sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Kuin kuka vain

Tinkimättömällä, niukalla tyylillä Elizabeth Strout punoo pienistä arkisista tarinoista universaalin kuvan ihmisenä olemisen ehdoista romaanissaan Nimeni on Lucy Barton.

Nuori nainen, Lucy Barton, toipuu viikkoja sairaalassa New York Cityssä, elää oudossa kuumeisessa tilassa. Yksinäisyys piinaa, sillä aviomies ja pienet lapset ehtivät harvoin käydä tervehtimässä. Eletään 1980-luvun puoliväliä, aikaa ennen matkapuhelimia.

Odottamatta sängyn jalkopäähän ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Alkaa matka menneeseen ja muistoihin. ”Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.”

Lucyn lapsuus oli ankea. Elämä maissi- ja soijapapupeltojen keskellä pienen maalaiskaupungin eristyneellä syrjäseudulla ilman sanomalehtiä ja televisiota tarjosi ystäväksi ainoastaan peltojen keskelle törröttämään jätetyn puun.

Nälkä piinasi, eivätkä isän ja äidin sivaltamat läimäykset helpottaneet tilannetta. Perhe eli autotallissa, kunnes Lucyn ollessa 11-vuotias muutti taloon, joka talvisin oli kuin jääkaappi. Niinpä Lucy jäi tuntien jälkeen kouluun, jossa patterit sihisivät kuumuuttaan. Tästä alkoi tytön matka kirjailijaksi.

Opettaja huomaa, että tyttö rakastaa lukemista ja tuo lisää kirjoja. Ne tekivät tehtävänsä. ”En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin!”

Elizabeth Stroutin voitti vuonna 2009
 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge.
Kuva: Leonardo Cendamo
Kirjassa liikutaan taitavasti kolmessa aikatasossa: lapsuudessa, sairaala-ajassa ja nykyhetkessä. Tasot limittyvät ja lukija tutustuu vähitellen Lucy Stroutiin, joka toisaalta voisi olla kuka tahansa meistä. Niin tunnistettavia Lucyn mietteet ovat, onnen ja ilon hetket ja viiltävät muistot, joita on paettava vaikka vaatekauppaan.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout ei selittele vaan antaa lukijan täydentää hiljaisten hetkien ja rivien välien vihjaamaa tarinaa. Lucy ja äiti juttelevat niitä näitä, juoruilevat entisistä tuttavista, mutta pinnan alla kytee pakahduttavia tunteita, jotka etsivät ulospääsyä. ”Voi meitä.”

Lucy uskoutuu lukijalle kirjan puolivälissä kertomalla, miten Nimeni on Lucy Barton (Tammi) sai alkunsa. Hän oli palaamassa kotiin inspiroivan kirjallisen illan jälkeen ja huomasi, ettei ymmärrä itseään. ”Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.”

Yksityiskohta Matilda Keräsen
maalauksesta Puhtaaksi p(i)esty.

 Kenties hän myös haluaa tehdä saman, minkä tilaisuuden luennoitsija. Kun tältä tivattiin, mikä hänen tehtävänsä romaanikirjailijana on, vastaus kuului: 

Raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.”

Ei hullumpi vastaus. Elizabeth Strout tuntuu noudattavan sitä itsekin kuulaan kirkkaassa romaanissaan, jonka luettuani tuntuu kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
 (My name is Lucy Barton). Suom. Kristiina Rikman
Tammi. 2018. 164 s.

Matilda Keräsen Kadotuksesta ikuisuuteen -näyttely Galleria Friassa 1.7. saakka.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Maistiaisia Teoksen syyssadosta


Teoksen 32 uutuutta kattavat kirjallisuuden kaikki lajit. Ihmeellistä paikkaa kielen, ihmisen ja olemassaolon välissä etsivät niin nuori Stina Saari hurjassa esikoisrunoelmassaan kuin Samuel Beckett juonettomassa monologissaan.


Stina Saari opiskelee kirjallisuutta
Helsingin yliopistossa.
Soutupaviljonki Töölössä tarjosi inspiroivat puitteet Teos-kustantamon syksyn kirjojen infotilaisuudelle ja kesäjuhlille. Mutta yksi odotettu vieras oli joukosta poissa. Palkittu kirjailija, luovan kirjallisuuden opettaja ja puutarhuri Mari Mörö oli kevätkiireissään kompastunut puutarhaletkuun ja murtanut sormensa.

Hänelle jäi näin ollen kirjoitusrauhaa viimeistellä lokakuussa ilmestyvä teoksensa Hajavalo. Se on pitkästä aikaa jälleen fiktiota monien muiden töiden jälkeen. Romaani on hänen mielestään kuningaslaji, jonka aloittaminen on aiheuttanut paineita. Mutta oikea väylä on nyt löytynyt.

Hajavalo on tragikomedia Vancouverin saarelle suuntaavasta entisestä pariskunnasta, jolle on annettu tehtäväksi juhlistaa suomalaisten 1900-luvun alussa sinne perustamaa utopiayhteisöä Sointulaa. Kirjailija asuu itse osan vuodesta kauniilla saarella, joten tietää, mitä hajavalo siellä paljastaa.

Rafael Donnerilla oli unelma: Haluan suureksi elokuvaohjaajaksi. Mutta henkilökohtainen, intiimi dokumenttielokuva vanhenevasta isästä ja eksistentiaalisesti hämmentyneestä pojasta ei saanut ilmaa siipiensä alle.

Sen sijaan syntyi kirjeenvaihtokirja isästä, pojasta, elämästä ja kuolemasta. Teos & Förlaget -sarjaan kuuluvan Innan du försvinner -kirjan suomenkielisestä nimestä vielä keskustellaan. Onko se Ennen kuin olet poissa vai Ennen kuin katoat selviää syyskuussa.

Idea sai alkunsa vuosi sitten Fårön saarella, jossa olimme tekemässä Bergman-dokumenttia. Halusin karistaa harteiltani ”Donnerin poika” -nimityksen, jolla minua on piinattu koko ikäni. Kyse on identiteetistäni, haluan ymmärtää isääni ymmärtääkseni itseäni, Rafael Donner tunnusti.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle läheisin taidemuoto, joten hanke sopi minulle. Vastaavan keskustelukirjan, Elämme, siis kuolemme, olen tehnyt arkkipiispa John Vikströmin kanssa. Sairauksista aloitettiin ja jatkettiin uskosta ja elämän tarkoituksesta, Jörn Donner muisteli.

Isän ja pojan 57-vuoden ikäero tuo uuteen teokseen oman mausteensa. Kas näin: ”Rafael: Maalaat kuvan pelokkaasta, yksinäisestä, masentuneesta ja katkerasta ukosta. Siltä minusta tuntuu kun tunkeudun yksityisalueellesi…”

Jörnin mukaan poika on ymmärtänyt kaiken ihan väärin. ”En minä ole onneton, usein olen tyytymätön itseeni. ’Pelokas, yksinäinen, masentunut ja katkera ukko’. Fuck you!”

Identiteetti on hakusissa myös Henriikka Tavin ensimmäisessä romaanissa Tellervo. ”Kiusallisessa aikalaisromaanissa” päähenkilö on aikuinen, muttei aikuistunut. Komiikan ja vakavan hämärää rajamaata kartoittavassa romaanissa tarkastellaan parisuhteen metsästystä. Harrastetaan deittailua ja noudatetaan elämäntapaoppeja.

Miksi nyt romaani palkitulta runoilijalta?

Runous menetti pyhyytensä kokeilussa, jossa julkaisin vuonna 2012 joka kuukausi yhden runokokoelman Poesian 12-projektissa.  Ensi kertaa romaania aloittaessani pelotti, miten saisin tekstin jatkumaan, nyt se tuntuu jo samalta taiteenlajilta. Sitä paitsi kaikki muutkin runoilijat tuntuvat nykyään kirjoittavan romaaneja, Tavi vastasi hymyillen.

Tellervo luottaa amerikkalaisen ihmissuhdekouluttajan oppeihin. Näitä erilaisia ”asiantuntijoita” tunkee nyt joka tuutista, kun elämme ”totuudenjälkeistä aikaa”. Vuoden 2016 tapahtumat sysäsivät tunteet ja valheet eturintamaan, faktat saivat väistyä. Tosin yhteiskunnallinen polarisaatio ja teknologinen kehitys olivat muokanneet otollista maaperää muutokselle jo vuosikymmenten ajan.

Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri & Antto Vihma tarkastelevat analyyttisen kehyksen kautta tätä asiantuntijuuden kriisiä tietokirjassaan Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos on ensimmäinen suomalainen yleistajuinen kokonaiskatsaus ajan murrokseen. Onko meillä vielä toivoa? Se selviää 25.9, kun teos julkaistaan.

Monitaiturit Juha Hurme ja Kati Rapia.

Valeuutiset eivät ole niin uusi ilmiö kuin luulisi. Tämä selviää Kati Rapian ja Juha Hurmeen sarjakuvaromaanista Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut.

Teos jäljittää Hurmeen Finlandia-palkinnon voittaneessa Niemi-romaanissa piipahtaneen Suomen ensimmäisen tähtitieteilijän Sigfrid Aronius Forsiuksen (s.1560) uskomattomia vaiheita. Monialainen tieteilijä ehti toimia myös unitulkkina, käsistä ja tähdistä ennustajana sekä virsirunoilijana. Tarinaa höystävät Juha Hurmeen sepittämät värssyt.

Stina Saari sen sijaan ei värssyjä väsää vaan särkee niitä. Ja kokoaa palasista jotain ihan uutta esikoisteoksessaan Änimling. Hän luo kieltä, joka avautui runoilijan lausumana juhlissa hienosti.


Ehkäpä hän tavoittelee samaa kuin Nobel-palkittu kirjailija Samuel Beckett (1906 – 1989) vuonna 1953 ranskaksi ja 1958 englanniksi julkaistussa romaanissaan Sanoinkuvaamaton. Teoksen Baabel-sarjassa julkaistava kirja johdattaa ovelle, jonka haluan avata.

”… sanoja täytyy sanoa, niin kauan kuin niitä on, täytyy sanoa,  kunnes ne löytävät minut, kunnes ne puhuvat minulle, outo tuska, outo lankeemus, täytyy jatkaa, ehkä se on jo tehty, ehkä ne ovat jo puhuneet minulle, ehkä ne ovat kantaneet minut tarinani kynnykselle, ovelle joka avautuu tarinaani…”

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Eeva Rohas: Raivo


On vain yksi jonka sinä voit pelastaa

Eeva Rohaksen omaperäisessä romaanissa Raivo ihmiset hapuilevat toisiaan kohti, mutta sanoista ei synny siltaa, eikä ote pidä. Ja pudota voi niin monella tavalla.




Piia Ahon suunnittelema Eeva Rohaksen Raivon (Otava) vimmainen kansi lupaa rivakkaa menoa. Sitä saadaan. Jo Hesarin esikoispalkintoehdokas, novellikokoelma Keltaiset tyypit ja Tiiliskivipalkittu Syvä pää osoittivat kirjailijan kykyä upota syvälle ihmissuhteiden koukeroihin ja mielen pimentoihin.

Alku on verkkainen, melankolinen. Tuulin ja hänen nelivuotiaan tyttärensä Lunan kodin ilma seisoo, elämä on pysähtynyt. Luna leikkii junaradallaan, lemmikkilisko horrostaa terraariossa. Tuuli tapailee sanoja, jotka eivät suostu yhteistyöhön.

Tämä ei tiedä hyvää, sillä Tuuli on kääntäjä, jonka pitäisi avittaa sanat kielestä toiseen, unkarista suomeksi. Hän tietää, että ”uskollisuus ei ole kääntäjän tärkein hyve. Suhteessa alkutekstiin piti olla kuin rakastaja.” Ja se vaatii intohimoa.

Juuri sitä Tuulilla ei nyt ole. Takana on kipeä, tuore avioero Lunan isästä Iljasta. Meneillään on eräänlainen pudotuspeli. Ja Ilja oli ensimmäinen, joka putosi. Ihan konkreettisesti itse rakentamiltaan telineiltä. Eikä rakennusmies halua nousta niille enää uudelleen vaan aikoo pudota pohjaan saakka, niin syvälle kuin pullon pohjaa piisaa.

Eeva Rohas on kirjailija
ja filosofian tohtori.
Raivon kielirekisteri muuntuu rytmikkäästi kertojien vaihdellessa. Latautuneet hetket syntyvät puhujien mielikuvien, muistojen, aistien ja alati läsnä elävän luonnon mukana. ”Taas hiljaisuus kuin riite, jonka olisi kyllä saanut polkaistua rikki, jos olisi tahtonut, mutta Liisa antoi sen olla.”

Tuulin ja hänen kollegaystävänsä Liisan kompleksisen suhteen nyanssit välittyvät hienosti dialogin vihjeistä ja hiljaisuudesta. ”Ilma oli tiheä kaikesta, mikä jäi kertomatta, vaikka koko ajan puhuttiin.”

Alun ankea, pysähtynyt nykyhetki toimii introna menneisyydelle, joka vielä säteili toiveikkuutta ja aistillisuutta. Sen ja nykyhetken vuorotellessa Rohas kietoo lukijan kuin huomaamatta kertomukseen mukaan, pohtimaan syitä ja seurauksia. Tarinan edetessä emme jää enää viattomiksi sivustakatsojiksi, meistä tulee asianosaisia.

Parhaimmillaan menneisyydessä oli hetkiä, jolloin ihminen teki toiselle taikoja. Vaikka Tuuli ei voinutkaan jakaa rakastamiaan sanoja rakennusmies Iljan kanssa, se ei haitannut. Sillä oli toinenkin kieli, kehon oma, joka oli heille yhteinen. Sen Tuuli osasi.

Minun kieleni on hidas etana, tunnetko. Se matelee sinun rintakehälläsi kuin sateesta märän maan yli, mutta poutapilviä ennustaen, piirtää limaista ympyrää niin että sinä väriset, kevyt heinä tuulessa.”

Tuija Suutari: Kanaloru (osa)

Kunnes myös Tuuli tuntee putoavansa mustaan aukkoon joka päivä, mutta toisin kuin Ilja, ilman valjaita. Eikä armoton peli säästä Lunaakaan, hänkin tipahtaa kontilleen ja kadottaa sanat. Voiko tämä kaikki olla rakkauden syytä? Kyllä voi, Rohas tuntuu väittävän. Ja ihan perustellusti.

Mutta pohjalta voi myös ponnistaa kohti valoa. Vaikka AA:n askelia nousemalla. Näin tekee Elena, toipuva alkoholisti, joka haluaa auttaa Iljaa. Mutta menneen arvet meissä ovat raskaat, niistä ei helposti pääse eroon.

Kun lemmikkilisko vuorollaan tekee oman putoamistemppunsa, peli on vihdoin saatu päätökseen. Jään kaipaamaan porukkaa. Miten heille sittemmin kävi? Vaihtoehtoja jäi, mutta onko heillä sittenkään valta valita? Raivon kaltainen hieno romaani ei vastaa vaan kysyy. Jättää mieleen jäljen.

Vimmainen kansikuva on matkan varrella saanut lisää merkityksiä. Taustalla hohtaa keltainen aurinko, ja Raivo peittyy hiljalleen sataviin lumihiutaleisiin.

Eeva Rohas: Raivo. Otava. 2018. 270 s.
Tuija Suutarin akvarelleja Galleria Kajasteella 24.6. saakka.

tiistai 15. toukokuuta 2018

ABOUT CLAY


Eurooppalaisen keramiikkataiteen helmiä Fiskarsissa

ABOUT CLAY -näyttely Fiskarsin Kuparipajassa todistaa 42 kansainvälisen taiteilijan voimin, että ikiaikainen materiaali, savi, elää ja voi hyvin.

Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma on koonnut vuonna 1649 perustetun ruukin kulttuurimiljöön sydämeen hienon kattauksen tämän hetken huipputason keramiikkataidetta. Näyttelyn kuraattorina on toiminut keramiikkataiteilija Erna Aaltonen.

Jacques Kaufmann: Reflection / on the water

Mukana on sekä nuoria, nousevia kykyjä, että jo pitkän kansainvälisen uran tehneitä taiteilijoita, myös Japanista, Koreasta ja USA:sta. Yhteistä heille on, että kaikki asuvat ja työskentelevät tätä nykyä Euroopassa.

Näyttelyyn liittyvä julkaisu esittelee taiteilijat ja heidän teoksiaan. Niiden kirjo on laaja, abstrakteista esittäviin ja kantaa ottaviin töihin. Pienistä, herkistä posliiniteoksista värikkäisiin veistoksiin ja kookkaisiin installaatioihin.

Yksi niistä tervehtii tulijaa jo Kuparipajan ulkopuolella. Ranskalaisen Jacques Kaufmannin installaatio Reflection / on the water kohoaa komeasti keskelle Fiskarsinjokea. Teos koostuu puisesta tukirakenteesta, jonka päälle on ladottu tuhansia kotimaisia tiiliharkkoja.

Teokseen olennaisesti kuuluvat heijastukset elävät valon, tuulen ja veden liikkeiden mukana. Ne ovat osa teoksen syntyprosessia. ”Jos keho ja mielikuvituksen tuottama kuvasto saavat kaverikseen intuition, virheistä tulee tervetulleita materiaalin ojentamia lahjoja; sen ääni erottuu ja aktivoituu ohi ennalta oletetun lopputuleman”, totea taiteilija näyttelyjulkaisussa.

Rainer Kurka: Bittersweet


Saman on kokenut myös saksalainen Rainer Kurka aivan erilaisia teoksia työstäessään. Hänen veistoksissaan kuollut materia muuntuu ilmeikkäiksi ihmishahmoiksi. 

Ne saavat alkunsa hänen mielikuvituksessaan, mutta prosessin aikana taiteilijasta tuntuu kuin työ etenisi itsestään, ja savikin haluaisi siihen osallistua.

En siis koskaan tiedä millainen lopputulos tulee olemaan. Koen tämän arvaamattomuuden hyvin tärkeäksi, sillä muuten muotoilutyö olisi vain mekaaninen teko.”

Moni taiteilija kantaa huolta luonnon nykytilasta. Näin myös Sakari Kannosto, jonka teoksissa ekologisuus ja luonnonsuojelun tematiikka ovat viime vuosina korostuneet. 

Hän ei kuitenkaan saarnaa, vaan muovaa veikeitä eläinhahmoja, joilla on vakava sanoma. Kannisto osoittaa teossarjallaan Varjoisat vedet, että tärkeistä asioista voi kertoa myös hauskasti, silloin viestikin menee paremmin perille.

Sakari Kannosto sylissään Hanhiini (Pupu)

Riitta Talonpoika puolestaan ilmaisee teoksillaan luonnosta tekemiään havaintoja. Kohtaamisia-kokonaisuudellaan hän palauttaa saven sen alkuperäiseen muotoon, kiviksi. Hän hioo polton jälkeen muovailemiensa kivien pinnat sileiksi aivan kuin meri olisi niitä pyöritellyt. Kiviä katsellessa melkein kuulee meren kohinan ja kivien hiljaisen vierimisen.

Riitta Talonpoika: Kaamoskivet

Kim Simonsson ja Tutkimusmatkailija.

Luontoteema hallitsee myös Kim Simonssonin Moss People (Sammalihmiset) -sarjaa. Taiteilija tunnetaan taitavista, luonnollisen kokoisista eläin- ja lapsihahmoista, joissa on jotain vinksahtanutta, lähes pelottavaa outoutta ja arvoituksellisuutta.

Tekisi mieli viedä Sammalihmisiin kuuluva Tutkimusmatkailija ulos ja katsoa, miten luonto ottaa sen omakseen ja koristelee sammalpeitteellä.

Arvoituksellisuus on osa myös Tiia Matikaisen verhottuja hahmoja. Aiemmin yksiväriset, vaikuttavat veistokset ovat saaneet Hämärän peitossa -sarjassa pintaansa maisemia, kasvustoa, pilviä. 

Kenties nämä antavat viitteitä pinnan alaisista mielenmaisemista, tunnelmista ja unista.

Tiia Matikainen ja Myrsky
(sarjasta Hämärän peitossa).


Vaikka keramiikkateokset tarjoavat herkullista silmänruokaa ja ottavat Kuparipajan komean tilan näyttävästi haltuunsa, ne antavat katsojille myös mahdollisuuen hiljentymiselle ja mietiskelylle. 

Teokset vaativat aikaa, kutsuvat kuuntelemaan tarinoita, joita ne haluavat kertoa. Hieno näyttely kruunaa retken Fiskarsin ainutlaatuiseen matkailukohteeseen, jonka luonto, kulttuuri ja taide lumoavat.



ABOUT CLAY – Eurooppalaista keramiikkataidetta.
Kuparipaja, Fiskarsin ruukki 2.9. saakka
Näyttelyjulkaisu 96 s. Onoma


torstai 10. toukokuuta 2018

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo


Taiteellisia häiriöitä maisemassa ja kirjallisuudessa

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tarkastelevat kommunikaation mahdollisuuksia humorististen ja yllättävien interventioiden ja niiden dokumentaation keinoin.


Otto Karvonen on erikoistunut julkisiin tiloihin sijoittuviin tilapäisiin veistoksiin, installaatioihin ja performansseihin. Hän hämmentää arkipäivän urautuneita kuvioita myös pienimuotoisilla yllättävillä interventioilla. Ne ovat herättäneet uteliaisuutta, epäuskoa ja välillä vastustustakin satunnaisissa ohikulkijoissa.

Suomen- ja englanninkieliseen Please act like nothing happened - Taiteellisia häiriöitä arjessa -teokseen on dokumentoitu kuvin ja sanoin hänen tempauksiaan eripuolilla maailmaa. Taiteilija saattaa suihkuttaa uskonnollista ilmaa pulloista, myydä vakaumuksellisia muikkuja tai vallata itselleen tilan julkiselta paikalta.

Karvonen haastaa ihmiset tarkastelemaan piintyneitä arvojaan ja käsityksiään uudesta vinkkelistä.”Omia näkemyksiä ja asenteita pitää aika ajoin kyseenalaistaa ja uudistaa. Onko se minun arvomaailmani ja totuuteni nyt oikeasti niin mahtavan ylivertainen?” hän kysyy kirjassa.

Kaupunkitilan valtaus -performanssi.
Helsinki / New York / Barcelona / Christchurch…

Sanataiturina tunnettu kirjailija Mikko Rimminen näyttää ihastuneen mysteerisiin tahokkaisiin. Yksi sellainen kummitteli hänen mainiossa romaanissaan Maailman luonnollisin asia (linkki). Nyt toinen samanmoinen möhkäle jököttää Espoon Ison omenan kauppakeskuksen kyljessä. Se on Karvosen ja Rimmisen yhteinen ympäristötaideteos super hyvä olo.

Kookas tahokas pyrkii kommunikoimaan kiireisten ohikulkijoiden kanssa sytyttelemällä kolmelle seinälleen yksi kerrallaan sanoja, joista tuskastuttavan hitaasti syntyy lauseita. Kun käytössä on vain 320 sanaa, tehtävä on haasteellinen. Väreistä mukaan on päässyt vain ruskea, runsautta edustaa lukusana yksitoista ja ihmiskuntaa lasse.

Taideteoksen lauseet rakentuvat kymmeniä tunteja kestävissä sykleissä. Mutta niiden luonne muuttuu kirjallisessa dokumentaatiossa super hyvä olo (Teos). Tällaisessa sivullistetussa muodossa lauseisiin leimahtaa aivan uutta kiihkeyttä.

Mikko Rimmisen palkitusta
Pussikaljaromaanista tehtiin elokuva.
Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon
vuonna 2010. Kuva: Stefan Bremer
Niiden jono lähentelee peräti proosarunoa, kuten Rimminen teoksessa kommentoi: ”joukkoon mahtuu olosuhteiden pakosta lähes itkupotkuraivostuttavan ontuvia, kaunosieluisuuteensa kapsahtavia lausumia kuten: voiko tämä raikas ikävä olla sittenkin vain kevät.”

Alun perin oli tarkoitus, että möhkäleeseen sisältyvä puhuja kommentoisi kauppakeskusmaiseman ilmiöitä, joten sanastoon valikoitui näitä kuvaavia sanoja kuten liukuportaita, muovipusseja ja kahviloita.

Mutta pian ilmeni, että teoksen puhuvaa persoonaa tämä ei kiinnostanut, sen sijaan ulos alkoi vimmalla purkautua ajatuspuhetta halusta ja toivosta, toki rajallisen ilmaisurekisterin kahlitsemana. 

Rimmisen sanoin: ”kalseaan maisemaan jää lerppumaan hyvin henkilökohtaisia huudahduksia hyvin tulkinnanvaraisesti henkilöityville vastaanottajille.” Vaikkapa näin:

äkkiä kiusallinen vyöhyke saa jäädä ja on rauha / ja mitä nyt tapahtuu / kaikki saa halia ja tykätä / ja on super hyvä olo / epäilemättä

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo. Teos. 2018. 70 s.

Otto Karvosen Belief System -näyttely Galleria Heinossa 20.5. saakka.

Otto Karvonen teoksensa Käsitys 1 (vahva käsitys) uumenissa Galleria Heinossa.

torstai 3. toukokuuta 2018

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen


”Sussa on jotain tosi lepattavaa”

Markku Pääskynen antaa hienossa, arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen lukijalle vapausasteita päättää, onko kertoja hyvä ihminen, tarpeeton ihminen vai vain ihminen.

Kello on kolme aamuyöllä vuonna 1994, pilviin on takertunut auringonnousun kuparinen hohde, ja kunnon ihmiset nukkuvat. Tästä alkaa Markku Pääskysen uuden romaanin Hyvä ihminen (Tammi) kertojan Rakun tarina.

Teos tuo mieleen Christer Kihlmanin ”vaellusromaanin” Tuuliajolla tappion maisemissa (Tammi, 1986). Senkin päähenkilö painiskelee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa ristiriidan kanssa: Vaikka kuinka haluasi tehdä hyvää, olla tarpeellinen ihminen, saa aikaan pelkkää pahaa.

Pääskysen romaanin kertoja dokumentoi elämäänsä päiväkirjoihin. Mutta merkinnät eivät täsmää Rakun omien eivätkä muidenkaan läsnä olleiden muistikuvien kanssa. Mikä on totta, mitä tapahtui todella? Sitä voimme vain arvailla kirjailijan antamien vihjeiden voimin, kartoittaa toden ja epätoden häilyvää rajaa.

Tätä kirjoittaessani liikun ajassa edestakaisin tai oikeastaan kiertelen ja kaartelen sitä aikaa, josta puhun.” Kesän vaeltelu parikymppisenä Euroopassa ennen syksyn opintoja on jättänyt muistiin tahran, joka ei haalistu. ”Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

 Pääskynen rekisteröi taitavasti ihmismielen ailahtelut ja ajatusten poukkoilut, nykyhetken ja menneisyyden vuoropuhelun. Tekstin rytmistä ja toistoista syntyy viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Yksi niistä on mihin kieli pystyy, mitkä ovat sen rajat ja mahdollisuudet kuvata todellisuutta? Onko niin, kuten Rakku miettii, ettei kieli ymmärrä olevansa vain pelkkä heijastus suuremmasta jota se ei kykene käsittämään? Onko niin ettei maailma suostu kulkemaan käsien lävitse?

Markku Pääskynen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana
 ja voittanut mm. Kalevi Jäntin ja Savonia -palkinnon.
Kuva: Saila Susiluoto

Rakku tekee elämästään tilinpäätöksen aina seitsemän vuoden välein. Kun viides jakso on meneillään, lokakuun lehtikulta kieppuu kaikkialla, mutta Rakun elämä on urautunut harmaaksi arjeksi. Hänellä on työ sosiaalivirastossa ja vaimo, joka synnyttää kohta pojan.

Nuoruuden holtittomuus ja runous ovat takanpäin, kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta Rakulla on toinenkin mieli. Se ajelehtii yön hämäryydessä, jossa päivänvaloa kaihtavat oudot ajatukset viihtyvät.

Hänen kaverinsa, kirjailija, tulkitsee tämän näin: ”Sussa on jotain tosi lepattavaa.” Sen Rakku itsekin oivalsi kauan sitten Euroopan reissullaan Portugalin Quinta de Regaleiran labyrintin luolaston pohjalla. Arkijärki ei sinne yltänyt, siellä pätivät toiset lait.

Osa Olli Piipon teoksesta sarjasta
Eight Notes on Oceanic Feeling.

Minun ruumiini oli kadonnut, minä olin tyttö, poika ja meren mykkä kala, minun ruumiini oli täynnä vastaanottavaisia aukkoja ja esiinpistäviä ulokkeita.” Rakku kokee ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Rajat häipyvät, sulautuvat toisiinsa ja tekevät sovinnon.

Markku Pääskynen punoo aineksistaan monitasoisen, kiehtovan romaanin. Olemme Rakun seurassa tutkineet varjon syytä ja valon alkuperää, osallistuneet kepeään ja vapaaseen leikkiin, jolla ei ole sääntöjä.

Enkä olisi Rakun lailla huolissani tästä: ”Mikä vahinko että tietämättömyyden pimeys peittää elämän taikuuden ja säteilevät sekunnit.” 

Sillä Hyvän ihmisen kaltainen hieno kirjallisuus valaisee. Kas näin: ”Yö tuudittaa meidät salaisuuksiinsa syvällä tummanpunaisen ruusun sisällä, sametinpehmeiden, satakertaisten terälehtien suojassa.”

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi. 2018. 198 s.

Olli Piippo kuvaa kokemusta ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa maalauksen keinoin näyttelyssään Eight Notes on Oceanic Feeling.
Helsinki Contemporary 27.5. asti.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Varjoista valoon


Merja Asikaisen Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä ja Elina Hiltusten Masennuksesta selviää! -teos antavat lohdullista vertaistukea vaikeasta lapsuudesta ja masennuksesta kärsiville.

Laulaja Milana Misiciltä oli moneen kertaan pyydetty muistelmia, mutta vasta toimittaja, tietokirjailija Merja Asikainen voitti hänen luottamuksensa ja sai tehtävän hoitaakseen. Elämäkertateoksessa Milana – Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä (Like) hän ei pääse pelkästään haastateltavansa iholle vaan peräti ihon alle.

Suunnitellun kirjan näkökulma muuttui, kun Milana sai lastensuojeluvirastolta kopiot itseään koskevista raporteista lapsuusajalta. Ne osoittivat hänen mielensä sokkeloissa kummitelleet muistikuvat tosiksi. Pieni lapsi eli enojensa, äitinsä laulaja Laila Kinnusen ja tämän miesystävien luomassa alkoholinhuuruisessa helvetissä.

Vaikka tyttö asui rakastavien isovanhempiensa luona, hekään eivät mahtaneet mitään samassa asunnossa majaileville alkoholistuneille aikamiespojilleen. Teoksessa on mukana surullisia otteita lastensuojelun raporteista ja Milanan omista päiväkirjoista noilta ajoilta.

17.4.1981 hän kirjoitti: ”Mummi rupesi huutamaan: ”Milana soita poliisi, Raimo aikoo tappaa Martin.” Minä pelästyin ja juoksin keittiöön itkemään.” Tappouhkauksenkin pieni lapsi sai äitinsä väkivaltaiselta miesystävältä. Kaikki tämä jätti jälkensä myöhempään elämään; huono itsetunto, ahdistus ja paniikkihäiriöt piinasivat.

Alkoholistien lapsille salailu ja asioiden selittely parhain päin on tyypillistä. Olen mielessäni prosessoinut asioita koko ikäni, terapiaan en minäkään kuitenkaan suostunut, nykyään hyvää elämää viettävä optikko ja muusikko totesi kirjan julkistustilaisuudessa Otavassa.

Viimeisessä yhteiskuvassa äitienpäivänä 1996
näkyvät 56-vuotiaan Laila Kinnusen lukuisten
lyöntien runtelemat kasvot.
Laila Kinnunen oli suuri tähti, joka rakasti Milanaansa, muttei – lukuisista yrityksistään huolimatta – mahtanut itselleen mitään. Viina ja huono seura veivät, hän oli itsekin uhri. 

Myöhemmin lyönnit alkoivat näkyä äidin ulkonäössä. Kasvot olivat muodottomiksi mätkityt ja hampaat aivan tohjona. Niin paljon häntä oli hakattu. Sydäntäni särkee aina nähdessäni kuvia äidin ruhjotuista kasvoista.”

Rehellisesti kerrottu elämäntarina ei etene kronologisesti vaan käsittelee Milanan vaiheita teemoittain. Kirjassa käydään avoimesti läpi paitsi hänen suhdettaan perheeseensä ja sukuunsa, myös hänen elämänsä miehiin ja musiikkiin. Milana pohtii myös naiseuttaan ja oman kehonsa hyväksyntää.

Julkaisujuhlissa mukana ollutta isäänsä, Miso Misiciä, hän kiitti tuesta ja kehotuksesta: ”Luo itse oma elämäsi.” Kirjassaan Milena toteaakin, että oikeassa kohdassa saatu vahvistava rohkaisu tai lämmin lohdutus voi tarjota oivalluksen, joka alkaa muuttaa ajattelua. Rikkinäinenkin ihminen voi luoda hyvän elämän.



Samaa mieltä ovat tietokirjailija Elina Hiltunen ja Ylessä tuottajana työskentelevä Elina Hiltunen, jotka ovat kirjoittaneet Masennuksesta selviää! -tietoteoksen (Docendo). Siinä tarkastellaan sairauden hoitoa keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta toipuneiden potilaiden silmin.

Tietokirjailija Elina Hiltunen on itse kokenut masennuksen neljä kertaa 20 vuotta sitten ja tietää, mistä kirjoittaa. ”Masennus on paskamainen tauti – siinä ei ole mitään glooriaa. Se on pimeys, jonne ihminen syöksyy ja jossa hänestä tulee kuin tyhjä kuori.” Maailma sairastuneen ympärillä sumenee ja monesti toimintakyky katoaa, joskus jopa lusikan nostaminen lattialta tuntuu ylivoimaiselta.

Vaikka masennuksesta häpeillään puhua, se on nykyisin lähes kansantauti. Joka viides suomalainen sairastuu siihen elämänsä aikana ja yli puolella sairaus uusiutuu. Tämä näkyy siinäkin, että tekijöiden nettikyselyyn vastasi 155 ihmistä 12 tunnin aikana.

Silti moni sairastunut ei itse huomaa eikä tiedosta masennustaan. Tällöin hän ei myöskään osaa hakea apua. Läheiset kuitenkin huomaavat oireet, ja tekijöiden viesti onkin: ”Hakekaa apua!”. Kirjaan on listattu linkkejä ja puhelinnumeroita, joista sitä voi saada kriisitilanteissa.

Ilouutinen onkin, että vaikka moni sairastuu masennukseen, siitä voi myös täysin parantua. Asiantuntevassa ja kattavassa tietokirjassa esitellään masennuksen hoitoa Käypä hoito -suositusten kautta. Niiden mukaisesti ensisijaiset hoitomuodot ovat masennuslääkkeet ja psykoterapia. Asiantuntijat esittelevät myös uusia menetelmiä, joilla hoitoa voidaan tehostaa.

”Oikeastaan vasta nyt on elämäni alkanut”, sanoo vastapäätä istuva neljääkymmentä lähestyvä nainen. Ajatella, että vain muutamia vuosia aiemmin hän oli tehnyt monipolvisen suunnitelman elämänsä päättämiseksi. Mutta siinä hän nyt on, vahvasti elossa.

Merja Asikainen: Milana – elämäni Laila Kinnusen tyttärenä. Like, 2018.248 s.
Elina Hiltunen – Elina Hiltunen: Masennuksesta selviää!. Docendo, 2018. 208 s.