sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Pitkää nenää realiteeteille

Olivier Bourdeaut’n ilakoiva, kaihoisa satu Tule takaisin, Mr. Bojangles kohottaa kuplivan maljan hullulle rakkaudelle, jolle kuolemakaan ei mahda mitään.


Pieni hullunkurinen perhe koostuu isästä, joka nostelee pikkuriikkisiä painoja sikari hampaissaan, gin tonicia siemaillen. Hän kutsuu harjoitustaan ”gym toniciksi”, samalla kun äiti keihästää pienoisaurinkovarjolla oliivia martinilasistaan. Pariskunta viettää jatkuvaa fiestaa.

Perheen nuori poika rakastaa vanhempiaan ja kertoo perheensä tarinaa vilpittömästi, poikamaisen viistolla huumorilla. Eksoottinen, suuri lintu ”Neiti Turhanpäiväinen” koikkelehtii kiljahdellen vanavedessä. Ylenpalttisen elämänmuodon on mahdollistanut perheen korvaamaton ystävä, Törkimykseksi kutsuttu senaattori hämäräperäisillä afääreillään.

Vanhemmat tanssivat, pyörähtävät ilmassa ja tussahtavat pehmeästi takaisin lattialle aivan kuin Bojangels Nina Simonen esittämässä suggeroivan surumielisessä kappaleessa. Timanttineulan vinyylille piirtämä musiikki soi romaanin taustalla, synnyttää lumotun, haikean tunnelman kadotetusta paratiisista.

Ranskalaisen Olivier Boudaut’n
esikoisteoson käännetty
kymmenille kielille.
Kuva: Finitude
Olivier Bourdeaut’n Ranskassa palkintoja kahmineen esikoiskirjan Tule takaisin, Mr. Bojangels (Siltala) kansi tuo ensisilmäyksellä mieleen pahimmanlaatuisen romanttisen kioskikirjan. Mutta lähemmin tarkasteluna kansi on kaunis, ja niin on tarinakin, joka kertoo tanssista, rajojen yli kurkottavasta elämästä ja sitä suuremmasta rakkaudesta.

Isä taltioi vihkoihinsa katkelmia hullunmyllystä, jossa perhe pyörii. Kirjoittaa jatkuvista bileistä, Espanjan huvilasta, hillittömästä vaimostaan, lumoojattaresta, joka haluaa joka päivä tulla kutsutuksi eri nimellä: Hortense, Marguerite, Eugenie.

 ”Olisi ehkä parempi, jos en olisi koskaan tavannut häntä”, mietteet unohtuvat, kun isä antautuu leikkiin, jaettuun hulluuteen.

Hänen täydellinen olemuksensa oli valhetta, mutta se oli suurenmoinen valhe”, ylistää äitiään palvova poika. Äidissä asustaa luonnonlapsi, joka pakenee tuskaansa unelmiin, taistelee arjen tuulimyllyjä vastaan tempauksillaan.

Yksityiskohta Petri Niemelän
öljymaalauksesta Escape
.
Taitavasti Bourdeaut kuvaa käärmettä, joka paratiisiin luikertelee, miten naurunpuuskista vähitellen katoaa ilo, silmistä sammuu tuli. Ongelmia, joihin eivät lääkkeet sen paremmin kuin lohdutukset auta. 

Mutta vielä on suuren luokan puijauksen vuoro, vielä on viimeinen tanssi tanssimatta. Katumukselle ei näissä juhlissa ole sijaa.

Isän vihkoihin tallentamista yhteisesti juhlitun elämän hullutuksista syntyy kirja nimeltä Tule takaisin, Bojangles. Nimi on itsestään selvä, koska mainitun herran paluuta on pitkin matkaa odoteltu. 

Kustantajan mielestä teos on ”hauska ja hyvin kirjoitettu eikä siinä ollut päätä taikka häntää ja siksi hän halusi julkaista sen”. 
Onneksi se on nyt Ville Keynäsin mainosti suomentamana saatu meidänkin iloksemme.

Sadut sisältävät usein opetuksen, niin tämäkin. Hulvaton, kaihoisa tarina kehottaa tarttumaan hetkeen, luottamaan elämään ja rakkauteen, nousemaan arjen yläpuolelle, aina kun se suinkin on mahdollista. Ihmiset ottivat kirjan omakseen, nauroivat, tanssivat ja itkivät sen mukana. Tämä ihmetyttää, mutta myös ilahduttaa poikaa. ”Se oli hullua, mutta elämä usein on sellaista ja niin on hyvä.”

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
(En attendant Bojangles). Suom. Ville Keynäs. Siltala, 2017. 144 s.
Petri Niemelän maalaus on mukana Galleria Brondan Kesäsalogissa 13.8. saakka.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Menneen maailman lumoa

Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanin päähenkilö on aika. Kolme itsenäistä naista sinnittelee sen oikullisissa pyörteissä kesäisen Hangon idyllistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa”, vanhan hankolaisen merimiehen miete sopisi Pertti Lassilan uuden Kesän kerran mentyä -kirjan (Teos) motoksi. Sillä ajasta, sen kulumisesta ja siihen liittyvistä pohdinnoista pienessä, mietteliäässä teoksessa on kyse.

Vuoden 1916 kesästä on enää tähteet jäljellä, kun Hangon Belvedere-ravintolassa tarjoilijana työskentelevä 21-vuotias Elsa tapaa perämies Einarin. Alkaa – ja lähes saman tien päättyy – se tavallinen tarina. Elsa tulee raskaaksi, ja ennen pitkää Einar purjehtii ”kertomuksen näköpiirin taakse”.

Mutta Elsaa se ei haittaa, hän on vahva, itsenäinen nainen samoin kuin sisarensa Aino, farmaseutti. Idylliä sisarusten pienessä puutarhan ympäröimässä talossa, jonne Elsan tytär Taimi syntyy, kestää kuitenkin vain muutaman vuoden. Espanjantauti nujertaa Elsan, joka olisi halunnut neuvoa tytärtään tarttumaan elämäänsä kaksin käsin, tekemään sillä juuri sitä, mitä itse haluaa.

Kertomuksen rauhallinen poljento, toistot, luonnon vahva läsnäolo ja vuodenaikojen kierto luovat kirjaan intiimin, haikean tunnelman. Konstailematon, kaunis kieli on tämän kanssa sopusoinnussa. Ajankuva on vahva ja aistillinen: ”Tädin esiliinassa oli tuoksu, jonka aurinko ja tuuli olivat pyykkinarulla siihen jättäneet.”

Kirjallisuudentutkijan, kriitikon
Pertti Lassilan edellinen teos
 Armain aika oli vuoden
 2015 Finlandia-ehdokas.
Kuva: Liisa Takala
Kolmeen osaan jakautuvan romaanin toisen osan alkaessa päähenkilö Taimi on varttunut. Hänellä on takanaan ensimmäisen vuoden opiskelut Kätilöopistossa Helsingissä, kun hän palaa kesänviettoon tätinsä luokse idylliseen Hankoon. 

Vuoden 1939 melskeet maailmalla eivät sinne yllä, rannoilla otetaan auringonkylpyjä, Belveden terassilla viileä viini vilvoittaa. Laineilla kiitää uljas Hoppet-niminen valkokylkinen purjevene.

Kerronta soljuu hiljalleen, rauhoittavasti: ”Aika ei liiku, päivät painuvat ja palaavat kuin mainingit, jotka kesää kannattelevat.” Historia toistaa itseään, pursiseuran juhlissa Taimi tapaa insinööriksi opiskelevan Eeron ja vanhan taiteilija Stenharun, joka haluaa Taimin mallikseen.

Mutta aika on ankara, lentokoneet jylisevät ja pudottavat pomminsa, Hangosta on lähdettävä evakkoon. Uljas Hoppet makaa kyljellään traktorin vetämässä tukkirekassa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Hangon kesä on mennyt, eikä Taimi sitä kaipaa, on jatkettava eteenpäin niillä eväillä, joita annettu on.

Äitinsä tytär uskaltaa päästää irti, siitäkin, mitä ilman oli luullut mahdottomaksi elää. Teoksen lyhyt kolmas luku huipentaa paisuttelematta teoksen kaaren. Sota vaatii veronsa, mutta aika haalistaa muistot, kolkkaa armottomasti eteenpäin. Silti se on joutunut pysähtymään Stenharun maalaamaan muotokuvaan, jonka Taimi perii taiteilijan kuoleman jälkeen.

Vaikka maalauksesta katsovat tutut kasvot, Taimi ei tunnista siitä nykyistä itseään, aika on tehnyt tehtävänsä, tomu on laskeutunut ja himmentänyt sen, mikä aikoinaan oli kirkasta. 

Vanha merimies oli oikeassa, aika oli kulunut huomaamatta, ja nyt Taimi sen oivaltaa. ”Kadotettu oli poissa eikä sitä, mikä edessä odotti, voinut väistää.”

 Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 188 s. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Simon Limbresin sydän

Maylis De Kegangalin hypnoottisesti kerrottu romaani vie elämän ja kuoleman rajapinnalle. Maagiseen leikkauspisteeseen, jossa kirjallisuus, havainto ja tunne ovat erottamattomat.

Ranskalaisen Maylis De Kerangalin mestarillinen romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) alkaa hengästyttävällä vauhdilla, sivun mittaisella virkkeellä, joka vie helmikuun varhaiseen aamuun pienessä pohjoisranskalaisessa kaupungissa.

Parikymppinen Simon Limbres on lähdössä kahden ystävänsä kanssa ratsastamaan aalloilla, surffaamaan jääkylmään mereen aamun kalvakassa valossa. Silmissään planeetan upeimmat jättiaallot kaverukset kauhovat laudoillaan adrenaliinipiikin piiskaamina kohti ulappaa.

Sydämet kiihtyvät, alkavat korskua rinnassa, laajenevat ja muuttuvat raskaammiksi, lyövät tiheämmin, kaksi sykähdystä joka iskulla, kaksi lyöntiä, aina samat: pelko ja halu.” Näin alkaa Simon Limbresin sydämen tarina.

 Maylis De Kerangal on Ranskan arvostetuimpia
 ja palkituimpia nykykirjailijoita.
 Kuva: Catherine Hélie

De Kerangalin ilmaisuvoimainen kieli kaappaa lukijan mukaansa ja pitää hyppysissään viimeiseen kellonlyömään saakka. Vuorokauden mittaiseen matkaan on pakattu pienoismaailma ihmisineen, tapahtumineen, tunteineen niin tehokkaasti, että lukija jää haukkomaan henkeään, haluamaan lisää.

Ei ihme, että romaani oli viime vuoden Man Booker -ehdokas ja voitti Ranskassa kymmenen kirjallisuuspalkintoa.

Sen dialogit on sulautettu tekstiin orgaanisesti, näin syntyy voimakas läsnäolon tunnelma, jonka lukija kokee luissaan ja ytimissään. Voin kuvitella, ettei suomennostyö ole ollut helpoimmasta päästä, mutta Ville Keynäs ja Anu Partanen suoriutuvat tehtävästään hienosti.




Siirrymme toiselle näyttämölle, elinsiirojen koordinaattorin Thomas Rémigen maailmaan, teho-osastolle, jossa tunnelma väreilee yhtä intensiivisenä kuin rantapenkereen takana kohisevalla merellä.

Mutta sanat ovat pitelemättömiä, täältäkin ne karkaavat omille teilleen muistoihin, menneisyyteen. Uuteen Seelantiin, hetkeen, jolloin Thomas hankkii laulavan tiklin Algerista, pariisilaiseen karaokebaariin, jossa Thomas löytää laulun, jolla on tarinassa merkittävä rooli.

Elinluovutukset tulivat mahdolliseksi vuonna 1959, kun kuolema määriteltiin uudelleen: ”Sydämen pysähtyminen ei enää merkitse kuolemaa, vaan se määräytyy aivotoiminnan lakkaamisesta.” Vaikka sydän näin syrjäytettiinkin valtaistuimelta, Simonin sydän jatkaa pumppaamistaan, siitä huolimatta että hän on peruuttamattomasti aivokuollut.

On aika ennen ja jälkeen. Simonin vanhempien tuskan kuvaus vie sanojen tuolle puolen. ”Se pakottaa heidät kieleen joka edeltää kieltä, kieleen jota ei voi jakaa, sanoja ja kielioppia edeltävään tilaan, joka voi olla tuskan toinen nimitys.”

Mutta on ajateltava kuoleman odotushuoneessa istuvia eläviä, paikkailtava heidät niillä elimillä, joita on saatavissa. Ranskalaista filosofia Maurice Merleau-Pontya lainaten ”koko maailma itsessään on samaa rakennusainetta kuin hänen ruumiinsa”.  

Aikaa poistaa sydän luovuttajalta ja istuttaa se vastaanottajalle on vain neljä tuntia. Kertomuksen myötä sydämensiirtoon osallistuvat ovat tulleet tutuiksi. Varmoin, tarkoin lausein De Kerangal on piirtänyt heidät yksi kerrallaan inhimillisiksi, vikoineen ja intohimoineen aidoiksi ihmisiksi.

Särkynyt sydän
Yksi heistä on sydänkirurgi Virgilio Breva, jota viehättää paitsi sydämen kehittynyt mekanismi sen luomat metaforat ja mielikuvat. Hän on ihastunut tapaan, jolla se on kytköksissä kieleen, miten ”se on lakkaamatta läsnä siinä kielen maagisessa pisteessä, joka sijoittuu aina kirjallisen ja kuvainnollisen, lihaksen ja tunnetilan leikkauskohtaan”.

Juuri tässä samassa leikkauskohdassa De Kerangal oivallisesti työskentelee. Elämä tiivistyy kylmälaukussa valosfäärien päällä kiitävään Simon Limbresin kaksikymmenvuotiaaseen sydämeen. 

Se on voimistunut myrskyävillä aalloilla, potenut sydänsuruja ja löytänyt sydämen valitun. Se on täynnä elinvoimaa ja valmis jatkamaan tehtäväänsä.

Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
(Réparer les vivants). Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2016. 255 s.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Holmberg, Löytty & West (toim.): Minun Valamoni

Miksi siellä tehdään viskiä?

Annina Holmberg, Olli Löytty ja Taina West halusivat madaltaa kynnystä astua Valamon luostariin. Minun Valamoni – Tarinoita luostarista -teos avaa moniäänisesti luostarin arkea ja historiaa niin asukkaiden kuin vierailijoidenkin kertomana.



Minun Valamoni (Kirjapaja) ei ole hengellinen kirja. Sen toimittajat lähestyvät aihetta maallikon näkökulmasta ja vastaavat moniin ihmisiä kiinnostaviin kysymyksiin luostarielämästä. Valamo on kaikille avoin, sieltä löytyy kauppa, hotelli, vaihtuvia taidenäyttelyitä ja opisto erilaisia kursseja varten. 

Tervetulleita ovat niin pyhiinvaeltajat kuin ateistitkin. Laulaja Kake Randelinin sanoin ”siellä on ihmeellinen rauha, se on hyvä paikka hiljentyä pohtimaan elämän tarkoitusta”.

Teoksen rungon muodostavat toimittajien ja parinkymmenen heidän mukaan pyytämänsä henkilön kirjoitukset kokemuksista Valamossa. Kirjaa täydentävät siellä asuvien ja työskentelevien haastattelut. Ja vaikka luostarissa kävijöitä motivoi halu hiljentyä pyhän äärellä, tarinoita ja anekdootteja sävyttää huumori, sillä nauru on luostarissa sallittu.

Kirjailija Annina Holmbergin vanhemmat Kalle ja Ritva Holmberg raahasivat tyttärensä, jolla oli ”pää täynnä asennetta ja kynnet mustassa lakassa”, Valamoon kolmekymmentä vuotta sitten. Sille tielle hän jäi, päätös kääntyä ortodoksiksi kypsyi vähitellen. Vanhemmat seurasivat pian perässä, aviomies myöhemmin. Nyt heitä on jo kolmessa polvessa, tytär Irina Ritvanen kertoo kirjassa 16-vuotiaan talkoolaisen kuumasta kesästä luostarissa.

Annina Holmberg, Taina West ja Olli Löytty
Kuva: Uzi Varon

Tietokirjailija Olli Löytyllä oli nuorena sivarina taipumus erikoisuudentavoitteluun, sen vuoksi hän valitsi palveluspaikaksi luostarin. ”Olin lujasti päättänyt, että sisälle kirkkorakennukseen en ainakaan astuisi.” Se oli kapinaa herätyshenkistä nuorisotoimintaa ja lähetystyöntekijävanhempien edustamaa maailmankatsomusta vastaan.

Kiinnostus kääntyä ortodoksiksi kuitenkin heräsi vaikuttavien kokemusten myötä. Mutta isä Efraim – josta monilla kirjoittajilla on omakohtaisia kokemuksia – toppuutteli: ”No ehkä sun kannattaa vielä miettiä tuota.” Viisas munkkivanhus oli oikeassa, Löytystä ei tullut ortodoksia vaan kirkon takaosassa silloin tällöin piipahtava hang around -jäsen. ”Valamossa tapaamastani talkoolaistytöstä tuli sittemmin puolisoni ja lasteni äiti. Isä Efraim oli tietysti vieraana häissämme.”

Isä Efraim
Teoksen kolmas toimittaja, käsikirjoittaja Taina West oli marxilaisuudestaan huolimatta aina uskonut enkeleihin. Hän haastatteli aiheesta silloista Joensuun piispaa Ambrosiusta ja teki paljon keskustelua herättäneen jutun Yöradioon. Pari vuosikymmentä tämän jälkeen hänkin kääntyi ortodoksiksi. ”Maailmassa, joka on lakkaamattomassa muutoksen tilassa, ortodoksien tuhatvuotinen jumalanpalvelusperinne on rauhoittava.”

Ortodoksisuus vetää puoleensa kirjailijoita ja taiteilijoita, se tulee kirjasta selväksi. Moni on etsinyt sieltä rauhaa maailman hälystä. Juhani Peltonen piti itseään ”ortodoksisena ateistina”, Pentti Saarikoski vetäytyi Valamoon lepäämään. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin vei Valamoon ikoni, jolle hän halusi siunauksen.

Teatteri ei osoittautunutkaan jatkuvaksi initiaatioriitiksi, joka auttaisi kipuamaan henkisen kehityksen portaita. Tuo tunne jonkin tärkeän poissaolosta ja jatkuvasta kaipuusta sai minut hakemaan vastauksia muista taiteenlajeista ja johdatti minut lopulta myös kirjaston ikonikirjahyllyn ääreen.”

Hän lainaa elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia, joka määritteli intuition välähdyksenomaisesti saaduksi tiedoksi. ”Itse koenkin, että taiteessa intuitio toimii tiedon korvikkeena ja on oleellinen osa luomisprosessia ohjaavaa ”tunnetta”. Intuitio on toisin sanoen tietoa ennen sanoja. Tietoa ennen käsitteitä.” Hän vertaa tätä tietoisuuteen Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä.


Ensimmäisiä, joilta kirjaan pyydettiin teksti, aiheena hautausmaa, oli teatteriohjaaja Kalle Holmberg. ”… jotka ajallaan kutsutaan tuonilmaisiin, pois” jäi hänen viimeisekseen, ja se on mukana postuumisti. Siinä hän kirjoittaa uudesta elämästään. ”Edellinen elämä oli loppuun syöty ja juotu, kiitos siitä. Se mahdollisti toisen eli oman kohtalonsa tajuamisen, sen että mies muuttuu, kun miehen kohtalo muuttuu.

Tunnelmallisen kirjan tekijät haluavat innostaa lukijoita kokeilemaan luostarimatkailua, kokemaan ”Valamon lumouksen” henkilökohtaisesti. Sillä Valamon rauhassa ja valossa ihmisen asiat saavat oikeat mittasuhteet.

Ja miksei siellä tehtäisi viskiä, viininvalmistushan on vanha luostariperinne. Jaakko Heinimäen sanoin: ”Tärkeintä ei ole mitä pöytään on katettu, tai minkälaiset pisteet viini asiantuntijoilta on saanut. Tärkeintä on henki, joka pöydän ympärillä vallitsee.”

Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West: Minun Valamoni – Tarinoita luostarista. 
Kirjapaja. 272 s. 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Kuka olisi valmis tappamaan minut?

Anna-Leena Härkösen uuden Valomerkki-romaanin aihe on synkkä, luovan työn tekijän masennus ja itsemurha-ajatukset. Silti musta huumori ja taidokas dialogi kannattelevat kertomusta ja avaavat näkymän kirjailijan työn arkeen.


Samppanjapullo poksahtaa auki, kun kirjailija Anita juhlii viisikymppisiään kuuden ystävänsä kanssa Valomerkin alkajaisiksi. Pian tunnelma kuitenkin latistuu syntymäpäiväsankarin kysyessä, kuka vieraista olisi valmis avustamaan häntä itsemurhassa.

Vieraat kiusaantuvat, aiheesta ei haluta puhua, se on tabu, vaikka masennus on yleistä varsinkin yksinäistä työtä tekevien kirjailijoiden keskuudessa.

Otavan kesäpressissä Anna-Leena Härkönen kertoi kirjoittaneensa teostaan kolmisen vuotta, alkuun aihe ei ollut selvä, moni asia pyöri mielessä. 

Yksi niistä oli kuumana vellova keskustelu eutanasiasta. Vaikkei kirjan Anita olekaan Härkönen yksi yhteen, yhteistä heille ovat ajoittaiset masennuskaudet ja kirjailijan työ. Sen Härkönen aloitti jo 17-vuotiaana Häräntappoase-romaanillaan, jolla hän voitti J.H. Erkon palkinnon vuonna 1984.

Härkönen kirjoittaa nyt aiheista, jotka tuntee perinpohjaisesti omien kokemustensa perusteella. Hän vastaa romaanissaan myös kysymyksiin, joita hänelle kirjailijan ammatista on vuosien varrella esitetty.

Anitan tilannetta pahentaa vielä syyllisyys. Hän kokee, ettei hänellä ole oikeutta olla masentunut, sillä asiat ovat ulkopuolelta katsottuna hyvin: hänellä on mukava aviomies ja omillaan pärjäävä aikuinen tytär. Eikä hän varsinaisesti halua kuolla, hän ei vain jaksa elää. Pelkkä lupaus joltakulta, että tämä valvoisi vieressä, keskustelisi ja pitäisi valomerkin tullessa kädestä, saattaisi riittää, että jaksaisi jatkaa. Mutta kuka siihen suostuisi?

Anna-Leena Härkönen on
julkaissut 20 teosta Otavalta.
Romaanissa kirjailijan työn vaiheita on kuvattu kiinnostavasti, ilman glooriaa. Uuden teoksen aloittaminen tuo väistämättä tullessaan masennuskauden. Mutta kirjoittamattakaan ei voi olla. ”Minun täytyy lunastaa olemassaoloni oikeutus kirjoittamalla. Muuta tapaa olla maailmassa en tiedä.”

Anitan on jälleen sukellettava aloittamansa kirjan rinnakkaismaailmaan, tutustuttava sen henkilöihin ja vietettävä heidän kanssaan pari kolme vuotta. Ympärillä vaanivat kustannustoimittaja, kriitikot ja apurahalautakunnat herättävät pelkoa. Kaiken lisäksi Anita on pudonnut kyydistä. Kirjoja myydään yhä enemmän kirjailijan persoonalla, eikä Anita bloggaa, twiittaa, mesetä eikä hesetä.

Vaikkei kyse olekaan avainromaanista, moniin kirjamaailmasta tuttuihin henkilöihin sivuilla törmää. Näissä piireissä Anita ei juuri viihdy, parempaa seuraa hän löytää ystävistään, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat romaanin suola. Varsinkin läheisin ystävä, itseensä humoristisen sarkastisesti suhtautuva vanheneva homo Vellu on taiten rakennettu henkilö.

Vellu on Anitan ideapankki, jonka lausahdukset ja huomiot tarjoavat käyttökelpoista materiaalia teoksiin. Sillä Anita on keräilijä, joka tarkkailee ja kuuntelee ihmisiä ympärillään. Mutta moraali on tässä suhteessa korkea: ”Normaalilta ihmiseltä voi viedä vaatteetkin päältä, mutta toiselta kirjailijalta ei oteta mitään ilman lupaa.”


Anna-Leena Härkönen on varmaotteinen kirjailija, jonka kuljetettavaksi lukija voi luottavaisesti heittäytyä. Valomerkin ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy. 

Kirja tarjoaa myös tietoa ja pohjaa keskustelulle avustetusta itsemurhasta.

Valomerkin kruunaa loppu, joka on mainio piste romaanin ajoittain tummille tunnelmille. Se kuroo tarinan umpeen, sillä lopussakin on juhlat. Mutta nyt ihan toisissa merkeissä kuin matkaan lähdettäessä. Se pesee – ihan konkreettisesti – pahimmat sakat mielen syövereistä. Se on tarpeen, sillä ”pelottavin asia maailmassa on ihmisen oma mieli”.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava. 252 s.


tiistai 6. kesäkuuta 2017

Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen

”En ole koskaan nähnyt tällaisia kortteja”

Matts Dumell dokumentoi tarkasti ja mukaansa tempaavasti Gustaf Mannerheimin elämän raskainta ja ratkaisevinta vuotta 1917. Samalla hän etsii ihmistä myyttien takana.

Carl Gustaf Emil Mannerheimin 150-vuotissyntymäpäivän muistoksi hänestä on vuoden sisällä ilmestynyt ja ilmestyy yhä edelleen teoksia, jotka valottavat marsalkan elämän vaiheita monista eri näkökulmista. Kaleidoskoopin uusimman välähdyksen on laatinut toimittaja, dokumentaristi Matts Dumell uppoutumalla vuoteen 1917, jolloin kenraaliluutnantti palasi Suomeen.

Tällainen Mannerheim-kavalkadi on hieno juttu. Vaikka jotkut ovat saaneet siitä tarpeekseen, se ravistelee silti laajempaa yleisöä ja antaa käsityksen, että kirjoissa on kyse eri tulkinnoista, totesi itsekin juuri Suomessa ja Ruotsissa ilmestyneen Gustaf Mannerheim – aristokraatti sarkapuvussa  -teoksen (Otava) julkaissut professori Henrik Meinander. Hän keskusteli aiheesta Dumellin kanssa uusimman kirjan julkistamistilaisuudessa.

Alkujaan Dumellin tarkoituksena oli tehdä ohjaaja Claes Olssonin kanssa dokumenttifilmi Mannerheimin viimeisistä vuosista keisarin palveluksessa. Parivaljakko matkusti tätä varten kenraalin jalanjäljissä Pietariin, Kiovaan ja Odessaan.

Matts Dumell kohotti Marskin maljan
 kirjansa kunniaksi Teoksen salongissa.
Hanke tyssäsi rahoitusongelmiin. Niinpä pakkasin sitä varten keräämäni materiaalin mukaani ja matkustin kolmeksi kuukaudeksi Pietariin. Siellä teos kirjoitti itse itsensä, kun minä tallasin samoilla kaduilla kuin Mannerheim, Dumell naurahti.

Meinanderin kysymykseen faktan ja fiktion osuudesta kirjassa Dumell vastasi vastakysymyksellä: ”Onko tulkinta fiktiota? Kaikki rakentuu faktalle, mutta keskustelumuotoa käyttäessäni mukana on pikkuisen fiktiota. Dialogit on luotu lähteiden avulla; kaikki kirjoittamani keskustelut on käyty ja lopputulokset tiedetään.” Meinanderkin myönsi, ettei niissä ole mitään, mikä voitaisiin todistaa vääräksi.

Vuosi 1917 oli Mannerheimin elämän vaikein. Miksi hän päätti palata Suomeen?

Mannerheim oli turhautunut. Hän oli menestyksekkäästi palvellut Venäjän armeijassa 30 vuotta, parhaimmillaan komentanut 40 000 miestä. Nyt kuri oli löystynyt, ja armeija rapakunnossa saksalaisten hyökätessä. Ehkä suomalaisuus myös vaikutti, kenties hän toivoi, että bolševismia vastaan voisi taistella tätä kautta, arvioi Dumell.

Meinanderin mukaan joskus ylitulkitaan, että Mannerheimilla oli selkeä suunnitelma.
Kenties hän vain odotti mahdollisuutta voida toimia. Ammattisotilaana hän halusi tehdä jotain. Jos mietimme omaa elämäämme, harvalla meillä on selviä suunnitelmia. Mannerheimilla ei ollut aavistustakaan, mikä häntä odotti.

Matts Dumell ja Henrik Meinander keskustelivat uusista kirjoistaan.


Dumell on myös etsinyt ihmistä Mannerheim-myytin takaa, hänen persoonallista puoltaan.

Uudenvuodenaattoa juhlittiin Mannerheimin Sophie-sisaren luona Kasamikadulla. Kenraali oli palannut Suomeen dramaattisen matkan jälkeen rahattomana, edes leipäkorttia hänelle ei ollut myönnetty, koska hän ei ollut kirjoilla Helsingissä.  Seurueessa uskottiin, että mukana juhlivalla Albert Edelfeltin sisarella Anniella oli selvänäkijän lahjoja. Niinpä tinanvalannan jälkeen häntä pyydettiin povaamaan.

Tämä tietää mainetta ja kunniaa, tämä onnea ja tämä monen, hyvin monen ihmisen rakkautta, ja tämä tietää korkeaa asemaa. En ole koskaan nähnyt tällaisia kortteja” kuului ennustus Mannerheimille, joka vaivautuneena mutisi ”jotakin siihen suuntaan kuin minun urani on tällä hetkellä jokseenkin ohi

 Rakkaudella Gustaf,
Mannerheimin Kittty Linderille lähettämä kuva itsestään vuonna 1918.
 Linderien kotialbumi

 Vaikka mainetta ja kunniaa tuli, henkilökohtaisessa elämässä kaikki ei mennyt putkeen. Avioliitto ja rakkaussuhteet eivät kestäneet, ja hän oli kroonisesti puilla paljailla eläessään jatkuvasti yli varojensa. Siitä on lukuisia esimerkkejä. ”Simputus oli kadettikaartissa yleistä, ja kerrotaan, että hänellä oli tapana ampua nuorempia kadettitovereitaan ritsalla ahteriin, jos nämä eivät tarjonneet hänelle konjakkia.”

Mannerheimin arvostus on aikojen kuluessa tehnyt aaltoliikettä vihatusta ”ryssänkenraalista” kaikkien aikojen suosituimmaksi suomalaiseksi Ylen järjestämässä äänestyksessä vuonna 2004. Aaltoliike epäilemättä jatkuu, kun jokainen sukupolvi kirjoittaa historiaa uusiksi. Matts Dumellin perinpohjainen, vauhdikas selonteko tuo lisävalaistusta, kun pyrimme näkemään ihmisen myytin takana.

Lukija jää pohtimaan, miten Suomen olisi käynyt, jos Mannerheim olisi valinnut toisin?

Matts Dumel: Kun Mannerheim valitsi Suomen (När Mannerheim valde Finland).
Suom. Arto Häilä ja Kristiina Drews. Teos & Förlaget, 2017. 212 s.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kevät

Jotta muodoton tulisi näkyväksi

Karl Ove Knausgård kirjoitti kauniin rakkaudentunnustuksen kolmikuiselle vauvalleen. Kevät-romaanissa arkiset ympyrät laajenevat pohdinnoiksi, mikä elämässä on tärkeää, miksi on syytä elää.

Norjalainen Karl Ove Knausgård on aiemmin pikkutarkasti, rehellisesti ja intiimisti kertonut elämästään mammuttimaisessa, kuusiosaisessa romaanisarjassaan Taisteluni

Vuodenaikasarjan Kevät-teoskin (Like) on eräänlainen taistelukirja. Sekin on pikkutarkka ja intiimi, ja vaikka moni asia huolettaa kirjailijaa ja varjostaa elämää, tunnelma on silti valoisa ja toiveikas.

Knausgård kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Vaipanvaihdot, tiskaus, vanhempien sisarusten kuskaus tarhaan ja ystävien luo rytmittävät elämää, luovat kulissit, joissa kirjailija sinnittelee työnsä ja ajatustensa parissa. 

Hän kokee asioiden vyöryvän päälleen ja yrittää vain selviytyä niistä parhaansa mukaan. Onnen hetket välähtelevät näiden puuhien lomassa kuin valo puiden lehvistössä.

Vaivalloisen selviytymisen vastakohta on luominen, lisääminen, jonkin uuden tekeminen. Sinä olet uusi.” Tapahtuipa mitä tahansa, kirjailija lupaa lapselleen pyyteetöntä rakkautta, jollaista hän ei itse lapsuudenkodissaan koskaan saanut. Silti omien lasten saaminen ja aika luovat perspektiivin, jossa ankaran isän harkitsematon käytöskin alkaa näyttää ymmärrettävältä. Omille lapsilleen hän haluaa olla varjojennielijä, jotta he voisivat kasvaa valossa.

Karl Ove Knausgård.
Kuva: Asbjörn Jensen

Knausgård dokumentoi päivänsä kulkua luontevasti, kauniilla kielellä. Jonna Joskitt-Pöyryn suomennosta lukiessa unohtaa, että kyse on käännöskirjasta, niin sujuva käännös on. Kuin huomaamatta arjen pienten yksityiskohtien raportointi laajenee pohdiskeluksi kirjallisuuden tehtävästä.

”- romaaneja kirjoitetaan ihmiselämän ilmiöiden esiin tuomiseksi, jotta jokin, mikä on olemassa mutta ehkä muodoton, saisi muodon ja tulisi näkyväksi. Elämä on tässä mielessä muodoton.” Ja sitä Knausgård tekee, antaa elämälle muodon kirjoillaan.

Hän muistelee edellistä kesää, sen aurinkoisia päiviä, uintiretkiä lasten kanssa, aterioita omenapuun siimeksessä, illanistujaisia ystävien kanssa. 

Mutta paratiisissa on varjoja. Vaimon, lasten äidin, vakava masennus on vienyt sairaalaan, sulkenut kuolemaa lähentelevään varjomaailmaan, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. ”Mutta hän kantoi sinua. / Eikä hän saanut menettää sinua. / Se oli ainoa ajatukseni.”

Keväässä on mukana myös Ingmar Bergmania (jolle hän tunnustaa olevansa velkaa ensimmäisestä kirjastaan) mukaillen ”kohtauksia eräästä avioliitosta”. Vaimo on tunnettu ruotsalainen kirjailija Linda Boström Knausgård, jonka tänä vuonna ilmestynyt romaani Tervetuloa Amerikkaan (Like) oli ehdolla August-palkinnon saajaksi.

Pariskunnan avioliiton strategiana oli: ”Toivotaan parasta, annetaan mennä ja katsotaan miten käy.” Kun Kevät oli valmis 13.4.2016, kaikki oli hyvin, tytär ponteva kaksivuotias ja tapahtumat kolme vuotta sitten kesällä unohtuneet. Nyttemmin pariskunta on eronnut. Kenties saamme vielä lukea, mitä tapahtui.

Summer Cocktail 3
Kuva: Hannele Salminen
Se kiinnostaa, sillä Knausgård tuntuu jo tuttavalta romaaniensa jälkeen. Ja kuten hän kirjoittaa ”teokset puhuttelevat aina henkilökohtaisemmin kuin niiden tekijä ja niiden kautta pääsee paljon lähemmäksi häntä kuin luonnossa on koskaan mahdollista”. 

Sillä ”mitä muutakaan kirjallisuus on kuin muutoin saavuttamattoman ja todellisuudessa olemattoman läheisyyden välikappale?”

Totta. Ja kirjoittaessaan henkilökohtaisesti ja intiimisti hän kirjoittaa samalla universaalisti meidän kaikkien ihmiselämästä. Samoista tunteista, puutteista, katumuksesta, rakkaudesta, ilosta, kaikesta siitä, mistä elämä koostuu. 

Lopuksi hän vielä muistuttaa tytärtärtään: ”Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää. Yritä pitää se mielessä, jooko?”

Karl Ove Knausgård : Kevät. (Om våren) Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, 2017. 201 s.
Summer Cocktail -ryhmänäyttely avoinna 16.6. saakka Galleria 4-kuudessa.