maanantai 6. huhtikuuta 2020

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä


”Kriitikko tahraantuu aina”

Suomen arvostelijain liitto – SARV – täyttää 70 vuotta ja on sen kunniaksi julkaissut juhlakirjan Kritiikin ääniä. Artikkelikokoelman 15 kirjoittajaa pohtivat kritiikin roolia ja haasteita muuttuvassa maailmassa sekä esittelevät erilaisia yhteisöjä niin taiteilijoiden, yleisön kuin kriitikkojenkin parissa.


SARV on outolintu maailman kriitikkoliittojen joukossa. Sen katon alle mahtuvat kaikki eri taiteenlajien kriitikot toisin kuin muualla, jossa he ovat järjestäytyneet yksittäisten taiteenlajien ympärille, toteavat Kritiikin ääniä -teoksen toimittajat kustannustoimittaja Mari Hyrkkänen, SARVin toiminnanjohtaja Riikka Laczak sekä puheenjohtaja Maria Säkö esipuheessaan.

Tämä on voimavara yhä monimuotoisemmaksi ja -äänisemmäksi muuttuvalla taidekentällä, jolla kriitikotkaan eivät voi enää linnoittautua omiin poteroihinsa. Eri taiteenlajien rajat ja esitystavat murtuvat, joten kriitikoiden yhteinen liitto tarjoaa jäsenilleen hedelmällisen vuorovaikutuskentän.

Seuraavassa muutamia poimintoja eri tavoin kritiikin kysymyksiin perehtyneiden kirjoittajien artikkeleista:

Teatterikriitikko Maria Säkö pohtii artikkelissaan Love should be between people – Yhteisötaide muokkaa kritiikin kolmijaon uusiksi mitä yhteisötaiteen kritiikki oikeastaan on, entä mitä merkitystä sillä voisi kyseiselle taiteenlajille olla?

Yhteisötaideteoksessa voidaan esimerkiksi paikallisen leikin tai lorun kautta saada iso joukko ihmisiä harjoittelemaan yhdessä, jolloin kansantaide muuttuu hyvinkin avantgardiseksi eleeksi. Voisiko kritiikki olla tässä prosessissa sisällä?

Tällöin laatukriteerien ja arvostusten sijaan kritiikkiin suodattuisi se, miten prosessi liikkuu ja millaisia impulsseja se saa aikaan. Esityksistä puhuminen, kirjoittaminen ja sitä kautta löytyvä dialogi muodostavat oman verkostonsa ja tulevat siten osaksi yhteisötaideteosta.

Kirjallisuuden- ja elokuvantutkija Tytti Rantanen kysyy: onko taide taistelua? artikkelissaan Taide ja aktivismi – kriitikko merkitystalouden välikappaleena. Kysymys on ajankohtainen, sillä nykyään teos- ja apurahahauissa toivotaan usein taiteen ottavan kantaa johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan.

Tässä on riskinä, että tilaisuuksille nälkäiset taiteilijat alkavat ympätä aktivismia teoksiinsa varsin ulkokohtaisella tavalla. Sen vuoksi Rantasen mielestä tarvitaan myös sitkeää, sesongeista piittaamatonta taiteen ja aktivismin yhteen nivoutumista.

Rauni Liukko: Siivooja, 1972.
Kansallisgalleria
Rantanen penääkin niin rahoittajilta kuin kriitikoilta kykyä nähdä ja nostaa esiin taiteilijoita, jotka käsittelevät poliittisia, eettisiä ja ekologisia teemoja teoksissaan, mutta eivät syystä tai toisesta ole nousseet ”ajankohtaisuuden” valokeilaan. 

Hän toivoo myös uusien teosten ohella aiemman yhteiskunnallisen taiteen toiveuusintoja ja luovaa kierrätystä sekä niiden arviointia uudessa valossa ja uusissa tilanteissa.

Toimittaja-kriitikko Anton Vanha-Majamaan artikkelin otsikko on paljon puhuva: Oletko katsonut sitä sarjaa? – Eli kuinka tv-yleisöt pirstaloituivat, eikä hyvällä ja huonolla ole enää merkitystä. Sosiaalinen media pursuaa näkemyksiä ja mielipiteitä puoleen jos toiseen; koskaan aiemmin ei ihmiskunnan historiassa ole käyty näin paljon keskustelua kulttuurista, taiteesta ja merkityksistä.

Vanha-Majamaan mielestä ammattikriitikon on upotettava lusikkansa soppaan ja tarjottava näkökulmia, jotka ovat paremmin punnittuja, perusteltuja ja kontekstoituja kuin rivitwitteristien raflaavat heitot.

Hän piipahtaa myös kuvataiteen puolella ja muistuttaa, kuinka suomalaisten kansallisylpeys sai kolauksen kesällä 2019, kun The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kuvaili Helene Schjerfbeckin maalauksia ”kylmäksi suihkuksi kakkoslaatuista taidetta”.

Helene Schjefbeck: Hopeataustainen
omakuva. Turun Taidemuseo

Tätä voi pitää pyhäinhäväistyksenä, mutta Vanha-Majamaan asenne on kohdallaan: Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.

Raikkaita näkemyksiä ja uutta otetta tarjosivat myös SARVin järjestämän 50 vuotta tammikuussa 2019 täyttäneen Kritiikin Uutiset -lehden (https://www.kritiikinuutiset.fi/) Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun nuoret osallistujat. 

Kritiikin Uutisten päätoimittaja, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski luo artikkelissaan katsauksen kisan saldoon.

Tehtävänanto oli yksinkertainen: kirjoita kritiikki jostain vapaavalintaisesta teoksesta haluamaltasi taiteen alalta. Palkintoraati joutui silti heti lähtösuoralla miettimään, mikä on teos? Yllättäviä teosvalintoja olivat matematiikan opetussuunnitelma, Arabian astiasto sekä kuvataidekriitikko, kirjailija Otso Kantokorven muistolle omistetun stipendin voittajateksti ”Kritiikki itse itsestään”.

Kilpailun voittaja Matti Jokela aloitti kirjoituksensa kysymällä: ”Vad är musik?” ja jatkoi arvottamalla hiljaisuutta. Hänen kritiikkinsä kohde oli John Cagen ikoninen musiikkiteos 4’33, joka koostuu yksinomaan esitystilanteessa syntyvästä hälystä (1952).

Seiskan pojat, https://seiskanpojat.com/, on Petteri Enrothin ja Matti Tuomelan projekti ja verkkosivu, jonne he kirjoittavat keskustelumuotoista kritiikkiä. Artikkelissaan he tarkastelevat kritiikkiä eri yhteisöissä ja etsivät vastauksia kysymyksiin: Mitä nämä yhteisöt ovat, ja mikä kritiikin tehtävä niissä on?

He toivovat kriitikoilta enemmän vuorovaikutusta lukijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Erilaisissa kohtaamisissa ja yhteisöissä kriitikoilla voisi olla tärkeä rooli keskustelun avaajana, rajaajana ja moderoijana.

Kun makutuomareiden ääni heikentyy, ja kritiikki siirtyy yksilön ajasta yhteisöjen aikaan, vuorovaikutus ihmisten, taiteiden ja yhteisöjen välillä on asia, joka tavalla tai toisella on kriitikon työn ytimessä alkavalla vuosikymmenellä, Seiskan pojat ennustavat.


Katja Tukiainen: Ther is a plan b.

Samoilla jäljillä on toimittaja, tietokirjailija Emilia Kukkala artikkelissaan Jättää jälki, pyyhkiä jälki: ”Jotta voi esittää luotettavan arvostelman tai analyysin, on tunnettava asian olemus. Se ei onnistu antautumatta vertaisena vuorovaikutukseen sen kanssa. Lukija aistii, jos kriitikko yrittää vain pyydystää ilmiön lasikuvun alle kuin hyönteisen joutumatta todella kosketuksiin sen kanssa.

Ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmiön kriitikkoa paremmin, on aina. Kriitikon superkyky on siinä, että hän on tottunut sanallistamaan epämääräisiä, muljuvia asioita.” Kriitikko tahraantuu aina – ja hyvä niin.

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä –
Tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto ry. SARV. 2020. 172 s.

Katja Tukiaisen teoksia voi nähdä Galerie Forsbomilla sopimalla vierailuaika.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Jose Ahonen: Ajattele kuin mentalisti


Mentalistin tunnustutukset

Jose Ahonen paljastaa mieltä nyrjäyttävien taikatemppujensa psykologisia taustoja teoksessaan Ajattele kuin mentalisti. Sen opeista voi jokainen hyötyä: itsetuntemus ja vuorovaikutustaidot paranevat, ja todellisuudesta aukeaa aivan uusia ulottuvuuksia.

Mentalisti pyytää esiintymiskeikallaan satunnaista katsojaa ajattelemaan jotain korttipakan korttia. Itse hän poimii pakasta kortin ja pyytää sen jälkeen katsojaa kertomaan valintansa. ”Herttakuningatar”, tämä vastaa. Mentalisti näyttää oman korttinsa: herttakuningatar!

Miten tämä on mahdollista? Onko mentalistilla yliluonnollisia voimia?  Näin jotkut taikurit, illusionistit ja ennustajat haluavat uskotella. Suomen toinen ammattimentalisti Jose Ahonen ei tee näin, vaan vastaa kysymykseen kiinnostavan monipuolisesti teoksessaan Ajattele kuin mentalisti (Atena).

Ahonen ei omaa salaperäistä kuudetta aistia. Hänen eettinen, psyykkinen viihteensä perustuu viiden aistin täysipainoiseen käyttöön yhdistettynä psykologian havaintoihin siitä, miten aivomme ja aistimme huijaava meität. 

Taitava mentalisti käyttää tätä hyväkseen. Kun hän ohjailee fokustamme, selektiivinen katseemme jättää näkemäämme aukkoja, jotka tarjoavat mentalistille vapaan toimintakentän.

Mainio esimerkki tästä on Näkymätön gorilla -testi. ”Klassisessa havaintopsykologiaan liittyvässä kokeessa koehenkilöt eivät edes huomanneet koripallokentällä heiluvaa gorillaa, kun tehtävänä oli laskea, kuinka paljon koreja toisen tiimin pelaajat onnistuivat tekemään (Christopher Chabrisin ja Daniel Simonsin koe The Invisible Gorilla).”

Koiratkin unohtavat ylivertaisen hajuaistinsa, kun mentalisti on vauhdissa. Video, jossa makupala katoaa koiran kirsun edestä, saavutti valtavia katsojamääriä ja poiki Ahoselle pyyntöjä tosi-Tv-ohjelmiin , visailuihin ja mainoksiin. Eikä ihme, sillä video on hellyttävä (ainakin meidän koiraystävien mielestä. Onnistuisikohan sama kissoille?) 


Jose Ahonen kuuluu kansainväli-
seen PEA yhdistykseen, johon on
hyväksytty vain n.250 mentalistia.
Mentalisti osaa lukea ihmisten kehonkieltä, havainnoida ja tulkita mikroilmeitä sekä käyttää pitkän kokemuksen – kymmenien tuhansien harjoituskertojen – mukanaan tuomaa vankkaa ihmistuntemusta ja intuitiota. Joskus sattuma puuttuu yllättäen peliin. Silloin mentalistinkin mielestä on tapahtunut ihme.

Taikurin taidoista on hyötyä monille ammattiryhmille, joiden tehtävänä on paljastaa tai estää huijausyrityksiä ja rikoksia. Esiintymisten ohella Ahonen luennoi ja opettaa vuorovaikutustaitoja ja havainnointia niin poliiseille, turvakouluttajille kuin yritysjohtajillekin.

JCS – Criminal Psychology -kanavalle on koottu aitoja, rikoksista epäiltyjen kuulusteluvideoita, joita katsellessa voi tarkkailla syytettyjen kehonkieltä ja ilmeitä sekä kuulustelijoiden haastattelutekniikoita. Videot on varustettu selostuksilla, joilla avataan kuulustelujen psykologiaa.

Selvää on, että vuorovaikutustaitoja kannattaa käyttää myös arkielämän liikeneuvotteluissa ja haastattelutilanteissa. Haastattelijan rentous tarttuu, ja omien heikkouksien esiintuominen riisuu vastapuolen aseista ja luo yhteisymmärrystä. Näissä tilanteissa huomio kannattaa silti kiinnittää vastapuoleen, katsoa häntä rauhallisesti silmiin, olla aktiivisesti läsnä ja kuunnella. Me ihmiset haluamme kuulla ja puhua itsestämme.

Jo lavahypnotisoija Olliver Hawk tiesi, että sanoilla on voimaa. KOSKA on maaginen taikasana, joka saa ihmeitä aikaan. Harvardin yliopiston kokeessa tutkijaryhmä yritti etuilla kopiojonossa. ”Anteeksi, voinko ottaa 20 kopiota?” -lause toimi vain 60 prosentissa tapauksista.

Anteeksi, voinko ottaa 20 kopiota, koska pomoni sanoi, että näillä on kiire?” -lause sen sijaan salli etuilun 94 prosenttisesti. Ei ollut niin väliä, mitä koska-sanan jälkeen sanottiin, riitti, että syy mainittiin.

Kokeile olisiko sinusta mentalistiksi.

Ahonen kirjoittaa aiheestaan vilpittömän innostuneesti ja asiantuntevasti. Hän täydentää tekstiään valaisevilla esimerkeillä ja harjoituksilla, joilla saa näppituntumaa mentalistin työnkuvaan. Taikuri myös paljastaa muutamia temppujaan, joilla lukijakin voi hämmästyttää yleisöään. Kannattaa kokeilla, millaisia voimia magneettisilla sormilla on.

Mikroilmeet kumpuavat alitajunnasta. Ne ovat nopeita signaaleja kätketyistä tunnetiloista, jotka käväisevät kasvoilla, kun henkilö haluaa peittää jotain. YouTubesta löytyy roppakaupalla videoita valehtelevista poliitikoista ja urheilijoista. Videoita kannattaa hidastaa, jolloin ilmeet on helpompi bongata.

Taikurit luovat illuusioita lavalla, mentalistin kenttä sen sijaan on ihmismieli, joka vielä suureksi osaksi on tuntematonta aluetta. Tietoisuustutkija Katja Valli onkin todennut, että ”saatamme tietää enemmän siitä, miten maailmankaikkeus sai alkunsa kuin siitä, miten aivot luovat tajunnan ja tietoisuuden kokemuksen ja miksi ne niin tekevät”.

Tiede tunnustaa, että suggestio, hypnoosi ja plaseboefekti toimivat, mutta myöntää, ettei niiden perimmäisiä toimintamekanismeja tunneta. Ahonen kyseenalaistaa myös todellisuuden luonteen teoksensa kolmannessa luvussa Alitajunta ja uskomukset luovat todellisuutta ja esittää ensi kuulemalta uskomattomalta tuntuvan väitteen:

Koko ihmiskunta on yhteinen, kollektiivinen hallusinaatio, jonka yhdessä hyväksymme. Ja kun kaikki hyväksyvät saman hallusinaation, siitä tulee todellisuutta.” Tämä on totta, jos ajattelemme vaikkapa valtioita, uskontoja ja rahaa. Kaikki ne ovat ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Ideomotorinen liike kuljettaa
lasia Ouija-spiritismilaudalla.
Ihmismieli ja todellisuus kytkeytyvät toisiinsa tiiviimmin kuin tulemme ajatelleeksi. Kiehtovan kirjansa lopuksi Ahonen tutustuttaa lukijan meditaatioon ja tietoiseen läsnäoloon, mindfulnessiin. Niiden avulla voi vapauttaa mieltään ahdistuksesta sekä menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvistä peloista.

Mindfulness-meditaatiossa ei pyritä poistamaan ahdistavia ajatuksia vaan hyväksymään ne. Negatiiviset asiat eivät katoa taikatempuilla, mutta suhtautumista niihin voidaan muuttaa.”

Koronapandemia on kovin kourin osoittanut, miten odottamatta todellisuus voi muuttua. Se, mikä vielä eilen oli itsestään selvää, ei sitä tänään enää ole. Nyt kun ulkomaailma on meiltä suljettu, on aikaa avata sisäisiä luukkuja ja lähteä löytöretkelle omaan mieleen. Mukaan kannattaa ottaa Jose Ahosen mainio ”matkaopas” Ajattele kuin mentalisti.

Jose Ahonen: Ajattele kuin mentalisti. Atena. 2020. 197 s.
Teoksen tyylikkään ulkoasun on jälleen kerran luonut graafikko Jussi Karjalainen.
Teoksen lähdeluettelosta löytyy lisää aiheeseen liittyvää monipuolista luettavaa.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge


Huiman hieno sukellus ihmismieleen

Elizabeth Strout taikoo arjen särkevistä pienistä sattumuksista pakahduttavia strindbergiläisiä draamoja Pulitzer-palkitussa romaanissaan Olive Kitteridge.


Tammen keltainen kirjasto on tarjonnut ajankohtaista, laadukasta kirjallisuutta maailmalta jo vuodesta 1954 lähtien. Sen 505. suomennos Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge ei tee poikkeusta. Topakan, teräväkielisen, entisen matematiikanopettajan Olive Kitteridgen elämänmenoon ovat ihastuneet niin suuri yleisö kuin kriitikotkin.

Elizabeth Strout voitti romaanillaan Pulitzer-palkinnon vuonna 2009, ja siitä tehty tv-sarja sai peräti 8 Emmy-palkintoa. Vaikka teoksen alkuperäisestä julkaisusta on jo vuosia, sen toisiinsa kietoutuvien 13 tarinan aiheet ovat ikuisia: elämän sietämätön raskaus – petokset, pettymykset, suru ja kuolema – ja keveys – ilo, hellyys ja rakkaus.

Ensimmäisessä episodissa Apteekki jo eläköitynyt apteekkari, Oliven puoliso Henry Kitteridge muistelee, ”miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan renkaiden jyristessä hiljaa hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi”. Apteekki oli hänen turvasatamansa, jonne hän pakeni vaimostaan Olivesta huokuvaa synkkyyttä. Apteekkiapulaisen Denisen läheisyys toi Henrylle lämpöä.

Stroutilla on kyky saada lukija tuntemaan saman kuin hänen henkilönsä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun Henry illalla, haaveiltuaan luvattomia Denisestä, ajaa kotiin pikkuteitä pitkin, ”pimeys näytti elolliselta ja pelottavalta, kun se painautui auton ikkunoita vasten”.

Strout todisti kykynsä porautua syvälle ihmismieleen ja ihmisten välisen kommunikaation ongelmiin jo arvostelumenestyksellään Nimeni on Lucy Barton:

Olive Kitteridgessä liikutaan laajemmalla skaalalla kuin Lucy Bartonissa. Episodi episodilta Stroutin kutoma kangas saa lisävärejä, kun ihmiset ja heidän kohtalonsa punoutuvat toisiinsa. Yhteisenä liimana toimii Olive, josta monilla on mielipide – eikä niinkään mairitteleva.

Entisten oppilaittensa elämänmenoa Olive seuraa tarkkanäköisesti, pystyy omalla kömpelöllä tavallaan olemaan heille myös avuksi. Vaikka eri tarinoissa aika ajoin pulpahtava toisto voisi saada ne tuntumaan erillisiltä novelleilta, silti tyylikeino päinvastoin rakentaa episodeista yhtenäistä kertomusta ja vetää lukijan siihen mukaan.

Rakastettu kirjailija Elizabeth Strout on
kotoisin Mainesta ja asuu nykyisin New
Yorkissa. Kuva: Leonardo Cendamo
Voisin kuvitella istuvani Waterhouse Bar and Grillin aulabaarissa kuuntelemassa Angela O’Mearan soittavan Bridge over Troubled Wateria episodissa Pianisti. 

Mainen rannikon pikkukaupungissa, Crosbyssä, kaikki tuntuvat tietävän kaikista lähes kaiken. Jotkut tietävät senkin, että Angiella on vuosikausia ollut suhde naimisissa olevan kunnanvaltuuston puheenjohtajan kanssa.

Stroutin tarinoissa ihmisen arjen särkee monesti pieni oivallus, jonka jälkeen hänen elämänsä saa uuden suunnan. Angelakin ”ajatteli tajunneensa jotain liian myöhään ja että niin kai se elämässä meni, että ihminen tajusi jotain liian myöhään”. Tajusipa kuitenkin.

Toisinaan ulkopuolelta tuleva sysäys nostaa patoutuneet tunteet pinnalle. Oliven käsitys hänen omasta menneisyydestään menee pirstaleiksi, kun odottamaton väkivaltainen tapahtumaketju läpivalaisee hänen avioliittonsa Henryn kanssa. ”Ei, he eivät koskaan pääsisi ylitse tuosta illasta, koska he olivat sanoneet asioita, jotka muuttivat sen millaisina he näkivät toisensa.”

Toisen iskun Olivelle antaa hänen poikansa Christopher, kun hän vierailee tämän perheen luona New Yorkissa. Mitättömästä pikkujutusta kehkeytynyt sananvaihto saa pojan – jota Olive on mielestään sydämestään rakastanut – toteamaan kylmästi: ”Minä en aio enää elää peläten sinua, äiti”.

Strout valaisee pelottavan tarkasti ihmistensä sielujen pimeitä syövereitä, luo tunnistettavia, armottomia totuudenhetkiä, muuttaa arjen draamaksi. Silti hänen riviensä välissä hengittää myötätunto ja ymmärrys ihmisiä kohtaan, toivo paremmasta. Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu niin luontevasti, että luulisi lukevansa suomeksi kirjoitettua teosta.

Elizabeth Strout itse toimii mielenliikahdusten ja ristiriitaisten tunteiden tulkkina, antaa niille tekstillään oman kielen. Aika ajoin suoraviivainen kerronta seisahtuu, kun hänen henkilönsä uppoaa muistoihinsa. Näinhän mieli ajelehtii, punoo omia tarinoitaan nykyhetkestä piittaamatta.

Mainen rannikon komea luonto elää episodeissa täysillä mukana: ”Valtavat harmaat pilvet olivat vyörymässä taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että vesi pärskyi hurjistunutta iloa”.

Frances McDormand oli mainio Olive Kitteridge tv-sarjassa.

Kolhujen jälkeen seitsemänkymppinen Olive on jo valmis heittämään hanskat tiskiin: ”Tulisipa se nopeasti. Nukkuessa.” Hän oivaltaa, miten päivä toisensa jälkeen on tuhlaantunut palaamatta. Oliven valtaa katumus menetetyistä pienistä onnen hetkistä:

Joskus Henry piti häntä kädestä – Olive muisti sen nyt – kun he kävelivät kotiin, keski-ikäinen pariskunta parhaassa iässään. Olivatko he tajunneet nauttia noista hiljaisista hetkistä? Luultavasti eivät. Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.” Kenties Olive on vihdoin oppinut läksynsä.

Elizabeth Stroutin opastuksella Crosbyn asujaimiston mielenmaisema on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa. Vetävä episodiromaani kätkee sisälleen viisaan elämäntaito-oppaan ja jättää pitkän, täyteläisen jälkimaun.

Kirjailija on omistanut teoksensa äidilleen, ”joka osaa tehdä elämästä taianomaisen ja on paras tuntemani tarinankertoja”. Omena ei ole pudonnut kauas puusta.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
 (Olive Kitteridge). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2020. 374 s.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Pirkko Koskenkylä: Mikään ei ole pysyvää


Rakkautta Ranskan kuohunnan varjossa

Pirkko Koskenkylän uudessa romaanissa yksityinen ja yhteiskunnallinen punoutuvat saumattomasti yhteen. Sukusaaga – taustallaan terrorismi ja pakolaistulvat – todistaa, että Mikään ei ole pysyvää. Ei maailmassa sen enempää kuin rakkaudessakaan.

Kun maailmaa riepotteleva koronavirus pakottaa meidät välttelemään kontakteja ja pysyttelemään kotona, on mainio tilaisuus upota täysiveriseen rakkausromaaniin, joka elää ajan hermolla. Tällainen on Pirkko Koskenkylän mukaansa tempaava Mikään ei ole pysyvää (Airut Kustannus).

Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee tällä kertaa Kirjasta-kirjaan-blogissani. Hänen kanssaan sukelsimme romaanin huimaan, ihanaan ja traagiseen menoon. Kirjoitimme jutun yhdessä, etänä, tietenkin.

Tarina käynnistyy, kun romaanin päähenkilö, pariisilainen toimittaja Lauren Morel, saa tiedon isänsä, Au Printempsin tavaratalon johtajan kuolemasta. Äiti on surun murtama. 

Samaan aikaan Laurenin sulhanen, Jean, ilmoittaa lähtevänsä kohtalokkaaksi osoittautuvalle matkalle: lääkäriksi pakolaisleirille väkivallastaan tunnetulle alueelle Afrikkaan.

Jeanista ei kuulu mitään, mutta elämän on jatkuttava. Laurenin perheen vauraus ja menestys ei suojaa sen jäseniä koviltakaan kolhuilta ja menetyksiltä. Afrikan ja Lähi-idän terrorismiksi yltynyt meno soluttautuu myös Ranskaan, eikä siltä ole turvassa kukaan.

Kun terroristit iskivät Bataclanin konserttisaliin Pariisissa vuonna 2015, 138 ihmistä menetti henkensä ja sadat haavoittuivat. Seuraavana vuonna terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon tappaen 85 ihmistä, yli 200 haavoittui.

Vaikka Koskenkylän mukaan kyseessä on vanhanaikainen romaani, sen henkilöt elävät täysillä nykypäivässä. Kirjailija nivoo sujuvan ihmissuhdekuvauksen ja rakkauden kiemurat luontevasti Ranskan tragedioihin ja maan kiristyvään poliittiseen ilmapiiriin. Hän antaa henkilöidensä väitellä päivänpolttavista aiheista – vaikkapa pakolaistulvasta – puoleen ja vastaan.

Sen tekevät myös Jean ja Laurenin veli Christian: Jean: ” – Minusta pahin vaihtoehto on se, että kaikki tulijat otetaan avosylin Eurooppaan. Vaikka Eurooppa on rikas maanosa, sen arvot ja talous eivät kestä sitä, mitä on tulossa.

Jean, minä toistan, sinä olet aivan liian pessimistinen. Ei niitä sieltä niin paljon tule, ja pienemmän määrän hyvinvointi-Eurooppa kyllä pystyy ottamaan vastaan, toppuutteli Christian.

Veli hyvä, minä en puhu mistään pienistä määristä. Olen varma että eräänä päivänä me täällä Euroopassa hämmästymme sitä tulvaa. Olemme silloin suuren tuntemattoman edessä.”

Pirkko Koskenkylä tietää, mistä kirjoittaa. Hän on entinen televisiotoimittaja, joka Suomesta lähdettyään on jo lähes 30 vuotta asunut Etelä-Ranskassa. Miehensä Pekka Koskenkylän kanssa hän rakensi viehättävään keskiaikaiseen Bargemonin kylään talon, jossa edelleen asuu. 

Talonrakennuksen kommelluksia hän on kuvannut elävästi Koti Provencessa -kirjassaan: 

Bargemon on yksi Mikään ei ole pysyvää -romaanin jännittävistä tapahtumapaikoista:

Lähestyttäessä Bargemonia korkean rinteen reunamaa nuolevaa mutkaista tietä pitkin tiuhaan rakennettu punakattoinen kylä näytti siltä kuin se olisi roikkunut pääskysenpesän tavoin jyrkänteen kupeessa. Kylän ja talorykelmän takana kohosi pystysuora vuoren seinämä.”

Laurenia elämä ei kohtele silkkihansikkain, hänen kokemansa ilo ja rakkaus muuttuvat kuin taikaiskusta suruksi ja epätoivoksi. Mikään ei ole pysyvää. Silti rakkaudelle kohtalokaan ei mahda mitään, se ampuu nuoliaan minne mielii. Toivotaan että yksi niistä vielä kerran osuu Laureniin.

Pirkko Koskenkylän kirjallinen tuotanto on häkellyttävän monipuolinen, se sisältää muun muassa matkakirjoja ja Suomen historiaan paneutuvan Pohjantuuli-trilogian, josta viime kesänä ilmestyi seitsenosainen äänikirja. Omaelämäkerrallinen Tänään kotona – huomenna maailmalla voisi olla fiktiota, sillä niin jännittäviä elämänvaiheita kirjailija on kokenut:

Pirkko Koskenkylä on paitsi toimittaja ja kirjailija myös lahjakas taidemaalari. Tarttuukohan hän seuraavaksi pensseliin vai kynään? Lukija ja katsoja jäävät uteliaina odottamaan uusia yllätyksiä.

Pirkko Koskenkylä: Mikään ei ole pysyvää. Airut Kustannus, 2020. 376 s


maanantai 9. maaliskuuta 2020

Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia


Kutkuttavia kurkistusaukkoja menneeseen

Juha-Pekka Inkinen sommitteli satunnaisista kuvalöydöistään riemastuttavan koko kansan albumin, kollaasikirjan Hei elämä. Komea teos antaa puhuttelevat kasvot modernismiin heräävälle Suomelle.



Valokuvaaja Juha-Pekka Inkistä kiehtovat oudot, vähän vinksahtaneet asiat. Edellisessä kirjassaan Miten tavarat ovat, http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/12/juha-pekka-inkinen-miten-tavarat-ovat.html, hän esitteli koteja ja niiden asukkeja, joille KonMari on tuntematon käsite.

Uudessa teoksessaan Hei elämä Heräävän Suomen kuvia (Musta Taide) Inkinen on heittäytynyt kuvien vietäväksi. Vuosien varrella hänelle on kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Jokin outo piirre niissä osui hänen silmiinsä ja vaati valitsemaan juuri ”minut”.

Inkistä eivät häiritse hänen aarteidensa ruhjeet ja virheet. Päinvastoin, ne kertovat eletystä elämästä ja luovat kuviin, kortteihin ja kirjeisiin uusia kerrostumia. Löytöjen muinaiset haltijat eivät kohdelleet tuon ajan somea hellin käsin. Kortteihin ja kirjeisiin on piirrelty, niihin on kirjoiteltu ylimääräisiä kommentteja, niitä on yliviivattu ja leikelty. Valokuvissa on taitoksia ja tuhruja.

Sen sijaan Inkinen ei kollaaseja laatiessaan ole leikellyt eikä liimaillut löytöjään vaan kuvannut ne ja sommitellut niistä tietokoneohjelmalla jännittäviä rinnastuksia ja päällekkäisyyksiä: ”Rakensin tietoisia riitasointuja ja annoin vanhoille kuville uusia merkityksiä”. Näin hän on luonut albumiinsa monimielisiä ja -tulkintaisia kokonaisuuksia. Teos itsessään on omanlaisensa kollaasi, mikrohistoriaa idullaan olevasta Suomesta.

Vuosisadan alku muistutti enemmän meidän aikaamme kuin 1900-luvun jälkipuoliskoa. Kaikki oli liikkeessä, eikä tiedetty minne ollaan menossa. Sieltä löytyvät dynamot, junat, lentokoneet, radioaallot ja röntgensäteet. Moni näki rappion suurkaupungin ihmisessä ja kulttuurissa.”

Inkisen poimimat sitaatit ja faktat tuon ajan kaunokirjallisuudesta ja lehdistä sekä tietokirjoista tuovat jännän näkökulman Hei elämä -teokseen. Ne kertovat omia tarinoitaan vanhan hyvän ajan Suomesta. Niistä paljastuu, etteivät modernin elämän ensiaskeleet sujuneet aina kitkatta.

Kun radiolähetykset aloitettiin 1920-luvulla, radiota pidettiin vaarallisena vekottimena. Se oli synnin pasuuna, pelsepuupin posetiivi ja perkeleen puhallustorvi. Tuossa saattoi olla perää, sillä näin kirjoitti Suomen sosiaalidemokraatti 4.11.1926:

Heinäkuun 13. Päivänä katkesi Porin radioaseman antenni masto ja putosi katon läpi lähetyshuoneeseen aiheuttaen 2000 markan vahingot. Antenni lienee katkennut siksi, että sen päällä istui ennen katkeamista satakunta naakkaa.”


Monia huolestutti uuden ajan siivittämä villi ja vapaa elämä. Nuorison holtittomuus ja naisten moraali olivat pysyviä huolenaiheita vuosikymmenestä toiseen. Mutta miestenkin ylenmääräiseen rietasteluun oli syytä puuttua. T.Yliluoman julkaisu Oikea mies ja nainen eli siitinelo ja avioliitto vuodelta1926 paljastaa, miten temppu tehdään:

Se siitinelon ärtyisyys, jota onanisti tuntee vuoteen lämpimässä, poistetaan paraiten viilentävillä kääreillä. Nenäliina kääritään monenkertaiseksi, kastetaan lähdekylmään veteen ja pannaan siittimen ympärille. (--) Vaikeissa tapauksissa voi olla tarpeellista vaihtaa nämä kääreet pieneen vedenpitävästä kankaasta tehtyyn pussiin, joka täytetään jääpalasilla ja pysyy kylmänä koko yön.”

Me tirkistelemme sadan vuoden takaisia aikalaisia Inkisen avaamista räppänöistä. Mutta hekin katselevat meitä takaisin keimaillen, ilkkuen, vakavina. Totiset katseet kertovat sodista, sorrosta, köyhyydestä. Jaakko Halmekoski kertoo Orjamarkkinat-kirjassaan huutolaislasten sydäntä särkevistä kohtaloista.

Lasten huutokaupat pidettiin yleensä viattomien lasten päivänä. Myytävistä lapsista pienimmät nostettiin pöydälle tai muualle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.”


Hei elämää tulee iholle. Mitä enemmän sen kuvien yksityiskohtiin – ihmisten ilmeisiin, vaatetukseen, esineisiin, maisemiin, raapustettuihin kommentteihin – syvennyin, sitä paremmin tunsin ymmärtäväni sadan vuoden takaista ajanhenkeä ja elämänmenoa. Tämä on oivallista historian opiskelua, joka innostaa hakemaan lisää tietoa.

Kuten Inkinen huomauttaa, me näemme sadan vuoden takaisissa kuvissa asioita, joita aikalaiskatsoja ei voinut nähdä. Teos houkutti minut ajatusleikkiin, kuvittelemaan, mitä tulevaisuuden ihmiset sadan vuoden kuluttua meistä ajattelevat?

Mikä meidän digihälyn turruttamassa ajassamme heitä kummastuttaa, hymyilyttää, ihastuttaa tai vihastuttaa? Mitä jälkiä meistä jää? Löytyykö pilvipalveluista yhtä kiinnostavaa aineistoa kuin Inkisen kirpparilöydöt?

Aikamatka menneeseen ja kuvitelma tulevaisuudesta palauttavat minut nykyaikaan. Katson sitä nyt uusin silmin miettiessäni vastauksia yllä oleviin kysymyksiin.

Juha-Pekka Inkinen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Galleria, antikvariaatti Laterna Magicassa.

Fil. toht. Harri Kalha on kirjoittanut Hei elämään kiinnostavan, monipuolisesti aihetta valaisevan esseen. Taidehistorian, sukupuolentutkimuksen ja visuaalisen kulttuurin dosentti on itsekin julkaissut useita kirjoja vanhoista postikorteista ja valokuvista. Minut lumosi hänen kuumottavista kuvista kertova teoksensa Sukupuolen sotkijat (Parvs):

Voin sydämestäni yhtyä Kalhan suitsutukseen: ”Hei elämä on kulttuurihistoriallinen helmi – visuaalisesti lukutaidokkaan Aapinen, uusi Maamme-kirja, joka onnistuu kertomaan enemmän ja syvemmin 1900-luvun alun Suomesta kuin moni tuhti tietokirja konsanaan”.

Se kasvaa yksityisestä yleiseen: ”Tämä albumi ei ole sinun eikä minun vaan meidän kaikkien yhteinen”.

Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia. Musta Taide, 2020. 206 s.

Valokuva, tuo ”musta taide” on merkillisin uuden ajan keksinnöistä, tuumasi mestarivalokuvaaja I.K. Inha vuonna1908. Kustantamo Musta Taide yhdistää valokuvan hyvään kirjapainotaitoon.
Hei elämä julkaistiin valokuvan ja kirjan perinnettä vaalivassa Laterna Magicassa,
josta sen muun muassa voi hankkia.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Petteri Järvinen: Onecoin – suuri bittirahahuijaus


Laillista kusetusta?

Petteri Järvisen Onecoin – suuri bittirahahuijaus on maailman ensimmäinen kirja, joka kertoo kansainvälisen ja Suomen suurimman talousrikoksen uskomattoman tarinan.

Suomalaiset toimijat olivat henkilösuhteidensa ansiosta eturintamassa, kun maailmanlaajuinen Onecoin-kryptorahahuijaus käynnistyi vuonna 2014 Bulgariasta. 

Dipl.ins., it-asiantuntija Petteri Järvinen on seurannut Onecoinin hurjia vaiheita viitisen vuotta ja tallentanut ne vetävään ja perusteelliseen teokseensa Onecoin – suuri bittirahahuijaus (Docendo).

Järvinen kokee kansalaisvelvollisuudekseen varoittaa ihmisiä uhraamasta rahojaan katteettomilla lupauksilla pyörivään pyramidihuijaukseen, jonka kuvio on WinCapitaa laajempi uhrimäärässään: ”Olen tehnyt selvitys- ja valistustyötä, joka kuuluisi viranomaisille”, Järvinen toteaa.

Onecoinin tarinan ohella Järvinen selvittää kirjassaan, mitä kryptovaluutat ovat, mitä tarkoittaa valuutan louhinta ja antaa ohjeita siitä, miten huijaukset, ”virtuaaliset virtuaalivaluutat”, voi erottaa aidoista kryptovaluutoista kuten Bitcoinista. Tulevaisuudessa jokin niistä voi nousta maailmanvaluutaksi kansallisten valuuttojen rinnalle.

Kun uusi teknologia, ahneus, hyväuskoisuus ja röyhkeys paiskasivat kättä, syntyi jälleen yksi monista kryptovaluuttahuijauksista, Onecoin, jonka jäseniä on maailmalla lähes neljä miljoonaa. Kiinalaisia on eniten 1,3 miljoonaa, suomalaisiakin 30 000. Sijoitetut summat liikkuvat maailmalla miljardeissa, Suomessa miljoonissa.

Kuka tämän megaluokan huijauksen alkujaan keksi? Bulgarialainen, maan ylimmän johdon juhlima ”vuoden 2014 yrittäjänainen” Ruja Ignatova. Vai mafia? Rujan (ainakin nimellisesti) johtamalla yrityksellä on hulppeat toimistotilat Sofian keskustassa ministeriöiden ympäröimänä EU:n korruptoituneimmassa maassa.

Huijauksen avainsana on verkostomarkkinointi. Jäsenet haalivat uusia jäseniä myymällä ”koulutuspaketteja” ja onecoin-kolikoita, joille on luvattu huimaa arvonnousua, kun ”pörssi” aukeaa. Myyjät saavat 10 % kauppaamistaan, käytännössä kopioiduista ja ilmaisista pdf-tiedostoista. Näin verkosto sitouttaa jäseniään, tekee uhreista syyllisiä ja pelottelee heitä tilien sulkemisella, mikäli eivät noudata järjestön määräyksiä.

Petteri Järvinen on kirjoittanu yli kolmekym-
mentä kirjaa tietotekniikasta ja tietoturvasta.
Järvisen mukaan kyse on täydellisestä rikoksesta, jota viranomaiset Suomessa – KRP ja verottaja – seuraavat kädettöminä ja neuvottomina sivusta. Huijaustemput on tehty niin taitavasti, lakeja ja valvontaa kiertäen, etteivät viranomaiset ole mahtaneet mitään sille, että miljoonat ovat valuneet heidän silmien editse veroparatiiseihin. Mediakin on ollut aiheesta hämmästyttävän vähäsanainen.

Verottaja on tosin viime vuonna aktivoitunut ja nostanut syytteitä veropetoksista, jotka liittyvät pimeästi maksettuihin verkostopalkkioihin, Järvinen kommentoi.

Muualla maailmassa on jo vuosia sitten kääritty hihat ja ryhdytty todella tutkimaan Onecoiniin liittyvää rahanpesua, veronkiertoa ja muita hämäräpuuhia. Huijauksen kupla puhkesi, kun Saksasta lähetettiin vuonna 2017 kansainvälinen oikeusapupyyntö Bulgariaan, minkä seurauksena toimisto ratsattiin ja raskauttavaa aineistoa sisältävät tietokoneet takavarikoitiin.

Pyynnön jälkeen Bulgarian viranomaisilta meni tosin kolme kuukautta reagoida siihen. Sattuma tai ei, mutta samaan aikaan Ruja Ignatova katosi 500 miljoonaa mukanaan. FBI pidätti hänen veljensä, uutena Onecoinin johtajana toimineen Konstantin Ignatovin Los Angelesin lentokentällä maaliskuussa 2019 rahanpesusta epäiltynä.

Viimeinen niitti Onecoinin tarinaan lyötiin, kun Konstantin käänsi vankilassa takkinsa, tunnusti huijauksen ja pääsi todistajansuojeluohjelmaan. Ihmishenki on halpa miljardien rinnalla. Ainekset vetävään Hollywood-trilleriin ovat koossa. Ei ihme, että BBC on tekemässä aiheesta tv-sarjaa.

Uskomatonta mutta totta: monet jäsenet Suomessa uskovat edelleen saavansa rahansa takaisin korkojen kanssa, vaikka yksikään Onecoinin lupauksista ei ole toteutunut. ”Kolikot” eivät kelpaa edes yritykselle itselleen, saati sitten kenellekään muulle. Suomen maajohtaja Tommi Vuorinen jatkaa silti sitkeästi ja kehottaa laumansa jäseniä kärsivällisyyteen.

Onecoinin tarinalle ei siis ole pantu pistettä. Petteri Järvinen toivoo, että hänen kirjansa ”auttaa osaltaan hulluuden kierteen katkaisemisessa. Tieto on paras lääke huijauksia vastaan.” Hän lupaa kirjoittaa päivityksiä Onecoinin vaiheista Havaintoja digimaailmasta -blogiinsa:


Petteri Järvinen: Onecoin – suuri bittirahahuijaus. Docendo, 2020. 235 s.


tiistai 25. helmikuuta 2020

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre


Kahden tulen välissä

Tiina Raevaara yhdistää psykologisessa trillerissään Kaksoiskierre vetävän jännityskertomuksen toiseen yhtä jännittävään aiheeseen: pohdintaan tieteen rajoista ja geeniteknologian moraalista.


Joulukuun ensimmäinen päivä on kylmä ja märkä. Biolääketieteen tutkijanuransa hylännyt kolmikymppinen Eerika sytyttää tulitikun kotitalonsa pihalla. Se valaisee ja lämmittää hetken, tuo mieleen muiston synkästä ja savuisesta menneisyydestä.

Tiina Raevaaran Kaksoiskierre (Like) saa lukijan heti varpailleen: mitä on tapahtunut? Elämänsä välitilaan juuttunut Eerika elää omanlaisessaan perheessä seitsemänvuotiaan tyttärensä Tuulikin ja lapsuudenystävänsä kuvataiteilija Kristiinan kanssa. He eivät ole lesbopari vaan tragedian seurauksena lastenkodista saakka yhteen kietoutuneet, eräänlainen kaksoiskierre.


Pikkuperheen idylli särkyy, kun päivälehti otsikoi: ”Loppu elinsiirtojonoille” ja jatkaa: ”Kari S. Pajusuo aikoo pelastaa elinsiirtojonoihin kuolevat lapset.” Pajusuo, Eerikan entinen professori, on palannut Yhdysvalloista. Hän haluaa Eerikan mukaan jatkamaan ”edistyksellisintä tutkimusta Suomessa” Viikin biokeskukseen.

Eerikan valtaa pakokauhu, sillä hänellä on menneisyydessään luurankoja kaapissa. Hänen ei auta muu kuin suostua Pajusuon kiristykseen ja palata kimeeritutkimuksen pariin, sorkkimaan eliöiden geneettistä materiaalia DNA:ta, jonka perusrakenne on kaksoiskierre.

Antiikin taruolennolta Khimairalta nimensä perineet kimeerit ovat sekoituksia, joilla on eri eliölajien soluja, vaikkapa hiiren ja rotan tai lampaan ja vuohen. Tai sian ja ihmisen, jotka ovat biologisesti lähellä toisiaan. Tällaisen olion luominen tosin on laitonta, mutta…

Tiina Revaara on tiedonjulkistamisen
palkinnolla huomioitu kirjailija ja filo-
sofian tohtori. Kuva: Toni Härkönen
Eerikan päivä päivältä etenevä kertomus tempaa mukaansa, eikä lukemista malttaisi keskeyttää. Raevaara onnistuu kuin huomaamatta, vähäeleisin keinon, luomaan uhan tuntua, kauhua, joka hiipii kantapäillä kaikkialla. Biokeskuksen ohella kotikaan ei Eerikasta enää tunnu turvalliselta.

Kristiina maalaa työhuoneessaan talon kellarissa hänet kuuluisaksi nostanutta Pelastus-sarjaansa. Kenet hän haluaa pelastaa, entä keitä rosoisten ja karkeiden, valtavien kasvojen mallit ovat? Kristiinan mukaan taiteessa ei voi olla yhtä vapaa kuin tieteessä. Vai voiko? Eerikan epäilykset heräävät ja hän tuntee olevansa kahden tulen välissä.

Raevaara tarkastelee ”kimeerisikojen” – ihmisen elimiä sisältävien sikojen – kysymystä useammasta näkökulmasta. Hän on biologi, joka tuntee aiheensa ja luo tutkimustyön arjesta autenttisen kuvan. Silti hän ei uuvuta lukijaa pitkillä tieteellisillä selityksillä vaan antaa geeniteknologiasta sujuvasti ymmärrettävää taustatietoa.

”Siirtoelintehtaiden”, kimeerien, ongelma tulee iholle, kun Eerikan työtoverin pieni tytär kuolee elinsiirtojonossa odottaessaan uutta sydäntä. Olisiko hänet voitu pelastaa kimeerisydämellä? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Aihe on kiinnostanut kirjailijoita aiemminkin. Ranskalainen Maylis De Kerangal kirjoitti romaanissaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala) vaikuttavan tarinan sydämen matkasta ihmiseltä toiselle:

Hyvin kirjoitettu, koukuttava jännitystarina popularisoi vanavedessään tehokkaasti uhkakuvia, joita tieteen rajoittamaton vapaus synnyttää. Tiina Raevaaran Kaksoiskierre on tästä oiva esimerkki. Kertomuksen kimeerit ovat (toistaiseksi) vielä dystopiaa. Vai ovatko?

Johanna Turusen teo Vesirotta

Monin paikoin maailmaa jo tehdään erilaisia geenimanipulaatioita. Tilastoa johtaa Kiina, jossa etiikan säännöistä ei juuri piitata. Helsingin Sanomat julkaisi viime joulukuussa artikkelin Kiinassa muokatuista vauvoista. Kansainvälinen tiedeyhteisö on tuominnut kokeen jyrkästi:


Geeniteknologian synnyttämien kimeerien myöhempää kehitystä ei voi hallita, sillä ”vaikka ihminen puhaltaa kimeereihin hengen, luonto ottaa nopeasti ohjat”. Kun tuntemattomat uudet eliömuodot jatkavat elämäänsä, seurauksena saattaa olla Frankensteinin hirviö, jota emme pysty edes kuvittelemaan.


Biolääketiede on noussut nopeasti tieteen eturintamaan. Se tarjoaa tutkijoilleen paitsi mahdollisuuden tyydyttää tieteellistä kunnianhimoa myös rahakkaita palkkioita.  Kaksoiskierre havahduttaa kysymään: laahaako lainsäädäntö kyseenalaisen geenimanipulaation perässä? Onko sen pysäyttäminen jo liian myöhäistä?

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre. Like, 2020. 260 s.

Johanna Turusen näyttely Henkilökohtaista
Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksella 6.3. saakka.