Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Paljasjalkatyttö ja kiiltonahkakengät

Irlantilaisen Claire Keeganin palkittu romaani Nämä pienet asiat kasvaa mittaansa suuremmaksi.  Sen humaani, koskettava ”joulutarina” elämisen rankoista ehdoista ja valinnoista säteilee toivoa ja rakkautta.

Miksi oli usein kaikkein vaikeinta nähdä sitä mikä oli ihan nenän alla?

Marraskuu riipii puut paljaiksi, ja savu ajelehtii riekaleisina rihmoina Barrowjoelle, ”joka vyöryi sateen nostattamien tulvien voimalla tummana kuin portteri”. 

Näin niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön ja tunnelman teokseensa Nämä pienet asiat (Tammi).

Irlantilaisessa New Rossin rannikkokaupungissa nelikymppinen Bill Furlong myy koksia, turvetta, antrasiittia, hiilimurskaa ja halkoja. Lämmikkeitä seudulla tarvitaan, sillä kylmä työntää jäistä veitsenteräänsä talojen huonosti tiivistettyjen ovien ja ikkunoiden lävitse. Minuakin alkaa paleltaa.

Furlongin alkutaival ei ollut hääppöinen. Hän syntyi suuressa talossa piikana työskentelevän 16-vuotiaan äitinsä isättömänä lapsena. Äidin suku hylkäsi niin huonomaineisen lampaansa kuin hänen äpäränsä silkkaa kristillisyyttään. Talon leskirouva sen sijaan ei ollut moksiskaan vaan otti piikansa pojankin huomaansa.

Tästä romaani kertoo: suvaitsevaisuudesta ja välittämisestä. Furlong pärjää perheineen – hänellä on vaimo Eileen ja viisi pientä tytärtä – jotenkuten, kun uurastaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kaikilla ei kuitenkaan mene näinkään hyvin.

Vuonna 1985 ajat ovat kaupungissa ankeat, työttömyysavustusta hakevien jonot pitenevät, kun liikeyritykset ja tehtaat toisensa jälkeen lopettavat toimintansa, ja telakka suljetaan. Jakelukierroksellaan Furlong näkee, mihin huono-osaisuus ja köyhyys ihmisiä ajavat: nuori poika juo kissan kupista maitoa pappilan takana aamuvarhaisella.

Toisen nuoren, kaduilta oksia kotinsa kamiinan ruoaksi keräävän pojan, hän poimii sateesta kyytiinsä ja antaa hänelle taskunpohjansa kolikot. Eileen ei tästä lämpene: ”hänen isänsä juo”, hän tiuskahtaa. ”Ehkä hän ei voi sille mitään, Furlong puolustaa tuntematonta.

Illalla vaimonsa vierellä maatessaan Furlong miettii näitä pieniä asioita. Joulu on tulossa. Sen herkistämänä hän alkaa pohtia elämänsä mielekkyyttä: mitä muuta siinä voisi olla kuin jokapäiväistä raadantaa.

Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi.

New Rossin kaupunki.

Tässä vaiheessa yhdyn kirjan kansiliepeen ylistyksiin. Teksti on imaissut minut kuin noiduttuna mukaansa, lävistänyt ajan ja paikan. Mutta ennen kaikkea herättänyt ihmiset, heidän arkensa ja niin lausutut kuin lausumattomatkin sanansa ja ajatuksensa eloon. Ajankuva on käsinkosketeltavan aito. Ei ihme, että pienoisromaani oli Booker-ehdokas ja voitti arvostetun The Orwell Prizen.

Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu itsestään selvästi kuin Barrowjoki. En ole alkuperäistä teosta lukenut, mutta alkuteksti kuultaa käännöksen läpi, sillä niin taitavasti hän tavoittaa Keeganin tinkimättömien lauseiden hengen. Hilary Mantelin mukaan ”jokainen sana on juuri oikea ja juuri oikealla paikalla”.

Keegan lisää kuin huomaamatta tarinansa jännitettä. Viedessään eräänä iltana halkoja ja hiiliä luostariin Furlong astuu vahingossa pieneen kappeliin, missä toista tusinaa kurjassa kunnossa olevaa nuorta naista ja tyttöä kuuraa nelinkontin lattiaa vain sukat jaloissaan. Heidän avunpyyntönsä vaikenevat, kun nunna astuu sisään.

Luostarista on kantautunut huhuja. Loppusanoissaan kirjailija toteaa, ettei tarina perustu tositapahtumaan, mutta sen tausta on surullisen totta. Irlannissa vaiettiin pitkään katolisen kirkon ”huonomaineisten” tyttöjen ja nuorten naisten hyväksikäytöstä pakkotyössä ensikodeissa ja Magdalena-pesuloissa.

Nämä pakkotyölaitokset lopetettiin vasta vuonna 1996. Yli 74 vuoden aikana niissä menehtyi arviolta 10 000 – 30 000 nuorta naista ja tuhatkunta lasta. Kirkko tahkosi rahaa paitsi naisten ilmaisesta työstä myös myymällä heidän aviottomia lapsiaan adoptoitaviksi. Useimmat Magdalena-pesuloiden arkistot ovat kadonneet tai ne on tuhottu.

Claire Keegan on noussut Irlannin eturivin kirjailijaksi
Kuva: Philippe Matsas

Keegan johdattaa Furlongin syvemmälle pimeyden ytimeen, luostarin halkovajaan. Sinne on teljetty nuori nainen. Rintamaitoa tihkuu hänen pienen villatakkinsa läpi tytön soperrellessa: ”Voisitteko kysyä heiltä minun vauvastani? Sillä on varmaan nälkä ja kuka sitä nyt ruokkii”.

”Ollaanko me muka jostain vastuussa?” Eileen kivahtaa, kun Furlong kertoo vaimolleen mitä on luostarissa nähnyt, ja jatkaa: ”Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta, jotta pääsee eteenpäin”.

Vaikka edellä olevasta voisi toisin päätellä, Keegan ei tunteile, osoittele eikä alleviivaa vaan antaa henkilöidensä elää elämäänsä ja katsoa asioita omalta kannaltaan. Hän vain raportoi tapahtumia, ihmistensä tekoja, sanoja ja tunteita ja jättää lukijan tehtäväksi vetää johtopäätöksiä ja lukea rivien väleistä.

Luostarista lähdettyään Furlong eksyy, kenties näkemästään järkyttyneenä. Hän kysyy neuvoa vanhalta mieheltä, joka niittää ojanpientareelta ohdakkeita vuohelleen: minne tämä tie vie? Hänen vastaukseensa tiivistyy kirjan sanoma: ”Tie vie sinut ihan minne ikinä sinä haluat”.

Furlong on ajautunut käännekohtaan ja löytänyt elämälleen etsimänsä merkityksen. Hän ei enää voi sulkea silmiään niiltä pieniltä asioilta, kaikelta siltä, mistä elämä koostuu. Oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmisiään? hän kysyy itseltään.

Ohikulkijat kääntävät katseensa poispäin, kun Furlong jouluaattona taivaltaa luostarilta kohti kotiaan ja tietää, että pahin on vielä edessä. Siitä huolimatta hänet on vallannut outo ilo ja varmuus, kun hän toisella kädellään taluttaa kengätöntä tyttöä ja riiputtaa toisessa kädessään joulupakettia, vaimolleen ostamiaan tummansinisiä kiiltonahkakenkiä.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2023. 116 s.