Antti Nylén & P. Puntarpää: Dandyiltain tarinoita

Kirjanen kuin taideteos

Antti Nylén on pukenut P. Puntarpään runoteoksen Dandyiltain tarinoita kiehtovaan kaapuun. Käsityönä valmistettu pieni vihko todistaa, ettei kirjallisuus ole aineetonta vaan graafista ja visuaalista, yksi kuvataiteen lajeista.

Yksi ainoa vihko voi antaa itsensä tuhat kertaa, jos lukijat ovat helliä. (Antti Nylén)

Kirjanen mahtuu kämmenelle, ja kun sen kuorii kansipaperistaan, eteen aukeaa A3-kokoinen juliste, joka esittää George Cruikshankin karikatyyriä vuodelta1819. 

Kirjasen ensimmäinen lehti kimaltelee kultaisena, mutta tätä pidemmälle sen syövereihin en pääse ilman tikaria (sen puutteessa paperiveitsikin käy).

Antti Nylénin taidokkaasti valmistaman P. Puntarpään Dandyiltain tarinoita -runoteoksen sivujen syrjät ovat vanhanaikaiseen tapaan leikkaamattomat. 

Viilto viillolta – sivusyrjä aukeaa suih, suih, yläreunan rasteri ääntelee raps, raps – pääsen sivu sivulta teoksen syövereihin.

Dandyilta alkaa pyörryttävin säkein:

Runojen minä puhuu sinulle, eikä aina niin ystävällisin säkein: sävelet nousivat kuplina pintaan / ja puhkesivat melodioiksi joita /  en koskaan edes halunnut / sinun ymmärtävän

Lumoudun iltojen tunnelmasta, kun livahdan Baudelairen siivellä levottomien sielujen ja outojen näkyjen omalakiseen maailmaan. Säkeiden patoutunut tunnelma saa minut pidättämään hengitystäni.

Nautin sivujen hitaasta avaamisesta, säkeiden sommittelusta sivuille ja tekstin tummuusasteen vaihteluista. Tunnen oudolla tavalla olevani osa kirjan synnytystä. Ja tavallaan olenkin, sillä ilman minun tikarini viiltoja patoutuneet sanat olisivat edelleen vangittuina sivujen uumeniin. Kun runot vihdoin pääsevät vapauteen, ne suorastaan hyökkäävät lukijan tajuntaan.

Kesken näiden mietteiden avaruuden madonreikä imaisee minut dekadentista budoaarista 1970–1980 lukujen lapsuuteen, lähimetsään rakentamaan Majaa Kapon, Jarin ja Peran kanssa. Eihän siinä hyvin käy, sillä pian puhkeaa sota. Tuntuu kuin olisin joutunut Matias Riikosen Mataran taistelutantereille.

Juuri viime hetkellä takapihan ovesta kuin taivaasta jylisi koko välimetsän / täyttävä käsky

NO NIIN EIKÖHÄN SE RIITÄ TÄLTÄ PÄIVÄLTÄ!

Taidemaalari ja kirjailija Viggo Wallensköld tutustui nuorena opiskelijana Pekka Suvikorpeen, joka kirjoitti pseudonyymillä P. Puntarpää. Jälkilauseessaan Viggo palaa teoksen alkuun, heidän yhteisiin iltoihinsa Eino Leinon ja Oskar Wilden seurassa, tunnelmiin, jotka epäilemättä ovat olleet runojen inspiraationa:

Dandyiltojen aika oli välähdys elämästä, outo unenomainen nuoruuden aika, joka ei koskaan palaa.

Antti Nylén on suomentajana erikoistunut 1800-luvun
ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kuva: Esko Jämsä

Palkittu kirjailija, esseisti ja suomentaja Antti Nylén, joka esikoisteoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sai Kalevi Jäntin palkinnon, liikkuu nykyisin kuvataiteen ja kirjallisuuden hämärällä rajamaalla.

Hänen perustamansa Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykysenä selailun ja silmäilyn aikana se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Taiteellisen pienjulkaisun ”kirjahkon” tekoon ei tarvita kummoisiakaan välineitä. Kopiokone, lanka ja neula. Tietokone, paperileikkuri ja vähän ymmärrystä riittävät, Nylén paljastaa Manifestissaan Bokehin sivuilla. Hän kehottaa meitä olemaan kirja-aktivisteja: Meidän on noustava koneiden herroiksi! Meidän on otettava tuotantovälineet olohuoneeseemme.

Kirjahko on uudelleenajateltu kirja, käsintehty taiteellinen pienjulkaisu. Dandyiltain tarinoita on siitä hieno esimerkki. Pienen kirjasen, vain 80 sivua, joiden koko on 110 x 155 x 8 mm, painoskin on rajoitettu, editio 200 numeroitua kappaletta. Minä luen numeroa 153.

Kirjahko kaipaa kosketusta, haluaa olla käyttöesine. Totta, sellainen Dandyiltain tarinoista on minulle tullut. Hypistelen pientä kirjasta, sivelen sen eri paperilaatuja, vedän sormeani pitkin sen rosoista yläsyrjää. Avaan sen sattumanvaraiselta kohdalta, ja annan säkeiden viedä minut muiston pysyvyyteen:

sinä lähdit näiltä

        kaduilta jäädäksesi

        tänne lopullisesti

P. Puntarpää: Dandyiltain tarinoita. Bokeh, 2023. 80 s.

Tomi Kontio: Erämailla

Vaelluksia maisemaan ja mieleen

Enää ei tarvitse nostaa rinkkaa selkään eikä valjastaa itseään ahkion eteen päästäkseen pohjoisen Lapin kiveliöille. Riittää kun uppoutuu Tomi Kontion teokseen Erämailla. Kirjailijan tarinat ja upeat valokuvat tempaavat lähes fyysisesti mukaan erämaavaelluksille. Taivaltaessa ajatuksillakin on tilaa harhailla.

Tomi Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon (nykyään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993 esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla. Tänä vuonna hän viettää 30-vuotisen kirjailijanuransa juhlaa Lapin tiettömissä, tinkimättömissä maisemissa runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan:

Joskus tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.

Silloin ne juhlivat pilvien kanssa

                              tanssisalitaivaan alla.

Uudessa teoksessaan Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä (Avain) hän on vaihtanut runoratsunsa sivakoihin ja kumisaappaisiin. Kirja on jatkoa Kontion ja hänen teini-ikäisen poikansa yhteisten vaellusten alkutaipaleesta kertovalle teokselle Kansallispuistojen kutsu.

Kokenut parivaljakko ei enää tyydy merkityillä reiteillä samoiluun vaan sukeltaa tiettömiin erämaihin niiden armottomuudesta ja vaaroista piittaamatta. Joskus luonto paljastaa myös lempeät kasvonsa ja palkitsee matkalaisia: ruska räiskyy väreissään niin villisti, että kamera on vähällä räjähtää, revontulet loimuavat taivaalla, Ahti suo antejaan, ja tunturipuron vaimea solina tuudittaa matkalaiset uneen.

Vaikka Kontio rakastaa erämaita ja haltioituu näkemästään kauneudesta, hänen mielensä taustalla väijyy alakuloa, melankoliaa. Tuntikausia kestävillä vaelluksilla parivaljakon sananvaihto vähenee, niinpä kulkijan mieli alkaa keriä auki mennyttä. Ajan armoton ratas muistuttaa itsestään, ja sumu saa uuden merkityksen:

Minä ajattelin, että se oli aikaa, ankaraa, vastustamatonta aikaa, joka vyöryy yllemme, jättää pojan levittelemään käsiään ja sanomaan ”sade”, puhdistaa pojan, mutta repii minusta paloja, kuorii minua, syövyttää reikiä, huuhtoo mukanaan merkityksiä.

Pojalta tulee kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin. Nämä melankoliset mietteet katkeavat, kun tulee avuksi ja lohduttaa: Pikkukuovi lensi ylitsemme monta kertaa, kuin olisi parsinut meitä yhteen, häivyttänyt aikaa, hupenemisen tuntua, etäisyyttä väliltämme.

Kontion ja pojan suhde vaikuttaa mutkattomalta, se henkii sielujen sympatiaa, hiljaista yhteisymmärrystä. Samaa ei voi sanoa Kontion ja hänen edesmenneen, tv:ssä työskennelleen isänsä väleistä.

Tanskalaisen kirjailijan Tove Ditlevsenin omaelämäkerta Lapsuus, jota Kontio lukee illalla kamiinan hehkussa, vie ajatukset hänen omaan lapsuuteensa. Muistot kirpaisevat, sillä alkoholisoitunut isä nöyryytti monesti poikaansa ”jekuillaan”.

Kontio kertoo pojalleen, miten hänen isänsä inhosi erityisesti kahta julkisuuden henkilöä: Kekkosta ja kriitikko Jukka Kajavaa. Kajava haukkui kaikki isäni tekemät televisio-ohjelmat, selvitin. Ihan kaikki. Tomi Kontion mielestä Kajava saattoi arvioissaan olla oikeassa.

Legendaarinen kriitikko nostattaa vielä parisenkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen vahvoja tunteita puoleen jos toiseen. Tämä selviää Hannu Harjun kirjoittamasta mainiosta elämäkerrasta Kajava – pelätty,parjattu, palvottu.

Palataan näistä mietteistä takaisin Kemihaaran erämaahan. Joskus siellä tarpoessa on myönnettävä tappionsa. Kun pakkanen paukkuu 30 asteessa, uppolumi ulottuu vyötärölle, ja terävät lumikiteet kuin tikarit viiltävät poskia, on annettava periksi ja käännyttävä takaisin.

Toisen kerran reissu Härkävaaran autiotuvalle sujuu jo helpommin. Määränpäässä palkkiona odottaa vaeltajan paratiisi: sauna! Runoilija herkistyy tunnelmoimaan: Suon päällä lötkötteli toimeton usva kuin jokin Oblomov, söi uneliaana suuhunsa varpuja ja virttyneitä mäntyjä. Vedenhakumatkalla vesi avautuu ja hotkaisee ”ämpärin hyiseen ja märkään sisäisyyteensä”.

Kun Kontio Paistunturin erämaassa näkee erakon, kauniin tunturikoivun, sen yksinäisyys tuntuu pakahduttavalta. Mutta onko tunturikoivu yksin? Vastaukseen tiivistyy uusi tapa katsoa maailmaa luonnon omin silmin.

Tomi Kontio on palkittu runoilija ja kirjailija.
Kuva: Aamos Kontio

Koivun ympärillähän käy kuhina: sen vierellä virtaa joki, yllä kiitävät meteorit, ja keväällä urpiaiset laskeutuvat sen oksille rupattelemaan. 

Koivun sisältäkin löytyy oma salattu maailmansa, ja kun herkistää korvansa sopiville taajuuksille, kuulee solujen vilkasta kutinaa, viestejä niin pintakerroksista kuin syvältä maakerrosten alta.

Sen ei tarvitse kirjoittaa maisemaa, sillä maisema kirjoittuu sen ympärillä, tunkeutuu sen sisään, ravisuttelee sen kaikkia aisteja, myös niitä, joita me emme osaa kuvitella.

Erämailla avaa portit aistien maailmaan. Tunnen miten suo hamuaa saapastani, uppohanki ei hellitä otettaan suksistani, yläpuolellani liehuvat revontulten huivit, jotka vievät viestejä tuonpuoliseen, rakkaille poisnukkuneille.

Kun käännän katseeni pienoismaailmaan alapuolellani, näen miten kivenlohkareisiin takertuneen jäähunnun läpi tunkevat esiin ”pienet torvijäkälät, joiden helakanpunaiset kotelomaljat loistavat harmaiden sävyjen keskellä kuin merkkivalot”. Maailma on kaunis, kun sitä oikein osaa katsoa.

Luonnon silmin ovat katsoneet myös monet muut kirjailijat. Eero Ojanen tekee kirjallisen retken teoksessaan Metsänfilosofiaa, Antero Takala puolestaan on kirjoittanut eräänlaisen omaelämäkerran Maisemastamielenmaisemaan, ja Kikka Niittynen & Heikki Willamo vievät teoksellaan Metsä minussa hämärän syliin kotinurkillaan.

Kaikki he ovat yhtä mieltä Kontion kanssa siitä, että erämaat on suojeltava, annettava niiden säilyttää salaisuutensa, joita ne kulkijoille halutessaan silloin tällöin paljastavat. Erämailla, kirjan mittainen vaellus, on hyvä päättää Tomi Kontion sanoihin:

Omistamalla me särjemme, muistamalla unohdamme. Mutta rakastamalla me varjelemme.

Tomi Kontio: Erämailla – tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä.  

 Avain, 2023. 336 s. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kellä sana, sillä valta

 Katja Ketun pitelemätön kieli saa vapaasti temmeltää ja loihtia kuvaelman elämän ja kuoleman ikiaikaisesta piirileikistä romaanissa Erään kissan tutkimuksia. Maagiset ja raa’an konkreettiset elementit liudentuvat toisiinsa sukupolvien mittaisessa selviytymistarinassa.

Raja yöpuolisten ja päivän olentojen välillä häilyy, ihmisten ja valtioiden, menneen ja nykyhetken, villin ja kesyn rajat häilyvät ja lepattavat.  (Kissa)

Armoitetun sanavelhon, Katja Ketun, romaanista Yöperhonen kirjoitin: se todistaa miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.

Luonnehdinta sopi myös Finlandia-ehdokkaaksi nousseeseen teokseen Rose on poissa. Toistan jälleen itseäni, sillä niin osuvasti kehuni kuvaa maagisen realismin taitajan uusinta teosta Erään kissan tutkimuksia (Otava).

”Käsittelen rankkoja aiheita, joten tarvitsin kertojaksi kissan, joka huterolla tyylillään tekee parhaansa Taivaiden Toimiston Tutkijana ja keventää kertomusta. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä. He ovat kirjan suola, sillä heidän kauttaan voin irrotella ja käsitellä monenlaisia teemoja”, Katja Kettu kertoi kirjan syntyvaiheista haastatellessani häntä Otavan tilaisuudessa.

Tähdissä kelluva Fermetoitu Sielu ilahtuu kuullessaan uudesta tehtävästään: hänet lähetetään Tutkijaksi Eiraan luksuslukaalissa asustavan Kirjailijan kohtuun pian syntyvän lapsen Sielunoppaaksi. Mutta kaikki menee pahemman kerran pieleen. Keskenmeno lennättää Tutkijan vuoteen 1917 pohjoiseen nälkämaahan Venäjä rajan pintaan. Ja vielä tämä: kissan hahmossa.

Puutteenperällä sinnittelevät Kirjailijan isoisoisoäiti Eeva, Villi-Kaisan penikka, huutolaistyttö ja talonomistajan poika Mahte. Epäsäätyistä liittoa ei paikkakunnalla katsota hyvällä silmällä. Sen rakastava pariskunta saa karvaasti kokea.

Kettu on kirjaansa varten haastatellut isoisoenojaan, lukenut tutkimuksia ja penkonut arkistoja. Hänen luomansa ajankuva sadan vuoden takaa on niin verevää historiankirjoitusta, että sitä pitäisi kouluissa lukea. Kirjan ihmiset heräävät eloon lukijan silmissä, raatavat ja rakastavat, yrittävät parhaansa mukaan selvitä aikojen myrskyissä.

Vaikka onkin rauhanmies, Mahte lähtee Venäjälle Eevan toppuutteluista huolimatta: ”Kyä se on vallankumouksen asija meijänkin asija”. Omalla harharetkellään Eeva joutuu raiskatuksi. Ei halua synnyttää väkivallantekijän lasta, vaan kerää rohdot kuolonkeitokseen, jolla ajaa sikiön itsestään pois.

Palkittu Katja Kettu Otavan aurinkoisissa 
pihajuhlissa. Kuva: Hannele Salminen

Näin paradoksaalista elämä on. Sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Eevan tyttärenpojantytär, Kirjailija, on lähellä kadottaa järkensä menetettyään hartaasti toivomansa lapsen. Tarinat kiertyvät toistensa ympärille, ja ajassa pehmein tassuin tepastelevaa Kissaa kaivataan nyt kipeästi Eiraan avuksi.

Kirjassa vuorottelevat Kissan raportit, Kirjailijan muistiinpanot sekä Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kuulustelupumaskat. Tämä moniääninen kuoro kertoo, mistä elämässä perimmiltään on kyse: ihmisen rakkauden, turvan ja merkityksen kaipuusta.

Niitä kirjailija alkoi kuumeisesti kaivata, kun hänen suuri rakkautensa, Runoilija, petti ja jätti. Vielä viime tingassa hän huomaa haluavansa lapsen, josta ei aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut. Lapsikuumeen vallassa hän tuumaa: Jos en saa olla sen kanssa, jota rakastan, niin onhan varmaan muita halukkaita.

Halukas löytyy, mutta hanke ei onnistu, sillä suhde ei kestä. Samassa rytäkässä Kirjailijan työstämä teos teilataan. Hän on menettänyt lapsensa ja nyt häneltä katoavat myös sanat niin huulilta kuin näppäimistöltä. Nyt jos koskaan tarvitaan Kissaa avuksi.

Kirjailija ja Kissa pakenevat yhdessä Puutteenperälle esivanhempien maille. Kissassa ottaa luonto vallan ja se ponkaisee livohkaan miljoonien lumoavien hajujen perässä. Kirjailijan silmissä alkuun karu maisema alkaa vähitellen avautua, ja esivanhemmat heräävät tanhuvilla henkiin. Viereen ilmestynyt esiäiti Eeva rohkaisee: pistät kynttä ketoon.

Vihdoin lukko aukeaa, ja kirjailija oivaltaa, että surun kanssa on mahdollista kulkea: ”saatan selvitä tästä”. Tämä perustuu Katja Ketun omiin kokemuksiin. ”Kielen löytyminen uudestaan oli nautinnollista, riemukasta”, hän hehkutti. Tämä kirjoittamisenilo näkyy, suorastaan pursuaa Erään kissan tutkimuksista.

Kettu kiittää olemassaolostaan Helmi tamman jalan katkeamista. ”En olisi olemassa ilman sitä”. Kun Eeva ja Mahte olivat reessä matkalla ”työläisten paratiisiin” kohti Stalinin vainoja 1930-luvulla, Hilma tamma kompastui. Takaisin kotitantereilla Eeva ja Hilma lähtevät yhdessä uimaan.

Helena Junttilan tussipiirros

Veden sylissä tamman jalkaan ei satu, se saa hetken lentää mielin määrin. Ja tuossa Kalliojoen suvannon keltaisessa, liplattavassa ilmassa lentävät rampa hevonen ja historian jalkapuussa pyristävä nainen.

Menneisyyden kautta niin Kettu kuin Kirjailija löytävät syvän ytimen, rauhan, oman tarkoituksensa ja merkityksensä. Kissakin on palannut harharetkiltään ja tuumaa tehtävänsä suoritetuksi. Annetaan hänelle vielä viimeinen sana ennekuin Tutkijamme katoaa Tähtitaivaan korkeuksiin.

Minuun tarttuu maailmankaikkeuden ikuinen hymni, ja heittäydyn sen hellittäväksi. Se mikä on tapahtunut, varmaan on, ei kai sitä muuten voi sanoilla selittää.

Katja Kettu on kirjoittanut jälleen hienon romaanin. Lukuelämyksen jälkimaku on pitkä ja pyörryttävä.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava. 2023. 355 s. 

Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu

”Jos nahkahousut narahti, tulee huono kritiikki”

Hannu Harju kirjoitti koukuttavan, kohteensa näköisen elämäkerran Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu viimeisestä ”suurmieskriitikosta”. Armoitettu kriitikko antoi sanan säilän sivaltaa, kun aihetta hänen mielestään oli. Ja usein oli.

Jos Kajava haukkuu esityksen, se kannattaa ehdottomasti katsoa.

                                                                                       Lentävä lause yleisön keskuudessa

Teatteri- ja televisiokriitikko Jukka Kajavan (1943–2005) saapuminen ensi-iltaan sähköisti näytöksen, oli jo itsessään teatteria. Hän odotti elämystä, mutta hänen rimansa oli korkealla ja hänen pinnansa valitettavan lyhyt, mistä Q-teatterilaisten nahkahousu-naljailukin kertoo.

Hannu Harju muisteli kirjansa julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin Willensaunassa, miten ihaillun ja vihatun Kajavan alussa innostunut etunoja valahti takakenoksi, ja nahkahousut narahtivat, kun esitys ei täyttänyt hänen siihen lataamiaan odotuksia. ”Olen myös nähnyt, kun hänen niskansa alkoi punoittaa.”

Kajavalle teatteri oli henki ja elämä, johon hän eläytyi koko sielullaan ja olemuksellaan. Hän ei patsastellut vain päänäyttämöiden ensi-illoissa vaan etsi elämyksiä, rajoja rikkovia, uutta luovia esityksiä myös kellariloukoista ja hänelle tärkeästä teatterin Mekasta Berliinistä.

Tammessa lähes parikymmentä vuotta kustannuspäällikkönä työskennellyt Harju toimi sitä ennen teatterimaailmassa. Vuodet 1993 - 2003 Jukka Kajavan kollegana Helsingin Sanomien teatteriarvostelijana tarjosivat hänelle näköalapaikan Suomen näkyvimmän ja keskustelluimman kriitikon tinkimättömään ja värikkääseen työskentelytapaan.

”Minusta väärennys, huiputus, kaikkien aikojen rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen, olisivat oikeusjutun arvoisia asioita.” Kajava kirjoitti murhaavasti Tampereen työväenteatterin Nuori Mylläri -esityksestä vuonna 1997.

Kun Kajava innostui, suorastaan haltioitui esityksestä, hän teki siitä ”tapauksen, joka näkyi lippuluukullakin”. Teatterilehden haastattelussa hän kommentoi: ”Silloin kun todella onnistutaan, tulee sydän ihan lämpöiseksi. Esimerkiksi KOMin Tervahanhen jälkeen oli niin hyvä olla, että teki mieli laulaa”.

Harju pyysi Kajavalta muistelmia jo parisenkymmentä vuotta sitten. ”En muista mitään”, Kajava vastasi napakasti äkkinäiseen tyyliinsä. Ihme on, ettei hänen elämäkertaansa ole aiemmin kirjoitettu, sillä kiihkeitä intohimoja puoleen jos toiseen herättäneeseen Kajavaan kulminoitui lähes puoli vuosisataa suomalaisen teatterin historiaa.

Hannu Harjulla muhii mielessä muutama 
uusi hanke. Kuva: Sami Kero.

Harju ei kuitenkaan ruvennut historiikkia rustaamaan, vaan rajasi teoksensa Kajavan henkilökuvaan. Kriitikko tunnettiin hänen julkisen toimintansa kautta, mutta yksityiselämäänsä Kajava varjeli tarkoin. Harju halusi raottaa myös Kajavan tätä puolta, tuoda kirjansa estradille lihaa ja verta olevan ihmisen esiripun takana.

Kajava rakensi itsestään tietoisesti brändiä, ylläpiti mysteeriä. Hänen näyttävä pukeutumistyylinsä oli viesti, jota hän kantoi luontevasti ja joka korosti hänen habitustaan. Salonkileijona huomattiin aina kun hän ilmestyi paikalle. Tämä sopi Helsingin Sanomille, sillä Kajava herätti keskustelua paitsi jutuillaan myös olemuksellaan. Se toi lehdelle lukijoita.

Kajava kirjoitti kaiken kaikkiaan 15 000 juttua, joista teatteriarvosteluja oli vajaa 3 000. ”Teatteri on kivempaa, mutta tv on tärkeämpää”, totesi uuttera kirjoittaja, joka teki jutun lähes joka päivä. Kanavalla-kolumnipalstallaan hän saattoi käsitellä vapaammin ajankohtaisia ilmiöitä, keskustelunaiheita ja lukijapalautteita.

Yksi hänen inhokeistaan oli urheilulähetysten selostustyyli, joka hukkasi hänen mielestään ilmaisun loputtomat mahdollisuudet ja vivahteet: ”Se päivä ei koita ikinä, kun vaikkapa mäkihypyn tai alppihiihdon selostaja hiljentäisi jännittävän suorituksen kohdalla äänensä suorastaan intensiiviseksi kuiskaukseksi. Ei koita.”

Selvää on, että Kajavan joskus häijyt, jopa perusteettomat teilaukset satuttivat monia. Voin kuvitella, miltä tuntuu ohjaajasta, joka on työstänyt pari vuotta esitystä, johon kiireinen kriitikko ei ole kunnolla ehtinyt perehtyä, ja kritiikki on sitten sen mukaista. Huonosti kävi silloin myös lipputuloille.

Kalpoja kalisteltiin myös teatterilavojen ulkopuolella. Sosiologi Jeja-Pekka Roos kritisoi diagnosoimaansa älymystön omahyväisyyttä Ydin-lehdessä Pierro Bourdieun hengessä 1980-luvun puolivälissä. Hänen mielestään tähän valheelliseen intellektuellien ohueen kerrostumaan:

”kuuluvat esimerkiksi suurten päivälehtien kulttuuriosastojen hallitsevat (tarkat, heikinheimot, kajavat) sekä niiden palstoille säännöllisesti kirjoittelevat steinbockit, alhot etc sekä tietenkin intellektuelleina kirjojaan säännöllisesti julkaisevat haavikot, paasilinnat, donnerit.” Oho, olisiko tuon kaltainen purkaus nykyään enää mahdollista?

Toisaalla lehdessä tietokirjailija Kalevi Haikara nousee barrikadille puolustamaan Kajavaa, joka ”on älykkäästi, sitkeästi ja liki henkensä kaupalla vuodesta toiseen puuttunut niin yksittäisten ohjelmien typeryyteen kuin koko televisiosuhteen vaarallisuuteen”.

Kajava opastaa Intimiteatterin Maaria Blomma -näytelmän työryhmää keväällä 1981.
Vasemmalta lavastaja Hannu Väisänen ja näyttelijät Esko Nikkari, Rose-Marie Precht ja 
Tom Pöysti. Jussi Kylätaskun näytelmän keskiössä on karismaattinen liike ja herätyskokous.

Kajavan työskentely ohjaajana herätti närää teatterikentällä, jossa häntä syytettiin kaksilla rattailla ajamisesta. Eikö kriitikko voi pysyä lestissään! Kajava itse koki, että ohjaaminen rikastutti hänen työtään kriitikkona ja päinvastoin. Hän ohjasi kaikkiaan 15 näytelmää, joista kolme ensimmäistä yhdessä tuonaikaisen rakastettunsa Antti Einari Halosen kanssa.

Kajava sai maistaa omaa lääkettään, kun hänen Willensaunaan ohjaamansa Marguerite Duras’n Kuolemantanssin arviossa sanottiin esityksen ”köhisevän kuivasti”. Herkkähipiäinen Kajava osti saman tien lentoliput Ibizalle. Kostoa tai ei, mutta jutun kirjoittanut kriitikko teki tämän jälkeen enää yhden arvion Hesariin.

Hannu Harjun perusteellinen elämäkerta on sen monista yksityiskohdista huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – mukaansa tempaavaa luettavaa. Teoksen lukuisat valokuvat, niin Kajavan perheen albumeista kuin teatteriesityksistä, kertovat omia tarinoitaan.

”Suurmieskriitikosta” paljastuu lihaa ja verta oleva ihminen Jukka Kajava. Harjun mukaan hän oli romantikko, jonka teatterifilosofia ei ole tippaakaan vanhentunut: ”teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille”.

Hannu Harju: Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu. Siltala, 2023, 320 s.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Eksymisen kirja vie taidokkaasti perille

 Markku Pääskysen monimielinen romaani Niin kaunis on maa laajenee psykologisesta trilleristä ajankuvaksi. Samalla se syvenee pohtimaan nykyihmisen ratkaisevia valintoja ja paljastaa, mikä elämässä lopulta on tärkeintä.

Koska kauhea on yön sanaton pimeys niille joilta onni puuttuu.

Onnin ja Aliinan mielestä Maria ja Tuomas vaikuttivat kiinnostavilta ihmisiltä, kun pariskunnat ensi kertaa tapasivat gallerian avajaisissa viisitoista vuotta sitten. He olivat varakkaita, heillä oli rahaa hifistellä, matkustella ja asua missä mielivät. Monesti vuosien varrella he kutsuivat Onnin ja Aliinan luokseen lomalle.

Markku Pääskysen Niin kaunis on maa (Tammi) alkaa lauantaiaamuna Onnin ja Aliinan keittiössä, jossa pariskunta pohtii, pitäisikö heidän lähteä etsintäretkelle? Marian ja Tuomaksen lapsenvahti on soittanut ja kaivannut Kertun vanhempia, jotka vietettyään iltaa Aliinan ja Onnin luona, eivät ole palanneet kotiin.

Kirjailija toteaa: Ja näin tämä alkaa, vähän raskaasti, vähän kömpelösti tämä alkoi. Ei huolta, sillä tiedän kokemuksesta, että edessä on kiinnostava, ajatuksia herättävä tutkimusmatka kieleen, mieleen ja maailmaan.

Arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen Pääskynen pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Onko kieli vain heijastus suuremmasta, mitä se ei pysty käsittämään? Edellisessä teoksessaan Aurinko ei liiku sukelletaan syvemmälle, todellisuuden tuolle puolen kohti maailmaa, jota emme aisteillamme tavoita.

Miten Maria ja Tuomas vauraan elämäntapansa rahoittavat? Vanha ja uusi raha paiskasivat kättä heidän avioituessaan. Maria on perinyt osan Petsamon nikkelikaivoksista alkunsa saaneesta sukuomaisuudesta. Tuomas osoittautuu sijoittajaguruksi, jolle saastuttavat akkutehtaat ja energiasyöpöt kryptot sylkevät rahaa. (Petteri Järvinen on kirjoittanut aiheesta kiinnostavan kirjan Onecoin.)

Lopulta Maria ja Tuomas ovat molemmat irtisanoutuneet työpaikoistaan ja jatkavat epäeettistä sijoitustoimintaansa etänä eri puolilta maailmaa. He pyrkivät täydelliseen elämänhallintaan, sillä elämän arvaamattomuus pelottaa. Itsensä voittamattomaksi kokeva Tuomas ylpeilee saaneensa ”yliotteen todellisuudesta”.

Markku Pääskysen romaanit ovat saaneet
lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja -ehdokkuksia.
Kuva: Hannele Salminen

Näitä Onni mietiskelee vaellellessaan Toukolanrannasta Lammassaareen ”pitkosten rupatellessa askelten alla”. Tämä kuulostaa tutulta Pääskyseltä. Hänellä on taito poimia tarkkoja havaintoja, suodattaa ne mielenmaisemiksi ja pukea sanoiksi.

Pohtiessaan pariskunnan katoamista Aliina ja Tuomas muistelevat matkojaan ja kohtaamisiaan Marian ja Tuomaksen kanssa, yrittävät löytää syitä tapahtuneelle. 

Mennyt ja nykyisyys limittyvät, toistot rytmittävät kertomusta kuin välimerkit. Jälleen tekee mieli siteerata Leena Krohnia: Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste.

Kairon matkalla Maria ja Aliina ovat hankkineet egyptiläisen artikkelikokoelman, eksymisen kirjan, jota he innokkaasti tutkivat. Niin kaunis on maa on sekin eräänlainen eksymisten kirja. Pahiten sen henkilöistä hairahtuu Tuomas. Poikkeuksellisesta lahjakkuudesta kuoriutuu häikäilemätön tyranni, jolle mikään ei enää ole mitään. Eivät edes ulkomaanreissut.

Heidän matkansa ovat fantasioita jotka pian latistuvat, muuttuvat arkipäiväisiksi ja sitten he tarvitsevat jotain rajumpaa.

Miten sokea rakkaus voi olla! päivittelee Aliinan äiti ihmetellessään, miksi Marian kaltainen fiksu nainen elää yhdessä öykkärimäisen Tuomaksen kanssa. Se on kenties Marian oma harharetki. Amorin nuoli ei kuitenkaan ole sokea eikä sitä voi tilata. Se löytää maalinsa itse ja osuu tarkasti.

Tuomas tajuaa itsekin oman tilansa: ”Mä olen pimeä planeetta, mä saan valoni muualta”. Osa hänestä elää rinnakkaisessa maailmassa, liukenee siihen. Hänen mielensä on vallannut sisäinen demoni, jonka rahanhimo ja vallanhalu ovat vieneet häneltä kyvyn kokea merkityksellisyyttä ja onnea.

Katja Skinnarin maalaus "Hampaaton vampyyri".

Rivien väleistä alkaa tihkua outoa uhkaa. Alan pelätä Onnin puolesta. Vaikka hän tietää, että Tuomas on ihmisenä aikamme ihminen pahimmillaan huonoimmillaan, hänen pimeä vetovoimansa vetää Onnia oudosti puoleensa.

Tuomas ja Markku Pääskynen ovat yhdessä sirotelleet kertomukseen vaivihkaisia vihjeitä, jotka ajavat Onnin harharetkelle Vuosaareen Mustavuoren hylätyn kaivoksen suuaukolle synkkänä sateisena iltana. Mitä hän kaivoksen uumenista löytää? Tuomaksen vai itsensä?

Egyptiläisen eksymisen kirjan väite toteutuu: me palaamme aina lähtöpisteeseemme. Maanantai-iltana Aliinan ja Onnin kotona pariskunta pohtii Aliinan esittämää kysymystä: Mutta mitä tämä kaikki meistä kertoo? Onnilla ei ole siihen vastausta.

Minä sen sijaan löydän Markku Pääskysen teoksesta vastauksen kysymykseen: Miten elää hyvin? Tuottamalla mahdollisimman vähän kipua, tuskaa ja kärsimystä luonnolle ja ihmisille.

Joskus lähelle on pitkä matka harhapoluille eksyessä. On aika kuunnella Kari Rydmanin iki-ihana ylistyslaulu luonnolle ja elämälle. Ja jättää hyvästit kalliille ystävälle.

Niin kaunis on maa.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi. 2023. 184 s.

Katja Skinnarin näyttely Elämäni sienimetsänä HAA Galleriassa Suomenlinnan Rantakasarmissa 22.10. saakka. 

Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina

”Onko PIPPELI vai onko littana?”

Chen Pingping syntyi kahdesti kiellettynä tyttönä Kiinassa ja raatoi lapsityöntekijänä Suomessa. Myöhemmin Jenni Chen-Yenin sinnikkäät ponnistelut kantavat hänet monenlaisten vaikeuksien yli. Vaula Norrena kertoo elävästi hänen uskomattoman tarinansa kirjassaan Littana – Kielletyn lapsen tarina.

Kiinassa yhden lapsen politiikka tuli voimaan vuonna 1979. Chen Pingpingin kohtaloksi tuli syntyä kymmenen vuotta myöhemmin ”pillulapsena” köyhään eteläkiinalaiseen perheeseen. 

Vanhemmilla oli ennestään jo yksi tyttö. Poikaa oli kuitenkin yritetty, sillä hänet olisi annettu anteeksi. Pojat olivat mittaamattoman arvokkaita, perheen kunnia, tytöt sen sijaan pelkkä kuluerä.

Kielletty tyttölapsi saa osakseen haukkumista ja syrjintää, monenlaista kiusaamista. Perhe ja suku joutuvat maksamaan suuret sakot luvattomasta tyttölapsesta. 

Niistä selvitään vain, jos isä lähtee Ruotsiin töihin ja myöhemmin Suomeen. Pingping muuttaa muun perheen mukana Kontulaan viisivuotiaana.

Hänen tarinassaan on yhtymäkohtia ruandalaisen Rita Kostaman vaiheisiin, joita Leena Lukkari vauhdikkaasti kuvaa teoksessaan Rita – Sitruunapuun varjoista Suomeen. Lumi on kumpaisellekin pienelle tulijalle ihmeellinen kokemus. Kun Pingping astuu ulos oranssista metrosta asemalla, maan peittää valkea tomusokeri!

Nopeasti suomen kielen omaksuneesta pikkutytöstä tulee ummikkovanhempiensa ja heidän tuttavapiirinsä asiainhoitaja ja tulkki. Hän joutuu sisarensa kanssa selviämään monenlaisten kaavakkeiden koukeroista. Kukaan virkahenkilö ei koskaan ihmettele, miksi esimerkiksi oleskelulupa- tai avioeroasioita hoitaa 8-vuotias lapsi.

Mikäli asiat eivät suju toivotulla tavalla, isä rähjää: ”Pillulapset teistä ei ole mitään hyötyä!”

Hätkähdän kiinalaisten roisia kielenkäyttöä. Isosiskon hirmuvalta ilmenee sanallisesti: huora, koira, sika kaikuvat pikkusiskon korvissa päivittäin.

Siskon väkivalta ulottuu myös fyysiseen pahoinpitelyyn, jolta vanhemmat sulkevat silmänsä. Nuoremman on alistuttava kongfutsealaisuuden nimissä. Vaikka opettaja koulussa näkee Pingpingin mustelmat, ja kuulee, että isosisko on ne aiheuttanut, hänkään ei auta. Pelkäämmekö me rasisteiksi leimautumista, mikäli puutumme maahanmuuttajaperheissä ilmeneviin vääryyksiin?

Jenni Ye Teos-kustantamon iloisissa kesäjuhlissa
Merimelojien majalla. Kuva:Hannele Salminen

Selvää on, mitä nimi Pingping koulussa saa aikaan: kiusaamista, nimittelyä ja syrjintää. Uuteen kouluun Pingping ei sitä aio mukanaan viedä vaan taistelee itselleen nimen Jenni Chen. Sen kiinalaisyhteisökin voi hyväksyä, sillä olihan se suuren Karl Marxin, kommunistisen talousteorian luojan, vaimon nimi: Jenny.

Kun vanhemmat perustavat ravintolan Itäkeskukseen, on selvää, että tyttärien on kiirehdittävä sinne heti koulun jälkeen pilkkomaan kasviksia ja kantamaan lautasia. Kukaan ei ravintolassakaan ihmettele lapsityövoiman hyväksikäyttöä.

Jennin sinnittely kahden kulttuurin välissä paljastaa maahanmuuttopolitiikan aukkoja. Kongfutselaisen maailmankatsomuksen mukaan lapset ovat vanhempiensa omaisuutta, ja hierarkia on tiukka. Lasten on oltava xiào, hyödyksi ja noudatettava ehdotonta kuuliaisuutta vanhempiaan kohtaan.

Jenniltä jää normaali suomalainen lapsuus ja nuoruus vapaa-aikoineen ystävien seurassa kokematta, kun hänen on aina paiskottava töitä. Toisaalta vanhempien ei tarvitse ponnistella kotoutuakseen, koska lapset toimivat asiainhoitajina. Jennin vanhemmat eivät tälläkään hetkellä osaa lukea suomea.

Vaula Norrena antaa päähenkilön itse kertoa uskomattomista elämänvaiheistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan teoksessaan Littana – Kielletyn lapsen tarina (Teos). Tämä omakohtainen näkökulma tuo Jennin rankat kokemukset lukijan iholle. Monta kertaa kirjaa lukiessani huudahdin mielessäni: Ei voi olla totta, miten tuo on mahdollista!

Norrena toteaakin jälkisanoissaan, että Jennin ”tarina oli niin hurja, että suoraan sanoen mietin, osaisinko edes kirjoittaa siitä niin, että kukaan uskoo”. Hän alkoi tutkia laajempia yhteiskunnallisia taustoja ja syitä Jennin kokemille vääryyksille.

Vaula Norrena on vantaalainen yhteiskuntatieteilijä ja  
kaupunginvaltuutettu. Kuva: Juho Sallinen

Kirjailijan teokseen liittämät ”tietoiskut” avaavat oivallisesti Kiinan historiaa, tapakulttuuria ja arvojärjestelmää sekä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa 1990-luvulla. Norrenalla oli aiheeseen omakohtaistakin kokemusta, sillä hän oli samoihin aikoihin reppureissannut yksin eteläkiinalaisissa köyhissä kylissä.

Hän myös tunsi suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sekä kuntapoliitikkona että oman perheensä kautta. Hänen miehensä oli tullut Egyptistä, ja perheen kaksikulttuuriset lapset olivat käyneet maahanmuuttajakouluissa Vantaalla.

Jenni oivaltaa, että asioihin voi vaikuttaa ja ongelmia korjata politiikan avulla. Hän pyrkii ja pääsee Vantaan kaupunginvaltuustoon vuonna 2017. Pahaksi onnekseen hän on isänsä ehdotuksesta mennyt mukaan ”Kiinan Rauhanomaisen Jälleenyhdistymisen Yhdistyksen” toimintaan. Jenni oli ajatellut luovansa näin verkostoja ja suhteita edistääkseen liiketoimintaansa.

Taas tulee takkiin, kun MOT-ohjelmassa paljastetaan, että yhdistys kuuluu Kiinan salaiseen kommunistiseen vaikuttajakoneistoon ulkomailla. Iltapäivälehdet repivät tilanteesta lööppejä ja leimaavat Jennin ”hybridivaikuttajasabotööriksi”. Jenni eroaa yhdistyksestä, mutta siitä huolimatta hänet erotetaan niin kokoomuksesta kuin kaupunginvaltuustosta.

Mutta Jenni on käynyt kovan koulun, eikä vähästä hätkähdä. ”Puuttuvan pippelin tragedialla” on onnellinen loppu. On aplodien aika. Jenni ei ole enää kiusattu Ping-Pong, eikä politiikasta pois potkittu Jenni Chen-Ye, ei littana, lutka eikä koira. ”Olen Jenni Ye ja tarinani jatkuu ja kasvaa vielä”.

Vaula Norrena: Littana – Kielletyn lapsen tarina, Teos, 2023, 298 s.

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen

Te lennätte torstaina Suomeen!

 Rita pakeni 15-vuotiaana Ruandan verilöylyä Afrikan halki ja päätyi monien mutkien kautta kiintiöpakolaisena Suomeen. Sinnikkyytensä ja kunnianhimonsa ansiosta hänet palkittiin vuoden 2016 pakolaisnaisena, joka sai kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.

Ehkä tämä kirja voi auttaa jotakuta muuta ihmistä hänen omalla polullaan ja ehkä se auttaa jotakuta ymmärtämään, kuinka erilaisia teitä me elämässämme kuljemme.

Ritan lapsuus pienessä kylässä Ruandassa oli onnellinen. Kotitalon ympärillä kohosivat vehreät kukkulat, hedelmällinen maa tuotti satoa, ja perheen paimenella oli huollettavanaan iso karjalauma. Ilmassa tuoksuivat kukkivat sitruunapuut.

Kymmenlapsinen perhe oli kylän mittapuun mukaan varakas – isällä oli pientä liiketoimintaa, ja äiti hoiti kauppaa – vaikka sisällä ei ollut juoksevaa vettä ja tarpeilla käytiin ulkokäymälässä. Ei ollut väliä, oliko uimaseurana hutuja vai tutseja, sillä kaikki olivat kavereita.

Idylli särkyy kuin salamaniskusta 6.4.1994. Kaunis valoilmiö taivalla, jota Rita on muiden kanssa ihmetellyt, saa selityksen: presidentin lentokone on räjäytetty. Sähköt menevät poikki, alkaa kuulua ammuskelua.

Tilanne leimahtaa pian sisällissodaksi, jossa ihmisiä teurastetaan mielivaltaisesti. Lapset on lähetettävä mierontielle etsimään turvaa. Vanhemmat jäävät kotitaloon, ja myöhemmin heidät pidätetään. Ritan neljä vuotta kestänyt pakomatka alkaa ensimmäisenä etappina Zaire.

Leena Lukkari kirjoittaa Ritan tarinaa minämuodossa koskettavasti ja samastuttavasti teoksessaan Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen (Avain). Tuntuu kuin lukisin koukuttavaa jännitystarinaa, jossa olen itse mukana. Teos paljastaa hyytävästi, millaista paperittoman pakolaisen ankara elämä on.

Rita on ollut luokkansa parhaita oppilaita, nyt koulunkäynti jää kesken. Keniassa hän saa hetken opiskella, mutta sieltäkin on lähdettävä, sillä ruandalaisia aletaan lähettää takaisin kotimaahansa, jossa julmuudet jatkuvat.

Leena Lukkari on toimittaja, sisällöntuottaja
ja vapaa kirjoittaja. Kuva: Pia Ingberg

Ruandasta on paennut kaksi miljoonaa ihmistä ja arviolta 800 000 on surmattu. Yksi Ritan sisarista on pidätetty, ja hänen veljensäkin on vankilassa tekaistujen syytösten perusteella.

 Todistajanlausuntoja tehtaillaan rahasta. Nämä niin sanotut todistajat ovat kiertäneet eri maissa antamassa ristiriitaisia, toisiaan kumoavia todistuksia.

Vihdoin Senegalissa, Afrikan länsirannikolla, sota on jo kaukana, mutta Ritan ahdinko jatkuu. Kun hänen turvapaikka-anomuksensa hylätään, hänestä tulee siskon perheen elätti. Pienessä kaksiossa on ahdasta, eivätkä rahat riitä ruokaan kaikille. On lähdettävä kerjuulle.

Vihdoin löytyy maa, joka suostuu antamaan turvapaikan Ritalle ja hänen kahdelle sisarelleen. Heidät lennätetään parin päivän varoitusajalla Suomeen, maahan, joka on turvallinen, mutta jossa on hirveän kylmä.

Sen Rita kokee ihan kantapään kautta, kun hän ohutpohjaisissa kirpparikengissään odottaa bussia tammikuun pakkasissa. Jalat jäätyvät ja niistä katoaa tunto. Lämpimässä bussissa jalat sulavat ja ovat kuin tulessa. Ihmettelin, miten kylmä voi tuntua niin kuumalta.

Ummikolla Ritalla ei Suomessa vuonna 1998 ole esimerkkiä tai samastumiskohdetta. Nyt hän kaiken kokemansa jälkeen haluaa osoittaa uusille tulijoille, että kannattaa luottaa itseensä: Minäkin pystyn! Hän on ystävystynyt toimittaja Leena Lukkarin kanssa ja pyytää: ”Kirjoita minusta kirja, voisin toimia esimerkkinä”.

Vaikka Ritan kokemukset Suomessa ovat pääosin myönteisiä, syrjintää ja huijareitakin on hänen tielleen osunut. Yksi heistä oli Espoossa asuva kenialainen nainen, joka käytti häntä ilmaisena apuna ja houkutteli kauniin Ritan missibisnekseen.

Kampaamossa pyörivät erimaalaiset miehet ehdottelevat rahakasta keikkaa Tallinnassa. Sinun ei tarvitse kuin jutella rikkaiden miesten kanssa ja pitää heitä vähän kädestä, yksi miehistä kuvaili.

Tähän ansaan Rita ei langennut, vaan hän alkaa opiskella sinnikkäästi. Hän valmistuu ennätysajassa ylioppilaaksi ja merkonomiksi, saa stipendin. Seuraava etappi on tradenomin tutkinto.

Rita Kostama on kotoutumisasiantuntija, yrittäjä ja
Järvenpään kaupunginvaltuutettu.
Kuva: Hannele Salminen

Rakkauskin nostaa arastellen päätään, kun Rita tapaa itseään vanhemman, eronneen miehen, Jarin, jolla on poika. Haluaako hän vain sänkyyni? tuumii Rita. Jari puolestaan pelkää, että Rita on hänen lompakkonsa perässä. Epäilyt osoittautuvat turhiksi, pari on nyt onnellisesti naimisissa ja heillä on kaksi tyttöä.

Rita piti kuitenkin päänsä avioliitosta huolimatta. Hän haluaa opiskella ja tienata omat rahansa. Joka aamu vein lapset päiväkotiin ja jatkoin siitä opiskelemaan. Iltapäivällä hain lapset ja lähdin illaksi tavaratalon kassalle töihin. Lapset jäivät Jarin kanssa kotiin.

Ei voi kuin ihailla Ritan sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä. Sen huomasivat muutkin, ja hänet valittiin vuoden 2016 pakolaisnaiseksi. Niinpä hän sai kutsun presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Tarinaan mahtuu vielä yksi kommellus. Ritan puku juhliin ei valmistu ajoissa, joten hyvät neuvot ovat tarpeen. Loistava suunnittelija Jukka Rintala tavoitetaan kesämökiltä ja hän on valmis auttamaan: ”Minulla on kyllä yksi aivan erityinen puku”.

Mutta: se on suunniteltu Saimi Hoyerin mittojen mukaan ja siinä on haaroihin asti ulottuva rohkea halkio. Rintala ompelee tiukan puvun Ritan päälle, niin ettei sitä enää voi riisua. Paljastava halkio peitetään tyllilaahuksella.

Kauhunhetket koetaan heti kättelyn jälkeen, kun Jari astuu vahingossa laahuksen päälle. Onneksi Rintalan ompeleet pitävät ja laahus pysyy paikoillaan. Ritan helpottunut hymy leviää netissä. Voi jospa ihmiset olisivat tienneet, että tämä ei ollut edes mikään vastoinkäyminen verrattuna siihen, mitä olin kokenut!

Leena Lukkari: Rita – sitruunapuun varjoista Suomeen. Avain. 2023. 151 s.