maanantai 18. toukokuuta 2020

Helena Sinervo: Tytön huone


Lähdön tunnelmaa

Helena Sinervon yhdenpäivänromaanissa Tytön huone tyttären lähtö maailmalle laukaisee äidissä tunnemyrskyn. Muistot hänen omista kokemuksistaan nousevat pinnalle, eivätkä ne kaikki ole kauniita.


Kuusikymppisen musiikinopettaja Saaran mielessä vellovat pakahduttavat tunteet ja pahat aavistukset hänen katsellessaan tyttärensä Sofian auki retkottavaa matkalaukkua.

 ”On epäämättömän mahdollista, ettei tyttö palaa enää ikinä sinne mistä lähti, että lähdön hetki merkitsee viimeistä halausta ja hajukontaktia.”

Helena Sinervon romaani Tytön huone (WSOY) alkaa ladatuissa tunnelmissa. Näennäisen lyhyestä aikajanastaan huolimatta teos sulkee syliinsä niin nykyhetken, menneen kuin ounastelut tulevasta. Vaikka Saara tietää, että ihmisen on uskallettava elää, hän ei mahda mitään alitajunnassaan kytevälle pelolle.

Sofia, 18 v, on toista maata. Häntä ei vähääkään huoleta lähtö opiskelemaan Montréaliin, Kanadaan. Päinvastoin. Hän haluaa vihdoin saada hajurakoa tytön huoneeseensa, seikkailla ja hankkia kokemuksia. Ero poikaystävästäkään ei rassaa, sillä tämä hapuilee uutta identiteettiä naisena.

Saaran minämuodossa kertomat muistot ja mietteet keskeyttävät aika ajoin kertojan tarinan. Tämä elävöittää tekstiä, ja meistä lukijoista tuntuu, kuin Saara näin uskoutuisi ja paljastaisi meille arimpia tuntojaan.

Sofian lähtö saa Saaran mielen syövereissä muhivat muistot kuplimaan pinnalle. Mutta tulevaisuuskin mietityttää: Mitä tehdä tyhjäksi jäävälle tytön huoneelle? Jättää se ennalleen odottamaan, ottaa omaan käyttöön ja muokata siitä opiskelukammio, treenihuone tai kenties meditaatiotila?


Nämä pohdinnat kätkevät sisälleen Saaran tunteman pelon vanhenemisesta ja merkityksellisyyden menetyksestä. Tyttären lennettyä pesästä elän yksin vain itseäni varten, hän murehtii. Siitä huolimatta, että some, elimellinen osa elämää, muuta väittää: Netin syövereissä voidaan jakaa niin iloja kuin suruja.

Kun Saara näin tekee, hänen vapautunut ystävättärensä vastaa voimauttavalla postauksella: Tästä alkaa VAPAUS! Saaraa se ei ilahduta, sillä hän ei halua ”älyvapaita ähkysutinoita joidenkin Tinder-leskien kanssa”. Hän kaipaa jotain syvällisempää ja kokonaisvaltaisempaa.

Auli Järvelä: Varjoja, öljy kankaalle, 2013.

Saara tuli yllättäen äidiksi nelikymppisenä. Hänen ei kuitenkaan tarvitse pelätä (toivoa?), isoäidiksi tuloa, mikäli Sofia pysyy kannassaan. Tytär ilmaisi mielipiteensä aiheesta selvästi Eduskuntatalon portailla mielenosoituksessa heiluttamassaan banderollissa: ”Lapsettomuus on tehokkain ekoteko”.

Sekä äiti että tytär ovat huolissaan planeetan tulevaisuudesta ja ekokatastrofista. Saara ei anna itselleen armoa vaan tuntee olevansa syyllinen, ”rypistyvä hiilijalanjälki”. Sen sijaan synteettistä biologiaa opiskelemaan lähtevän Sofian huimana unelmana kangastelee hanke ”imaista liiat hiilet ilmakehästä ja muuttaa ne proteiiniksi ruokapöytään”.

Rakastavassa ja valveutuneessa kodissa kasvanut Sofia on saanut matkaevääkseen itseluottamusta ja tietotaitoa. Saaralta ne puuttuivat, kun hän kolmisenkymmentä vuotta sitten lähti Eurooppaan reilaamaan. Tynnyrissä kasvanut, naiivi nuori nainen oli helppo saalis astellessaan aurinkoisena aamuna Luxembourgin puiston käytävillä.

Nuoren Saaran maailmankuvan mullistanut kokemus ei vuosien varrella ole päästänyt häntä pihdeistään vaan varjostaa edelleen hänen elämäänsä aikuisena. Ahdistavan tapausketjun taustamusiikkina hänen korvissaan soi Franz Schubertin Forelli, laulu häijysti hymyilevästä saalistajasta. 

Runoilija, prosaisti Helena Si-
 nervon teos Runoilijan talossa
voitti Finlandia-palkinnon 2004.
Kuva: Veikko Somerpuro
Helena Sinervo oli Saaran tavoin ammatiltaan pianonsoitonopettaja, ennen kuin kirjallisuus vei hänet mennessään. Niinpä ei olekaan ihme, että klassinen musiikki säestää Saaran tarinaa. Hän kokee, että ”musiikki on hoivannut minua, puhdistanut ja kannatellut, huojentanut oloa, antanut merkityksen”.

Äidin ja tyttären välisiä suhteita on yhtä monta kuin äitejä ja tyttäriä. Saaralla ja Sofialla tuntuu menevän hyvin. Sen voi päätellä heidän sanailustaan, joka kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. Moni äiti varmaan tunnistaa itsensä Saarassa ja hänen huolissaan.

Marjaana Virran suunnittelema Tytön huoneen kansi peilaa oivaltavasti kirjan sisältöä. Kannen kellon viisarit osoittavat viittä yli kuutta, mikä merkitsee, että Sofian laiva on irronnut laiturista. Katsellessaan laivan häipymistä horisonttiin Saara tajuaa, että hänen on vihdoin päästettävä irti menneestä ja alettava itsekin elää.

Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY. 2020.250 s.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Rachel Cusk: Kunnia


Negatiivista realismia

Rachel Cuskin Kunnia-romaanissa ketään ei seppelöidä. Hänen trilogiansa päättävässä teoksessa minäkertojan satunnaisesti kohtaamat ihmiset sen sijaan pohtivat epäonnistumistensa syitä ja seurauksia.

”- - minun henkilöni saattoivat antautua pitkällisiin ja avoimiin itsetutkiskeluihin yhden yksinkertaisen kysymyksen johdattamina - -”

Tämä on yksinkertaistettuna Englannissa asuvan maineikkaan kirjailijan Rachel Cuskin Kunnian (S&S) ”juoni”. Teos päättää Faye-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan, jonka edelliset osat Ääriviivat (2018) ja Siirtymä (2019) kuvasivat kirjailijaa muistuttavan Faye-nimisen minäkertojan elämää.

Luin Kunnian aivan puhtaalta pöydältä. En ole perehtynyt hänen aiempaan, mittavaan tuotantoonsa enkä elämänvaiheisiinsa. Kenties olisi pitänyt, sillä itsellisenä teoksena trilogian viimeinen osa jättää hämmentyneen olon.

Romaanista on riisuttu paitsi juoni ja dialogit myös elävät henkilöhahmot. Cuskin ihmiset lihallistuvat ainoastaan monologeissaan, joissa he kuvaavat elämänsä ratkaisevia tapahtumia. Silti tuntuu, että kulisseissa kuiskaa Cusk itse, sillä niin samalla äänellä hän tarinansa kertoo.

Cusk vihjaa tähän itsekin romaaninsa alkuperäisellä nimellä Kudos. Kreikasta peräisin oleva termi tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa ”palkinnot”, selventää nuori mies, joka opastaa Fayea kirjafestivaalien juhliin. ”- - alkuperäisessä muodossaan se viittasi sellaisiin laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen.”

Vaikka Faye onkin romaanin minäkertoja, hän ei kerro itsestään juuri mitään vaan pysyttelee muiden kertomusten taustalla. Hänen nimensäkin paljastuu lukijalle vasta kun hänen poikansa käyttää sitä kerran aivan kirjan lopussa.

Sen sijaan Faye itse tekee pikkutarkkoja huomioita tapaamistaan ihmisistä, niin tutuista kuin tuntemattomistakin. Havainnot eivät imartele kohdettaan: ”Hänen silmänsä olivat punareunaiset, niiden valkuaiset kellersivät, ja pään hierominen oli saanut siististi leikatun tukan törröttämään pystyssä.”

Rachel Cuskin romaanit ovat
herättäneet vilkasta keskustelua.
Kuva: Siemon Scamell-Katz
Fayen kaksi vierailua kirjallisuusfestivaaleilla jossain päin Etelä-Eurooppaa sitovat Kunnian episodeja löyhästi yhteen. Hänen kyynisen kustantajansa kommentit niistä ensimmäisessä kuvaavat herkullisesti kirjallisen maailman tämän hetken realiteetteja ja banaliteetteja.

Kustantaja tunnustaa, että heidän kustantamonsa suurimmaksi menestykseksi – ja pelastukseksi – osoittautuivat sudokut. Kirjailijoissa niiden kustantaminen tosin herätti närää. ”Mutta paheksunta kyllä hiipui nopeasti, kun vähemmän suositut kirjailijat tajusivat, että sudokujen avulla heidänkin töitään pystyttiin taas julkaisemaan.”

Cusk on ujuttanut henkilöidensä välityksellä Kunniaan monia kiinnostavia näkökulmia ja kysymyksiä. Onko kirjallisuuden käsite roviolla? Poltammeko historiallista aikaa trivialisoimalla esimerkiksi Jane Austenin tuotantoa muokkaamalla siitä itsehoitokirjoja ja tosi-tv-ohjelmia?

Kirjallisuuden ohella Kunnian toisena punaisena lankana luikertelee perhedynamiikan pohdiskelu, lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet sekä hajoavat avioliitot. Henkilöiden itsetutkiskelut: miten minulle näin kävi? ovat oivaltavia ja psykologisesti uskottavia.

Olosuhteiden pakosta vielä naimisissa oleva haastattelija kertoo Fayelle, miten hänen omat avio-ongelmansa tuntuivat haihtuvan ilmaan, kun hän kuuli sisarensa unelma-avioliiton kulissien romahtamisesta: ”Aivan kuin kaikki, mitä olimme kadehtineet toisessa avioliitossa, olisi laskettu irti ja suotu meille.”

Kirsti Tuokko: Gör om mig,
öljy pleksille, 2019.
Ex-aviomiehestään kenelläkään ei ole hyvää sanottavaa, päinvastoin. Näin yksi Fayen kääntäjistä, Felícia, kuvaa eksäänsä:

 ”- - tällä tavalla Stefano viimein pääsee kostamaan minulle, siis myrkyttämällä lapseni mielen minua vastaan, iskostamalla lapseen oman ylimielisen luonteensa".

Niin säätila kuin lähiympäristökin myötäilevät mielenmaisemien ankeutta: ”Päivä oli harmaa ja tuulinen, ja taivas oli matalalla, ja kun jossain välillä pilkahti jotain inhimillistä, sekin näytti apealta ja ahdistuneelta: ravintoloiden ja kauppojen markiisit lepattivat, roskat pyörivät pitkin jalkakäytäviä - - .”

Cusk yksinkertaisesti vain raportoi täsmällisellä, mutta sävyttömällä kielellään ihmistensä itsetutkiskeluja ja mielipiteitä. Iloa, lämpöä ja huumoria hänen paletistaan ei löydy. Niinpä Kunniaa voisi kutsua negatiiviseksi realismiksi.

Pyrkiikö Cusk näin kohti rehellisyyttä ja totuutta? Säälimättömyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin rehellisyys. Eräs haastattelija kertoo Fayalle huomanneensa, että ”- - äärimmäisen negatiiviset teokset – esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjat – veivät auttamatta umpikujaan”.

Kunnian henkilöt herättävät monologeillaan monia kiinnostavia näkökulmia ja keskustelunaiheita niin kirjallisuudesta kuin ihmissuhteistakin. Kunnian raadollinen loppukohtaus vetää romaanin langanpäät yhteen ja kruunaa sen satiirisen nimen.

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suom. Kaisa Kattelus. S&S. 2020. 203 s.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa


Seppo Fräntin intohimo

Kun museot ovat suljettuina taiteesta voi nauttia uppoutumalla taidekirjaan Hullu rakkaus, joka esittelee Seppo Fräntin Kiasmalle lahjoittamaa kokoelmaa. Asiantuntijoiden artikkelit luovat samalla kiinnostavan kuvan keräilijästä, jolle elämä ja taide ovat erottamattomia.

Pidän sellaisista teoksista, joissa näkyy eläminen.”


Kirjan kannessa komeilee Jussi Gomanin
maalaus Seppo Fränti katselee kaukaista
tähteä Baconin huoneessa (2019).
Taiteenkeräilijä Seppo Fräntin neljänkymmenen vuoden aikana hankkimat teokset alkoivat vähitellen täyttää hänen asuntoaan lattiasta kattoon. Läjissä ja pinoissa toisiaan tuuppivien teosten, joita keräilijä kutsuu lapsikseen, oli aika lähteä maailmalle.

Uusi koti niille löytyi Kiasmasta. Sen nykytaidekokoelma sai jouluna 2017 hienon lisän, kun Fränti lahjoitti museolle noin 650 teostaan 90 taiteilijalta. 

Lahjoituskokoelmaa esittelevän näyttelyn, Hullu rakkaus, oli määrä avautua yleisölle 27.3.2020 Kiasmassa. Toisin kuitenkin kävi, kun museoiden ovet jouduttiin sulkemaan koronaviruksen vuoksi. 

Näyttelyn avautumista odotellessa Saara Hacklinin ja Kati Kivisen toimittama, runsaasti kuvitettu kolmikielinen teos Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa (Parvs) tarjoaa herkullisia makupaloja ja kiinnostavaa taustatietoa kokoelmasta ja sen keräilijästä.

Museonjohtaja Leevi Haapala haastattelee Seppo Fräntiä artikkelissaan Jälkilöylyissä – taidekokoelma keräilijän silmin. Kysymykseen ”mikä teki sinusta keräilijän?”, Fränti vastaa keräilleensä jo lapsena niin tulitikkuaskien kansia kuin variksenmuniakin. Vaatimattomissa oloissa ”kaikesta, vaikkapa tyhjistä limsapulloista, piti tehdä rahaa, jotta sai jotain itselleen”.

Keräilijä ei pääse karvoistaan, Seppo
 Fränti hankkii edelleen taidetta.
Kuva: Pirje Mykkänen
Nurmosta, Pohjanmaalta, Ateneumiin opiskelemaan päässyt nuori mies tutustui tuttaviensa välityksellä 1970-luvulla keräilijään, lääkäri Juhani Kirpilään. Hänestä tuli noviisille oppi-isä paitsi taidekeräilyssä myös sijoittamisessa.

Lastenlinnassa askarteluohjaajana työskennellyt Fränti alkoi säästöjensä tuotoilla vähitellen ostaa taidetta. Muttei koskaan sijoitusmielessä, sillä hän hankki vain teoksia, jotka koskettivat häntä henkilökohtaisesti ja joiden seurassa hän viihtyi. Hänen suhteensa teoksiin oli intiimi ja läheinen.

Fräntin kokoelman taiteilijoita voisi luonnehtia ”elävien taiteilijoiden seuraksi”, sillä yli puolet hänen teostensa taiteilijoista on syntynyt 70–80-luvuilla. Keräilijää kiinnostaa heidän teoksissaan, ”miten ne heijastavat nykyisyyttä ja sitä, mitä itse haluan niistä kokea. Miten sen nyt sanoisin… Tunnereaktion. ”

Useimmista kokoelman taiteilijoista on vuosien mittaan tullut Fräntin ystäviä. Joskus mesenaatin apu on osoittautunut peräti välttämättömäksi: ”Olen monesti hankkinut teoksia ennen kuin ne ovat olleet valmiita, koska muuten taiteilija ei olisi saanut valmiiksi näyttelyä.” Taide ja elämä kietoutuvat toisiinsa ihan konkreettisesti.

Seppo Fräntin piirustus Jololta (2000)
Näin kävi myös silloin, kun terroristiryhmä kaappasi Fräntin sukellusretkellä panttivangiksi Jolon saarelle Filippiineille. Rankan, 140 päivää kestäneen vankeuden aikana yksi selviytymiskeino hänelle oli piirtäminen. Teoksia syntyi tuolloin kaikkiaan yli 300. ”Niissä töissä näkyy se raivo, tuska ja pelko.”

Kokemuksen jälkeen Fräntin keräämiin teoksiin tuli enemmän syvyyttä, ja niiden aiheissa alkoi näkyä kuolemaa ja pelkoa. Hänen taidekokoelmaansa esittelevä näyttely Lapinlahden Lähteessä keväällä 2016 sai nimekseen Haava vakavan ruhjeen mukaan, joka oli koitua hänen kohtalokseen Jololla.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen tarkastelevat lahjoituskokoelmaa kuraattorin silmin artikkelissaan Intohimoinen keräilijä kohtaa museon. Hullu rakkaus -näyttelyä suunnitellessaan he joutuivat pohtimaan, miten kokoelma muuttuu, kun se esitetään kodin sijaan museosaleissa, katoaako silloin keräilijän kädenjälki?


Kiasman näyttelyyn kuraattorit ovat valinneet kokoelmasta parisataa teosta:

 ”Vaikka emme ole luoneet rekonstruktiota keräilijän taiteen täyttämästä asunnosta, olemme teosvalinnoilla ja rinnastuksilla pyrkineet tuomaan esille keräilijän otetta, Seppo Fräntin intohimoa keräämäänsä taidetta kohtaan”, kuraattorit vakuuttavat.

Taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen luonnostelee Seppo Fräntin keräilijäluonnetta ja tarkastelee hänen kokoelmansa historiaa artikkelissaan Muumipeikkomainen riemu ja Seppo Fräntin taidekokoelma. Nimensä juttu sai Fräntin lausahduksesta:

Ihanaa, saa olla kuin Muumipeikko ja pyöriä täällä, keskellä muumipeikkomaista tunnelmaa ja nauttia siitä. Rakastan olla tämän kaiken ympäröimänä. Voin välillä kirkuakin kuin Pikku Myy, jos siltä tuntuu.”

Tämä kuvaa hyvin keräilijän henkilökohtaista, intiimiä suhdetta teoksiinsa. Kuten Tihinen kirjoittaa, monipuolisen kokoelman tarkoitus ei ole olla kattava esitys Suomen lähihistorian taiteesta vaan pikemminkin elämyksellinen tulkinta nykytaiteen ilmiöistä.

Fränti ei ole kerännyt mitään tiettyä taidesuuntaa. Hänen kokoelmassaan viihtyvät sulassa sovussa Henry Vuorila-Stenbergin ja Janne Räisäsen kaltaisten taiteilijoiden vahvoin värein maalatut ekspressionistiset teokset Kalle Leinon, Erik Creutzigerin ja Reima Nevalaisen unenomaisten herkkien teosten seurassa.

Elina Merenmies: Viivat, 2010
muste käsintehdylle paperille.
Abstraktin ja esittävän rajakin on kokoelman teoksissa usein häilyvä. Näin on laita esimerkiksi Elina Merenmiehen teoksessa Viivat

Ehkä eri tyylisuuntia edustavat teokset kokoelmassa ovat eräänlaisia siveltimenjälkiä omakuvassa, jota Seppo Fränti kokoelmallaan hahmottelee. Filosofi Jean Baudrillard onkin huomauttanut, että keräilijä kerää itseään.

Taidehistorioitsija Riikka Stewen tarkastelee kokoelman moniäänisyyttä artikkelissaan Aaveita, mustia neliöitä, vaahtokarkkeja, vauvamiehiä: Tunteita ja tuntuja Fräntin kokoelmassa

Hänelle kokoelma näyttäytyy ”tunteiden ja kokemusten ensyklopedisena arkistona”, mahdollisuuksien labyrinttina, jota voi ”katsoa lukemattomilla eri tavoilla ja siitä voi rakentaa äärettömän monia tarinoita ja kertomuksia”.

Asiantuntijoiden artikkelit teoksessa avaavat Seppo Fräntin kokoelmaa monesta, jatkopohdiskeluihin innostavasta näkökulmasta. Mutta vaikka teoskuvat tarjoavatkin uteliaisuutta herättävää esimakua näyttelystä, vielä puuttuu se tärkein: katsojan henkilökohtainen kokemus, jonka kiertely näyttelyssä ja teosten ääreen pysähtyminen tarjoavat.

 Henry Vuorila-Stenberg: Maalaus, 1995. Yksityiskohta

Marcel Duchampin mielestä katsoja tekee 50 prosenttia teoksesta. Jos se on totta, Seppo Fräntin lapset odottavat malttamattomina meitä katsojia Kiasmassa tullakseen viimein kokonaisiksi.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen (toim.):
Hullu rakkaus Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Parvs. 176 s.
Teos on suomen-, ruotsin-, ja englanninkielinen. Sitä on toistaiseksi saatavissa verkkokaupasta ja kunhan Kiasma avautuu sen museokaupasta.
Näyttelyn alkuperäinen aikataulu: 27.3.2020–10.1.2021

torstai 23. huhtikuuta 2020

Philip Teir: Neitsytpolku


Rakkaudesta, rehellisesti

Philip Teir astelee Henrik Tikkasen ja Karl Ove Knausgårdin jalanjäljissä autofiktiivisessä romaanissaan Neitsytpolku. Ero ja uusperheen perustaminen eivät suju kivutta. Rakkauskin haukkoo välillä henkeään.

Minullahan on asiat mukavasti, ei ole valittamista, ei minulla ole mitään syytä rakastua.”


Niin kuitenkin käy kirjailija, toimittaja Philip Teirin uudessa, hänen omaan elämäänsä perustuvassa romaanissa Neitsytpolku (Otava). Kun hänen alter egonsa Richard tapaa Paulan kustantamon hälisevissä joulujuhlissa, se on menoa. Sitä Teir kirjassaan aidosti kuvaa.

Richard elää tuolloin sopuisassa avioliitossa Sonjansa kanssa, eivätkä syrjähypyt kuulu kuvioon. Heillä on kaksi lasta: murrosiän kynnyksellä kipuileva William ja jalkapalloa harrastava Nelly. 

Vaikka Richard viihtyy työssään lehden kulttuuriosaston pomona, hän haaveilee kirjailijuudesta ja vapaammista maisemista – joka suhteessa.

Mielikuva juhlissa tavatusta, kustantajana työskentelevästä Paulasta ei jätä Richardia rauhaan. Nykyajan Amorin jousta jännittävät Facebook ja älypuhelin. Niiden nuolina toimivat viestit alkavat viuhua Paulan ja Richardin välillä.

Teir kirjoittaa niin mutkattomasti ja kouriintuntuvasti, että tuntuu kuin olisin itsekin mukana tapahtumien pyörteissä. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että hänen kuvaamansa tilanteet ovat monille meistä liiankin tuttuja.

Jaana Nikulan suomennos soljuu luontevasti, ja paljolti keskusteluihin perustuvan tekstin puhekieli kuulostaa aidolta. Suora kerronta, ilman vuorosanaviivoja, sujuvoittaa menoa entisestään.

Anniina Vainionpään linopiirros
Temppeli.
Paulasta kehkeytyy vähitellen, kuin huomaamatta, perheen varjojäsen. Richard tekstaa hänelle jopa tietoja Nellyn otteluissa tekemistä maaleista. Siitä huolimatta, ettei Paula ole tyttöä edes nähnyt. Richardin ja Paulan yhteydenpito on päivittäistä.

Kunnes koittaa perheen yhteinen kesäloma mökillä Richardin vanhempien lähettyvillä. Kesä Sonjan kanssa menee hyvin, erittäin hyvin. Kolmannen lapsen mahdollisuudestakin keskustellaan.

Kustantamon syysjuhlat sisäpihalla saavat viisarin jälleen heilahtamaan toiseen suuntaan. Richardin ja Paulan yhteiset illat viinilasillisten äärellä ja viattomat aamukahvit Paulan asunnossa Neitsytpolulla ovat jo arkipäivää. Seksiä he eivät harrasta, sillä se toisi liikaa vastuuta, johon kumpikaan ei ole vielä valmis. Tilanne saa Paulan puuskahtamaan:

Tämä on maailman tylsin pettämisjuttu. Omituista, että me vain juttelemme tuntikausia, kun ajattelee miten huono omatunto meillä on.”

Neitsytpolku on mainio lukupiiriromaani, sillä se herättää niin monia kysymyksiä ja keskustelunaiheita. Miksei voisi rakastaa kahta samaan aikaan? tuskailee Richard. Olisiko ero edes taloudellisesti mahdollista? Miten Sonja tulisi toimeen? Entä miten lapset kokisivat vuoroviikkoasumisen? Teos houkuttaa myös pohtimaan, mitä itse tuossa tilanteessa tekisin?

Neitsypolku -romaani, jota Richard työstää, ei edisty. Hänen mielessään pyörii vain kysymys: mitä pitäisi tehdä? Hän soutaa ja huopaa sekä valehtelee Sonjalle, ettei ole ketään toista ja viestii Paulalle: ”En voi hajottaa perhettäni”.

Philip Teir on Helsinki Litin ohjel-
majohtaja. Kuva: Helen Korpak
Kun esirippu nousee kirjan toisen osan alussa, ero on jo tosiasia. Kuten Paula aivan oikein ennusti, hänestä on tullut ”se nainen” ainakin Richardin omistus- ja määräilynhaluisen äidin mielestä. Pahan äitipuolen viittaakin sovitellaan hänen harteilleen, kun taistelu uusperheen kotirintamalla alkaa.

Paulan mielestä jokaisen, myös bonuslasten, olisi osallistuttava kotitöihin, sillä aina ei voi olla pizzaperjantai. Teir kuvaa herkullisen kouriintuntuvasti, miten leikkuulaudalle lojumaan unohtunut tomaatinsiivu sytyttää pariskunnan välille leiskuvan riidan, joka johtaa halpamaisiin henkilökohtaisiin solvauksiin.

Richardista alkaa tuntua, etteivät hänen voimavaransa enää riitä jatkuvaan säätämiseen, jonka uusi elämä on tuonut tullessaan.

 ”He olivat asuneet yhdessä vasta pari kuukautta, heidän olisi pitänyt elää vielä onnenhuumassa, mutta sen sijaan he olivat uupuneita ja epätoivoisia.”

Tämän kaiken Richard paljastaa tekeillä olevassa käsikirjoituksessaan. Luettuaan siitä muutamia katkelmia Paula loukkaantuu, koska Rikhard ei ole kirjoittanut enempää heidän rakkaudestaan. Tähän Richard oikeutetusti toteaa, ettei yksikään kirjailija ole vielä onnistunut kirjoittamaan kokonaista romaania onnellisesta rakkaudesta.

Neitsytpolun pohjavireenä soljuu kuitenkin – karikoista huolimatta – Paulan ja Richardin välinen lämmin rakkaus, jonka lukija aistii.  Se selittämätön voima, joka kärsivällisesti odottaa, että myrsky jälleen tyyntyy.

Maisema Kaivopuistosta. Kuva: Hannele Salminen

Muuton yhteydessä Richard on löytänyt vanhan vihkisormuksensa, eikä tiedä, mitä merkityksensä menettäneelle metallinkappaleelle pitäisi tehdä. ”Hän ajatteli, että sen voisi ehkä säästää lapsille, jompikumpi heistä voisi jonain päivänä käyttää sitä, jos menisi naimisiin.” Tähän tekee mieli lisätä: Mutta ennen kuin astut alttarille, lue Neitsytpolku.

Neitsytpolku (Jungfrustigen, suom. Jaana Nikula). Otava, 2020. 221 s.

Anniina Vainionpään teoksia nähtävillä Galleria Dueton sivuilla.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Tapio Koivukari: Pirtumiehet


Rivakkaa menoa pirtutrokarin kintereillä

Viinan salakuljettajat kostuttivat kieltolain kuivattamaa Suomea parhaansa mukaan. Tapio Koivukari piirtää laittoman elinkeinon harjoittajista elävän ja inhimillisen kuvan romaanissaan Pirtumiehet.

Matti Ruokosen suunnittele-
masssa kirjan kannessa komei-
lee kekko Kustavin museosta.
Etäyhteistyö on jälleen voimaa näin koronan aikana. Ihastuimme ystäväni Hilkka Kotkamaan kanssa Tapio Koivukarin Pirtumiehiin (Johnny Kniga) ja teimme tämän jutun yhdessä.  Romaani perustuu Jarmo Impolan tosipohjaisiin tarinoihin, joten ilmankos se imaisi heti mukaansa elämänmenoon kieltolain aikaisessa Suomessa vuosina1919 - 1932.

Tuntui ihan omalta, vaikka vierasta verta olikin, kunnanvaivaisten huutokaupasta ostettu”, tuumaa Saimi-mamma kasvatistaan Vikusta. Tarinan päähenkilö on kertomuksen tässä vaiheessa vasta poikanen, jonka ”isä karkasi Amerikkaan ja äiti joutui hullujenhuoneelle”.

Vikun eväät elämäntaipaleelle, mamman ja papan hyväntahtoisuudesta huolimatta, eivät ole hääppöiset. Huutolaispojassa on kuitenkin sisua ja kauppamiehen vikaa. Hän ei tuhlaa metsätöistä saamiaan pikkurahoja eläviinkuviin eikä nisukahveihin vaan ostaa itselleen hevosen, työkaverin Humun.

Orhin avulla tienestit lisääntyvät niin puunajossa kuin kalansaaliiden kuljetuksissa, mutta tuottoisampaakin roudattavaa löytyy. Vähitellen pikkurenki hankkii pirtun salakuljetuksella itselleen torpan ja saa vaimokseen uskollisen ja sitkeän Annan. Nopeista konepaateistakin on hyötyä, kun tulliveneitä harhautetaan lastien salakuljetuksissa.

Suomenhevosen tukinajossa kuvasi Hanne Manelius.

Vikun ”ahväärit” kukoistavat. Hän tuntee saariston väylät ja karikot, kätköt sekä suojapoukamat, joihin lahden yli laivattuja, pirtulla täytettyjä torpedoja ja kekkoja sopii kätkeä. Virolaisten perunapirtu ja sakemannien viljasta tislattu ovat toista maata kuin korpikuusen kyynel, kotipolttoinen pontikka.

Povitaskuissa pesivistä, pirtutrokareilta ostetuista pläkkipeltisistä ”varpusista” ja ”lahnoista” lorautetaan markkinoilla kaffenpunsi jos toinenkin. Laiton juoma kelpaa myös joillekuille silmänsä sulkeville virkavallan edustajille, joiden mielestä kieltolaki joutaisi hevonkuuseen.

Koivukari tunnetaan myös islanti-
laiskirjailijoiden suomentajana.
Kuva: Veikko Somerpuro
Koivukarin konstailematon tarinointi, letkeä kieli ja empaattinen ihmiskuvaus houkuttelevat mukaan omanlaiseensa ”menneen maailman lumoon”. Tekstissä silloin tällöin pulpahtava Rauman murre komppaa komeasti: ”Ei tämsest mittään tul ett tääl tramppa kortteermiähi eikä talos ol viinan tippa heil myyd, mitä ihmisekki siit sanova!

Koska trokaus toi torppaan maallista hyvää, Annakin ummisti siltä silmänsä. Eihän hän ollut mitenkään paremmaksi pyrkimässä, halusi vain perheelleen vähän helpomman elämän: ”Näkihän sitä joissain köyhimmissä tölleissä, miten talvisaikaankin käytiin vuoronperään ulkona kun ei ollut kuin yhdet saappaat tai muut tallukkaat mukulille antaa.”

Vikukaan ei viihtynyt herrakostyymissä, jota ”ahväärit” joskus häneltä edellyttivät vaan ”tunsi itsensä jotenkin samaan aikaan epämukavaksi, alastomaksi ja pilkalle alttiiksi”. Itseään parempina pitävät piirit katsoivat Vikun kaltaisia pitkin nenänvartta, varsinkin kun huutolaispojalle oli kertynyt enemmän omaisuutta kuin oli soveliasta.

Vikun olo alkoi muutoinkin tuntua tukalalta, sillä kytät ja ilmiantajat läähättivät alati kintereillä. Vähemmän suopeiden poliisien kanssa tulee kahnauksia, sakkoja ja takavarikkoja ropisee. Linnatuomiokin häämöttää. Vikun mielessä välähtää: entä jos jättäisi koko touhun? Mutta silloin ei ”ajelisi Fordilla ja pukisi muijaansa silkkiin ja kretonkiin”.

Varpunen veti neljänneslitran,
lahnaan mahtui puoli litraa pirtua.
Monelle trokarille alkoi pirtu maistua liikaakin, kun onnistuneen keikan kunniaksi ”lahna” kiersi, kaffeplöröjä läträttiin, ja putki jäi päälle. Yhä useammin Vikukaan ei aamulla lähtenyt käyntiin ilman silmänkirkastusryyppyä.

Kieltolaki osoittautui myös yhteiskunnan kannalta joka suhteessa epäonnistuneeksi: rikollisuus lisääntyi, kun poliisit jouduttiin työllistämään viinaralliin, ihmiset alkoholisoituivat ja sairastuivat epäpuhtaan viinan seurauksena. Valtio menetti verotuloja. Asia korjaantui, kun Alkon ovet viimein avattiin 5.4.1932. klo 10. Muistiin jäi ikoninen lukusarja 54321.

Kieltolaki päättyi, kuten koronakin aikanaan. Vikun epäonnisten salakuljetusyritysten seurauksena Humukin joutui aika ajoin takavarikkoon lastin siivellä. Sitä ”ruvettiin kylillä pitämään jo tavallista oudompana hevosena: oli ollut huutokaupassa harva se kerta ja aina vain rouskutti kauroja kotitallissa”. 

Onneksi Vikulla – paljon menettäneenä – on silti vielä jotain, mistä pitää kiinni. Ne tärkeimmät asiat elämässä.

Tapio Koivukari: Pirtumiehet. Johnny Kniga. 2020.348 s.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä


”Kriitikko tahraantuu aina”

Suomen arvostelijain liitto – SARV – täyttää 70 vuotta ja on sen kunniaksi julkaissut juhlakirjan Kritiikin ääniä. Artikkelikokoelman 15 kirjoittajaa pohtivat kritiikin roolia ja haasteita muuttuvassa maailmassa sekä esittelevät erilaisia yhteisöjä niin taiteilijoiden, yleisön kuin kriitikkojenkin parissa.


SARV on outolintu maailman kriitikkoliittojen joukossa. Sen katon alle mahtuvat kaikki eri taiteenlajien kriitikot toisin kuin muualla, jossa he ovat järjestäytyneet yksittäisten taiteenlajien ympärille, toteavat Kritiikin ääniä -teoksen toimittajat kustannustoimittaja Mari Hyrkkänen, SARVin toiminnanjohtaja Riikka Laczak sekä puheenjohtaja Maria Säkö esipuheessaan.

Tämä on voimavara yhä monimuotoisemmaksi ja -äänisemmäksi muuttuvalla taidekentällä, jolla kriitikotkaan eivät voi enää linnoittautua omiin poteroihinsa. Eri taiteenlajien rajat ja esitystavat murtuvat, joten kriitikoiden yhteinen liitto tarjoaa jäsenilleen hedelmällisen vuorovaikutuskentän.

Seuraavassa muutamia poimintoja eri tavoin kritiikin kysymyksiin perehtyneiden kirjoittajien artikkeleista:

Teatterikriitikko Maria Säkö pohtii artikkelissaan Love should be between people – Yhteisötaide muokkaa kritiikin kolmijaon uusiksi mitä yhteisötaiteen kritiikki oikeastaan on, entä mitä merkitystä sillä voisi kyseiselle taiteenlajille olla?

Yhteisötaideteoksessa voidaan esimerkiksi paikallisen leikin tai lorun kautta saada iso joukko ihmisiä harjoittelemaan yhdessä, jolloin kansantaide muuttuu hyvinkin avantgardiseksi eleeksi. Voisiko kritiikki olla tässä prosessissa sisällä?

Tällöin laatukriteerien ja arvostusten sijaan kritiikkiin suodattuisi se, miten prosessi liikkuu ja millaisia impulsseja se saa aikaan. Esityksistä puhuminen, kirjoittaminen ja sitä kautta löytyvä dialogi muodostavat oman verkostonsa ja tulevat siten osaksi yhteisötaideteosta.

Kirjallisuuden- ja elokuvantutkija Tytti Rantanen kysyy: onko taide taistelua? artikkelissaan Taide ja aktivismi – kriitikko merkitystalouden välikappaleena. Kysymys on ajankohtainen, sillä nykyään teos- ja apurahahauissa toivotaan usein taiteen ottavan kantaa johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan.

Tässä on riskinä, että tilaisuuksille nälkäiset taiteilijat alkavat ympätä aktivismia teoksiinsa varsin ulkokohtaisella tavalla. Sen vuoksi Rantasen mielestä tarvitaan myös sitkeää, sesongeista piittaamatonta taiteen ja aktivismin yhteen nivoutumista.

Rauni Liukko: Siivooja, 1972.
Kansallisgalleria
Rantanen penääkin niin rahoittajilta kuin kriitikoilta kykyä nähdä ja nostaa esiin taiteilijoita, jotka käsittelevät poliittisia, eettisiä ja ekologisia teemoja teoksissaan, mutta eivät syystä tai toisesta ole nousseet ”ajankohtaisuuden” valokeilaan. 

Hän toivoo myös uusien teosten ohella aiemman yhteiskunnallisen taiteen toiveuusintoja ja luovaa kierrätystä sekä niiden arviointia uudessa valossa ja uusissa tilanteissa.

Toimittaja-kriitikko Anton Vanha-Majamaan artikkelin otsikko on paljon puhuva: Oletko katsonut sitä sarjaa? – Eli kuinka tv-yleisöt pirstaloituivat, eikä hyvällä ja huonolla ole enää merkitystä. Sosiaalinen media pursuaa näkemyksiä ja mielipiteitä puoleen jos toiseen; koskaan aiemmin ei ihmiskunnan historiassa ole käyty näin paljon keskustelua kulttuurista, taiteesta ja merkityksistä.

Vanha-Majamaan mielestä ammattikriitikon on upotettava lusikkansa soppaan ja tarjottava näkökulmia, jotka ovat paremmin punnittuja, perusteltuja ja kontekstoituja kuin rivitwitteristien raflaavat heitot.

Hän piipahtaa myös kuvataiteen puolella ja muistuttaa, kuinka suomalaisten kansallisylpeys sai kolauksen kesällä 2019, kun The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kuvaili Helene Schjerfbeckin maalauksia ”kylmäksi suihkuksi kakkoslaatuista taidetta”.

Helene Schjefbeck: Hopeataustainen
omakuva. Turun Taidemuseo

Tätä voi pitää pyhäinhäväistyksenä, mutta Vanha-Majamaan asenne on kohdallaan: Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.

Raikkaita näkemyksiä ja uutta otetta tarjosivat myös SARVin järjestämän 50 vuotta tammikuussa 2019 täyttäneen Kritiikin Uutiset -lehden (https://www.kritiikinuutiset.fi/) Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun nuoret osallistujat. 

Kritiikin Uutisten päätoimittaja, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski luo artikkelissaan katsauksen kisan saldoon.

Tehtävänanto oli yksinkertainen: kirjoita kritiikki jostain vapaavalintaisesta teoksesta haluamaltasi taiteen alalta. Palkintoraati joutui silti heti lähtösuoralla miettimään, mikä on teos? Yllättäviä teosvalintoja olivat matematiikan opetussuunnitelma, Arabian astiasto sekä kuvataidekriitikko, kirjailija Otso Kantokorven muistolle omistetun stipendin voittajateksti ”Kritiikki itse itsestään”.

Kilpailun voittaja Matti Jokela aloitti kirjoituksensa kysymällä: ”Vad är musik?” ja jatkoi arvottamalla hiljaisuutta. Hänen kritiikkinsä kohde oli John Cagen ikoninen musiikkiteos 4’33, joka koostuu yksinomaan esitystilanteessa syntyvästä hälystä (1952).

Seiskan pojat, https://seiskanpojat.com/, on Petteri Enrothin ja Matti Tuomelan projekti ja verkkosivu, jonne he kirjoittavat keskustelumuotoista kritiikkiä. Artikkelissaan he tarkastelevat kritiikkiä eri yhteisöissä ja etsivät vastauksia kysymyksiin: Mitä nämä yhteisöt ovat, ja mikä kritiikin tehtävä niissä on?

He toivovat kriitikoilta enemmän vuorovaikutusta lukijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Erilaisissa kohtaamisissa ja yhteisöissä kriitikoilla voisi olla tärkeä rooli keskustelun avaajana, rajaajana ja moderoijana.

Kun makutuomareiden ääni heikentyy, ja kritiikki siirtyy yksilön ajasta yhteisöjen aikaan, vuorovaikutus ihmisten, taiteiden ja yhteisöjen välillä on asia, joka tavalla tai toisella on kriitikon työn ytimessä alkavalla vuosikymmenellä, Seiskan pojat ennustavat.


Katja Tukiainen: Ther is a plan b.

Samoilla jäljillä on toimittaja, tietokirjailija Emilia Kukkala artikkelissaan Jättää jälki, pyyhkiä jälki: ”Jotta voi esittää luotettavan arvostelman tai analyysin, on tunnettava asian olemus. Se ei onnistu antautumatta vertaisena vuorovaikutukseen sen kanssa. Lukija aistii, jos kriitikko yrittää vain pyydystää ilmiön lasikuvun alle kuin hyönteisen joutumatta todella kosketuksiin sen kanssa.

Ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmiön kriitikkoa paremmin, on aina. Kriitikon superkyky on siinä, että hän on tottunut sanallistamaan epämääräisiä, muljuvia asioita.” Kriitikko tahraantuu aina – ja hyvä niin.

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä –
Tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto ry. SARV. 2020. 172 s.

Katja Tukiaisen teoksia voi nähdä Galerie Forsbomilla sopimalla vierailuaika.