Anni Kinnunen: The Great Escape

Eikö pakotietä ole?

Anni Kinnusen vaikuttavassa valokuvakirjassa The Great Escape valokuvan, performanssin ja taidemaalauksen rajat liudentuvat. Teoksen taidokkaat, surrealistiset valokuvat näyttävät, miten todellisuudesta on tullut meille roolipelien näyttämö samalla kun ajaudumme kohti itse aiheuttamaamme dystopiaa.

Big Bang

Olemme erkaantuneet luonnosta vaikka olemme osa sitä. Me elämme parhaillaan muunnellun todellisuuden aikaa. Näkemiämme kuvia on manipuloitu, tekoäly suoltaa ”totuuksiaan”, ja sosiaalinen media pursuaa disinformaatiota. Onko mikään enää aitoa? Voiko mihinkään enää luottaa?

Anni Kinnunen suuntaa valokeilan näihin ilmiöihin suomen- ja englanninkielisessä valokuvakirjassaan The Great Escape, jonka voisi suomentaa: Suuri pakeneminen. Hän pureutuu aiheeseen käyttämällä valheellisen todellisuuden omia keinoja liioitellen. Hänen kuvansa ovat niin outoja ja nyrjähtäneitä, että niitä luulisi digitaalisesti manipuloiduiksi. Kenties tekoälylläkin on näppinsä pelissä?

Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Kinnunen kuvaa kameralla todellisuutta. Hän luo lavastuksen, kuvaustilanteen ja esiintyy kuvissa itse. Näin niistä tulee eräänlaisia performansseja, eleen taidetta. Kuvat eivät ole omakuvia, vaan hetkeen tallentuneita muistoja, joihin on latautunut niin Kinnusen fyysinen kokemus kyseisessä tilanteessa kuin hänen tunteensakin.

Kuvankäsittelyllä, valon ja värin säätelyllä, Kinnunen on saanut kuviinsa niiden oudon, epätodellisen tunnelman. Monissa kuvissa Kinnusen performanssin taustalla sinisessä hämärässä häämöttää oranssiin vivahtava auringonlaskun horisontti. Hänen kuvansa ovat visuaalisesti upeita, loppuun saakka ajateltuja ja toteutettuja. Niitä voisikin tässä mielessä pitää sävykkäinä, surrealistisina maalauksina.

Ristiriita kauniiden kuvien ja niiden elämäntapaamme kohdistaman kritiikin välillä toimii. Kuvat heijastavat aikaamme ja näyttävät ”todellisuuden” kasvot, keinomaailman jossa elämme. Kuvat ja niiden nimet havahduttavat miettimään, millaista tuhoa kohti olemme ajautumassa. Vanha sanonta kuvasta ja tuhannesta sanasta osuu kuvasarjan kohdalla nappiin.

Anni Kinnunen aloitti valokuvauksen jo kymmenvuotiaana ja on sen jälkeen tehnyt monipuolista uraa alalla, kuvannut lehtiin ja ottanut muotokuvia. Nykyisin hän työskentelee monialaisesti ja tekee valokuvataiteen ohella mediataidetta ja installaatioita. Hän on pitänyt näyttelyitä niin Suomessa kuin maailmalla, ja hänen teoksiaan on useiden museoiden kokoelmissa.

Kuraattori, galleristi Veikko Halmetoja toteaa The Great Escape -teokseen kirjoittamassaan tekstissä Pakoon todellisuutta ”Kinnusen haastavan valokuvan formaattina ja kertovan oman totuutensa konventioista välittämättä”. Teoksen toinen kirjoittaja kuvataiteilija ja tutkija Jyrki Siukonen puolestaan ihmettelee tekstinsä otsikossa ”Mitä hän tekee? Mihin me olemme matkalla?” Hän pitää Kinnusen kuvia ratkaisemattomina, täynnä monimerkityksellisyyttä.

Tarkastelen seuraavassa muutamien kuvien minussa herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Seisooko ihminen kirjan kannen kuvassa Big Bang viimeisellä rannalla, pää täynnä karkailevia ajatuksia, jotka tummuvat heijastuessaan veteen? Seuraavassa kuvassa Echo hahmosta on jäänyt jäljelle enää vain kaiku, oranssi tussahdus.

Kultapölyn hivelemänä, punainen tukka tuulessa hulmuten kelpaa sulkea silmänsä ja unelmoida menneestä tai tulevasta paremmasta maailmasta kuten kuvassa Keep on Dreaming. Kinnusen kyky eläytyä, hienot värisävyt ja pään heilautus, ovat yhdessä saaneet aikaan intensiivisen, täynnä tunnetta olevan valokuvan.

Keep on Dreaming

Viittaavatko monet veteen uponneet hahmot, merenneidot ja seireenit, synnyinkotiimme kohtuun vai ihmiskunnan alkuun, jolloin me ryömimme vedestä kuivalle maalle? Onko kohtalomme lopulta vaipua mereen takaisin suuren vedenpaisumuksen huuhtomina kuten kuvasta The Deluge voisi päätellä?

The Deluge

Tuhon enteet saavat meidät etsimään pakotietä, kysymään, mistä löytyisi The Great Escape? Kirjan sankaritar yrittää teoksen nimikkokuvassa paeta nykytodellisuutta ryömimällä vanhojen autonrenkaiden syövereihin. Hän tuskin onnistuu hankkeessaan. Eikö tästä dystopiasta ole poispääsyä?

The Great Escape

En keksi muuta kuin yhden ainoan keinon. Pakotie olemme me itse, meidän tekomme ja valintamme, ne perhosen pienet siiveniskut, jotka muuttavat maailmaa. Niiden aika on nyt.

Anni Kinnunen vei minut hurjalle matkalle alkumerestä viimeiselle rannalle ja havahdutti kuvillaan näkemään, mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, jollemme muuta kurssia. Hänen hieno, monimielinen kuvasarjansa on avoin jokaisen omille tulkinnoille.

Anni Kinnunen: The Great Escape. GalleriaHalmetoja ja Parvs. 2024. 64 s.

Miranda July: Nelinkontin

Tuttua lätinää vai kirjallinen ilotulitus?

 Yhdysvaltalainen kirjailija Miranda July syöksyy päätä pahkaa seksin ja erotiikan pyörteisiin maailmalla ylistetyssä romaanissaan Nelinkontin. Toisenlainen road trip ei vie maantieteellisesti pitkälle, mutta ulottuu syvälle identiteetin ja halun kartoittamattomiin syövereihin.

Tunsin irtautuneeni iästäni ja naiseudestani ja uivani uusissa suurissa vapauden ja ajan aalloissa. Sillä tavoin voisin muuntua toistuvasti erilaisten intiimien kokemusten kautta, ja vaikka niin ei voisi suoranaisesti ehtiä vanhenemisen edelle, voisin ainakin omalla tavallani vastata sen omituisuuteen ja erityislaatuisuuteen.

Miranda Julyn romaanin Nelinkontin (Siltala) minäkertoja, multimediataiteilija, on saanut kaksikymmentä tonnia kauan sitten kirjoittamastaan lauseesta viskiyhtiöltä, joka on päättänyt käyttää sitä mainoskampanjassaan. Lause koski runkkaamista, mutta yhteydestään irrotettuna sen saattoi yhdistää myös viskiin.

Hän aikoo antaa rahoilla itselleen 45-vuotislahjan, eräänlaisen etsikkoretken, ja ajaa kotoaan Los Angelesista New Yorkiin. Kotiin jäävät levytuottaja-aviomies Harris, pirteä seitsemänvuotias Sam, kuivahtanut avioliitto ja jumissa oleva luova työ. Tarjoaisiko matka uutta perspektiiviä tilanteeseen?

Sen se totisesti tekee, mutta aika lailla toisin kuin päähenkilö oli kuvitellut. Matka on tuskin päässyt alkuun, kun kertoja tekee täyskäännöksen ja suuntaa takaisin kohti Losia. Hän majoittuu nuhruiseen motellihuoneeseen Monroviassa vajaan puolen tunnin ajomatkan päähän kotitalosta. Mitä ihmettä nyt tapahtuu?

Syynä on kolmikymppisen autovuokraamossa työskentelevän Daveyn satunnainen tapaaminen. Tästä alkaa pariskunnan intiimi, kuumottava suhde, jossa ollaan ”ruumiillisesti aina jonkin uuden kynnyksellä”.

Kuulostaako imelän romanttiselta, jo monesti kerrotulta? Siitä ei kuitenkaan ole kyse. July on aivan liian älykäs, itseironinen ja monitasoinen kirjailija sortuakseen moiseen. Sen sijaan hän tarkastelee ihmiseloa laajalla skaalalla. Erotiikan ohella hän pohtii romaanissaan ystävyyttä, perhettä, vanhemmuutta ja ihmisten valintoja.

Rakastan Nelinkontin romaanin kaltaisia kirjoja, jotka yllättävät joka sivullaan ja näyttävät, että teoksen kansien välissä voi tapahtua ihan mitä vain. Kuten tämä: minäkertoja käyttää matkarahansa sisustamalla nuhruisen hotellihuoneensa upeaksi sviitiksi, jossa kullankertainen valo siivilöityy verhojen läpi.

Sviitistä tulee hänen ”oma huoneensa”, pakopaikka, jossa hän viettää aikaansa niin Daveyn kuin muidenkin seksikumppaniensa kanssa. Hän haluaa intiimejä kokemuksia oppiakseen tuntemaan itseään paremmin ja toteuttaakseen sitä, mistä on aiemmin tehnyt taidetta.

Miranda Julyn monipuolinen tuotanto 
käsittää kauno- ja tietokirjallisuutta, 
elokuvia, performansseja ja musiikkia.
Kuva: Elizabeth Weinberg

Tuotantoni oli täynnä yllättäviä yhdyntöjä, sopimatonta seksiä, surrealismia ja lesboilua. Ilmeisesti Davey oli ottanut sen kaiken kirjaimellisesti. Yritin kuvitella itseäni hänen näkökulmastaan, naimisissa olevaa äitiä, joka oli koko ajan suistumassa raiteiltaan.

Kun kertoja kiintyy partnereihinsa, hän saa maistaa omaa lääkettään. Seksikumppaneillakin on seikkailunhaluinen mieli, ja niinpä he jonkin ajan kuluttua jättävät hänet ja liitelevät tiehensä halujensa vieminä. Seuratessani päähenkilön tunteiden hurjaa vuoristorataa tuntui hetkittäin kuin katselisin Pedro Almodovarin elokuvaa Naisia hermoromahduksen partaalla.

Täytyyhän tähän myllerrykseen olla jokin syy? Tarjolla on helppoja vastauksia: keski-iän kriisi tai esivaihdevuodet kenties? Ei, kyse on naamioiden ja teeskentelyn takaa itseään etsivästä ihmisestä elämänsä käännekohdassa. 

Päähenkilö hakee vastauksia kysymyksiin: Kuka minä pohjimmiltani olen? Mitä minä elämältäni haluan? Ja se tärkein kysymys: Miten elää?

Maailmalla ylistetty romaani on Suomessa saanut kahtalaisen vastaanoton. Herman Raivion kirja-arvio Helsingin Sanomissa (28.7.2024) ”Itseapua omassa huoneessa” sai minut nousemaan takajaloilleni.

Arviossaan hän pitää naisen halun autenttista kuvausta ”koomisena”. Kuinka monessa teoksessa mies on päästänyt halunsa valloilleen ja kuvannut sitä graafisesti, mutta kukaan ei ole tuominnut näitä romaaneja koomisiksi.

Raisio jatkaa: ”Pohdiskelut ovat tuttua, turvallista lätinää. Kirjalla ei ole aiheisiinsa uutta annettavaa.” Juuri kun olen väittämässä vastaan avukseni tulee toimittaja Eleonoora Riihisen kommentti Raision arvostelun kainalossa ”Julyn romaani kertoo ihmisestä murroksessa”.

Riihinen lainaa The Observerin toimittajaa, jonka mukaan ”Nelinkontin on kirja, joka saattaa muuttaa koko elämän”. Riihisen mukaan ”Miranda July on onnistunut luomaan täysin omanlaisensa kirjallisen ilotulituksen”.

Summa summarum: Tuttua lätinää vai kirjallinen ilotulitus? Vastaan: omaperäinen, rohkea, uusia uria aukova kirjallinen ilotulitus. Ehdottomasti.

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours). Suom. Hilkka Pekkanen. Siltala. 2024. 429s.

Tarja Pajuniemi: Pöytä

Vipinää eläkeläisten pöydässä

Eläkkeelle jääminen voi olla yllättävän vaikeaa. Miten jatkaa elämää, kun palkkatyö päättyy? Entä miten pärjätä yksin eron tai puolison kuoleman jälkeen? Näiden elämän peruspilareiden horjahtelua Tarja Pajuniemi kuvaa aidosti romaanissaan Pöytä.

Tarja Pajuniemi vie pienoisromaanillaan Pöytä Kuntolan lähiön elämänmenoon. Jos kaupunginosan nimessä vaihtaa u:n ja o:n paikat, lähiö tuntuu heti tutummalta. Sen uumenissa yksiössään vanhuuseläkkeellä sinnittelevä Aaro tuntee itsensä yksinäiseksi. Vaimo häipyi omille teilleen 40 vuoden yhteiselon jälkeen, eikä lapsia siunaantunut.

Onneksi Pub Kurpanpesä aukeaa jo aamuyhdeksältä. Sinne siis. Sitä paitsi aamulla on Happy Hour -hinnat, joten ihan kuin rahaa pankkiin panisi, kun kaljanjuonnin jo varhain aloittaa. 

Pikku hiljaa muitakin jermuja ilmaantuu kantapöytään tuopin ääreen turisemaan. Mitäs muuta tekemistä eronneilla ja yksinäisillä eläkeläismiehillä olisi? (Minulla olisi kyllä moniakin rakentavia ehdotuksia, mutta eiväthän he minulta kysy.)

Pajuniemen kerronta sujuu letkeästi samaan henkeen pöytäseurueen jutustelun kanssa. Aaron ohella tutuksi tulevat muutkin kantapeikot: Juki, Pena, Pekka ja Esa. Pena viettää parhaillaan yksinäistä kaksiviikkoista palkintomatkaansa Pärnussa. Näin syksyllä pittoreskin kylpyläkaupungin kadut ja hiekkarannat ammottavat autioina.

Niin Kurpanpesässä kuin huvimatkalla Pärnussakin Pena tappaa vain aikaa. Pöytää lukiessani en voi olla kysymättä: Tarvitaanko vierelle kumppani, toinen ihminen, jotta elämä tuntuisi elämisen arvoiselta? Sulkeeko ihmisen ikävä toisen luo silmät elämän tarjoamilta monilta mahdollisuuksilta?

Tähän melankoliseen hiljaiseloon tarvitaan nyt vipinää. Onneksi sitä on luvassa, kun Sirpa, Erja, Pirkko ja Riitta askeltavat yksi kerrallaan Pöydän näyttämölle. He sinnittelevät vielä työelämässä, mutta viittä vaille eläkeläisiä daamitkin ovat. Neliapilan energian siivittämänä ihmissuhdekaruselli nytkähtää hiljalleen liikkeelle.

Juki käy tiheään leikkauttamassa kuontaloaan Erjan kampaamossa. Siihen hänellä on hyvä syy. Erjan työpäivä Takkutukassa sujuu kuin siivillä, sillä Juki on pyytänyt hänet illalla treffeille. Uusi mekko ja siihen sopivat saapikkaat siivittävät iloista odotusta. Mutta. Juki tekee oharit, Kurpanpesän vetovoima on liian vahva.

Olen siis vain tavallinen kusipää, en ilmoita mitään ja etsin uuden kampaamon, Juki miettii syntejään. Ihme kyllä, tarina ei pääty tähän. Toisaalla Pirkon tehostetun palveluasumisen yksikön pikkujouluista lähdetään jatkoille. Ja minnekäs muualle kuin Kurpanpesän karaokeen.

Tarja Pajuniemellä on eläkkeellä aikaa kirjallisuudelle
ja kuvataiteelle.

Pirkko kajauttaa komeasti Tuula Amberlan klassisen Lululla oli kolme mieltä ja saa raikuvat aplodit kantapöydästä. Pekka vie hänet pyörähtelemään tanssilattialle. Ihmissuhdekarusellihan pyörii jo ihan lupaavasti.

Toisaalla Sirpa nakkaa talvisaappaat hotellihuoneen nurkkaan ja hypähtää korkkareihinsa valmistautuessaan luokkakokouksen iltajuhlaan. Ei kun menoksi! Mitä minä loppuillasta näenkään: Tanssilattian viimeinen pari, Pena ja Sirpa, nojailee kappaleen loputtua toisiinsa baarin hämärässä nurkkapöydässä.

Karusellin kierros lähenee loppuaan, ja sen vauhti hiljenee. Kon – Kuntolassa on eletty vaihtelevissa tunnelmissa syksystä syksyyn. Ihmissuhdepalapelin palaset ovat kierroksen myötä loksahdelleet paikoilleen – ainakin toistaiseksi.

Eläkeläispöydässä on käynyt kato. Pekan ja Pirkon lupaavasti alkanut suhde on karahtanut kiville. Pekka päivystää nyt yksinäisenä ritarina pöydässä, joka on hiipunut eläkeläisen pöydäksi.

Onneksi pariutuneet kantapeikot käyvät silloin tällöin Kurpanpesässä moikkaamassa ja vaihtamassa kuulumisia. Tarja Pajuniemen mutkattoman kerronnan myötä Pöydän viisikko ja heidän kumppaninsa ovat tulleet tutuiksi. Taidanpa piipahtaa Kurpanpesän kantapöydässä joku päivä yhdellä – tai kahdella – kuulemassa viimeisimmät juorut.

Yllättäen tapaan siellä kirjan tekijän, sopimusasiantuntijana toimineen Tarjan Pajuniemen, jolta utelen kuuluuko hänkin Pesän kantajengiin? Kirjailija kuitenkin toppuuttelee. ”Ryhdyin kirjoittamaan eläkeläisten pöydästä, jotta en löytäisi eläkkeelle jäänyttä itseäni sieltä. Jotakin järkevää tekemistä piti keksiä, joten Eläkkeelle elämään -blogini (https://www.pajutarha.fi/blogi/), runot, novellit ja kuvataide pitävät huolen, etten ehdi istua tuopin ääressä aamusta iltaan.”

Tarja Pajuniemi: Pöytä. Omakustanne. 2022. 89 s.

 

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

 ”Olet ihan helvetin sairas äijä”

Karin Smirnoff ei väistä vaikeita aiheita. Uudessa romaanissaan Sokerikäärme hän riisuu naamion pedofiilin kasvoilta. Ei moralisoi eikä paisuttele, vaan etsii psykologisen tarkasti syitä, pahan alkujuurta.

Hän tuntee ihollaan liikkuvien käsien muuttuvan. Kämmen vaihtuu sormiksi. Toinen käsi työntyy kaikkiin löytämiinsä väleihin. Kääntää hänet toiselle kyljelleen siitä huolimatta että hän yrittää harata vastaan.

Ruotsalainen Karin Smirnoff nousi kuuluisuuteen Jana Kippo -trilogiallaan, (Lähdin veljen luo, Viedään äiti pohjoiseen ja Sitten menin kotiin), jota on myyty Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Eikä ihme, sillä se todisti hänet omaperäiseksi ja -ääniseksi kirjailijaksi, jolla on sanottavaa.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin   

Sama luonnehdinta sopii myös Sokerikäärmeeseen (Tammi), joka on eräänlainen psykologinen trilleri pedofiliasta, syrjäytymisestä ja aidosta välittämisestä, joka kantaa. Romaanissaan Smirnoff palaa trilogiansa Pohjois-Ruotsista Södertäljeen, Tukholman eteläpuolelle 1980-luvulle.

Tarinan minäkertojalle, Agnekselle, ei jaettu elämän valttikortteja. Hänen yksinhuoltajaäitinsä, kaunis, mutta narsistinen Anita, entinen musikaalinen lupaus julistaa, tytön syntymän tuhonneen hänen uransa ja elämänsä: ”Maailmassa on tilaa vain toiselle meistä.”

Uhkaustaan hän toteuttaa kertomuksen mittaan monin julmin tavoin, varsinkin kun Agnes jo parivuotiaana osoittautuu pianistilahjakkuudeksi, äitinsä kilpailijaksi. Onneksi Agnes kuulee päässään ääniä, jotka tulevat avuksi, kuiskaavat: On olemassa tie sisäänpäin. Etsi se jos haluat selvitä hengissä. Kenties silloin kuulen ensimmäistä kertaa musiikin.

Kuvioon luikertelee kuin huomaamatta samettisilmäinen musiikinopettaja, entinen kuuluisa muusikko Frank Leide. Hänen sokeriset sanansa Agnekselle ovat nekin omanlaisensa uhkaus: ”Sinä olet minun pieni kukkani. Huolehdin sinusta aina.” Ennen näitä sokerikäärmeitä kutsuttiin ”namusediksi”.

Leide on erikoistunut pyydystämään verkkoonsa heitteille jääneitä lapsia, joiden kotiolot ovat tavalla tai toisella rempallaan. Hän esiintyy heidän suojelijanaan, isähahmona, joka rakastaa lapsiaan. Leide kokoaa Pretzel-ensamblen, johon Agneksen lisäksi kuuluu hänen kanssaan samaa eskaria käyvä, selloa soittava Kristian sekä viulunsoittoa harjoitteleva Miika.

Tämän perusjuonen ympärille Smirnoff rakentaa uskottavan maailman, todellisuuden, jota emme halua nähdä. Hän punoo ihmissuhteiden kiemuroista, sosiaalisesta epätasa-arvosta, koulukiusaamisesta ja aikuisten kyvyttömyydestä kasvattajina monitasoisen, särmikkään kudoksen. Sen silmukoissa sinnittelevät lapset saavat apua ja tukea toisistaan.

Agnesta auttaa myös hänen rikas sisäinen maailmansa, josta äänet hänelle alkujaan kuiskivat. Rankka reaalimaailma hämärtyy epätodelliseksi, sillä aidon todellisuuden hän löytää sisältään ja musiikista laskiessaan sormensa pianon koskettimille.

Smirnoffin kerronnan musta huumori ja Agneksen mielikuvituksen maaginen realismi lisäävät tarinaan omia kerroksiaan. Saman tekee myös lasten suhde musiikkiin. Trio tulkitsee kokemuksiaan ja tunteitaan soittamalla ja säveltämällä omaa musiikkiaan.”Kuollut poika -sinfonian” alkutahdit syntyvät Kristianin itsemurhafantasioista.

Löytyykö niiden alkulähde puolestaan Leiden kovenevista vaatimuksista? Hyväile sitä vähän Koltiainen. Olen ollut niin yksinäinen viime aikoina. Tulee heti parempi olo kun sinä välität minusta. Pyyhkiessään jälkeenpäin kättään Kristian parahtaa: ”Agnekseen et sitten koske”.

Karin Smirnoff jatkaa myös Stieg Larssonin
Millennium-kirjasarjaa. Kuva: Johan Gunseus

Smirnoff johtaa orkesteriaan suvereenisti ja poimii uusia ääniä – ihmisiä joiden polut risteävät – kuin tahtipuikkoaan heiluttava kapellimestari. Hänen intensiivinen tapansa kertoa kietoo lukijan väkisinkin mukaan kirjan tapahtumiin. Outi Menna tavoittaa suomennoksessaan Smirnoffin suorasukaisen, mutta vivahteikkaan äänen sävyt aidosti.

Koska tämä on Karin Smirnoff -romaani, tiedän, että pahin on vielä edessä. Vatsaa vääntävä vuoristoradan viimeinen notkahdus lähestyy. Ei minun kauaa sitä tarvinnut odottaa: Leide pyytää ensembleaan osallistumaan naamiokutsuille.”Älkää herranjestas menkö!” älähdän. Kunnes tajuan, että eiväthän he minua voi kuulla.

Sokerikäärme herättää monia kysymyksiä. Frank Leide ja muut hänen kaltaisensa? Ovatko he syntyjään pahoja? Onko meillä vapaata tahtoa? kysymys, johon filosofit eivät osaa vastata. Ajoivatko Leiden omat rankat lapsuudenkokemukset hänet kammottavalle syrjäpolulle?

Sokerikäärmettä lukiessani tuli kirjallisuusmaailmaa järkyttänyt, aiheeseen liittyvä uutinen. Vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen, toukokuussa edesmenneen Alice Munron tytär Andrea Robin Skinner paljasti isäpuolensa käyttäneen häntä vuosia seksuaalisesti hyväkseen lapsena.

Järkyttävintä uutisessa on, että humaaneista novelleistaan tunnettu Munro syytti tapahtuneesta tytärtään, 9v! ja asettui aviomiehensä Gerald Fremlinin puolelle. Teoista vaiettiin perhepiirissä pitkään, ja Skinner traumatisoitui vuosiksi. Fremlin myönsi syyllisyytensä myöhemmin oikeudessa.

Näitä miettiessäni en voi muuta kuin ihailla Karin Smirnoffin tarkkasilmäisyyttä ja kertojanlahjoja. Ehkä juuri kirjallisuus on oikea tapa käsitellä tätä vaiettua, vaikeaa aihetta. Smirnoff näyttää taiteensa keinoin vakuuttavasti sen, mistä edelleen vaikenemme, mitä emme haluaisi nähdä.

Vaikenemisen on kuitenkin loputtava, ja meidän on avattava silmämme, jotta salakavalasti luikertelevat sokerikäärmeet saadaan pysäytettyä. Nyt kun netti on luonut lasten hyväksikäytölle aivan toista kokoluokkaa olevan foorumin, Smirnoffin hieno teos on polttavan ajankohtainen.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme (Sockerormen). Suom. Outi Menna. Tammi, 2024. 288 s.

Jarmo Mäkilä: Poika

Kadonneen pojan paluu

Jarmo Mäkilän 50-vuotisen taiteilijauran juhlajulkaisussa Poika hänen maalauksistaan ja autofiktiivisistä tarinoistaan syntyy elävä ja intiimi kuva lapsuudesta 1950-luvun Raumalla.

En tiedä, minkä ikäisenä kirjoitan tai minkä ikäisestä Jarmosta kirjoitan tätä kirjaa. Poika minussa katsoo miestä, joka pojasta tuli. Astun menneisyyden maailmaan.

Taidemaalari Jarmo Mäkilän Poika-teoksen (Parvs) kansi hätkähdyttää. Nojatuolissa istuva mietteliään oloinen mies pitelee polvillaan kahta pientä poikaa.  Ympärillä poikajoukko päristää rumpujaan, jotkut heistä kohoavat korkeuksiin, yksi viittilöi vitriinissä. Susi vaanii poikia viekkaan näköisenä.

Mitä taidokkaasti maalattuun Kaikki isäni linnut -teokseen vangittu kohtaus haluaa katsojalle kertoa? 

Kirjaa ensi kertaa selaillessani muidenkin kuvien ladattu, outo, pahaenteinen tunnelma poikien – ei niin viattomista – leikeistä tuo mieleeni William Goldingin klassikkoromaanin Kärpästen herra (myöhemmin paljastuu, että sen niminen teos kirjassa tosiaan on).  

Tarkemmin kuvia tutkaillessani ne tuntuvat sittenkin sopivan paremmin Matias Riikosen romaaniin Matara (https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2021/08/matias-riikonen-matara.html), joka oli ehdolla vuoden 2021 Finlandia-palkinnon saajaksi. Tekstissään Mäkilä ei kuitenkaan Riikosen lailla kuvaa poikaheimonsa riittejä, vaan valaisee omia ”menneisyyden kuvaelmiaan”.

”Näin minä muistan (ja se on totuus)” -autofiktiivisen tekstinsä saatteeksi Mäkilä toteaa, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät: Kuva ei ole se, minkä näet, vaan mitä se herättää sinussa ja mitä sen takana on – niin kuin elämänkin. Toinen on salainen ja toinen näkyvä. Salaiseen elämään yritän päästä kiinni.

Mäkilä aloittaa lapsuuden arkeologiset kaivauksensa muistikuvistaan.  Hän jatkaa tapaamalla vanhoja raumalaisia tuttujaan ja utelee heidän muistojaan. Kirjansa ajankuvaa hän on täydentänyt käymällä läpi vanhoja sanomalehtiä, uutispätkiä, mainoksia ja Wikipediaa. Ennen kaikkea hän on kuitenkin halunnut säilyttää lapsen näkökulman sellaisena kuin hän on itse sen kokenut.

Kolkko leikki

Paikkakunnan ensimmäinen televisio hankittiin Jarmon mummolaan. Lapsikatras kokoontui sen ympärille seuraamaan Lassien, Rin Tin Tinin ja Mustan Orin seikkailuja ja ihailemaan Kylli-tädin piirustustaitoa. Telkkari avasi Jarmolle myös pääsyn kulmakunnan poikien hurjiin leikkeihin, joihin häntä ei muutoin olisi huolittu mukaan.

Mummolasta on peräisin myös poikien univormu: valkoinen paita ja prässihousut. Niihin oli sonnustauduttava, kun toimelias pitokokkina toimiva isoäiti järjesti Tupperware-kutsuja. Jarmon tehtävänä oli esitellä kiiltäviä ja värikkäitä plastiikkakippoja paikalle tulleille. Näin maailma muuttuu: silloin muovi oli luksusta, nykyisin kirosana.

Vähä vähältä, tarina tarinalta, maalausten kuvasto alkaa rakentua. Tässä vaiheessa kertomukseen – ja maalauksiin – loikkaa pitelemätön Turo, irlanninsetteri, joka puolustaa laumaansa henkeen ja vereen. Kun kellarista kuului uhkaavia ääniä, Turo oli valmis taistoon.

Sähinä, haukku ja Turon tuskainen ulvonta saattelivat muitakin kellarin syövereihin. Isän maalipurkit olivat kellarin lattialla hujan hajan, ja osasta purkkeja oli maali valunut lattialle. Sotkun keskellä seisoivat kuonot vastakkain Turo ja värikäs siili.

Mäkilä ei kuitenkaan ole ikuistanut näitä hupaisia tarinoita maalauksiinsa. Kenties hänen tummasävyisten ja uhkaa huokuvien teostensa alkulähde piilee hänen ensimmäisessä kirjassaan, jonka hän sai jo ennen kuin osasi lukea. Hänen sanojensa mukaan Jörö-Jukasta tuli hänelle oppikirja elämästä selviytymiseen.

Sen painajaismaiset kuvat vetivät pientä Jarmoa magneetin lailla puoleensa: Jörö-Jukka oli minun ensi kosketukseni kuviin, jotka olivat voimakkaita ja koskettivat mieltä uudella, minulle ennen kokemattomalla tavalla.

Jarmo Mäkilä  tarkastelee maalaustaan Salaisuuksien portti. Kuva: Jouko Vatanen

Suomen eturivin kuvataiteilijan, monipuolisen Jarmo Mäkilän teoksia on useissa kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Hänen näyttelyjään on myös nähty eri puolilla maailmaa. Poika-teoksessa hän paljastuu myös taitavaksi kynäilijäksi.

Hän kirjoittaa niin elävästi, että kirjaa lukiessani tapahtumat alkavat vilistä silmissäni kuin elokuvissa, ja pojan kulloisetkin tunnetilat valtaavat mieleni. Kavalkadia täydentävät maalaukset, joiden symboliikkaa olen tarinoiden myötä oppinut ”lukemaan”.

Lapsuus loppuu yllättäen. Maalauksissa pääkallon muodossa hiiviskellyt kuolema on tehnyt tehtävänsä. Muutkin pojat katoavat vuosien mittaan, he vieraantuvat toisistaan, aikuistuvat. Yksi poika on kuitenkin pitänyt pintansa. Hän on sinnitellyt Jarmo Mäkilän muistoissa ja livahtanut sieltä hänen maalauksiinsa ja kertomukseensa, jättänyt itsestään hienon, pysyvän jäljen.

Juhlajulkaisu Poika liittyy Rauman taidemuseon samannimiseen näyttelyyn, joka on avoinna 22.9. saakka. http://www.raumantaidemuseo.fi/ Päänäyttelyn ohella Mäkilän teoksia on esillä myös Rauman keskiaikaisen kirkon Kirkonkellarissa, kauppakeskus Prisman aulassa sekä Galleria Storessa.

Jarmo Mäkilä: Poika. Parvs.https://parvs.fi/  2024. 120.

 

  

Hannu Pöppönen: Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta

Liiallinen, loistava, itsetuhoinen ja selviytyvä

Hannu Pöppösen reportaasikirjassa Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta maan julma menneisyys ja myrskyisä nykyisyys sulautuvat eläväksi kuvaksi kuilun partaalla alati huojuvasta kaihon kotimaasta.

Joskus ihmettelen, miten argentiinalaiset pysyvät tasapainoisina kaoottisen hallinnon, hintojen hillittömän nousun ja kaiken muun myllerryksen keskellä.

Toimittaja, tietokirjailija ja maailmanmatkaaja Hannu Pöppönen tunnustaa, että hänellä on viha-rakkaussuhde Argentiinaan, jonne hän on vuosituhannen vaihteen jälkeen palannut kymmenisen kertaa ja myös asunut maassa pidempiä aikoja varsinkin maan pääkaupungissa Buenos Airesissa.

Teoksessaan Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta (Avain) Pöppönen on halunnut välttää kliseitä ja luoda maasta mahdollisimman monipuolisen kuvan. 

Sen hän totisesti tekee. Kirjan kansista on lukiessa pidettävä tiukasti kiinni, jotta kirjailijan kannoilla pysyy, sillä niin jännittävälle – joskus peräti vaaralliselle – matkalle hän lukijan mukaansa tempaa.

Julman sotilasdiktatuurin aika, 1976 - 1983, on edelleen argentiinalaisten arjessa läsnä, sillä kaikkia murhista ja kidutuksista vastuussa olevia henkilöitä ei ole saatu tuomiolle. Ongelmat ovat rakenteissa, joissa piilee peittelyä ja uhkailuakin. On myös monia sotilaita ja muita henkilöitä, jotka eivät halua kantaa vastuuta. Tilanne jatkuu, sillä Argentiinan armeija ei ole suostunut avaamaan arkistojaan.

Yksi Argentiinan tunnetuimpia nykykirjailijoita, César Aira, kuvaa kaksoisromaaninsa toisessa osassa Lehmus erään vallankumousajan järjettömyyttä: https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/05/cesar-aira-tohtori-aira-ihmeparantaja.html 

Järjettömältä tuntuu myös Argentiinan villinä laukkaava inflaatio, joka vuoden 2024 alussa oli 211,4 prosenttia. Tästä Pöppösellä on omakohtaista kokemusta, kun hän halusi vaihtaa 600 euroa pesoiksi. Jonotuksen jälkeen pankissa paljastui, että kassarouvalla oli vain 100 peson seteleitä arvoltaan 0,40 euroa.

Saan kolme muovikääreeseen pakattua pakettia setelinippuja, jotka vastaavat kuutta tiiliskiveä. Koska ne eivät mahdu kassatiskin luukusta, Pöppöselle luovutetaan rahat mustassa jätesäkissä takaoven raosta. Tässä vaiheessa on paras napata taksi vähän äkkiä, sillä rahasäkin kuljettaminen Buenos Airesin sivukujalla voi koitua kohtalokkaaksi.

Nämä jokapäiväiset murheet unohtuvat, kun jalkapallofanaatikoiksi tunnetut argentiinalaiset päästelevät höyryä jalkapallomatsissa. Tosin silloinkin tilanteet helposti riistäytyvät käsistä.

Pyhän Diego Maradonan hautajaisissa syntyi mellakka, jossa poliisit kumiluodeilla ja kyynelkaasulla yrittivät taltuttaa pulloja ja kiviä paiskovia faneja. Maradonan perheenjäsenet joutuivat pelästyneitä viemään arkun turvaan taistelun tiimellyksestä.

Hannu Pöppönen pihviravintola Lo de Jesuksessa.
Kuva: Taina Risto

Argentiinan talouden kurjistumisen seurauksena lähes puolet kansasta elää köyhyydessä, osa heistä kaduilla. Nuoriso purkaa turhautumistaan yhteiskunnallisiin oloihin aggressiiviseen punk-musiikkiin. Sen siivellä Pöppönen tutustuttaa kirjassaan Buenos Airesin monimuotoiseen musiikkiskeneen, jossa Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi vuonna 2009 nimetyllä tangolla on itsestään selvä asema.

Tangotanssin tiukat sukupuoliroolit heittivät häränpyllyä, kun sateenkaari-ihmiset aloittivat kaikille avoimet gaymilongat, tangotanssitapahtumat, joissa viejän ja vietävän roolit vaihtuvat mennen tullen, ja puukoodikin sallii farkut ja tennarit.

Suvaitsevaisuus kannatti, sillä Buenos Aires on sateenkaariväen viidenneksi suosituin turistikohde maailmassa, mikä tuo 15 prosenttia kaupungin vapaa-ajan matkailun tuotoista.

Mutta, kuten Argentiinassa on tapana, asiat tuppaavat menemään överiksi. Rajoittamaton sananvapaus nosti omalta osaltaan moottorisahaa vaalikampanjassaan heilutelleen, itseään ”anarkokapitalistiksi” kutsuvan Javier Milesin presidentiksi joulukuussa 2023.

Kampanjassaan hän lupasi muun muassa laillistaa elinkaupan, kieltää abortin ja löysentää aselakeja. Ei ihme, että moni pitää häntä mielenvikaisena. Yksi heistä on toimittaja Juan Luis Gonzáles, joka on kirjoittanut hänestä auktorisoimattoman elämäkerran El Loco, eli Hullu.

Vaikka Miles ei todennäköisesti seisokaan kaikkien lupaustensa takana, Argentiinan turbulenssi ei hänen johdollaan näytä ainakaan rauhoittumisen merkkejä. Entä mikä lopulta koukutti Hannu Pöppösen palaamaan jälleen kerran Argentiinaan? 

”Viihdyn Argentiinan sosiaalisessa ilmapiirissä. Isäni suku on Karjalasta ja olen aina ajatellut, että karjalaiset ovat Suomen lattareita. Minusta tuntuu, että henkinen kotini löytyy Lattareista ja Espanjastakin, sillä olen noissa maissa luontaisesti puheliaampi ja ilmaisen itseäni paremmin. Argentiinassa on helppo alkaa jutella ihmisten kanssa missä tahansa. Ystävystyminen onkin sitten tietysti vähän vaikeampaa”, Pöppönen meilaa – mistäs muualta kuin – Buenos Airesista.

Sanotaan, että Argentiinan tunnetuin nykykirjailija, Buenos Airesissa syntynyt edesmennyt Jorge Luis Borges kirjoitti maagista realismia. Luettuani seikkaperäisen, eläytyen kirjoitetun teoksen Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta, väitän vastaan: Borges kirjoitti argentiinalaista realismia.

Hannu Pöppönen: Nippu pesoja ja muita kertomuksia Argentiinasta

Avain www.avain.net . 2024.254.

 

 

Jaana-Mirjam Mustavuori: Afrikka muutti olohuoneeseeni

Rakkaus ei rajoja tunnusta

Kun Jaana-Mirjam Mustavuori löysi rakkauden Beninistä, Afrikasta, alkoi kahden ihmisen ja kulttuurin välinen vuoropuhelu. Omaelämäkerrallisessa tietokirjassaan Afrikka muutti olohuoneeseeni hän kuvaa lämmöllä arkea ja juhlaa kahden kulttuurin rajalla.

Kaikki uusi syntyy erilaisten ihmisten, kulttuurien, näkemysten ja ideologioiden virratessa toinen toisiinsa. Se on vuorovaikutusta, elämän hengitystä, liikettä ihmisestä toiseen. Se on laajentumista ja avartumista.

Kansainvälisyys kiinnosti Jaana-Mirjam Mustavuorta (tästä lähtien kutsun häntä lempinimellä Jami) jo lapsena ja nuorena. Myöhemmin juristiksi valmistunut Jami työskenteli tutkijana yliopistolla ja parisenkymmentä vuotta ihmisoikeus-, kehitys- ja ympäristöjärjestöissä. 

Kunnes maailma tuntui kaatuvan päälle. Hän paloi loppuun ja alkoi katsella ympärilleen toisin silmin.

Kulttuurien kirjo ja ihmiselämän monimuotoisuus häikäisivät. Asiat olivat koko ajan hyvin tai huonosti näkökulmasta ja katsojasta riippuen.

Hän muutti syrjäiseen taloon Bromarviin ja ryhtyi vapaaksi kirjoittajaksi, kääntäjäksi ja kehotietoisuuskouluttajaksi. Viisikymppisen Jamin avioliittokaan ei enää toiminut, se oli alkanut muistuttaa ”väljähtynyttä laatuviiniä”.

Vuonna 2012 hän lähti etsimään uutta näkökulmaa elämäänsä suomalaisafrikkalaisesta kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi Villa Karosta ( https://villakaro.org/ ), joka sijaitsee Guineanlahden rannalla Grand Popon kylässä Beninissä.

Uusi näkökulma löytyi sieltä jo viisiviikkoisen vierailun ensimetreillä konserttilavan reunalta: hän oli musiikin ja englannin opettaja sekä muusikko Serge Gbeha, kirjan toinen päähenkilö. Suhteen myötä molempien arki muuttui seikkailuksi ja tutkimusmatkaksi. Jamille aukeni jälleen uusi ura, hänestä tuli ”monikulttuurisen arjen antropologi”.

Alku ei sujunut kuin Strömsössä. Äidille 23 vuotta tytärtä nuorempi afrikkalainen vävy oli järkytys. Viisumiongelmatkin piinasivat, ja lopulta tuli selväksi, että ainoa mahdollisuus Sergen Suomeen pääsylle oli avioliiton solmiminen.

Monien mutkien (ja eurojen) jälkeen häävalmistelut Suomessa olivat jo pitkällä, kun yllättäen tuli jälleen kielteinen viisumipäätös. Jamin luottamus lähetystövirkailijoiden ammattitaitoon erottaa kulissiavioliitot rakkausliitoista romahti.

Kun Serge vihdoin pääsi Suomen kamaralle, hänen oli opeteltava monia käytännön taitoja kantapään kautta. Ihmeteltävääkin riitti: ensilumi, mikseivät ihmiset bussipysäkillä juttele toistensa kanssa? entä sitten Karjaan K-marketin valtaisat valikoimat. Kotona Grand Popossa hän oli tottunut vain ”pieniin palmunlehväpuoteihin siellä täällä tien varressa”.

Vaikka pariskunnan vierailut Sergen kotimaassa olivat täynnä juhlia, iloa, tanssia ja laulua, Benin ei ole paratiisi. Elintasoero läntiseen maailmaan on huikea. Tämä selittää maassa vallitsevaa epätasa-arvoa, turvattomuutta, korruptiota ja rikoksia. Vaikka elämä siellä on yhteisöllistä, ihmiset eivät luota toisiinsa kuten Suomessa.

Serge halusi ansaita oman elantonsa ja tulla vaimostaan taloudellisesti riippumattomaksi. ”Kieli on avain Suomeen”, hän oivalsi heti alkuun ja aloitti saman tien opiskelut. Hän valmistui lähihoitajaksi kiittävin arvosanoin, työskentelee Kinaporin palvelukeskuksessa ja sen ohella näyttelijänä ja muusikkona.

Pariskunnan välinen vieraskoreus karisi kotoutumisen myötä. Vähitellen paljastui, ettei vilkkaaseen sosiaaliseen elämään tottunut Serge viihtynyt luontoretkillä eikä syrjäisellä talolla metsän keskellä päinvastoin kuin pohjimmiltaan erakkoluonteinen vaimonsa. Joskus Sergen koti-ikävä aiheutti peräti fyysisiä oireita.

Vaikka toista ihmistä ei koskaan voi loppuun saakka ymmärtää, halu kuunnella vie jo pitkälle. Joskus joudumme puolin ja toisin vääntämään asioita rautalangasta toisillemme kieli-, kokemus- ja kulttuurierojen takia, mutta aina on viesti mennyt perille.

Sergen pitkäaikainen unelma, oma talo Beninissä, toteutui vihdoin vuoden 2022 aikana. Gran Popon keskustaan muutaman minuutin kävelymatkan päähän merenrannasta kohosi juuri sellainen talo kuin pariskunta oli toivonut: Villa Onnela.

Korkeat huoneet, kattoterassi, ruukkupuutarha, muuri ympärillä. Talo hehkui punaisena kanelin ja auringonlaskun sävyissä. Pariskunta asuu talvella Onnelassa, muun ajan se toimii majatalona, jota voi vuokrata pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Serge vastaa puhelimeen suomeksi: https://www.airbnb.com/rooms/846078039653742507

Jaana-Mirjam Mustavuoren psykologinen silmä, kulttuurien tuntemus ja hänen omakohtaiset kokemuksensa raottavat lukijalle ovea monikulttuurisuuden eri ulottuvuuksiin. Afrikka muutti olohuoneeseeni -teoksen luettuani alan unelmoida, millainen mahdollisuuksien maailma meillä olisi, jos voisimme poimia parhaat palat eri kulttuureista ja rakentaa niistä onnelan.

Jaana-Mirjam Mustavuori: Afrikka muutti olohuoneeseeni

Momentum Kirjat (https://www.momentumkirjat.fi/) . 2024. 123s.