Marjo Niemi: Kuuleminen

Hillitön kirjallinen performanssi

Marjo Niemi käsittelee omaperäisissä teoksissaan ihmisenä olemisen kivuliaita, nurjia ja naurettavia puolia. Pitelemättömällä kielellään hän lietsoo nämä surullisen tunnistettavat olomuodot hulvattomaan menoon romaanissaan Kuuleminen.

Jussi Karjalaisen suunnittelema kansi Marjo Niemen Kuulemiseen (Teos) osuu naulan kantaan. Kertomuksen päähenkilö Titta K. kirjaimellisesti oksentaa pahaa oloaan sanaryöppyinä kirjan sivuille.

Titta haluaa epätoivoisesti tulla kuulluksi! Niinpä hän alkaa pommittaa ihmisiä – rakastettuaan, isäänsä, terapeuttiaan, ystäväänsä ynnä muita – kirjeillään. Niiden sävy vaihtelee rakkaudentunnustuksista syytöksiin, aneluista vihanpurkauksiin. Taustalla kytee synkkää yksinpuhelua.

Rakastetun Titalle esittämä kysymys: ”Miten sinä olet noin julma?” saa aikaan monenlaista kuohuntaa. Tämän Titta kertoo ensimmäisessä kumppanilleen osoitetussa kirjeessään Rakkaus. Hän on sulkeutunut vaatekomeroon analysoimaan julmuuttaan.

”Täällä minä ensikuohahduksen jälkeen aloin pohtia asiaa. Sain kiinni jostain, sitten se lipesi, mutta jäin sitä kuitenkin haromaan mojovilla kourillani kuin pölyhiukkasia auringonvalon kaistaleessa.”

Yleensä kuulemisen jälkeen ei tapahdu mitään. Nyt kuitenkin rakastettu saa tarpeekseen, nostaa kytkintä, ja Titta jää yksin. Hän puolestaan ottaa hatkat ”saatanan mainostoimistosta”, jossa on työskennellyt: nyt on muutosten aika.

Titta kaipaa lisää kuulijoita ja lähettää seuraavan kirjeen isälleen otsikolla Sota. Onko tappamisesta innostuneen isän luoma väkivaltainen kuvasto Titan lapsuudessa  jättänyt häneen ikävät muistijäljet? Löytyykö syy Titan julmuuteen sieltä?

Marjo Niemi on kirjailija ja dramaturgi.
 Kuva: Heini Lehväslaiho.

Kirjeiden kirjoittamisen lomassa Titta yrittää eri tavoin tilkitä rakkauden jättämää tyhjää tilaa elämässään. Elokuvakäsikirjoittamisen kurssi, epäonninen koiran hankinta, speed dating – pikatällit – eivät kuitenkaan onnistu tukkimaan aukkoa. Näihin aktiviteetteihin liittyvät dialoginpätkät kuulostavat surkuhupaisan aidoilta.

Titta hamuaa uutta suuntaa elämälleen ja uralleen. Entä jos ryhtyisi itseoppineeksi taiteilijaksi kuten maineikas Alpo Jaakola, joka loi lakeuksille vaikuttavan patsaspuiston? Titta inspiroituu tämän Loimaan shamaanin lausahduksista: ”Hyvä maku on taiteilijan pahin vihollinen / ja taidetta on jokainen askel kielletyllä nurmikolla”.

Titta alkaa tallata nurmea omalla tuhoisalla tavallaan. Toisaalta hän löytää kannustusta 1200-luvulla eläneen persialaisen runoilijan Rumin viisaista lauseista: ”Sisälläsi on valtava vesiputous.  /  Älä kävele ympyrää tyhjä sanko käsissäsi?”

Rumin rauhan ja rakkauden sanoman vastapainona Titan ajatuksissa kummittelee performanssitaiteilija Marina Abramović, joka nousi kuuluisuuteen luomalla taidetta kivusta ja kärsimyksestä. Hän kidutti julkisesti itseään ja kutsui yleisön mukaan julmaan leikkiin.

Niemi täydentää kärsimyksen teemaa viittauksilla historian tuntemiin kidutuksen muotoihin jalkojen sitomisesta alahuulen venytykseen ja paketointiin. Tässä vaiheessa luulin jo, että pahan maaperä oli aika tarkkaan kartoitettu, mutta mitä vielä!

Vasta kuudennessa kirjeessä, Paha, Titta ryhtyy toden teolla pahan papittareksi. Hänen bisnesideansa on luoda omanlainen ”kärsimyksen patsaspuisto” perustamalla Ihmishirviöiden seuran, jonka jokainen jäsen on tapaamisissa velvoitettu paljastamaan omat kaameat tekonsa.

Alan huolestua Titan henkisestä tilasta. Onneksi apu on lähellä. Seuraavan kirjeen Titta on omistanut psykoterapeutilleen Gunillalle. Sen otsikko Terapia lupaa helpotusta. Karvaaksi pettymyksekseni Titta kuitenkin sivaltaa auttajaansa:

”Sinä suoritit minulle toimenpiteen nimeltä terapia. Saimme viettää viikoittain monia tunteja aikaa yhdessä miltei kahdeksan vuoden ajan. Eikö sinusta ole hieman omituista, ettei ihminen siinä ajassa parane tämän enempää?”

Titta oivaltaa eläneensä terapeuttinsa luomassa kuplassa, väärässä tarinassa: ”Ristiriita vastaanoton ja kadulla odottavan meiningin välillä oli musertava”. Hänen on luotava itselleen uusi tarina, mutta siihen tarvitaan rahaa, josta elämänvalintojen ja tekojen seurauksena on huutava puute.

Kirsti Tuokon malaus Very Big Dress.
Kuva Hannele Salminen

Viihteellä mammonaa tahkoavat muutkin, miksei sitten sanavalmis Titta? Tuumasta toimeen. Daami sanailee elämänsä vuoristoradasta stand up -käsikirjoituksen ja tarjoaa sitä yökerhomoguli Rentsoselle. Esityksen loppuhuipennuksessa: ”Valot sammuvat. Pimeydestä kuuluu nautinnon tai epätoivon voihkaisu, siitä on vaikea mennä sanomaan”.

Luettuani Titan kirjeet korviani kuumottaa, ja ajatukseni säntäilevät päämäärättä sinne tänne. Kunnes ne päättävät kokoontua yhdessä pohtimaan pahaa oloa, sen alkujuurta ja ilmenemismuotoja. Muistutan varmuuden vuoksi, ettei ainakaan kannata sulkeutua vaatekomeroon miettimään syntyjä syviä. Siitä Kuuleminen on varoittava esimerkki.

Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos, 2021. 224 s.

Kirsti Tuokon Very Big Dress on nähtävissä Bela Biennial -näyttelyssä Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa 14.8. saakka. 

Elizabeth Strout: Olive, taas

 Mitä merkitsee olla ihminen?

 Elizabeth Strout tapaa vanhan tuttavansa episodiromaanissaan Olive, taas. Palkitun kirjailijan tarkka silmä näkee jälleen lävitsemme ja hänen terävä kynänsä kertoo elävästi keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.

Tutustuin yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Elizabeth Stroutiin hänen pienoisromaanissaan Nimeni on Lucy Barton ja ihastuin. En ollut ainoa. Teos oli arvostelumenestys, ja Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi.

Teoksen luettuani minusta tuntui kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin. Samoin kävi, kun sukelsin mainelaisen pikkukaupungin Crosbyn ihmisten kohtaloihin Stroutin Pulitzerilla palkittussa romaanissa Olive Kitteridge. Kaupungin elämänmenosta on tehty myös Emmy-palkittu tv-minisarja.

Vuodet vierivät, kunnes Stroutin mukaan Olive vaati häneltä uusia tarinoita. Tuumasta toimeen. Episodiromaani Olive, taas (Tammi) tuo nyt estradille seitsemänkymppisen Oliven, jonka taivalta kertomukset seuraavat viitisentoista vuotta.

Olive laukoo suorat sanat yhtä estottomasti kuin ennenkin, mutta vuodet ovat hidastaneet särmikkään daamin vauhtia. Hän joutuu nyt entisten ongelmiensa lisäksi kohtaamaan uudenlaisia haasteita, joita ikääntyminen tuo tullessaan. Näitä kommelluksia Strout kuvaa kaunistelematta, myötätunnolla ja vaimealla huumorilla.

Kristiina Rikman on suomentanut paljolti dialogeihin perustuvan tekstin suoraviivaisen mutkattomasti. Juuri niin kuin Olivelle sopii. Ihmisten keskustelut sujuvat niin luontevasti, että tuntuu kuin istuisin heidän kanssaan juttelemassa.

Romaanin 13 episodia linkittyvät löyhästi toisiinsa, ja kertomusten henkilöt piipahtelevat tuon tuosta toistensa tarinoissa. Episodien yhteisenä nimittäjänä tarinoissa vaeltaa entinen matematiikan opettaja, jämäkkä Olive. Tarinoista kehkeytyy stroutilainen universumi, jonka asujaimiston mielenmaisemat me tunnistamme.

Elizabeth Strout on Mainesta lähtöisin oleva
pikkukaupungin tyttö, joka asuu New Yorkissa.
Kuva: Leonardo Cendamo

Romaanin toinen päähenkilö, entinen salskea Harvardin proffa, nykyinen isomahainen vanha mies Jack Kennison kääntää, monen muun tavoin, katseensa menneeseen. 

”Me pilasimme kaiken – me pilasimme mahdollisuutemme”, hän tunnustaa ajatuksissaan edesmenneelle vaimolleen katuessaan tekemiään erehdyksiä ja joutavia syrjähyppyjään.

Omalla tahollaan Oliven ajatukset ajelehtivat samoilla aalloilla. Hän miettii kivimuuria, joka aina oli kiemurrellut hänen ja edesmenneen aviomiehen välillä, vaikka he rakastivatkin toisiaan. 

Iän myötä muuri kuitenkin kasvoi korkeaksi ja ylitsepääsemättömäksi. Olive kylmeni, eikä kyennyt antamaan miehelleen tämän kaipaamaa hellyyttä.

Vastoin kaikkia odotuksia näiden kahden yksinäisen pohdiskelijan välille syntyy vipinää. Heidän ensimmäinen yhteinen yönsä ei muistuta viidenkymmenen vuoden takaisia piehtarointeja vällyjen alla. Mutta jospa tästä kuitenkin syntyisi jotain?

Kun Strout heilauttaa taikakynäänsä, arki muuttuu kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi. Niin erilaisia kuin Elizabeth Stroutin ja Leena Krohnin kirjat ovatkin, löydän heidän tavastaan katsoa maailmaa samankaltaisuuksia. He molemmat limittävät syvälliset pohdinnat arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin.

Uudessa esseeteoksessaan Mitä en koskaan oppinut Krohn toteaa: ”… kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi”. Näin käy myös minulle lukiessani Krohnin ja Stroutin kirjoja

Strout punoo kertomuksillaan arjen pienistä sattumuksista vivahteikasta kuvaa elämästä ja ihmisenä olemisen ankarista ehdoista. Hän näkee myös idyllisen pikkukaupungin kulissien taakse hetkeen, kun ne romahtavat.

Eräänä tällaisena päivänä Olive oivaltaa, miksi hänen poikansa ei pidä hänestä. ”Ne hetket olivat vahingossa avautuneita ikkunoita ihmissuhteiden pimeään puoleen, aivan kuin pimeän ladon ovi olisi äkkiä lennähtänyt auki ja hän olisi nähnyt jotain mikä ei ollut tarkoitettu hänen nähtäväkseen.”

Simo Rista-Renvallin valokuva Ikkuna.

Kun Olive lopulta on haudannut kaksi aviomiestä, hän maksaa rakkauden kovaa hintaa kaipauksella ja yksinäisyydellä. Surujen ja pettymysten vastapainoksi elämä kuitenkin tarjoaa hänelle, kuten monelle muullekin kertomuksen henkilölle, yllättäviä kohtaamisia, ystävyyttä ja kiintymystä yli ikä- ja luokkarajojen.  

He, jotka näihin luottamuksellisiin hetkiin uskaltavat antautua, kokevat intiimien keskustelujen parantavan voiman. Se helpottaa mielen syövereissä kytevää eksistentiaalista yksinäisyyttä, joka ei ole iästä kiinni.

Hetket ovat tärkeitä myös Krohnille, sillä niistä meidän elämämme on rakennettu: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”. Strout ilmaisee saman toisin. Kun Olive miettii menneisyyttään, ”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja … miljardeja tunteiden sirpaleita …”

Olivella on vihdoin aikaa pysähtyä ja alkaa poimia kiiltäviä pikkukaloja, ihmetellä, miten kaunis maailma on, kun helmikuun kuulas, hopeinen valo antaa tilaa syksyn räiskyville väreille. Palvelutalossa hän on myös oppinut näkemään arjen arvon ja osaa tarttua hetkeen: ”Olive otti tukea kepistään ja nousi seisomaan. Oli aika hakea Isabelle illalliselle”.

Elizabeth Strout: Olive, taas.

(Olive, Again). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2021. 355 s.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Kahden asunnon kurimuksessa

Annamari Marttinen kuvaa piinallisen elävästi päähenkilönsä epätoivoa ja häpeää, kun kahden asunnon loukku napsahtaa kiinni. Ainoan pakotien Häiriömerkintä-romaanissa tarjoavat kohtalokkaat pikavipit.

On miltei mahdotonta kuvitella, miltä tuntuu, kun elämässä kaikki aiemmin itsestään selvä katoaa. Nyt sitä ei enää tarvitse kuvitella, sillä niin hyytävän konkreettisesti Annamari Marttinen tuo tilanteen ahdistavat tunnelmat lukijan iholle romaanissaan Häiriömerkintä (Tammi).

Ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan blogissani. Hän haastatteli kirjailijaa, jolla on aiheesta omakohtaista kokemusta.

– Kirjailija minussa kiinnostuu asioista, jotka ovat jollakin tapaa vaikeita, tabuja. Törmäsin velka-ahdinkoisten ihmisten tarinoihin nettiartikkeleissa sattumalta ja näin jonkin TV-haastattelun aiheesta, joka alkoi muhia päässäni.

– Sitten koin itse vuonna 2018 kahden asunnon loukkutilanteen, mikä sinetöi halun kirjoittaa siitä. Oman kokemukseni kautta sain syvyyttä aiheeseen. Kirja on kuitenkin täysin fiktiivinen.

Nelikymppinen Karoliina luottaa huoliteltuun kiinteistönvälittäjään, kun tämä lausuu vakuuttavasti kohtalokkaat sanat: sinun asuntosi menee kyllä kaupaksi, myyntiaika on korkeintaan kolme kuukautta.

Melkein saman tien Karoliina ostaa itselleen ja vuoroviikoin luonaan asuvalle teini-ikäiselle tyttärelleen uuden, isomman asunnon. Kahden asunnon loukku on viritetty. Sitä Karoliina ei aavista suunnitellessaan täyttä remppaa uuteen asuntoon. Lainaa on helppo saada, sillä onhan hänellä vakituinen työpaikka autoliikkeen sihteerinä.

Kuukaudet kuluvat, eikä entinen asunto tunnu kiinnostavan ostajia. Tieto ei kuitenkaan laimenna iloisten tupareiden tunnelmaa: ”Aivan uskomaton kämppä”.  Kun Karoliina irtisanotaan fuusion seurauksena pari kuukautta muuton jälkeen, pelko kouraisee syvältä.

”Pelko imeytyi tiiviinä vaippana ympärilleni samalla sekunnilla kun heräsin. Se oli kuin käärinliina joka oli kasteltu jäisessä vedessä ja joka kietoutui ympärilleni varpaista päälakeen.”

Annamari Marttinen kuvaa ihmisiä,
jotka joutuvat kohtaamaan suuria 
elämänmuutoksia.
Kuva: Jarno Saarimies

Marttinen valaisee tarkalla psykologisella silmällä Karoliinan epätoivoa ja ahdistusta. Hänen tunteidensa turbulenssia hämmentää kaiken lisäksi häpeä, sillä kasvot on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä: ”Nauru kun naurulle ei ole syytä, ei edes hymylle, kun nauru nousee suojaamaan kasvoja, peittämään kauhun”.

Kirjailija paljastaa, ettei koskaan suunnittele romaanejaan etukäteen, eikä tiedä, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu tai miten kirja päättyy.

– Kirjani syntyvät siinä hetkessä kun kirjoitan. Henkilöt alkavat viedä tarinaa, ja kirja kirjoittaa itse itseään. Tässä on kirjoittamiseni lumo. Ensimmäinen versio oli rakenteeltaan valmis ilman tarvetta muuttaa isoja linjoja. Koko prosessi vei noin vuoden.

Marttinen loihtii elävällä kielellään kohtauksia, joita katselen sieluni silmin kuin elokuvaa. Kun kiinteistönvälittäjä ilmoittaa lähtevänsä lomalle Thaimaahan, Karoliinan valtaa pakokauhu.

”Halusin takertua Jyrki Jämseniin, puristaa hänen siistien suorien housujensa lahkeet tiukasti nyrkkeihini ja jäädä niihin roikkumaan, hilautua lattiaa pitkin hänen perässään.”

Karoliinalla ei ole ketään todella läheistä ihmistä, joka voisi auttaa, eikä turvaverkkoa, johon pudota. Niinpä hän lahkeiden sijaan takertuu kohtalokkaaseen oljenkorteen: pikavippiin. Sen ottaminen on tehty helpoksi: valitse vain sliderilla sinulle sopiva lainasumma ja maksa takaisin, kun sinulle sopii. Näytöllä vilistävät nollat ovat kuin rauhoittavia tabletteja, jotka tukehduttavat Karoliinan ahdistusta.

Marttisen mielestä pikavippifirmojen toimintaa pitäisi suitsia lainsäädännöllä tiukemmin:

– Korot voivat olla käsittämättömiä. Juuri ne ajavat velka-ahdinkoiset ihmiset entistä syvempään ahdinkoon. Velallinen yrittää lyhentää lainaa, joka itse asiassa ei juuri lyhene korkojen takia.

Ikkuna. Kuva: Hannele Salminen

Maksuhäiriömerkinnän uhka ajaa Katariinan epätoivoisiin kuvitelmiin: ryhtyisinkö huoraksi vai tappaisinko itseni, minullahan on vakuutus? Omien hautajaisten suunnittelu helpottaa oloa hetkeksi ja vie ajatukset pois nykyhetkestä.

Velkojat hyökkäävät Karoliinan yksinäiseen kuplaan monelta suunnalta. ”Läppäri oli kuin pommi, kaikki se mikä minua vaani koko ajan, oli sen sisuksissa.” Lipaston laatikosta pursuavat avaamattomat karhukirjeet tuntuvat kivittävän hänet elävältä.

Häiriömerkinnän tarina riipaisee, sillä se koskee niin monia, joilla on sama tilanne päällä. Marttinen sukeltaa Karoliinan riipaisevaan kohtaloon niin eläytyen, että hetken uskon sen olevan totta.

– Kun kirjoitan, en säästele itseäni, vaan tyylini on kuvata kaikkea säälimättä, mahdollisimman tarkasti ja kaunistelematta. En tiedä, mistä taito kuvata tällä tavalla tulee, mutta siksi varmaan olen kirjailija, Marttinen pohtii.

Vihdoin Katariinalle alkaa tipahdella pieniä toivon murusia, ja hänen synkällä taivaanrannallaan kajastelee heikkoa valoa. Hän oivaltaa, ettemme ole yksin. On kohdattava tosiasiat ja pyydettävä apua. Häpeän aika on ohi.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. 325 s. 

Pirkko Koskenkylä: Vain muutos on pysyvää

Kun kohtalo kolhii, sattuma suosii

Pirkko Koskenkylän romaanin Vain muutos on pysyvää vetävä tarina vie Pariisista ja Afganistanin sodan jaloista poreilevan juoman syntysijoille Champagneen. Pyörityksen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan, ja jokaisen on löydettävä paikkansa uudelleen.

Kirjailija Pirkko Koskenkylä on lieventänyt edellisen romaaninsa nimen ehdotonta väittämää: Mikään ei ole pysyvää. Sukusaagaa jatkaa nyt uusi, itsenäinen romaani Vain muutos on pysyvää (Airut Kustannus). Sen käänteet imaisevat heti mukaansa, eikä kirjaa malttaisi kädestään laskea, kun lukemisen on aloittanut.

Koskenkylän monipuoliseen tuotantoon kuuluu niin matkakirjoja, elämäkertoja kuin romaaneja. Elämäänsä Provencen keskiaikaisessa pikkukylässä hän kuvaa lämmöllä teoksessaan Koti Provencessa ja televisiouraansa vauhdikkaissa muistelmissaan Tänään kotona, huomenna maailmalla.

Ystäväni toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Pirkko Koskenkylää, joka tunnusti kirjoittavansa sellaisia romaaneja, joita itsekin tykkäisi lukea, kirjoja, joita parhaimmillaan ahmii aamuun saakka.

– Haluan tehdä kirjoja, joissa sattuu ja tapahtuu, ja joissa monenlaiset juonenkäänteet ja mukaansatempaavat tarinat pitävät pihdeissään. Vain muutos on pysyvää kertoo perheestä, johon ydinperheen lisäksi kuuluu niin entisiä, nykyisiä kuin tuleviakin ihmissuhteita, niin aikuisia, vanhempia kuin lapsia, jotka sukkuloivat suloisessa sekamelskassa. Mukana on myös murheita ja tragedioita.

Pariisilaisen avioparin, toimittaja Laurenin ja lääkäri Jeanin, elämä suistuu raiteiltaan, kun paljastuu – kuten Jean kuvittelee – että hän on naimisissa sisarensa kanssa. Tästä alkaa biologisten vanhempien etsintä, joka vie neljänkymmenen vuoden taakse. Yllätys seuraa toistaan, eikä kukaan välty kohtalon kolhuilta.

– Vaikka kirjani henkilöt ovat silkkaa mielikuvitusta, moni asia on silti todellisuuden heijastumaa. Romaanin riemunkirjava perhe muistuttaa omaani. Päähenkilö Laurenissakin on ripaus minua, kuten kirjoissa tuppaa usein käymään, Koskenkylä tunnustaa.

– Tällaiseen perheeseen saa upotettua paljon tapahtumia, ihmisen kasvua ja muutoksia. Kirjavien perhesuhteiden selvittelyn uusi piirre on, että sukutausta pystytään nykyään saamaan selville dna:n avulla. Silloin voi löytyä todellisia yllätyksiä, kuten kirjassanikin tapahtuu.

Pirkko Koskenkylällä pysyy myös sivellin kädessä ja hän on pitänyt
teoksistan lukuisia taidenäyttelyitä. Kirjailija kotonaan Provencessa.

Vaikka romaanissa pengotaan ja muistellaan menneisyyden tapahtumia, päänäyttämö on silti nykyaika. Laurenin edellinen aviomies menehtyi terroristien iskiessä Pariisin Bataclan-konserttisaliin. Nyt sekasortoa Pariisin kaduilla aiheuttavat mellakoiksi yltyvät mielenosoitukset, joissa poltetaan, rikotaan ja ryöstellään.

– Tein tätä kirjaa vahvasti nykyajassa. Mukana ovat USA:n presidentinvaalit, Ranskan politiikkaa ja jopa Afganistanin sota. Kirjan edellisessä osassa Jean joutuu kaapatuksi Afganistaniin ja elämään siellä talebanien panttivankina seitsemän vuotta.

– Hänellä oli tuolloin suhde paikalliseen sairaanhoitajaan Rashidaan. Sen seurauksena kuvioihin ilmestyy yllätyksenä Jeanin pieni tytär Ana. Monen mutkan kautta hän löytää isänsä perheen Ranskassa.

Yllättävän uutisen kuultuaan Lauren ei voi muuta kuin huokaista: ”Sinun kanssasi elämässä riittää yllätyksiä”. Vaikka korona hiljentääkin pariisilaiselämän, Lauren ja Jean ovat pohtineet rauhallisemmalle seudulle muuttoa. Yllättäen siihen tarjoutuu tilaisuus, joka vie uusperheen Ranskan samppanja-alueelle Champagneen.

Tähtiä lasissa M/S Marian
aurinkoisella kannella.

Jalon juoman valmistusmenetelmän keksi nuori munkki Dom Pérignon, joka epätoivoisesti yritti estää kuplivien viinipullojen poksahtelua rikki. Eräänä päivänä vuonna 1693 hän vihdoin avasi yhden ehjänä säilyneen pullon, maistoi siitä ja huudahti lumoutuneena: ”Juon tähtiä!”.

Maallemuutto ei suvun ihmissuhdekarusellin menoa hidasta, pikemminkin päinvastoin. Kaiken keskellä kohta nelikymppinen Lauren tuntee olevansa elämänsä taitekohdassa. Monien puuhiensa lomassa hän epäilee kirjoittamistaan: onko se ajantuhlausta, olenko liian tavallinen, liian keskinkertainen? Elämän sattumanvaraisuuskin mietityttää: ”Mikä on sattumaa, mikä kohtalo? Voiko niitä erottaa?”

Samaa voisi pohtia moni muukin kertomuksen yhä laajenevan suvun jäsen. Ihmissuhteiden mutkikkaat labyrintit ovat johtaneet monet heistä umpikujaan, mutta vieneet llopulta onnellisesti perille. 

Kun karusellin vauhti hiljenee ja viimein pysähtyy, ilmaan lennähtäneet suvun palapelin osat asettuvat sopuisasti uuteen kuvioon. Silloin on aika kohottaa malja ja juoda tähtiä.

Pirkko Koskenkylä: Vain muutos on pysyvää. 

Airut Kustannus. 2021. 368 s.

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kirkkomaalarit taiteen ytimessä

Anneli Kannon sulavasti faktaa ja fiktiota limittävä romaani Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon mittavasta koristelu-urakasta. Vaikka eletään keskiaikaa, ihmisten unelmat ja luomistyön tuska ovat ajattomia.

Kirjailija Anneli Kanto lumoaa paitsi keskiajan tuntemuksellaan myös elävällä kielellään uudessa romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus). Näin kevät saapuu Hurttalan kylään: 

”Talvi viipyy lumilämpäreinä ojien reunoilla ja pellonvakojen painanteissa. Hangen kuormasta vapautunut multa huokaa helpotuksesta ja hengittää kylmää huurua ilmaan”.

Korkeaa mäkeä kammertaa vaivalloisesti kolmen miehen retkue taakkoineen. Meren yli Sveanmaalta saapuneiden maalareiden tehtävänä on koristella korkealla kohoava tiilikirkko Raamatun kertomuksia kuvittavilla maalauksilla.

Ystäväni, toimittaja Hikka Kotkamaa on jälleen osallistunut www.kirjasta-kirjaan blogini tekoon ja haastatellut Anneli Kantoa. Kirjailija paljasti saaneensa inspiraation romaanin tekoon taidehistorian opinnoistaan. Kun luennoitsija kertoi, että keskiajasta on jäljellä paljon materiaalia, mutta maalareista ei juuri mitään, hän päätti tarttua haasteeseen:

– Markus Hiekkasen tutkimus Keskiajan kivikirkot on alan perusteos. Sen ohella luin Ilari Aallon Matkaopasta keskiajan Suomeen ja keskiaikaisia tekstejä kuten munkkiveli Jöns Buddean ja Leonardo da Vincin työpäiväkirjoja. Maalaamisen tekniikasta sain tietoa Cennino Cenninin 1300-luvulta peräisin olevasta teoksesta Kirja maalaustaiteesta.

Kertomuksen edetessä kirkkomaalarit tulevat tutuiksi niin hyvässä kuin pahassa. Vastoinkäymisten seurauksena he tarvitsevat apua, jotta työläs urakka valmistuisi syksyksi, kuten on sovittu. Uusi maalari löytyy odottamattomalta suunnalta.

Pelliina on edesmenneen tiilimestarin sylilapsena huomaansa ottama kyläläisten vieroksuma nuori nainen, olemukseltaan honkkeli vasikka ja outoja ajatuksia täynnä. Varhainen feministi ei yritäkään käyttäytyä siveästi ja esittää avutonta vaan pärjää omillaan.

Tiilimestari opetti Pelliinalle naiselle tarpeettomia taitoja kuten lukemaan ja kirjoittamaan sekä puhumaan ruotsia ja saksaa. Pelliina oppi tiiliruukilla myös muovailemaan savea ja koristelemaan saviruukkuja. Nyt hänen taitojaan tarvitaan kirkon maalaamisessa. Pelliina nousee Rottien pyhimyksen päähenkilöksi, joka kertojan ohella saa äänensä kuuluviin.

Anneli Kanto on palkittu kirjailija ja 
käsikirjoittaja. Kuva: Marek Sabogal

– Mietin, millaisia ihmisiä maalariryhmässä piti olla. Yhden täytyi olla iso nimi, jolla urakat saatiin. Joku oli projektinjohtaja, joka osasi organisoida, neuvotella, budjetoida rahaa ja hankkia tarvikkeet. Toinen tunsi pyhimyslegendat ja Raamatun kertomukset. Tarvittiin myös apupoika tai pari yksinkertaisempia töitä varten kuten maalaamaan sabluunalla ja hiertämään värejä.

Kanto on kolunnut keskiaikaisia kivikirkkoja monena kesänä ja katsellut niiden maalauksia:

– Kuviin perehtymällä ja tarpeeksi kauan niitä tuijottamalla alkaa hahmottaa maalarin teosten takana. Tiilenteko ujuttautui tarinaan, sillä Herniäisten tiiliuuni oli Hattulassa ja Hämeen linna, samoin kuin kirkko, on muurattu tiilistä.

– On ihmeellistä, että kirkon nurkkiin, korkealle räystäsrajaan, on muovailtu ja tiileksi poltettu ihmiskasvoja. Kuka on ne muovaillut? Miksi? Kyllähän tällaiset arvoitukset saavat mielikuvituksen liikkeelle.

Maalaustyötä johtaa kunnioitettu Andreas Pictor, maalarimestari, jolle taide on ylitse kaiken muun: ”Miten ihmeellinen oli se hetki, kun aivoista vierivä ajatus ja sydämestä purkautuva tahto yhdistyivät ja väristen virtasivat käsivartta pitkin sormiin ja niistä siveltimeen, niin että maalari, sivellin ja maalaus olivat jumalallisessa ohjauksessa yhtä”.

Kirkkomaalarit joutuivat pohtimaan, miten maalata aasi, leijona, taatelipuu tai viikunanlehti, kun eivät olleet moisia koskaan nähneet? Entä miltä näyttivät Jeesus ja paholainen? Näiden ongelmien lisäksi oli miellytettävä monia tahoja: piispaa, kaniikkia, kirkonisäntää, linnanherraa ja -rouvaa ja ennen kaikkea Jumalaa.

Täytyykö kirjailijankin pohtia, keitä kirjan on miellytettävä?

– Siinäpä se. Ystäväni kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo, ettei taide ole asiakaslähtöistä. Juuri niin se on. Taidetta ei luoda yrittämällä miellyttää lukijoita, kriitikoita tai edes kustannustoimittajaa. Työtä tehdessä ei voi ajatella, miten paljon taide myy ja tuottaa.

– Jatkuva itsensä ylittäminen, arvioitavana oleminen ja kelvollisuutensa todistaminen kerta toisensa jälkeen tekevät luovasta työstä psyykkisesti raskasta. Ylpeys ja itsekeskeisyys puolestaan ovat vaarallisia kuolemansyntejä taidetta ajatellen. Jos taiteen tekijä nostaa itsensä tärkeämmäksi kuin taiteen, se ei lupaa hyvää.

Kuva Pyhän Ristin kirkosta: Aleta Tuomala.

Kun kirkkomaalareiden ankaran aherruksen, rakkauden ja pettymysten kesä kääntyy syksyyn, mikään ei ole enää ennallaan. Alun innostus on vaihtunut alakuloon ja maalaaminen sujuu entistä tahmeammin. Aurinkokin tuskin jaksaa ”kammeta itsensä horisontista, jonne se itsensä iltapäivällä helpottuneena pudotti”.

Mutta kirkon maalaukset lumoavat katsojat. Andreas tietää, että ”kuvien kirjoituksen” ääreen on hiljennyttävä ja maalauksia on ”luettava” pitkään, jota niiden eri tasot ja merkitykset avautuvat. Nykyaika on jälleen kuvallista, eikä se välttämättä ole hyvä asia.

– Keskiajalla ei osattu lukea, joten kirkon seinistä katsottiin kuvia. Nyt lukutaito rapautuu, koska kuvia katsotaan kännykästä tai tietokoneen ruudulta ja kommunikoidaan kuvin. Kuka hyvänsä voi myös tallentaa liikkuvaa kuvaa ja julkaista sitä.

Pelliina on kolhuistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – kehittynyt taidoissaan, ja hänen maalauksistaan säteilee itse koettua elämän tuntua. Andreas antaa hänelle tunnustuksen: ”Sinulla on maalarin silmä ja värien ymmärrys”. Pelliina hyväksytään kirkkomaalareiden joukkoon, ja entinen kylän hylkiö saa arvonimekseen Pictor.

Kiitokset ilahduttavat myös Anneli Kantoa:

– Lukijat ovat kertoneet tarinan koskettaneen ja liikuttaneen heitä, ja monet aikovat mennä katsomaan maalauksia Hattulan kirkkoon. Hyvä vastaanotto on ihana ja palkitseva asia, mutta olen ihmeissäni. Ajattelin, että kirja on marginaalikirjallisuutta ja siitä kiinnostuvat korkeintaan keskiajan harrastajat ja ehkä taidehistoriasta innostuneet ihmiset. Olipa mukavaa, että olin väärässä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus, 2021. 406 s.

Hattulan kirkossa kuvatussa videossa Anneli Kanto kertoo romaanissa esiintyvistä maalauksista: https://www.annelikanto.fi/hattulankivikirkko 

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Olemassaolon ja identiteetin viiltävän kirkasta pohdintaa

 Muusikko Anna Järvisen esikoisteos Uni viime yönä: vie komeasti autofiktion tuolle puolen: uniin, muistoihin, ulkopuolisuuden tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen.

”Näen sinut epävarmana ja vähän eksyneenä.”

Näin toteaa Anna Järvisen minäkertoja pienoisromaanissa Uni viime yönä: (Teos). Järvinen itse sen sijaan kirjoittaa varmoin ottein kertojansa mielen heilahteluista nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin sekä dialogista arvoituksellisen ”sinän” kanssa.

Teosta lukiessa tuntuu välillä, että minä ja sinä sulautuvat toisiinsa, ja kertoja puhuu paitsi menettämälleen ”sinulle” myös itselleen. ”Olet luonani melkein vain keksittynä joten olkoon niin kuin on.” Tämä arvoituksellisuus luo teokseen hypnoottisen, kiinnostavan poljennon. Ei ihme, onhan kirjailija muusikko.

Järvinen kartoittaa maastoa, jonne Pentti Saarikoski, Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård muiden muassa avasivat latua. Hänen ”autofiktionsa” on silti vallan omaperäistä. Kertoja tarkastelee tunteitaan, mielenliikkeitään ja muistojaan juuri niin oikullisesti kuin mieli toimii: ”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä”.

Tästä huolimatta kertoja tunnustaa edelläkävijöiden teosten auttaneen häntä ymmärtämään elämää paremmin ja niiden olemassaolon yksityiskohtien kuvailun antaneen elämälle vahvistuksen.

Suomentajan tehtävä kertojan ajatustenvirran poukkoilun ja tunteenpurkausten tulkkina ei varmaan ole ollut helppo. Raija Rintamäki onnistuu kuitenkin kääntämään tekstin hengen ja musikaalisuuden, tarkan ja terävän kielen oivallisen sujuvaksi suomeksi.

Kertojan ulkopuolisuuden ja hylätyksi jäämisen tunteet alkoivat itää jo lapsena, ja niistä jäi hänen mieleensä pysyvä jälki. Isä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, eikä halunnut pitää yhteyttä tyttäreensä. Kun äiti löysi uuden miehen, minäkertoja puolestaan löysi itsensä kuusivuotiaana uusperheen omakotitalosta Tukholman liepeiltä.

Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen säveltäjä, laulaja ja taiteilija,
joka asuu Tukholmassa. Kuva: Mattias Edwall

 
Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Anna Järvistä, joka kertoi koti-ikävästään:

– Suomi on minulle edelleen tärkeä paikka. Olen elänyt Ruotsissa ruotsalaista elämää, vaikka äitini ja isäpuoleni ovat suomalaisia. Koko ystäväpiirini on aina ollut ruotsalainen, enkä puhu kovin hyvin suomea. Silti tunnen itseni edelleen Ruotsissa asuvaksi suomalaiseksi. En ole halunnut muuttaa sukunimeäni Järvistä, vaikka voisin olla nimeltäni myös Palme.

Uusi ympäristö ja kieli olivat umpisuomalaiselle pikkutytölle outoja. Hän ei tiennyt ”miten täällä ollaan lapsia” ja jäi ulkopuoliseksi. Tunne ei laimentunut myöhemminkään: ”Kirjoitin päiväkirjaa. Avasin ikkunan raolleen ja kuuntelin mopoja, mietin mitä tapahtuu siellä missä oli perjantai”.

Kertojan rehellisen intiimi itsetutkiskelu valaisee hänen sielunsa syövereitä kuin toukokuun viiltävän valkea valo hänen tukholmalaishuoneistoaan. Viisikymppisenä ”minä” jo tietää, ettei vastauksia eikä varmuuksia aina ole. ”Minä en oikeastaan ymmärrä itseäni. Valitsen yksinäisyyden ja valitan yksinäisyyttä.”

Kaipaus. Kuva: Hannele Salminen

Elämän varrella koetut menetykset lisäävät kertojan yksinäisyydentunnetta. ”Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole.” 

Hän huomaa surussaan, ettei kaikesta huolimatta ole tuntenut olevansa yksin ennen mummon viimeistä hengenvetoa.

”Minä” näkee viiltävän tarkasti ihmissuhteiden teennäiset koreografiat, eikä suostu piirileikkiin mukaan. Seksuaalinen leikkikin tuntuu ajoittain tyhjältä: ”Sain iloa seksistä, nyt se tuntuu kuolleen ja on kuin olisin sulkeutunut emotionaalisesti”.

Kun ahdistus ja masennus synkistävät kertojan mieltä, hän tuntee inhoa jopa heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa. Silti hän tunnustaa: ”Jahtasin haavi kourassa jotakuta joka pelastaisi minut. Varmana siitä, että löytäisin”. Hänen tyttärensä on toista maata. Varma siitä, ettei tarvitse miestä pelastamaan itseään.

– Otin lapsena isäni ja äitini avioeron hyvin raskaasti. Isäni oikeastaan katosi elämästäni ja tapasin häntä ja hänen puoleista sukuani vähemmän kuin toivoin. Onneksi olen saanut tutustua häneen aikuisena. Valitettavasti myös omat lapseni ovat joutuneet kokemaan vanhempiensa avioeron, mutta uskon ja toivon heidän selvinneen siitä helpommalla, Järvinen kertoo.

Vaikka haikea, rehellinen Uni viime yönä: on pienoisromaani, sen luettuani minusta tuntuu kuin olisin kulkenut pitkän matkan kertojan seurassa, sillä niin merkityksillä ladattuja hänen lauseensa ovat. Aivan kuten teoksen kertoja saa vahvistuksen elämälle edeltäjiensä kirjoista, samoin kävi minulle Anna Järvisen teosta lukiessa. Hyvä kirjallisuus tuo lohtua ja luo uskoa elämään jakamalla ihmisenä olemisen yhteistä kokemusta.

Teoksesta jää sen varjoista huolimatta valoisa, tulevaisuuteen luottava jälkikuva. Vaikka vielä on pimeää, eikä ”yö itsestään luovuta”, periksi ei anneta. ”Olin ajatellut että kulkisin kanssasi rantoja pitkin, olin sulkenut silmät ja nähnyt unen.”

Anna Järvinen vahvistaa tämän: Olen koulutukseltani opettaja, mutta teen myös musiikkia, laulan, teen kuvataidetta. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Myös perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on nyt toimiva parisuhde Mattias Palmen kanssa. Olen löytänyt elämässäni tasapainon, jota olen etsinyt pitkään.

Anna Järvinen: Uni viime yönä: Teos. 2021. 133 s.

(Dröm natten till idag: Förlaget. 2020). Ruotsista suomentanut Raija Rintamäki.

Antti Leinonen: Mies ja ahma

Ahmat veivät miehen

Kesti neljännesvuosisadan, ennen kuin Antti Leinonen hyväksyttiin kuhmolaisen ahmayhteisön jäseneksi. Palkittu luotokuvaaja paljastaa upeasti kuvitetussa teoksessaan Mies ja ahma, miten hänestä ja Hemmosta tuli sydänystävät.

Kansikuvapojat Antti ja Hemmo.

Kuvatessaan karhuja toukokuussa 1986 Antti Leinonen kohtasi ensimmäisen kerran ahman. Kun hän saman vuoden heinäkuussa näki, miten haaskalta tyytyväisenä palaava ahma heitti innoissaan kuperkeikan, rakkaus syttyi ensi pyörähdyksellä. Näihin salaperäisiin otuksiin oli tutustuttava lähemmin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Suurin maalla elävä näätäeläin on vikkelä ja äärimmäisen varovainen ihmisten suhteen. 

Useita vuosia kului, eikä Leinonen yrityksistään huolimatta nähnyt ahmoista kuin muutaman tuuhean hännän heilahduksen. Selväksi tuli, että ahmakuvien metsästys vaati sinnikkyyttä ja intohimoa.

Pienessä kuvauskopissa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Ahmat tottuivat vähitellen reviirillään hiippailevaan kaksijalkaiseen. Syöteillä, talinpaloilla ja haaskoilla, oli oma osansa ystävyyden luomisessa.

Ensimmäisen läheisen tuttavuuden Leinonen solmi Valkokulmaksi ristimänsä ahman kanssa, joka pesueineen majaili läheisen Kalliolammen luolissa. Vähitellen tuttavuus lämpeni siihen pisteeseen, että pyyntiretkille lähtiessään Valkokulma jätti poikueensa Antin huomaan, koska uskoi, että lapsenpiialla olisi pennuille apetta tarpeen vaatiessa.

Kuvauskin alkoi tuottaa tuloksia. Leinonen onnistui tallentamaan ahman kauniissa iltavalossa kaatuneen kelon päällä kiipeilemässä. ”Ahman maa” voitti Vuoden luontokuva 1998 -palkinnon. ”Siitä saatu rahapalkkio olikin välttämätön, jotta pystyin jatkamaan kuvauksia”, Leinonen tunnustaa kirjassaan.

Leinonen oli vihdoin, vuosien sinnikkään yrittämisen jälkeen, päässyt ahmapiireihin. Valkokulman Täplis-pojasta tuli Antin vakituinen seuralainen metsäreissuille. Se ei huolinut talinpaloja, mutta kuljetti varmuuden vuoksi terävissä hampaissaan potkanpalaa reissumiesten matkaevääksi. Kun Antti levähti, Täplis huilasi hänen vierellään.

Valkokulman puoliso Tumma ihailee auringonlaskua.

Yhtenä harvoista suomalaiskuvaajista Leinonen on päässyt valokuvillaan kansainväliseen National Geographic -lehteen. Kun saksalainen filmiryhmä näki hänen ahmakuviaan, se halusi tehdä elokuvan ahmasta ja miehestä. Filmiryhmä saapui Suomeen kesällä 2004 ja viipyi pari kuukautta.

Valkokulman pennut Täplis ja sen kaksoisveli Veli osallistuivat innokkaasti filmin tekoon. ”Ne purivat poikki hälyttimen johtoja ja kuljettivat mikrofoneja ja muita kuvaustarvikkeita metsään.” Veljekset varmaan suunnittelivat haastattelevansa ja kuvaavansa kavereitaankin ohjelmaan.

Täpliksestä ja sen vuotta nuoremmasta veljestä Hemmostakin tuli ylimmät ystävät. Jäätynyt Kalliolampi tarjosi niille mainion peuhu- ja painipaikan. Sisartaan Himmua ne eivät huolineet mukaan poikien leikkeihin. Sen sijaan Täplis tutustutti Hemmon ystäväänsä Anttiin.

Hemmo venyttelee.

Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut kuin Strömsössä. Kun Leinonen huomasi Metsähallituksen salaa aloittelevan hakkuita kiistanalaisella ahmametsällä, hän vei asian eteenpäin. Sen seurauksena hänet mustamaalattiin Luonto-Liiton urkkijaksi, ”jonka elämä tullaan tekemään hankalaksi” ja hänen kuvauslupansa yritettiin valheilla estää. Leinonen otti tämän kunniana. Nykyään osa vanhaa ahmametsää on suojeltu.

Kun tutut ahmat katosivat kesän 2007 jälkeen, Leinonen kadotti erityisen mielenkiintonsa ahmoihin. Hän tiesi, miten paljon työtä uuden luottamussuhteen rakentaminen epäluuloisten elikoiden kanssa vaatisi. Häntä ei pienessä kuvauskojussa istuskelukaan enää houkuttanut. Iän mukanaan tuomaa mukavuudenhalua kenties, Leinonen tuumasi.

Kuvausreissut kuitenkin jatkuivat. Upeat maisemat, karhut, korppien huimat ilmaleikit, punapäiset palokärjet lumisessa metsässä ja satunnaiset ahmat tarjosivat silmänruokaa ja kuvauskohteita. Tunnelmalliset laavuyöt tähtitaivaan alla nuotion hehkussa kuuluvat Leinosen elämän hienoimpiin kokemuksiin.

”Ahmojen aika” tuntui päättyneen, kunnes vuonna 2019 Leinonen koki elämänsä yllätyksen. Kesyn oloinen ahma alkoi liikuskella hänen mökkinsä liepeillä. Sen käytös ja vanhat digi- ja valokuvat paljastivat, että ahma oli kuin olikin vanha tuttu Hemmo! Kolmentoista vuoden tauon jälkeen Hemmo oli tullut tapaamaan entistä lapsenpiikaansa.

Antti ja Hemmo jatkoivat siitä, mihin olivat vuonna 2005 jääneet. Hemmo omi lempipaikoikseen mökin kuistin ja portaat. Päiväunet se nukkui pihapöydällä ja yöksi hyyryläinen kömpi ”luolaansa” mökin alle.

Ukkojen aamupalaveri.

Ahmat ovat uteliaita ja leikkisiä, minkä Hemmo todisti puuhastelemalla ahkerasti mökin ympärillä. Kuistin räsymatto sai päivittäin kovaa kyytiä ahman terävissä kynsissä. Isännän saappaat Hemmo sisustusvimmassaan raahasi kuistilta keskelle pihamaata. Vaikka Hemmon puuhia oli hauska seurata, kuistilta toisinaan kuulunut öinen kolina ei liiemmin ilahduttanut mökin muita asukkaita.

Ahmat ovat tuntevia ja ”ajattelevia” olentoja. Niiden nimi johtaa harhaan, sillä ne eivät ole suursyömäreitä, ahmatteja. Ahmat vain varastoivat ruokaa kätköihinsä pahan päivän varalle ja pentujensa ravinnoksi. Valkokulma oli tässä puuhassa erityisen taitava, niinpä ”superäiti” kasvatti kaikkiaan 12 pentua maailmaan seitsemän vuoden aikana.

Nykyään ahmoja asustaa maapallon laajalla pohjoisella alueella parisenkymmentä tuhatta yksilöä. Ne ovat sopeutuneet karuihin oloihin fyysisten ominaisuuksiensa ja luontaisen peräänantamattomuutensa ansiosta. Kun ahmat rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, niiden kanta alkoi elpyä ja siihen kuuluu nykyisin vajaat 400 yksilöä.

Leinonen on silti huolissaan katoavista ahmametsistä ja luonnonmetsien jatkuvasta hävityksestä. Metsänhoito tarkoittaa hänen mukaansa käytännössä metsän saattohoitoa ylimitoitetun metsäteollisuuden tarpeisiin.

Antti Leinonen suree myös ihmisten ja luonnoneläinten välillä ammottavaa kuilua. Railo aukeaa suuremmassakin mittakaavassa. Ajattelija ja kirjailija Leena Krohn varoittaa tästä uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi".

Antti, Valkokulma, Täplis ja Hemmo onnistuivat rakentamaan sillan kuilun yli molemminpuolisen luottamuksen voimin. Tehkäämme samoin. Se on koko luomakunnan – ja meidän sen osana – pelastus.

Antti Leinonen: Mies ja ahma. Minerva. 2021. 178 s.