Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa

Arvaamattoman ilmaston armoilla

 Vaeltelu lähiluonnossa sitä tarkkaillen ja kuvaten inspiroivat Jarmo Lehtisen tallentamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan esseistiseen valokuvateokseen Kahdeksan vuodenaikaa.

Niin kauan kuin sävyt säilyvät, niin pimiössä kemikaalialtaista nousevilla kuitupapereilla kuin mielessämme, meillä on mahdollisuuksia.

Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan yhtä sekaisin kuin elementit Jarmo Lehtisen teoksen Kahdeksan vuodenaikaa (Bokeh) kansikuvassa. 

Tosin vahinkolaukauksena syntynyt kuva toimii hienosti niin sommittelultaan, sävyiltään kuin tunnelmaltaan.

Kuvaa luulisi kaksoisvalotuksella luoduksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Hernesaaren jättömaan särkyneen lasin palaset vain innostuivat loihtimaan Lehtisen siluetin ympärille jännittävän kollaasin.

Uransa viestinnän ja journalismin parissa tehnyttä nykyistä harrastelijakirjailijaa ja -valokuvaajaa eivät jännitys eivätkä spektaakkelit kuitenkaan kiinnosta. Lehtinen kaipaa maisemaan ennakoitavuutta ja jatkuvuutta.

Niinpä hän on kuvannut kirjansa pienoisesseiden ja mietelmien tunnelmaan sopivia ”paikallaan pysyviä, elämää hitaasti sykkiviä ja rauhallisesti tihkuvia” mustavalkokuvia. Kun värit loistavat poissaolollaan, jäljelle jää harmaan sävyjä.  Silloin ”todellisuus näyttää hieman tylsemmältä ja vähän ennustettavammalta, armollisemmalta”, hän kirjoittaa.

Lehtinen ehdottaa, että sävyjä kannattaisi viljellä muidenkin kuin vain valokuvaajien. Pikimustan ja vitivalkoisen väliltä löytyy lukemattomia harmaan sävyjä myös ajatuksiin ja puheisiin. Tätä kannattaa harkita, sillä: ”Sävyissä on kohtuullisuutta ja lohtua.” Kenties ne tarjoaisivat uusia näkökulmia monenlaisiin asioihin ja mielipiteisiin.

Jarmo Lehtiseen minut tutustutti joitakin vuosia sitten persoonallinen Gottfried, puhdasrotuinen seropi (sekarotuinen piski). Parivaljakko parantaa maailmaa sympaattisessa teoksessaan KeskustelujaGottfried-koiran kanssa. ( https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/08/koira-ja-sen-ihminen-filosofoivat.html ) . Heidän pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkänsä keskeytyivät tuon tuosta hyväksyviin nyökyttelyihini ja naurunpyrskähdyksiin.

Rissografilla painetut kuvat muistuttavat 
grafiikan vedoksia.

Vaellellessaan klassikkokamera kaulassa lähimaisemissa poikkeukselliset sääilmiöt saivat Lehtisen pohtimaan, mitä vuodenajat oikeastaan merkitsivät? Ihminen keksi nimittää vaihtuvia säätiloja neljäksi vuodenajaksi ja antoi niille nimet. Kalenteri kaappasi ne saman tien kansiensa väliin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ilmiöiden seurauksena vuodenajat eivät kuitenkaan enää suostu entiseen marssijärjestykseen vaan tuuppivat toisiaan ja lipuvat toistensa päälle. Lehtisen mielestä ne tarvitsevat apuvoimia, kumppaneita, joiden avulla arvaamattomaksi käynyttä todellisuutta voisi paremmin luonnehtia.

Ilmansuuntia on kahdeksan, mikseipä siis myös vuodenaikoja, tuumi Lehtinen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Hänen keksimänsä neljä uudissanaa pujahtivat sulavasti vuodenaikojen rivistöön. Ne antavat lisää vapausasteita tuntemuksillemme: talvi, TUISKI, kevät, SULAVA, kesä, KYPSÖ, syksy, HARMO.

Mutta riittääkö edes kahdeksan koplakaan luonnehtimaan kokemuksiamme tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos entisestään riehaantuu? Tunkeeko se tukehduttavalla paahteellaan listaan vielä yhdeksännen, ilmastoidun vuodenajan, jolloin ulos ei ole menemistä. Ehdotan tälle mustalle lampaalle nimeä ILMO ja sijoitan sen kesän ja KYPSÖn väliin.

Jarmo Lehtinen esittelee teostaan. Taustalla hänen kaksoisvalotuksella loihtimansa kuva,
jossa Linnanmäki on huvitellut laskemalla mäkeä alas. Kuva: Hannele Salminen.

Onko ilmastonmuutos karannut jo niin pitkälle, ettemme enää saa sitä kiinni? Olemmeko heränneet liian myöhään, vai olemmeko vielä edes heränneet? Näitä kysymyksiä pohtiessaan Lehtinen suree, millaisen perinnön me jätämme: avohakkuita, ojitettuja soita, luontokatoa, aavikoituneita alueita, hirmumyrskyjä, tulvia, sukupuuttoon kuolevia eläinlajeja.

Me tuhoamme jälkipolvien tulevaisuutta itsekkyydellämme, ahneudellamme ja lyhytnäköisyydellämme. Meillä ei ole siihen lupaa, sillä: Toivottavasti jäljissämme kulkee toisia, pieniä ja vielä syntymättömiä, joilla on oikeus jättää omat jälkensä, pienten varpaiden täplittämät.

Meidän on kannettava vastuumme ja tartuttava toimeen, vaikka se vaatii mukavuudenhalustamme ja etuoikeuksistamme tinkimistä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä viimeinen raja lähestyy uhkaavasti. Lehtinen on kuitenkin toiveikas: Mielikuvituksensa ansiosta ihminen saattaa kyetä ainoana lajina ratkaisemaan ongelmat, jotka se ainoana lajina on kyennyt luomaan.

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh, 2024. 40 s. Numeroituja teoksia on myytävänä Bokeh-kaupassa: https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/. https://bokeheditions.fi/

Kahdeksan vuodenaikaa on julkaisuprojekti Bokehin ensimmäinen risografilla, https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedekeskiviikko/risografia-eli-soijamusteen-charmi, painettu julkaisu. ”Rison karkea rasteri ja syvä musta ottivat kuvista jotain olennaista pois, mutta samalla kuvat saivat uuden ilmeen, jonka turvin ne ”pärjäävät” painotuotteessa”, toteaa Antti Nylén.

 

Kuistiala & Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin

”Venäjälle ei saa antaa periksi”

 Palkitulla toimittajalla Arja Paanasella on porttikielto Venäjälle. Ja hyvästä syystä. Hän on paljastanut Kremlin häikäilemätöntä peliä yli 30 vuoden ajan. Toivottavasti teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin avaa viimeisenkin myötäilijän silmät näkemään miten vaarallinen naapuristamme on tullut.

Mitä enemmän Venäjä rappeutuu, sitä aggressiivisempi se on ja sitä valmiimpi ottamaan riskejä pitääkseen kiinni niistä imperiumin jäänteistä, joita sillä vielä on.

                                                                  Pekka Toveri, Euroopan parlamentin jäsen                                 

Arja Paananen on asunut toistakymmentä vuotta Venäjällä, seurannut niin maan politiikkaa kuin ihmisten arkea ja kirjoittanut sieltä lukemattomia artikkeleja.

 Hänen yhdessä toimittaja Anu Kuistialan kanssa kirjoittamansa, valokuvin varustettu teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin (Docendo) saa lukijan haukkomaan henkeään järkytyksestä.

Paanasen omista kokemuksista, dokumenteista, haastatteluista ja asiantuntijoiden artikkeleista koostuva teos avaa hyytävän näkymän Neuvostoliitosta Venäjäksi muuntuneeseen mafiavaltioon. 

Olinhan minäkin tiennyt millä mallilla Venäjällä mennään, mutta Paanasen silmin katsottuna tilanteen katastrofaalisuus paljastui koko julmuudessaan.

Paananen muistelee alkuaikojaan toimittajana Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa vielä lämmöllä. Venäläinen mentaliteetti alkoi tuolloin tulla pikku hiljaa tutuksi. Miksi ihmeessä Moskovan torilla myytiin loppuun palaneita hehkulamppuja? hän kummasteli. Neuvostoihmiselle vastaus oli päivänselvä: Koska työpaikalla voi irrottaa toimivan lampun ja kiertää palaneen tilalle.

Johdannossaan Ihmisten hengellä ei ole mitään väliä hän kirjoittaa Dubrovka-teatterissa tapahtuneesta kaappaajien kaasuttamisesta siviiliuhreista piittaamatta lokakuussa 2002. Traaginen tapaus paljasti hänelle Venäjän johdon todelliset kasvot. Tšetšeeniterroristien lisäksi Venäjän erikoisjoukkojen myrkkykaasuun menehtyi yli sata pankkivankia.

Kaasuun olisi ollut vasta-aine ja uhrit olisi voitu pelastaa, jos olisi kerrottu, mistä kaasusta oli kyse. Näin ei kuitenkaan tehty, sillä Putinin mukaan myrkkykaasu oli ”vaaratonta”, ja yli sata panttivankia menehtyi yllättäen ”kroonisiin sairauksiin”.

Vladimir Putin Sauli Niinistön vieraana Kultarannassa kesä-
kuussa 2013. Miesten eleet ja ilmeet ovat paljonpuhuvat.
Kuva: Mauri Ratilainen

Putinin henkilökulttia alettiin määrätietoisesti rakentaa vuonna 1999, kun hänet nimitettiin pääministeriksi. Se selittää, miten valjusta, pälyilevästä hiirulaisesta, KGB:n entisestä agentista leivottiin Pirkko Saision sanoin viemärirotta, venäläisten ihailema julma diktaattori.

Viemärirotta vapisee bunkkerissaan, vaikka hänen turvakseen on palkattu vähintään 7,5 miljoonaa ihmistä. He ovat levittäytyneet kuin syöpä venäläiseen yhteiskuntaan niin kansalliskaartiin, puolustusministeriöön, poliisiin, yksityisarmeijoihin kuin syyttäjänvirastoon. Heitä voi bongata myös Junarmija-nuorisoarmeijasta sekä Kremliä tukevista moottoripyöräjengeistä.

Niin Putinin kuin hänen lähipiirinsä manööverit eivät kestä päivänvaloa, joten kukaan ei keikuta venettä, muutoin hän molskahtaa itsekin uppoavan laivan mukana. Opposition edustajat vaiennetaan tehokkaasti. Heidät tuomitaan ”länsimaisina agentteina” tekaistujen syytösten perusteella vankilaan. He putoilevat ikkunoista, heidät myrkytetään teehen tai kalsareihin ujutetulla myrkyllä.

Artikkelissaan Venäjän täydellinen kyynisyys on hyytävää Suomen Moskovan-suurlähettiläs vuosina 2012–2016 toiminut Hannu Himanen toteaa lännen olleen pitkään oman ajattelunsa vanki. Hänen mukaansa:

Erityisesti suomalainen piirre on usko siihen, että jos emme ärsytä toista, hän on meille suopeampi. Venäläinen näkökulma on toisenlainen: hyssyttelyä, hiljaa oloa ja myötäilyä pidetään heikkouden merkkinä.

Hänen ennustuksensa Venäjän tulevaisuudesta on pessimistinen: ”Kun yhdistetään tiedustelupalvelu, turvallisuuspalvelu, korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus, tulevaisuus näyttää synkältä.”

Neuvostolapset totutettiin pienestä pitäen sotaleikkeihin.
Poika leikki lentokoneen pienoismallilla Ukrainan Donetskissa
huhtikuussa 1991. Kuva: Mauri Ratilainen

Paananen ei voi olla ihmettelemättä, miten täysin poskettomat valheet uppoavat venäläisiin kuin veitsi voihin. Häikäilemättömiä heittoja piisaa: ”Ukrainan natsit ja narkomaanit, yksinomaan venäläisiä vastaan tehoavaa etnistä bioasetta kehittelevät Yhdysvaltain laboratoriot Ukrainassa.”

Kaiken potaskan kruunaa väite: ”Ukrainan sodan taustalla on Washingtonin ovela suunnitelma slaavikansojen tappamisesta, kun venäläiset ja ukrainalaiset usutetaan sotimaan keskenään.”

”Olen kuullut kaikki edellä esitetyt väitteet järjissään olevien venäläisten suusta”, Paananen kirjoittaa. Kenties alamaiset on sokaissut mantra, jota Venäjän propaganda taukoamatta toistaa: kaikki ongelmat ovat Yhdysvaltojen ja lännen syytä.

Arja Paananen on saanut kolme kertaa
Suuren Journalistipalkinnon. Keväällä 2024
hänet valittiin Vuoden journalaistiksi.
Kuva: Mauri Ratilainen

Meidän on siis sinniteltävä viemärirotan ja hänen vasalliensa informaatio- ja hybridivaikutusten syövereissä jatkossakin. Itämerellä kaapelit katkeilevat, ja palvelunestohyökkäykset yhteiskunnassamme lisääntyvät. Muinaiseen sinisilmäisyyteen ja vaikenemiseen meillä ei enää ole varaa.

Artikkelissaan Olemme itse syöttäneet tätä hirviötä kenraalimajuri evp. Pekka Toveri ennustaa: ”Venäjä on kymmenen vuoden päästäkin aggressiivinen ja autoritäärinen valtio, joka pyrkii horjuttamaan länttä.”

Surullinen ennustus saa vahvistusta Paanasen haastattelemilta venäläisiltä. ”Minä olen politiikan ulkopuolella” vastasivat venäläiset, kun Paananen kysyi, mitä mieltä he nykytilanteesta olivat. 

Vauraita moskovalaisia ja pietarilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä heitä ei passiteta Ukrainan ”erikoisoperaation” kurimukseen.Heitä, joita kiinnostaa ja jotka haluaisivat rakentaa toisenlaisen, laillisuuteen perustuvan demokraattisen yhteiskunnan on tapettu tai vangittu. 

He ovat paenneet maasta tai he vaikenevat pelätessään henkensä tai omaistensa hengen puolesta. Pelottavinta on, että tällä hetkellä suuri (suurin?) osa venäläisistä kannattaa arkkipiispa Kirillin siunaamaa ”pyhää sotaa” Ukrainassa

Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tämän Arja Paananen on saanut todeta Venäjällä moneen kertaan. Niinpä hän ei ihmettelisi, mikäli venäläiset ”alkaisivat jonain päivänä kertoa tarinaa, jonka mukaan Putinkin oli lännen salainen agentti Venäjän tuhoamiseksi.” Kunhan tuo aika naapurissamme toivottavasti joskus koittaa. Siihen saakka meidän on varauduttava pahimpaan.

 Anu Kuistiala & Arja Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo. 2024. 367 s. https://docendo.fi/

Markku Pääskynen: Elektra

”Onni on toisilla toisen kokoinen”

 Markku Pääskynen on päivittänyt antiikin myytin ja kirjoittanut sille uuden tulkinnan romaanissaan Elektra. Savolaisiin maisemiin sijoitettu koukuttava tarina kuvaa ihmisen kasvua omaksi itsekseen, ponnisteluja vapautua suvun painolastista ja katkaista koston kierre.  

Mistä puhuisimme osuvammin kuin vanhemmiltamme perityistä kärsimyksistä?

                                                                               Aiskhylos: Hautauhrintuojat                                      

Markku Pääskynen tunnetaan kaunokirjallisen proosan taiturina, joka teos teokselta tarjoaa lukuelämyksen, jossa esirippu aukenee, suomut putoavat lukijan silmiltä, ja todellisuuden monimuotoiset kasvot paljastuvat arjen naamion takaa.

Romaanissaan Hyvä ihminen (2018) hän pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Teoksessa Aurinko ei liiku (2020)) pyrittiin todellisuuden tuolle puolen, ulottuvuuksiin, joita aistimme eivät tavoita. Niin kaunis on maa -romaanissa (2023) etsittiin vastausta kysymykseen, miten elää hyvin?

Samaan kysymykseen Pääskynen palaa uusimmassa, tänä vuonna Savonia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Elektrassa (Tammi). Romaaninsa jälkisanoissa hän kertoo halunneensa kuvata uusin silmin kreikkalaista myyttikokonaisuutta, joka kertoo Atreuksen mahtisuvun dramaattisista vaiheista.

Pääskynen on valinnut päähenkilökseen ja kertojakseen Klytaimestran ja Agamemnonin tyttären Elektran. Päivitetyssä versiossa heitä edustavat Kyllikki, Algot ja Erika. Autereen kartanossa Mikkelin lähistöllä asuu myös Eerikan nuorempi veli Osmo (Orestes) ja hetken aikaa taapero Iita (Ifigineia).

Ja näin sukudraama alkaa. Elämämme olisi mennyt hyvin jos isä ei olisi ajanut Iitan ylitse. Elämämme olisi sujunut paremmin jos sedän vaimo ei olisi karannut rakastajansa kanssa. Tästä pyörähtää käyntiin rahan ja vallanhimon voitelema karuselli. Vauhdin takaavat vehkeilyt ja valheet, petokset ja pettämiset.

Kyydistä putoavat Iita heti alussa ja Algot vähän myöhemmin. Kohtalokkain seurauksin. Iitan kuolema oli tapaturma, joka särki Kylliki-äidin palasiksi, jotka eivät enää löytäneet omaa paikkaansa, muuttivat hänet tyranniksi.

Erikan ja Osmon lapsuus katoaa usvaan, painajaiseen, katkeroituneen Kyllikin lyöntien ja tukkapöllyjen säestyksellä. Kartanoon pesiytynyt, Kyllikkiä kosiskeleva tyhjäntoimittaja Aukusti (Aigisthos) lisää pökköä pesään. Pariskunta juopottelee, juhlii ja vehkeilee minkä kerkiää. Musta pilvi on kietonut Autereen kartanon julmaan syleilyynsä.

Erikan maailma on pienentynyt isän ja Iidan kuoleman jälkeen. Kun vielä tuskainen, ahdistunut Ossi pakenee tilannetta Helsinkiin opiskelemaan, hän jää yksin. Aivan kuin olisi ennalta määrätty että minun olisi elettävä läpi tuo aikakausi ennen kuin voisin siirtyä uuteen.

Voimme harhailla pitkään sumussa, kunnes tulee hetki, jolloin näemme kirkkaammin. Myrskyn salamoiden välähdellessä Erika oivaltaa, millä tavalla halusin elää, millaisesta kulmasta halusin nähdä luonnon, kasvit ja eläimet. … Maa oli pieni ja hauras pallo lapsen kädessä, ja tuota julmaa ja ahnetta lasta kutsuttiin ihmiskunnaksi.

Markku Pääskysen teokset ovat saaneet 
lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia.
Kuva: Veikko Somerpuro

Markku Pääskynen omaa taidon tehdä tarkkoja havaintoja, nähdä ihmismieleen, tulkita sen aivoituksia ja tuntemuksia lukijalle. Hänen johtopäätöksensä kiemurtelevat kuin humaani elämänlanka rivien väleissä.

Kun Kyllikki ja Aukusti elostelevat, mellastavat ja leveilevät Algotilta jääneillä rahoilla, Erika noudattaa isän ohjetta. Jokainen päivä voi tuoda tullessaan jotain uutta elämään. Jokainen pikkuseikka voi tuoda tullessaan suuren ilon. 

Valmistaessaan itselleen minestronekeittoa Erika tuumaa "onni on toisilla toisen kokoinen" jatkaessaan porkkanoiden kuorimista.

Elektran kerronnan rytmistä syntyy hetkittäin omanlaistaan proosarunoa. Pysyttelin talon toisessa päässä, minä olin varjo, olin hiljainen varjo, olin hiljainen varjo omassa kodissani.  Toistot punovat osaltaan tarinan monisilmäistä verkkoa, koukuttavat lukijan osaksi tarinaa.

Draama lisää matkalla volyymiaan kuin vimmaisena massaansa kasvattava lumipallo, muuttuu lähes trilleriksi. Erikalle aukenee onneksi pakotie tilanteesta, pääsykoekirjat. Kirjat suojelivat minua todelliselta maailmalta ja toivat tilalle vapaan avaruuden, ja sen hetkinen todellinen maailmani, siltä olisin mieluusti sulkenut silmäni ja korvani kokonaan.

Algot tahkosi rahaa 1970-luvulla myymällä firmansa Oy Elektra Ab:n valmistamia oskilloskooppeja Neuvostoliittoon. Markku Pääskysen Elektra antaa näkymättömille universaaleille värähdyksille, tunteille, pettymyksille ja toiveille, oskilloskoopin lailla näkyvän muodon komeasti.

Markku Pääskynen: Elektra. Tammi. 2024. 208 s.

Maisku Myllymäki: Valvoja

”Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua”

Maisku Myllymäen nautittavan moni-ilmeinen romaani Valvoja valtaa lukijan aistit kuin omanlaisensa kirjallinen performanssi. Somen, taiteen ja hullun rakkauden piirileikissä kyytiä saavat niin nykymeno, museoinstituutio kuin itsepetokseen sortuvat ihmiset.

Päätin, että olin vain ymmärtänyt jotain väärin. Kaikelle oli varmaan olemassa selitys, ja jos ei ollut, keksisin sellaisen itse.

Maisku Myllymäki vakuutti jo esikoisteoksellaan Holly, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2021. Jäin tuolloin uteliaan innostuneena odottamaan sille jatkoa. 

Odotus ei ollut turha, sillä uudessa romaanissaan Valvoja (WSOY) hän luo jälleen psykologisesti oivaltavan tragikoomisen tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Holly muistutti kamarinäytelmää, jossa estradina toimi rapistunut kartano meren yksinäisellä saarella. Samanlaisen suljetun tapahtumapaikan Myllymäki luo Valvojaan. Sen päähenkilö, minäkertoja Maia, viettää päivänsä yhtenä taidemuseon salien valvojana.

Hän kokee katselevansa eräänlaista näytelmää tarkkaillessaan salissa teosten lomassa vaeltelevia ihmisiä, heidän eleitään ja ilmeitään. Hänestä vaikuttaa siltä, että monelle heistä selfie teoksen äärellä on taidekokemusta tärkeämpää.

Maia kuuntelee myös vierailijoiden keskustelunpätkiä. Koska saleihin kuljetaan museokaupan kautta, ei ole ihme, että tällainenkin lausahdus osuu Maian korviin: Näyttikö tämä sinustakin kauniimmalta siinä hiirimatossa?

Yhdenpäivän romaanissa on meneillään Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttelyn viimeinen aukiolopäivä. Sen kahdeksan tunnin aikana Maian mielessä lipuu kuin kavalkadina muistoja kahdeksan kuukautta kestäneen näyttelyn ajalta.

Niiden keskipisteenä pörrää epäluotettava, itsekäs, mutta niin ihana Peter, johon Maia tutustui näyttelyn avajaisissa. He alkavat seurustella, ja Peteristä tulee kaikessa arvaamattomuudessaan Maialle pakkomielle: hänessä oli loputtomasti kerroksia, joiden kuorimista voisin jatkaa ikuisesti.

Maia on valvoja paitsi ammatiltaan myös unettomuutensa vuoksi. Hän kaipaa vierelleen toisen ihmisen lämpöä saadakseen unta. Toisin sanoen hän himoitsee sänkyynsä Peteriä. Mutta useimmiten mies luuhaa ties missä, joten Maia alkaa valvoa hänen menojaan ja kavereitaan somessa.

Näistä aineksista Myllymäki keittää herkullisen sopan, jonka sattumat tarjoavat lukijalle monenlaista pureskeltavaa. Kuvataiteenharrastajien iloksi keitoksessa on mausteena kuuluisia kuvataiteilijoita, heidän lausumiaan ja teoksiaan, tarinan käänteisiin sopivissa tilanteissa.

Kun Peter ei tunnu ymmärtävän eikä välittävän kuvataiteesta tuon taivaallista Mia muistaa kuvanveistäjä Camille Claudelin sanat, jotka tämä kirjoitti opettajalleen Auguste Rodinille: Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua. Onneton rakkaussuhde Rodinin kanssa päätti Claudelin lupaavan uran.

Maia ei aio suostua Claudelin kohtaloon vaan aikoo korjata Peterissä ilmenneet puutteet. Hän haluaa muovata Peterin kuin veistoksen mieleisekseen ideaaliksi. Kuvanveistäjä Klara puolestaan veistää kivestä teosta nimeltä Ideaali naisten saliin asetetussa läpinäkyvässä lasikopissa näyttelyn aikana. Näin hän suorittaa samalla eräänlaista performanssia.

Maisku Myllymäki on Helsingissä asuva kirjailija
ja filosofin maisteri. Kuva: Tomi Reunanen

Taidemaailman visionäärien mielestä museoihin on tuotava tämänkaltaista pöhinää, tapahtumia ja osallistavaa tekemistä. He eivät usko, että nopeatempoisen someajan ihmisille riittää enää hiljainen syventyminen taideteosten äärellä. Sehän vaatii aikaa ja keskittymistä, syvemmälle katsomista ja tunteita.

Onneksi on vielä heitä, jotka suorastaan ihastuvat teoksiin. Ilmiötä, patsaisiin kohdistuvaa halua, kutsutaan agalmatofiliaksi. Maia näkee, miten nuori, kalpea mies saapuu salin hämärään ja salamarakastuu marmoriin veistettyyn, haarojaan levittelevään hekumalliseen faunipatsaaseen.

Mies ei voi olla hivelemättä faunin vatsalihaksia sormenpäillään. Teoksiin ei tietenkään saa koskea, mutta Maia päättää tällä kertaa toisin, sillä tällaisina harvinaisina hetkinä taide herää eloon. He näyttävät hyvältä yhdessä. En halua, enkä aio kieltää heiltä tätä hetkeä.

Klara, kuin vangittuna yhteen Louise Bourgois’n Cells-installaation häkkiin, veistää päivä päivältä Ideaaliaan kohti olemattomuutta. Näyttelyn päättyessä siitä jää jäljelle vain kivensirpaleita lasikopin lattialle. Sillä eihän mitään ideaalia ole olemassa.

Jos emme koskaan tyydy tai hyväksy olemassa olevaa, lopputulos on, että kaikki se, mitä meillä oikeasti on, katoaa ja jäljelle jää vain tyhjät seinät.

Maialla olisi tästä opittavaa hänen korttitalonsa huojuessa. Valvojanpallillaan hän tarkkaili ihmisiä, näki ja oivalsi paljon. Mutta näkikö hän itsensä? jää lukijan pääteltäväksi. Maisku Myllymäki teki sen taas, loi herkullisen, psykologisesti tarkkanäköisen, viihdyttävän kirjallisen performanssin.  

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY. 2024. 302 s. 

Kalevi Jäntin palkinnot kirjailijalle ja kahdelle runoilijalle

Salli Kari esikoisromaanillaan Vedestä ja surusta, Carlos Lievonen esikoisrunokokoelmallaan Vain heteitä ja Milka Luhtaniemi runokokoelmallaan Tauoton voittivat vuoden 2024 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Kalevi Jäntin palkinnon voittajat Salli Kari ja Milja Lehtovaara
Hildur ja Jalmari Jäntin muotokuvien äärellä palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria, lupaavia kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 139 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, VTM Leena Alanko, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil. tri h.c. Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 60 000 euroa, joten kukin kolmesta palkitusta saa 20 000 euroa.  Tänä vuonna kolmen kärki nousi selvästi läpi tarjokkaista, eikä raadin tarvinnut pidempään pohtia voittajia.

Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?

Salli Karin (s.1986 Espoossa) esikoisromaanissa Vedestä ja surusta (Siltala) Islannin lämpimien lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.

Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.

Jos kirkkaudella olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen ja käärii säkenöivään huntuun.

Salli Kari kertoi kaivanneensa toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen elämään.

Palkintoraadin mielestä ”Irtautuminen kotiympäristöstä pieneen islantilaiseen kylään mahdollistaa sairauden merkityksen pohtimisen, surusta luopumisen ja elämän peruselementtien löytämisen”.

Kiitospuheessaan Kari totesi, että nyt on huono aika ruveta esikoiskirjailijaksi, kun tunnetutkin tekijät lähtevät alalta ovet paukkuen. Näinä aikoina tarvitaa jääräpäisyyttä ja uskoa, sillä vaikka taidetta ei haluta sitä tarvitaan. "Taide on ihmisyyden taitoa."

https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/09/salli-kari-vedesta-ja-surusta-miten.html

Sänky lainehtii eikä mikään ole kiellettyä

Carlos Lievosen (s. 1992 Helsingissä) esikoisrunoteos Vain heteitä (Otava) oli myös Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokas. Lehden haastattelussa Lievonen kertoi ”haluavansa tuoda maailmaan jotakin uutta koettavaa ja/tai pohdiskeltavaa. Omalle taiteelleni kieli on osoittautunut parhaaksi työkaluksi”.

Rakkaudesta päihtyneissä säkeissä luonto ja erotiikka kietoutuvat toistensa ympärille kuin ruumiinjäsenet. Häpeämättömän romanttisissa runoissa ilotellaan estoitta aistien nautinnoissa. Homoerotiikka saa teoksessa uuden, poliittisesta julistuksesta riisutun ilmaisun.

Vaellamme jälleen metsän häpyyn, / kämmenesi polkuja / kohti valoa. / Heitämme taas ruhoa vasten ruhoa / ja lihan keskellä syntyy kukkasten kiteitä.

Carlos Lievosen kuvasi Jonne Räsänen / Otava

Palkintolautakunta yhtyy ilotteluun: ”Suuren hurmion runous syntyy liekehtivästä kuvastosta ja taitavasta rytmiikasta. Vain heteitä ankkuroituu vahvasti kirjalliseen perinteeseen ja mytologiaan, mutta teoksen intiimi ruumiillisuus on vahvasti omaäänistä ja vaikuttavaa”.

Lievonen ei päässyt palkintotilaisuuteen, mutta lähetti Espanjasta viestin: Runous on seksikkäämpää kuin mikään muu!

 

Hitauteen kastettu muisti 

Milka Luhtaniemen (s. 1992 Joensuussa) esikoisrunokirja Kirnu (2021) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja sille myönnettiin Silja Hiidenheimon muistostipendi. Nyt palkitussa hänen toisessa runokokoelmassaan Tauoton (Gummerus) ovat läsnä luonto, sinä ja minä kuten Lievosen teoksessakin. Mutta ei haltioituen vaan aavistellen, hiljaisina eleinä.

Luhtaniemi luo runoteoksensa valkeille sivuille maiseman, johon kieli, keho ja mieli saumattomasti sulautuvat. Kerrankin haluan lukea tauottomasti, heittäytyä Luhtaniemen säkeiden vietäväksi, soljua niiden ajatuksenvirtaa pitkin.

hengitän sanoilla, jotka eivät ole vielä / menneet huulista läpi / ne lepäävät leualla rentoina osina / raskaat norkot

Jäntin säätiön palkintolautakunnan mielestä taidokas runoteos tuo lukijalleen valoa. ”Teoksessa punnitaan poissaolon ja läsnäolon, läheisyyden ja etäisyyden suhdetta, etsitään musiikin ja kehon liikkeen yhteyttä, liikkeen ja tauon kautta tapaa olla maailmassa.”

Palkintopuheessaan Luhtavaara totesi kirjoittamisen olevan hänelle suojeltu ei-tietämisen tila, intiimiä läsnäoloa, kuiskuttelevan hälyn hiljaisuutta.

Asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen iloksemme kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s.

Carlos Lievonen: Vain heteitä. Otava. 2024. 94 s.

Milka Luhtaniemi: Tauoton. Gummerus. 2024. 66 s.

  

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse antaa äänen sanomattomalle

Vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse raottaa pienoisromaanissaan Aamu ja ilta syntymän ja kuoleman takaista verhoa. Hänen outoa lumoa säteilevä romaaninsa vie tajunnan tuolle puolen, sinne, minne arkijärjellä ei ole pääsyä.

kaikki tämä on hänen paikkansa maailmassa, tämä kaikki, mäet, venevajat, vuorovesirannan kivet, ja sitten hänestä tuntuu ettei hän näe tätä enää koskaan, vaan että se jää häneen äänenä, melkein kuin hänessä olevana äänenä, Johannes ajattelee

Kalastaja Olai elää saaressa, vaatimattomassa itse rakentamassaan talossa vaimonsa Martan ja pienen Magda-tyttärensä kanssa. Ollaan aamussa, elämän ihmeen äärellä, sillä Marta synnyttää parhaillaan.

Olai ei voi olla ajattelematta pahinta, miten Martan ja vielä syntymättömän Johanneksen käy? Olain pohdiskelut ajautuvat olemisen perimmäisiin kysymyksiin Jumalasta, kuolemasta, elämästä ja sen merkityksestä: olemattomasta olemattomaan, niin eihän se niin mene, on olemassa paljon enemmän kuin se, mutta mitä se kaikki muu on?

Fosse kirjoittaa elämän ensi tahdeista proosarunoa. Kun syntymän ihme on tapahtunut, Marta makaa silmät suljettuina ”jossain elämän ulkopuolella, suuren rauhan sisällä”. Poika päästää huudon, ja sanat alkavat syntyä elämän sarastaessa. Johanneksesta tulee kalastaja kuten isästäänkin.

Vuodet ovat vierineet. Teoksen toisessa luvussa ollaan Johanneksen elämän illassa, viimeisen päivän eteisessä, elämän ja kuoleman välitilassa. Vaikka sinä aamuna kaikki näyttää olevan ennallaan, Johannes kokee kaiken eri tavalla kuin ennen. Hänen vaimonsa Erna on kuollut, silti Johanneksesta tuntuu kuin hän istuisi vastapäätä keittiön pöydän ääressä kuten niin monesti aiemminkin.

Ulkorakennuksessa polkupyörä, saavit, seinillä riippuvat haravat ja lapiot, tehdystä työstä raskaat, näyttävät ihmeellisen keveästi leijailevan. Vintillä vanhat kalastusvehkeet hohtavat arvokkaina ja kullanhohtoisina. Johanneksesta tuntuu, ettei hän enää ymmärrä itseään, mitä on tapahtumassa?

Fossen merkityksillä ladatussa meditaatiossa elämän hauraus tuntuu käsin kosketeltavana. Tekstin poljenta vangitsee lukijan mielen kuin manaus tai loitsu, jonka toistot ja rytmi muuntavat arjen pienet sattumukset unenomaisiksi näyksi eletystä elämästä. Katriina Huttusen suomennos soljuu kuten aina ilmeikkäänä ja virheettömänä.

Jon Fossen teoksia on käännetty yli 40 kielelle.
Kuva: Jarle Vines

Tänä viimeisenä iltana kalastaja Johanneksen siima kelautuu taaksepäin kohti aamua, kohti sitä tuntematonta, josta hänen maallinen taivalluksensa alkoi. Samalla edesmenneitä ihmisiä ilmestyy Johanneksen hapertuvaan päivään.

Yksi heistä, hänen paras ystävänsä Peter, kalastaja hänkin, pyytää Johannesta mukaan nostamaan taskurapumertoja. Johanneksen mielestä tämä on kummallista, ”hänen pitäisi kysyä Peteriltä onko tämä kuollut vai elossa, mutta eihän hän voi kysyä, ei sellaista voi kysyä, jotain rajaa”.

Tällaisena iltana kaikki on mahdollista. ”Minut lähetettiin hakemaan sinut, vieroittamaan elämästä”, Peter sanoo ja jatkaa ”nyt katoavat sanat. Sinun pitää vain katsoa taivaalle ja kuunnella aaltoja. Siellä on kaikki mistä pidät”.

Kuoleman mysteerin äärellä Johannekselta katoavat sanat. Jon Fossella ne ovat suvereenisti hallussa. Hänelle sanat ovat elementtejä kuten sävelet tai siveltimenvedot, joista syntyvä taideteos on enemmän kuin osiensa summa. Näin hän Nobel-lautakunnan mukaan ”antaa äänen sanomattomalle”.

Tätä ääntä haluaisin kuulla enemmän. Aamu ja ilta on ensimmäinen Fosselta suomennettu romaani, jota pidetään yhtenä hänen avainteoksistaan. Se välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi, vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle.

Jon Fosse. Aamu ja ilta. WSOY. 2024. 120 s. https://www.wsoy.fi/

(Morgon og kveld). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.

Riikka Szalai: Katoaminen

”Olen liittoutunut sanojen kanssa”

 Riikka Szalain Katoaminen osoittaa, miten pieni runoteos voi perhosen siiven lailla luoda pitkälle kantavia vaikutuksia.

Yön silmä aukeaa / valas / metsässä / kääntyy pyrstö nousee laskee puut kaatuvat. / Minä ja kynä kirjoitamme. Oi aurinko! / Vahakantinen sortuu sulaan.

Riikka Szalain runoteoksessa Katoaminen (Basam Books) ovat samanaikaisesti läsnä elämä ja kuolema, muistot ja nykyhetki. Ja kaiken lävistävä rakkaus, sen kadottaminen ja kuoleman virran ylittävä silta.

Katoamisessa maahan sidottu elämä ei tunnusta kahleitaan vaan rikkoo ne säkeillään. Runot soivat, ja niiden rytmi tempaa mukaansa. Säkeiden lumo vie monenlaisiin tunnelmiin ja mielikuviin, nostaa muistoja mielen pintaan.

Vihdoin tulit ulos luolastasi Amaterasu, / toit toivon keväästä. Vai oliko se pakeneva uni, / jonka huhtikuun luut kuuraava viima irrotti? Kuulen / helinän.

Riikka Szalai kirjoittaa: Olen liittoutunut sanojen kanssa. Kyllä. Sen todistavat hänen Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ollut novellikokoelmansa Loppukesän vesi ja kiehtova romaaninsa Paratiisi on täällä ettekö te näe. 

Riikka Szalai edesmenneen miehensä 
Jarmo Koivusen maalauksen äärellä.

Riikka Szalain ääni on kirjallisuuden lajista riippumatta tunnistettavan omaperäistä, siinä konkreettinen ja unenomainen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Katoamisen säkeet koskettavat kuin perhosen siiven hipaisu, luovat tunnistettavan mielenmaiseman.

Varjo sammaleen päällä liikkuu, tunnen paisteen / tuulitakin lävitse, / äkkiä kasvosi valossa. / Riemua siitä, että olit.

Riikka Szalai: Katoaminen. Basam Books. 2024. 68 s. https://basambooks.fi/