Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä

Katja Kiurun oppivuodet

Turkan kovan koulun pirstoman identiteettinsä palasia näyttelijä Katja Kiuru joutui etsimään pitkään ja kaukaa, omasta sisimmästäänkin. Se kannatti, sillä lopulta alkoi rakentua ehjä, kokonainen ihminen.

Katja Kiurun ura näyttämöllä alkoi jo nuorena Leila Sillantakan perustamassa Helsingin Tanssiopistossa. Tanssi tarjosi flow-tilan, ilon, jossa kaikki muu unohtui, oli vain liike, leikki. Näytteleminen tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän haastetta.

Se antoi mahdollisuuden sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin. ”Nautin sukeltamisesta toisiin maailmoihin, ääniin, hajuihin, tuntemuksiin. Kuvitelmiinkin. Sai unohtaa kaiken paitsi leikin.” 

Tämä mahdollisuus hänelle tarjoutui jo 16-vuotiaana, kun Lauri Törhönen poimi hänet tanssiryhmästä Palava enkeli -elokuvaansa.

Teoksessaan Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja) Kiuru kertoo vilpittömästi ja vetävästi rakkaudestaan teatteriin ja yhdistää henkilökohtaisen kehityksensä tarkkaan ajankuvaan. Hän pureutuu näyttelijän työn perusteisiin ja avaa asiaan vihkiytymättömälle maallikollekin teatterin tekemisen filosofiaa.

Kun Kiuru pyrki Teatterikorkeakouluun vuonna 1984, ei opiskelupaikan saamiseen tarvittu enää puolueen jäsenkirjaa, niinpä hakijoita oli ennätysmäärä, yli 1 700. Toiset pitivät tuolloin Jouko Turkkaa teatterin nerona, toiset narrina. Joka tapauksessa hän mullisti alan koulutuksen. Siitä tuli yhden miehen näytös, jonka kyseenalaistamista ei sallittu.

Kiuru kiljui ja punnersi muiden hakijoiden mukana ja pääsi sisään. Mutta alku antoi osviittaa tulevalle. ”Sää oot aivan liian nuari”, Turkka aloittaa luurin päässä, ”mutta naisten taso oli niin paska, että pakko mun oli sut ottaa.” Jo tässä vaiheessa heräsivät Kiurun epäilyt ammatinvalinnasta. Olisiko psykiatria sittenkin ollut parempi vaihtoehto?

Katja Kiuru on esiintynyt kotimaisissa
televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytel-
missä. Kuva: Uzi Varon

Näyttelijöitä synnytettiin Turkan koulussa kivulla ja tuskalla. Opettajan hillitsemätön impulsiivisuus purkautui niin fyysisenä kuin henkisenäkin väkivaltana. Siitä tuli uusi normaali. Jotkut eivät tätä kestäneet, vaan jättivät leikin kesken.

Kiuru oli toivonut saavansa koulusta eväitä näyttelijäntyöhön, odottanut keskusteluja taiteen ja elämän syvemmästä olemuksesta, maailmankuvan laajentumista. Sen sijaan se kapeni ja pinnallistui, sillä kilpailu, itsetehostus ja teeskentely olivat koulussa valttia.

Teatterikorkeakoulun jälkeen olo tuntui huteralta. ”Itsetuntoni näyttelijänä, ja koska se oli rakentunut ainoaksi identiteetikseni, myös ihmisenä oli viety. Tunsin, ettei minulla ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään?”

Tästä alkaa identiteetin jälleenrakennus, opiskelut ulkomailla, perehtyminen meditaatioon, joogaan ja Alexander-tekniikkaan. Työskentely kuubalaisen naamioteatterin parissa auttaa pääsemään irti henkilökohtaisista automaatioista.

Stanislavskin Systeemiin tutustuminen Lontoossa varmistaa Kiurun epäilyt, että tunnetilan ilmaisemisessa mentiin Turkan tyylillä liian pitkälle. Stanislavskin mukaan – päinvastoin kuin Turkka opetti – yleisön kokema tunne on tärkeämpää kuin näyttelijän kokema.

Opintoreissuilla ammattitaito kohenee ja näyttelijän työn sisäistäminen pääsee vauhtiin. Tämä ei kuitenkaan auta kotimaan kamaralla, jossa teatterialan käytäntöihin kuuluu jakaa rooleja kavereiden kesken. 90-luvulla suositun Ruusun aika -televisiosarjan lemmikki huomaa uudella vuosituhannella pudonneensa tahtomattaan pitkäaikaistyöttömän näyttelijän rooliin.

Mutta siihenkään hän ei suostu jumittumaan, vaan jatkaa opiskelua. Sattuman kautta hän tutustuu kehopsykoterapiaan, joka perustuu Wilhelm Reichin holistiseen psykoterapiamalliin. Se tulee sopivaan saumaan, sillä ihminen kiinnostaa Kiurua ja itse hän tuntee olevansa terapian tarpeessa.

Petteri Husun veistosmaalaus Mask.

Osoittautuu, että psykoterapiassa on paljon yhteistä näyttelijän työn kanssa. Molemmissa ihmistä käsitellään kokonaisvaltaisesti, psykofyysisenä kokonaisuutena ja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Opiskelun välilopputyön Kiuru kirjoittaakin otsikolla ”Näyttelijä etsii luovaa tilaa, Turkan ja Reichin jäljillä”.

Kiurun intohimo teatteriin on edelleen tallella, kolhuista huolimatta. Sillä näyttämön lumon ytimenä on elämys: ”Haluamme tulla salin pimeydestä ulos toisenlaisina ihmisinä kuin sinne menimme, muuttuneina, elämyksen muuttamina ja vieläpä kohottuneina, kuin puhdistettuina.”

Juuri tätä taide on, se nostaa irti arjesta uusiin kohtaamisiin todellisuuden kanssa, auttaa näkemään uusin silmin, kuulemaan uusin korvin. Sen tekee myös Kiurun teos.

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä. Kirjapaja. 2017. 232 s.

Petteri Husun Bomärke-näyttely Galleria 4-Kuudessa 22.12. saakka.