Miten minusta tuli MINÄ
Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki porautuvat höttöisen kulttuuriteeskentelyn ytimeen lopunaikojen esseekokoelmassaan Sinä riität. Bailaavat kirkonherrat, tyrkyt, influensserit, läskit ja spermaan liukastujat ryydittävät hillitöntä menoa. Varoitus: Teoksessa ei ole turvallista tilaa!
Nykyajan tärkeimpiä työelämätaitoja on kyky problematisoida itsestäänselvyyksiä ja myydä ratkaisuja itse keksittyihin ongelmiin.
Parivaljakko sulautuu sukupuoli- (saako sanaa käyttää?) ja -polvirajat ylittäväksi kertojanääneksi, joka jatkaa pahastuttavalla ja ilostuttavalla linjalla.
Sinä riität tuulettaa ympärillämme vellovia joutavanpäiväisyyksiä nostamalla niitä yksi kerrallaan tikunnokkaan. Parhaimmillaan teoksessa esitettyyn kysymykseen sisältyy jo vastaus.
Jäsenkadossa kärvistelevä kirkkokin on heittäytynyt turhuuden markkinoille. Herran huone yrittää samba- ja hevimessuilla houkutella eronneita ”kirkon hukkapaloja” takaisin huomaansa.
Paimenista on samalla tullut klovneja. Diakoniatyön sijasta Isä Mitro siunasi kauneussalonkeja ja luksusautoja. Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala raiskaa rakkautta Ensitreffien alttarilla.
Uuden ajan yllättävä havainto: minulla on keho! aloittaa matkan kohti minuuden syvää olemusta. Ilmiön ensi askel ”kehopositiivisuus” saa täyttymyksensä ”läskiaktivismissa”. Mutta kenellä on oikeus olla läski? tai kutsua lähimmäistään läskiksi? Nyt ollaan ongelman ytimessä: Sehän on ilmiselvästi kulttuurista omimista!
Sillä saralla riittää kyntämistä. Leena Krohn on käsitellyt aihetta esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut. Hänen mukaansa nykyään ei enää riitä, että näyttelijä osaa esittää jotain, mitä hän ei ole vaan hänen on oltava sitä mitä hän esittää. Ainakin, jos kyse on etnisyydestä, ihon väristä tai sukupuoli-identiteetistä.
”Miten pitkälle näissä linjauksissa voidaan edetä? Eikö näyttelijä voi esittää pedofiiliä, jos hänellä ei ole taipumuksia? Ilokseni juutalainen nainen voi vielä näytellä Hitleriä eikä rooliin vaadita arjalaisuutta.” Kirjailija viittaa Seela Sellan tähdittämään menestysnäytelmään Hitler ja Blondi.
Hihittelen eteenpäin kunnes naurunpurskahdus saa minut liukastumaan Vesa-Matti Loirin spermaan. Luiskahduksen sai aikaan Kari Väänäsen muistelmat. Teini-ikäisenä Väänäsellä alkaa seisoa eikä loppua näy, “Se oli hirvittävää se seisottaminen!”, ei varmaankaan yhtä hirveää kuin siitä lukeminen, mutta voimia silti.
”Herra mun vereni”, parahtaa Katja Kettu. Omahyväisten alfaurosten suttuisia pornokirjoja imitoivat elämäkerrat eivät ainakaan tämän lukijan pikkuhousuja kostuta, mutta niiden liukas analyysi riemastuttaa. Lukekaa itse, en minä kaikkea rietastelua voi tähän kopioida.
Kirjoittamisen ammattilaiset Jouko Lehtola ja Tuija Siltämäki
Siltalan iloisilla 15-vuotissynttäreillä Poliisien majalla.
Kuva: Hannele Salminen
Turvallinen tila tulisi nyt tarpeeseen, mutta eihän sitä
tässä kirjassa ole. Niinpä hoipertelen epävarmasti pinnalta syvemmälle kohti
MINÄN avautumista (älkää tulkitko sanojani kaksimielisesti, sillä nyt on
vihdoin päästy minuuden huulille).
MINUN psykoanalyysini, psykoosini, polyamoriani, anoreksiani, kohdunpoistoni jne. eivät enää kuulu vain minulle vaan haluan avautua ja jakaa luonnevikani ja neuroosini teille kaikille kaikilla mahdollisilla kanavilla.
Tässä seurassa masennusavautuminen putoaa liian tavanomaisena alaviitteeseen, mutta autismikirjolla pääsee sateenkaarelle. Teen tämän, avaudun, jotta tabut hälvenisivät! Jotta kaikille tulisi selväksi, miten haavoittuvainen, mutta herkkyydessäni ainutlaatuinen MINÄ olen.
Samalla saattaa muutama ropokin kirstuun kilahtaa, ja monenmoisille terapeuteille tarjoutuu laajenevan kirjon myötä yhä uusia ansaintamahdollisuuksia. Sillä kukapa meistä ei haluaisi saada erityisihmisen diagnoosia.
En enää kaipaa turvallista tilaa enkä läpinäkyvyyttä vaan sumeutta ja hämäryyttä. Sillä pehmeässä valohämyssä voisi paljastua jotain oleellista ihmisenä olemisesta, joka valonheitinten kaiken paljastavassa loisteessa jää pimentoon.
Poistan varmistimen liipaisimestani, sillä seuraavaksi astun kaunokirjallisuuden jo aiemmin tulenaraksi paljastuneelle tantereelle. Siellä Tommi Kinnusen epätoivoiset naiset raahustavat Suomeen Norjan vankileiriltä romaanissa Ei kertonut katuvansa.
Eikä se hei, te kaksoiskirjoittajat, tunnu lainkaan ”kuolleen nallekarhun lämpimältä kainalolta”. Tuntuiko vaikuttava teos teistä sellaiselta? Avautukaa!
Älkääkä tölvikö Joel Haahtelaa, jos teidän elämässänne ei ole mysteerejä. Teidän on vain tyytyminen siihen vähään, mikä teille aukeaa. Meille muille Haahtelan teoksista avautuu laajempi horisontti vaikkapa teoksessa YöWhistlerin maalauksessa.
Ei myöskään ole syytä kiusata Iida Raumaa yhtään enempää eikä kyseenalaistaa hänen Finlandia-palkinnon voittanutta romaaniaan Hävitystä, jollei ole sitä lukenut. Ehkä kannattaisi, tässä vinkki: Hävitys.
Eikä Laura Finskan kielellisesti taidokkaan, iskevän ajankuvan Muutesille tulevat asiat kansilieve kerro teoksesta juuri mitään. Lahjakkaasta esikoiskirjailijasta tulemme varmasti kuulemaan jatkossakin.
Sinä riität vakuutti minut siitä, että et todellakaan riitä. Samalla se sai minut niin ihastumaan kuin vihastumaan. Ja sehän sen tarkoitus varmaan olikin. Toivottavasti teos innostaa muitakin keskustelemaan, väittelemään ja näkemään ettei keisarilla ole vaatteita.
Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki: Sinä riität – Lopunaikojen opas. Siltala, 2023. 275 s.
