Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Olemisen ydintä etsimässä

Joel Haahtelan trilogian kolmas osa, itsenäinen pienoisromaani Jaakobin portaat vie lohtua tuovalle sielunmatkalle kohti aineettoman maailman mysteeriä.

”Oli ihmisiä, jotka näkivät maailman yhtenä mekaanisena kytkentäkaaviona, mutta oli myös ihmisiä, jotka näkivät maailman runolliset yhteydet.”

Pojat seilaavat laivan kajuutassa korkealla Kruununhaan kattojen yllä ja huomaavat Liisankadun suunnassa vaarallisen karikon. Veljesten laivainsinööri-isä on rakentanut merenkulkijoilleen vapauden valtakunnan ullakkokopperoon. Arkimaailman lait eivät siellä päde, vaan mielikuvitus ohjaa matkoja maailmalle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Jaakobin portaiden (Otava) minäkertoja saapuu talviseen Jerusalemiin noutamaan psykiatriseen sairaalaan päätynyttä veljeään Iljaa takaisin kotiin. Kaupunki tuntuu hänestä oudon tutulta, vaikka hän ei ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä alkaa viikon mittainen vaellus kohti olemisen ydintä, sillä kumpikin veljeksistä on kadottanut itsensä, menettänyt yhteyden sisimpäänsä.

Haahtelamainen lumottu tunnelma leijailee sivujen yllä kuin ”unenhiljainen lumi” Jerusalemin vanhojen korttelien kujilla, joiden ”reunoille aika on tuupertunut”. Kirjailija luo vähin, eleettömin keinoin kuin luonnostellen niin ulkoisen kuin sisäisen maiseman. Minäkertojan mieli ajelehtii muistoissa, joille kaupungin tiivistynyt tunnelma luo otollisen ilmapiirin.

Parisenkymmentä sivua luettuani olen hänen muistojensa siivin yöpynyt hotellissa, joka nuhruisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri siksi, herättää asukeissaan hiljaista iloa ja kodikkuutta, peräti kiitollisuutta. Olen matkannut junalla kertojan ja hänen tyttöystävänsä hytissä 1800-luvun Moskovaan venäläisten klassikoiden seurassa.

Haahtela punoo tarinansa lomaan filosofisista ja hengellisistä pohdinnoista syvemmän tason. Tässä aineettomassa maailmassa kohoavat Jaakobin portaat, jotka tämä näki unessa tuhansia vuosia sitten, ja joita moni Jerusalemin pyhiinvaeltaja etsii. Ilja on yksi heistä. Valoa hohtavat portaat vievät kahden maailman rajalle.

Suvi Aholan haastattelussa Helsingin Sanomissa Haahtela toteaa, että vaikka hänen lääkärinkoulutuksensa pohjautuu aineellisen maailman tutkimiseen, se ei sulje pois ajatusta aineettoman maailman olemassaolosta: ”Olen aina ollut taipuvainen siihen, halunnut taiteen ja kirjoittamisen kautta lähestyä aineettoman maailman mysteeriä”.

Joel Haahtela on palkittu kirjailija, psykiatri ja
ortodoksisen kirkon diakoni.
Kuva: Dorit Salutskij

Haahtela on kertonut kirjoittavansa samaa tarinaa aina uudelleen. Vaikka trilogia vie Pyreneiden kainalosta Kreikan pienelle luostarisaarelle ja Jerusalemin ikivanhoille kujille, sen kaikissa itsenäisissä osissa on kyse totuuden etsimisestä.

Trilogian ensimmäisessä pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. Trilogian toisessa osassa Hengittämisen taito pohditaan, onko psyykkisesti korjaava kokemus mahdollinen?

Jaakobin portaat vievät kohti Adèlen kysymyksen ohutta paikkaa ja lähestyvät elämän syvää ydintä, mysteeriä. Haahtela ei silti karta aineellistakaan maailmaa. Minäkertoja tapaa Iljan vuokrahuoneen kattoterassilla psykoterapeutti Mihályn, josta tulee hänelle, etsijälle, eräänlainen tiennäyttäjä.

Kuivan humoristisesti Mihály toteaa, ettei hän saisi elantoaan ilman ihmisten vääriä valintoja, joten voitaisiin kaiketi sanoa, että hän eli ihmisten erehdyksistä ja maailman epätäydellisyydestä. Hänen seurassaan minäkertoja alkaa pohtia omaa elämäänsä, valintojaan ja suhdetta veljeensä.

Olinko salaa kadehtinut Iljan vapautta, mutta samalla iloinnut hänen epäonnistumisistaan, ylpeillyt omilla saavutuksillani? Ilja ei sopinut yhteiskunnan muotteihin. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet.

Ilja elää vinksahtaneessa todellisuudessa, jossa menneisyys ja nykyisyys ovat lomittuneet toisiinsa. Näin alkaa käydä myös kertojalle: hän tuntee lapsuudesta tutun syreenin tuoksun talvisessa kaupungissa ja tapaa kaivatun, kauan sitten kuolleen äitinsä.

Äidin poissaolo on muuttunut hänen läsnäolokseen. Kaikki me menetyksiä kokeneet tiedämme, että puuttuminen oli yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin.

Minäkertoja pohtii, voisiko kyse olla suhteellisuusteorian kaartuvan avaruuden madonreiästä, oikopolusta kahden toisistaan etäällä olevan pisteen välillä. Se sallii menneisyyden ja nykyisyyden hipaista toisiaan. Ehkä syvällä meidän sisällämme kulki juuri tuollainen oikopolku.

Mark Rothkon maalaus 
Orange and Yellow, 1956.

Trilogiassa kerrotaan armahtavista paikoista ja hetkistä, jotka hoivaavat ihmisiä ja tuovat lohtua. Näitä tarjoavat hengellinen elämä, mutta myös voimakkaat taide-elämykset vievät kohti olemisen syvää ydintä. Jaakobin portaiden sivuilla soi tällainen musiikki: Chopinin nokturni, Bachin koraali ja Vysotskin karhean murheellinen laulu.

Jo kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten taiteilija, joka maalasi Lascaux’n luolan seinämaalaukset, oivalsi omalla liikuttavalla ja heiveröisellä tavallaan, että hänen ulkopuolellaan oli toinen maailma.

Saman kokemuksen luovat myös Mark Rothkon maalaukset, miettii kertoja. Ne ovat kuin ikoneita, jotka säteilevät syvää, meditatiivista valoa. Minulla oli onni nähdä Rothkon retrospektiivinen näyttely Lontoon Tate Modernissa vuonna 1979. Vaelsin näyttelyssä lumoutuneena kaksi päivää.

Joel Haahtela näkee maailman runolliset yhteydet. Hän välittää ne kirjoissaan lukijalle, joka tuntee tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava, 2022. 192 s.