Hannu Väisänen: Viisikko

Älkää unohtako mitään!

Hannu Väisänen on kirjailijanakin taidemaalari, joka loihtii siveltimenvedoillaan – sanoillaan – rikkaan ja inhimillisen kuvakudoksen elämisen ehdoista, vanhenemisesta ja muistoista. Värikkäitä vivahteita romaaniin Viisikko tuovat hänen omat kokemuksensa.

Sydämeni laskokset pyrkivät aina liimautumaan yhteen. Avatakseni ne, minun olisi revittävä ne yhä uudelleen erilleen.”  Ludvig Wittgenstein

Hannu Väisänen, palkittu kirjailija ja kuvataiteilija, on kertonut kuusiosaisessa omaelämäkerrallisessa Antero-sarjassaan värikkäästä elämäntaipaleestaan Oulun kasarmeilta entiseen pappilaan Dordognen laaksossa Ranskassa.

Sarjan viidennessä osassa Elohopea  Antero matkustaa Pariisiin opiskelemaan musiikkia. ”Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samastuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua”, luonnehdin teosta.

Sanat sopivat vallan mainiosti kuvaamaan myös hänen uutta romaaniaan Viisikko (Siltala). Vaikka se ei olekaan omaelämäkerrallinen, siinä hän kuitenkin tönäisee Anteroa muutaman kerran kuin ohimennen, muistuttaa häntä menneistä.

Kun villisikojen, vuohien ja mytologisten hahmojen somistama koristeompelein parsittu pöytäliina hulmahtaa verannan klaffipöydälle, syntymäpäivänvietto voi alkaa. Viiden lautasen viereen on katettu kirjan kannessa kuvatut luuvartiset vanhat aterimet.

Oulun kasarmilla lapsuutensa viettänyt neljän sisaruksen parvi saapuu kukin omalta taholtaan juhlimaan veljensä syntymäpäivää ja viettämään pari viikkoa hänen luonaan entisessä pappilassa Lounais-Ranskan maaseudulla. Talon isäntä on taiteilija, joka on saanut kunnian toimia Viisikon kertojana.

Kirkkoisien entisessä asumuksessa kun ollaan uskonasioista leimahtaa sisarusten välille vilkas väittely. Taiteilija vakuuttaa, ettei hän suin surminkaan rupea uskovaiseksi, sillä hänen kirkkoihin maalaamansa alttaritaulut on tuomittu kelvottomiksi. Sisko sen sijaan uskoo ”sielun hengitykseen”, joka ilmenee hänen tulkintansa mukaan myös taiteessa.

Poliisit ja yömajat ovat jääneet isoveli Santerin railakkaaseen menneisyyteen, kun humalan korvasi Jumala. Varmuuden vuoksi hän kuljettaa monitoimihousujensa taskussa Raamattua. Nuorin veli Aleksi on puolestaan hurahtanut buddhalaisuuteen. Huolestuttavan terveen oloinen fysioterapeutti on aina valmis jakamaan muille ohjeita terveydenhoidosta ja nepalilaisista luonnonlääkkeistä.

Viisikon neljättä veljeä Sakaria lapsena sairastettu aivokalvontulehdus on hidastanut, tehnyt hänestä ”leudon”. Kehitysvamma ei kuitenkaan estä häntä rustaamasta runoja. Hän on kuin ihminen, joka heräilee hitaasti unestaan, on saamassa täyden tajuntansa, ja sitten kuitenkin vajoaa takaisin uutimien taakse.

Taiteilija on ilmeikkäin vedoin luonnostellut sisarusparven lukijalle tutummaksi. Viiden eri silmäparin näkökulmasta Väisänen pääsee kuin huomaamatta kommentoimaan nykymenoa ja sen monenmoisia ilmiöitä. Menneisyyden muistotkin haluavat mukaan kertomukseen. Siskolla on salaisuus, josta hän voi taiteilijalle avautua vain jokirannan sumuun kietoutuneessa pähkinälehdossa.

Siskon paljastus havahduttaa taiteilijan alitajunnan syövereihin painuneet muistot ja nostaa ne tietoisuuden pinnalle. Valtava unohdettujen asioiden joukkue lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

Hannu Väisänen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan
toiset kengät vuonna 2007. Kuva: Isabella Jan 

Muutaman juhlattoman vuoden jälkeen viisikko on jälleen kokoontunut juhlapöydän ympärille, kun raju ukkosmyrsky iskee ja katkaisee sähköt. Väisänen antaa lennokkaan mielikuvituksensa laukata taiteilijan kertoessa vieraidensa viihdykkeeksi tarinan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisesta legendasta.

Sen mukaan vanhat ihmiset karkotettiin Obasute-vuorelle kuolemaan. Taiteilijan faabelissa nimeltä ”Vanhuskorpi” dystopiasta tulee utopia. Korpeen ajetut neuvokkaat vanhukset oppivat metsän tavoille ja pärjäävät niin mainiosti, ettei paluu sivistyksen pariin enää houkuta.

Kertomus ennustaa tulevaa, sillä ajan hammas on puraissut vuosien vieriessä itse kutakin viisikon jäsentä. Ikääntyminen vaatii veronsa. Nelikko ei enää pelmahda juhlataloon, vaan taiteilija puolestaan matkustaa tapaamaan sisaruksiaan entisille kotikonnuilleen Ouluun.

Siskon mieli on karannut tästä ulottuvuudesta. Kaikki puheenaiheet, joita olin valmistellut, valuvat pois. Taiteilija miettii kuumeisesti, millä ihmeen konstilla saisi Siskon hapertuneen muistin herätettyä henkiin. Kunnes Sisko tekee sen itse. Hänen kasvoilleen tulee väriä, ja hän huudahtaa yllättäen: ”Kristallipikari! Sinullahan on se kristallipikari”.

Se on totta. Taiteilijan vitriinissä todellakin komeilee Muranosta hankittu kaunis pikari. Siitä on Siskon mielikuvituksessa tullut olento, kuten iäkkäille esineille joskus käy. Muistot ovat osa meitä, oleellinen osa identiteettiämme. Ne ovat rikkaus, olivatpa sitten ikäviä tai ihania.

Junamatkalla kotiin konduktööri muistuttaa joka asemalla ”Älkää unohtako mitään!” Taiteilija on ihan samaa mieltä.

“Nyt minä istun tyhjässä, kohta entisessä kodissani ja huokaan. Kohta sullon viimeiset pakaasini autoon ja ajan pois. Päivä on kaunis, melkein kuin huhtikuulta lainattua kauneutta. Aurinko tekee valomattoja tyhjälle pyökkiparketille”, Hannu Väisänen kirjoitti Facebook-postauksessaan helmikuun ensimmäisenä päivänä.

Entinen pappila, vanha talo sumuisen laakson harjanteella, liittyy sekin muistojen hämärään ketjuun, jota meripihkan värinen kristallilasi hennosti valaisee. Mutta sitä ennen kohotetaan pikarilla malja muistojen pysyvyydelle, jota Viisikon kaltaiset viisaat kirjat vaalivat.

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala. 2024. 200 s. https://www.siltalapublishing.fi/

 

Kontio & Warsta: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali

Naaliperhe on pelastettava!

Tomi Kontion elävä kerronta ja Elina Warstan ilmeikkäät piirrokset vievät jännittävälle seikkailulle Saamenmaahan lastenkirjassa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Tämänkin hyvän sadun tunnistaa siitä, että sen rivien väleissä piilee myös opetus.

            ”Rakkaus on paras koti”, sanon. ”Se kulkee aina mukana ja lämmittää.”

Reipas kymmenvuotias tyttö nimeltään Tiikeri on pitkän vonkaamisen jälkeen saanut vanhemmiltaan luvan ottaa ystävänsä mukaan lapinreissulle. Sillä ehdolla tosin, että nämä peseytyvät ennen junamatkaa. Tämä johtuu kenties siitä, että kaverit, Näätä, Kissa ja Koira, asuvat viihtyisässä merikontissa Vuosaaren satamassa.

Tuokion verran hämmästeltyäni outoa seurakuntaa Näätä-nimen takaa paljastuu vanhempi herra, joka kutsuu itseään leikillisesti ”puliukoksi”. Ainakin hän on sujauttanut reppuunsa lämmittävän ”yömyssyn” matkaevääksi. Hän osaa rakastaa kaikkia ja kaikkea.

Sutjakan kissan nimeltään Koira ei ole tarvinnut erikseen peseytyä, sillä se lipoo muutenkin turkkinsa puhtaaksi joka päivä. Tarinan minäkertojan rooli kuuluu itsestään selvästi hiukan resuisen oloiselle koiralle nimeltään Kissa. Senhän jo teoksen nimikin Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali (Teos) paljastaa. Palkitut tekijät ovat dokumentoineet hänen seikkailujaan jo kolmessa edellisessä kirjassaan.

Tomi Kontio on Suomen tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Minulle erityisen läheinen on hänen runokirjansa Tunturin luokse,rakkaan. Kontio on itse seikkaillut pohjoisen Lapin kiveliöillä ja kertonut kokemuksistaan ja tuntemuksistaan teoksessaan Erämailla.

Elina Warsta on arvostettu kuvittaja ja graafinen suunnittelija, jonka kirjagrafiikkaa on palkittu lukuisat kerrat Vuoden kaunein kirja -kilpailussa.

Elina Warstan ja Tomi Kontion kuvasi Heli Sorjonen.

Nyt kun sinunkaupat on tehty, ei kun reput selkään ja taipaleelle. Koira hyppää saman tien Näädän repun päälle, sillä kaupunkikissan anturoita ei ole luotu kivikkoisessa maastossa tarpomiseen.

Saanatunturin kesäinen luonto on lumonnut leirinuotiolla levähtävän nelikon. ”Minulla on kotoisa olo”, tuumaa Kissa. ”Tämä suuruus ja autius tuntuu niin hellältä ja lempeältä.” Näätä arvelee sen johtuvan siitä, että Kissan isä oli lapinkoira.

Vaeltajien rauha rikkoontuu, kun oranssilla silattu kuukkeli pyrähtää hädissään paikalle. ”Naaliperhe on pulassa. Iso punainen kettu aikoo vallata pesän, karkottaa isän, äidin ja neljä pientä pentua!” Tulisieluinen Tiikeri vihastuu: ”Miten törkeä suunnitelma, meidän on heti lähdettävä apuun.”

Seikkailua siivittävät luonteva sanailu, huumori, elämänviisaudet ja sanaleikit. Warstan tyylikkäiden piirrosten yksityiskohdat höystävät tarinaa. Niiden äärelle kannattaa pikkuväen kanssa pysähtyä ja upota tutkiskelemaan kuvia tarkemmin.

Kun nelivaljakko saapuu pesälle, sen suuaukon edessä toisiaan makaa punaturkkinen repolainen. ”Teen sinusta rosvopaistia mikäkin pesärosvo”, Tiikeri uhkaa. Kettu vain nauraa hekottaa moiselle uhkaukselle.

Näädällä on pitkän elämänkokemuksensa ansiosta paremmat psykologiset taidot. Se valistaa kettua, ettei se pärjää Lapin ankarassa talvessa ja maalaa ihanan kuvan etelän kaupungeista. Hän kertoo takapihoista, ravintoloiden roskakatoksista, lähiöiden hurmaavista cityketuista. Näätä on oivaltanut, että kettu on yksinäinen, sitä vaivaa rakkaudenkaipuu.

Lapinreissu päättyi onnellisesti ystävyyden merkeissä. Naaliperhe sai käpertyä rauhassa suvultaan perimänsä pesäkolon turvaan, kun kettu lähti jolkottamaan kohti etelää etsimään rakkautta ja tyylikästä citymimmiä. Nelikkomme seilasi tyytyväisenä unten maille uudet seikkailut mielessään.

Minut lennokas tarina sai ottamaan selvää naalista, kettua pienemmästä koiraeläimestä, jonka nimi saamenkielellä on njalla. Äärimmäisen uhanalaista naalia on viime vuosina nähty Suomessa liikkuvan vain parisenkymmentä yksilöä.

Kesällä 2022 tehtiin iloinen havainto, kun ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan naalin pesintä onnistui Suomessa. Varmaan urhean ja neuvokkaan nelikkomme ansiosta. Poikasten temmellys tallentui riistakameran kuvaan: 

https://wwf.fi/uutiset/2022/08/aarimmaisen-uhanalainen-naali-pesi-suomessa-kuvaan-tallentui-kolmen-poikasen-pesue/ Pesintä on sen jälkeen onnistunut kolmena vuonna peräkkäin.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Teos. 2024. 40 s. https://www.teos.fi/  

Guillaume Musso: Elämä on romaani

Kumpi on kirjailija, kumpi henkilöhahmo?

Ranskan suosituimman kirjailijan Guillaume Musson Elämä on romaani -teoksessa – trilleriksi naamioidussa sukelluksessa kirjoittamisen ytimeen – todellisuus ja fiktio kietoutuvat lumoavasti toisiinsa.

Selvitäkseen hengissä on kerrottava tarinoita.

                                                                 Umberto Eco, Edellisen päivän saari.

Umberto Econ lausahdus kuvaa oivallisesti Guillaume Musson hengästyttävää, yllätyksiä pursuavaa Elämä on romaani-teosta (Siltala). Dekkareiden ystäville se tarjoaa polveilevan juonen, jota seuratessa on pideltävä sivuista tiukasti kiinni, jottei putoa kyydistä. Meille kaunon harrastajille se avaa tämän ohella tirkistysluukun kirjailijan työhön ja mielenmaisemaan.

Kissa ja hiiri -leikki lukijan kanssa käynnistyy menestyneen, salaperäisen kirjailijan Flora Conwayn kuvatessa mysteeriä, joka sai alkunsa syksyllä 2010. Hän leikki piilosta 3-vuotiaan tyttärensä kanssa Brooklynin loft-asunnossaan. Kun Carrie katoaa salaperäisesti, Floran maailma romahtaa.

Kuvaan astuvat rikostutkija Mark Rutelli ja Floran kustantaja Fantine de Vilatte. Musso suuntaa luuppinsa todellisuuteen, mutta kyseenalaistaa saman tien sen tarjoaman ”totuuden”. 

Alan jo tässä vaiheessa epäillä, että minua vedätetään, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei se haittaa, sillä nautin tarinan mielikuvitusta ruokkivista yllättävistä käänteistä täysin siemauksin.

Tarinan kertoja vaihtuu, kun Floran tilalle astuu Pariisissa asuva, hänkin maineikas kirjailija Romain Ozorski, joka saattaa aavistaa, mitä Carrielle on tapahtunut. Romain on uppoutunut työhönsä niin täysillä, että hänen henkilökohtainen elämänsä on kärsinyt kohtalokkain seurauksin.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan olen joka aamu käynnistänyt tietokoneeni, avannut tekstinkäsittelyohjelman ja jättänyt maailman keskinkertaisuuden paetakseni rinnakkaiselämiini.

John Irving komppaa Garpin maailman syövereistä: ”Hän oli jo pitkään ollut onnellinen omassa mielikuvitusmaailmassaan.” Muidenkin tunnettujen kirjailijoiden lausahdukset siivittävät tarinaa. Aina niistäkään ei ole apua, sillä Romain on pahemman kerran jumittunut tekeillä olevan romaaninsa kriittiseen vaiheeseen.

Kaiken lisäksi hän on kadottamassa itsensä käsikirjoitukseensa. Voiko kirjailijan suhde henkilöhahmoihin mennä liian pitkälle? Mitä siitä seuraa? Todellisuuden ja fiktion raja hämärtyy hämärtymistään. Lukiessa alan itsekin tuntea olevani Musson romaanin sivuhenkilö, jota hän mielensä mukaan harhauttaa.

Guillaume Musso on pitkään ollut
Ranskan suosituin ja menestynein kirjailija. 
Kuva: Emanuele Scorcelletti

Musso kirjoittaa niin suvereenisti, että joudun tuon tuosta muistuttamaan itseäni, että tämä on vain fiktiota fiktiossa. Hän on upottanut itsensäkin temmellykseen lainaamalla Romainille omia piirteitään. Musson lailla Romaininkin kirjoja on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita.

Nyt elämä kuitenkin kolhii Romainia. Hän pakenee julmaa todellisuutta avaamalla läppärinsä kannen, oven tuntemattomaan maailmaan, omaan mielikuvitukseensa. Kuuntelee näppäimistön rauhoittavaa ääntä: Pehmeää, lähes melodista ropinaa. Vapauden ääntä.

Toisaalta, kuten Florakin tietää, romaanin kirjoittaminen vaatii uppoamista oman itsensä syövereihin, pimeään paikkaan. Siellä ovat kaikki huimapäisimmät ideat, äkilliset välähdykset, henkilöhahmojen sielut, luovuuden kipinät. Mutta se on myös vihamielinen kaivo, josta palaaminen vahingoittumattomana vaatii voimia.

Romaanin loppusuoran jo häämöttäessä arvaan, että edessäni on vielä monta yllätystä. Olin oikeassa. Rakkaus ei toistaiseksi ole onnistunut pysyttelemään nopeasti kiitävän tarinan kintereillä. Vauhdin vähitellen hidastuessa sekin kapuaa kyytiin, Shakespearen siunaamana: ”Rakkaus, mi meitä seuraa, vaivamme on joskus, mut silti sitä kiitämme, sill’ onhan se rakkaus.”

Rakkaus on kokenut kolhuja Romainin lailla, mutta tietää saman minkä hän: fiktion kirjoittaminen on kapinointia todellisuuden vääjäämättömyyttä vastaan. Aivan kuten rakkaus. Tähän filosofointiin Henry Miller tuhahtaa:

”Mitä varten kirjat muka ovat, jos eivät siksi, että ne kuljettavat meidät lähemmäksi elämää, saavat meidät nauttimaan siitä ahnaammin?”

Olen samaa mieltä, mutta nyt olen kuitenkin jäänyt pohtimaan Elämä on romaanin herättämää piinaavaa kysymystä: kumpi, Flora vai Romain, on luoja kumpi hänen luomuksensa? Guillaume Musso kohottaa hartioitaan, hänellä ei ole mitään lisättävää.

Sitten napsautan sormiani ja katoan iltahämärään. Kuin mikäkin taikuri.

Guillaume Musso: Elämä on romaani

(La vie est un roman). Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen.

Siltala. 2024. 237 s. https://www.siltalapublishing.fi/

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa

Arvaamattoman ilmaston armoilla

 Vaeltelu lähiluonnossa sitä tarkkaillen ja kuvaten inspiroivat Jarmo Lehtisen tallentamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan esseistiseen valokuvateokseen Kahdeksan vuodenaikaa.

Niin kauan kuin sävyt säilyvät, niin pimiössä kemikaalialtaista nousevilla kuitupapereilla kuin mielessämme, meillä on mahdollisuuksia.

Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan yhtä sekaisin kuin elementit Jarmo Lehtisen teoksen Kahdeksan vuodenaikaa (Bokeh) kansikuvassa. 

Tosin vahinkolaukauksena syntynyt kuva toimii hienosti niin sommittelultaan, sävyiltään kuin tunnelmaltaan.

Kuvaa luulisi kaksoisvalotuksella luoduksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Hernesaaren jättömaan särkyneen lasin palaset vain innostuivat loihtimaan Lehtisen siluetin ympärille jännittävän kollaasin.

Uransa viestinnän ja journalismin parissa tehnyttä nykyistä harrastelijakirjailijaa ja -valokuvaajaa eivät jännitys eivätkä spektaakkelit kuitenkaan kiinnosta. Lehtinen kaipaa maisemaan ennakoitavuutta ja jatkuvuutta.

Niinpä hän on kuvannut kirjansa pienoisesseiden ja mietelmien tunnelmaan sopivia ”paikallaan pysyviä, elämää hitaasti sykkiviä ja rauhallisesti tihkuvia” mustavalkokuvia. Kun värit loistavat poissaolollaan, jäljelle jää harmaan sävyjä.  Silloin ”todellisuus näyttää hieman tylsemmältä ja vähän ennustettavammalta, armollisemmalta”, hän kirjoittaa.

Lehtinen ehdottaa, että sävyjä kannattaisi viljellä muidenkin kuin vain valokuvaajien. Pikimustan ja vitivalkoisen väliltä löytyy lukemattomia harmaan sävyjä myös ajatuksiin ja puheisiin. Tätä kannattaa harkita, sillä: ”Sävyissä on kohtuullisuutta ja lohtua.” Kenties ne tarjoaisivat uusia näkökulmia monenlaisiin asioihin ja mielipiteisiin.

Jarmo Lehtiseen minut tutustutti joitakin vuosia sitten persoonallinen Gottfried, puhdasrotuinen seropi (sekarotuinen piski). Parivaljakko parantaa maailmaa sympaattisessa teoksessaan KeskustelujaGottfried-koiran kanssa. ( https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/08/koira-ja-sen-ihminen-filosofoivat.html ) . Heidän pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkänsä keskeytyivät tuon tuosta hyväksyviin nyökyttelyihini ja naurunpyrskähdyksiin.

Rissografilla painetut kuvat muistuttavat 
grafiikan vedoksia.

Vaellellessaan klassikkokamera kaulassa lähimaisemissa poikkeukselliset sääilmiöt saivat Lehtisen pohtimaan, mitä vuodenajat oikeastaan merkitsivät? Ihminen keksi nimittää vaihtuvia säätiloja neljäksi vuodenajaksi ja antoi niille nimet. Kalenteri kaappasi ne saman tien kansiensa väliin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ilmiöiden seurauksena vuodenajat eivät kuitenkaan enää suostu entiseen marssijärjestykseen vaan tuuppivat toisiaan ja lipuvat toistensa päälle. Lehtisen mielestä ne tarvitsevat apuvoimia, kumppaneita, joiden avulla arvaamattomaksi käynyttä todellisuutta voisi paremmin luonnehtia.

Ilmansuuntia on kahdeksan, mikseipä siis myös vuodenaikoja, tuumi Lehtinen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Hänen keksimänsä neljä uudissanaa pujahtivat sulavasti vuodenaikojen rivistöön. Ne antavat lisää vapausasteita tuntemuksillemme: talvi, TUISKI, kevät, SULAVA, kesä, KYPSÖ, syksy, HARMO.

Mutta riittääkö edes kahdeksan koplakaan luonnehtimaan kokemuksiamme tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos entisestään riehaantuu? Tunkeeko se tukehduttavalla paahteellaan listaan vielä yhdeksännen, ilmastoidun vuodenajan, jolloin ulos ei ole menemistä. Ehdotan tälle mustalle lampaalle nimeä ILMO ja sijoitan sen kesän ja KYPSÖn väliin.

Jarmo Lehtinen esittelee teostaan. Taustalla hänen kaksoisvalotuksella loihtimansa kuva,
jossa Linnanmäki on huvitellut laskemalla mäkeä alas. Kuva: Hannele Salminen.

Onko ilmastonmuutos karannut jo niin pitkälle, ettemme enää saa sitä kiinni? Olemmeko heränneet liian myöhään, vai olemmeko vielä edes heränneet? Näitä kysymyksiä pohtiessaan Lehtinen suree, millaisen perinnön me jätämme: avohakkuita, ojitettuja soita, luontokatoa, aavikoituneita alueita, hirmumyrskyjä, tulvia, sukupuuttoon kuolevia eläinlajeja.

Me tuhoamme jälkipolvien tulevaisuutta itsekkyydellämme, ahneudellamme ja lyhytnäköisyydellämme. Meillä ei ole siihen lupaa, sillä: Toivottavasti jäljissämme kulkee toisia, pieniä ja vielä syntymättömiä, joilla on oikeus jättää omat jälkensä, pienten varpaiden täplittämät.

Meidän on kannettava vastuumme ja tartuttava toimeen, vaikka se vaatii mukavuudenhalustamme ja etuoikeuksistamme tinkimistä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä viimeinen raja lähestyy uhkaavasti. Lehtinen on kuitenkin toiveikas: Mielikuvituksensa ansiosta ihminen saattaa kyetä ainoana lajina ratkaisemaan ongelmat, jotka se ainoana lajina on kyennyt luomaan.

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh, 2024. 40 s. Numeroituja teoksia on myytävänä Bokeh-kaupassa: https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/. https://bokeheditions.fi/

Kahdeksan vuodenaikaa on julkaisuprojekti Bokehin ensimmäinen risografilla, https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedekeskiviikko/risografia-eli-soijamusteen-charmi, painettu julkaisu. ”Rison karkea rasteri ja syvä musta ottivat kuvista jotain olennaista pois, mutta samalla kuvat saivat uuden ilmeen, jonka turvin ne ”pärjäävät” painotuotteessa”, toteaa Antti Nylén.

 

Kuistiala & Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin

”Venäjälle ei saa antaa periksi”

 Palkitulla toimittajalla Arja Paanasella on porttikielto Venäjälle. Ja hyvästä syystä. Hän on paljastanut Kremlin häikäilemätöntä peliä yli 30 vuoden ajan. Toivottavasti teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin avaa viimeisenkin myötäilijän silmät näkemään miten vaarallinen naapuristamme on tullut.

Mitä enemmän Venäjä rappeutuu, sitä aggressiivisempi se on ja sitä valmiimpi ottamaan riskejä pitääkseen kiinni niistä imperiumin jäänteistä, joita sillä vielä on.

                                                                  Pekka Toveri, Euroopan parlamentin jäsen                                 

Arja Paananen on asunut toistakymmentä vuotta Venäjällä, seurannut niin maan politiikkaa kuin ihmisten arkea ja kirjoittanut sieltä lukemattomia artikkeleja.

 Hänen yhdessä toimittaja Anu Kuistialan kanssa kirjoittamansa, valokuvin varustettu teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin (Docendo) saa lukijan haukkomaan henkeään järkytyksestä.

Paanasen omista kokemuksista, dokumenteista, haastatteluista ja asiantuntijoiden artikkeleista koostuva teos avaa hyytävän näkymän Neuvostoliitosta Venäjäksi muuntuneeseen mafiavaltioon. 

Olinhan minäkin tiennyt millä mallilla Venäjällä mennään, mutta Paanasen silmin katsottuna tilanteen katastrofaalisuus paljastui koko julmuudessaan.

Paananen muistelee alkuaikojaan toimittajana Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa vielä lämmöllä. Venäläinen mentaliteetti alkoi tuolloin tulla pikku hiljaa tutuksi. Miksi ihmeessä Moskovan torilla myytiin loppuun palaneita hehkulamppuja? hän kummasteli. Neuvostoihmiselle vastaus oli päivänselvä: Koska työpaikalla voi irrottaa toimivan lampun ja kiertää palaneen tilalle.

Johdannossaan Ihmisten hengellä ei ole mitään väliä hän kirjoittaa Dubrovka-teatterissa tapahtuneesta kaappaajien kaasuttamisesta siviiliuhreista piittaamatta lokakuussa 2002. Traaginen tapaus paljasti hänelle Venäjän johdon todelliset kasvot. Tšetšeeniterroristien lisäksi Venäjän erikoisjoukkojen myrkkykaasuun menehtyi yli sata pankkivankia.

Kaasuun olisi ollut vasta-aine ja uhrit olisi voitu pelastaa, jos olisi kerrottu, mistä kaasusta oli kyse. Näin ei kuitenkaan tehty, sillä Putinin mukaan myrkkykaasu oli ”vaaratonta”, ja yli sata panttivankia menehtyi yllättäen ”kroonisiin sairauksiin”.

Vladimir Putin Sauli Niinistön vieraana Kultarannassa kesä-
kuussa 2013. Miesten eleet ja ilmeet ovat paljonpuhuvat.
Kuva: Mauri Ratilainen

Putinin henkilökulttia alettiin määrätietoisesti rakentaa vuonna 1999, kun hänet nimitettiin pääministeriksi. Se selittää, miten valjusta, pälyilevästä hiirulaisesta, KGB:n entisestä agentista leivottiin Pirkko Saision sanoin viemärirotta, venäläisten ihailema julma diktaattori.

Viemärirotta vapisee bunkkerissaan, vaikka hänen turvakseen on palkattu vähintään 7,5 miljoonaa ihmistä. He ovat levittäytyneet kuin syöpä venäläiseen yhteiskuntaan niin kansalliskaartiin, puolustusministeriöön, poliisiin, yksityisarmeijoihin kuin syyttäjänvirastoon. Heitä voi bongata myös Junarmija-nuorisoarmeijasta sekä Kremliä tukevista moottoripyöräjengeistä.

Niin Putinin kuin hänen lähipiirinsä manööverit eivät kestä päivänvaloa, joten kukaan ei keikuta venettä, muutoin hän molskahtaa itsekin uppoavan laivan mukana. Opposition edustajat vaiennetaan tehokkaasti. Heidät tuomitaan ”länsimaisina agentteina” tekaistujen syytösten perusteella vankilaan. He putoilevat ikkunoista, heidät myrkytetään teehen tai kalsareihin ujutetulla myrkyllä.

Artikkelissaan Venäjän täydellinen kyynisyys on hyytävää Suomen Moskovan-suurlähettiläs vuosina 2012–2016 toiminut Hannu Himanen toteaa lännen olleen pitkään oman ajattelunsa vanki. Hänen mukaansa:

Erityisesti suomalainen piirre on usko siihen, että jos emme ärsytä toista, hän on meille suopeampi. Venäläinen näkökulma on toisenlainen: hyssyttelyä, hiljaa oloa ja myötäilyä pidetään heikkouden merkkinä.

Hänen ennustuksensa Venäjän tulevaisuudesta on pessimistinen: ”Kun yhdistetään tiedustelupalvelu, turvallisuuspalvelu, korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus, tulevaisuus näyttää synkältä.”

Neuvostolapset totutettiin pienestä pitäen sotaleikkeihin.
Poika leikki lentokoneen pienoismallilla Ukrainan Donetskissa
huhtikuussa 1991. Kuva: Mauri Ratilainen

Paananen ei voi olla ihmettelemättä, miten täysin poskettomat valheet uppoavat venäläisiin kuin veitsi voihin. Häikäilemättömiä heittoja piisaa: ”Ukrainan natsit ja narkomaanit, yksinomaan venäläisiä vastaan tehoavaa etnistä bioasetta kehittelevät Yhdysvaltain laboratoriot Ukrainassa.”

Kaiken potaskan kruunaa väite: ”Ukrainan sodan taustalla on Washingtonin ovela suunnitelma slaavikansojen tappamisesta, kun venäläiset ja ukrainalaiset usutetaan sotimaan keskenään.”

”Olen kuullut kaikki edellä esitetyt väitteet järjissään olevien venäläisten suusta”, Paananen kirjoittaa. Kenties alamaiset on sokaissut mantra, jota Venäjän propaganda taukoamatta toistaa: kaikki ongelmat ovat Yhdysvaltojen ja lännen syytä.

Arja Paananen on saanut kolme kertaa
Suuren Journalistipalkinnon. Keväällä 2024
hänet valittiin Vuoden journalaistiksi.
Kuva: Mauri Ratilainen

Meidän on siis sinniteltävä viemärirotan ja hänen vasalliensa informaatio- ja hybridivaikutusten syövereissä jatkossakin. Itämerellä kaapelit katkeilevat, ja palvelunestohyökkäykset yhteiskunnassamme lisääntyvät. Muinaiseen sinisilmäisyyteen ja vaikenemiseen meillä ei enää ole varaa.

Artikkelissaan Olemme itse syöttäneet tätä hirviötä kenraalimajuri evp. Pekka Toveri ennustaa: ”Venäjä on kymmenen vuoden päästäkin aggressiivinen ja autoritäärinen valtio, joka pyrkii horjuttamaan länttä.”

Surullinen ennustus saa vahvistusta Paanasen haastattelemilta venäläisiltä. ”Minä olen politiikan ulkopuolella” vastasivat venäläiset, kun Paananen kysyi, mitä mieltä he nykytilanteesta olivat. 

Vauraita moskovalaisia ja pietarilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä heitä ei passiteta Ukrainan ”erikoisoperaation” kurimukseen.Heitä, joita kiinnostaa ja jotka haluaisivat rakentaa toisenlaisen, laillisuuteen perustuvan demokraattisen yhteiskunnan on tapettu tai vangittu. 

He ovat paenneet maasta tai he vaikenevat pelätessään henkensä tai omaistensa hengen puolesta. Pelottavinta on, että tällä hetkellä suuri (suurin?) osa venäläisistä kannattaa arkkipiispa Kirillin siunaamaa ”pyhää sotaa” Ukrainassa

Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tämän Arja Paananen on saanut todeta Venäjällä moneen kertaan. Niinpä hän ei ihmettelisi, mikäli venäläiset ”alkaisivat jonain päivänä kertoa tarinaa, jonka mukaan Putinkin oli lännen salainen agentti Venäjän tuhoamiseksi.” Kunhan tuo aika naapurissamme toivottavasti joskus koittaa. Siihen saakka meidän on varauduttava pahimpaan.

 Anu Kuistiala & Arja Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo. 2024. 367 s. https://docendo.fi/

Markku Pääskynen: Elektra

”Onni on toisilla toisen kokoinen”

 Markku Pääskynen on päivittänyt antiikin myytin ja kirjoittanut sille uuden tulkinnan romaanissaan Elektra. Savolaisiin maisemiin sijoitettu koukuttava tarina kuvaa ihmisen kasvua omaksi itsekseen, ponnisteluja vapautua suvun painolastista ja katkaista koston kierre.  

Mistä puhuisimme osuvammin kuin vanhemmiltamme perityistä kärsimyksistä?

                                                                               Aiskhylos: Hautauhrintuojat                                      

Markku Pääskynen tunnetaan kaunokirjallisen proosan taiturina, joka teos teokselta tarjoaa lukuelämyksen, jossa esirippu aukenee, suomut putoavat lukijan silmiltä, ja todellisuuden monimuotoiset kasvot paljastuvat arjen naamion takaa.

Romaanissaan Hyvä ihminen (2018) hän pohti kielen mahdollisuuksia kuvata todellisuutta. Teoksessa Aurinko ei liiku (2020)) pyrittiin todellisuuden tuolle puolen, ulottuvuuksiin, joita aistimme eivät tavoita. Niin kaunis on maa -romaanissa (2023) etsittiin vastausta kysymykseen, miten elää hyvin?

Samaan kysymykseen Pääskynen palaa uusimmassa, tänä vuonna Savonia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Elektrassa (Tammi). Romaaninsa jälkisanoissa hän kertoo halunneensa kuvata uusin silmin kreikkalaista myyttikokonaisuutta, joka kertoo Atreuksen mahtisuvun dramaattisista vaiheista.

Pääskynen on valinnut päähenkilökseen ja kertojakseen Klytaimestran ja Agamemnonin tyttären Elektran. Päivitetyssä versiossa heitä edustavat Kyllikki, Algot ja Erika. Autereen kartanossa Mikkelin lähistöllä asuu myös Eerikan nuorempi veli Osmo (Orestes) ja hetken aikaa taapero Iita (Ifigineia).

Ja näin sukudraama alkaa. Elämämme olisi mennyt hyvin jos isä ei olisi ajanut Iitan ylitse. Elämämme olisi sujunut paremmin jos sedän vaimo ei olisi karannut rakastajansa kanssa. Tästä pyörähtää käyntiin rahan ja vallanhimon voitelema karuselli. Vauhdin takaavat vehkeilyt ja valheet, petokset ja pettämiset.

Kyydistä putoavat Iita heti alussa ja Algot vähän myöhemmin. Kohtalokkain seurauksin. Iitan kuolema oli tapaturma, joka särki Kylliki-äidin palasiksi, jotka eivät enää löytäneet omaa paikkaansa, muuttivat hänet tyranniksi.

Erikan ja Osmon lapsuus katoaa usvaan, painajaiseen, katkeroituneen Kyllikin lyöntien ja tukkapöllyjen säestyksellä. Kartanoon pesiytynyt, Kyllikkiä kosiskeleva tyhjäntoimittaja Aukusti (Aigisthos) lisää pökköä pesään. Pariskunta juopottelee, juhlii ja vehkeilee minkä kerkiää. Musta pilvi on kietonut Autereen kartanon julmaan syleilyynsä.

Erikan maailma on pienentynyt isän ja Iidan kuoleman jälkeen. Kun vielä tuskainen, ahdistunut Ossi pakenee tilannetta Helsinkiin opiskelemaan, hän jää yksin. Aivan kuin olisi ennalta määrätty että minun olisi elettävä läpi tuo aikakausi ennen kuin voisin siirtyä uuteen.

Voimme harhailla pitkään sumussa, kunnes tulee hetki, jolloin näemme kirkkaammin. Myrskyn salamoiden välähdellessä Erika oivaltaa, millä tavalla halusin elää, millaisesta kulmasta halusin nähdä luonnon, kasvit ja eläimet. … Maa oli pieni ja hauras pallo lapsen kädessä, ja tuota julmaa ja ahnetta lasta kutsuttiin ihmiskunnaksi.

Markku Pääskysen teokset ovat saaneet 
lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia.
Kuva: Veikko Somerpuro

Markku Pääskynen omaa taidon tehdä tarkkoja havaintoja, nähdä ihmismieleen, tulkita sen aivoituksia ja tuntemuksia lukijalle. Hänen johtopäätöksensä kiemurtelevat kuin humaani elämänlanka rivien väleissä.

Kun Kyllikki ja Aukusti elostelevat, mellastavat ja leveilevät Algotilta jääneillä rahoilla, Erika noudattaa isän ohjetta. Jokainen päivä voi tuoda tullessaan jotain uutta elämään. Jokainen pikkuseikka voi tuoda tullessaan suuren ilon. 

Valmistaessaan itselleen minestronekeittoa Erika tuumaa "onni on toisilla toisen kokoinen" jatkaessaan porkkanoiden kuorimista.

Elektran kerronnan rytmistä syntyy hetkittäin omanlaistaan proosarunoa. Pysyttelin talon toisessa päässä, minä olin varjo, olin hiljainen varjo, olin hiljainen varjo omassa kodissani.  Toistot punovat osaltaan tarinan monisilmäistä verkkoa, koukuttavat lukijan osaksi tarinaa.

Draama lisää matkalla volyymiaan kuin vimmaisena massaansa kasvattava lumipallo, muuttuu lähes trilleriksi. Erikalle aukenee onneksi pakotie tilanteesta, pääsykoekirjat. Kirjat suojelivat minua todelliselta maailmalta ja toivat tilalle vapaan avaruuden, ja sen hetkinen todellinen maailmani, siltä olisin mieluusti sulkenut silmäni ja korvani kokonaan.

Algot tahkosi rahaa 1970-luvulla myymällä firmansa Oy Elektra Ab:n valmistamia oskilloskooppeja Neuvostoliittoon. Markku Pääskysen Elektra antaa näkymättömille universaaleille värähdyksille, tunteille, pettymyksille ja toiveille, oskilloskoopin lailla näkyvän muodon komeasti.

Markku Pääskynen: Elektra. Tammi. 2024. 208 s.

Maisku Myllymäki: Valvoja

”Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua”

Maisku Myllymäen nautittavan moni-ilmeinen romaani Valvoja valtaa lukijan aistit kuin omanlaisensa kirjallinen performanssi. Somen, taiteen ja hullun rakkauden piirileikissä kyytiä saavat niin nykymeno, museoinstituutio kuin itsepetokseen sortuvat ihmiset.

Päätin, että olin vain ymmärtänyt jotain väärin. Kaikelle oli varmaan olemassa selitys, ja jos ei ollut, keksisin sellaisen itse.

Maisku Myllymäki vakuutti jo esikoisteoksellaan Holly, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2021. Jäin tuolloin uteliaan innostuneena odottamaan sille jatkoa. 

Odotus ei ollut turha, sillä uudessa romaanissaan Valvoja (WSOY) hän luo jälleen psykologisesti oivaltavan tragikoomisen tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Holly muistutti kamarinäytelmää, jossa estradina toimi rapistunut kartano meren yksinäisellä saarella. Samanlaisen suljetun tapahtumapaikan Myllymäki luo Valvojaan. Sen päähenkilö, minäkertoja Maia, viettää päivänsä yhtenä taidemuseon salien valvojana.

Hän kokee katselevansa eräänlaista näytelmää tarkkaillessaan salissa teosten lomassa vaeltelevia ihmisiä, heidän eleitään ja ilmeitään. Hänestä vaikuttaa siltä, että monelle heistä selfie teoksen äärellä on taidekokemusta tärkeämpää.

Maia kuuntelee myös vierailijoiden keskustelunpätkiä. Koska saleihin kuljetaan museokaupan kautta, ei ole ihme, että tällainenkin lausahdus osuu Maian korviin: Näyttikö tämä sinustakin kauniimmalta siinä hiirimatossa?

Yhdenpäivän romaanissa on meneillään Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttelyn viimeinen aukiolopäivä. Sen kahdeksan tunnin aikana Maian mielessä lipuu kuin kavalkadina muistoja kahdeksan kuukautta kestäneen näyttelyn ajalta.

Niiden keskipisteenä pörrää epäluotettava, itsekäs, mutta niin ihana Peter, johon Maia tutustui näyttelyn avajaisissa. He alkavat seurustella, ja Peteristä tulee kaikessa arvaamattomuudessaan Maialle pakkomielle: hänessä oli loputtomasti kerroksia, joiden kuorimista voisin jatkaa ikuisesti.

Maia on valvoja paitsi ammatiltaan myös unettomuutensa vuoksi. Hän kaipaa vierelleen toisen ihmisen lämpöä saadakseen unta. Toisin sanoen hän himoitsee sänkyynsä Peteriä. Mutta useimmiten mies luuhaa ties missä, joten Maia alkaa valvoa hänen menojaan ja kavereitaan somessa.

Näistä aineksista Myllymäki keittää herkullisen sopan, jonka sattumat tarjoavat lukijalle monenlaista pureskeltavaa. Kuvataiteenharrastajien iloksi keitoksessa on mausteena kuuluisia kuvataiteilijoita, heidän lausumiaan ja teoksiaan, tarinan käänteisiin sopivissa tilanteissa.

Kun Peter ei tunnu ymmärtävän eikä välittävän kuvataiteesta tuon taivaallista Mia muistaa kuvanveistäjä Camille Claudelin sanat, jotka tämä kirjoitti opettajalleen Auguste Rodinille: Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua. Onneton rakkaussuhde Rodinin kanssa päätti Claudelin lupaavan uran.

Maia ei aio suostua Claudelin kohtaloon vaan aikoo korjata Peterissä ilmenneet puutteet. Hän haluaa muovata Peterin kuin veistoksen mieleisekseen ideaaliksi. Kuvanveistäjä Klara puolestaan veistää kivestä teosta nimeltä Ideaali naisten saliin asetetussa läpinäkyvässä lasikopissa näyttelyn aikana. Näin hän suorittaa samalla eräänlaista performanssia.

Maisku Myllymäki on Helsingissä asuva kirjailija
ja filosofin maisteri. Kuva: Tomi Reunanen

Taidemaailman visionäärien mielestä museoihin on tuotava tämänkaltaista pöhinää, tapahtumia ja osallistavaa tekemistä. He eivät usko, että nopeatempoisen someajan ihmisille riittää enää hiljainen syventyminen taideteosten äärellä. Sehän vaatii aikaa ja keskittymistä, syvemmälle katsomista ja tunteita.

Onneksi on vielä heitä, jotka suorastaan ihastuvat teoksiin. Ilmiötä, patsaisiin kohdistuvaa halua, kutsutaan agalmatofiliaksi. Maia näkee, miten nuori, kalpea mies saapuu salin hämärään ja salamarakastuu marmoriin veistettyyn, haarojaan levittelevään hekumalliseen faunipatsaaseen.

Mies ei voi olla hivelemättä faunin vatsalihaksia sormenpäillään. Teoksiin ei tietenkään saa koskea, mutta Maia päättää tällä kertaa toisin, sillä tällaisina harvinaisina hetkinä taide herää eloon. He näyttävät hyvältä yhdessä. En halua, enkä aio kieltää heiltä tätä hetkeä.

Klara, kuin vangittuna yhteen Louise Bourgois’n Cells-installaation häkkiin, veistää päivä päivältä Ideaaliaan kohti olemattomuutta. Näyttelyn päättyessä siitä jää jäljelle vain kivensirpaleita lasikopin lattialle. Sillä eihän mitään ideaalia ole olemassa.

Jos emme koskaan tyydy tai hyväksy olemassa olevaa, lopputulos on, että kaikki se, mitä meillä oikeasti on, katoaa ja jäljelle jää vain tyhjät seinät.

Maialla olisi tästä opittavaa hänen korttitalonsa huojuessa. Valvojanpallillaan hän tarkkaili ihmisiä, näki ja oivalsi paljon. Mutta näkikö hän itsensä? jää lukijan pääteltäväksi. Maisku Myllymäki teki sen taas, loi herkullisen, psykologisesti tarkkanäköisen, viihdyttävän kirjallisen performanssin.  

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY. 2024. 302 s.