Elizabeth Strout: Voi William!

Voi meitä!

 Elizabeth Strout läpivalaisee teoksissaan inhimillisiä heikkouksiamme. Siitä huolimatta – tai kenties juuri siksi – hänen kirjoistaan huokuu lämpöä ja ymmärrystä. Lucy Barton jatkaa elämäänsä ja palaa muistoihinsa hänen uudessa romaanissaan Voi William!

Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.

                                                                                                           Olive Kitteridge

Tutustuin yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Elizabeth Stroutiin hänen pienoisromaanissaan Nimeni on Lucy Barton ja ihastuin. En ollut ainoa. Teos oli arvostelumenestys, ja Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi.

Toinen kiehtova – joidenkin mielestä ei niinkään herttainen – daami Stroutin tuotannossa on Olive Kitteridge, jonka tarinasta Strout sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. 

Aikaa kului, kunnes Stroutin mukaan Olive vaati uusia tarionoita. Suorasanaisen ladyn askel on hidastunut, mutta mieli yhtä terävä kuin ennenkin romaanissa Olive, taas.

Pelkistetyllä, konstailemattomalla tyylillään Elizabeth Strout kaappaa lukijan jälleen kuin huomaamatta elämän arvaamattomaan virtaan pohtimaan ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen uudessa romaanissaan Voi William! nyt seitsemänkymppisen loistutkija William Gerhadtin tarinaa kertoo hänen entinen vaimonsa Lucy Barton.

Kun Lucy astui estradille 1980-luvun puolivälissä, ei ollut vielä kännyköitä. Sen jälkeen tekniikka ja trendit ovat harpponeet vauhdilla eteenpäin. Ajankuva hymyilyttää: William tuntee olevansa yhä hyvässä vedossa, vaikka Manhattanilla nuoret pyyhälsivät ohi tiukoissa joustotrikoissa, langattomat kuulokkeet korvissa, kuminauhalla rullatut joogamatot olalla.

Williamilla on menossa kolmas vaimo, häntä parisenkymmentä vuotta nuorempi Estelle. Lucy puolestaan on menettänyt ”sen oikean”, rakkaan toisen miehensä Davidin. Williamia ja Lucya yhdistävät edelleen heidän jo aikuiset tyttärensä.

Erojen ja uusien liittojen myötä syntynyt piiri kokoontuu kutsuilla yhteen, mukana niin eksät kuin nykyisetkin puolisot. Merkittäviä katseita vaihdetaan ja äänensävyistä voi päätellä paljon aivan kuten Woody Allenin elokuvissa. Pakahduttavat tunteet padotaan pinnan alle.

Elizabeth Strout kuuluu Amerikan parhaisiin
kirjailijoihin. Kuva: Leonardo Cendamo

Lucya piinaavat lapsuudessa koetun rakkaudettomuuden aiheuttamat paniikkikohtaukset. Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat hänen päässään ja luovat mielenmaisemaa, jossa katumus ajoittain nostaa päätään. 

Mutta niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.

Joudun muistuttamaan itseäni, että Voi William! on fiktiota, ei Elizabeth Stroutin omaelämäkerta, sillä niin aidosti hän tarinaa kertoo. Kristiina Rikmanin suomennos tavoittaa hyvin Lucyn tuttavallisen tyylin kertoa muistoistaan ja ajatuksistaan. Dialogit kuulostavat puhekieleltä, eivät sujuvalta kirjakieleltä, juuri niin kuin pitääkin.

Lucy kertoo kahdesta tapahtumasta, jotka muuttavat niin Williamin kuin hänen läheistensäkin elämää. Toisen niistä saa aikaan sukututkimus, joka paljastaa aiemmin tuntemattomia seikkoja tämän taustasta. Entiset – molemmat nyt sinkkuja – puolisot lähtevät etsimään lisää tietoja Mainen köyhtyneille syrjäkylille.

Vaikka pariskunta erosi sopuisasti, syyt eroon ja avioliiton karut hetket nousevat matkan varrella Lucyn mielestä kuin kuplat mutaisen lammen syövereistä. Heikkoina hetkinään hän ei muistele Williamia hyvällä: Hänen kopean miellyttävyytensä takana piileskeli poikamainen ärtymys, murjotus joka lepatti hänen sielussaan…

Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen. Ihmiset eivät pysty edes läheisilleen kertomaan, mitä todella haluaisivat sanoa. Puhumattomuus ja kommunikaation puute näivettävät ihmissuhteita. Nämä Lucyn yksityiset ajatukset ovat meille kaikille tuttuja.

Lucy alkoi kirjoittaa tosissaan erottuaan Williamista. Meillä kaikilla olisi samanmoisia tarinoita kerrottavanamme, jos vain osaisimme Elizabeth Stroutin tavoin luoda pienillä episodeilla sivu sivulta syvenevää ja rikastuvaa kuvaa elämisen ehdoista ja tunnistettavista mielen maisemista.

Kuva: Hannele Salminen

Kun Lucy istuu yksin asunnossaan, hän kaipaa Davidia ja tuntee itsensä loputtoman yksinäiseksi. Hän katselee ikkunastaan näkyvää Empire State Buildingia ja tornitalojen valoja, jotka tuovat lohtua. Muistelmateoksessaan Erikoisen naisenkaupunki Vivian Gornick kokee samoin. Hän kirjoittaa tuntevansa silloin kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn…

Yksinäisyys kulkee Stroutin kirjojen punaisena lankana. Teoksessaan Nimeni on Lucy Barton hän kuvaa, kuinka kirjat tulivat avuksi, kun pienestä Lucysta tuntui, että hänen ainoa ystävänsä oli keskelle peltoa törröttämään jätetty puu. 

En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin.

Samaa voisi sanoa Elizabeth Strout. Hän kirjoittaa, jotta me oppisimme tuntemaan itsemme ja toiset paremmin, oivaltaisimme arjen arvon, emmekä tuntisi itseämme niin yksinäisiksi.

Elizabeth Strout: Voi William!

(Oh William!). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2022. 226 s. 

Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Tanssiinkutsu

 Hanna-Reetta Schreckin ja Saara Karhusen toimittama Tanssi! valottaa tanssin historiaa modernin murroksesta näihin päiviin. Esseeteos kertoo myös kiinnostavin esimerkein, miten taiteilijat ovat onnistuneet vangitsemaan hetken katoavan liikkeen teoksiinsa.

Tanssi on ruumiista kumpuavaa runoutta.

Yleistajuisessa tietokirjassa Tanssi! Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta (Teos) kymmenen taiteentutkijaa, tanssikriitikkoa ja tanssitaiteilijaa tarkastelee aihetta erilaisista näkökulmista. Näin syntyy mielenkiintoinen koreografia tanssin ja kuvataiteen vuoropuhelulle. 

Kirja liittyy HAMin ja Oulun taidemuseon näyttelylle Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena.

Kuvataide ja tanssi irtautuivat samaan tahtiin 1800-luvun lopulla perinteistä ja konventionaalisista ilmaisun tavoista kohti modernia tanssia ja kuvataidetta. Modernin murroksessa syntyi myös vaatimus naisen tasavertaisesta asemasta miehen rinnalla itsenäisenä toimijana.

Moderni tanssi oli naisen vapautumisen liikettä. Tanssin radikaali uudistaja, ”hetken ja eleen mestari” Isadora Duncan sai inspiraationsa antiikista ja luonnosta. Tutkija, kirjailija ja kuraattori Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa esseessään Sama tanssi ei voi kuulua kahdelle, miten Duncanin mielestä oli olemassa vain yksi todellinen tanssi: meidän jokaisen oma tanssimme.

Tuon ajan pariisilaiset kuvanveistäjät Auguste Rodin etunenässä hullaantuivat Duncanin vapaasta liikekielestä. Helsinkiläinen Maggie Gripenberg puolestaan hylkäsi kuvataiteilijan uransa nähtyään Duncanin tanssivan. Nuori säätyläisnainen heittäytyi säädyttömään ammattiin tanssijaksi suvun kauhistukseksi.

Taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt puolestaan lumoutui nähdessään Gripenbergin tanssivan paljain jaloin liehuvissa vaatteissa. He ystävystyivät, ja Gripenbergistä tuli taidemaalarin rakkain malli, jonka tanssiesitykset olivat kuvataiteilijalle ”kuin välähdyksiä ikuisuudesta”.

Toinen taiteilija, joka myös innostui tanssin ja liikkeen kuvaamisesta oli Ellen Thesleff. Schreck on kirjoittanut hänestä hienon elämäkerran Minämaalaan kuin jumala. Thesleffille kangas ei ollut vain paikka jäljentää todellisuutta vaan siellä oli meneillään tapahtuma, aivan kuin teatterin lavalla.

Edgar Degas: The Dance Lesson, 1879

Edgar Degas oli ensimmäisiä, joka lukuisissa balettiaiheissaan onnistui vangitsemaan liikettä. Hänen teoksiaan kyllä ihailtiin, mutta niitä pidettiin rumina. Degas ei halunnut kuvata idealisoituja esityksiä vaan näyttää tanssin hikisiä harjoituksia ja kulissien takaista elämää. Hänen oppi-isänsä Ingres’n mukaan ”tanssijat näyttäytyivät hänen teoksissaan liian punaisina ja väsyneinä”.

Degas’ maalaukset vaikuttavat sattumanvaraisilta otoksilta, kuin hetken tuokiokuvilta. Tanssijan jalka on rajautunut teoksesta ulos, jonkun käsi peittää toisen kasvot. Vaikutelma kuitenkin pettää. Aivan kuten balettitanssija hioo esitystään lukemattomilla toistoilla, Degas’kin teki maalauksistaan useita versioita pyrkiessään balettitanssijan tavoin kohti perfektionismia.

Tietokirjailija ja tanssikriitikko Hannele Jyrkkä kertoo esseessään Elossa toisten katseissa viettäneensä vuosia elämästään katsomalla ja kirjoittamalla tanssista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle. Silti Tero Saarisen uusin tanssiteos Transit yllätti hänet:

Kohtaus Transitista.

Mieltäni jäivät askarruttamaan teoksen loppupuolen lyijykynällä alkujaan piirretyt lentävät kivenmurikat, jotka taiteilijaryhmä IC-98:n luomassa häikäisevässä, piirustusta ja animaatiota yhdistävässä videoinstallaatiossa näyttävät tulevan suoraan kohti katsojia.

Saarinen kertoi seuranneensa jo pitkään kuvataiteilijoiden Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin kantaa ottavia videoanimaatioita ihmisen toiminnan aiheuttamasta luonnontuhosta. Saarinen mietti, millaista vuoropuhelua parivaljakon teokset voisivat käydä tanssin kanssa?

Lopputuloksena syntyi vimmainen rituaali, enne katastrofista, huikea tanssiteos Transit. Estradilla tanssin ja kuvataiteen raja hälvenee Jyrkän mukaan tanssikuvataiteeksi tai kuvataidetanssiksi.

Jyrkältä kysytään usein, miten nykytanssia voi ymmärtää, miten sitä pitäisi katsoa? Hän ehdottaa, että katsoja antautuisi teokselle, heittäytyisi hetkeen mukaan. Jyrkkä tuo myös meidät katsojat mukaan estitykseen. Olemme elimellinen osa hetkessä elävää tapahtumaa, pidämme esityksen hengissä katseellamme.

Jyrkkä pohtii myös katsommeko esitystä seuratessamme myös itseämme varten? Kenties saamme vastauksen mieltämme vaivaavaan kysymykseen tanssijan katseesta, liikkeiden sarjasta tai esityksen intensiivisestä tunnelmasta.

Yksityiskohta Rafael Wardin tussipiirroksesta
Tanssijoita III, 1951

Tutkijatohtori Hanna Poikonen yhdistää työskentelyssään tieteellistä tietoa ja kehollista kokemista. Kiinnostavassa esseessään Peilisolujen liikettä Rafael Wardin tanssijoiden ja luonnontieteen rajapinnalla hän kuvaa, miten Wardin piirrosten viivat ja kehot kutsuvat katsojan tanssiin.

Päämäärätietoisen tarkkaavaisuuden sijaan annamme tilaa joutilaan tilan neuroniverkostolle, joka lipuu hellävaraisesti teoksen osiosta toiseen maalaten sävyjä sisäisen maailmamme kankaalle.

Esteettinen kokemus synnyttää empatiaa, herkistää kuuntelemaan, vastaanottamaan ja tutkimaan erilaisia tapoja olla olemassa. Silloin ahdistus, stressi ja vieraantuneisuuden tunne helpottuvat. Niinpä teoksen toimittajat kehottavat: Tanssi!

Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta. Teos. 2022. 207 s.

Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020 Taidemuseo HAMissa 11.9.2022 saakka.

Näyttely siirtyy syksyllä 2022 Oulun taidemuseoon.

  

Tarja Roinila: Samat sanat

Kielenrakastajan tunnustuksia

 Tarja Roinilan esseistä ja kirjoituksista koostuva Samat sanat osoittaa, että hänelle kääntämisessä oli kyse kullekin teokselle ominaisen kielen löytämisestä. Samalla loistava kääntäjä kartoitti suomen ilmaisumahdollisuuksia ja loi uutta kieltä.

… tarpeeksi tekstin kanssa seurusteltuaan vapautuu yhtäkkiä ilmaisemaan. Silloin tuntee kirjoittavansa itse, pääsevänsä alkutekstin rytmiin ja ajattelevansa yhdessä sen kanssa. Silloin tuntee löytävänsä omasta kielestään asiat, jotka teos haluaa sanoa.

Kääntäjä, taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) ehti saada aikaan paljon liikenneonnettomuuden seurauksena aivan liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Hän suomensi kymmenittäin teoksia, kirjoitti esseitä ja kritiikkiä, opetti ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä.

Roinilalta jäi kesken esseekokoelma, jonka hänen pitkäaikainen ystävänsä Mika Kukkonen on täydentänyt valitsemalla kääntäjän laajasta arkistosta hänen työtään ja ajatuksiaan valottavia tekstejä kokoelmaan Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä (Teos).

Teksteistä paljastuu Roinilan intohimoinen suhde kieleen: Kielet asuvat minussa ja minä niissä. Tämän suomalais-saksalaiseen perheeseen syntynyt kääntäjä oivalsi opiskeltuaan espanjaa ja ranskaa. Näiden ohella hän osasi ”merleaupontya” ja ”bernhardia”. Nämä kielet hän oppi kääntäessään Merleau-Pontyn filosofisia kirjoituksia ja Thomas Bernhardin vaativia teoksia. Edellisestä hän sai J.A. Hollon palkinnon ja jälkimmäisestä valtionpalkinnon.

Kielet ovat yhteismitattomia, joten niiden sanatarkka kääntäminen on mahdotonta. Roinilalle kääntämisen perusyksikkö ei ollut sana tai lause vaan itse teos. Kullekin kirjalle oli löydettävä sille ominainen kieli. Roinila sukelsi lapsen malttamattomuudella ja uteliaisuudella teoksiin. Hän luki kirjoittamalla ja kirjoitti lukemalla.

Kaikki kääntämiseen tarvittava on alkuteoksessa. Se vain ei anna ohjeita kääntämiseen, keinot siihen on keksittävä itse. Roinila perehtyi teoksen terminologiaan, kuunteli kielen rytmiä ja poljentoa, sanalla sanoen heittäytyi kielen vietäväksi. Analyysi ja intuitio kulkivat käsi kädessä.

Otteet Roinilan työpäiväkirjoista palastavat hetkiä, jolloin epäilykset piinaavat: Kaikki on vielä niin levällään. Raakakäännös on ihan söhryä. (..) Missä osaamisen tunne? Vihdoin, tarpeeksi tekstin kanssa muhinoituaan, kääntäjä saavuttaa tietyn taitekohdan, jossa lukeminen on jollain tavoin ”valmis”.

Tarja Roinila tunnettiin erinomaisena taideproosan
ja lyriikan kääntäjänä. Kuva: Marina Meinander

Silloin suomi ottaa vallan ja alkaa kuljettaa tekstiä. Kääntäjästä tulee vain kielen välikappale: olen kokonaan suomen kielen sisällä ja lennän sen siivillä. Äidinkielen mahdollisuudet tuntuvat äärettömiltä, kun se taipuu ehkä sellaisiinkin asentoihin, joita en ole aiemmin nähnyt.

Runojen kääntämistä pidetään vaikeana, jollei peräti mahdottomana. Roinila on eri mieltä. Runo luo oman universuminsa, joka perustuu sanojen aistittavuuteen, äänteisiin ja rytmiin. Kääntäjän on aistit herkkänä kuunneltava, mitä runo haluaa sanoa. 

Roinila kertoo aihetta valottavan esimerkin, miten päätyisi nyt toisenlaisiin suomennosratkaisuihin kuin 17 vuotta sitten käännettyään Coral Brachon runon Agua de bordes lúbricos.

Runon nimen hän suomensi tuolloin muotoon Liukasreunainen vesi. Roinilan mielestä käännös oli liian sanatarkka. Liukasreunainen vesi on kiinteä paketti, josta puuttuu vedelle ominainen soljuvuus. Olisiko ”Vesi, sen liukas lieve” parempi? Alkusoinnun lisäksi siinä on aaltoilevat iu- ja ie-diftongit.

Mutta ei sittenkään. Käännös tuo mieleen kankaan liepeen, jolla ei ole mitään tekemistä runon kanssa. Sitä paitsi lieve on vain yksi reuna, kun veden reuna puolestaan häilyy joka suuntaan amorfisesti. Kääntäjä päättää tappaa darlinginsa. Lopulta hän päätyy muotoon ”Vesi, sen liukas reuna”. Siinä on rajattomuutta ja liikettä, joka jatkuu.

Mark Rohko: Orange and Yellow, 1956

Roinila kirjoittaa, miten hän kerran katsellessaan Mark Rothkon maalausta koki sen ikkunaksi toiseen maailmaan. Sama tunne valtaa hänet Harri Nordellin runoja lukiessa. Nekin muuttuvat ikkunoiksi, vievät rajalle, sanomattoman äärelle. Roinilan mielestä Nordell todistaa, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi ja saada takaisin maagisen, luovan voimansa.

Miten inspiroiva, kääntämistä ja kirjallisuutta oivallisesti valaiseva teos Samat sanat onkaan! Olen kokenut sen parissa monia ahaa-elämyksiä. Miten esimerkiksi kuvata ohikiitävää hetkeä, joka saman tien muuttuu imperfektiksi. Roinila löytää vastauksen Milan Kunderan esseestä Kadonnutta nykyaikaa etsimässä: Tietyn hetken melodinen totuus. Miten hienosti sanottu.

Roinilalle suoraan ruumista kumpuava puhe on kieltä synnyttävä äiti, luovaa perusvoimaa, joka on epätäydellistä ja hallitsematonta. Kuten elämäkin. Kirjailija rakentaa teoksen puheen, äänen ja läsnäolon. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys.

 Jään kaipaamaan Tarja Roinilan hengitystä.

Tarja Roinila (toim. Mika Kukkonen): Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Teos. 2022. 243 s.

  

Nina Honkanen: Sinisiä unia

Viisaita sanoja vanhemmuudesta ja naisen monista rooleista

Nina Honkasen muistelmien, esseen ja päiväkirjan yhdistelmä Sinisiä unia laajenee yksityisestä yleiseen. Rehellisen teoksen kantavana voimana kulkee lähimmäisenrakkaus.

Uuden teoksensa Sinisiä unia julkistamisjuhlissa kirjailija, käsikirjoittaja Nina Honkanen ehdotti sen lukuohjeeksi historioitsija Christopher Laschin sanoja: ihminen on täällä muita, ei itseä varten. Neljän pojan ja kahden bonuspojan äiti on itse noudattanut neuvoa parhaansa mukaan.

Honkaselle kirjailijuus on pakonomainen tapa hahmottaa maailmaa. Kun aihe alkaa vaivata liikaa, siitä on kirjoitettava. Mutta kuten palkittu, edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen on todennut, silloin on oltava rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Muutoin hommaan ei kannata ryhtyä. 

Tätäkin ohjetta Honkanen on noudattanut kertoessaan avoimesti myös niistä hetkistä, jolloin pimeän tunnelin päässä ei näkynyt valoa.

Joitakin vuosia sitten Honkanen istui kuopuksensa kanssa Kelan toimistossa joulun alla hakemassa toimeentulotukea. Raskas avioero oli ajanut tilanteeseen, jossa muut keinot olivat hukassa. Tuolloin nolotti ja hävetti. Syyllisyyskin painoi.

Julkistustilaisuudessa Honkanen on jo sinut köyhyyden kanssa: ”Ihmisten tilanteet vaihtelevat. Köyhyys ei ole oma vika, se voi kohdata ketä vain”. Tilanteeseen johtaneista syistä hän on kirjoittanut ”lamaromaanissaan” Joka kymmenes vuosi.

Vessattomaan rintamamiestaloon Porissa syntynyt pikku-Nina aloitti päiväkirjojen kirjoittamisen jo viisivuotiaana. Ensimmäisen, cockerspanielikantisen vihkonsa hän aloitti päättäväisesti sanoilla: Minusta tulee isona kirjailija.

Ennustus toteutui, mutta paljon muutakin on elämään mahtunut. Honkanen alkoi odottaa esikoistaan 18-vuotiaana, ja kuopuksensa hän sai nelikymppisenä. Kolme kertaa eronnut Honkanen on näin saanut viettää lapsiperhearkea päälle kolmekymmentä vuotta, joten hän tietää, mistä kirjoittaa.

Nina Honkanen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Arkadia International Bookshopissa.
Kuva: Hannele Salminen

Sinisten unien alaotsikko: ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä kuvaa teoksen rönsyilyä yksityisistä kokemuksista inspiraationsa saaneisiin pohdintoihin ihmissuhteista, seksuaalisuudesta, syntymästä, kuolemasta, toivosta ja nykyisestä maailmanmenosta. Teos tempaa mukaansa avoimuudellaan, sujuvalla kielellään ja tekstiä sävyttävällä lämmöllä.

Vaikka lapset ja lapsenlapsi ovat Honkaselle rakkaimmista rakkaimpia, nelikymppisenä univajeinen lapsiarki tuntui joskus ylivoimaiselta. Päivän aterian valmistaminen vastaa vuoren valloitusta, suihkuun meno maratonia ja kaupassa käynti voi tuntua yhtä pelottavalta kuin benjihyppy.

Honkanen kehottaakin hakemaan ammattiapua silloin, kun omat voimat uupuvat. Keskustellessaan kirjailija Anu Kaipaisen kanssa terapian kirjailijan työtä lamauttavasta vaikutuksesta ystävykset ovat kerrankin eri mieltä. Anun tunnustukseen: Ilman vereslihalla olevaa sielunhaavaa ei voi kirjoittaa, Nina kommentoi: ilman terapiaa en kirjoittaisi edes nimeäni saati kirjoja.

Nina Honkasen koti oli uskonnollinen, joten hänelle päivittäinen rukoileminen tulee luonnostaan ja on sekin auttanut pärjäämään vaikeina hetkinä. Rukous voi olla ainoa järjissä pitävä elementti silloin, kun turhautuu ja alkaa epäillä valitsemansa tien tai kaiken ympärillä näkemänsä mielekkyyttä. Honkasen nykyinen puoliso näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on ortodoksi.

Suomettumisen kupla puhkesi viimeistään Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Honkasen mielestä sometus ja insta ovat nykyajan sokeita pisteitä, joiden tuhovoimaa emme tajua. Sosiaalinen media luo idealisoitua ihmiskuvaa, jossa todellinen minä häviää niin muilta kuin itseltäkin.

Kun aitoa läsnäoloa ja kohtaamista ei ihmisten välillä synny, kykymme kokea myötätuntoa surkastuu. Hymiöt eivät korvaa kasvojen ilmeitä ja silmien pilkettä, eivätkä klikkaukset ihmisen kosketusta ja halausta. Honkanen toivookin, että nykyinen narsistinen ajanjakso katoaisi pian historian romukoppaan.

Honkanen suree myös lukemisen vähenemistä, jonka digilaitteet ovat aiheuttaneet. Kännykän räplääminen ei kirjan tavoin avaa ovia uusiin ulottuvuuksiin, vie mielikuvitusmatkoille ja avarra lukijan maailmankuvaa. Kirjaan uppoutumalla myös oman pään ja alitajunnan rikas maailma avautuu. Sitä eivät klikkaukset paljasta.

Haastattelija Jyri Hännisen kysymykseen, minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle? Honkanen nimesi edesmenneen ystävänsä ja mentorinsa, monilahjakkaan Jussi Kylätaskun kirjallisen testamentin Pieni polku metsän halki vie.

Jussin ohje nuorelle kirjailijalle kauan sitten kuului yksinkertaisesti: Istut alas ja jatkat siitä mihin eilen jäit. Nina Honkanen on noudattanut neuvoa parisenkymmentä vuotta. Nyt hän pohtii kirjassaan, voisiko vanhenemista ja iän tuomaa kypsyyttä verrata vuosikertaviiniin, joka oikein säilytettynä on saanut vanhetessaan uusia ja syvempiä sävyjä?

Maailmantilanne on huolestuttava, ja luonnontuho jatkuu hälyyttävällä vauhdilla. Pandemia ja sota Ukrainassa ovat osoittaneet, ettei varmuuksia tulevaisuudesta ole. Siitä huolimatta elämä jatkuu. Nina Honkasen pieni lapsenlapsi ojentaa kätensä ja katsoo luottavaisin silmin isoäitiään.

Nina Honkanen: Sinisiä unia – ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä.

Kirjapaja, 2022. 261 s.

 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Ystävyydestä, identiteetistä ja katujen lumosta

 Vivian Gornick tunnustaa muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki tarvitsevansa New Yorkin katujen lepattavaa kiihkeyttä tunteakseen olevansa elossa. Kadut tarjoavat hänelle myös loputtomasti aineistoa tutkia inhimillisen kanssakäymisen monenlaisia variaatioita matkalla kohti tietoista olemista.

Meitä kiehtoi eleiden ja ilmaisujen arkailemattomuus: tyylikäs flirttailu, sanavalmiit keskustelut, se että ihmiset innoittivat toinen toisensa ja itsensä henkeviin, säkenöiviin vastauksiin.

Näin amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Vivian Gornick kuvaa elämänmenoa rakastamansa New Yorkin kaduilla muistelmateoksessaan Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus). Nämä tunteet jakaa hänen kanssaan ystävä, henkevä ja älykäs homomies Leonard heidän pitkillä kävelyretkillään.

Vaikka nämä kaksi ovat olleet läheisiä ystäviä jo vuosikymmeniä, heidänkin kanssakäymisessään Gornick tunnistaa aika ajoin hienosyisiä varjoisia vivahteita. Kumppanukset tapaavat korkeintaan kerran viikossa, sillä useammassa kerrassa olisi liikaa kestettävää.

Leonard tunnustaa, että hänet pitää hengissä ironia, jolla hän estoitta suomii myös Viviania. Ystävysten ajatukset kulkevat kuitenkin samalla aaltopituudella, ja he saavat toisiltaan sitä, mitä ilman eivät tule toimeen: rehellistä ja inspiroivaa keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Näin he projisoivat samalla omakuvaansa toiselle lausuessaan ajatuksensa ääneen.

Kun heidän yhteinen ystävänsä Lorenzo on taas ratkennut ryyppäämään ja puolustelee itseään: en tiedä miksi teen kaiken päin helvettiä, Vivian ihmettelee: No miksi hän sitten tekee kaiken päin helvettiä?  Leonardin vastaus osuu ytimeen: ”Miksi? Koska jos hän ei tee kaikkea päin helvettiä, hän ei tiedä kuka hän on”.

Gornick syntyi Bronxissa, joka tuntui hänestä pikkukylältä verrattuna vain metromatkan päässä olevaan Manhattaniin. Kaupunginosa muodosti hänelle maailman keskipisteen, jossa elämä vihdoin alkaisi, kunhan hän ensin pääsisi muuttamaan sinne. Siihen saakka hän mittaili unelmiensa katuja: Broadwaytä etelään, Lexingtonia pohjoiseen, 57. kadun yli, joelta joelle…

Leonard sen sijaan on pysytellyt kotikulmillaan Bronxissa. Hänelle lähiseudun kadut eivät kuitenkaan riittäneet. Hän oli laajentanut reviiriään ja tunsi East Riverin jalankulkusillat; lautat, tunnelit, kehätiet. Hän tiesi Snug Harborin ja City Islandin ja Jamaica Bayn.

Kari Hakli: April in New York, 1983

Suomentaja Arto Schroderus pysyy mainiosti Gornickin kannoilla ja vaihtaa kielirekisteriä aina tarpeen tullen, jotta teksti lepattelee yhtä elävästi kuin kirjailijan mielikuvat, muistot ja mielikuvitus.

New Yorkista ja sen monenkirjavista asukkaista syntyy eloisa tausta Gornickin muistoille. Niitä lukiessa tuntuu kuin uppoaisin itsekin suurkaupungin syövereihin, sillä niin elävästi Gornick kuvaa satunnaisia – triviaalejakin – kohtaamisia ja kuulemiaan keskustelunpätkiä. 

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kuitenkin Gornickin pohdiskelut ihmissuhteista, rakkaudesta, yksinäisyydestä ja minuuden rakentumisesta.

Gornick lainaa ajattelijoita ja kirjailijoita antiikin ajoista lähtien ja jatkaa heidän ajatuskulkujaan pohtiessaan ihmisenä olemisen ikuisia kysymyksiä. Vuosisatojen ajan pidettiin esimerkiksi itsestään selvänä, että ystävät pyrkivät vahvistamaan toistensa hyviä puolia. Gornick toteaa surullisena, ettei tämä enää pidä paikkaansa, sillä nykyinen terapeuttinen kulttuuri on tehnyt meistä itsensäpaljastajia.

Nyt me jaamme häpeänaiheitamme ystävälle ja haluamme, että hän tuntee meidät kaikkine puutteinemme ja vikoinemme. (Tämä ei tosin koske somea, jossa et koskaan voi olla liian kaunis tai ihana.) Mitä enemmän paljastettavaa meillä on, sitä ”rehellisempiä” me olemme. Gornick toteaakin, että kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.

Ranskan vallankumouksesta lähtien naisten tasa-arvoa vaatineita feministejä kutsuttiin ”uusiksi” tai ”vapautuneiksi” naisiksi. Radikaalifeminismin barrikadeilla 1970-luvun lopulla temmeltänyt Gornick käyttää ”vapaan” naisen synonyymina mieluummin Geoge Gissingin teoksesta The Odd Women peräisin olevaa luonnehdintaa ”erikoinen” nainen.

Vaikka Gornick onkin hylännyt radikaalifeminismin rajuimmat iskulauseet: Rakkaus on raiskausta! Vihollinen vuoteessamme! erikoisilla naisilla on edelleen työsarkaa edessään. Demokraattisissa mallimaissa naisten ja miesten tasa-arvo työelämässä on edennyt pitkälle, kodin seinien sisällä sen sijaan on vielä paljon parannettavaa. Naiset uupuvat kaksinkertaisen työtaakkansa alla, koska kodin- ja lastenhoito jää suurelta osin edelleen heidän harteilleen.

Kari Hakli: Hetki kahvilan edustalla, New York 1983

Moni kirjailija on teoksissaan tunnustanut kaupungin vilinän helpottavan heidän yksinäisyydentunnettaan, tai ainakin tekevän siitä siedettävää. Yksi heistä oli kirjailija Samuel Johnson, joka tarpoi 1740-luvulla Lontoon katuja ja kierteli majataloissa keskustelun toivossa.

…hän koki helpotusta nähdessään oman tarpeensa heijastuvan keskustelukumppaniensa kasvoilta: niiden, jotka joivat ja puhuivat ihmisestä ja jumalasta aamunkoittoon, koska eivät itsekään halunneet mennä kotiin.

Kun Gornick illalla katselee 16. kerroksen asunnostaan, miten Manhattanin ihmiskennostojen valaistut ikkunat kohoavat kohti taivasta, hän tuntee kaupungin nimettömän seurakunnan syleilyn… Sen suoma mielihyvä on sanoin kuvaamattoman rauhoittavaa.

Paitsi ystävyyssuhteitaan Gornick pohtii myös syitä, miksi hänen avioliittonsa ja rakkaussuhteensa ovat tyssänneet heti alkuunsa: väärän miehen löytäminen kävi minulta luonnostaan. Hän tajuaa, että seksuaalinen vetovoima oli viekoitellut sen oikean etsimisen harhapoluille: silloin kun ihmistä rakastetaan seksuaalisesti, ei rakasteta sitä, kuka hän oikeasti on, vaan hänen kykyään herättää halua.

Leonard kehottaa Viviania valjastamaan yksinäisyytensä hyödylliseksi yksinoloksi. Tämä ottaa neuvosta vaarin ja oivaltaa: Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista, mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa…

Gornick kirjoittaa, miten hän Edmund Gossen muistelmien Father and Son avulla oppi muotoilemaan oivalluksensa. Gosse kirjoittaa, miten hän kahdeksanvuotiaana löysi itsestään kumppanin ja uskotun: Meitä oli kaksi, ja me saatoimme puhua keskenämme … Sain suurta lohtua, kun löysin ymmärtäjän omasta sydämestäni.

Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupunki valittiin vuonna 2015
National Book Critics Circle Award -finalistiksi. Kuva: Mitchel Bach.

Gornickin pientä muistelmateosta lukiessa tuntuu, kuin juttelisin ystävän kanssa luottamuksellisesti meitä molempia kiinnostavista aiheista. Hän pukee sanoiksi ajatuksia, jotka tunnistan, mutta joita en hänen laillaan ole aiemmin osannut selkeästi sanallistaa.

Vivian Gornic linkittää kiehtovasti abstraktia ajattelua arkipäivän konkretiaan. Hänelle matka kohti itsetuntemusta ja tietoista olemista on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta. Erikoinen nainen kiittää tästä kaupunkiaan: Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. (The Odd Woman and the City.)

Suom. Arto Schroderus. Gummerus. 2022. 165 s.

Kari Hakli,  kari.hakli@gmail.com

 

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala – Elämänviiva

 Jukka Rintala ei ole jokapoika

 Ulla-Maija Paavilainen piirtää lennokkaan Elämänviivan muotitaiteilija Jukka Rintalan lähes puolen vuosisadan mittaisesta menestyksekkäästä urasta.

Räntäinen ja harmaa huhtikuun ilta vaihtui kuin taikaiskusta loistoon ja glamouriin Teatterin Kellobaarissa, kun muodin mestarin Jukka Rintalan elämäkertaa Elämänviiva (Otava) juhlittiin taiteilijan 70-vuotissyntymäpäivän aattona.

Rintala oli tyylilleen uskollisena luonut tilaisuudesta kokonaisvaltaisen visuaalisen elämyksen. Angela Klasin laulu, musiikki ja videot säestivät upeaa pukugaalaa, jonka silkit ja sifongit, paljetit ja kristallit leiskuivat punaisella matolla.

 Tulevan muotisuunnittelijan uran alkuaskeleet Porin Pihlavassa olivat vaatimattomat. Pikku-Jukka piirteli omia muotiluomuksiaan äidin naistenlehtien innoittamana nelikulmaisen keittiönpöydän äärellä. Hän sijoittui kolmannelle sijalle jo 18-vuotiaana Euromuotikilpailussa, johon oli lähetetty 515 asukokonaisuutta.

Nuoruusvuosien menestyksen kruunasi Rintalan suunnittelema miesten nahka-asukokoelma Taideteollisen korkeakoulun lopputyönäyttelyyn. Kokoelmaan kuuluva lammasmokkajakku osoittautui niin vastustamattomaksi, että se pihistettiin näyttelystä ennen avajaisia. Ei ihme, että Rintala palkattiin Friitalalle suoraan koulunpenkiltä.

Pitkän linjan journalisti Ulla-Maija Paavilainen on julkaissut useita romaaneja. Hänen kirjoittamansa elämäkerta Kirsti Paakkasesta Suurin niistä on rakkaus oli vuoden 2020 myydyin kotimainen tietokirja. Tästä huolimatta häntä arvelutti ryhtyä Rintalan elämäkerturiksi.

Vaikka Paavilainen on tuntenut muodin mestarin jo kymmeniä vuosia, hänestä tuntui silti, ettei ollut todella päässyt tämän lähelle. Kun hän lopulta ryhtyi toimeen, ”roikuin hänen nilkassaan kuin mäyräkoira”, Paavilainen paljasti tilaisuudessa metodin, jolla hän yritti saada hankalan haastateltavansa avautumaan.

Illan sankaria juhlitaan Teatterin Kellobaarissa.
Kuva: Hannele Salminen

Lopputulos Elämänviiva soljuu yhtä luontevana kuin Rintalalle ominainen lennokas viiva. Muotitaiteilija ei suunnittelutyössään tarvitse tietokonetta. Teen kaiken vapaalla kädellä enkä koskaan korjaa tekemääni. Ranneliike on tärkein. Viivassani ovat mukana sydän, käsi ja aivot.

Ystävät ja tuttavat kuvailevat Rintalaa luonteeltaan pidättyväksi ja herkäksi. Hän on ollut tinkimätön oman salonkinsa kulkija suhdanteiden ja muotivirtausten pyörteissä. Diivaksi hänestä ei ole: Mikään ei saa mennä päähän. Työn mukana täytyy kasvaa, luoda omaa linjaa ja uskoa siihen. Hän arvostaa yhteistyökumppaneitaan ja yleisöään: Osaavat ompelijat ovat aarteita.

Hänen suurin aarteensa on kuitenkin Matti Vaskelainen, joka Esa Saarisen mukaan on ”ihan supertyyppi”. Kumppanukset tapasivat toisensa Studio Polin diskossa, jossa Matti ehdotti Rintalalle pikkuhuppelissa: Me voitais tehdä yhdessä joku projekti. Yhteisiä projekteja on riittänyt nelisenkymmentä vuotta, eikä loppua näy.

Matista on moneksi: paitsi elämänkumppani hän on myös kokki, taloudenhoitaja ja autonkuljettaja. Hän vastaa myös kaikkien Rintalan näytösten ja näyttelyiden visuaalisesta suunnittelusta ja toteutuksesta. Rintala on kunnianhimoinen perfektionisti, jota Matti tasapainottaa huumorintajullaan ja suurpiirteisyydellään.

Galleria Ars Longan näyttelyssä Elämän juhla oli
esillä Kirsti Paakkasen muistoksi omistettu
Suuri sydän marraaskuussa 2021.

Ennustaja, jonka pakeille Rintala oli Siurossa osunut, näki jo etukäteen toisen Rintalalle tärkeän ihmisen: ”Elämääsi tulee mustatukkainen nainen, joka muuttaa elämäsi suunnan”. Lentäessään Nizzasta Suomeen mustatukkainen nainen näki lehdessä kuvia Rintalan suunnittelemasta värikkäästä Karjalan marjat -mallistosta ja päätti saman tien palkata malliston suunnittelijan Marimekkoon.

Kirsti Paakkanen antoi Jukka Rintalalle Marimekossa areenan, jolla tämä teollisen vaatesuunnittelun kruununa sai mahdollisuuden luoda lumoavia iltapukuja. Parhaimmillaan hänen luomuksiaan vilahteli Linnan juhlassa parisenkymmentä. Miten nämä ylväät, dramaattiset ja linjakkaat puvut syntyvät?

Rintala kertoo saavansa vision henkilöstä ja tälle suunniteltavasta puvusta ”velhovaistollaan”. Ateljeeasujen työ lähtee liikkeelle ihmisestä, sen jälkeen tarvitaan laatukangas. Teatterin tilaisuudessa Rintala painotti, että näistä elementeistä syntyy YKSI luonnos: ”Jos niitä olisi useampia, naiset haluaisivat yhdistellä niitä. Sellaisesta ei synny yhtään mitään”.

Paavilaisen elävä ja eläytyvä teksti loihtii kiehtovia näkyjä lukijan mielikuvitukselle. Helsingin Musiikkitalossa Maria Lund lumosi paitsi laulullaan ja kauneudellaan myös iltapuvuilla, joiden silkkisifonkihelmat pyörteilevät näyttämöllä kuin sumu jäätyneen asfaltin päällä, paljetit tihkuvat erotiikkaa kuin kirsikka, joka on hämmästynyt omasta täydellisyydestään.

Ulla-Maija Paavilainen on pitkän
uran tehnyt journalisti ja kirjailija.
Kuva: Jonne Räsänen

Punavuoren vilskeen vastapainona Rintala rauhoittuu Karkkilan Vaskijärven maaseutukodissa keskellä metsää. Luova mieli saa ladata akkujaan pionien, ruusujen ja jättimäisten rhododendroneiden siimeksessä. Täälläkään kumppanukset eivät silti malta levätä laakereillaan.

Tiluksille on noussut ateljeetalo ja autotallin paikalle kumppanukset suunnittelevat samppanjabaaria. Sitä varten Rintala on jo hankkinut biedermeier-kaluston. Mattia harmittaa: 

”Jukka osti ne minulta salaa. Elättelin jo toivetta, että ollaan menossa modernimpaan suuntaan”. Suunnitelmissa on myös kulttuuri- ja taidekeskus sekä näyttely Pieksämäen Poleemiin kesällä.

Julkkiskampaaja Marco Limatiuksen mukaan Rintalan imago ja markkinointi ovat omaa luokkaansa. Kuka muu suunnittelija on pystynyt tuotteistamaan oman brändinsä noin monipuolisesti, olipa kyseessä sitten kangas tai kaakeli?

Jukka Rintala on työnarkomaani, jolla on ääretön luomisen nälkä ja pettämätön kauneuden taju. Hänen unelmiensa siivet kantavat. Niistä ei synny kaunista turhuutta vaan asuja ja elämyksiä, jotka vievät kantajansa ja katsojansa arjen tuolle puolen.

Ulla-Maija Paavilainen: Jukka Rintala –  Elämänviiva. Otava, 2022. 278 s.

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kulttuurit törmäyskurssilla

 Katja Keisalan esikoisteoksessa Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille haaveet särkyvät toinen toisensa jälkeen. Monikulttuurisen avioliiton vastoinkäymiset paljastavat, ettei suomalainen arki suju salsan tahtiin.

Missä sinä olit silloin, kun minä ajattelin itsemurhaa?

Katja Keisalan romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena) sivuaa kirjailijan omaa elämää ja kuuluu tätä nykyä suosittuun autofiktiiviseen koulukuntaan. Tämä houkuttaa lukijan pohtimaan, mikä kerrotusta on totta, mikä tarua? Suurin osa on varmaan faktaa, sillä kuka keksisi päästään näin surkuhupaisia kommelluksia?

Teos kertoo myös oman versionsa ”Vuosisadan rakkaustarinasta”, genrestä, jonka Märta Tikkanen vakuuttavasti aloitti. 

Tarina alkaa, kun mustatukkainen, komeahko mies, jolla on pehmeät huulet, joutuu bussin töytäisemäksi puolustaessaan tarinan minäkertojaa humalaisen miehen kopeloinnilta.

Kaksi nuorta, kaunista, mutta köyhää ihmistä löytää toisensa: suomalainen minä ja kuubalainen sinä, jolle minäkertoja tarinansa osoittaa. Heillä ei ole varaa huvituksiin, mutta ilmaista lystiä piisaa lakanoiden alla piehtaroidessa. Olo on auvoista, kunnes kuubalaiset kondomit tekevät temppunsa.

Minää se ei haittaa, sillä syntymäperheestään eron ottanut nainen on kaivannut kuubalaisten mainostettua yhteisöllisyyttä ja elämäniloa. Alkuun lapsiperheen elämä sujuukin toiveiden mukaan. Vieraita lappaa eksoottista kuubalaista aviomiestä ihmettelemässä.

Keskeiselle sijalle nousee kuitenkin siipan parin kuukauden Suomessa oleskelun aikana hankkima monikulttuurinen ystäväpiiri ja sen yhteisöllisyys. Pian selviää, ettei se vastaa siihen ladattuja odotuksia. Yhteisöllisyys teettää paljon työtä, jatkuvaa ruoanlaittoa ja kustannuksia. Sen nimissä jotkut alistetaan muiden, yleensä miesten, resurssiksi.

Minäkertoja tekee väitöskirjaa monikulttuurisista avioliitoista, mutta huomaa omien ja haastattelemiensa pariskuntien kokemusten perusteella, etteivät hänen alkuoletuksensa pidä paikkaansa. Hän oli toivonut voivansa osoittaa, että monikulttuuriset parisuhteet mahdollistavat vallitsevista sukupuolirooleista vapautumisen ja aivan uudenlaisten suhteiden rakentamisen.

YTT Katja Keisala toimii tutkijana ja
opettajana. Kuva: Jonne Räisänen

Käy ilmi, että sukupuoliroolit vain vahvistuvat näissä avioliitoissa. Tasa-arvo jää kaukaiseksi haaveeksi. Pehmeähuulisella riittää menoja, kotitöihin hänellä ei ole aikaa. Puhelimeen hän ei vastaa ja katoaa joskus vuorokausiksi ilman selityksiä. Lupauksistaan hän ei pidä kiinni.

Kun vaimo ei suostu poseeraamaan kameran edessä kuubalaiseen tapaan työntämällä rintansa ulos, repimällä kaula-aukkoa alemmas ja pyllistelemällä, pehmeähuulinen tokaisee loukkaavasti: Sinä olet niin suomalainen.

Keisala puolestaan kirjoittaa niin eloisasti, että lukiessa tuntuu kuin istuisin viinilasillisella ystävän kanssa, joka luottamuksellisesti paljastaa sielunsa syövereitä, myöntää katuvansa sinisilmäisyyttään ja herkkäuskoisuuttaan. Keisala ei kuitenkaan vuodata valitusvirttä vaan kuvaa kulttuurien törmäilyä sarkasmilla ja jopa huumorilla.

Jälkikäteen näin voi tehdä, mutta tapahtumien pyörteissä minäkertojan usko siihen, että rakkaus kantaa, alkaa horjua. Kahden pienen lapsen hoito, pesuveden lämmittäminen liedellä ja vanhan rintamamiestalon loputon remontti alkavat syödä hänen voimiaan.

Miksi tämän täytyy aina olla tällaista? Miksi sinä et voi olla iloinen? pehmeähuulinen elämäniloinen aviomies ihmettelee vaimon (oikeutettuja) valituksia. Kaiken kukkuraksi kaikkeen tyytymätön kuubalainen anoppi ilmestyy torppaan ja ajaa tilanteen kuilun partaalle: anopin vierailun jälkeen sain mielenterveysdiagnoosin, mielialalääkereseptin, terapialähetteen ja vuoden sairasloman.

Kuubalaisen miehen januksenkasvot alkavat paljastua. Torppaan tupsahtaa siipan ystävä, erään Maijan Suomeen luotsaama Masculino Kuubasta koettelemaan onneaan. Avioliittosuunnitelmat Maijan kanssa kuitenkin kariutuvat, sillä osoittautuu, että Masculinolla on jo vaimo ja lapsi Kuubassa.

Tässä ei Masculinon mielestä ole mitään ihmeellistä. Maijan kosiminen oli ymmärrettävä pikemminkin rakkauspuheena kuin petoksena. Alkuun kunnolliselta vaikuttanut Masculino paljastuu pahimmanlaatuiseksi häntäheikiksi.

”Miehellä on miehen tarpeet”, Masculino puolusteli, nosti olkapäitään ja avasi kämmenensä nivustensa edessä, pikkurillit osoittivatkin suoraan tarpeisiin.

Tässä vaiheessa kulttuurit ovat törmäilleet jo niin monesti, että minäkertojan omatkin epäilykset heräävät. Pariskunta yrittää silti vielä kerran, sillä rakkaus on tunnetusti sokea. Kalajoen särkillä vietetyn romanttisen loman jälkeen paljastunut salaisuus laittaa kuitenkin elämän palaset uuteen järjestykseen.

Kun pehmeiden huulien, salsan ja mojitojen huuma hälvenee, ”itsekäs ämmä” oppii vihdoin pitämään puoliaan. Lohdutin itseäni sillä, että sinun itsekeskeisyydelläsi varustettu mies pystyisi varmasti huolehtimaan itsestään.

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille. Atena, 2021. 297 s.