sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Heikki Herlin: Tuollapäin on Highway

”Kuitenkin mulla kävi hyvin.”

 

Niklas Herlinin henki elää vahvasti hänen poikansa Heikki Herlinin isästään kirjoittaman elämäkerran sivuilla. Tuollapäin on Highway -teos valaisee kiinnostavasti moniulotteisen journalistin, kustantajan ja mediavaikuttajan persoonaa julkisuuskuvan takana.

 

Kun Niklas Herlin (s.1963) nukkui pois sunnuntaiyönä Nizzassa lokakuussa 2017, hänen nyt kolmikymppinen poikansa Heikki Herlin tunsi menettäneensä paitsi rakkaan isänsä, myös sen osan itsestään, joka hän faijansa seurassa oli ollut. Hän halusi piirtää isästään elävän kuvan muistoksi niin itselleen kuin lukijalle. 

Tässä hän onnistuu hienosti subjektiivisessa ”muistelukirjassaan” Tuollapäin on Highway (Teos). Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, sillä sellaiseen Herlinien teollisuus- ja kulttuurisukuun Kirkkonummella Thorsvikin kartanon mailla syntynyt Niklas oli liian särmikäs. Nahkatakissaan, bootseissaan ja leviksissään hän ei muistuttanut miljonäärin prototyyppiä.

Niklas Herlin oli pikemminkin elokuvahahmo, ”cowboyjournalisti”, jonka elämänvaiheisiin kytkeytyy myös kiinnostavaa ajankuvaa. Hän seurasi tarkkaan, mitä yhteiskunnassa tapahtui ja kommentoi kärkkäästi kuulemaansa ja lukemaansa.

Niklaksen reaktiot olivat nopeita, eivätkä minkäänlaiset filtterit vaimentaneet hänen puheidensa tai tekstiensä sanomaa. Hän oli loppuun saakka tinkimättömän rehellinen ja suorapuheinen niin itseään kuin muitakin kohtaan.

Tämä on oma näkemykseni isästä, oma stoorini. Se syntyi orgaanisesti hänen raakamuistelmistaan, teksteistään ja hänelle läheisten ihmisten haastatteluista. Kirja ei etene kronologisesti, vaan se sisältää poimittuja hetkiä isäni elämästä ja yhdessä viettämästämme ajasta. Teoksen kirjoittaminen oli hieno prosessi, johon ei voi palata, totesi Heikki Herlin kirjansa julkistamistilaisuudessa Frenckellin talossa.

 Hänen kirjassa käyttämänsä preesens loihtii teokseen aitoa elämisen tuntua ja tuo tapahtumat lukijan iholle. Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa.

 Kirjan nimi, Tuollapäin on Highway, syntyi ”noin kolmessa sekunnissa”. Se luonnehtii aihettaan oivallisesti. Tien päällä levottoman isän mieli rauhoittui, ja hän tunsi olevansa kotona kotien välissä. Tunne syntyi jo nuoruudessa Niklaksen sahatessa Jorvaksentietä edestakaisin kaupungin ja maaseudun välillä.

Niklas Herlin. Kuva: Juhani Niiranen
Opiskeluvuodet bisnesyliopistossa Yhdysvalloissa jättivät häneen jälkensä. Porkkalanniemessä sijainnut mökki ja sitä ympäröivä luonto olivat Niklakselle tärkeitä rauhoittumisen keitaita. Asunnot Töölössä ja kaupunginosan baarit ja ravintolat olivat koteja nekin. Nizzasta löytyi viimeiseksi jäänyt majapaikka.

Jos kirjan nimi on osuva, sitä on myös Jenni Saaren suunnittelema teoksen ulkoasu. Kirjan kannen valokuvassa pieni Heikki seuraa vakavana mutaisella pellolla koikkelehtivaa isäänsä. Luonteiden eroista huolimatta isä ja poika olivat alusta loppuun saakka sielunkumppaneita. Yhteiset purjehdus- ja varsinkin pitkät automatkat Euroopassa ja Yhdysvalloissa lähensivät.

Heikin vanhempi sisko Riikka oli Niklakselle erityisen rakas. Hänellä oli Downin oireyhtymä, joka asetti perhe-elämälle omanlaisiaan vaatimuksia. Niklas tarttui toimeen heti ja teki elämänsä loppuun saakka merkittävää työtä kehitysvammaisten aseman parantamiseksi.

Isänä Niklas oli johdonmukaisempi ja aikuisempi kuin muulloin. Varsinkin Riikan vanhemmuus kasvatti häntä, Heikki summasi.

Niklas ei halunnut luoda perheeseensä samanlaista pelon ilmapiiriä, jollaisella hänen oma isänsä ”Koneen ruhtinas” Pekka Herlin oli hänen muutoin onnellista lapsuuttaan synkistänyt. Teollisuuspohatan alkoholismi ja narsismi jättivät jälkensä Niklakseen. Kenties häntä ajoittain riivannut masennus, pelkotilat ja runsas alkoholin käyttö alkoivat itää jo lapsuudessa.

Ammatillisen identiteettinsä ja kutsumuksensa Niklas löysi kuin sattumalta, kun hän kokeiltuaan huomasi osaavansa kirjoittaa: tämä on mun juttu! Niklas Herlinistä tuli Kauppalehden toimittaja ja myöhemmin uutispäällikkö. Työhönsä hän suhtautui kunnianhimoisesti ja vaati samaa omistautumista myös muilta. Hänestä tuli osa Kauppalehden brändiä.

Pekka Herlin oli suunnitellut Niklaksesta työnsä jatkajaa Koneeseen ja ”oli helvetin vihainen” kuultuaan tämän uudesta ammatinvalinnasta: ”Niko pakenee vastuutaan ryhtymällä journalistiksi”. Niklas puolestaan kommentoi aihetta tyynesti: ”Jos olisin mennyt Koneeseen, olisin dokannut itseni hengiltä kolmikymppisenä”.

Heikki Herlin on valt. yo., joka on opiskellut myös
elokuvatuottamista Yhdysvalloissa.
Kuva: Kimmo Haapala

 Kaiken taustalla kummitteli pelko. Muistelmaluonnoksessaan Niklas tunnustaa: ”Pelkään vieläkin jokaista uutta päivää ja jokaista kadunylitystä. Korkeita ja ahtaita paikkoja pelkään erityisen paljon. Mutta on vaan noustava sängystä. On vaan ylitettävä katu.”

Ainoa vastalääke pelkoon oli rohkeus: oli mentävä pelkojaan päin. Ja Niklas meni, itseään säästämättä. Tämä söi voimia, ja hän väsyi. Elämäkin kolhi: kaatumiset ja niitä seuranneet sairaalareissut synnyttivät Niklaksessa kuolemanpelon. Jatkuvasta kivusta tuli osa hänen elämäänsä, osa häntä itseään. Heikkiä piinasi jatkuva huoli isästä.

Kun Pekka Herlinin salainen testamentti saa päivänvalon, ”Faijalta pamahtaa koko sulaketaulu”.  Vahvalla oikeudentajulla varustettu Niklas ei manööveriä niele: ”Helvetti ei minun selkäni takana”. Välit isään ja isoonveljeen Antti Herliniin katkeavat lopullisesti, ja samalla hyvät lapsuusmuistot saavat mustan tahran. Niklas sairastuu masennukseen.

Pettymystään ja kiukkuaan Niklas turruttaa alkoholilla, mikä ei kuitenkaan estä tehokasta työntekoa. Näissä mainingeissa avioliittokin kariutuu. Niklas otti vastuuta monesta, mutta häntä ei vähääkään kiinnostanut pitää huolta itsestään.

Viimeisestä palkallisesta työpaikastaan Ilta-Sanomissa hän irtisanoutuu ex-missi Lola Odusogan silikonirintojen takia (syitä oli varmaan muitakin). Niklas oli vannonut, että jos Lolan tissit vielä kerran nostetaan lööppiin, hän lähtee nostelemaan. Näin kävi.

Niklaksen ura saa jälleen uuden suunnan, tällä kertaa lähempänä hänen omia ihanteitaan. Hän oli tutustunut legendaariseen kustannustoimittajaan Silja Hiidenheimoon tehdessään tietokirjaansa Osake keskustasta, eli taloussanastoa ujoille. Kun Silja ja Niko ystävystyvät, paljastuu, että heillä on sama unelma: perustaa laatukirjallisuuskustantamo.

Näin saa alkunsa Kustannusosakeyhtiö Teos, jonka ensimmäinen kirja, Tomi Kontion iki-ihana runoteos Vaaksan päässä taivaasta, näkee päivänvalon vuonna 2004. Nikon ja Siljan unelma on vuosien mittaan toteutunut: muiden palkittujen kirjojen ohella Teos on kustantanut neljä Finlandia-voittajaa, viimeisimpänä Juha Hurmeen Niemi vuodelta 2017.

Seuraavaksi Niklas Herlin perustaa Uusi Suomi -verkkolehden ja ostaa suuren osan mediakonserni Almasta. Hän kommentoi ja kirjoittaa edelleen ahkerasti artikkeleita ja kolumneja eri kanaviin. Ja tapaa läheisiään.

Niklas ja Heikki - ja kirja. Kuva: Herlinien perhealbumi

Kun Niklas ja Heikki istuvat oluella, he ovat jälleen kaksistaan valtatiellä. Muu maailma saa mennä menojaan, tärkeää on vain heidän välisensä kommunikaatio.

Mutta valtatie loppuu aikanaan, niin myös levottoman sielun vaellus. Niklas Herlin ”päättää menneisyytensä käsittelyn päiväkirjassa vuosikymmeniä halkovalla oivalluksella. Se on kuin hyväksyvä toteamus lähes koko elämän askarruttaneille kysymyksille tulevaisuudesta, elämän arvaamattomuudesta ja hyvästä onnesta:

             Kuitenkin mulla kävi hyvin”.

Jos Heikki Herlinin pitäisi muistaa isästään vain yksi lause, se olisi Niklaksen hänen häissään lausumat sanat: ”Maailma pelastuu vain, jos me rakastamme toisiamme enemmän”. Niklas Herlin jätti monessa suhteessa jälkeensä hienon perinnön.

Heikki Herlin: Tuollapäin on Highway. Teos. 2020. 326 s.

Niklas Herlinin hautajaistilaisuudessa soi Ry Cooderin countryballadi Across the Borderline, jonka Willie Nelsonin esittämään versioon hän oli erityisen viehtynyt. 

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa


Ei päämäärä vaan liike

Tommi Kinnunen tempaa ainutlaatuisella eläytymiskyvyllään lukijan mukaan Norjan vankileiriltä Suomeen palaavien naisten raastavalle vaellukselle. Romaanissa Ei kertonut katuvansa paluuta entiseen ei ole, mutta naiset löytävät matkan varrelta jotain parempaa: oman itsensä.

Vaikka vaellus oli ollut pelottava, tunsi hän olleensa siellä enemmän turvassa kuin siellä, minne oli menossa.”

Martti Ruokosen oivallisesti
suunnittelema kirjan kansi. 

Irene kurkottelee naisten selkien takaa, näkisikö Klausista vielä vilahduksen Norjanmeren rannikolla Narvikin satamassa. 

Sota alkoi olla lopuillaan keväällä 1945, Lappi oli tuhottu ja viimeiset perääntyneet sotilaat kuljetetaan risteilyaluksella puolustamaan Berliiniä. Naisia ei oteta enää kyytiin, vain vatsassa potkiva sakemanni kelpasi pääsylipuksi.

Tommi Kinnunen loihtii kertomuksensa niin eläviksi, että henkilöihin samastuu muitta mutkitta ja vaihtuvat maisemat näkee mielessään elävinä kuvina. Tämän kirjailija on vakuuttavasi osoittanut jo kolmessa edellisessä palkitussa romaanissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Uusin teos Ei kertonut katuvansa (WSOY) jatkaa komeaa linjaa.

Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyi, myös työn perässä lähteneiden, parempaa elämää saksalaisten sotilaiden luota etsineiden naisten asema muuttui. Pyykkäreitä, kirjureita, pesijöitä ja muonittajia ei enää tarvittu.

Vanha sairaanhoitaja Aili on parhaansa mukaan hoitanut haavoittuneita ja sirpaleiden pirstomia sotilaita. Sairastuvassa hän oli kuullut, ”miten elämä huutaa kuollessaan” yrittäessään lievittää mätänevään jalantynkäänsä menehtyvän sotilaan kärsimyksiä.

Silti hänestäkin tulee halveksittu saksalaisten huora, jota odottaa vankileiri Hangossa. Kuin ihmeen kaupalla Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera saavat kuitenkin mahdollisuuden paeta vankikuljetuksesta.

Alkaa epätoivoinen vaellus loputtomien korpien ja poltetun Lapin läpi kohti kotia – jos sellainen vielä oli olemassa. Naisten kuolemanpelko muuttuu elämänpeloksi: mikä taipaleen päässä odottaa? Olisiko mahdollista jatkaa kuin tällaista elämänmutkaa ei olisi ollutkaan?



Irene ei tunne kuuluvansa joukkoon, joka lähti työn perässä saksalaisten mukaan, vaikka olikin kanttiinissa työskennellyt. Hänellä oli hetken aikaa ollut Klaus, joka tarjosi sitä, mitä hänen kanttoriaviomiehensä Kaarlo ei enää pitkään aikaan ollut antanut: läheisyyttä ja inhimillistä kosketusta.

Suoraviivaisen kerronnan katkaisevat aika ajoin takaumat Irenen muistellessa entistä elämäänsä, miten kaikki haaleni, ja ilo katosi:

Milloin tämä elämä muuttui? Minne katosi se villitukkainen urkuriharjoittelija, joka nuoren tytönhupakon tullessa illalla tuomiokirkkoon varmisti ensin, näkyikö opettajia missään, ja vaihtoi sitten virren Offenbachiin syntiseen tanssiin?

Nälkä ja kylmyys piinaavat elämän ja kuoleman välitilassa vaeltavia naisia. Yksi väärä askel, niin miina olisi tehnyt vaelluksesta lopun. Eniten kuitenkin sattuu, kun korpeen polttamatta unohtuneen töllin isäntä ajaa yön selkään vaimonsa säälistä tupaan ottaneet keripäät: ”Huorat!”.

Jotkut jakavat vähästään. Tarjoavat palaneen talon raunioista kyhätyssä leivinuunissa paistettuja rieskoja, puukon ja tulitikkuaskin: ”Näitä varmasti tarvitsette vielä”. Harvinainen mahdollisuus saunoa kirvoittaa vaeltajien mielet avoimiksi. Kaikilla on tähänastinen elämänpolkunsa, eikä se kenelläkään ole ollut helppo. ”Mies kaatui, ja piti hankkia lapselle leipää.”

Tommi Kinnusen kirjoja on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt
Kinnusen taipuisa kieli kuljettaa tarinaa niin elävästi, että erämaan tuntu on käsin kosketeltava ja henkilöiden lyhyiden, ilmeikkäiden puheenparsien rivien välit paljastavat sanoja enemmän. Vaimea huumorikin vilahtaa: ”Mikäs tässä. On tainnut elämässä olla nätimpiäkin kohtia”.

Vähitellen naiset uskaltavat myös pohtia syyllisyyttään sodan kauheuksiin, joista tietoja oli alkanut tihkua yhä enemmän, omin silminkin he olivat niitä todistaneet. 

Vaikka he itse eivät pahuuteen olleetkaan osallistuneet työskennellessään saksan armeijan kanttiineissa, pesuloissa, esikunnissa ja muualla, he olivat omalta osaltaan mahdollistaneet julmuudet.

Hyvä kirjallisuus vie pois arjesta, upottaa outoihin maailmoihin kokemaan asioita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan.  Silloin käy kuten Irenelle loputtomalta tuntuvalla vaelluksella: mieli alkaa askarrella muistojen parissa, avata alitajuntaan lukittuja kokemuksia ja tunteita.

Ajatuksilla oli kaikki maailman tila ja aika, ja ne alkoivat rönsyillä ja tuntua todemmilta kuin todellisuus itse.” Kunnes uupumus pyyhkii ne pois, ja jäljelle jää vain raahautuminen eteenpäin maisemassa, joka tuntuu pysähtyneen paikoilleen.

Ilo ruhjottuun Rovaniemeen saapumisesta tukahtuu alkuunsa kylmäävään näkyyn. Kulkueen kärjessä kompastelee nuori, alaston, tervattu nainen, jonka päälaki on ajettu kaljuksi. Sylissään hän pitelee alle vuoden ikäistä vauvaa, jonka päätä hän suojelee painamalla sitä tiukasti itseään vasten.

Herjat ja kiroukset saattelevat onnetonta. Raunioina olivat paitsi talot myös ihmisten mielet. ”He olivat nähneet liikaa ja kokeneet asioita, jotka olivat tarttuneet heidän mieliinsä kiinni ja vääntäneet ne tuntemattomiksi, yhtä pelottavaksi kuin sota itse.”

Näkymä Rovaniemen asemaravintolan ikkunasta.
 SA-KUVA
Tänne ei voinut jäädä, joten on jatkettava matkaa, jolla naisten tiet viimein erkanevat. Siiri nostaa ylpeästi klanitun päänsä ja saapastelee kohti kotiaan Kemissä. Hän on oivaltanut, että elämän voi rakentaa omanlaisekseen, jos vain haluaa. ”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Kinnunen kiristää kertomuksen jännitteen hetkeen, johon tulevaisuus tiivistyy. Kysymykseen ”Kuka siellä on? Irenellä ei enää ole vastausta. Vaikkei hän tiedä, mitä haluaa, vaelluksen mittaan hänelle on valjennut, mitä hän ei halua. ”Hän oli etsinyt oman itsensä reunoja, ja nyt hänestä tuntui, että ne olivat löytyneet”.

Ennen kuin Irene katoaa viileän metsän siimekseen, ”aurinko ehtii painaa hänen varjonsa maan kanervaiseen pintaan”. Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin särmiä sileämmiksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi.

Vaikuttava, vavahduttava psykologinen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa johdattaa perimmäisen kysymyksen äärelle: Miten olla ihminen ihmiselle?

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 351 s.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen


”I want you.”

Sauli Miettinen on jäljittänyt salapoliisina Jorma Uotisen elämän koreografioita ja kirjoittanut Suomen tanssitaiteen ikonista perusteellisen, kiinnostavan ja ilmeikkään elämäkerran. Teos on kuin jännittävä romaania kaikkine käänteineen.

Ollaksesi suuri pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet.”
                                                                                                             Fernando Pessoa


Pienen porilaispojan elämän alkutaival ei luvannut suuria. Yksinhuoltajaäidin miniyksiössä kolmihenkisen perheen elämä oli niukkaa: ”… jo banaani tai appelsiini tekivät päivästä juhlan”. Naapurusto informoi äitiä varhain, että Jorma on homo. Koulussa kiusattiin normista poikkeavaa poikaa.

Jorma ei antanut tämän lannistaa itseään, sillä häntä ajoi intohimo estradeille ja valonheitinten loisteeseen: 

”Viisivuotiaana halusin ostaa Porin teatterin ja kymmenvuotiaana kyselin sieltä töitä. Balettia aloin siskoni kautta opiskella 15-vuotiaana”, taiteilijaprofessori muisteli 70-vuotissytymäpäivänsä kunniaksi julkaistun elämäkertansa Jorma Uotinen tilaisuudessa Otavassa.

Tuoreena ylioppilaana vuonna 1970 hänet kiinnitettiin Doris Laineen ansiosta Kansallisbalettiin. Tästä Uotinen ei turhia ylpeile: ”Oli niin kova pula miestanssijoista, että ottivat minut. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia, taitoa ei ollut”. Mutta sitä karttui.

Suomen tanssitaiteen uudistajalta oli ennenkin kyselty muistelmia, mutta Uotinen ei ollut valmis muistelemaan. Onnekkaan sattuman ansiosta oikea elämäkerturi kuitenkin löytyi. Uotinen oli jo aiemmin tavannut tietokirjailija Sauli Miettisen, ja he olivat alustavasti sopineet tapaamisesta.

Miettistä kuitenkin arvelutti, ettei osaisi keskustella kultivoidun taiteilijan kanssa, kunnes hän näki Helsingin Sanomissa kuvan Uotisesta, joka loikoili sängyllä vierellään hänen kirjoittamansa teos Marlene Dietrich – nainen ja tähti. Keskusteltavaa löytyi, ja elämäkertaa alettiin työstää.

Äitinsä tekemässä nahkatakissa
poseeraavan Jorman olemuksesta
huokuu jo itsevarmuus.
Kuva: Kari Hakli
Miettisen käsiin ryöpsähti valtaisa, sekava materiaalipinkka Uotisen uran vaiheista. Tietokirjailija dokumentoi kaiken tunnollisesti, joten viiteluettelo kirjan lopussa venyi peräti 25 sivun mittaiseksi.

Uotisen harvasanaisuus ei helpottanut Miettisen työtä. ”Kysyä voit, en välttämättä vastaa, Uotinen totesi monesti, sillä hänen mielestään ”kaikki ei kuulu kaikille”. 

Tämän vuoksi hänen ystäviensä ja kollegoidensa haastattelut olivat tärkeä tietolähde Uotisen henkilökuvan laatimisessa. Osin ristiriitaisetkin muistelut luovat taiteilijan persoonasta monipuolisen ja kiinnostavan kuvan.

Kun ”nainen, jolla on visio”, tanssija-koreografi Carlyn Carlson kutsui Uotisen johtamansa Pariisin oopperan kokeellisen tanssiryhmän solistitanssijaksi – ”I want you.” – Uotisen koko elämä muuttui. Pariisi on Uotiselle edelleen rakkaus, joka ei sammu.

Uotinen oppi Carlsonin ohjauksessa uusia käsitteitä ja hänen ymmärryksensä tanssitaiteesta muuttui. ”Lähdin tanssijana, palasin taiteilijana”, hän kommentoi aikaansa Pariisissa. Sieltä löytyi myös uusi liikekieli. Se kulminoitui vuonna 1979 Pariisissa esitetyssä sooloesityksessä Jojo, joka teki Uotisesta kansainvälisesti tunnetun tanssitaiteilijan.

Uraan mahtui myös epäonnistumisia. ”Kansallisbaletin Tulilintu vuonna 1997oli taiteellisesti täysi floppi”, Uotinen totesi juhlissaan. ”Se kuvasti senhetkistä elämäntilannettani: maisema oli tuhruinen, köydet solmussa ja pää tulessa.”

Miestanssijoiden päässä oli metalliset pytyt ja niissä paloi oikea tuli. Tietysti yhden päänahka paloi”, Miettinen dokumentoi.

1990-luvun loppu oli Jormalle ristiriitaista aikaa.
Kuva: Kaapo Kamu
Uotinen oli paitsi tanssitaiteensa myös elämänsä kanssa hukassa. Pitkä parisuhde Helena Lindgrenin kanssa oli päättymässä. ”Minulla ei ollut työpaikkaa, ja koti oli tyhjä. Tarvitaanko minua vielä?”, Uotinen kertoi pohtineensa. Oli löydettävä uusi suunta joka suhteessa.

Hänen lempirunoilijansa Fernando Pessoan tuotanto viitoitti taiteilijan tien takaisin luovuuden ytimeen kohti uutta lähestymiskulmaa: ”Toisen taiteilijan työ työnsi minua eteenpäin”. Prosessin tuloksena syntyi kansainvälisesti palkittu surrealistinen tv-elokuva Mies jota ei koskaan ollut.

Esa Saarinen näki ystävänsä tavassa lähestyä Pessoan tekstiä jotain ainutlaatuista: ”Jorma meni päin Pessoan runoutta ja eli sen todeksi”. Luova tanssitaiteilija halusi löytämänsä uuden alun myötä muuttaa myös ulkoista olemustaan ja ajoi hiuksensa pois: ”Yhtäkkiä en kestänyt enää sitä blondattua söheröä”.

Menestys jatkui Heikki Partasen ohjaamassa lumoavassa, monitasoisessa elokuvassa Pessi ja Illusia, jossa Uotinen näytteli Ristilukin roolin. Vuoden 1984 Jussi-gaalassa elokuva sai peräti viisi palkintoa. Hieno ohjaaja Heikki Partanen voitti neljännen Jussinsa, ja Uotinen palkittiin parhaasta miessivuosasta.

Sauli Miettistä kiinnostaa erityisesti
julkisuuden vaikutus ihmisiin.
Kuva: Hannele Salminen

Elämäkertaa lukiessani paljastui, että meillä on Uotisen kanssa sama lempikirjailija: ranskalainen Marguerite Duras, jonka tuotantoa voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, ja aina se puhuttelee (Juttu löytyy täältä.)

Durasin kirjallisessa tuotannossa älyllisyys yhdistyy aistillisuuteen. Saman huomion voi tehdä Uotisen töistä, joissa monissa saattaa nähdä viittauksia koreografin omaan elämään”, Miettinen kirjoittaa. 

Myös Durasin teoksissa kirjailija on itse erottamaton osa tekstiään. Uotinen on samoilla linjoilla: 

Jos haluatte tuntea minut, katsokaa teoksiani”.

Taiteilijaprofessori nousi suuren yleisön rakastamaksi mediapersoonaksi, kun hänet kutsuttiin televisioon tuomaroimaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Osoittautui, että Uotisella on paitsi näkemystä myös sana hallussaan. Hänen tiivistelmänsä tanssijoiden suorituksista ovat jääneet lentäviksi lauseiksi johtotähtenään: ”Ei huono”.

La Diva Kuopio tanssii ja soi -
festivaaleilla 1993.
Kuva: Liisa Nojonen
Uotinen tunnustaa eläneensä intensiivisesti ja intohimoisesti. Hän on saanut toteuttaa itseään monipuolisesti tanssijana, koreografina, johtajana, ohjaajana, laulajana, tanssituomarina, luennoitsijana, näyttelijänä, korusuunnittelijana, juontajana ja tv-persoonana.

Vaikka Sauli Miettisen elävästi kirjoittama, runsaasti kuvitettu teos nostaakin komeasti esiripun Jorma Uotisen hienon uran edestä, taiteilijan syvin persoona jää lopulta mysteeriksi.

Varmaa kuitenkin on, että viisivuotiaassa pojassa syttynyt intohimon liekki roihuaa edelleen. Taiteilijuudesta ei jäädä eläkkeelle, se on koko elämän pituinen prosessi.

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen. Otava. 2020. 528 s.

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Koira ja sen ihminen filosofoivat

Jarmo Lehtisen Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa syleilee pienestä koostaan huolimatta maailmoja laajalti. Kotikulmilta näkee kauas, kun osaa katsoa oikeasta vinkkelistä. Oivana oppaana kirjan filosofisiin pohdintoihin toimii Gottfried, kiusallisen tarkkanäköinen koira-asiakoira.

”Kun koira ottaa ihmisen, ei se jätä häntä koskaan.”


Jarmo Lehtisen tarjotessa käsikirjoitustaan Art House -kustantamolle siellä emmittiin: ”Emme kustanna kotimaista kaunoa”. Kustannustoimittajat olivat tuskastuneet tarjottuihin 3 000 liuskan pinkkoihin. Lehtinen innostui: ”Tämä on tosi lyhyt!”. Sillä päästiin alkuun.

Seuraavaksi pohdittiin, mihin kategoriaan Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa pitäisi sijoittaa? Onko Lehtisen esikoiskirja ajan hengen mukaisesti autofiktiota, koirakirja vai kaunokirjallisuutta? 

Kenties se on niiden kaikkien hybridi. Onko lokerolla muutenkaan niin väliä, sillä sympaattinen pieni kirja vie leikillisesti suurten kysymysten äärelle peräti viihdyttävästi.

Heti kun kannen avaa, vastaan jolkottaa Gottfried viiksikarvoissaan piimän rippeitä, eripariset korvat terhakkaasti pystyssä. Koiran vähän hapsuinen, boheemi ulkonäkö huokuu itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Se on ajatellut hankkia itselleen ihmisen.

Jarmo Lehtinen on työskennellyt
journalismin ja viestinnän parissa.
Valinta osuu puiston penkillä istuskelevaan kirjan minäkertoja Tuomakseen, jonka eksyneen oloinen hahmo on herättänyt Gottfiedin kiinnostuksen. ”Vähällä vaivalla tuosta saisi ihan edustuskelpoisen eikä muutenkaan liian haastava tapaus”, Gottfried arvioi ja tökkäisee Tuomasta kylkeen: ”Luulen, että voisimme joskus hymyillä yhdessä”.

Näin tapahtuu. Gottfriedin ja Tuomaksen pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkät keskeytyvät tuon tuosta lukijan spontaaneihin naurunpyrskähdyksiin.

”Nyt Lehtisen mopo keulii” Art Housessa tuumattiin, kun vanhoihin kameroihin ja mustavalkokuviin ihastunut kirjailija ehdotti teokseen kuvitusta. Huoli oli turha, sillä kirjailijan itse ottamat ja pimiössä kehittämät valokuvat tuovat kirjaan uuden tason, keventävät ja rytmittävät lukemista. Joskus ne kuvittavat tekstiä, toisinaan ajelehtivat yllättäen omille teilleen.

Kirja julkistettiin Jarmo Lehtisen valokuvanäyttelyn avajaisissa Kruununhaan iki-ihanassa antikvariaatti/galleria Laterna Magicassa. Kuvan ja sanan ohessa tila toimii kulttuuriväen kohtaamispaikkana ja inspiraation lähteenä kaikille monenlaisine tapahtumineen.

Koirat eivät juurkaani näe värejä kuten me ihmiset, niinpä Gottfried pitää ystävänsä ”litkuin loihtimista vähävärisistä” kuvista. Kun se ulkoiluttaa ihmistään, tämän kaulassa roikkuu milloin puolentoista piimäpurkin painoinen 1960-luvun alkuvuosien kaksisilmäinen Rolleiflex tai jokin muu ”vintagevekotin”.


Gottfried pitää epätasaisella kävelystä, joka sen mukaan kehittää paitsi fyysistä myös henkistä tasapainoa. Gottfriedin neliveto näillä reissuilla toimii mainiosti, mutta lyhyehköjen jalkojen vuosi maavarassa olisi toivomisen varaa.

Gottfriedillä ja minulla on yhteinen inhokki: pimeyden ytimestä yhtäkkiä syöksähtävät trikoopyöräilijät. Näille maailman valtiaille me muut ihmiset ja eläimet olemme turhia häiriöitä maisemassa heidän kiitäessään muita hipoen milloin missäkin.

Rotukysymykset ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Koira-asiakoira Gottfriediä suututtaa rotukoirien jalostaminen ihmisten mielihalujen mukaan. Tällaisen peukaloinnin seurauksena lyhytkuonoiset koirat saavat tuskin henkeä vedetyksi, eivätkä niiden hampaat tahdo mahtua suuhun.

Liiaksi jalostetut lonkkavikaiset koirat ontuvat säälittävästi, ja aggressiivisia taistelukoiriksi kehitettyjä rotuja pidetään seurakoirina kaupungissa aiheuttamassa pelkoa ja puremia. Näistä ja muista samanmoisista vääryyksistä Gottfriedillä on paljon reklamoitavaa. Itse se on seropi – sekarotuinen piski ja ylpeä siitä: ”En ole rotukoira vaan rotujen koira”.  


Todellisuuden olemus kiinnostaa Gottfriediä ja Tuomasta ja he päätyvät sitä pohtiessaan yllättävään havaintoon. Tiilet, teräs, radioaallot ja bitit ovat eittämättä todellisia. Entä uskonnot, aatteet sekä raha ja sen monet johdannaiset? Ne ovat olemassa vain, koska uskomme niihin. Ilman tätä uskoa maailmamme romahtaisi, päättelevät filosofimme.

Lukija viihtyy ystävysten seurassa ja alkaa kuin huomaamattaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa. Sympaattinen, hyvän mielen kirjakin tuntuu sitä lukiessa paljon kokoaan suuremmalta, sillä epämääräisen statuksen omaavalla koira-asiakoiralla on roppakaupalla mielenkiintoisia ajatuksia.

Gottfried on kiinnostunut taiteesta, niinpä sitä huolestuttaakin hajuaistin aliarvostettu asema taidekentällä. Kiasman näyttelyssä kyllä nuuhkittiin hajumaljoja jokunen vuosi sitten, mutta tämä ei riitä Gottfriedin mielestä. Se haluaa herättää hajut henkiin, luoda tuoksujen taidemaailman.

Gottfried ehdottaakin, että on perustettava Hajumuseo, Hajutaiteen instituutti ja Tuoksumuotoilukoulu. Tämä tietenkin synnyttää väistämättä eri kuppikuntia, kuten taiteen piirissä on tapana. Alan underground-julkaisu Lemu vastustaa henkeen ja vereen hajuvesitaiteeksi nimeämäänsä kansan rakastamaa valtavirtaa. Näin hajut joka tapauksessa tuoksutetaan taidekentän ytimeen.

Graffititaiteilija on piirtänyt Gottfriedin  muotokuvan.
Varteenotettavana koira-asiakoirana Gottfried luonnollisesti isännöi koirien huippukokousta Helsingissä. Laika laskeutuu raketistaan kiitoradalle avaruuspukuaan riisuen, ja Ressu hypähtää koirankoppinsa katolta punaiselle matolle lakinnauhat hulmuten. Tasavallan ensimmäinen koira Lennu ja Gottfried ottavat vieraat vastaan arvokkaasti häntiään heiluttaen.

Jarmo Lehtinen on kääntänyt kirjassaan asiat veikeästi päälaelleen tarkastellessaan maailmaa koiraperspektiivistä. Lassien ja Rin-Tin-Tinin tassunjäljissä tepasteleva hyväluontoinen Gottfried avaa latuja ihmisten ja muun luomakunnan välille. Tässä se on samalla asialla kuin Max Porter Lanny-romaanillaan. Tarvitsemme gottfriedismiä, vastuunkantoa yhteisestä maapallosta.

Gottfried tassuttelee päivän töihinsä tyytyväisenä Tuomaksen luo, jolla on jo piimäpurkki valmiiksi avattuna keittiönpöydällä. On iltahörppyjen aika ja kenties maailmaa voisi vielä vähän parantaa henkevällä keskustelulla.

Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa. Art House, 2020. 140 s.
Jarmo Lehtisen valokuvanäyttely Gottfriedin maailma Laterna Magicassa 12.9. saakka.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Max Porter: Lanny

Toden ja epätoden lumoavassa välitilassa

 

Max Porterin Lanny avautuu vähitellen monitasoiseksi aikuisten saduksi.  Sen maaginen realismi kiehtoo kielellään ja näyttää, millaisia me ihmiset olemme – niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ennen kaikkea Lanny on ylistys luonnolle ja rakkauden lohduttavalle voimalle.

 

Me olemme pieniä, pöyhkeitä välähdyksiä suuressa, upeassa järjestelmässä.”


Lannyn (WSOY) seremoniamestarina toimii vuosisatoja vanha Isä Suomukka -vainaa. Aikamoinen muotoaan alati muuttava veitikka, kylän legenda, joka lampsii metsässä hehtaarin levyisenä kaarnahaarniskassa, ”johon on kaiverrettu ammoin kuolleiden teinirakastavaisten nimikirjaimet”.

Kunnes tapahtuu taas muodonmuutos: ”Hän on pienen pieni, punarinnan syke, ei sitäkään, tyhjää ilmaa siinä missä punarinta oli aiemmin päivällä, tuon sykkeen muistohiukkanen, valoakin kevyempi”.

Pitkästyessään Isä Suomukka -vainaa janoaa kuunneltavaa: kylän ääniä, lauseiden katkelmia, uuvuttavaa hölynpölyä. Niinpä Max Porter tekee kirjaansa hälyllekin tilaa antamalla äänten kakofonian kiemurrella – ihan konkreettisesti – romaanin sivuilla.



Lannylla on tarjottavaa kaikille aisteille, lehtien huminasta niiden mätänemisen lemuun. Sieluni silmin näen, mitä tapahtuu, kun tuulenvire livahtaa ikkunasta huoneeseen. Silloin ”Tuulelle kuuliaiset pöly- ja nöyhtäpallot kerääntyvät keittiön nurkkiin”.

Lanny on alusta loppuun mielikuvituksen pitelemätöntä leikkiä, kielellistä ilottelua, minkä kääntäjä Irmeli Ruuska on taitavasti taivutellut suomeksi tarinan hengessä. Karnevaalin pohjavirtana kulkee kuitenkin huoli ihmiskunnan ja luonnon eripurasta, tuhosta, johon me olemme syyllisiä.

Isä Suomukka -vainaa on kylän asujaimistosta valinnut suosikikseen Lannyn, pienen, unelmoivan koulupojan, joka lauleskelee ja lurittelee omiaan. ”Tai ehkä Lanny vain poimii asioita kaikesta mitä kuulee, imee itseensä ääniä tästä maailmasta ja kutoo säkeitä toisesta.” Tässä Lanny tekee aivan kuten kirjailija itse.



                       Max Porter on työskennellyt kitarakaupassa ja kustannustoimittajana. 

                      Nykyään hän keskittyy päätoimisesti kirjoittamiseen. Kuva: Lucy Dickens

Lannyn isä Robert matkaa aamuisin junalla töihin Lontoon keskustaan hoitelemaan sijoitusbisneksiä. Hänen mielestään Lanny on outo. Äiti Jolie, työtön näyttelijä, joka kirjoittaa murhamysteereitä, rakastaa poikaansa ehdoitta.

Kuvioon kuuluu myös vanhempi taiteilija. Kylässä hänet tunnetaan Hulluna Petenä, Lontoon galleriamaailmassa eleganttina, arvostettuna Peterinä.  Niin tai näin, hän pitää Lannylle taidetunteja ja löytää sielunkumppanin Joliesta.

Näin herkkävaistoisesti ja tarkkanäköisesti Porter heidän ystävyytensä kuvaa, kun Jolie vierailee Peten luona: ”Niinpä hän lähti sinä aamuna, ja minä istuin ja hengitin hänen käyntinsä tunnelmaa…”

Esirippu on noussut, näyttelijät, kylän avustajat ja kulissit esitelty. Isä Suomukka -vainaa tuntee outoa kutinaa. Näin käy noin sadan vuoden välein. Hän panee pystyyn näytöksen, puuttuu asioiden kulkuun, eikä kylässä mikään ole sen jälkeen enää ennallaan. Lanny muuttuu jännitysnäytelmäksi.



   Sanna Karlsson-Sutisnan veistos The Light of the feather. Kuva: Hannele Salminen

Isä Suomukka -vainaa tunkeutuu ihmisten uniin, kaivaa esiin heidän patoutuneet, tuskalliset muistonsa. Kylän kakofonia villiintyy. Uhkaavan tragedian turvin ihmisten pikkumaisuus, turhamaisuus ja ilkeät juorut saavat tilaa temmeltää vapaasti.

Kun tilanne on riistäytymässä käsistä, kannattaa muistaa Eeva Kilven ensimmäisen runokokoelman Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972) säkeet: ”Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. // Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät , / puolustakaa niitä!

Näin Jolie tekee. Ahdistuksen ja tuskan painamana hän tuntee outoa rauhaa ja kiitollisuutta, kääntyy Suomukan puoleen: ”Hän tuoksuu luonnon totuudelta, seksiltä ja kuolemalta. Se on lohdullista, ja Jolie halaa itseään ja vetää henkeä”.

Vaikka pienessä kylässä ollaankin, Porter on kutonut tarinaansa koko elämän kirjon. Lannyn punaisena lankana kiemurtelee kritiikki nykymenoa kohtaan. Se pilkahtelee osoittelematta milloin missäkin tarinan mutkassa.

Kertomus tarjoaa lukijalle kaksi vastakohtaa: Lannyn, joka on utelias, vilpitön ja hyväsydäminen ja Isä Suomukka -vainaan, joka kaiken nähneenä on sydämistynyt tuhosta, jonka ihmiskunta on saanut aikaan. Hän nauttii nähdessään ”lihan avuttomuuden elämän ja kuoleman välisten siteiden armoilla”.

Mutta ovatko Lanny ja Isä Suomukka -vainaa sittenkään vastakohtia? Onko heidän välillään outo yhteys? Ovatko he peräti yksi ja sama? ”Lanny Viherpuu, sinä muistutat minua”, Suomukka toteaa nähdessään itsensä pojassa.


                          Yksityiskohta Timo Ryhäsen maalauksesta City of Ethereal. 

Porter esittää lukijalle kysymyksen: Toistuuko tämä vuosisadasta toiseen: turtuuko herkkä ja viaton tuhoon, tottuuko hän veren makuun ja alkaa janota sitä? Lanny vastaa kysymykseen saman tien: meillä on vapaus valita. Elämä ja luomakunta ovat lahjoja, joista meidän on oltava kiitollisia ja pidettävä niistä huolta. Kerrassaan hurmaava kirja.

 Max Porter: Lanny. (Lanny. Suom. Irmeli Ruuska.)  WSOY. 2020. 216 s.

Timo Ryhäsen näyttely Paintings about Life Force Galleria A2:ssa 30.8. saakka.

tiistai 4. elokuuta 2020

Erkki Salomaa: World Street – Maailmankatu


Ohikiitävien hetkien elävää taltiointia

Erkki Salomaa on kuvannut kaupunkielämää 1970-luvun lopulta viime vuosiin. Tuloksena syntyi puhutteleva valokuvakirja ja näyttely Laterna Magicaan: World Street – Maailmankatu. Mustavalkoiset kuvat elämää viliseviltä kaduilta ja kujilta eri puolilta maailmaa osoittavat, miten samanlaisia me lopulta olemme.

Paitsi ihmisiltä varastetut poseeraamattomat hetket, klassisen katukuvauksen perusaihe ovat valon, pintojen ja ihmisten rinnakkaiset ja ristikkäiset linjat ja liikkeet, jotka osuvat suunnittelemattoman näköisesti juuri oikealla tavalla kohdalleen.”


Näin taiteen tohtori Hanna Weselius luonnehtii klassista katuvalokuvausta teoksen World Street – Maailmankatu (Musta Taide) johdantoesseessään. Weselius voitti teoksellaan Alma! (WSOY) Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2016.

Paitsi kirjailija Weselius on myös valokuvaaja ja sen huomaa Almasta! Tekstin ilmeikkyys ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: 

Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen”. Lauseen kuvaaman tilanteen näkee ihan konkreettisesti silmissään kuin valokuvan.


Meille kaikille tutut, rakkaat katukuvauksen klassikot kuuluvat ihmiskunnan yhteiseen perhealbumiin, kuten Weselius esseessään toteaa. Mutta kuvaavatko ne todellisuutta? Ja heti perään on pohdittava, mitä todellisuuden olemus on, entä kenen todellisuus?

Taiteilijat ovat aikoinaan vastanneet näihin kysymyksiin kukin omalla tavallaan. Vladimir Nabokovin mukaan mitään kaikille yhteistä todellisuutta ei ole. Hän onkin todennut, ”että ”todellisuus” on ainoa sana, joka menettää merkityksensä, jos siitä otetaan lainausmerkit pois”.

Jolleivät katuvalokuvauksen ”varastetut hetket” tyhjentävästi todellisuutta paljastakaan, paljon ne siitä kuitenkin kertovat. Erkki Salomaan kuvista löytää yksityiskohtia ja tunnelmia, joita niistä ei ensi vilkaisulla huomaa. Hänen kuviaan tarkemmin katsellessa tuntuu, kuin ne imaisisivat tallettamiensa tapahtumien pyörteisiin, niin eläviltä ne näyttävät.


 Kuva Tokiosta, Japanista, vuodelta 2015 ei selityksiä kaipaa.

Katukuvaajalta vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja uteliaisuutta. Hänen on lähdettävä reissuun vapaana etukäteisoletuksista. Ei katukuvaajakaan silti ihan villi ja vapaa ole. Hanna Weseliuksen mukaan katukuvaus:

 on tarkoituksellista suunnittelemattomuutta ja harkittua vapaamuotoisuutta, tahallaan päämäärätöntä kuljeskelua ja juuri oikeanlaisten sattumien odottelua”. Näistä aineksista syntyy legendaarisia ”ratkaisevia hetkiä” Henri Cartier-Bressonin hengessä.

Salomaa on liittänyt kirjaansa pieniä muistiinpanoja kuvausreissuilla sattuneista kommelluksista. Helmi-maaliskuussa vuonna 1986 hän oli matkalla Bombaysta junalla keskelle Intiaa, Nagburiin:

Olemme varanneet istuinpaikat. Paikkoja ei löydy. Olemme liikkeellä vääränä päivänä. Hyppäämme silti junaan. Joudumme oikaisemaan makuulle vaunupalvelijan penkin alle. Se aiheuttaa kastittomassa palvelijassa enemmän ahdistusta kuin meissä…”


Kuva samalta reissulta, Varanasista, näyttää ihmiset väentungoksessa ilman poseeraamisen tuomia naamioita autuaan tietämättöminä kuvaajasta. 

Tarkat pikkupojat ovat kuitenkin huomanneet kuvaajan ja katselevat häntä epäilevästi alta kulmain.

Nykyaika tuo katukuvaukseen omat haasteensa. Samalla kun lähes jokaisella on kamera mukanaan – ainakin kännykässään – ihmisten yksityisyyden tarve on kasvanut ja kuvaamiseen tarvitaan yhä enenevässä määrin lupa.

 Ihmisten arkikin on muuttunut. Se ei enää tapahdu samassa määrin kaduilla kuin ennen, vaan erilaisissa virtuaalisissa tiloissa.


Varsinkaan nuoret eivät enää kuvatessaan tarkkaile ympäristöään, vaan nappaavat selfieitä ja kuvaavat ystäviään lukemattomia samanlaisia valokuvia tursuaviin pilvipalveluihin. Hyvä esimerkki tästä on Salomaan kuva Marseillesta, Ranskasta, vuodelta 2019. Nuoren naisen asemassa olisin sijoittanut kuvattavan ryhmän tuon viiksekkään naisen katseen alle.


 Katukuville ominaisia aiheita ovat ihmisten ilmeet ja kohtaamiset, heidän yksinäisyytensä metropolien hälyssä, vauhdin tuntu ja sen vastapainona ajatuksiinsa vaipunut, paikalleen seisahtunut ihminen. Sommittelu ulottuu kuva-alan reunoihin saakka ja tarjoaa monesti yllätyksiä.


Näin käy tässä hellyttävässä kuvassa Madeiran pääkaupungista Funchalista vuodelta 2015. Sattuma on puuttunut peliin juuri sopivalla hetkellä ja tuonut tarkkailijan kuvan ylälaitaan.

Monesti katuvalokuvat ovat aiheeltaan niin universaaleja, etteivät ne tarvitse selityksekseen edes aikaa eivätkä paikkaa. Toisinaan taas tieto niistä synnyttää mielessä ketjureaktion, ja taiteenlajit linkittyvät odottamattomasti toisiinsa. Näin minulle kävi, kun näin Salomaan kuvan Tiranasta, Albanian pääkaupungista, vuodelta 2014.


Kuva ja sen nimi Tirana toivat välittömästi mieleeni Pajtim Statovcin palkitun romaanin Tiranan sydän (Otava). Ketkä hyvänsä kaksi kuvan nuorten miesten joukosta sopisivat kirjan päähenkilöiksi. Romaani (englanniksi nimeltään Crossing) valittiin Yhdysvalloissa National Book Award palkintoehdokkaana finalistien joukkoon käännöskirjallisuuden sarjassa vuonna 2019. Palkinto on maailman merkittävimpiä kirjallisuuspalkintoja.

Havanna, Kuuba 2009.

Todellisuuden olemus jäi vielä mietityttämään. Voisiko sittenkin taiteilija Georges Braquen korkealentoisen lausahduksen: 

Todellisuus paljastaa itsensä vasta, kun runouden valonsäde osuu siihen” sanat ”runouden valonsäde” korvata sanoilla katuvalokuvaajan kamera?

Mielestäni vallan hyvin voi. Erkki Salomaan kuvat ovat siitä oiva esimerkki.

Erkki Salomaa: World Street – Maailmankatu
Musta Taide, 2020. 170 s.

Hienon kirjan graafinen suunnittelija on Jorma Hinkka ja sen vastaava toimittaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa
Kirjaa on myytävänä Laterna Magicassa.


Näyttely Maailmankatu – pigmenttivedoksia 2000-luvulta 
Laterna Magican Kirjagalleriassa 15.8.2020 saakka.