sinnittelee tekemällä historianopettajan sijaisuuksia kouluissa. Öisin hän juoksee Turun sateisen harmailla kaduilla ja joutomailla helpottaakseen pahaa oloaan. Kujanjuoksujen mittaan kaupungin historialliset kerrostumat sen tuhosta seuraavaan tulevat tutuksi.

Turku oli selvinnyt lukemattomista tulipaloista, sodista ja Neuvostoliiton pommituksista muttei omasta kaupunkisuunnittelustaan, A sanoi … (Valitettavasti Turun tauti on viime aikoina iskenyt raskaalla moukarilla myös Helsinkiin, joka tuhoaa tiivistämisen nimissä kaupungin asuinkelpoisuutta ja viihtyisyyttä.) Tyylikeino ”A sanoi” toistuu tarinoiden edetessä. Se luo rytmiä, liittää tarinanpalasia toisiinsa ja luo suhteen lukijaan.

Sanna Haimilan öljyvärimaalaus
The Encounter (With the Self).

Hävityksen toinen päähenkilö, poissaoleva, outo Ira, tuli A:n luokalle 11-vuotiaana. Tyttöjen kohtalo oli sinetöity: Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. 

Hävityksen hurjassa pyörityksessä paljastuu, että A on kirjailijaksi varttuneen Iran (Iidan) tutkimuskohde. A ja Ira ovat yksi ja sama, kaleidoskoopin välähteleviä heijastuksia.

Taidokas rakenneratkaisu, A:n ja Iran Dance Macabre, luo teokseen moniulotteisen jännitteen ja näkökulman. A:n ahdistavat koulumuistot pakottavat hänet Iran hahmossa kirjoittamaan aiheesta, joka ei suostu painumaan unohduksiin. Aurajoen samea vesi houkuttaa A:ta: olisi helppo vain luopua, päästää irti. Joko Aurajoki tai Ira, A sanoi.

Rauma vaihtaa kielirekisteriä sujuvasti faktojen asiatekstistä ilmeikkääseen puhekieleen: …tää kirja on iha mahoton kirjottaa, mä kuolen jos mä kirjotan tän mut jos mä en kirjota tätä mä en haluu elää … Kaiken kruunaa A:n vanhemman kollegan, inhimillisen Nordinin herkullinen Turun murre: Jos alotta täyty kerto kans.

Rauman ilmeikäs kieli lataa monimielisiä merkityksiä tekstiin. Jopa A:n sotkuista asuntoa kuvatessaan Rauma luo tunnistettavia mielenmaisemia: … lian sedimenttikerrokset, joita kaivamalla saattaisi löytää merkkejä menneestä elämästä, kadonneista kaupungeista ja sukupuuttoon kuolleista ihmissuhteista.

A:n koulussa kokema henkinen väkivalta – ulossulkeminen ja herjat: lehmä, vitun ruma hippi, jollei oo ees rintoja – kulminoituu fyysiseen pahoinpitelyyn, kuristamiseen ja hukuttamisyritykseen.

Tilanteen tekee vielä karmivammaksi tyrannimainen luokanopettaja Anna-Maija, joka ei puutu väkivaltaan vaan peräti lietsoo sitä. Hän on ottanut A:n silmätikukseen ja koonnut ympärilleen suosikkioppilaansa, joita ryhmähengen nimissä käyttää A:n nokkimiseen. Opet  tarvii niit et ois joku ulkopuolinen jota luokka vois yhessä vihata.

Romaanin mittavan lähdeluettelon ohella Rauma on lisännyt kirjan loppuun valokuvia peruskouluaikaisista päiväkirjoistaan. Niiden tikkukirjaimin tuherretut merkinnät paljastavat, että se, mistä Hävitys kertoo, on surullisen totta.

Lasten ja nuorten harjoittamasta väkivallasta on kirjoitettu William Goldingin Kärpästen herrasta Matias Riikosen viime vuoden Finlandia-ehdokasromaaniin Matara. Hävitys on kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Se ei ole helppoa luettavaa.

Iira Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta
voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.
Kuva; Marek Sabogal

Kirjaa lukiessani minut valtasi välillä epäusko: tuo ei voi olla totta, ja ärtymys: Anna-Maijan tyrannimaisuuden olisin uskonut vähemmälläkin osoittelulla ja sivumäärällä. Tämän tietää Irakin: … mitä muutakaan mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje…

Hän vastaa kysymällä: Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst  ja kuukaudest ja vuodest toiseen voi kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei olisi iha hirveetä jankkaust?

Päästyäni vihdoin perille tunnen itseni A:n lailla mutaiseksi ja hengästyneeksi, sillä niin aidosti Rauma hänen fyysisiä tuntemuksiaan kuvaa. Epäusko ja ärtymys ovat haihtuneet mielestäni ja jäljelle on jäänyt kirkas kuva: tätä vastaan on taisteltava, tästä on puhuttava. Iida Rauma on huikealla romaanillaan antanut meille siihen kielen.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. 

Siltala. 2022. 400 s.

Sanna Haimilan näyttely Saari / The Island Galleria A2:ssa 20.3. saakka.

 

  

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Mysteerin äärellä

 Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä tapahtuu outoja asioita. Teoksen minäkertoja, luonnontutkija, joutuu pohtimaan kysymystä, mitä tieteen tuolta puolen löytyy?

… miten saan metallihyönteiset sijoitettua niveljalkaisten sukupuuhun?

Luonnontutkija on Akatemian apurahan turvin saapunut pieneen kaupunkiin, joka on ahtautunut valtameren ja ammoin sammuneen tulivuoren väliin. Kaupunkia ympäröi tiheä sademetsä, jonka omintakeista flooraa ja faunaa biologi on tullut tutkimaan.

Kaikki alkaa varsin asiallisesti Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä (WSOY).  Minäkertoja kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnät alkavat kunnianhimoisen innostuksen vallassa: jos onnistun täällä, olen varmasti professori ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Läpitunkematon, villi luonto tarjoaa tutkijalle aineistoa: lukemattomia aiemmin tuntemattomia eliölajeja ja kasveja. Hän on palkannut taloudenhoitajan, töykeähkön Marthan siivoamaan pari kertaa viikossa, jotta voisi keskittyä tutkimukseen. Työ ei kuitenkaan suju hänen suunnitelmiensa mukaan: kuume iskee, kaataa hänet sänkyyn ja vääristää hänen aistejaan.

Luonnontutkijan päiväkirjamerkinnät niukkenevat. Välillä hän jaksaa kirjoittaa päiväkirjaansa sivulle vain yhden lauseen: MARTHA KÄVI. Sanoi kutsuvansa lääkärin. Uuskumma hiipii teoksen sivuille, kun laboratorion esineet alkavat mystisesti siirtyä paikoiltaan. Yöllä hehkuvasilmäiset kummituseläimet karjahtelevat ja raapivat biologin metsään kyhäämän piilokojun seiniä.

Tutkijan löydökset käyvät yhä omituisemmiksi. Hänen maahyönteisten pyydystämistä varten asettamastaan etyleeniglykolivadista löytyy kookas, ryömivä kovakuoriainen. Tarkemmat tutkimukset paljastavat otuksen olevan kokonaan metallia. Pudotin sen suurimpaan lasiseen keruupurkkiini, ja sen pohjalle se kilahti.

Kun viidakosta löytyy sotilaan päätön ruumis ja tutkijan laboratoriosta pääkallo, kyläläisten – ja poliisipäällikön – johtopäätös on ilmeinen. Ainoastaan nuori nainen Maria, Marthan kasvattitytär, ei karta ”hullua tiedemiestä”. Näiden kahden välille syntyy luottamus ja tunneside, joka ulottuu kuolemankin yli?

Yritän tulkita Saloheimon vihjeitä ja ennusmerkkejä siinä juurikaan onnistumatta. Odotan vinkkejä lisää, mutta homma riistäytyy käsistä, kun laboratorion nurkkaan ilmestyy puoliksi mekaaninen paviaani jupisemaan tunnistamattomia sanoja. Mistä oikein on kyse?

Saloheimo ei maalaile kielellä vaan antaa tutkijansa jatkaa dokumentointia asialliseen sävyyn, kuten tiedemiehelle sopii. Outojen tapahtumien ja tekstin rauhallisen poljennon välinen ristiriita luo teokseen hypnoottisen tunnelman, joka pitää lukijan hyppysissään.

Teoksen kulminaatiopisteessä laboratorion häkkeihin ja terraarioihin vangitut eläimet karkaavat, ja tutkija hylkää kaaoksen partaalla horjuvan tukikohtansa. Marian tulkinnan mukaan hän muuttui epätarkaksi ääriviivoiltaan. Tutkimusotteensa kadottanut biologi siirtyy tarkkailemaan naakkayhteisön ryhmäkäyttäytymistä. Parvi asustaa tulivuoren rinteellä muinaisen luostarin raunioissa.

Luostaria käy pyhittämässä outo munkki, joka tuntuu puhuvan samaa kieltä puoliksi mekaanisen paviaanin kanssa. Päivän kirkkaudessa munkin puheet tuntuvat järjettömiltä tai ainakin tieteenvastaisilta, mutta silti jokin on houkutellut minut käymään luostarissa joka päivä.

Munkki puhuu iankaikkisuudesta, joka hänen väitteensä mukaan on koko ajan vieressämme: sopivasti kättä ojentamalla saattaisimme noin vain lipsahtaa pois tästä maailmasta iankaikkisuuden puolelle.

Puhuuko munkki niistä ”ohuista paikoista”, joista Joel Haahtela kertoo kirjassaan Adèlen kysymys? Kyse on hetkistä ja tilanteista, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Tässä vaiheessa luonto puuttuu peliin ja näyttää mahtinsa. Kaatosateiden synnyttämät mutavyöryt hautaavat kaupungin kadut alleen. Tulivuori havahtuu, syytää kidastaan tulista laavaa ja tuhkaa, joka sytyttää onnettoman kaupungin talot tuleen. Rannalle hylätyt sukelluskellot ujeltavat hiljaa, laivanhylky irtoaa ja ajelehtii merelle. Aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.

Tutkija ja Maria kohtaavat vielä kerran:

 – Mikä tämä paikka on – jos tämä on paikka?

 – Täällä ei ole mitään aikaa vaan ainoastaan oleminen. Täältä tuntuu puuttuvan kaikki aikaan liittyvä. Niin kuin kokisin kaiken yhtä aikaa ja koko ajan.

Pertti Saloheimo on lääkäri, joka 
työskentelee Lääkärilehden tie-
teelisenä neuvontantajana.
Kuva: Otto Virtanen

Tässä tutkija on samoilla linjoilla kosmologi Syksy Räsäsen kanssa, joka on todennut: ”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti”.

Minusta tuntuu kuin Meren ja tulivuoren välissä olisi arvoitus, joka minun pitäisi ratkaista. Monitulkintainen teos sopii mainiosti lukupiirikirjaksi. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ja maailmanselityksiä se lukijoissa herättää.

Itse pysähdyn mysteerin äärelle. Tutkimme tieteen keinoin maailmamme monenlaisia ilmiöitä, ja tietomäärämme kasvaa eksponentiaalisesti. Perimmäistä, elämän syvintä salaisuutta tiede ei kuitenkaan tavoita. Siihen tarvitaan outoja kirjoja ja ohuita paikkoja.

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä. 

WSOY, 2021. 183 s.