Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla

”Minä kadun vain sinua”

 Hannele Mikaela Taivassalon intiimi pienoisromaani Lopussa minun pitäisi kuolla todistaa komeasti sanojen voimaa nähdä kulissien taakse meidän lävitsemme. Lumoava teksti upottaa lukijan tunnistettavaan mielenmaisemaan. 

”sen sijaan että kuolisin

                                                 minä kirjoitan tämän.”

Sen piti olla vain yhden yön juttu, jotta himo hellittäisi. Mutta minäkertoja rakastuukin päätä pahkaa naimisissa olevaan mieheen ja tämä häneen. ”Halusimme toisiamme. Valtavasti.” Hannele Mikaela Taivassalo luo kielen tunteille ja mielen poukkoilulle omanlaisessaan rakkausromaanissa Lopussa minun pitäisi kuolla (Teos).

Kirjan alaotsikko (rajaproosaa) vihjaa, että rajoilla ollaan, monessakin mielessä. Kielletty rakkaus ylittää sallitun rajan, ja pattitilanne ajaa minäkertojan mielen hajoamisen partaalle. 

Kirjailija tykittää tämän kujanjuoksun välillä lähes proosarunoksi taipuvalla nautittavalla kielellä. Raija Rintamäen suomennos välittää kirjailijan äänen niin aidosti, että unohdin lukevani käännöstä.

Tilanne toistuu: rakastaja ei voi jäädä, hänen on noustava ja jätettävä hotellihuone.

”Ja sitten sänky:

äkkiä tässä on vain minun kehoni, alaston ja sileä, sileän lakanakankaan äärettömässä autiomaassa joka levittäytyy ja jatkuu altani pois joka taholle.”

Näin ei voi jatkua, tämä on banaalia. On tehtävä päätös. Mutta keho on eri mieltä, se tuntee iloa, eikä halua luopua nautinnostaan. ”Keho on mysteeri. Siitä ei oikein koskaan ota selvää, ja silti se on aina läsnä.”

Tässä turbulenssissa minäkertojan elämä ja työ sekoittuvat: ”Kun koetan ajatella ainoaa mistä todella välitän, työtäni, ajattelen hänen kieltään suussani, pehmeitä mutta varmoja käsiä, reiden painoa omaani vasten. Ja sitaatin pituutta esitelmässäni.”

Kirjaimet, sanat ja niistä syntyvät lauseet paitsi luovat teoksen tarinan, ottavat itsellisen paikan teoksessa. Mustat merkit taivaltavat turvaköytenä sivujen poikki, kun huojuvan rakkauden pitkospuut lipsuvat. Kirjaimet pysyvät paperilla, eivätkä kiemurra pois, niin kuin kaikki muu.

Hannele Mikaela Taivassalo on
 palkittu suomenruotsalainen
kirjailija. Kuva: Cata Portin

Lukija tunnistaa minäkertojan synkät ajatukset, ja tekstin fyysisyys tuntuu hänenkin kehossaan. Tunnen jalkapohjieni lämpenevän:  ”…päivinä joina sydäntä kylmää jalkapohjia myöten menen kylpyhuoneeseen jossa on lattialämmitys ja ajattelen kaikkia ystäviäni.”

Ero minän ja tekstin välillä hälvenee. Minäkertoja tuntee kirjoittamisensa myötä muuttuvansa fiktioksi. Usko minuuteen särkyy, ja hän päätyy paikkaan, jossa lakkaa olemasta itselleen.

Kun kaipaus kasvaa liian suureksi, ja eläminen tuntuu liian vaikealta, ”haluan hävitä pois, näihin riveihin, hengitän välilyöntien ja pisteen tahtiin, se on helpompaa”.

Lukija eläytyy minäkertojan vaihtuviin mielenmaisemiin. Kliseet eivät naurata, kun tämä elää ne tuskaisesti todeksi. Ero ja eron mahdottomuus. Vain varastettuja, salaisia tapaamisia, rakkaudentunnustuksia, valheita. Onko tämä todellista rakkautta? Lukijakin haastetaan pyöritykseen mukaan: ”Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle, tässä tekstissä?” 

Otan haasteen vastaan: Nosta kytkintä! Helpommin sanottu kuin tehty. Ja sitä paitsi minäkertoja on – totta kai – jo monta kertaa lähtenyt. Ja palannut. Mutta neljäs kerta toden sanoo: eropäätös on tehty, ja se pitää. Itseironiaa: ”Nämä tunnit täynnä päättäväisyyttä. Se menee ohi.”

”Ja me naimme lähibaarin sukupuolineutraalissa vessassa. Kuin riivattuina, olemme epätoivoisia. Meidän piti vain jutella, juoda lasi viiniä. Jotenkin vain tiesimme että haluamme.”

Alex Suomen veistos
Kuoleman kanssa.

Aistillisuus purkautuu sivuille. ”Sitten otan sinut suuhusi, kunnes tulet kielelleni ja minä painan sinut seinää vasten. Maistut kevyesti suolatulta avokadolta, syön sitä aamiaiseksi joka päivä, rakastan sitä.”

Jälleen päädytään rajalle, kun minäkertojan usko sanojen voimaankin alkaa hiipua. Hän lakkaa olemasta itselleen, kantaa sisällään vain painavaa tyhjyyttä. ”Kuin paperit ilman tekstiä, valkeita pintoja, häikäiseviä, teräväreunaisia.”

Auttaisiko tilanteessa ”laastari”? Tai useampi? ”Säntäilin paikasta toiseen, ehkä etten joutuisi pysähtymään ja odottamaan itseäni.” Maailma ja elämä alkavat tuntua jälleen mahdollisilta. Minäkertoja ei halua särkyä vaan elää kokonaisena, löytää jälleen itsensä.

Laastarit helpottavat oloa, mutta sanat pelastavat. ”Ehkä kaikki oli näiden sanojen ansiota. Jotka etenivät raskaasti, rivi riviltä, raahasivat minua mukanaan, eteenpäin.”

Taivassalo kuvaa elävästi minäkertojan kujanjuoksun särkymisestä pirstaleiden kokoamiseen, eheytymiseen. Mutta eletystä ja koetusta jää jälki, muistoja, joita ei voi lakaista pois. Tekstin toisto ja rytmi tykyttävät kohti väistämätöntä:

”sen sijaan että kuolisin

                                                 minä kirjoitan tämän.”

Kuvittelen näkeväni teoksen Lopussa minun pitäisi kuolla näytelmänä, jonka Hannele Mikaela Taivassalo käsikirjoittaa ja ohjaa. Särkyvän rakkauden pyörivissä kulisseissa päähenkilö – minäkertoja – kadottaa ja löytää jälleen itsensä.

Loppukohtauksessa valokiila osuu sanoihin, jotka karkaavat valkoisilta sivuilta – estradilta – meidän ajatuksiimme ja tunteisiimme. On aplodien aika.

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla.

(I slutet borde jag dö). Suom. Raija Rintamäki). Teos, 2020. 221 s.

Alex Suomen veistoksia Tischenko Galleryssa 17.12. Avoinna sopimuksen mukaan.