keskiviikko 26. elokuuta 2020

Koira ja sen ihminen filosofoivat

Jarmo Lehtisen Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa syleilee pienestä koostaan huolimatta maailmoja laajalti. Kotikulmilta näkee kauas, kun osaa katsoa oikeasta vinkkelistä. Oivana oppaana kirjan filosofisiin pohdintoihin toimii Gottfried, kiusallisen tarkkanäköinen koira-asiakoira.

”Kun koira ottaa ihmisen, ei se jätä häntä koskaan.”


Jarmo Lehtisen tarjotessa käsikirjoitustaan Art House -kustantamolle siellä emmittiin: ”Emme kustanna kotimaista kaunoa”. Kustannustoimittajat olivat tuskastuneet tarjottuihin 3 000 liuskan pinkkoihin. Lehtinen innostui: ”Tämä on tosi lyhyt!”. Sillä päästiin alkuun.

Seuraavaksi pohdittiin, mihin kategoriaan Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa pitäisi sijoittaa? Onko Lehtisen esikoiskirja ajan hengen mukaisesti autofiktiota, koirakirja vai kaunokirjallisuutta? 

Kenties se on niiden kaikkien hybridi. Onko lokerolla muutenkaan niin väliä, sillä sympaattinen pieni kirja vie leikillisesti suurten kysymysten äärelle peräti viihdyttävästi.

Heti kun kannen avaa, vastaan jolkottaa Gottfried viiksikarvoissaan piimän rippeitä, eripariset korvat terhakkaasti pystyssä. Koiran vähän hapsuinen, boheemi ulkonäkö huokuu itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Se on ajatellut hankkia itselleen ihmisen.

Jarmo Lehtinen on työskennellyt
journalismin ja viestinnän parissa.
Valinta osuu puiston penkillä istuskelevaan kirjan minäkertoja Tuomakseen, jonka eksyneen oloinen hahmo on herättänyt Gottfiedin kiinnostuksen. ”Vähällä vaivalla tuosta saisi ihan edustuskelpoisen eikä muutenkaan liian haastava tapaus”, Gottfried arvioi ja tökkäisee Tuomasta kylkeen: ”Luulen, että voisimme joskus hymyillä yhdessä”.

Näin tapahtuu. Gottfriedin ja Tuomaksen pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkät keskeytyvät tuon tuosta lukijan spontaaneihin naurunpyrskähdyksiin.

”Nyt Lehtisen mopo keulii” Art Housessa tuumattiin, kun vanhoihin kameroihin ja mustavalkokuviin ihastunut kirjailija ehdotti teokseen kuvitusta. Huoli oli turha, sillä kirjailijan itse ottamat ja pimiössä kehittämät valokuvat tuovat kirjaan uuden tason, keventävät ja rytmittävät lukemista. Joskus ne kuvittavat tekstiä, toisinaan ajelehtivat yllättäen omille teilleen.

Kirja julkistettiin Jarmo Lehtisen valokuvanäyttelyn avajaisissa Kruununhaan iki-ihanassa antikvariaatti/galleria Laterna Magicassa. Kuvan ja sanan ohessa tila toimii kulttuuriväen kohtaamispaikkana ja inspiraation lähteenä kaikille monenlaisine tapahtumineen.

Koirat eivät juurkaani näe värejä kuten me ihmiset, niinpä Gottfried pitää ystävänsä ”litkuin loihtimista vähävärisistä” kuvista. Kun se ulkoiluttaa ihmistään, tämän kaulassa roikkuu milloin puolentoista piimäpurkin painoinen 1960-luvun alkuvuosien kaksisilmäinen Rolleiflex tai jokin muu ”vintagevekotin”.


Gottfried pitää epätasaisella kävelystä, joka sen mukaan kehittää paitsi fyysistä myös henkistä tasapainoa. Gottfriedin neliveto näillä reissuilla toimii mainiosti, mutta lyhyehköjen jalkojen vuosi maavarassa olisi toivomisen varaa.

Gottfriedillä ja minulla on yhteinen inhokki: pimeyden ytimestä yhtäkkiä syöksähtävät trikoopyöräilijät. Näille maailman valtiaille me muut ihmiset ja eläimet olemme turhia häiriöitä maisemassa heidän kiitäessään muita hipoen milloin missäkin.

Rotukysymykset ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Koira-asiakoira Gottfriediä suututtaa rotukoirien jalostaminen ihmisten mielihalujen mukaan. Tällaisen peukaloinnin seurauksena lyhytkuonoiset koirat saavat tuskin henkeä vedetyksi, eivätkä niiden hampaat tahdo mahtua suuhun.

Liiaksi jalostetut lonkkavikaiset koirat ontuvat säälittävästi, ja aggressiivisia taistelukoiriksi kehitettyjä rotuja pidetään seurakoirina kaupungissa aiheuttamassa pelkoa ja puremia. Näistä ja muista samanmoisista vääryyksistä Gottfriedillä on paljon reklamoitavaa. Itse se on seropi – sekarotuinen piski ja ylpeä siitä: ”En ole rotukoira vaan rotujen koira”.  


Todellisuuden olemus kiinnostaa Gottfriediä ja Tuomasta ja he päätyvät sitä pohtiessaan yllättävään havaintoon. Tiilet, teräs, radioaallot ja bitit ovat eittämättä todellisia. Entä uskonnot, aatteet sekä raha ja sen monet johdannaiset? Ne ovat olemassa vain, koska uskomme niihin. Ilman tätä uskoa maailmamme romahtaisi, päättelevät filosofimme.

Lukija viihtyy ystävysten seurassa ja alkaa kuin huomaamattaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa. Sympaattinen, hyvän mielen kirjakin tuntuu sitä lukiessa paljon kokoaan suuremmalta, sillä epämääräisen statuksen omaavalla koira-asiakoiralla on roppakaupalla mielenkiintoisia ajatuksia.

Gottfried on kiinnostunut taiteesta, niinpä sitä huolestuttaakin hajuaistin aliarvostettu asema taidekentällä. Kiasman näyttelyssä kyllä nuuhkittiin hajumaljoja jokunen vuosi sitten, mutta tämä ei riitä Gottfriedin mielestä. Se haluaa herättää hajut henkiin, luoda tuoksujen taidemaailman.

Gottfried ehdottaakin, että on perustettava Hajumuseo, Hajutaiteen instituutti ja Tuoksumuotoilukoulu. Tämä tietenkin synnyttää väistämättä eri kuppikuntia, kuten taiteen piirissä on tapana. Alan underground-julkaisu Lemu vastustaa henkeen ja vereen hajuvesitaiteeksi nimeämäänsä kansan rakastamaa valtavirtaa. Näin hajut joka tapauksessa tuoksutetaan taidekentän ytimeen.

Graffititaiteilija on piirtänyt Gottfriedin  muotokuvan.
Varteenotettavana koira-asiakoirana Gottfried luonnollisesti isännöi koirien huippukokousta Helsingissä. Laika laskeutuu raketistaan kiitoradalle avaruuspukuaan riisuen, ja Ressu hypähtää koirankoppinsa katolta punaiselle matolle lakinnauhat hulmuten. Tasavallan ensimmäinen koira Lennu ja Gottfried ottavat vieraat vastaan arvokkaasti häntiään heiluttaen.

Jarmo Lehtinen on kääntänyt kirjassaan asiat veikeästi päälaelleen tarkastellessaan maailmaa koiraperspektiivistä. Lassien ja Rin-Tin-Tinin tassunjäljissä tepasteleva hyväluontoinen Gottfried avaa latuja ihmisten ja muun luomakunnan välille. Tässä se on samalla asialla kuin Max Porter Lanny-romaanillaan. Tarvitsemme gottfriedismiä, vastuunkantoa yhteisestä maapallosta.

Gottfried tassuttelee päivän töihinsä tyytyväisenä Tuomaksen luo, jolla on jo piimäpurkki valmiiksi avattuna keittiönpöydällä. On iltahörppyjen aika ja kenties maailmaa voisi vielä vähän parantaa henkevällä keskustelulla.

Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa. Art House, 2020. 140 s.
Jarmo Lehtisen valokuvanäyttely Gottfriedin maailma Laterna Magicassa 12.9. saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti