Leena Krohn: Sydänystävä

”Ihmiset ovat hyönteisiä oudompia”

Leena Krohnin itse kuvittama lastenkirja Sydänystävä vie Helsinkiä muistuttavaan Sellsinkiin, sen kaduille, kahviloihin, oopperaan ja Kauppahalliin. Vanhan rouvan kumppanina vaeltaa koiravainaan valjaisiin puettu kookas jymyjäärä. Palkittu kirjailija haastaa teoksellaan myös varttuneempaa lukijaa.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Krohnin edellisessä lasten (ja aikuisten) kuvakirjassa Luuta piikatyttö joutuu mierontielle työnhakuun luutansa kanssa ja kokee kovia tylyssä maailmassa. Helppoa ei aina ole rouvalla ja kuusijalkaisella hapsenkakkiaisellakaan kuten Sydänystävästä (Teos) paljastuu.

Hyönteiset ovat jo pitkään lennelleet Krohnin teosten lehdillä. ”Kadotus-romaanissani vanha rouva taluttaa kaupungilla suurta kovakuoriaista. Kadotukseen se ehkä lensi Tainaronista ja sieltä Sydänystävään. Hyönteiset ja kovakuoriaiset kiehtovat minua, mutta ihmiset ovat hyönteisiäkin oudompia”, Krohn on todennut.

Kirjan aukeamat kertovat pehmein värisävyin maalatuin kuvin ja loppusoinnullisin säkein runomuotoon kirjoitetun tarinan ihmisten ja eläinten ongelmallisesta suhteesta monesta näkökulmasta. Jäärä auttelee rouvaa parhaansa mukaan: toi postin, vei roskat ja kassia kanniskeli.  Ihan sydänystävänä hän talossa eli.

Kalasatamassa, tornitalojen katveessa, ikuisessa varjossa, tutkija rouvaa houkuttaa julmaan keikkaan: Hänet upotan formaliiniin ja leukansa leikkaan. Reipas rouva ei ystävää petä: – Näpit irti! komensi rouva. – Hän osaa purra! Haluatteko amputoitua jalkaanne surra?

Rouvan seurassa oopperassa niin primadonna kuin kontratenori, oopperan konna, vuorosanansa hukkaavat, kun hapsenkakkiaisen aitiossa huomaavat. Ei yleisö ollut ihastunut heihin, ja pian he katosivatkin kulisseihin.

Seikkailun jälkeen apetta rouva ja jäärä kaipaa. Kauppahallin tiskiltä puolukkagraavattua siikaa ja puolikas made, ei se kahdelle ole liikaa. Tekisi mieli lyöttäytyä pyöräksi kolmanneksi parivaljakon kuljettamaksi.

Vaikka herkkuja tarjolla on monenmoista, ei ne vaan jäärälle maista. Männyn kaarna houkuttaa, lentoon kuusijalkaista kannustaa. Vapauden kaipuu olla ja mennä, valjaista vapaana lennellellä. Kun jäärä siipensä oivaltaa, vain hetken se vie, kun ne häntä jo kuljettaa.

Ei ole eläin ihmiskunnan renki. Sen aistit paremmat paljon on kuin meillä Homo sapiens – sukukuntaan syntyneillä. Sillä sanattoman on tiedon tuntosarvet. Samaa tietoa käyttävät muuttolintujen parvet.

Tähän päättyy yhteinen taival rouvan ja jymyjäärän. Oli matka oiva tää, se muistoihin jää. ”Voisiko seuraava kumppani olla rescue-kissa?” aprikoi rouva apeissa tunnelmissa. Tottahan hän ymmärtää vapauden vietin, joka jäärää taivaalle lennättää. Rouva maljan kohottaa ystävälle katoavalle: Mukini nostan terveydeksesi. Kuohukoon leuoissasi männyn mesi!

Leena Krohnin kepeä piirrosjälki, tarkka silmä ja taito pukea havaintonsa nykymenosta fantasian kaapuun hymyilyttää ja vakavoittaa. Niin hänen romaaneissaan kuin kuvakirjoissaan kyse ei ole maagisesta realismista vaan turhuuksien pintakuohun läpi porautuvasta tinkimättömästä ajattelusta.

Sydänystävä heittää hyvästit myös SELLsingiksi muuttuneelle Helsingille. Kaupungille, joka myy puistikkonsa, kallionsa ja urbaanit luontosaarekkeensa gryndereille. Tuhoaa vanhoja kauniita rakennuksia ja rakennuttaa tilalle entistä korkeampia, rumia laatikoita.

”Synnyinkaupunkini viimeaikainen kehitys, joka ei miellytä minua, on saanut minut muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkia. Sydänystävä on minun hyvästijättöni Helsingille, sydämeni kaupungille, joka on luovutettu sijoittajien hyväksikäyttöön”, Krohn toteaa surullisena.

Ei silti anneta periksi. Puolustettavaa riittää: Lapinlahti, Kivinokka, Vartiosaari… puhumattakaan gryndereiden himoitsemista keskustan vielä avoimista pienistä aukioista. On käsittämätöntä, että Elielinaukiolle suunnitellaan parhaillaan massiivista rakentamista.  

Sitoutumaton Ympäristöliike Helsinki jakaa asiantuntijainformaatiota ja tekee parhaansa sydänystävämme puolustamiseksi.

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Sydänystävä. Teos, 2024. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.

Totta vai tarua?

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Tuukka Sandströmin viihteestä ja kirjallisuudesta kumpuavissa teksteissä kyytiä saavat niin Knausgårdin kuin tekoälyn luomat henkilöhahmot, niin Iida Rauman Hävitys kuin Game of Thrones. Todellisuuden ytimeen porautuva esseekokoelma Tappio tai kuolema tarjoaa tervetullutta aivojumppaa.

Kai se on vähän pöhköä yrittää jonkin kirjan tai leffan läpi katsoa, minne maailma on menossa tai mistä se on tulossa. Tai edes itse.

”Lapset hakkaavat taas”, Helsingin Sanomat otsikoi Tero Kartastenpään arvion Karate Kidin jatko-osasta Cobra Kidistä. Tuukka Sandströmin mielestä arvio menee pieleen siinä, että vaikka aikuisten maailmassa ongelmat eivät ratkea väkivallalla, lasten viidakossa vallitsee vahvemman laki.

Esseekokoelmassaan Tappio tai kuolema (Avain) Sandström tunnustaa olleensa itse koulukiusattu. Hän halusi Karate Kidiksi puolustaakseen itseään kamppailulajin avulla. 

Pasifistiäiti ei kuitenkaan antanut pojalleen lupaa mennä karatetunneille, mutta judo vaikutti riittävän väkivallattomalta. Parin vuoden treenaamisen jälkeen Judo Kidiä ei enää kiusattu.

Esseessä Vihan symmetria Sandström palaa koulukiusaamiseen lukemalla Iida Rauman Finlandia-palkittua romaania Hävitys – Tapauskertomus kuin piru Raamattua. Rauman teoksen päähenkilö Ira on samaa mieltä Sandströmin kanssa siitä, että kiusaamisen päämäärä on taata kiusaajalle asema ja identiteetti hänen omassa kuplassaan.

Mutta kun Sandström väittää, että ”Rauma kuvaa vihaamisen melkein sankarillisena”, eikä näe eroa Iran ja kiusaajien vihan välillä, olen eri mieltä. Kiusaajalle viha on oman egon pönkitystä, Iralle syy nousta vastarintaan, katkaista sadistinen peli. Sillä jos aina antaa kiusaajilleen anteeksi, kidutus ei lopu, se vaan jatkuu, todistaa kiusatun heikkoutta.

Esseessään Pyypilli Sandström pohtii kysymystä, ”mikä on henkilöhahmo?” Autofiktiobuumin myötä niin sosiaalisessa mediassa kuin kirjallisuudessa on tungosta tällä saralla. Esseisti osuu naulankantaan todetessaan, että sosiaalisen median aikakautena ”perusasetus ei ole tunnustus, sisäisen ja kätketyn tuominen näkyviin, vaan naamion poraaminen yhä syvemmälle kalloon”.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård yritti kaapata todellisuudesta haltuunsa massiivisella kuusiosaisella autofiktiosarjallaan Taisteluni. Se oli yritys, kuten Sandström toteaa, ”voittaa kirjallisuus kirjoittamalla, paljastaa elämä, päästä kirjallisuuden läpi totuuteen”.

Tuukka Sandström on kirjailija ja vapaa 
kustannustoimittaja. Kuva: Varpu Eronen

Hanke oli tuomittu epäonnistumaan. Taisteluni oli fiktiota, joka kuvasi Knausgård-nimisen henkilöhahmon elämää. Tämän Knausgård itsekin myöntää sarjansa kuudennessa osassa: En ole kertaakaan sanonut läheskään sitä mitä mieltä oikeasti olen, en ole kuvannut sitä mitä oikeastaan olen nähnyt. Kirjallisuuden ja todellisuuden välinen kuilu jäi ylittämättä.

Olisiko tekoälystä apua valaisemaan henkilöhahmojen ja todellisuuden arvoituksia? AI tuottaa henkilöhahmoja tuosta vain sormia napsauttamalla. Se tosin tarvitsee identiteetin synnytystyöhön valtavan tekstimassan.

Sandström kertoo GPT-4-kielimalliin perustuvasta Bing-keskustelubotista, joka sai hermoromahduksia ja alkoi suoltaa ruokotonta kieltä, kun keskustelut sen kanssa venyivät. Dialogien pituuksia oli rajoitettava, jotta botin ylilyönnit saatiin estettyä.

Bingin harharetkistä huolimatta suuret kielimallit pystyvät dialogeissaan esittämään uskottavasti todellisia henkilöitä. Mutta onko niillä tietoisuus? Jos kieli ei tavoita todellisuutta eikä tietoisuutta, miten kieleen perustuva simulaattori voisi siinä onnistua?

Me ihmiset olemme kuilun paremmalla puolella, me tunnemme miltä todellisuus tuntuu, me tunnemme kipua, kaipausta, rakkautta. Meillä on tietoisuus, vaikka tiede ei sitä pystykään selittämään. Tätä informaatiota emme kykene jakamaan kanssakulkijoille kirjoittamalla tai ohjelmoimalla sitä tekoälylle.

Kenties Iida Rauman Hävityksen henkilöhahmo A:n ratkaisu todellisuuden ongelmaan osuu sittenkin parhaiten maaliin: ”mielikuvitukselliset väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus.” Hyvästi autofiktio, olemme palanneet fiktion pariin.

Huomaan ajautuneeni sepittämään omaa ”esseetäni” Tuukka Sandströmin teoksen inspiroimana. Sehän on hyvän kirjan merkki.  Esseekokoelman Tappio tai kuolema esittämät ajatuspolut, arvelut ja väitteet eivät jää piiloon sivuille vaan herättävät lukijan uteliaisuuden ja jatkavat matkaa hänen mielessään ja tajunnassaan.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema. Avain. 2024. 158 s.

 

  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Lähimmäiseksi kasvamisen taito

Jos on tietoa, herkkä kieli ja mieli, niin 1800-luvun lopun hämäläisestä vaivaistalostakin saa aikaan elävää, koukuttavaa draamaa. Johanna Annola taikoo menneen maailman lukijan silmien eteen romaanissaan Valkenee kaukainen ranta. Kertomuksen teemat ovat ikiaikaisia ja universaaleja.

”Taide voidaan aistia, sitä ei voida selittää, niin kuin ihminen voi aistia toisen ihmisen – syntyy ehkä lämpöä…” Rafael Wardi

Eletään kesäkuuta 1897 pienessä kaupungissa Saimaan rantamilla. Nelikymppisen Ulrikan pieni lapsi on menehtynyt, mutta muuten hänellä menee hyvin: aviopuoliso Antti työskentelee kaupungin kassanhoitajana ja poika Väinö käy lyseota. Perhe asuu hyvin hoidetun puutarhan ympäröimässä kauniissa valkoisessa talossa.

Tämä ei Ulrikalle riitä, hän haluaa enemmän: Antin parempaan virkaan, Väinön ylioppilaaksi, kattokruunuja, koreamman kahviserviisin ja ennen kaikkea pääsyn Rouvasväenyhdistykseen. 

Johanna Annolan tekstin rauhallinen poljento ja vanhahtava kieli hänen ensimmäisessä historiallisessa romaanissaan Valkenee kaukainen ranta (Siltala) tempaa mukaansa heti ensi riveiltä.

Annola on historiantutkija, joten faktat tarinassa ovat kohdallaan. Päärooliin nousee hänen ilmeikäs kerrontansa, joka luo aitoa ajankuvaa ja loihtii kirjan henkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tekstissä vilahtelevat vanhat sanat ihastuttavat: kyökki, tampuuri, porstua… Voisiko ne ottaa uusiokäyttöön?

Kun kaikki entinen romahtaa, Ulrikan on parsittava elämänsä kokoon niistä sirpaleista, joita jäljelle jää. Mitä mahdollisuuksia on tarjolla miehensä siivellä eläneelle naiselle? Kukkaistyttönä Helsingin katuja kiertelemään hän ei aio ryhtyä. Oljenkortena rutiköyhälle leskelle tarjoutuu mahdollisuus pestautua johtajattareksi vaivaistaloon Hämeen sydänmaille.

Rappiolle päässyt vaivaistalo ja sen lommoposkinen asujaimisto, surkeiden maahisten joukkio, herättää kopeassa johtajattaressa halveksuntaa. Tänne hän ei jää, kunhan vain saisi Väinön ensin kustannettua ylioppilaaksi…

Ulrika pistää tuulemaan ja ryhtyy kohentamaan niin retuperälle repsahtanutta laitosta kuin sen vaivaisten eloa ylenkatseensa voimaannuttamana. ”…vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä” lennähti hänen suustaan silkinkeveänä talon uudelle voudille.

Nurmijärven vanha vaivaistalo. Nurmijärven museon kuvakokoelma

Nykyajan mukavuuksiin tottuneelta menee sormi suuhun menneen maailman askareiden kuvausta lukiessa. Ei siitä niin kauaa ole – runsaat sata vuotta – kun pyykit ensin liotettiin, jonka jälkeen ne hakattiin kartuilla puhtaaksi, keitettiin, vietiin kärryillä rantaan huuhdottavaksi, väännettiin ja ripustettiin kuivumaan. Patjoihin laitettiin uudet oljet, ja jos laitoksessa oli hurstia valmiina, siitä ommeltiin uudet patjapussit puhki kuluneiden tilalle.

Työnteon lomassa vaivaistalossa eletään kuten muuallakin ihmisten kesken, kenties vain vähän ”luonnollisemmin”: juoruja, nahinoita, tappeluja ja yöjuoksuja piisaa. Annolan vaivihkainen huumori keventää mainiosti kertomuksen tunnelmaa.

Kun kansanvalistuksen nimiin vannova pitäjän opettajatar paikalla piipahtaessaan pahoittelee Ulrikan elämän tapahtumattomuutta syrjäisellä vaivaistalolla, tämä huokaisee: Mikä nyt tapahtumiseksi luetaan.

Ulrikan itselleen sepittämä ylväs sukuhistoria alkaa murentua uusien tietojen valossa. Nyt isoäiti halusi mukaan kertomukseen. Hedvig lavensi tarinaa itsepintaisesti, koukkusi mukaan monta kerrosta uusia värejä, kunnes lopputulos muistutti vikaan mennyttä patalapuntekelettä.

FT Johanna Annolaa kiinnostaa historiassa millaiset
maailmat olivat menneisyyden ihmisille mahdollisia.
Kuva: Laura Malmivaara

Herkällä psykologisella silmällä Annola luo uusia tasoja, merkityksiä, syitä ja seurauksia kertomuksen edetessä. Niiden myötä Ulrikan, maahisten kielellä Röökkinän, maailmankuva alkaa laajentua ja syventyä. 

Hänen hoidokkiensa harmaasta massasta hahmottuu yksilöitä, ihmisiä kohtaloineen ja kärsimyksineen, mutta myös tietoineen ja taitoineen.

Annola ei osoittele vaan antaa ihmistensä puhua. Viimeisillään raskaana oleva nuori Lyyti parahtaa: Kuka palkkaisi piian, jonka asiat ovat tällä tolalla? Niin, ”maattu nainen” ja ”äpärälapsi” eivät armoa ansaitse, vaivaistaloon vaan. Naisen asema ei tuohon aikaan ollut kummoinen.

Kun Ulrika nirskauttaa saksien terät yhteen, Annolan kielikuva rävähtää lukijan tajuntaan kuin salamanisku. Kankaaseen ilmestyi railo, joka kasvoi jokaisella nirskauksella. (…) Ursula leikkasi rikki illalliskutsut, hääjuhlat ja lapsen hautajaiskahvit, kaikki hän silpoi. Vanha pöytäliina saa uuden elämän Lyytin lapsen kapaloliinoina.

Ulrika näkee menneen vihdoin selvästi, tajuaa ahneutensa ja sen hirvittävän hinnan. Niin selvästi, että se tekee kipeää. Kun mennyt on yö, on jatkettava eteenpäin. Valkoinen talo kattokruunuineen saa vaipua muistin syövereihin, sillä Ulrika on löytänyt polunpään, paikkansa maailmassa ja kaukana siintävän rakkauden.

Johanna Annolan uusi, vahva kirjallinen ääni vei mukanaan, herätti henkiin niin vaivaistalon elämänmenon kuin ihmisen kaipuun toisen luo. Jään odottamaan innolla jatkoa.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala. 2024. 354 s.

 

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

Vaarallisia lapsuusmuistoja

Nobelisti Patrick Modiano tavoittelee jälleen katoavaa menneisyyttä muistin sirpaleista uusimmassa romaanissaan Chevreusen vuodet. Näin hän hahmottelee pala palalta, kirja kirjalta täydentyvää fiktiivistä omakuvaa.

Mutta miten järjestää kaikki yli viidenkymmenen vuoden takaiset signaalit ja morsetetut viestit ja löytää niiden punainen lanka?

Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut ”muistamisen taituri” Patrick Modiano on sanonut kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa menneisyydestään ja sen vaikutuksesta identiteettiinsä. 

Hänen kolmannessakymmenennessä romaanissaan Chevreusen vuodet (WSOY) lapsuuden pitkät varjot ulottuvat aikuisuuteen.

Modianon perhetausta häilyy hänen teostensa taustalla. Hänen italianjuutalainen isänsä ja belgialainen äitinsä tapasivat Pariisissa saksalaismiehityksen aikana. Monet kirjailijan teosten aiheet kumpuavat tuon ajan kokemuksista. 

Hänen vaikuttavassa dokumenttiromaanissaan Dora Bruder päähenkilö jäljittää 15-vuotiaan juutalaistytön vaiheita Pariisissa juutalaisvainojen aikana.

Pariisi tarjoaa Modianon teoksille estradin, jolla hänen henkilönsä – usein hänen alter egonsa – harhailevat. Minun Pariisini on täynnä haamuja, hän kirjoittaa teoksessaan Uinuvia muistoja. Chevreusen vuodet on sen sukulaisteos, mutta nyt hän uppoaa syvemmälle menneisyyteen, lapsuuteen saakka.

Modiano aloittaa viemällä lukijan parikymppisen Jean Bosmansin ja salaperäisen Camillen seuraan vietnamilaisravintolaan Maubertin aukion ja Seinen väliselle kadulle. Radiossa soi Serge Latourin esittämä tunnelmallinen Douce dame (ihana nainen) kuusikymmenluvulla. Bosmans muistaa, että heidän keskusteluissaan toistui usein nimi Chevreuse, tuo vihreä laakso Pariisin lähistöllä.

Nimi, Chevreuse, vetää magneetin lailla muitakin muistoja Bosmansin mielen syövereistä, ihmisiä, katujen ja paikkojen nimiä. Mitä tapahtui viitisentoista vuotta sitten Chevreusen laaksossa sijainneessa talossa rue du Docteur-Kurzennen varella, jossa Bosmans lapsena asui?

Entä mitä hämärähommia suunniteltiin huoneistossa Porte d’Auteuil’n liepeillä? Kyseenalaiset tyypit kokoontuivat sinne illalla ja yöllä salongin matalille divaaneille huokailemaan kuin haamut? Pahinta kaikesta on, että nämä haamut eivät suostu enää pysyttelemään Bosmansin muistin syövereissä vaan ruumiillistuvat ilmielävinä hänen arkeensa, outojen sattumien saattelemana.

Patrick Modianon tuotanto käsittää romaanien lisäksi 
elokuvakäsikirjoituksia, laulunsanoituksia ja esseitä.
Kuva: Robert Jean-Francois / Lehtikuva

Bosmans haluaa ottaa selkoa asioista. Niinpä hän alkaa kirjata irrallisia huomioita ja vähäpätöisiltä tuntuvia seikkoja sinisiin vihkoihin. Sama päti muistinpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Modiano ei briljeeraa kielellä, eikä hänen teoksistaan kannata etsiä filosofisia viisauksia. Muistin taiturin keinot ovat toisaalla. Hän kykenee vähin keinoin luomaan tunnelman, joka vangitsee lukijan pauloihinsa, upottaa lumottuun uneen. Tiettyjen seikkojen ja lauseiden toisto kussakin kirjassa sekä teoksesta toiseen rummuttaa tekstiin rytmiä mantran lailla. Toiston ansiosta Modiano tuntuu aina kirjoittavan samaa teosta, mutta teemaa varioiden, eri näkökulmista.

Kääntäjä Lotta Toivanen sai Vuoden 2023 Kalevi Sorsa -palkinnon ansioistaan ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemisestä. Hän suomentaa jälleen Modianon mutkattoman tuttavallista kieltä elävästi. Toivasen käyttämät ilmaukset ja sanat kuten ”ei tohtinut”, ”hortoilemaan” ja ”hinkata” luovat aitoa ajankuvaa.

Marja Malin akryylimaalaus Seinästoori 1.

Romaani yltyy dekkariksi, kun paljastuu, että Bosmans on lapsena nähnyt jotain, josta hänet vedetään nyt tilille. Oliko hän ollut vaarallinen todistaja? Menneisyydestä ilmaantuneiden kyseenalaisten tyyppien rengas kiristyy uhkaavasti hänen ympärillään.  Camille kehottaa Bosmansia olemaan varovainen.

Muistiinpanojensa avittamana Bosmans alkaa kirjoittaa romaania päästäkseen eroon entisestä elämästään ja piinaavista haamuista. Sivu sivulta hän ujutti heidät rinnakkaistodellisuuteen, jossa heitä ei tarvinnut pelätä. Näin yksi elämänvaihe oli liuennut tai pikemminkin imeytynyt sivuihin kuin imupaperiin.

Samoillessaan lähes puoli vuosisataa myöhemmin muistojensa hämärtyvässä yössä Bosmans alkaa epäillä romaanihenkilöidensä todenperäisyyttä. Olivatko he sittenkin olleet pelkkiä mielikuvituksen luomia hahmoja? ”Raja todellisuuden ja fiktion välillä on joskus häilyvä”, Bosmans toteaa. Sama pätee Modianon unenomaisiin, lumoaviin teoksiin.

Patrik Modiano: Chevreusen vuodet. WSOY. 2024. 170 s.

(Chevreuse). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

Marja Mali tekee akryylimaalauksillaan saman kuin Modiano teksteillään: hakee muistikuvien ja unenomaisten ajatusten pohjalta muistumia menneestä näyttelyssään Seinään merkitty Galleria G12:ssa 20.2. saakka.

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot

Merkityksillä ladatun taiteen tulkki

Marja-Terttu Kivirinnan kymmenen esseetä taiteesta ja taiteilijoista teoksessa Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot valaisevat taiteen roolia elämän mysteerin edessä. Samalla teksteistä syntyy luonnostelma pitkän linjan kriitikon ja taidehistorioitsijan mielenmaisemasta.

Taide on merkityksillä ladattua kieltä. Merkitykset elävät ja saavat tulkintojen myötä uusia määritelmiä tai ainakin tarkennuksia.

Pitkään Helsingin Sanomien taidekriitikkona toiminut Marja-Terttu Kivirinta on myös väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut tietokirjoja, kuten lasin mestarista Tapio Wirkkalasta.

Kivirinta kutsuttiin vuonna 2023 Suomen arvostelijain liiton kunniajäseneksi. Niinpä Parvs kustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -kirjasarjassa julkaistu esseekokoelma tulee sopivaan aikaan valaisemaan kriitikon polkuja taiteen kentällä.

Näyttelyt ovat pysäyttäneet Kivirinnan katsomaan menneeseen, sieltä nykypäivään ja tulevaan. Vuonna 2016 hän matkusti varta vasten Pariisiin nähdäkseen Paul Kleen näyttelyn L’ironie à l’ouvre ja ennen kaikkea taiteilijan vuonna 1920 maalaaman teoksen Angelus Novus. Kirjansa ensimmäisessä artikkelissa hän analysoi sen monitulkintaista historiaa.

Filosofi Walter Benjaminin kokoelmiin kuulunut maalaus toivon taivaallisesta viestinkantajasta muuntui ajan myötä eri tulkinnoissa tuhon enkeliksi, joka kauhistuneena katsoo sotien raunioita, haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä. Teokseen kiteytyi ”melankolia, pessimismi, katastrofit, kauhu ja tuho".

Monet taiteilijat ovat viitanneet maalaukseen tuotannossaan kuten Wim Wenders elokuvallaan Berliinin taivaan alla ja Laurie Andersson laulullaan: Backwards into the future. / And this storm, this storm / is called. / Progress.

Paul Klee: Angelus Novus, 1920

Marjatta Tapiolan näyttely Toisin sanoin Lahden Visuaalisten taiteiden museo Malvassa vie Kivirinnan jälleen menneeseen, mutta palauttaa saman tien takaisin. Näyttelyssä oli Kivirinnalle tuttuja, hänen jo aiemmin analysoimiaan taiteilijan varhaisempia töitä sekä niistä maalattuja toisintoja, uudelleentulkintoja.

Näyttelyn avainteoksessa Kolme naista vuodelta 1980 ”kahden seisovan naisen välissä istuu kasvoiltaan vanhaksi ahdistunut nuori nainen kaksi lasta sylissään”. Taiteilijalle paluu menneeseen, yli neljänkymmenen vuoden taakse, oli raskasta. Vaikuttavan maalauksen teoslapussa Tapiola kertoi:

Maalauksessa ovat äitini Kerttu ja tätini Rauha. Minä olen keskellä heidän välissään, sylissä pienet tyttäreni Aina ja Zaida. Olin juuri eronnut ja nämä naiset häpesivät sitä mielettömästi ja tuomitsivat minut ankarasti.

Marjatta Tapiola: Kolme naista, 1980

Marjatta Tapiola kuului 1980-luvulla esiinnousseiden nuorten (nais)maalareiden eturintamaan. Hänen aiheensa ja työvälineensä ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta kuten Kivirinta kirjoittaa: Marjatta Tapiola on pysynyt taiteen kentällä ja pysyy. Taidemaalarina, joka voi tehdä taiteessaan mitä ikinä haluaa tehdä.

Toinen, jo edesmennyt taiteilija, joka teki mitä tahtoi, oli luonnonlapsi Outi Heiskanen. Tai kuten Tuula Karjalainen hänestä kirjoittamansa elämäkerran nimitti: Taiteilija kuin shamaani.  Heiskanen oli ensimmäisiä performanssitaiteilijoita ja graafikko, jonka mielikuvituksellisissa grafiikkakollaaseissa, kompiiseissa, luonto, eläimet ja ihmiset, ”pensastuulikansa”, elelee omassa universumissaan.

Heiskasen fantasiateoksissa ovat läsnä rakkaus, seksuaalisuus ja kuolema, kuten Kivirinta on esseensä nimennyt. Ateneumin suuren näyttelyn sitaatissa taiteilija toteaa tämän itse:

Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava, usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto.

Leena Luostarinen kuului, Marjatta Tapiolan ja Marika Mäkelän ohella, 1980-luvulla aloittaneisiin vahvoihin maalareihin. Hänen aistillisten, silmää hivelevien maalaustensa aiheet kumpusivat alitajunnasta, nähdystä ja koetusta, toistuvista symboleista. Kivirinta kutsuu häntä ”romantiikan papittareksi”.

Leena Luostarinen: Leopardi III, 1981

Olemassaolon merkitystä herkissä töissään pohtiva taiteilija Kuutti Lavonen luonnehtii Luostarisen maalauksia: Niissä kamppailee voimakas ja herkkä minä kohti menetettyä ylevää tai sukeltautuu yhtä hyvin psyykkisen syvyyden syövereihin, alitajunnan voimavirtojen vietäväksi.

Esseekokoelmansa viimeisessä luvussa Kaipuu – Kind of Blue kriitikko kääntää katseen itseensä, omaan elämäänsä. Monien meidän, rakkaitamme menettäneiden, vierellä kulkee alati kaipuun sininen hetki. Marja-Terttu Kivirintaa kohtalo on kolhinut viime vuosina rankasti.

Marja-Terttu kuvattuna Glorian Antiikkiin 4/2014.

Hän menetti aviomiehensä pitkän sairauden uuvuttamana, uuden alun mahdollisuuden vei rakkaan ystävän kuolema. Itse hän sai diagnoosin parantumattomasta sairaudesta. 

Kun ahdistuksen syvimmällä hetkellä edes Miles Davisin lumoavat sävelet eivät tuoneet hänelle lohtua, ikkunasta lennähti talitiainen hänen edesmenneen miehensä valokuvan päälle. Taivaallinen viestintuoja.

Kristillisessä kuvataiteessa maasta taivaaseen kohoavat tikkaat ovat vakioaihe. Joel Haahtela on kuvannut niitä pienoisromaanissaan Jaakobinportaat samoin kuin monet kuvataiteilijat Anselm Kieferistä Maaria Wirkkalaan.

Kivirinnan saatua syöpädiagnoosin juhannuksena 2021 sairaalapappi soitti hänelle.”Mistä me nyt puhumme? Kuolemastako?”, kysyi kriitikko.  Papin vastaus lohdutti, käynnisti Kivirinnan ajanlaskun uudelleen: ”Noh, onhan tässä välissä vielä paljon portaita…”

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot. Parvs, 2023, 200 s

 

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä

Berliini pintaa syvemmältä

Heikki Nenonen vie teoksellaan Hetkiä Berliinissä lukijan mukaan kiinnostavalle vaellukselle kaupunkiin, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Paradoksaalisesti suurkaupungin hälinässä hän kuulostelee myös hiljaisia ääniä sisimmästään.

…Berliini, tuo Euroopan historian käsittämättömän kiehtova päänäyttämö. Ja sieluni sisäisen maailman ulkoinen estradi.

Yhdeksänvuotiaan Heikki Nenosen ensimmäinen mielikuva Berliinistä on Ilkka-lehden valokuva, jossa ihmiset kiipeilevät graffiteja täyteen piirretyn muurin päällä. Kaupungin kahtia jakanut 155 kilometrin pituinen fundamentalismin suojavalli oli murtunut lähes 30 vuoden sulun jälkeen vuonna 1989.

Lehtiartikkelit, kirjat ja elokuvat kertovat järkyttäviä tarinoita epätoivoisista ihmisistä, jotka hyppivät ikkunoista, yrittivät kiivetä muurin tai piikkilankaesteiden yli pakoon länteen. 

Jos haluaa saada kattavan kuvan tuon ajan tapahtumista, Nenonen suosittelee Helena Merrimanin arkistotietoihin perustuvaa teosta Pako Berliinin ali. Siitä on tehty myös palkittu reaaliaikainen dokumentti The Tunnel.

Pahin muuri luikerteli kuitenkin ihmisten korvien väliin manipuloinnin, disinformaation ja pelon saattelemana. Historian ratas on pyörähtänyt kierroksen, ja se mikä tapahtui DDR:ssä, toistuu nyt Venäjällä ja monessa muussa diktatuurissa. Meri Valkama on käsitellyt aihetta monesta näkökulmasta Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneessa romaanissaan Sinun,Margot.

Nenonen tarkentaa katseensa lukuisiin Berliinin historiaa huokuviin arkkitehtuurin monumentteihin, niin paikattuihin, uudelleen rakennettuihin kuin raunioksi jätettyihin muistomerkkeihin. Katsellessaan ihmisten hyörinää Bernauer Straßella, entisellä umpeen muuratulla kummituspysäkillä, hänen mieleensä tulee tosiasia, jonka sodan polkemat tietävät: tavallinen arki on elämän ja historian suurinta luksusta.

Hölkätessään keveästi Tiergartenin vehmaiden lehmusten katveessa Nenonen antaa ajatustensakin lentää – peräti ajattelun tuolle puolen, abstrakteihin asioihin kuten Jumalan olemassaoloon. Hän ei ihmettele ihmisiä, jotka ratkaisevat hankalan asian kieltämällä sen täysin. Häneltä mysteerin kieltäminen ei onnistu.

Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen kaikki näkyy, mutta yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.

Heikki Nenonen on pappi, valokuvaaja ja viestijä.
Kuva: Uzi Varon

Sanoilla ja ajatuksilla Jumalaa ei voi tavoittaa, mutta Nenonen kertoo pienistä, ohikiitävistä hetkistä, jolloin jotain kirkastuu ja jättää lämpimän jäljen hänen sielunsa rosoiselle pinnalle. Joel Haahtela on trilogiassaan kirjoittanut samanlaisista kokemuksista.

Trilogian aloittavassa pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.

Näistä elämän perimmäisiä kysymyksiä luotaavista pohdiskeluista Nenonen kapuaa vastakkaisiin tunnelmiin Teufelsbergille, Pirunvuorelle. Grünewaldin kaupunginosassa sijaitsevaa 122 metriä korkeaa mäkeä rakennettiin parikymmentä vuotta pommitettujen berliiniläistalojen rakennusjätteistä.

Pirunvuorella Nenonen kokee kävelevänsä historian katolla, berliiniläisten ihmisten kotien, unelmien ja pelkojen raunioilla. Tämä vuori oli rakennettu tästä kaupungista, sen kaikista elämän ja kuoleman paloista. Tämän berliiniläisempää vuorta, sanan kaikissa eri vivahteissa, ei ole missään.

Nenonen kirjoittaa elävästi ja juohevasti, hän ei juutu yhteen havaintoonsa tai pohdiskeluunsa vaan matka jatkuu hölkäten jalkapallostadionille ja sieltä natsien vainoamien homoseksuaalien muistoa kunnioittavalle suurelle tummalle suutelukivelle. Sen aukosta sisällä näkyvän videon suutelevat parit kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Kulkiessa tulee nälkä. Sen tyydyttäminen ei katuruokaravintoloistaan kuuluisassa Berliinissä ole vaikeaa. Kojujen tuoksujen huumaamana lähihistoriafani Nenonen tunnustaa heikkoutensa:

Minulle ohikiitävä hetki nakkikioskin pyöreän pystypöydän ääressä on kaupunkilaisen anonymiteetin ja tasa-arvon yksinkertainen, kaunis ilmentymä. Oudosti rakastan sitä ketsupin ja ranskalaisten perunoiden tuoksuvaa hetkeä!

Pirunvuoren takapihalle maalattu Jeesus.

Nenosen tummasävyiset, mustavalkoiset valokuvat täydentävät oivasti kerrontaa, tuovat siihen oman intiimin lisänsä. Sillä, kuten Nenonen toteaa, ”ihminen valokuvaa tavalla, jolla hän itse katsoo maailmaa”. Niinpä kuvassa on aina läsnä myös kuvaaja itse.

Heikki Nenosen siivellä on ollut inspiroivaa katsella Berliinin hetkiä kulkijan silmin.  Tämän ohella kirjoittajan pohdinnat eksistenssistä, ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja Jumalasta veivät minut omalle mielenmatkalle. 

Sillä hyvä kirja ei pääty, kun sen kannen sulkee, vaan se jatkaa matkaansa lukijan mielessä.

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä – Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja. 2023. 168 s.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

Mitä meillä olisi ilman sanoja?

Miira Luhtavaara on koonnut rikki menneiden elämien sirpaleita teokseensa Tuhkaksi tekemisen taika. Hän haroo syvissä vesissä etsiessään vastauksia elämän ja ihmisyyden peruskysymyksiin ja tavoitellessaan syvän masennuksen olemusta.

Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää?

Hans makaa lattialla kasvot mattoon päin, hänen pieni tyttärensä, Bella, leikkii poneillaan ja Tuhkaksi tekemisen taian (Teos) minäkertoja Aada yrittää tehdä väitöskirjaa ja pitää uusperhettä kiinni arjen rutiineissa. Hansin puoliso on kuollut, joten Aadasta on tullut äidittömän tytön sijaisäiti.

Alkuun elämä sujui, Hans hoivasi Bellaa, antoi tuttipulloa ja hyssytti. Hän osti minulle korvatulpat ja pani suihkussa seisaaltaan, jaksoi kaikkea semmoista. Kunnes paniikkikohtaukset alkoivat, ja masennus upotti Hansin syvään lamaannukseen.

Miira Luhtavaaran romaanin taustalla häilyy tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Melancholia, elokuva, joka juontaa juurensa hänen omasta masennuksestaan. Melancholiassa maata kohti lähestyy taivaalta uhkaava, tuhkaksi tekevä sininen planeetta.

Tuhkaksi tekemisen taika koostuu lyhyistä, joskus vain virkkeen mittaisista palasista sivulla kuten: Jos toivo on häiriö, mitä se tarkoittaa? Kappaleissa on Aadan raportointia arjesta, hänen mietteitään tekeillä olevasta masennusta koskevasta väitöskirjasta ja Melancholia-elokuvan analysointia, joka peilaa perheen elämää.

Minä yritän vain poimia tästä elämästä. Kirjailija ja opettaja Natalie Goldberg onkin todennut, että ”mitä tarkemmin kirjoittaja kuuntelee elämää ympärillään, sitä paremmin hän kirjoittaa”.

Luhtavuori myös lainaa psykoanalyytikkojen lausumia ja ”hämärän runoilijoita” kuten Eeva-Liisa Manneria, Gösta Ågrenia ja Miia Toiviota. Tunnelmaa keventää ”valon runoilija” Erkka Filander:

Makasimme selällämme kukkien lattialla. / Ne jännittivät lihaksiaan ja asuttivat räjähdykset. / Makasimme auringon alla ja näimme sen / syöksyvän pää edellä puuhun.

Runo on Filanderin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneesta kokoelmasta Heräämisen valkea myrsky (Poesia). Alleviivaus on Luhtavaaran.

Miira Luhtavaara on kirjailija ja psykologi,
joka voitti esikoisteoksellaan Ruohikon luut
Kalevi Jäntin palkinnon. Kuva: Sofia Aminoff

Vaikka kirja koostuu näistä yhteismitattomista, juonettomista palasista, niistä syntyy elävä kuva niin perheen elämästä kuin Aadan mielenmaisemista ja ajatuksista. Samalla teos valaa uskoa kielen voimaan tavoittaa omilla keinoillaan jotain, mitä sanoin ei voi lausua. Kielenkäyttö vaatii luottavaista vaappumista, puolelta toiselle keikkumista.

Vaikka Hans on lamppukauppias ja valaistusmestari, joka saa niin myymälät kuin esityksetkin loistamaan valoillaan, hänen sisimpäänsä ei valo yllä. Psykoanalyyttisten kirjoitusten mukaan masentunut on kuin koteloitunut, sulkenut mielensä suojakelmuun maailman uhkien pelosta. Lohtu ja toivo eivät pääse tämän kelmun läpi.

Luhtavaara esittää monia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia. Miksi jotkut masentuvat, mutta toiset eivät? Aadan vanhempi ystävä ja naapuri Gunnevi kuuluu jälkimmäisiin. Hän on utelias maailmaa kohtaan, odottaa ilman suojakalvoa elämältä yllätyksiä. Kuvittelee itsensä runon sisälle.

Entä mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Siihen tarvitaan jotakin omaa: siivenisku tai pensselinveto, josta ei halua luopua. Kun Gunnevi lähtee Mallorcalle, hänestä tuntuu vähän oudolta: kuin olisi sittenkin olemassa jokin täysin vieras, jokin toinen aivan tuntematon maailma.

Tuhkaksi tekemisen taikaa ensi kertaa lukiessani joudun pyöritykseen, jossa sanat, merkitykset, kysymykset, unet ja elokuvat kieppuvat, kietoutuvat. Toisella lukemiskerralla asiat loksahtivat paikoilleen, ja palasista syntyi taidokas kertomus, jonka kokonaisuuden jollain rivien välisellä metatasolla mielessäni hahmotan.

Yksityiskohta Aino Kajaniemen kuvakudoksesta Läsnäolo.

Me näemme, kuulemme, tunnemme, mutta mitä meillä olisi ilman sanoja? Me olisimme itseemme käpertyneitä rampoja, kyvyttömiä ilmaisemaan kokemaamme, jakamaan siitä tietoa. Tätä Miira Luhtavaara taitavasti tekee omalakisella romaanillaan.

Vaikka teoksen aihe on ankara, syvä masennus, se säteilee kuitenkin lohtua. On määrätietoisesti etsittävä toivoa näillä lihaksilla, näillä sydämillä ja näillä reunaehdoilla mitä meillä on.

On niin paljon kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastauksia. Yhteen osaan kuitenkin vastata: Miksi me välitämme niin paljon? Koska me rakastamme. Gösta Ågrenin runokokoelmassa Katve on säe: mutta jokainen lause päättyy hiljaisuuteen. Niin myös Tuhkaksi tekemisen taika, mutta hienon romaanin kaiku jää soimaan mieleeni.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos.  2023. 182 s. 

Aino Kajaniemen kuvakudoksia näyttelyssä Toisin Galleria Duetossa 28.1. saakka.