tiistai 21. toukokuuta 2019

”Meidän on upotettava se ruumis!”



Kovaksikeitetyt dekkaristit – Marja Aarnipuro, Marko Kilpi, JP Koskinen ja Jarkko Sipilä – julistavat kukin kuolemantuomioita uusissa hyytävissä jännäreissään. Armoa on turha anella.

Jarkko Sipilä, Marja Aarnipuro, JP Koskinen ja Marko Kilpi.

Rikoskirjallisuuden mafiapomo CrimeTime järjesti neljän alan asiantuntijan taattua jännitystä tihkuvien teosten yhteisjulkistuksen Kiseleffin talossa. Tilaisuudessa kirjailijat vinkkasivat, miten rikosten jäljille pääsee, ja mitä siitä seuraa

Apu-lehden päätoimittajan Marja Aarnipuron ura dekkaristina alkoi, kun hänelle kolmen omakohtaisen rintasyövästä kertovan tietokirjan jälkeen jäi kirjoitusvaihde päälle. Toimittaja kirjoittaa siitä, minkä tuntee.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarjan päähenkilö, Viikko-lehden reportteri, on tavallinen, vaihdevuosioireiden ja keliakian riepottelema perheenemäntä, joka suorastaan kompastuu rikoksiin. 

Sarjan kolmannessa osassa Syöpälääkärin kuolema Kaarinan on ratkaistava, onko tutun lääkärin kuolema onnettomuus vai raaka rikos. Tilannetta ei helpota, että vainaja ehti jättää hänelle tappavan testamentin.

Idea Syöpälääkärin kuolemaan syntyi, kun Aarnipuro oli tarkistamassa yksityiskohtia kirjaansa varten syöpäklinikalla, ja tuttu lääkäri halusi päästä romaaniin mukaan. Näin tapahtui – kohtalokkain seurauksin.


Marko Kilvellä on monta rautaa tulessa: hän on vanhempi konstaapeli Kuopiossa, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja ja nyt myös ääniharavana kunnostautunut kansanedustaja. Tämän lisäksi hän on kuvannut Undertaker-sarjansa kolmannen osan Kuolemanlaakso kansikuvan Thaimaassa. Valokuvassa tsunamin uhrien muistoksi pystytetyt kivet nousevat uhkaavasti synkästä maasta.

Kilven Undertaker-sarjan ”sankari” Jarmo Kivi, hautausurakoitsija, hoitelee rikollisia bisneksiään kuoleman varjossa. Hautaustoimistosta käsin hämärähommia onkin helppo junailla, sillä – Kilven omin sanoin – ”kukapa siellä kävisi shoppailemassa ja häiritsemässä”.

Ihmiset ja heidän elämäntarinansa kiinnostavat Kilpeä, rikokset eivät niinkään. Mikä meni pieleen, että tähän päädyttiin, kansainväliseksi huumekauppiaaksi? Rikollinen mieli viis veisaa yhteiskunnan säännöistä, mutta oman kuplan sisällä nuhteettoman perheenisän säännöt pätevät.

Kilpikin halusi tarkistaa yksityiskohtia, tutkia, mitä mustassa ruumisautossa tapahtuu. Niinpä hän pestautui sinne hommiin. Kun hän kerran rikospaikalle tultaessa hyppäsi ulos autosta, tutut kollegat ruumiin äärellä kummastelivat: mitä ihmettä sä siellä teet?


Finlandia-ehdokkaanakin tunnettu kirjailija JP Koskinen rakentaa poikkeuksellista 12-osaista Murhan vuosi -kirjasarjaa. Siinä edetään kuukausi kuukaudelta, kirja kirjalta, kohti Tulikosken suvun mystistä salaisuutta. Tammikuun pimeästä sylistä on nyt edetty viidenteen osaan Toukokuun tuonen kukat.

Vaikka Koskinenkin tarkistaa yksityiskohtia, hän ei varsinaisesti kuvaa poliisin toimintaa, vaan elää sisällä tarinassaan eräänlaisena haamuna. Eikä hänen mielestään ”fiktiota pidä pilata faktoilla”.

Toukokuun tuonen kukissa menneisyyden haamut nousevat haudastaan piinaamaan poliisista potkut saanutta yksityisetsivä Tulisuota.  Hänen laillaan Koskista kiinnostavat myös kriminaalihistorian tunnetut rikosmysteerit, Bodomin murhat ja Auerin tapaus.


Realististen poliisiromaanien mestarin, MTV3:n rikostoimituksen päällikön Jarkko Sipilän aiheet ovat polttavan ajankohtaisia. Takamäki-sarjan 19. dekkarissa Uhripeli komisario joutuu tutkimaan kinkkistä lähisuhdeväkivaltatapausta tyyliin: ”Teen sun elämästä helvettiä! Ja tapan sut ja tytön!”

Alkujaan Sipilä suunnitteli mielenterveydeltään horjuvan vainoojan karkaavan vankilasta. Mutta käytyään Niuvanniemen mielisairaalassa tutustumassa pakkohoitoon, suunnitelma muuttui. ”Nyt tiedän, miten osastolta neljä pääsee ulos”, Sipilä totesi. Ja lisäsi, että vaikka kyse onkin realistisesta rikosromaanista, liian tarkkoja yksityiskohtia ei pidä paljastaa. "Sillä romaaneja luetaan myös vankiloissa."

Joskus todellisuus ja fiktio törmäävät yllättäen. Kuten silloin, kun Sipilä kaverinsa kanssa pohti työn alla olevan kirjansa juonta baarin pimeässä nurkassa. Ajatus kirkastui, Sipilä löi nyrkillä pöytään ja huudahti: ”Kyllä meidän on pakko upottaa se ruumis!” Lähipöydät hiljenivät ja tyhjenivät kuin taikaiskusta.

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime, 2019. 325s.
Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemanlaakso. CrimeTime, 2019. 347s.
JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukat. CrimeTime, 2019. 287s.
Jarkko Sipilä: Uhripeli. CrimeTime, 2019. 317s.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Merja Asikainen: Rivieraterveisin Sari Havas


Toinen todellisuus tuo onnea

Näyttelijä Sari Havaksen unelmasta tuli totta, kun hän viitisentoista vuotta sitten hankki kodin Ranskan sinisen rannikon liepeiltä Rivierasta. Merja Asikaisen kirjoittama teos paljastaa, ettei sopeutuminen sujunut kommelluksitta, mutta alueen lämpö, värit, maut ja rento elämäntapa lumoavat yhä edelleen.



Riviera hyväilee kaikkia aisteja, siellä ne kaikki saavat tyydytystä. Herään eloon, virkoan tuntemaan ja nauttimaan elämästä”, Sari Havas tunnusti tietokirjailija, toimittaja Merja Asikaiselle, joka itsekin on käynyt Rivieralla parikymmentä kertaa. 

Hän kirjasi Sarin kokemuksia ja tuntemuksia teokseensa Rivieraterveisin Sari Havas (Docendo), joka on kuin aurinkoinen tuulahdus lumoavalta rannikolta.

Sarin ensiaskeleet Ranskassa eivät rohkaisseet jatkamaan tuttavuutta. Parikymppisenä au pairina Pariisissa oli paettava isäntää, joka halusi jotain ihan muuta kuin talousapua. 

Eikä paarialuokkaan luettavana apulaisena olo ylhäisessä perheessäkään ollut herkkua. Mutta rakkaus maahan oli syttynyt, ja unelma omasta asunnosta alkoi kangastella mielessä.

Sarin ensimmäinen koti nykyisen ex-miehen kanssa löytyi syksyllä 2003 Provencen idyllisestä Bouyonin pikkukylästä maaseudun vuorenrinteeltä. Asunnon ikivanha avain oli niin raskas ja suuri, ettei mahtunut taskuun. Siellä alkoi kotiutuminen ja aitoranskalaisen elämänmuodon opettelu syrjässä hälisevästä turistirannikosta.

Kun asunto avioerossa jäi ex-miehelle, Sari aloitti uuden oman kodin metsästyksen, tällä kertaa lähempää merta. Toiveiden sielunmaisema löytyi tunnelmallisesta taiteilijoistaan tunnetusta Vencen pikkukaupungista kymmenen kilometrin päässä rannasta.

Keskiajalta peräisin olevan entisen linnarakennuksen kolmannen kerroksen vinttihuoneistosta avautuu upeat näköalat vuorille ja Sarin suosikkipaikkaan Antibesin niemelle saakka.

Sari Havas kirjan julkistamistilaisuudessa
Ranskan Suomen-suurlähetystössä.
Ilman uhrauksia asunnon hankinta ei olisi ollut mahdollista. Niinpä omistusasunto Suomessa vaihtui vuokrakotiin. Mutta Sari ei uhraustaan kadu, sillä ajoittainen asuminen – toinen elämä – Rivieran säihkyvän rannikon leppeässä ilmastossa tuo hänen elämäänsä niin paljon onnea ja iloa.

Sen viiden vuoden aikana, jonka Sari on huoneistoaan emännöinyt, on ehtinyt tapahtua monen moista: tulipalo, maanjäristys ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämät säätilan rajut heilahtelut. Ranskan raskas byrokratia ansaitsee ihan oman lukunsa.

Harmit kuitenkin unohtuvat, kun aamuyöstä avoimista ikkunoista alkaa leijailla sisään leipomoissa paistuvien herkkujen suloinen tuoksu. Liisankadun Alepaan tallustellessa ei voi kuin kadehtia Saria, jonka Vencen asuintalon edustalla on aamupäivisin pieni nurkkaus, jossa toimivat kalakauppias, lihakauppias ja maustekauppias.

Lähistöltä löytyy myös juustokauppoja, herkkupuoteja ja vihanneksia pursuava ruokatori. Kaupungin lukuisissa vesi- ja suihkulähteissä pulppuilee raikas, terveellinen vuoristovesi.

Jotta emme jäisi ihan osattomiksi näistä herkuista, kirjassa on mukana paikallisia reseptejä, jotka siivittävät makumatkalle Rivieralle. Sarin kotiaukion kantaravintola Clemanceaun ruokaohjeen ”Sinisimpukat arrabbiata-kastikkeessa” pelkkä lukeminen nostattaa veden kielelle.

Rivierankävijät Merja Asikainen ja Sari Havas. 

Sarin ihanan asunnon heikko kohta ovat sinne johtavat kuluneet, kiviset kierreportaat. Kun hän oli palaamassa illalliselta kihlattunsa Riston kanssa huhtikuussa 2018, valot yllättäen sammuivat portaikossa. Korkokengät eivät tuossa tilanteessa ole paras vaihtoehto, joten seurauksena oli ilmalento, mahtava kuhmu ja aivotärähdys.

Risto oli suunnitellut kosivansa Saria jossain alueen romanttisessa paikassa ennen Suomeen paluuta. Tällin aiheuttama sairaalareissu sotki suunnitelman, ja paikka vaihtui Nizzan lentokentäksi. Ranskan maaperällä ehdittiin silti ostaa sormus ja juoda kihlajaissamppanjat.


Sari hankki Vencen asunnon itselleen, mutta kun heitä on nyt kaksi, pariskunta on alkanut haaveilla pienestä talosta Vencen vanhan kaupungin muurien lähettyviltä. Sinne mahtuisi myös sukua ja ystäviä vierailemaan.

Mikäpä on haaveillessa Clemanceaun tunnelmallisella terassilla roseeviinin helmeillessä laseissa. Sarin unelmista on ennenkin tullut totta.

Merja Asikainen: Rivieraterveisin Sari Havas.
Docendo, 2019. 232s.
Teos on runsaasti kuvitettu Sarin ottamilla valokuvilla, jotka tuovat maisemat ja paikallisen ilmapiirin käsinkosketeltaviksi.

Lisää Ranska-tietoa jakaa taidefilosofi, matkailun ammattilainen Liisa Väisänen, joka vie kiinnostavalle retkelle kaikkien aistien maahan teoksessaan Ranska, rakkaudella (Kirjapaja, 2019).

torstai 2. toukokuuta 2019

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari


Miki Liukkonen uudistaa kirjallisuutta komeasti

Hulvaton mielikuvitus ja idearikkaus yhdistettynä viiltävään katseeseen ja sanataituruuteen on lyömätön yhdistelmä Miki Liukkosen uudessa romaanissa Hiljaisuuden mestari.


 Miki Liukkosen edellinen romaani, Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaaksi päätynyt O (WSOY, 2017), oli 900-sivuinen joka suuntaan tempoileva maailmanselitys. 

Sen parikymmentä juonenpätkää törmäilivät toisiinsa, ja satakunta henkilöä harhaili infoähkyn tukahduttamassa universumissa yksinäisempinä kuin koskaan.

Uudessa romaanissa Hiljaisuuden mestari (WSOY) sivuja on yli puolet vähemmän, henkilöitä vain kymmenkunta ja alaviitteitäkin maltillisesti. Erona on myös se, että Liukkonen on nyt suunnannut aiemmin ulospäin kurottaneen katseensa sisäänpäin, mielen muljahduksiin.

Teoksensa kirjailija on omistanut itselleen, sillä se on henkilökohtainen, Liukkonen tunnusti julkistamistilaisuudessa. Hiljaisuuden mestarin keskeiset teemat, ahdistus, yksinäisyys ja kommunikaation vaikeus, jotka sen henkilökatrasta piinaavat, ovat tuttuja myös Liukkoselle.

Heti alkuun kirjan esikertoja epäilee, pystyykö sanoilla luomaan kommunikaatiota ihmisten välille, sillä hänen mielestään sanat ovat romahtamisalttiita siltoja: ”…ihmiset seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat sieltä toisilleen ja sanat tavallaan vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken tai hirvittävän rotkon yli, pyrkivät kohti määränpäätä, joka on ymmärrys…”

Liukkonen on merkinnyt kirjan luvut pykälillä, joista syntyy eräänlainen kartta, joka kertoo missä kulloinkin mennään yhä eriskummallisemmiksi äityvien tapahtumien ja tilanteiden myllerryksessä. Nämä happeningit luovat kuitenkin vain kulissit niille keskusteluille, ajatuksille, mielenmaisemille ja muistoille, jotka kohtalon toisiinsa kietomien henkilöiden välillä ja päässä välähtelee.

Esirippu nousee luvussa § A. Tilanne on päällä Lennart Oneilin kotona, jossa hän majailee vaimonsa ja poikansa T.Oneilin kanssa. Paikalla on virkavaltaa (mainiosti luonnehdittua) tutkimassa, miten kohtalokkaaksi Botoxilla maustettu Subway-patonki voi koitua. Sängyn allakin tapahtuu kummia.

Toisaalla, bensa-aseman kahvilassa, korventavan, lohduttoman yksinäinen Herman Leorne haastattelee jälkituotantoassistenttikokelasta, joka pyrkii mukaan työstämään Hermanin YouTube-kanavaa Asioiden Kiinnostavuus. Jutun juju on tämän mielestä siinä, että asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä.

Aki Roukala kuvasi Miki
Liukkosen Galleria Kajasteen
näyttelyyn.
Miki Liukkonen on mahduttanut romaaniinsa häkellyttävän määrän ajan ilmiöitä, jotka hän keihästää viiltävän tarkasti ja tarjoilee saaliinsa lukijalle nautittavan sujuvalla, ilmeikkäällä kielellä huumorin maustamana. 

Hän maalaa sanoillaan maisemia ja tunnelmia, joihin lukija ajautuu huomaamattaan mukaan ja alkaa täydentää niitä omassa mielessään.

Aurinko pursui niin kuin majoneesi, paksuna ja täyteläisenä, huoltoasemamarketin kulman takaa, se sai bensapumput ja asfaltin öljytahrat sädehtimään. Ne loikkasivat kuumeisina huutomerkkeinä silmille.”

Miki Liukkonen ja kirjan kumppanit ovat tosissaan. He pureutuvat syvälle olemisen ytimeen. Pohtivat onko aitoutemme, vilpittömyytemme vain ”sosiaalisten hahmojeni ja roolieni rakentama mielikuva autenttisesta; tässä minä nyt itken, tässä minä nauran…” Tässä sivutaan O:n teemoja.

Aitoa kohtaamista ei synny terapiaistunnoissakaan, ne vain turhauttavat. ”… me emme koskaan päässeet käsiksi siihen, mistä todella oli kysymys, mikä ikinä se sitten olikin.”

Näinkö me aina pysyttelemme sanojen päässä toisistamme? Onko aito kohtaaminen mahdotonta? Liukkonen lataa painavaa tekstiä, avaa polkuja moniin kiinnostaviin ajatussuuntiin, joita tekisi mieli lähteä seuraamaan pidemmälle ja katsoa, minne ne johtavat.

Yksityiskohta Maija Kiven
maalauksesta Pale Blue Eyes 

Hermania ja Lennartia – ja T.Oneiliä –  piinaavaan ypöyölliseen yksinäisyyteen, jossa seinäkellon naksutus heittelee ”tikkoja jokaisen valvotun sekunnin tulehtuneeseen huokoseen” ei tunnu löytyvän apua.  Mutta tätä kuvatessaan kirja tuo omalla tavallaan lohtua: emme ole yksinäisyydessämme yksin.

Esirippu laskeutuu, tapahtumat ovat saavuttaneet kliimaksinsa. Karusellin vauhti hiljenee, hälinä vaimenee, ja välitilassa tuoksuu nurmi. Kuolema kruunaa kaksi hiljaisuuden mestaria.

Voi olla, että sanat ovat romahtamisalttiita siltoja. Mutta Miki Liukkosen sanoihin voi luottaa, ne kantavat komeasti, luovat lukuelämyksen, joka ulottuu sanojen tuolle puolen.

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari. WSOY, 2019. 359 s.

Maija Kiven näyttely Garden of Death and Desire Galleria A2:ssa 5.5. saakka.


lauantai 20. huhtikuuta 2019

Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala – Taiteilija


”Ajatelkaa enkelten huiluja”

Muotoilun maestro Tapio Wirkkala ajatteli käsillään, piirtäen. Uusi kirja valottaa hänen uraansa monipuolisena, alati uutta luovana taiteilijana ja kiehtovana persoonana.


Filosofian tohtori, taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta tarkastelee ”suunnittelijaa, jolla oli silmät sormenpäissä” monesta eri näkökulmasta uutuusteoksessa Tapio Wirkkala – Taiteilija (Maahenki). 

Kaleidoskoopista syntyy kokonaiskuva absoluuttisen muototajun omaavasta taiteilijasta, jonka teokset jatkavat edelleen elämäänsä eri puolilla maailmaa.

Tapio Wirkkalan (1915–1983) nousu kansainväliseen maineeseen alkoi Kanttarellista vuonna 1946. Yhdeksi maailman hienoimmaksi lasiteokseksi mainittu malja on esimerkki Wirkkalan työskentelystä, jossa alkuperäinen luonnonmuoto muuntui prosessissa sensuelliksi abstraktioksi.

Alkujaan koristeveistäjäksi koulutetulle Wirkkalalle lasin työstäminen oli vierasta. Mutta uutteraan tapaansa hän perehtyi uuteen materiaaliin ja sen vaatimiin työskentelymenetelmiin niin perinpohjaisesti, että häkellytti Iittalan lasitehtaan työntekijät kekseliäisyydellään.

Minua pidettiin aluksi lasitehtaassa kaistapäisenä ja aatteitani mahdottomana toteuttaa Portinvartija ei tahtonut päästää sisään, eikä juoksupoika sanonut päivää”, Wirkkala on kertonut.

Tilanteeseen voi eläytyä lukemalla Tommi Kinnusen hienon romaanin Pintti (WSOY, 2018), jossa kirjailija luo autenttisen kuvan sodanjälkeisen ruukinpitäjän elämästä ja lasinpuhalluksen eri vaiheista.

Tapio Wirkkala suunnitteli Kanttarellin alunperin
Karhula-Iittalan lasitehtaan järjestämään kilpailuun.


Wirkkalan uran yksi käännekohta oli hänen ensimmäinen sarjatuotantona tehty juomalasistonsa Tapio vuodelta 1954. Alkujaan Milanon X triennaaliin tehtyä lasistoa valmistetaan edelleen.

Siroissa laseissa koristelu on siirtynyt lasin pinnalta sen sisälle. Jalan ilmakupla saatiin aikaan ”tikkuilmakonstilla”, kuuman lasimassan sisälle upotetun, lepästä valmistetun märän puutikun ja vesihöyryn synnyttämän ilmakuplan avulla.

Tapio puhallettiin alun-
perin puumuottiin.
Aiheensa perinpohjaisesti tuntevan Kivirinnan teksti kulkee notkeasti kun hän esittelee taiteilijan laajaa ja monipuolista tuotantoa. Hän loihtii kirjan sivuille myös elävästi Wirkkalan persoonana, poikkeuksellisen lahjakkaana ihmisenä. Hänessä yhdistyi luontoihminen ja kosmopoliitti, joka oli yhtä lailla kotonaan niin Lapin tuntureilla kuin maailman metropoleissakin.

Wirkkala pyrki kohti yksinkertaista, keveää muotoa, jota kuitenkaan ei aina ollut helppo toteuttaa. Kun Venetsian Veninin lasinpuhaltajille tuotti ongelmia puhaltaa taiteilijan suunnittelema korkeajalkainen filigraanipikari, hän välitti näille viestin, jossa ehdotti, ”että nämä puhaltaessaan ajattelisivat enkelten huiluja”.

Wirkkalan Venetsiassa syntyneet eteeriset lasimuodot saivat vastaparikseen perheen lomapaikasta Inarin Paadarjärveltä inspiraationsa saaneet rotevat, silti elegantit kristalliteokset. Yksi niistä on Paadarin jää vuodelta 1960, johon Wirkkala sai idean sahatessaan avantoja kalaverkkoja varten talvella.

Veistosmuoto sai alkunsa jääkappaleisiin jääneestä sahausjäljestä, jonka aurinko viimeisteli sulattamalla jäätä.” Jäämäistä rosopintaa löytyy myös kansainvälistä huomiota herättäneestä Wirkkalan Alkolle suunnittelemasta Finlandia-vodkapullosta ja edelleen tuotannossa olevasta, Iittalan tunnetuimasta lasistosta Ultima Thule.

Wirkkala suunnitteli Paadarin jään alunperin
Milanon triennalliin vuonna 1960.

Vaikka lasi oli Wirkkalan tuotannossa keskeistä, hän teki uniikkeja veistoksia myös lentokonevanerista. Nekin saivat alkunsa luonnonmuodoista, mutta muuntuivat vähitellen avaruudellisiksi konstruktioiksi, joilla oli taustansa eurooppalaisessa avantgardessa sekä kubismissa ja futurismissa.

Wirkkala oli myös taitava valokuvaaja. Valaistuksen ja peilien avulla teoskuviin luodut prismat ja heijastukset saivat esineet leijumaan aivan omassa sfäärissään lähes aineettomina. Valokuvilla oli myös tärkeä rooli näyttelyissä, viestinnässä ja mainonnassa. Harri Kalha on esittänyt, että valokuvat tekivät Milanon triennaalissa esillä olleista taidelaseista kulttiesineitä.”

Vaneriveistos

Wirkkala ei ollut yksinäinen puurtaja vaan teki monenlaista yhteistyötä. Vuorovaikutus puolison, keramiikkataiteilija Rut Brykin kanssa oli heille molemmille hedelmällistä. 

Marja-Terttu Kivirinta itse tutustui Wirkkalaan työskennellessään Suomen Käsityön Ystävien 100-vuotisnäyttelyn sihteerinä maineikkaan maestron toimiessa näyttelyn arkkitehtina Amos Andersonin taidemuseossa.

Kivirinta on kaivannut laajempaa perspektiiviä Wirkkalan taiteeseen: ”Wirkkalalla oli vaikutusvaltaa. Myös hänen työnsä kuvataiteilijana tunnustettiin jo aikoinaan, mutta Suomen kuvataiteen kaanonissa ymmärrys hänen taiteensa merkityksestä osana kansainvälistä modernismia ja sen avantgardea on jäänyt katveeseen.”

Hieno, inspiroiva kirja poistaa tämän puutteen. Perspektiivi on laajentunut ja katve noussut valoon.

Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala Taiteilija. Maahenki, 2019. 200 s.


lauantai 13. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys


Ohuita paikkoja ja hitaita ihmeitä

Joel Haahtela luo jälleen lumoavan maailman pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Näennäisesti vähäeleinen tarina tarkastelee elämän mysteerejä ja etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua?


Joel Haahtelan kieli hivelee ja luo omaperäisen tunnelman jo uuden teoksen Adèlen kysymys (Otava) alkulehdillä. ”En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni.”

Näin teoksen minäkertoja, sapattivuotta viettävä yliopiston klassillisten kielten opettaja miettii kalliojyrkänteen reunalla, joulukuisen sumun ympäröimänä Pyreneiden vuorten kainalossa.

Hän jatkaa kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan ja tekee tutkimusta vanhoista ihmeistä. Yksi niistä on pyhimykseksi kanonisoidun, 900 vuotta sitten eläneen Adèlen tarina. Vanhojen pergamenttien mukaan hän putosi jyrkänteeltä, mutta löytyi sen juurelta vahingoittumattomana rukoilemassa.

Kertoja asuu ja tutkii dokumentteja tapahtuneesta sekä Adèlen tekemistä ihmeparannuksista seudulle perustetussa luostarissa. Sen tarjoama rauha ja luostariveljien yksinkertaisen elämän rytmi luovat puitteet, joissa tutkija uppoutuu paitsi Adèlen kohtaloon myös omaan elämäänsä.

Valkoiseksi kalkitun luostarin kirjaston, scriptoriumin, ikkunoiden lasimaalausten läpi tulviva valo värjäytyy roosaksi ja alkukesän hennoksi vihreäksi. Kammion hiljaisuudessa kertoja oivaltaa kadottaneensa osan itsestään ja toteuttaneensa elämäänsä kuin algoritmin ohjaamana, pelon vallassa. Se on ”estänyt astumasta elämän syvään ytimeen”.

Joel Haahtela on kirjailija ja
lääkäri Kirkkonummelta.
Taitavasti Haahtela punoo luostarin elämän kuvauksesta ja kertojan mielenmaisemasta meditatiivisen tilan, johon lukija solahtaa kuin omaan elämäänsä. Ihmisenä olemisen kokemukset ovat universaaleja, meillä kaikilla on jyrkänteemme, pelkomme ja mustat aukkomme.

Kertoja on kadottanut yhteyden niin vaimoonsa Vuokkoon kuin poikaansakin. Vuokko on lähtenyt Edinburghiin opettamaan ja miettimään mahdollista eroa. ”Meidän välillemme oli nirhautunut pieni vino kohta, joka hitaasti leveni yhä suuremmaksi etäisyydeksi”, miettii kertoja.

Hänen elämänsä on pysähtynyt taitekohtaan ja hän tuntee sisällään heiluvan raskaan punnuksen, jota on kantanut koko elämänsä. Hän kaipaa samanlaista ihmettä, jonka hänen ystävänsä koki kosketettuaan Adèlen jäämistöä sisältävää lipasta luostarissa.

Ystävä oli kuin salamaniskusta vedetty takaisin valoon varjoista, joissa itsemurha tuntui hänestä ainoalta vaihtoehdolta. Lipas ei kuitenkaan kertojan pettymykseksi saa aikaan ihmettä hänen synkässä sielussaan. Mutta luostariveli Paul lohduttaa ja toteaa, että maailmassa on nopeiden ihmeiden lisäksi myös hitaita ihmeitä, joita emme huomaa. Niiden johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Paitsi Adèlen putoamisen mysteeri, kertojaa askarruttaa myös hänen lapsuudessaan tapahtunut äidin putoaminen hänen pestessään ikkunoita. Oliko se onnettomuus? Muisto piinaa, alkoiko ahdistus ja matka Pyreneille jo tuolloin? ”On paikkoja joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.”

Edouard Vuillard: La Chambre Rose, 1910.

Kenties hidas ihme kertojan elämässä on jo alkanut tapahtua, kun pimeys hänen ympärillään tuntuu synkimmältä. Hänen mieleensä nousee kaunis muisto Vuokon kanssa ihailemastaan Edouard Vuillardin maalauksesta La Chambre Rose, jossa hehkuvat roosa, vedenvihreä ja valkoinen. Taiteilija on keveällä siveltimiellä maalannut teoksesta kaiken mustan pois. Ajatus keventää mieltä.

Ihmeiden mahdollisuutta kertoja pohtii sattumalta jyrkänteellä tapaamansa kirjailijan, Yvonnen, kanssa. Tämä kertoo lukeneensa varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Samoin ajatteli myös Joel Haahtelan edellisen kirjan Mistä maailmat alkavat taiteilija: ”Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.”

Adèlen elämän arvoitus on peittynyt myyttiseen sumuun. Kenties hänen tehtävänsä olikin muuttua pelastavaksi ja lohtua tuovaksi legendaksi. Haahtelan kauniisti soljuva teksti tuo sekin lohtua, harmoniaa ja mielenrauhaa. Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella


Monikasvoinen Ranska

Matkailun ammattilainen, taidefilosofi Liisa Väisänen vie kiehtovalle retkelle maailman suosituimpaan matkailukohteeseen uudessa teoksessaan Ranska, rakkaudella.



Ranska, omapäinen suurvalta, joka uskaltaa tehdä itsenäisiä päätöksiä, ihastuttaa ja vihastuttaa monia. Myös Liisa Väisästä, joka on opiskellut, työskennellyt ja asunut maassa useaan otteeseen.

Väisänen on armoitettu historian tuntija, jonka monet teokset – Enemmän Espanjaa, Kaikki Italiani, Kuvan tuhat sanaa ja Symbolien pitopöydässä – ovat vieneet kiehtoville nojatuolimatkoille, opastaneet tulkitsemaan taideteoksia ja perehdyttäneet symbolien saloihin niin taiteessa kuin ruokapöydässäkin. 

Nyt hän vie teoksellaan Ranska, rakkaudella (Kirjapaja) kaikkia aisteja hivelevään monipuoliseen maahan.

Ranskalla on monet kasvot. Sen huomaa, kun vaeltaa maassa laidalta laidalle Väisäsen opastuksella.  Voi lähteä liikkeelle vaikkapa Saksan rajalta Euroopan unionin toisesta kokoontumispaikasta Strasbourgista ja jatkaa matkaa yhteen Ranskan vanhimpaan matkailukaupunkiin Baskimaan kauniiseen Biarritziin.

Sieltä voi Loiren laakson upeiden linnojen kautta suunnata tutustumaan maan suurimpaan satamaan Normandian Le Havressa. Kaupunki innoitti Aki Kaurismäen tekemään samannimisen elokuvan erakon ja pakolaispojan ystävyydestä. Teos sai Cannesin filmijuhlilla epävirallisen pääpalkinnon ja ekumeenisen juryn erikoismaininnan.

Pohjoisesta käännetään nokka kohti etelää Provencen aurinkoiseen Nizzaan.  Matkalla siemaillaan Bourgognen hienoja viinejä ja viivähdetään maailman gastronomian pääkaupungin Lyonin herkkupatojen äärellä.”Gastronomien paavin” Paul Bocusen ravintolalla Lyonissa oli kolme Michelin tähteä peräti 53 vuoden ajan.

Liisa Väisänen on myös suosittu
luennoitsija. Kuva: Uzi Varon
Matkan varrella vaihtuvat tavat, ruoat, kieli, maisemat ja historia tarjoavat kaleidoskoopin maan eri osien vivahteisiin. Yhteistä niille kaikille on itsevarman rento elämäntyyli ja halu nauttia täysillä elämän antimista. Siksi kai me Ranskaan kerta toisensa jälkeen palaamme.

Väisänen aloitti tutustumisensa Ranskaan omaan ennakkoluuttomaan ja rohkeaan tapaansa: ranskalaisten filosofien inspiroimana hän lähti nuorena Pariisin Sorbonneen opiskelemaan osaamatta sanaakaan kieltä! Tämä vaati paitsi rohkeutta myös rippusen onnea ja hyviä tuttavuuksia.

Opiskelijan illat kuluivat jazzia kuunnellen. Ikävä kyllä, hänen asuntolansa sulki ovensa samaan aikaan iltakymmeneltä, kun jazzklubi Huchettella vasta aloiteltiin. Kun soitto neljältä aamuyöllä päättyi, oli vielä odoteltava pari tuntia asuntolan ovien aukeamista.

Ymmärtäväiset lähiseudun poliisit ottivat opiskelijaneitosen huomaansa ja antoivat hänen odotella ovien avautumista poliisiasemalla. He halusivat myös esitellä öisen Pariisin nähtävyyksiä, joihin kuuluivat muun muassa Bois de Boulognessa partioivat transseksuaalit.

Rakkausasioissa ranskalaiset ovat aina olleet eturintamassa. Pahamaineisen Pigallen kuuluisan Punaisen Myllyn cancan-tanssi, jonka nimi merkitsee ankkojen marssia, oli alkujaan peräisin Cadizin kaupungin mustalaisleireiltä, jossa sitä tanssivat miehet matkivat hevosen laukkaa.

Henri de Touloise Lautrecin
julist Moulin Rouge v. 1891.

1800-luvun Pariisissa tanssia pidettiin niin siveettömänä, että kaupunki määräsi vartijat kiikareillaan teatteriin tarkkailemaan, ettei jalanostojen aikana vilahtanut alusvaatteita. 

Tämä ei modernin taiteen mestaria Henri de Toulouse-Lautrecia haitannut. Hän viihtyi tanssijattarien parissa ja ikuisti heitä maailmankuuluihin maalauksiinsa ja julisteisiinsa.

Taiteen tiet ovat arvaamattomia. Vincenzo Perugia ryösti Leonardo da Vincin maalaaman Mona Lisan vuonna 1911 ja vei sen Italiaan, koska luuli Napoleonin varastaneen sen sotaretkellään. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan teoksen vei mukanaan taiteilija itse, kun hänet kutsuttiin Ranskan kuninkaan palvelukseen.

Maailman kenties kuuluisin teos löytyi vihdoin kehyksistään irti leikattuna varkaan ruokapöydän levyyn kätkettynä. ”Ennen kuin asia selvisi, ehti taidemaalari Pablo Picassokin olla kuulusteltavana epäiltynä teoksen varastamisesta.”

Suomalaisiakin pitkään houkutellut Välimeren Cote D’Azur, taivaansininen rannikko, oli vielä 1800-luvun loppupuolella paikka, jossa aateliston jäsenet parantelivat heitä piinaavaa keuhkotautia.

Kun loistelias sininen juna, Le Train Bleu, alkoi kiidättää väkeä Pariisista Nizzaan, työtilaisuuden äkkäsivät myös kurtisaanit, joiden palveluksia huvitteluhaluiset vieraat arvostivat. Heistä legendaarisemmat olivat Mata Hari ja la Belle Oteron.

La Belle Oteron.
Mata Harin kohtalona oli tulla kaksoisvakoojana ammutuksi Pariisissa ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta Oteron kohtalo oli auvoisempi. Hänen suojelijansa, Cannesin kaupungin kuuluisimman hotellin, Carltonin, arkkitehti ikuisti hänen rintojensa muodon rakennuksen siroihin kupoleihin.

Ranska on kulkenut myös valistuksen eturintamassa. Suurta osaa uusien aatteiden leviämisessä näyttelivät 1700-luvulla varakkaiden naisten pitämät salongit, joissa aikansa kuuluisat taiteilijat, filosofit ja älyköt viikoittain tapasivat ja vaihtoivat ajatuksiaan Diderot ja Voltaire etunenässä. Pääsääntönä oli: paljon keskustelua, ei riitaa.

Vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta 1789 Pariisissa oli 600 kahvilaa, joissa salonkien tapaan vaihdettiin mielipiteitä ja suunniteltiin tulevaa vallankumousta. Perinne on säilynyt ja lakot sekä mielenosoitukset ovat Ranskassa tänäkin päivänä näyttäviä.

Ennen kaadettiin autolastillisia tomaatteja valtateille, nyt keinot ovat koventuneet. Keltaliivit sytyttävät autoja palamaan ja Champs-Élysées-avenuella tehdään ilkivaltaa ja liikehuoneistoja ryöstellään. Onko tulossa uusi suuri vallankumous?

Ranska on jumissa sääntöviidakossaan ja sen byrokratia saa verenpaineen koholle. Presidentti Emmanuel Macron on yrittänyt muuttaa tilannetta ja tehdä uudistuksia. Se ei kuitenkaan ole sujunut suunnitelmien mukaan, sillä hänen kannatuksensa on roimasti laskenut alkuaikojen innostuksen jälkeen.

Kirjeenvaihtaja Helena Petäistö on dokumentoinut nuoren ja energisen presidentin nousua valtaan toiveikkaassa teoksessaan Ranska, Macron ja minä (Otava).

Ranskassa on aina kiivailtu uudistusten puolesta tai, kuten nyt, niitä vastaan. Maalla on kuitenkin monet kasvot. Käännetään ne nyt auringonkukkien lailla kohti valoa.

Istahdetaan tunnelmoimaan keskiaikaisen kukkulakaupungin pienelle aukiolle plataanin siimekseen. Suihkukaivossa solisee vesi, laventeli tuoksuu, ja lasissa helmeilee rutikuiva Provencen roseeviini.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella
Kirjapaja, 2019. 282 s.

Ranska on Helsingin Kirjamessujen teemamaa tänä vuonna 24.–27.10. 2019.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia


Kirjoitus antaa mielelle muodon

Laura Lindstedt tarkastelee jälleen kommunikaation ongelmaa mielenkiintoisessa uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia. Löytyykö ratkaisu terapeutin sohvalta?

”… luulen että se mitä kulloinkin tunnen on totta, vaikka se on vain pelkkä läikähdys ajassa, ja vain kirjoitus voisi tehdä siitä totta.”

Jussi Karjalanen on jälleen suun-
nitellut tyylikkään kirjankannen.
Laura Lindstedtin esikoisromaani Sakset (Teos, 2007) valittiin sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Kun tuolloin haastattelin häntä KirjaIN-lehteen  (4/2007), hän kertoi kohtaamattomuuden vaikeudesta, jota hän teoksessaan käsitteli:

Kaikki ihmisten väliset kohtaamiset ovat ongelmallisia. Meidän kaikkien sisällä on käynnissä mielenvyöry, josta olemme vain alitajuisesti tietoisia. Kohtaamistilanteissa meillä vain ei ole aikaa analysoida sitä.

Uuteen romaaniinsa Ystäväni Natalia (Teos) Lindstedt on järjestänyt näyttämön, terapeutin vastaanoton, jonne päähenkilölle graafiselle suunnittelijalle Natalialle on varattu kerran viikossa 45 minuuttia aikaa analysoida hänen mieltään piinaavaa ongelmaa, alati ajatuksia riivaavaa seksuaalikuvastoa. Annetaan Natalian itse kertoa:

Minä olen aina siellä mukana, keskellä, minuun työnnytään kaikista mahdollisista aukoista ja minä täytyn, mutta se ei lopu koskaan, ja minun pääni tulee kipeäksi. Eikä minuun mahdu yhtään järjellistä, edistyksellistä ajatusta, koska pääni on täynnä näitä rakastettuja. Jotka ovat poissa.”

Laura Lindstedt voitti Finlandia-
palkinnon romaanillaan Oneiron
vuonna 2015.
Kuva: Jarkko Mikkonen
Terapeutti on vihdoin saanut potilaan, josta hän on kauan unelmoinut. Nyt hän voi soveltaa käytännössä kehittämäänsä kerrostamisterapiaa, johon kuuluvia kirjoitusharjoitteita hän uskoo Natalian pystyvän hyödyntämään tervehtyäkseen. Sillä kuten hän toteaa: 

Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua.”
  
Tarinaa kertoo terapeutti ja hänen kauttaan kuulemme myös Natalian avautuvan varhaisista eroottisista lapsuusmuistoistaan aikuisiin seksuaalisin kokemuksiinsa saakka. 

Pornografiaharjoitteet saavat Natalian vireystason loiskimaan niin yli äyräidensä, ettei hän tyydy enää vain kirjoitettuun ja puhuttuun vaan tuo sessioihin mukaan myös nauhurin, jottei kaikki sanottu katoaisi taivaan tuuliin.

Eikä tämäkään riitä. Natalia kutsuu vastaanotolle myös alter egonsa lutka Veronican, joka suorittaa masturbaatioperformanssin terapiasohvalla sekä esittää pornovideon Veronican kaksoiselämä, jossa harrastetaan kimppakivaa neljään pekkaan.

Natalia on ottanut ohjat käsiinsä eikä tyydy enää vain makaamaan sohvalla terapeutin ohjailtavana vaan tuo koko persoonansa sen eri muodoissa istuntoihin. Sillä meillä ei ole vain yhtä ääntä kertoa itsestämme, kuten Lindstedt on todennut.

Kirjailijaa kiinnostaa myös tekstin materiaalisuus, niinpä Ystäväni Nataliassa on mukana piirroksia sukupuolielimistä sekä Lindstedtin käsin kirjoittamia suomennoksia ranskalaisen kuvataiteilijan Niki de Saint Phallen teksteistä.


Notkeasti Lindstedt kuljettaa monitasoista, sirpaleista tarinaa, joka rönsyilee eri suuntiin, mutta pysyy silti hallitusti kirjailijan hyppysissä. Lukijan on syytä pysyä valppaana, jotta saisi kiinni kaikista tekstiin upotetuista viittauksista filosofiaan, kirjallisuuteen, feminismiin, kuvataiteeseen.

Romaanin keskeinen teema, kommunikaation vaikeus, tulee kirkkaasti näkyväksi terapiahuoneen pelkistetyssä ympäristössä. Siellä rajatusta seksuaalisuuden aihepiiriin kuuluvista kokemuksista kerrotut muistot ja tapahtunut ovat vain esimerkki laajemmasta kohtaamisen ongelmasta.

Yksi alkusysäys Ystäväni Natalian synnylle oli Lindstedtin tekeillä oleva väitöskirja ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten tropismeista, lyhyistä teksteistä, joita tämä itse luonnehti sanoin: ”Ne ovat määrittelemättömiä liikkeitä, jotka liukuvat nopeasti tietoisuuden rajamailla.”

Näistä liikkeistä, läikähdyksistä, tulee totta kirjoittamalla. Kuten terapeutti toteaa: ”tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi”.

Näin kirjoitus antaa mielelle muodon, kun sanat osaa oikein asettaa. Laura Lindstedt käyttää kättään taitavasti.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos. 2019. 220 s.