keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella

Hekumallisia säkeitä

Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia avaa tirkistelyaukkoja intohimon hämärään yli sadan runoilijan voimin.


Olet täyttänyt ruumiini tulella -antologian (WSOY) kaltaista teosta ei aiemmin ole Suomessa koottu. Kirjailija Sinikka Vuola teki melkoisen urakan käymällä läpi vuodesta 2000 vuoden 2017 alkuun julkaistut runot ja poimimalla niistä teemaan sopivia tekstejä. Toimituskuntaan hänen ohellaan kuuluivat Mikko Rouhiainen ja Anna-Riikka Carlson.

Kokoelma on varsin kattava, elävien runoilijoiden ikähaarukka ulottuu yhdeksänkymppisestä 1990-luvulla syntyneeseen. Kustantajia on mukana kolmisenkymmentä ja runoja lähes 240.

Kirja on kronologinen, jokaiselta ajanjakson vuodelta on mukana tekstejä. Muu ei olisikaan mahdollista, sillä eroottista ainesta on vaikea runoista pyydystää ja karsinoida, se vilahtelee milloin missäkin rivien välissä pulpahtaakseen jälleen riettaana pinnalle.

Tekstiensä perään runoilijoilla on ollut mahdollisuus kirjoittaa niihin saatevirkkeitä. Moni onkin avannut runojensa taustaa, syntyhetkeä, niiden eroottista luonnetta tai yleisesti kirjoittamisensa estetiikkaa. Heidän tarkoituksenaan ei ole tulkita runojaan, lukija tekee sen luonnollisesti ihan omillaan, mutta kiinnostavan lisän taustoitukset teokseen tuovat.

Sinkka Vuola Villa Kivessä.

J.K. Ihalainen, jonka runosta Ihosi alla kytevät sanat antologian nimi on poimittu, kertoo runonsa syntyneen hänen rakastuttuaan tulevaan vaimoonsa. ”Kirjoitin koko runon hänen alastomaan vartaloonsa, ja luin sen otsalampun valossa pertormancefestivaaleilla Kaapelitehtaalla vuonna 2000.

Runot luovat odottamattomia yhteyksiä asioiden välille, ja kuten Vuola esipuheessaan toteaa, ne eivät useinkaan sano sanottavaansa suoraan. Lukijan tehtäväksi jää antautua runon vietäväksi ja antaa mielikuvituksen täyttää rivien välit.

”Vaistot ovat vahvinta mitä meillä on, eikä tiede niitä valjasta”, Johanna Venho kommentoi runoaan kokoelmasta Ilman karttaa, jossa tuttuja asioita katsellaan uudesta vinkkelistä. ”Jäit koukkuun, paksu made, mätipussit vatsaontelossa. / Jäit geenikartan taipeeseen, niljaiseen poimuun. / Kiinni jäit. Ja uit vain himosi perässä

Aika aiheuttaa päänvaivaa monelle runoilijalle. ”Läheisyyden huuma muistuttaa ikuisuutta, mutta on samalla jo menetettyä”, kirjoittaa Marjaana Aumasto What a Bitch -runonsa saatteessa. ”Kello ei tikitä / aika ei vie, mikään ei saavuta.” Kai Niemisen hetki puolestaan venähtää ikuisuudeksi runossa Alan oppia. ”Hetket haihtuvat, tovit ja tuokiot, / mutta uusia tulee ja tämä pysyy”

Eroottisissa kohtaamisissa ajantaju hämärtyy monien muidenkin runoilijoiden säkeissä. ”Aika hämmentyy miettimään tehtäväänsä / hänen lähellään” todetaan Eira Stenbergin runossa kokoelmassa Siksi seurustelen varkaiden kanssa. Pentti Holapalle kohtaaminen on pelkkää preesensiä runossa Penetraatio. ”Oi valoisia öitä! Sanoinkuvaamaton kauneus makaa minut. / lietsoo limakalvoja ja tietoisuutta, naulitsee preesensiin.”

Satu Rautiaisen maalaus Kolibrien esitys.

Jos ajan suhde erotiikkaan onkin vähän hämärä, erotiikan luontosuhde puolestaan on ongelmaton. Runoissa nämä kumppanukset vaeltavat käsi kädessä. Talvi tarjoaa valkoisia lakanoita rakastavaisten maata, puu valuttaa vihreää hunajaa heidän päälleen.

Mainiosta antologiasta jäin kaipaamaan Erkka Filanderin ääntä Hesarin esikoiskirjapalkitusta Heräämisen valkea myrsky -teoksesta. Sen riemukkaat säkeet juhlivat ruumiillisuutta luonnon sylissä. ”Hän jakoi yökuuman ruumiinsa meren kanssa / antoi sen herkästi syttyville puille. / Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne väkeviksi / terälehtien rotkot sormia vasten / ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.”

Samaa eroottista iloa luonnon helmassa löytää Saila Susiluodon kokoelmasta Dogma. ”rakastan sinua, sinussa kaikkea / hahmoasi kultaisessa valossa kun ääriviivat sekoittuvat / ja onni on kuilun yllä tuoksuva silta

Nyt eroottinen runo lähentelee jo rakkausrunoa, eikä ihme, sillä niiden erotteleminen ei ole helppoa, vaikka kirjan toimituskunta totesikin osanneensa tehdä eron näiden välillä. Tomi Kontion runo kokoelmasta Ilman nimeä olisit valoa yhdistää genret suloisesti. ”Siinä on silmäsi, / siinä korvasi, nenäsi, häpysi. / Annan sinulle aukot tuulen soittaa, / minun tulla kuin jokin sävel.

Moni runoilija kokee myös kirjat ja kirjoittamisen eroottiseksi. ”Sinä olet esileikki ja leikki / Sinä olet esiripun takainen kuiskaaja mykkien ajatusten hetkellä / Sinä ole kirjanmerkki joka avaa oikean sivun / tarinan jatkuaKatriina Ranne kirjoittaa runossaan Sinä olet leikki

Ja toteaa aivan oikein, miten seksuaalisuus on yksi muodoista, joiden kautta aikuiset voivat säilyttää leikkisyyden elämässään. ”Maailmassa ei ole koskaan liikaa leikkiä.”

Siis leikki jatkukoon! Olet täyttänyt ruumiini tulella on mainio matkaopas intohimon hämärille sivupoluille.

Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella –
Eroottisen runouden antologia. WSOY, 2017, 375 s.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Pauli Sivonen ja Arja Maunuksela: Marita Liulia


”Multimedian kuningatar” tekee jo sitä, mikä on vasta tulossa

Maria Liulia on yksi kansainvälisimmistä ja menestyneimmistä nykytaiteilijoistamme. Rajanylitykset ovat hänen taiteensa kantava voima.

Marita Liulian monipuolisesta urasta ja hänen taiteensa lähtökohdista kertova komeasti kuvitettu kirja Marita Liulia (Parvs) sopii oivalliseksi juhlakirjaksi Suomen viettäessä satavuotista taivaltaan, ja taiteilijan juhliessa kuusikymppisiään sekä neljälle vuosikymmenelle ulottuvaa taiteellista uraansa.

Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen kuvaa taiteilijan taivalta kaksivuotiaasta nivelreumaa sairastaneesta pikkutytöstä maailmalla ylistetyksi ”multimedian kuningattareksi”.

Toimittaja Arja Maunuksela on haastatellut taiteen monitoimijaa, jonka työskentelyä ovat ohjanneet niin halu oppia uutta kuin synnynnäinen lahjakkuus ja intohimo, joita ilman ei nousta taiteen huipulle.

Samalla teos tarjoaa pitkittäisleikkauksen siihen, miten taide karkasi kehyksistään taiteilijoiden ottaessa käyttöönsä tekniikan kehityksen tarjoamat uudet välineet ja estradit. Liulia itse on työskennellyt maalauksen, valokuvan, installaation, videon, multimedian, kollaasin, graafisen suunnittelun, teatterin, kuunnelman, lyhytelokuvan, performanssin ja tanssin parissa. Peräti hengästyttävä lista.

Marita Liulia luo itselleen
roolin asuinen kulloisenkin
näyttelyn mukaisesti.
Liulia debytoi vuoden 1981 Nuorten näyttelyssä ja Ylioppilasteatterissa. Samaan aikaan hän työskenteli niin taiteilijana, teatterintekijänä kuin toimittajana ja valokuvaajana. Kunnes 1990-luvun tietotekniikkamurros vei hänet mennessään. ”Mä päätin nollata kaiken. Päätin aloittaa uudelleen kaiken, mitä ajattelen tai teen. Aloitin taas raivokkaan opiskelun.”  Tietokoneen ruudusta tuli hänelle uusi näyttämö, jolla esittää taidettaan.

Hän julkaisi useita vuorovaikutteisia multimediateoksia kuten Maire Gullichsenin elämäntyötä esitellen Mairen, mainonnan ihmiskuvaa käsitelleen Jackpotin ja naiseutta eri suunnilta tarkastelevan Ambitious Bitchin. Se ilmestyi myös CD-ROM-levynä, jonka saattoi hankkia kotitietokoneelleen.

Näyttelyissä Ambitious Bitchiin liittyvä tekniikka sai ylleen naisellisen polyesterihartsiveistoksen, jolla oli limaa jäljittelevä läpikuultava pinta. Materiaalivalinnalla Liulia viittasi Jean-Paul Sartren ajatukseen, että nainen olisi ”järjen tukahduttava limainen aukko”, kirjoittaa Sivonen. Näyttely kiersi maailmalla, se palkittiin ja siitä tuli myyntimenestys niin Suomessa kuin ulkomailla.

Kun suurten projektien rahoitus alkoi olla entistä hankalampaa, Liulia perusti oman tuotantoyhtiön Medeian. Sen puitteissa työstettiin paitsi taideprojekteja, suunniteltiin myös brändejä (kuten FILI, Teos ja Tero Saarinen Company), verkkosivustoja, multimediaa ja grafiikkaa.

Tero Saarinen, HUNT, 2002
Käsileikkauksen jälkeen oli epävarmaa, voisiko Liulia enää maalata tai käsitellä kameraa. Niinpä hän lähti käsi paketissa opiskelemaan digitaalista elokuvaa. Sen avulla syntyi muun ohessa tanssija Tero Saarisen kanssa yhteisprojekti HUNT.  

Siinä valkoisiin puettu tanssija on kangas, jolle taiteilija ”maalasi”, heijasti animaatiota. Esitys teki kulttuurihistoriaa kiertämällä 13 vuotta ympäri maailmaa.

Yhteiskuntatieteisiin keskittyneet aiheet saivat jäädä, kun Liulia alkoi tutkia henkisyyttä kahdessa suuressa projektissa. Kunnianhimoisesta kansainvälisestä hankkeesta Marita Liulia Tarot, syntyi kokonaine tuoteperhe. Tarot oli alkujaan 1400-luvulta peräisin oleva elämäntaitoja kehittävä peli, jonka 78 korttia Liulia modernisoi käyttämällä niiden malleina ystäviään ja sukulaisiaan.

Vaikka teosten muodot ovat vaihdelleet, Liulian keskeinen kiinnostuksen kohde on aina ollut ihminen. Oman näkemyksensä uskonnoista hän esitteli Choosing My Religion – Uskontoja jäljittämässä -projektissa, joka muodostui kiertävästä museonäyttelystä, verkkosivustosta ja projektin taustoja avaavasta kirjasta.

Viimeisen suuren projektin, Kultakausi, keskeisessä roolissa olivat suurikokoiset maalaukset ja valokuvat. Siihen liittyi myös Serlachius-museo Göstan näyttely ja samannminen kirja. Teoskokonaisuus on kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle, jossa ”tekemisen meininki” on aina ollut arvostettua. Projektin esittelyyn pääset napauttamalla tästä: Kultakausi.

Onko kultakausi tietty elämänvaihe vai voisiko sitä elää joka päivä, voisiko se olla elämänasenne? Marita Liulian jatkuva luomiskausi on kysymykseen itsestään selvä vastaus. “Minulta kysytään usein, miksei työhuoneellani ole yhtään vanhaa teosta, ei edes julisteita. Ne ovat arkistossa, mutta mina elän jo tulevaisuudessa.”

Pauli Sivonen ja Arja Maunuksela: Marita Liulia.
Serlachius-museot ja Parvs. 2017. 160 s. 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Mies joka halusi ottaa maapallon syliin

Satu Taskisen Lapset -romaanissa tulisieluinen ihminen kantaa murhetta maailman tilasta.

Tämä on kärsimyksen hetki, olkaamme itsellemme kilttejä”, lainaus Satu Taskisen uusimmasta romaanista Lapset (Teos) sopisi sen motoksi, sillä kärsimyksestä siinä on paljolti kyse. Mutta myös lohdusta ja rakkaudesta, vastuunkannosta ja vaatimuksesta elää oikein.

Niin, elää oikein ja inhimillisesti. Miten se olisi mahdollista? Sitä pohtii Navid, viisikymppinen luokanopettaja Wienistä. Hän päästää oudon hiljaiseksi käyneen luokkansa kotiin ennen aikojaan, sillä hänen on ehdittävä tyttärentyttärensä syntymäpäiville ja sitä ennen noudettava luomupuuvillasta valmistettu lahja.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta matkasta tulee kaikkea muuta. Taitavasti Taskinen rakentaa Navidin poukkoilevista ajatuksenpätkistä, jotka hyppelevät nykyhetken sattumuksista muistoihin ja rakentavat hänen maailmansa kuvaa, laajempaan moraaliseen pohdintaan. Kysymyksiin, joihin ei ole helppoja vastauksia, mutta joita on välttämätöntä kysyä.

Katumus painaa Navidin mieltä. Onko hän ollut liian ankara perheelleen, tuottanut itse kärsimystä, vaikka on pyrkinyt vain hyvään? Vaimo Sara on lähtenyt omille teilleen neljännesvuosisadan kestäneen avioliiton jälkeen. Ennen niin iloinen ja kevyt Sara muuttui.” Ajan myötä hän alkoi tulla surulliseksi, sellaiseksi kuin on wieniläisen hotellin hämärä aula, surullinen ja tunkkainen.”

Satu Taskinen on Wienissä asuva
kirjoittaja-kriitikko. Eskoisteos
Täydellinen paisti voitti Helsingin
Sanomien kirjallisuuspalkinnon.
 Kuva Stefan Bremer.
Lapsia on teoksessa useassa polvessa. Sara oli vanhempiensa hylkäämä orpo, joka ei koskaan toipunut kokemuksestaan. Navidin omat lapset reagoivat hänen ankariin vaatimuksiinsa kumpikin omalla tavallaan.

Martha on käpertynyt omaan pieneen perhepiiriinsä ja sulkenut muun maailman ulkopuolelle, Danielasta puolestaan sukeutui tuomitseva ”moraaliapostoli”, jolle lihansyönti, autoilu, matkustaminen ja kertakäyttötuotteet ovat rikos.

Taskinen on luonut Navidistaan uskottavan hahmon, häneen on helppo samaistua – ainakin hänen ajatuksiinsa. Hän haluaisi jakaa oppilailleenkin elämänohjeita: ”Tarttukaa ystäviin, kertokaa, näyttäkää sielunne, uskokaa itseenne. Etsikää totuutta. Totuuttanne.” Mutta aamun valjettua unettomien öiden aikeet hälvenevät, tuntuvat liian kulmikkailta ja suurilta, suuhun sopimattomilta.

Koko päivän Navidia on heikottanut, sillä hän on jo kuukauden verran luopunut asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Hän ei enää jaksa pitää huolta edes itsestään, miten sitten muistakaan. Hän vaeltaa ajatusten valtakunnassa, pohtii, mistä kaikki – niin paha kuin hyväkin – saa alkunsa.

Suurin piirtein näin hänen logiikkansa toimii: Jokaisen teon takana on ajatus ja jokaisen ajatuksen takana on tunne. Ja jokaisen tunteen takana on kehollinen kokemus tai muistikuva. ”Kivusta tulee viha ja vihasta pelko ja pelosta ja turhautumisesta ja vihasta ja kivusta yhdessä ase ja siitä surma.” Tämä toimii myös toisinpäin: Rakkaus ja lohdutus saavat kivun lievenemään.

Yrjö Veuron ehdotus Hämeen-
sillan veistoskilpaluun.

Niin yksinkertaista ja niin vaikeaa toteuttaa. Mutta Navidin yksinpuhelu pysäyttää lukijan edes miettimään mahdollisuuksia, uusia tapoja toimia. Katsomaan ensin ympärilleen avoimesti ja rehellisesti ja kääntymään sen jälkeen – omat näkökulmansa ja päähänpinttymänsä tiedostaen – itseensä. 

Kysymään, mitä minä voisin tehdä toisin tai enemmän, että muutos parempaan olisi mahdollinen.

 Satu Taskinen: Lapset. Teos. 2017. 296 s. 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Antti Vuori ja alitajunnan kuvat

Antti Vuori (1935–2014) oli taiteemme ”outolintu”, jonka fantasiamaailmaa voi nyt ihmetellä Taidesalongin hienossa muistonäyttelyssä. Juha Ilvaksen toimittama Antti Vuori – Elämän värit -taidekirja tempaa mukaan koloristin karnevaaliin.


On kuin sukeltaisi outoon maailmaan, sirkukseen tai kummaan kavalkadiin, kun astuu perinteikkääseen Taidesalonkiin Antti Vuoren muistonäyttelyyn. Sen on koonnut hänen pitkäaikainen galleristinsa Christina Bäcksbacka. Mukana on lähes viisikymmentä teosta – maalauksia ja veistoksia – taiteilijan uralta 1970-luvun lopulta vuoteen 2010.

Antti Vuori syntyi taiteilijaperheeseen ja vietti lapsuutensa Lauttasaaren maisemissa, jotka tuolloin muistuttivat enemmän maaseutua. Antin koulu ei sujunut, mutta taiteilu luisti sitäkin paremmin. Jo 12-vuotiaana hän voitti Suomen oppikoulujen ja seminaarien piirustus- ja maalauskilpailun. Voittoteos päätyi lastentaiteen museon kokoelmiin Chicagoon.

Taideakatemian koulussa Sam Vannin merkitys oli Vuorelle merkityksellisin, grafiikkaa opetti Tuulikki Pietilä. Monien luokkatovereidensa ohella Vuori lukeutui Maaliskuulaisiin, jotka informalismi vapautti akateemisen taiteen kahleista sukeltamaan alitajuntaan ja tuomaan sieltä mielikuvia kankaalle ikuistettaviksi.

Taidematkat maailmalle tutustuttivat niin Picasson, Kandinskyn, Matissen kuin Chagallin teoksiin, joiden vaikutteita voi aistia Vuoren viimeisimmistäkin töistä. Mutta hän on silti aivan omanlaisensa ”outolintu”, joita hän töissään usein maalasi eri muodoissa. Outolintu vuodelta 1968 voitti seuraavana vuonna Taidemaalariliiton 40-vuotisnäyttelyn palkinnon.

Rakastavaiset, 1988.

 Vuoren teoksissa kirmaavat mitä kummallisimmat oliot, eläimet ja ihmiset mielikuvien, matkojen, unien, sattuman ja intuition synnyttäminä. Teosten kertovat nimet antavat osvittaa niiden tulkintaan. Rakastavaisten (1988) punainenkin hehkuu niin että katsojaa kuumottaa. Mutta ennemminkin kuin lähteä teoksia tulkitsemaan, katsojan kannattaa upota niiden maailmaan, ja antaa tunnelman viedä mukanaan.

Sillä kuten taiteilija J.O. Mallander Elämän värit -teoksessa kirjoittaa: ”Vuori pysyy tietyn perusrunollisen elämänvoiman tuntumassa, jolla on kaikupohjaa ranskalaisessa surrealismissa ja Välimeren mytologioissa.” Ja ensimmäisenä tätä tunnelmaa on synnyttämässä väri; hehkuvat punaoranssit ja intensiiviset siniset, jotka silloin tällöin antavat tilaa pehmeille pastelliväreille.

Koralliriutta, 1994.

Mutta vaikka teoksia leimaa huumori ja ilottelu, melankolia on mukana tummina sävyinä, ristiriitoina. Omaa henkilöhistoriaakin kuvista löytyy. Onko kirjan kannen kuva Sirkusleijona, 2010, taiteilijan omakuva? Kokiko hän olevansa savannien kuningas, joka on pakotettu viihdyttämään katsojia sirkuksessa, vai kuningas, joka tuo katsojille iloa taiteellaan? Kenties molempia.

Taidesalonki oli Antti Vuoren taiteen keskeinen esittelypaikka, yksityisnäyttelyjä hän piti yli neljäkymmentä ja osallistui lukuisiin ryhmänäyttelyihin sekä koti- että ulkomailla. Hänen töitään on hankittu niin museoiden ja säätiöiden kokoelmiin kuin yksityiskoteihin.

Antti Vuori - 50 vuotta taiteilijana näyttelyssään
Taidesalongissa vuonna 2005. Kuva: Timo Kirves.

Viimeisen näyttelynsä yhteydessä Taidesalongissa vuonna 2010 taiteilija päätti tuottaa omakustantaneena kirjan taiteestaan. Komean teoksen on toimittanut Juha Ilvas, joka on laatinut teokseen laajan curriculum vitaen. Antti Vuori halusi kirjaan mukaan myös J.O. Mallanderin kirjoituksen Taidesalongin näyttelyluettelosta vuodelta 1985. Se ei tälläkään hetkellä ole päivääkään vanhentunut. Lainataan häntä vielä lopuksi.

Mielikuvitus on perhosen kaltainen – voit pyydystää perhosen, mutta et sen lentoa. Perhosen ajattelematon koreilu ei tietenkään palvele kenenkään järkevän ihmisen intressejä, mutta so what? Se viehättää ja viettelee kuitenkin. Juuri siksi, ehkä. Ja mehän haluamme tulla vietellyksi… Sitähän taide ja runous ovat parhaimmillaan.”

Juha Ilvas (toim): Antti Vuori – elämän värit. Antti Vuori.  2011. 132 s.
Antti Vuoren muistonäyttely Taidesalongissa (Bulevardi 3B) 10.5. saakka.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Miki Liukkonen: O

Pirstaloituneen aikamme taidokas analyysi

Miki Liukkonen teki sen, mitä jo pitkään on odotettu. Kirjoitti komean aikalaisromaanin O, ”yleispätevän tutkielman”, joka haarukoi myös historiaa kertoakseen, mitä on elää tässä ja nyt.

 ”Ainoa keino sanoa jotain on sanoa kaikki”, totesi Miki Liukkonen massiivisen (859 s) romaaninsa O (WSOY) julkistamisjuhlissa Cafe Ursulassa. Ja lisäsi, että kyseessä on lukijaystävällinen tiivistelmä alkujaan 1200-sivuisesta käsikirjoituksesta.

Parnassoon (2/2017) kirjoittamassaan manifestissa Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta hän toteaa, että suomalainen kirjallisuus on turvallista, mukavuudenhaluista ja epäkokeellista, ja että käsitys kokeellisuudestakin tuntuu vanhanaikaiselta. On tullut aika uudistaa suomalaista kirjallisuutta.

Tämän hetken suomalainen kirjallisuus on auttamatta etääntynyt maailmasta: se heijastelee vain itseään, ei maailmaa, todellisuutta. Se heijastelee kirjailijoiden käsitystä kirjallisuudesta, tai heidän käsitystään kirjallisuudesta, joka käsittelee todellisuutta.”

Miki Liukkonen (s. 1989 Oulussa) on Helsingissä asuva
 kirjailija, joka on aiemmin julkaissut kolme runokokoelmaa
 sekä Runeberg-palkintoehdokkaana olleen romaanin
 Lapset auringon alla (2013).
Reippaita väitteitä. Miten nuori kirjailija (s. 1989) huutoonsa vastaa? Kirjoittamalla hienon romaanin O, nykyhetkeä aidosti heijastelevan kaleidoskoopin, jossa Liukkonen toimii kuten kirjansa henkilö, teatteritiimin johtaja Jan Gade kehottaa: ”Tiimin tehtävä oli ottaa kaikki vastaan kaikissa muodoissa ja yrittää sitten sanoa siitä joitain.” Ja Liukkonen antaa henkilöidensä sanoa, myös päivänselvää ja typerää kaiken viisauden ohella.

Tästä runsauden sarvesta kirja sai nimensä, joka alkujaan oli Kehä. Mutta graafinen merkki O kuvaa paremmin sitä kaikkea syleilevää 360° näkökulmaa, jota Liukkonen romaanissaan käyttää. Sillä on teoksessa kaikkiaan 56 merkitystä, aurinkokin paahtaa valkoisen reiän taivaalle.  Siksi O tuntui Liukkosesta ainoalta järkevältä ja loogiselta nimeltä.

Romaanissa harhailee satakunta henkilöä, myös jo edesmenneitä, päähenkilöitä on kymmenkunta. Kertojan ohella tunnoistaan avautuu minä-muodossa fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W. Hänen olympialaisiin tähtäävällä uimaseurallaan on romaanissa merkittävä osuus. Varsinaista juonta teoksessa ei ole, vain juonenpätkiä, jotka sivuavat toisiaan, törmäävät ja ajautuvat erilleen kohdatakseen uudelleen.

Juoni on todellisuuden harhauttamista, ”hunaja-ansa”. Yritin olla mahdollisimman realistinen, en tarvitse siihen narratiivia. Elämä on turhauttavaa, kun asiat jäävät kesken. Jos lukija turhautuu, kun lause jää kesken, hän voi jatkaa sitä.

Valokuvataiteilija Simo Ristan kuvaama O
Stokkalla "puhkaisee aukon arjen yläpuolelle".
Mistään haahuilusta ei kuitenkaan ole kyse, ohjat ovat tiukasti Liukkosen hanskoissa. Kerronta on pakotonta kuin hengitys, aistillista ja ilmaisuvoimaista. 

Ensiaamun valo oli harottavaa ja kuin tislattua, se hyppi ja hankasi silmillä kuin vioittunut tuulilasinpyyhkijä.” 

Keskustelut ja puhekieli eri tilanteissa sujuvat niin luontevasti, että voisin kuvitella olevani kulloisessakin seurassa mukana.

Kirjassa on lainauksia niin filosofeilta, stand up -koomikoilta kuin tieteilijöiltä. Häiriöt informaatiossa sekä Einsteinin ja Hawkingin teoriat ajasta ja massasta kuumottavat monen pohdinnan ytimenä. 

Kummallisia ilmiöitä tapahtuu, aikakin poimuilee ihan omia aikojaan ja tuuppaa mustalaisseurueen parin tunnin päähän nykyhetkestä. Bachia rakastava salaseura kehittelee design-huumetta kohtalokkain seurauksin, ja totta kai mukana on myös keittokirja – neurootikoille suunnattu. Kaiken tämän koostaminen on vaatinut aika lailla taustatyötä.

Miki Liukkonen.
Kuva: Aki Roukala.
Luin satoja kirjoja; hevosten anatomiaa, munakoisojen historiaa, Syksy Räsäsen ja Kari Enqvistin teoksia. Syksyä pyysin opettamaan itselleni kvanttifysiikkaa, ja hän laittoikin perustietoja. Pelkään silti, että tekstiin on luiskahtanut virheitä, toivottavasti hän ei lue O:ta.

Romaani on myös hauska, sillä huumori on keino välittää viesti vakavista asioista. Liukkosen mukaan vakavalla naamalla informaatio ei välity yhtä hyvin.

Olemme päällehyökivän informaatiotulvan uhreja somen luomassa vankilassa, voisi tiivistäen luonnehtia yhtä O:n päähaaraketta. Ja vaikka meillä on kaikkea liikaa ja valinnanmahdollisuuksia rajattomasti, silti me syötämme jatkuvasti bittiavaruuden ahnasta kitaa omalla datallamme.

Mutta huolimatta lukemattomista mahdollisuuksista verkottoitua, olla kaikkien kanssa kaikkialla koko ajan, olemme yksinäisempiä kuin koskaan. Podemme identiteettikriisiä, sillä someen itsestämme tuunaama kuva (kauniimpi, coolimpi jne) on vain kuori, joka eristää meidät muista ja maailmasta.

Manifestissaan Liukkonen lainaa kirjailija David Foster Wallacea (jonka vaikutuksesta on pyrkinyt eroon), joka on osuvasti kirjoittanut ihmisen itseensä käpertymisestä seuraavasti. ”We spend enough time watching, pretty soon we start watching ourselves watchin. We start fo ”feel” ourselves feeling, yearn to experience ”experiences.”


Liukkosen kunnianhimoinen tavoite O:ta kirjoittaessa tuntuu olleen puhkaista tämä kalvo ja antaa sen sisuksen purskahtaa kasvoillemme. Siinä hän onnistuu, huumeet, itsemurhat, pakkomielteet, ahdistus ja neuroosit kukoistavat O:n sivuilla, sillä niitä me tarvitsemme kyetäksemme edes jotenkuten selviämään infoähkyn piinaamasta nykyhetkestä. Ne ovat pakoa sirpaloituneesta ajasta, josta emme saa otetta. Uiminenkin on teoksessa eräänlaista pakoa, hälyn poissaoloa.

Arvelin ettei O:n kaltaisella, yhden viikon romaanilla, voi olla varsinaista loppua. Mutta kyllä sillä on, munakoisojen tahdittama hieno päätös, ”sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä, valkoisella sekunnilla”.


Miki Liukkonen: O. WSOY.  2017. 859 s. 
(Romaanin ensipainos myytiin loppuun kahdessa päivässä.)

Erityismaininnan ansaitsee jälleen kerran Jussi Karjalaisen suunnittelema tyylikäs, kirjan sisältöä oivaltavasti tulkitseva kirjan päällys. 

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jorma Hinkka: Hommage á R. Mutt 1917–2017

Onko vessanpönttö taidetta?

Jorma Hinkka on työstänyt kiinnostavan kirjan ja näyttelyn Marcel Duchampin satavuotta täyttävän Fountain (Suihkulähde) -teoksen kunniaksi. Pisoaari avasi aikoinaan uuden, häkellyttävän tavan luoda ja tarkastella modernia taidetta.

Marcel Duchampin (1887–1968) Fountainin tarina on yksi taiteen historian merkillisimpiä. Vaikka alkuperäinen teos ei koskaan ollut esillä näyttelyssä ja katosi lähes heti ”valmistumisensa” jälkeen, silti se muutti pysyvästi käsitystämme taiteesta.

Jorma Hinkka on koonnut teokseensa Hommage á R. Mutt 1917–2017. Marcel Duchampin kolme pisoaaria ja 12 kopiota tarinoita ”kylpyhuonekalusteesta” ja sen neljästätoista uudelleensyntymästä. Kirjanen tarjoaa mainion tapausselosteen taiteen ideoista ja käytännöistä.

Muuttaessaan vuonna 1915 levottomasta Euroopasta New Yorkiin Duchamp oli jo 24-vuotiaana kohauttanut taidepiirejä maalauksellaan Portaita laskeutuva alaston. Teoksesta tuli yksi vuosisatansa merkityksellisimpiä. Se meni kubismia pidemmälle kuvatessaan maalauksen keinoin eri näkökulmista tarkastellun kohteensa ohella myös liikettä. Mutta tämä oli vasta alkua uudelle murrokselle.

Sille tarjoutui mahdollisuus, kun uusia taidevirtauksia kannattava taideväki perusti yhdistyksen Society of Independent Artists, jonka ensimmäiseen, New Yorkin Grand Central Palacessa pidettävään näyttelyyn vuonna 1917 saivat kaikki taiteilijat osallistua kuuden dollarin maksua vastaan.

Viikkoa ennen näyttelyn sisäänjättöaikaa Duchamp istui ystäviensä kanssa lounaalla pohtimassa taiteen olemusta. Ilmeisesti sessio oli inspiroiva, sillä saman tien joukko marssi J. L. Mott Iron Worksin saniteettikalusteiden myymälään, josta Duchamp osti kuuluisan pisoaarinsa, risti sen Fountainiksi ja signeerasi nimellä R. Mutt 1917. Teos oli valmis näyttelyyn.

Jatko ei mennyt suunnitelmien mukaan. ”Vulgaari plagiaatti” diskattiin näyttelystä ja piilotettiin verhon taakse. Mitä sille tämän jälkeen tapahtui, on hämärän peitossa. Tosiasia kuitenkin on, että valokuvaaja Alfred Stieglitz otti siitä viikkoa myöhemmin valokuvan galleriassaan. Se jäi ainoaksi todisteeksi (alkuperäisen?) Fountainin olemassaolosta, sillä tämän jälkeen Suihkulähde katosi.

Mutta pisoaaria ei noin vain nitistetty. Taidelehti The Blind Man kirjoitti sen kohtelusta närkästyneenä pääjuttunsa. ”Sillä valmistiko herra Mutt tuon Suihkulähteen omin käsin vai ei, ei ole merkitystä. Hän VALITSI sen. Hän poimi tavanomaisen esineen todellisuudesta, sijoitti sen uuteen yhteyteen, jossa sen käytännöllinen merkitys katosi uuden nimen ja näkökulman vaikutuksesta – hän loi uuden tavan ajatella tuota esinettä.” Readymade oli syntynyt.



Tämän jälkeen pisoaari unohdettiin vuosikymmeniksi. Kunnes se nousi kuin Feenikslintu tuhkasta ja jatkoi elämäänsä, sillä osoittautui, että Duchamp piti sitä taiteellisen tuotantonsa keskeisenä teoksena. ”Asia saattaa hyvinkin olla sillä tavoin, että readymaden käsite on tärkein yksittäinen idea, jonka taiteellinen työni on tuottanut.”

Pisoaarin ensimmäinen ylösnousemus tapahtui vuonna 1950 Haaste ja uhma -näyttelyssä, jonne se sopi tietenkin mainiosti. Sen replikaa etsittiin New Yorkista tuloksetta, kunnes Pariisin Clignancourtin kirpputorilta löytyi lähes alkuperäisen näköinen pisoaari, jonka Duchamp jälleen signeerasi: R. Mutt 1917. Tosin hieman ohuemmin vedoin.

Toisen kerran Fountain nousi estradille Tukhomassa vuonna 1961. Alku oli hankala, sillä oikean näköistä replikaa ei alan liikkeistä löytynyt. Mutta Tukholman Regeringsgatanin ravintola Fratin miestenhuoneessa nökötti oikean oloinen pisoaari, tosin käytetty. 

Mutta eipä aikaakaan, niin kumihanskat kädessään, Chanellin luomukseen pukeutuneena, reipas galleristi Eva af Burén hankasi ostoksensa paljussa kiiltäväksi ja hajuttomaksi.

Tähän saakka raha ei ollut näytellyt minkäänlaista roolia Suihkulähteen elämässä. Tukholman pisoaarin hinnaksi tuli vaatimattomat 300 kruunua. Mutta ajatus tehdä rahaa Fountainin numeroiduilla, signeeratuilla kopioilla ei ollut kaukana. Kenen idea alkujaan oli, ei ole varmaa, mutta Stieglitzin valokuvan perusteella vuonna 1964 valmistetut 12 jäljennöstä myytiin 10 000 dollarin kappalehintaan.

Vuonna 2004 Fountain valittiin Englannissa järjestetyssä 500 taiteen asiantuntijan äänestyksessä kaikkien aikojen vaikuttavimmaksi modernin taiteen teokseksi. Taide on tarua ihmeellisempää.

Jorma Hinkka: Hommage á R. Mutt 1917–2017. Sémiosquare.  2017. 47 s.



Pisoaari piipahti myös kirjan julkistajaisissa ja näyttelyn avajaisissa Laternassa. Ismo Kajander lahjoitti illan sankarille ”suihkulähteen”, joka oli (kenties Réne Magritten innoittamana) signeerattu No Mutt, 2017. Jorma ei laskenut sitä käsistään, ”jottei sille kävisi samoin kuin edeltäjälleen”. Nyt teos komistaa omistajansa työhuoneen ikkunaa.

Näyttely Marcel Duchampin kolme pisoaaria ja 12 kopiota Laterna Magicassa 29.4. saakka. (Kiinnittäkää erityistä huomiota teosten viemärireikiin.)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Pitkää nenää taiteelle

Jouni Ranta ja Marko Erola paljastavat Vilpitön mieli -teoksessaan, miten Suomi myytiin täyteen väärennettyä taidetta.


 Entisen taidekauppiaan Jouni Rannan ja toimittaja Marko Erolan kirjoittama Vilpitön mieli -teos (Tammi) on tällä hetkellä varsin ajankohtainen, kun Suomen historian suurinta taiderikosvyyhtiä puidaan käräjillä. 

Asianosaisena Ranta on saanut lukea kuulustelupöytäkirjoja ja väittää, että epäiltynä on koko taidekauppamaailman kerma. Ensimmäistä kertaa epäiltynä on myös huutokauppatalojen johtoa.

Pahasti jälkijunassa kuitenkin ollaan. Ranta tietää, sillä hän on reilun kolmenkymmenen vuoden aikana myynyt yli tuhat taideväärennöstä.

 ”Taulut on myyty maan ja maailman arvostetuimpien taiteilijoiden töinä. Niitä ovat myyneet maan arvostetuimmat taideliikkeet ja huutokaupat. Niillä on tehty kymmeniä miljoonia euroja – sitä enemmän, mitä ylempänä taidekaupan ruokaketjussa toimija on.”

Yksityiskohta Risto Suomen
teoksesta Omatunto.
Ranta haluaa kertoa tarinansa, sillä moni muu soppaa hämmentänyt on jo poissa kuvioista. Kuolema, sairaudet ja itsemurhat ovat niittäneet satoa. Hän haluaa antaa taiteen ystäville käsityksen, miten taidekauppa toimii, miten varkaille luotiin ”vilpittömin mielin” myyjien markkinat. Miten ostajia vedettiin nenästä kerta toisensa jälkeen.

Vaikka kaupattavaksi tarjottu teos arveltiin tai peräti tiedettiin väärennökseksi, se pantiin silti myyntiin ”vilpittömin mielin” toteamalla, että sen alkuperä oli ”epävarma”. ”Kaikki tekivät sitä. Se oli maan tapa.”

Lisäksi monet tunnustetut taidearvioijat todistivat väärennettyjä teoksia alkuperäiseksi silkkaa ammattitaidottomuuttaan. Ja monesti taulun kuva huutokauppaluettelossa tulkittiin takeeksi sen aitoudesta. Kun teos oli aikansa ollut kierrossa, se oli jo muuttunut aidoksi. Joka kierroksella sen hinta nousi, ja myyjät keräsivät voitot.

Mutta Vilpitön mieli ei ole vain sujuva ja vetävä dokumentti taidekaupan vilpillisyydestä ja vastuun pakoilusta. Se kertoo myös köyhän forssalaispojan noususta ryysyistä rikkauksiin ja rysähdyksestä takaisin maan pinnalle.

Jouni Ranta ja Marko Erola kirjansa
 julkistamistilaisuudessa Tammessa.
Ranta ei tiennyt taiteesta mitään lähtiessään 1980-luvun alkupuolella setänsä seuraksi pariksi päiväksi kaupittelemaan sisustustaidetta auton takakontista. Nousukaudella taulukauppa kävi kuumana, teokset olivat sijoituksia, joita etunenässä kahmi pörssikeinottelija Pentti Kouri. Jouni Rannan vaatimaton bisnes lähti nousukiitoon vasta, kun hän tapasi Taiteilijan.

Sillä kauppaa väärennetyillä tauluilla voi käydä vasta, kun joku väärennöksiä ensin maalaa. Ja Taiteilija maalasi taitavasti teoksia, jotka oli ”signeerannut”: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Onni Oja, Hjalmar Munsterhjelm, Tyko Sallinen, Helene Schjerfbeck, Hugo Simberg, Marc Chalgall ja monet muut.

Jos taulut olivat liian tuoreita, niin että märkä maali vielä tarttui käsiin, homma oli helppo hoitaa. Teosten saunottaminen oli taattu konsti. ”Aina oli viisi taulua seurana ylälauteilla. Saunomisen jälkeen pidin vähän aikaa tulta pesässä ja lopuksi tuuletin ovet auki. Taulu vanheni kahdessa päivässä.” Tupakantuhkaa teoksiin ripottelemalla sai aikaan hienoa patinaa.

Mutta 1990-luvun lama kumautti moukarilla taiteenkin markkinoita. Stratosfääriin kohonneet hinnat romahtivat pahimmillaan 90 prosenttia. Avioero, kintereillä läähättävät poliisit ja ulosotto ajoivat Rannan kuoleman porteille. Hän makasi koomassa kahdeksan viikkoa ja heräsi neliraajahalvaantuneena.

Toipuminen vei kolme vuotta, Seutulan avovankilassa vierähti lähes sama aika. Mutta vasta kun Taiteilija, Veli Seppä, jää kiinni ja tunnustaa vuonna 2013, alkaa valtava vyyhti purkautua. ”Eri tutkinnanhaaroissa on kymmeniä epäiltyjä. Rikoshyödyksi on arvioitu 15 miljoonaa euroa, mikä on eurooppalaisittainkin poikkeuksellisen suuri summa.”

"Albert Edelfet", kirjan kuvitusta.

Osansa Rannan kritiikistä saa osaamaton poliisi, joka oli haluton tutkimaan taidekauppaa ja tyytyi vuosikausia napsimaan vain välikäsiä. Suuret kalat saivat uiskennella rauhassa. Edelleen markkinoilla kiertävät väärennökset olisi viimeistään nyt kalastettava pois. Ja kuka olisi parempi niitä onkimaan kuin Ranta itse, joka on niistä suuren osan alkujaan matkaan saattanut. Hän on valmis hommaan.

Pablo Picassolta Vilpittömään mieleen lainattu motto, ”Taiteella liiketoimintaa harjoittavat ovat enimmäkseen huijareita”, tulee moneen kertaan todistetuksi tarpeellisessa ja toivottavasti kenttää puhdistavassa teoksessa. Se olisi taiteen ja taiteilijoiden voitto.

Jouni Ranta & Marko Erola:
Vilpitön mieli – miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta.
Tammi. 2017.182 s.
Risto Suomen näyttely Galleria Heinolla on auki 23.4. saakka. 

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen

Mies varjoisalta kujalta

Pekka Matilaisen dekkarissa pakkomielle piinaa niin rosvoa kuin poliisia. Kissa- ja hiirileikissä 1970-luvun Helsinki svengaa vahvasti mukana.

Mies herää tiputuksesta, ”delirium ja haimatulehdus”, toteaa sairaanhoitaja. ”Hän muisti isot ja rapisevat hyönteiset roikkumassa tukassa, kainaloissa ja munissa, ja tuskan selässä, kuin puukolla olisi pistelty.” Mutta mies ei aio jäädä potemaan, hän repii letkut irti ja karkaa puolialastomana yöhön.

Näin vauhdikkaasti starttaa Pekka Matilaisen Takaisin nollapisteeseen -romaani (Atena). Se vie lukijan mutkattomasti alamaailman liepeille, lestinheittäjien, huorien ja pikkurikollisten pariin, mestoihin, joissa alan miehet ja naiset afäärejään hoitelevat. Matilaisella on itsellään kokemusta moisesta menosta, joten ei ihme, että teksti soljuu uskottavasti, ja tunnelma on aito.

Vankilasta vapauduttuaan ja letkuista päästyään päähenkilön, miehen, päässä tykyttää vain yksi asia: viinapullon korkin tuttu narahdus. Mutta ei vielä, ensin on hoidettava muutama juttu. Hänen entinen naisystävänsä on julmasti pahoinpidelty ja joukkoraiskattu. Helenan kanssa hän hetken hipaisi onnea, kunnes linnareissu ja abortti sammuttivat liekin.

Mutta julmuudet on kostettava. Toisaalla samaan tähtää myös rikoskonstaapeli, joka dokumentoi tapahtumia päiväkirjaansa. 1960–1970-luvun vaihteen Helsinki sykkii nostalgisen elävänä kujanjuoksun taustalla, keskipisteenä asematunnelin kahvila Nollapiste.

Laatu-Haitin purettu tontti Snellmaninkadulla 1975.
Kuva: Simo Rista

Eero Raittisen ja Topmostin tahdittamana käväistään muiden kapakoiden ohella Laatu-Haitissa Snellmaninkadulla, ”missä tarjoilijat olivat olleet yhtä kännissä kuin asiakkaat ja jonka vakiovieras oli ollut kapakan yläpuolella asuva runoilija Saarikoski”. 

(Tositarinan mukaan Laatu-Haiti sai nimensä, kun tarkastajat valittivat, ettei merimieskapakka Haitissa ole laatua.)

Kaupunki kuohuu, kun lehtien otsikot alkavat kirkua raaoista pahoinpitelyistä. Matilainen ei mässäile eikä paisuttele aihetta, vaan tapahtumista luetaan vain lehdistä, tai ne tulevat takaumina päähenkilön mieleen. Jännite säilyy kuin huomaamatta pienin vivahtein.

Takaisin nollapisteeseen ei ole ”kovaksikeitetty” dekkari, vaan pikemminkin inhimillinen tarina vääristä valinnoista ja niiden seurauksista, kohtalon oikuista ja hukatuista mahdollisuuksista. Muutama rakkaustarinan itukin teoksessa sinnittelee.

Miehiä baarissa Porthaninkadulla, 1970. Kuva: Simo Rista

 Viimeaikaisten tositapahtumien valossa ei tunnu liioitellulta, että romaanissa pimeäbisneksiä johtavat yhteiskunnan silmäätekevät, poliisit ja poliitikot mukaan lukien. Heillekin maistuu ilmainen viina ja naiset. Niinpä katse on helppo kääntää toisaalle, jollei hämäräpuuhissa itse mukana olisikaan.

Hengästyttävän menon suvantopaikoissa mies tulee tutummaksi, hänestä alkaa – kumma kyllä – suorastaan pitää. Miehen lapsuudessa Kalliossa kaikki oli vielä mahdollista. Keväällä kirkuivat lokit ja filmi kärysi, kesällä aurinko korkealla Torkkelimäellä paistoi aina, syksyllä vihkoihin laitettiin uudet päälliset.

 Pekka Matilainen tunsi nuorena stadin
kääntöpuolen. Myöhemmin
hän toimi Yliopisto-lehden
 päätoimittajana ja tutki renessanssia.
Miehen matka lapsuuden maisemiin tuo muistoja lukijankin mieleen. ”Ehkä elämä ei olekaan se minkä on elänyt, vaan se minkä muistaa ja haluaa muistaa, itse kokoon harsittu tilkkutäkki.”

Mies palaa takaisin nollapisteeseen, kun ulospääsyä tunnelista ei näy, edessä tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Mielessä välähtää lopullinen pako. Kunnes elämä muistuttaa itsestään levollisesti huokailevalla merellä, lehtiin puhjenneilla pensailla, ja mies tajuaa olevansa osa kokonaisuutta, elämänhalu herää. Toivottavasti sitä piisaa tarpeeksi, pidän miehelle peukkuja.


Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen. 
Atena.  2017. 368 s.