Don DeLillo: Hiljaisuus

Digitaaliaddiktin kauhuskenaario

Don DeLillon mestarillinen, mustalla huumorilla silattu dystopia Hiljaisuus ennustaa, mitä kohti olemme väistämättä ajautumassa, jollemme hidasta vauhtia ja muuta kurssia.

 Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimessaan?

Mies ja nainen, Jim ja runoilija Tessa, ovat palaamassa lomamatkalta Pariisista. Jim kallistaa istuintaan ja alkaa toistaa matkatavaralokeroiden alapuolelle kiinnitetyn pienen ruudun suoltamia lennon koordinaatteja: 

matkaa jäljellä tuhatkuusisataayksi mailia, température extérieure miinus viisikymmentäseitsemän F… Näin alkaa Don DeLillon pienoisromaani Hiljaisuus (Tammi).

Tessa uppoaa yhteen lukuisista muistikirjoistaan, joihin hän on vuosien varrella tallentanut ideoita, muistoja, sanoja. Hän haluaa nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuna parinkymmenen vuoden kuluttua (jos olemme vielä elossa silloin) löytääkseni jonkin puuttuvan elementin, sen mitä en näe nyt…

Pariskuntaa odotellaan superscreenin äärellä Yhdysvaltojen Newarkissa. Max, Diana ja hänen entinen oppilaansa, lukion fysiikan opettaja Martin valmistautuvat seuraamaan miljoonien muiden tavoin vuoden suurtapahtumaa Super Bowl LVI:tä vuonna 2022.

Kaikki on niin kuin olla pitää, kunnes superscreenin kuva alkaa väristä. Se ei ollut tavallinen visuaalinen häiriö, siinä oli syvyyttä, se muodosti abstrakteja kuvioita jotka liukenivat rytmiseksi sykkeeksi, joukoksi perusmuotoja jotka näyttivät työntyvän eteenpäin ja vetäytyvän.

Sitten ruutu pimenee. Kännykät eivät toimi, liikenne pysähtyy. Infrastruktuuri on sortunut ja teknologiset yhteydet katkenneet. Tekniikan hylkäämät ihmiset reagoivat kukin omalla tavallaan. Martin epäilee kiinalaisten dominanssia, algoritmista apokalypsiä. Diana pelkää sivistyneen maailman tulleen tiensä päähän. Jonkun mielestä kyse on vain häiriöstä voimalaitoksessa.

Alvar Gullichsenin akryylimaalaus
Wormhole 2.

Suuria urheiluvetoja harrastava Max siemailee viskiään ja manailee eetteriin kadonneita rahojaan. Hän tuijottaa pimeää ruutua, selostaa ottelua, jota ei näe, ja höystää esitystään ulkoa oppimillaan mainoksilla. Diana vilkaisee ruutua kuin varmistaakseen, että se on pimeänä, sillä hän kokee asiantilan rauhoittavan itseään oudolla tavalla.

Mitä pitemmälle tekniikka kehittyy, sitä haavoittuvampaa se on. Olemmeko me koe, joka karkasi käsistä, jäljelle jääneitä sivilisaation inhimillisiä sirusia? Minäkin osallistun spekulaatioihin: Onko aika-avaruus vääristynyt pahan kerran, ja madonreikä imaissut meidät mustaan aukkoon?

Joskus 99 harvaan ladottua sivua riittävät klassikkoromaanin syntyyn. Tuntuu kuin olisin lukenut paksun teoksen, sillä niin paljon ajatuksia ja pohdittavaa DeLillo on Hiljaisuuteen ladannut. Samalla hänen terävä katseensa paljastaa meidät ja piintyneet tapamme kaikessa koruttomuudessa. Uhkaavasta katastrofista ja arjen banaliteeteista syntyy surullisen tunnistettava kuva.

Don DeLillo on voitanut lukuisia
arvostettuja kIrjallisuuspalkintoja.
Kuva: Jurgen Frank

Seurueen keskustelu lainehtii päämäärättömästi Einsteinista Jeesus Nasaretilaiseen ja itse kunkin käyttämään lääkitykseen. Dianan ja Martinin vuoropuhelua sävyttää häivähdys eroottista latausta. Maxin sanoin: meillä ei ole muuta sanottavaa kuin se, mitä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.

Jim ja Tessa ovat myöhässä, mutta heillä on siihen pätevä syy. Kun he kävelevät ystäviensä luo pimenneillä kaduilla ohikulkijat, joilta on riistetty mahdollisuus tuijottaa puhelimiaan, säntäilevät päämäärättömästi, kiroilevat ja nujakoivat.

Tessa toteaa sen, mistä olemme olleet alitajuisesti tietoisia jo pitkään. Meitä on varoitettu, olemme nähneet enteitä tulevasta dystopiasta: mutavyöryjen luhistamia taloja, tsunameja, saasteiden peittämiä taivaita, biologisia aseita, kyberhyökkäyksiä, pernaruton, nälänhätiä, pandemian ja Putinin.

Tyhjän katseensa syvyyteen uponnut, Einsteinia pakonomaisesti siteeraava Martin muistuttaa tämän ennusteesta:

En tiedä, millä aseilla

kolmas maailmansota käydään,

mutta neljännessä maailmansodassa

taistellaan kepeillä ja kivillä.

Hiljaisuus ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, mutta tällä hetkellä se on entistä ajankohtaisempi. Vaikuttavan teoksen luettuani hiljennyn ja kuvittelen, että kaikki ruudut ovat pimentyneet, kaikki härpäkkeet ja liikenteen melu vaimenneet. Mitä kuunneltavaa, nähtävää ja tunnettavaa meille jää?

Alan vähitellen erottaa tuulen havinaa puiden lehdissä, lintujen viserrystä, laineiden liplatusta, kuiskauksia, hiljaista puhetta. Kenties juuri sellaista hiljaisuutta, jota meidän pitäisi tarkemmin kuunnella, jotta pelastuisimme.

Don DeLillo: Hiljaisuus (The Silence). Suom. Helene Bützow. Tammi. 2022. 99 s.

Alvar Gullichsen: Wormholes & Dissolving Patterns Galleria Heinolla 10.4. saakka. 

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Vimmainen sukellus vallankäytön ytimeen

 Iida Rauma läpivalaisee väkivallan julmat mekanismit romaanissaan Hävitys. Tapauskertomus. Omiin kokemuksiin pohjautuva teos laajenee kouluväkivallasta historian tapauskertomuksiin ja Turun hävityksestä planeettaamme uhkaavaan tuhoon.

Mä haluun sun päiväkirjat, sun muistot, sun veren, koko sun nii sanotun elämän, mä tanssitan sut pyörryksiin ja sä kerrot mul kaiken ja mä kirjotan…

Haastattelin Iida Raumaa Kirjain-lehteen vuonna 2011. Keskustelimme hänen esikoisromaanistaan Katoamisten kirja, joka sittemmin nousi Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaaksi. Hävityksen aihe kangasteli jo tuolloin hänen mielessään:

–     – Minulla on rankkoja kokemuksia peruskoulusta. Vaikeana kouluaikana luin ja piirsin itseni pois todellisuudesta. Se pelasti minut.

–     – Koulu on julma paikka. Lasten välinen väkivalta hyväksytään liian helposti vähättelemällä tyyliin pojat on poikia. Termi koulukiusaaminenkin on vähättelyä. Kaikkialla muualla väkivalta on tuomittavaa.

Vaikka Rauman Hävitys perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, ne eivät olisi yksin riittäneet näin vaikuttavan romaanin rakennusaineiksi. Kirjan päähenkilö A toteaakin, että mielikuvitukselliset väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus. Rauma liittää fiktion lomaan faktoja väkivallan monista muodoista historiasta tähän päivään ja tulevaisuuden dystopioihin.

Kolmikymppinen A sinnittelee tekemällä historianopettajan sijaisuuksia kouluissa. Öisin hän juoksee Turun sateisen harmailla kaduilla ja joutomailla helpottaakseen pahaa oloaan. Kujanjuoksujen mittaan kaupungin historialliset kerrostumat sen tuhosta seuraavaan tulevat tutuksi.

Turku oli selvinnyt lukemattomista tulipaloista, sodista ja Neuvostoliiton pommituksista muttei omasta kaupunkisuunnittelustaan, A sanoi … (Valitettavasti Turun tauti on viime aikoina iskenyt raskaalla moukarilla myös Helsinkiin, joka tuhoaa tiivistämisen nimissä kaupungin asuinkelpoisuutta ja viihtyisyyttä.) Tyylikeino ”A sanoi” toistuu tarinoiden edetessä. Se luo rytmiä, liittää tarinanpalasia toisiinsa ja luo suhteen lukijaan.

Sanna Haimilan öljyvärimaalaus
The Encounter (With the Self).

Hävityksen toinen päähenkilö, poissaoleva, outo Ira, tuli A:n luokalle 11-vuotiaana. Tyttöjen kohtalo oli sinetöity: Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. 

Hävityksen hurjassa pyörityksessä paljastuu, että A on kirjailijaksi varttuneen Iran (Iidan) tutkimuskohde. A ja Ira ovat yksi ja sama, kaleidoskoopin välähteleviä heijastuksia.

Taidokas rakenneratkaisu, A:n ja Iran Dance Macabre, luo teokseen moniulotteisen jännitteen ja näkökulman. A:n ahdistavat koulumuistot pakottavat hänet Iran hahmossa kirjoittamaan aiheesta, joka ei suostu painumaan unohduksiin. Aurajoen samea vesi houkuttaa A:ta: olisi helppo vain luopua, päästää irti. Joko Aurajoki tai Ira, A sanoi.

Rauma vaihtaa kielirekisteriä sujuvasti faktojen asiatekstistä ilmeikkääseen puhekieleen: …tää kirja on iha mahoton kirjottaa, mä kuolen jos mä kirjotan tän mut jos mä en kirjota tätä mä en haluu elää … Kaiken kruunaa A:n vanhemman kollegan, inhimillisen Nordinin herkullinen Turun murre: Jos alotta täyty kerto kans.

Rauman ilmeikäs kieli lataa monimielisiä merkityksiä tekstiin. Jopa A:n sotkuista asuntoa kuvatessaan Rauma luo tunnistettavia mielenmaisemia: … lian sedimenttikerrokset, joita kaivamalla saattaisi löytää merkkejä menneestä elämästä, kadonneista kaupungeista ja sukupuuttoon kuolleista ihmissuhteista.

A:n koulussa kokema henkinen väkivalta – ulossulkeminen ja herjat: lehmä, vitun ruma hippi, jollei oo ees rintoja – kulminoituu fyysiseen pahoinpitelyyn, kuristamiseen ja hukuttamisyritykseen.

Tilanteen tekee vielä karmivammaksi tyrannimainen luokanopettaja Anna-Maija, joka ei puutu väkivaltaan vaan peräti lietsoo sitä. Hän on ottanut A:n silmätikukseen ja koonnut ympärilleen suosikkioppilaansa, joita ryhmähengen nimissä käyttää A:n nokkimiseen. Opet  tarvii niit et ois joku ulkopuolinen jota luokka vois yhessä vihata.

Romaanin mittavan lähdeluettelon ohella Rauma on lisännyt kirjan loppuun valokuvia peruskouluaikaisista päiväkirjoistaan. Niiden tikkukirjaimin tuherretut merkinnät paljastavat, että se, mistä Hävitys kertoo, on surullisen totta.

Lasten ja nuorten harjoittamasta väkivallasta on kirjoitettu William Goldingin Kärpästen herrasta Matias Riikosen viime vuoden Finlandia-ehdokasromaaniin Matara. Hävitys on kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Se ei ole helppoa luettavaa.

Iira Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta
voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.
Kuva; Marek Sabogal

Kirjaa lukiessani minut valtasi välillä epäusko: tuo ei voi olla totta, ja ärtymys: Anna-Maijan tyrannimaisuuden olisin uskonut vähemmälläkin osoittelulla ja sivumäärällä. Tämän tietää Irakin: … mitä muutakaan mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje…

Hän vastaa kysymällä: Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst  ja kuukaudest ja vuodest toiseen voi kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei olisi iha hirveetä jankkaust?

Päästyäni vihdoin perille tunnen itseni A:n lailla mutaiseksi ja hengästyneeksi, sillä niin aidosti Rauma hänen fyysisiä tuntemuksiaan kuvaa. Epäusko ja ärtymys ovat haihtuneet mielestäni ja jäljelle on jäänyt kirkas kuva: tätä vastaan on taisteltava, tästä on puhuttava. Iida Rauma on huikealla romaanillaan antanut meille siihen kielen.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. 

Siltala. 2022. 400 s.

Sanna Haimilan näyttely Saari / The Island Galleria A2:ssa 20.3. saakka.

 

  

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Mysteerin äärellä

 Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä tapahtuu outoja asioita. Teoksen minäkertoja, luonnontutkija, joutuu pohtimaan kysymystä, mitä tieteen tuolta puolen löytyy?

… miten saan metallihyönteiset sijoitettua niveljalkaisten sukupuuhun?

Luonnontutkija on Akatemian apurahan turvin saapunut pieneen kaupunkiin, joka on ahtautunut valtameren ja ammoin sammuneen tulivuoren väliin. Kaupunkia ympäröi tiheä sademetsä, jonka omintakeista flooraa ja faunaa biologi on tullut tutkimaan.

Kaikki alkaa varsin asiallisesti Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä (WSOY).  Minäkertoja kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnät alkavat kunnianhimoisen innostuksen vallassa: jos onnistun täällä, olen varmasti professori ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Läpitunkematon, villi luonto tarjoaa tutkijalle aineistoa: lukemattomia aiemmin tuntemattomia eliölajeja ja kasveja. Hän on palkannut taloudenhoitajan, töykeähkön Marthan siivoamaan pari kertaa viikossa, jotta voisi keskittyä tutkimukseen. Työ ei kuitenkaan suju hänen suunnitelmiensa mukaan: kuume iskee, kaataa hänet sänkyyn ja vääristää hänen aistejaan.

Luonnontutkijan päiväkirjamerkinnät niukkenevat. Välillä hän jaksaa kirjoittaa päiväkirjaansa sivulle vain yhden lauseen: MARTHA KÄVI. Sanoi kutsuvansa lääkärin. Uuskumma hiipii teoksen sivuille, kun laboratorion esineet alkavat mystisesti siirtyä paikoiltaan. Yöllä hehkuvasilmäiset kummituseläimet karjahtelevat ja raapivat biologin metsään kyhäämän piilokojun seiniä.

Tutkijan löydökset käyvät yhä omituisemmiksi. Hänen maahyönteisten pyydystämistä varten asettamastaan etyleeniglykolivadista löytyy kookas, ryömivä kovakuoriainen. Tarkemmat tutkimukset paljastavat otuksen olevan kokonaan metallia. Pudotin sen suurimpaan lasiseen keruupurkkiini, ja sen pohjalle se kilahti.

Kun viidakosta löytyy sotilaan päätön ruumis ja tutkijan laboratoriosta pääkallo, kyläläisten – ja poliisipäällikön – johtopäätös on ilmeinen. Ainoastaan nuori nainen Maria, Marthan kasvattitytär, ei karta ”hullua tiedemiestä”. Näiden kahden välille syntyy luottamus ja tunneside, joka ulottuu kuolemankin yli?

Yritän tulkita Saloheimon vihjeitä ja ennusmerkkejä siinä juurikaan onnistumatta. Odotan vinkkejä lisää, mutta homma riistäytyy käsistä, kun laboratorion nurkkaan ilmestyy puoliksi mekaaninen paviaani jupisemaan tunnistamattomia sanoja. Mistä oikein on kyse?

Saloheimo ei maalaile kielellä vaan antaa tutkijansa jatkaa dokumentointia asialliseen sävyyn, kuten tiedemiehelle sopii. Outojen tapahtumien ja tekstin rauhallisen poljennon välinen ristiriita luo teokseen hypnoottisen tunnelman, joka pitää lukijan hyppysissään.

Teoksen kulminaatiopisteessä laboratorion häkkeihin ja terraarioihin vangitut eläimet karkaavat, ja tutkija hylkää kaaoksen partaalla horjuvan tukikohtansa. Marian tulkinnan mukaan hän muuttui epätarkaksi ääriviivoiltaan. Tutkimusotteensa kadottanut biologi siirtyy tarkkailemaan naakkayhteisön ryhmäkäyttäytymistä. Parvi asustaa tulivuoren rinteellä muinaisen luostarin raunioissa.

Luostaria käy pyhittämässä outo munkki, joka tuntuu puhuvan samaa kieltä puoliksi mekaanisen paviaanin kanssa. Päivän kirkkaudessa munkin puheet tuntuvat järjettömiltä tai ainakin tieteenvastaisilta, mutta silti jokin on houkutellut minut käymään luostarissa joka päivä.

Munkki puhuu iankaikkisuudesta, joka hänen väitteensä mukaan on koko ajan vieressämme: sopivasti kättä ojentamalla saattaisimme noin vain lipsahtaa pois tästä maailmasta iankaikkisuuden puolelle.

Puhuuko munkki niistä ”ohuista paikoista”, joista Joel Haahtela kertoo kirjassaan Adèlen kysymys? Kyse on hetkistä ja tilanteista, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Tässä vaiheessa luonto puuttuu peliin ja näyttää mahtinsa. Kaatosateiden synnyttämät mutavyöryt hautaavat kaupungin kadut alleen. Tulivuori havahtuu, syytää kidastaan tulista laavaa ja tuhkaa, joka sytyttää onnettoman kaupungin talot tuleen. Rannalle hylätyt sukelluskellot ujeltavat hiljaa, laivanhylky irtoaa ja ajelehtii merelle. Aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.

Tutkija ja Maria kohtaavat vielä kerran:

 – Mikä tämä paikka on – jos tämä on paikka?

 – Täällä ei ole mitään aikaa vaan ainoastaan oleminen. Täältä tuntuu puuttuvan kaikki aikaan liittyvä. Niin kuin kokisin kaiken yhtä aikaa ja koko ajan.

Pertti Saloheimo on lääkäri, joka 
työskentelee Lääkärilehden tie-
teelisenä neuvontantajana.
Kuva: Otto Virtanen

Tässä tutkija on samoilla linjoilla kosmologi Syksy Räsäsen kanssa, joka on todennut: ”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti”.

Minusta tuntuu kuin Meren ja tulivuoren välissä olisi arvoitus, joka minun pitäisi ratkaista. Monitulkintainen teos sopii mainiosti lukupiirikirjaksi. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ja maailmanselityksiä se lukijoissa herättää.

Itse pysähdyn mysteerin äärelle. Tutkimme tieteen keinoin maailmamme monenlaisia ilmiöitä, ja tietomäärämme kasvaa eksponentiaalisesti. Perimmäistä, elämän syvintä salaisuutta tiede ei kuitenkaan tavoita. Siihen tarvitaan outoja kirjoja ja ohuita paikkoja.

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä. 

WSOY, 2021. 183 s.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Raadollista. Ja helkkarin taidokasta

Särmikäs Jana Kippo jatkaa kujanjuoksuaan Karin Smirnoffin maineikkaan trilogian kakkososassa Viedään äiti pohjoiseen. Smirnoff näyttää vetävällä tarinallaan keitä me olemme – pahimmillamme ja parhaimmillamme.

Karin Smirnoffin konstailematon, mustalla huumorilla silattu kieli tuli tutuksi hänen August-palkintoehdokkaaksi yltäneestä esikoisteoksestaan Lähdinveljen luo. Raadollisen realistinen kerronta jatkuu romaanissa Viedään äiti pohjoiseen (Tammi), jossa Kipon albiinokaksoset Jana ja bror suuntaavat pohjoisen Kukkojärven kylään hautaamaan äitimuoriaan.

Hautajaiset nostavat pintaan Janan mielen syövereissä muhivat rankat lapsuusmuistot. Äitimuori sulki silmänsä taaton viinan voitelemalta väkivallalta ja insestiltä. 

Muorissa ei ollut voimaa puolustaa itseään eikä lapsiaan. Rakkautta häneltä ei kaksosille herunut. Halasimmeko me koskaan. Istuinko koskaan hänen sylissään, miettii Jana.

Konservatiivinen uskonyhteisö pitää muorin entistä kotikylää Kukkojärveä tiukassa kuristusotteessa. Sielunvihollisen viettelyksiin kuuluvat vapaa taide, kirjat ja musiikki, joten ne on kielletty. Miehet määräävät, naisten tehtävänä on palvella ja synnyttää lähes vuosittain. Lapset aivopestään aatteen orjiksi pienestä pitäen. Yhteisön puhtoisen kulissin tausta ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua.

Karismaattinen johtaja pastorisilas (Smirnoff kirjoittaa henkilöidensä nimet pienellä ja yhteen) raiskaa ja pahoinpitelee lampaitaan. Hän ei ole lajissaan ainoa. Uhrit eivät mahda näille valtaa pitäville ”pyhille miehille” mitään. Tämä käy nopeasti eikä satu yhtään. Voi jopa olla että huomaat nauttivasi. Herramme on hyvä kun tarjoaa meille tällaisen mahdollisuuden.

Yllättäen bror löytää kodin kaksinaamaisen yhteisön helmoista. Parhaimmillaan seurakunta tarjoaa jäsenilleen yhteisöllisyyttä ja vetoaa näin perustarpeeseemme. Jana sen sijaan ajautuu törmäyskurssille paikkakunnan silmäätekevien kanssa. Sinulla on vain yksi vaihtoehto. Yhteisö. Tai muuten.

Smirnoff punoo tarinansa lomaan trillerin kuten ennenkin. Yllättävien käänteiden ja tilanteiden luojana hän on mestari. Kun hän pyöräyttää karusellinsa vauhtiin, lukijan on paras pitää huivistaan kiinni. Korjaan: karuselli on liian lievä ilmaisu Smirfoffin taidokkaalle kerronnalle. Vuoristorata hidastuksineen ja vatsaa kouraisevine kiihdytyksineen luonnehtii menoa paremmin.

Trilogiasta on tekeillä tv-sarja. En ihmettele sitä yhtään, sillä Smirnoffin teokset tarjoavat liikkuvalle kuvalle intensiivistä draamaa ja herkullisia kohtauksia. Yksi niistä vie turistiseurueen kyydissä eksoottiseen, karuun korpiluontoon. Italialaiset ovat lähteneet metsästämään revontulia kahden koiravaljakon vetämänä.

Valjakko-onnettomuuden seurauksena Jana joutuu valitsemaan järkyttyneen joukon kylmäheimoisimmalta vaikuttavan turistin toisen valjakon ohjastajaksi. Hän seisoi reessä koko matkan kuin keisari roomalaisessa sotavaunussa. Komeat revontulet säkenöivät taivaalla.

Trilogian ensimmäisestä osasta peräisin olevia tuttuja hahmoja ilmestyy kuvioihin matkan varrella. Äitimuorin menneisyyskin alkaa raottua ja linkittyä nykyisyyteen. Se ei helpota Janan oloa. Julmien lapsuuden kokemusten synnyttämä ahdistus ja irrallisuuden tunne eivät hellitä otettaan. Jana tuntee itsensä kuiviin puristetuksi rievuksi.

Seksi auttaa hetkellisesti. Kun orgasmi ravisutti ruumistani öiset kuvat jähmettyivät kuin keväisen lammikon pinnalle ilmestyvä jääkerros. Talloin ne murskaksi. Hypin peilikuvien päällä kunnes ne palasivat nestemäiseen muotoon. Smirnoff antaa tunteille visuaalisen muodon taitavasti.

Vaikka Smirnoff luonnostelee henkilönsä väljin vedoin, heistä syntyy silti lihaa ja verta olevia monitahoisia ihmisiä. Janasta hän on luonut särmikkään, kiinnostavan persoonan, jossa ihmisenä olemisen paradoksit ja ristiriidat tiivistyvät. Daami tarkkailee itseään humoristisen kriittisesti. Peili ei imartele: Olet ruma sanoin. Albinoahma. Yritin hymyillä. Näytin siltä kuin aikoisin purra.

Karin Smirnoffin trilogia on myynyt Ruotsissa yhteensä yli 
puoli miljoonaa kappaletta. Kuva: Johan Gunseus

Janan tämänhetkisen elämän kaksi tärkeintä miestä – brorin ohella – trilogian ensimmäisestä osasta tuttu john ja Kukkojärveltä löytynyt jussirahanni piipahtelevat kuvioissa tarpeen mukaan. Ja sitten vielä se saatanan john joka lyö niitä joita rakastaa ja hyväilee niitä joita ei ole koskaan rakastanut ja vannoo tekstareissaan ettei pysty elämään ilman minua.

Janan ja jussirahannin huojuvan korttitalon asujaimisto lisääntyy ryyppyremmin hyljeksimällä sylivauvalla ja potkitulla koiralla. Janan kokeman väkivallan vastapainona pieni uusperhe tarjoaisi hänelle mahdollisuuden lämpöön ja turvaan. Hän tuntee hetken olevansa onnellinen. Mutta. Minä analysoin tilannettani. Luontevin vaihtoehto oli paeta.

Teoksen kääntäminen on taatusti vaatinut sen imuun heittäytymistä. Outi Menna tekee sen täysillä. Hänen suomennoksensa tavoittaa niin kertomuksen nyanssit kuin tarinan hurjuuden hienosti.

Hengästyttävän kujanjuoksun jälkeen Smirnoff jättää antisankarinsa niin kiperään tilanteeseen, että tuskin maltan odottaa syksyllä ilmestyvää trilogian kolmatta osaa Sitten lähdin kotiin. Kenties Janan elämä vihdoin rauhoittuu. Mutta mitä sitä ennen tapahtuu?

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for up med mor).

Suom. Outi Menna. Tammi. 2022. 332 s. 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

Kerskakulutus vastaan luonto

 Maylis de Kerangal lumoaa jälleen ryöppyävällä kielellään romaanissa Sillan synty. Runsaan, monitahoisen kertomuksen ytimessä sykkii huoli luonnon tuhosta.

Palkitun ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangalin ensimmäinen suomennettu teos, vaikuttava Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, kertoi surffailijapojan Simon Limbresin sydämestä, joka halusi elää kuoleman jälkeen.  Toinen suomennettu romaani Maailma käden ulottuvilla vei lumottuihin maailmoihin, kuvataiteen illuusioihin.

De Kerangalin uusimmassa suomennoksessa Sillan synty (Siltala) hän luo jälleen omintakeisen universumin. Nyt näyttämönä toimii jättimäinen siltatyömaa kuvitteellisessa Cocan kaupungissa Kaliforniassa. Kirjailijalla on todella maailma hyppysissään, näppäimistön ulottuvilla.

Megalomaanista siltaprojektia johtaa elävä legenda Georges Diderot, joka olemukseltaan muistuttaa väsähtänyttä Steve McQueenia. Keikat ovat lennättäneet häntä parisenkymmentä vuotta hulppealta rakennustyömailta toiselle. Jakutian ikiroutaan puhkotuilta timanttikaivoksilta hän kiitää Dubain petrodollareilla voidelluille, hiekalta kohoaville palatsityömaille ja keinotekoisille saarille.

Palkkiota vastaan Diderot on valmis mihin tahansa. Häntä tympäisee eksotiikka, sen joutavuuteen kyllästyneenä yksinäinen betonin palkkasoturi hamuaa konkreettisia tuloksia: Häntä riemastutti mahdollisuus päästä toteuttamaan tuhansien tuntien kalkyylit luonnollisessa koossa.

Diderot’n vanvedessä Cocaan on haalittu alansa parhaita ammattilaisia maailman eri kolkilta: hitsaajia, muurareita, nosturinkuljettajia ja ruiskurappaajia. Nuorella Summer Diamantiksella on betoninvalu suonissaan. Ylpeänä hän tokaisee: Betonityttöjä ei kasva ihan joka oksalla.

Siltatyömaalle vaeltaa rahakkaan keikan perässä myös kaikenkarvaisia duunareita. Yksi heistä on Katherine Thoreau, jolla on huollettavanaan väkivaltainen invalidisoitunut mies ja kolme lasta halvassa motellihuoneessa.

Maylis de Kerangal sai Medici-palkinnon
Sillan synnystä. Kuva: Catherine Helie

Voi vain ihmetellä, miten tarkkaan de Kerangal on jälleen perehtynyt aiheeseensa. Tarkkojen yksityiskohtien lomassa hän luo siltatyömaalle siellä työskentelevien ihmisten pienoiskosmoksen. Heidän rankan arkensa taustalla häilyvät muistot menneestä ja unelmat tulevasta. Näistä koostuvat episodit rakentavat Sillan syntyä samaan tahtiin, kun silta pala palalta valmistuu.

De Kerangalin suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen selviävät jälleen oivallisesti lennokkaan kielen mutkista. Tarvittaessa he lataavat täysillä: Mitä helvettiä tuo tälläytyy tänne tiiraamaan? Puoliveriset kaverukset, ”neekeri” ja ”intiaani”, ovat saaneet uhkarohkean hulluttelunsa seurauksena potkut siltatyömaalta. He eivät toivota päällystöön kuuluvaa ”Miss Betonia” tervetulleeksi metsäpiiloonsa.

Tarinan pahiksen rooli lankeaa Cocan suuruudenhullulle kaupunginjohtajalle, lempinimeltään kuvaavasti Boa. Dubain megalomaaniset rakennushankkeet ovat sokaisseet hänen silmänsä: Cocasta on tuhottava kaikki vanha ja kaupungista luotava Dubain kaltainen ”konsumeristinen fantasmagoria”.

Suurhankkeen manifestiksi tarvitaan jättimäinen teräksestä ja betonista valmistettu riippusilta. Sen tarkoitus on viedä edistys joen vastarannan läpipääsemättömiin mangrovemetsiin. Siellä valonsäteiden täplittämässä viidakossa aukeaa toinen maailma, pieni tasku ajassa, jossa alkuperäiset intiaanit vielä sinnittelevät.

Santafeläinen älykkö, Berkleyn yliopiston tutkija Jacob, viettää puolet ajastaan intiaanien parissa. Siltahankkeesta kuullessaan hänet valtaa kylmä raivo: hän tietää kaiken teiden tunkeutumisesta, metsän todennäköisestä turmeltumisesta ja intiaanien ohjelmoidusta katoamisesta.

Jacob näkee jo paratiisin tuhon silmissään. Se siivittää hänet matkaan joelle kohti Cocaa. Ahdistus ja kiihko lietsovat häntä eteenpäin: väsymys lasittaa oudosti hänen raivonsa, säilyttää sen koskemattomana. De Kerangal osaa jännittää tarinansa jousta.

On muitakin, jotka vastustavat siltahanketta. He aiheuttavat lakkoja, sabotaaseja, tahallisia ja tahattomia onnettomuuksia, viivytyksiä. Diderot’n mielessä häivähtää ajatus, olisiko vihdoin aika asettua paikkaan, jossa voisi vain nauttia maailmasta sellaisenaan ilman, että pyrkisi koko ajan muokkaamaan sitä?

De Kerangalin sanat ryöppyävät ja pyyhkivät pisteet tarpeettomina tieltään. Ne eivät silti hengästy vaan asettuvat rytmikkäästi kukin kohdalleen, luovat sisäisiä ja ulkoisia maisemia, tilanteita ja tunnelmia.

De Kerangalilla on taito upottaa dialogit sulavasti kerrontaan. Näin hän ohjaa ”takkutukkaisen naisen” ja ”miehenroikaleen” kohtaamisen koreografian:

… yllättävän suoruuden puuskassa hän sanoo, varoitan että tässä on sitten kaikki mitä minulla on tarjota ja Diderot joka on vetäytynyt vähän taaksepäin puree poskiaan ja lausuu vuorollaan, tyynesti ja suoraan, siinä on jo paljon, ja Katherine toteaa ilmeettömästi niin minustakin.

Korutaiteilija Jari Saaren Perhonen.

Luen Sillan syntyä uhkakuvana yhä kiihtyvän kulutuksen aiheuttamalle luonnon ja ihmiskunnan tuholle. Teoksessa häivähtää silti toivo: hauraan, sinisen perhosen siivenisku voi muuttaa paljon, pelastaa mangrovemetsän ja sen asukkaat.

Silta on kaukana ja heidän edessään villi joki, jota vahvat virtaukset möyhentävät levittäen pintaan vaahtoa, nyt heitä ympäröi enää yksi ainoa maisema, mennäänkö?

Maylis de Kerangal: Sillan synty (Naissance d’un pont).

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2022. 287 s.

Jari Saaren taidekorunäyttely Galleria Art Fridassa 24.2. saakka.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Olemisen ydintä etsimässä

Joel Haahtelan trilogian kolmas osa, itsenäinen pienoisromaani Jaakobin portaat vie lohtua tuovalle sielunmatkalle kohti aineettoman maailman mysteeriä.

”Oli ihmisiä, jotka näkivät maailman yhtenä mekaanisena kytkentäkaaviona, mutta oli myös ihmisiä, jotka näkivät maailman runolliset yhteydet.”

Pojat seilaavat laivan kajuutassa korkealla Kruununhaan kattojen yllä ja huomaavat Liisankadun suunnassa vaarallisen karikon. Veljesten laivainsinööri-isä on rakentanut merenkulkijoilleen vapauden valtakunnan ullakkokopperoon. Arkimaailman lait eivät siellä päde, vaan mielikuvitus ohjaa matkoja maailmalle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Jaakobin portaiden (Otava) minäkertoja saapuu talviseen Jerusalemiin noutamaan psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa takaisin kotiin. Kaupunki tuntuu hänestä oudon tutulta, vaikka hän ei ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä alkaa viikon mittainen vaellus kohti olemisen ydintä, sillä kumpikin veljeksistä on kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Haahtelamainen lumottu tunnelma leijailee sivujen yllä kuin ”unenhiljainen lumi” Jerusalemin vanhojen korttelien kujilla, joiden ”reunoille aika on tuupertunut”. Kirjailija luo vähin, eleettömin keinoin kuin luonnostellen niin ulkoisen kuin sisäisen maiseman. Minäkertojan mieli ajelehtii muistoissa, joille kaupungin tiivistynyt tunnelma luo otollisen ilmapiirin.

Parisenkymmentä sivua luettuani olen hänen muistojensa siivin yöpynyt hotellissa, joka nuhruisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri siksi, herättää asukeissaan hiljaista iloa ja kodikkuutta, peräti kiitollisuutta. Olen matkannut junalla kertojan ja hänen tyttöystävänsä hytissä 1800-luvun Moskovaan venäläisten klassikoiden seurassa.

Haahtela punoo tarinansa lomaan filosofisista ja hengellisistä pohdinnoista syvemmän tason. Tässä aineettomassa maailmassa kohoavat Jaakobin portaat, jotka tämä näki unessa tuhansia vuosia sitten, ja joita moni Jerusalemin pyhiinvaeltaja etsii. Ilja on yksi heistä. Valoa hohtavat portaat vievät kahden maailman rajalle.

Suvi Aholan haastattelussa Helsingin Sanomissa Haahtela toteaa, että vaikka hänen lääkärinkoulutuksensa pohjautuu aineellisen maailman tutkimiseen, se ei sulje pois ajatusta aineettoman maailman olemassaolosta: ”Olen aina ollut taipuvainen siihen, halunnut taiteen ja kirjoittamisen kautta lähestyä aineettoman maailman mysteeriä”.

Joel Haahtela on palkittu kirjailija, psykiatri ja
ortodoksisen kirkon diakoni.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela on kertonut kirjoittavansa samaa tarinaa aina uudelleen. Vaikka trilogia vie Pyreneiden kainalosta Kreikan pienelle luostarisaarelle ja Jerusalemin ikivanhoille kujille, sen kaikissa itsenäisissä osissa on kyse totuuden etsimisestä.

Trilogian ensimmäisessä pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Trilogian toisessa osassa Hengittämisen taito pohditaan, onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?

Jaakobin portaat vievät kohti Adèlen kysymyksen ohutta paikkaa ja lähestyvät elämän syvää ydintä, mysteeriä. Haahtela ei silti karta aineellistakaan maailmaa. Minäkertoja tapaa Iljan vuokrahuoneen kattoterassilla psykoterapeutti Mihályn, josta tulee hänelle, etsijälle, eräänlainen tiennäyttäjä.

Kuivan humoristisesti Mihály toteaa, ettei hän saisi elantoaan ilman ihmisten vääriä valintoja, joten voitaisiin kaiketi sanoa, että hän eli ihmisten erehdyksistä ja maailman epätäydellisyydestä. Hänen seurassaan minäkertoja alkaa pohtia omaa elämäänsä, valintojaan ja suhdetta veljeensä.

Olinko salaa kadehtinut Iljan vapautta, mutta samalla iloinnut hänen epäonnistumisistaan, ylpeillyt omilla saavutuksillani? Ilja ei sopinut yhteiskunnan muotteihin. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet.

Ilja elää vinksahtaneessa todellisuudessa, jossa menneisyys ja nykyisyys ovat lomittuneet toisiinsa. Näin alkaa käydä myös kertojalle: hän tuntee lapsuudesta tutun syreenin tuoksun talvisessa kaupungissa ja tapaa kaivatun, kauan sitten kuolleen äitinsä.

Äidin poissaolo on muuttunut hänen läsnäolokseen. Kaikki me menetyksiä kokeneet tiedämme, että puuttuminen oli yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin.

Minäkertoja pohtii, voisiko kyse olla suhteellisuusteorian kaartuvan avaruuden madonreiästä, oikopolusta kahden toisistaan etäällä olevan pisteen välillä. Se sallii menneisyyden ja nykyisyyden hipaista toisiaan. Ehkä syvällä meidän sisällämme kulki juuri tuollainen oikopolku.

Mark Rothkon maalaus 
Orange and Yellow, 1956.

Trilogiassa kerrotaan armahtavista paikoista ja hetkistä, jotka hoivaavat ihmisiä ja tuovat lohtua. Näitä tarjoavat hengellinen elämä, mutta myös voimakkaat taide-elämykset vievät kohti olemisen syvää ydintä. Jaakobin portaiden sivuilla soi tällainen musiikki: Chopinin nokturni, Bachin koraali ja Vysotskin karhean murheellinen laulu.

Jo kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten taiteilija, joka maalasi Lascaux’n luolan seinämaalaukset, oivalsi omalla liikuttavalla ja heiveröisellä tavallaan, että hänen ulkopuolellaan oli toinen maailma.

Saman kokemuksen luovat myös Mark Rothkon maalaukset, miettii kertoja. Ne ovat kuin ikoneita, jotka säteilevät syvää, meditatiivista valoa. Minulla oli onni nähdä Rothkon retrospektiivinen näyttely Lontoon Tate Modernissa vuonna 1979. Vaelsin näyttelyssä lumoutuneena kaksi päivää.

Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava, 2022. 192 s.

Martina Moliis-Mellberg: falk

 Runot tarkkoja kuin haukankatse

Martina Moliis-Mellbergin ruotsinkielisen runokokoelman falk merkityksillä ladatut runot vievät haukan siivin menetyksestä ja surusta kohti orastavaa toivoa.

”Ljuset faller på fågelns vingar / och fågeln sträkker dem, glider ut / och skapar rymden.”

                                                                                                                       Bo Carpelan

Haukka liitelee Martina Moliis-Mellbergin minimalistisen runokokoelman falk (S&S) sivuilla ja luo sen visuaalisen maiseman: falken ryttlar invid klipporna / tyngdlös inför lagen / tidvattnet följer dess blick

Teoksen minä on ajautunut alkumerestä rannalle vettä keuhkoissaan ja kidusten arvet vielä kaulallaan. Menneestä ovat jäljellä enää muistot. Eikä niihinkään voi luottaa, sillä samalla kun ne alkavat muotoutua, ne vääristyvät.

Runeberg-raati valitsi falkin tämän vuoden ehdokkaaksi ja totesi perusteluissaan runokokoelman tarjoavan minimalistisessa ulkoisessa ja sisäisessä muodossaan vahvan lukuelämyksen. ”Teksti ei tee pelkästään näkyväksi kielen mahdollisuuksia vaan ennen kaikkea yksittäisten sanojen voimaa niiden toimiessa keihäänkärkien lailla, kun ne kohdistetaan oikein.”

Voisi kuvitella, että pienen, ohuen teoksen kolmiriviset runot olisi nopeasti luettu. Näin ei kuitenkaan ole. falkin jokainen rivi pysäyttää näkemään ja kokemaan niihin tallentuneita maisemia ja kiteytyneitä merkityksiä. Voi vain ihailla, mikä voima sanoilla on, kun niitä Moliis-Mellbergin lailla osaa oikein käyttää. Näin maisema muuttuu eleettömästi minuksi:

en obruten horisont / en rosenträdgård vid havet / djuret i mitt bröst

falk on surutyö, joka alkaa menetyksen säkeillä. Uusimaa-lehden haastattelussa kirjailija kertoo, että ”kirja on yritys päästää irti, jatkaa pois surusta”. Hän korostaa kuitenkin, että runous syntyy lukijan kautta: ”se mitä näet ja koet on oikein juuri sinulle”.

Martina Moliis-Mellbert on kirjailija ja elokuvakriitikko
Kuva: Helen Korpak

Moliis-Mellberg on ollut ahkera viime vuonna. Niukkasanainen, merkityksillä ladattu falk ilmestyi keväällä ja sen vastakohta, sanoja suoltava monologi Pisces szn syksyllä. Näiden lisäksi hän Maimouna Jagne Soreiaun ja Martin Welanderin kanssa valitsi runot antologiaan Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Hänen omia runojaan on siinä myös mukana samoin kuin Bo Carpelanin lumoava avaruuden haltuun ottava runo.

falkin kolmannessa osassa painostava suru kevenee kaipaukseksi, ja minä alkaa koota maailman tuuliin kadonneita palasiaan: bryter loss delar av mig själv / matar vinden / sväljer det som blåser tillbaka. Runot jatkavat tarinaa, alkavat kesken, jäävät kesken lukijan täydennettäväksi.

Raskasta menetystä, painavaa höyhentakkia, kukaan ei jaksa loputtomiin kantaa, eikä surussa piehtaroida: oförmågan att bärä / fjädrarnas tyngd över skuldran / det som sjunker skall åter stiga

Säkeet soivat ja pysäyttävät lukijan miettimään kokemuksiaan ja antamaan runoille merkityksiä. Kuten Moliis-Mellberg totesi me luemme runoja itsemme läpi, omien kokemustemme siilaamana.

Olemme pisteessä utanför det som kändes möjligt. Kaikki on kuitenkin mahdollista runoudessa. Vaikka kokoelman ainoa yksirivinen säe palauttaa meidät maanpinnalle: hjärtat fortsätter att vara en muskel, runoratsu ei tuosta välitä, vaan haukka jatkaa lentoaan.

oceanöga / söker sig uppåt / letar efter ett rörligt fäste

Koin falkin lopun lohtuna ja lupauksena. Bo Carpelanin ja Martina Moliis-Mellbergin linnut lentävät yhä laajenevin kierroksin ja luovat siiveniskuillaan avaruuden. On uuden aika, jätän hyvästit ja ojennan käteni kohti tulevaa.

falken cirklar / slår sina lovar vidare / jag höjer armen

Martina Moliis-Mellberg: falk. 2021. 69 s. Emma Strömberg on suunnitellut falkin elegantin ulkoasun.

Bländad av död och kärlek – 130 år finlandssvensk poesi. Koonneet Maimouna Jagne Soreiau, Martina Moliis-Mellberg ja Martin Welander

Schildts & Söderströms