lauantai 21. syyskuuta 2019

Matti Mäkelä: Pitelemätön


Ihmisen ääni

Elokuussa menehtynyt Matti Mäkelä ehti kirjoittaa muistelmansa, joissa hän on pitelemätön niin mielipiteissään kuin intohimossaan kirjallisuutta ja maaseutua kohtaan.

Annetaan Matti Mäkelän (1951–2019) esitellä itsensä: ”Olen kirjoittanut kirjoja, kritiikkejä, kolumneja, esitelmiä, puheita, toiminut opettajana yläasteen tarkkailuluokalta yliopistoihin, perustanut akatemian, vetänyt sitä kahdeksan vuotta, puuhannut monen alan luottamustoimissa taidehallinnosta kylätoimintaan.”

Vähemmästäkin olisi ollut syytä tehdä muistelmat. Pitelemätön (Siltala) näki päivänvalon juuri ennen kuin parisen vuotta sitten todettu syöpä vei Mäkelän. Diagnoosi pani muistelmien alun uusiksi, mutta muutoin Mäkelä ei anna sen varjostaa elävää tekstiään.

Kirjailija syntyi ja vietti lapsuutensa lestadiolaisessa pienviljelijäperheessä Ilmajoella. Ainoan kosketuksen taiteen maailmaan tarjosivat kamarin seinällä riippuva Francois Millet’n Tähkänpoimijat ja Gustave Dorén Raamatun kuvat.

Kipuaminen lukemisen portaita pitkin alkoi sarjakuvalehdistä ja Hymy-lehden Veikko Ennalan juttujen synnyttämästä oivalluksesta: kirjoittaa voi myös nerokkaasti. Kiertävältä kirjakauppiaalta isän ostamaa Tiedon portaat -kirjasarjaa Mäkelä pitää ratkaisevana tiedollisen kehityksensä kannalta.

Kriitikon ura urkenee, kun Pekka Tarkka kiikuttaa kirjallisuuden opiskelijansa analyysin Veikko Huovisen Simpauttajasta Tuomas Anhavalle Parnassoon. Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen tuolloinen näennäinen tšehovilainen ilmapiiri tuotti kirjallisuusmaailmaan kiintotähtiä Mäkelän ohessa.

Heistä Leena Krohn ja Markku Envall ovat saaneet Finlandia-palkinnon. Touko Siltala ja Pertti Lassila toimivat kustannusliikkeiden kirjallisina johtajina, Pekka Tarkka on tunnettu kriitikko ja Kai Laitinen emeritusprofessori.

Mäkelästä sukeutui esseisti, joka sai ensimmäiseksi kustantajakseen Otavan. Putki katkesi, kun kustannustoimittaja Martti Anhava torppasi Mäkelän ”läpimurtoteoksen” Kaksi vaimoa. Tuolloiselle WSOY:n kustannuspäällikölle Touko Siltalalle se kuitenkin kelpasi. Poleeminen teos nousi listojen kärkeen ja sinkautti tekijänsä julkisuuteen.

Ahkera työnteko, alkoholi, tupakka ja vuosikausia kestäneen rinnakkaissuhteen aiheuttama stressi saivat aikaan diabeteksen, sydänkohtauksen ja sitä seuranneen ohitusleikkauksen. Oli aika rauhoittua.

Syntyi Mäkelän toinen kestosuosikki ”Sääkirja”. Kustannustoimittajan saappaisiin oli astunut legendaarinen Harri Haanpää, joka itsekin intoutui kertoilemaan omista säähavainnoistaan.

Niin että minun piti oikein sanoa, että laitetaanko tähän kirjaan se, kun minä makasin lapsena ojanpientareella piilossa valkoisen ensilumen hiljaa sataessa sulaan kynnöspeltoon, vai se, kun sinä makasit jossakin Porin tien kupeessa, kun aura-auto roiski soran sekaista loskaa päällesi tien poskeen.”

Mäkelä kirjoittaa hauskasti ja vetävästi, ihmisen ääni kuuluu, ja persoona tulee tutuksi. Kirjailijalla oli lähdeaineistonaan muun muassa parikymmentä vihkoa päiväkirjoja. Niissä epäilys omista kyvyistä vaihtuu nopeasti saavutuksilla rehvasteluksi. Ikä on kuitenkin tuonut perspektiiviä, ja nyt noita merkintöjä voi jo tarkastella itseironialla.

Kustannus- ja kirjallisuusmaailman muutokset ja ilmiöt kulkevat herkullisesti muistelmien taustalla. Kerran Anja Kaurasen ja Katri Wannerin kanssa kirjailijavierailulle matkatessa:
Pohdiskelimme täysin vakavissamme, miten kahden runoilijanuorukaisen, Jari Tervon ja Kari Hotakaisen, olisi aivan mahdotonta tulevaisuudessa saada proosalleenkaan lukijakuntaa, vaikka nimiä alkoivat ollakin.” Niin muuttuu maailma.

Oman tiensä tinkimätön kulkija Mäkelä on ollut pitkin matkaa. Taaksepäin katsellessaan hän antaa arvoa sille, että: ”Olen kyennyt poleemisesti arvostelemaan yhteiskuntaa silloin kun sen toimet ja arvot ovat menneet talonpoikaisen arkiajattelun yli, käsittämättömään ja vaaralliseen idealismiin.”


Yllättäen hän pitää hyveenään myös kykyään takinkääntöön eli näkökulman muutokseen. Hänen tiensä vei vasemmistoradikalismista vihreän vaiheen kautta radikaaliksi konservatiiviksi. Vihervasemmistoa hän näykkii tekstissään aina sopivissa kohdissa.

Suurimpana työsuorituksenaan hän pitää nykyisin niin suositun esseen tuomista, laajempana kuin koskaan ennen, suomalaiseen kirjallisuuteen. Myös kriitikkona hänen panoksensa on ollut merkittävä.

Pitelemätön on muistelmille osuva nimi. Matti Mäkelä eli, rakasti ja teki töitä, itseään säästämättä täydellä liekillä. Loppuun saakka.

Matti Mäkelä: Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat. Siltala, 2019. 352 s.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy


Ootsä se homo?

Edouard Louis’n 21-vuotiaana kirjoittama omaelämäkerrallinen menestysromaani Ei enää Eddy köyhyyden ja homofobian piinaamasta nuoruudesta herätti Ranskassa kohun.

Tammen keltainen kirjasto on tuonut maailman parasta kirjallisuutta Suomeen jo 65 vuotta. Sarjan viidessadas teos on Édouard Louis’n (aiemmin Eddy Bellegueule, s.1992 Hallencourtissa) kirjoittama häkellyttävä teos Ei enää Eddy.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys vain on niin totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”

Kymmenvuotias Eddy on uusi tulokas pienen pohjoisranskalaisen teollisuuspaikkakunnan koulussa – heti erilainen, silmätikku. Epäily Eddyn homoudesta on kuin poltinmerkki, joka oikeuttaa syrjimään ja kiusaamaan sovinistiset arvot omaavassa yhteisössä.

Syrjäisessä koulun käytävässä kaksi vanhempaa korstoa pahoinpitelee Eddyä säännöllisesti. ”Muistan ne iskut vatsaan, muistan kivun pään iskeytyessä tiiliseinään.” Kerronta virtaa eleettömästi, tunteilematta ja ehkä juuri siksi, se on niin tehokasta.

Suoraviivaista tekstiä täydentävät Louis’n analyysit omasta ja muiden käyttäytymisestä romaanin tapahtumien aikoina. ”Tällaisissa tilanteissa – siis ulkopuolisen silmin nähtynä – me ajattelemme nöyryytystä, ymmärtämättömyyttä ja pelkoa, mutta emme kipua.”

Minimalistisin keinoin Louis maalaa olosuhteiden ja mielenmaisemien lohduttomuuden. Lotta Toivasen sujuvasti suomentama konstailematon kieli, ja sen kuvaama maailma ovat samaa sukua. Painostavan köyhyyden noidankehässä alkoholismi, väkivalta ja heikommassa asemassa olevien syrjintä rehottavat.

Édouard Louis on opiskellut sosiologiaa Pariisissa ja 
kirjoittaa neljättä kirjaansa. Kuva: John Foley

Eddyn karski isä halusi pönkittää maskuliinista identiteettiään ja aikoi kasvattaa pojastaan koviksen, jolle antoi nimen television amerikkalaissarjojen inspiroimana. Isän toiveet romahtivat kuitenkin nopeasti. Eddystä tuli kimeä-ääninen, keinuvalantioinen, tyttömäinen poika.

Kun kasvoin, aistin isän yhä painostavammat katseet, hänessä viriävän kauhun ja avuttomuuden hänen katsoessaan luomaansa hirviötä, joka osoitti poikkeavuutensa päivä päivältä yhä selvemmin.”

Kylän naisilla ei ole sen helpompaa, jollei joku heistä tee lapsia, tuomio on yksimielinen: ”Se yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on varmaan lepakko. Tai frigidi, tiukkapillu.” Kursiivilla painettu puhekieli kuulostaa surullisen aidolta.

Essi Kuokkasen maalaus A Man Contemplating
Important Stuff.
Eddy ei ole itselleenkään vielä myöntänyt suuntautumistaan. Mutta kun heteropojat tyttöjen puutteessa homostelevat, hän on liekeissä ja tuntee viimein löytäneensä itsensä.

Ilo jää lyhytaikaiseksi, ja paine olla kuin muut vain kasvaa. Niinpä Eddy päättää pakottaa itsensä heteron muottiin vaikka väkisin.

Turha vaiva, keho ei tottele mieltä, se haluaa miehistä seuraa. Taitavasti Louis dokumentoi nuoren pojan epäröintiä ja ponnisteluja. 

 Samalla hän luo kyläläisten näköalattomasta elämästä vavahduttavan autenttista kuvaa. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, ettei sen kuvaamaa köyhyyttä olisi ollut Ranskassa sataan vuoteen.

Eddy on fiksu ja viihtyy oppitunneilla, mutta koulumenestys ei ole hääppöistä. Miten se voisikaan olla olosuhteissa, joissa makuuhuoneessa ei ole kirjoituspöytää, eikä sähkövaloon ole varaa. Keittiönpöydän ääressä äiti perkaa kalaa, isä juopottelee ja televisio pauhaa.

Romaanin katkelmallinen, preesensissä kirjoitettu epilogi antaa viitteitä tulevasta. Ahdas portti uuteen elämään raottuu, kun Eddy hyväksytään teatterilukioon kaupunkiin. Siellä Eddy Bellegueule poistuu näyttämöltä ja tilalle astuu Édouard Louis.

Älykköjen joukossa arvot ja feminiiniset kehot tuntuvat vihdoin kotoisilta. Kun lukion käytävällä joku huikkaa kysymyksen: ”Moi Eddy, aina vaan yhtä homo?” Eddyllä on jo varaa nauraa muiden mukana.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
(En finir avec Eddy Belleguele). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen,
Tammi, 2019. 184 s.
Essi Kuokkasen maalauksia Galleria Livessä 27.9..2019 saakka.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen


Tekstiilitaiteilija maalasi langoilla

Omaperäisen ja lahjakkaan Greta Skogster-Lehtisen mittava elämäntyö on nyt saanut arvoisensa dokumentin runsaasti kuvitetussa upeassa tieto- ja taidekirjassa.


Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen -teoksen (Maahenki) kansi houkuttelee koskettamaan ja sivelemään sitä. Sama toistuu kirjan monissa hienoissa valokuvissa, jotka esittelevät viisikymmenvuotisen uran tehneen taiteilijan monipuolista tuotantoa ja elämäntaivalta.

Nina Skogsterin toimittaman komean teoksen ovat kirjoittaneet professori emerita Päikki Priha ja taidehistorioitsija Leena Svinhufvud. Teoksen graafinen suunnittelija on Tiina Ripatto-Toledo ja kuvankäsittelystä on vastannut Petri Kuokka.



Greta Skogster-Lehtisellä (1900–1994) oli merkittävä rooli Suomen tekstiilitaiteen syntymisessä ja kehittymisessä. Paitsi monipuolinen ja hämmästyttävän tuottelias taiteilija, Greta oli myös menestyvä bisnesnainen, jolla oli oma kutomo ja tekstiilitoimisto.

Greta syntyi Hämeenlinnassa taiteita suosivaan kauppiasperheeseen ja halusi kuvanveistäjäksi. Isän mielestä kevyempi työ, joka toisi myös elannon, oli parempi vaihtoehto. Niinpä Greta aloitti Ateneumin mallipiirustusosastolla jo 16-vuotiaana.

Vaihtoehto tuotti hienoa hedelmää. Suomalainen tekstiilitaide kukoisti 1920–1930-luvuilla, ja sen aktiivinen edustaja Greta palkittiin maailmannäyttelyissä Brysselissä 1935, Pariisissa 1937 ja New Yorkissa 1939.

Gretan mielikuvitus, suunnittelutaito ja värisilmä siivittivät yhteistyötä monien eturivin arkkitehtien, muun muassa Alvar Aallon, kanssa. 

Malleja syntyi kirkkotekstiileihin, monumentaalisiin julkisten rakennusten kuvakudoksiin, mattoihin, verhoihin, huonekalu- ja vaatekankaisiin. Hän suunnitteli sisustuksia laivan hytteihin sekä ruokasaleihin, jopa rautatievaunun sisustuksen,” Päikki Priha kirjoittaa.



Jääsken kirkon alttarivaatteen yksityiskohdat osoittavat, että Greta oli mestari kuvaamaan ihmisiä erilaisin kirjontapistoin ja käyttämään erilaisia sidoksia ja lankoja mehevän pinnan aikaansaamiseksi.

Pula-aikakaan ei tekstiilitaiteilijoiden luovuutta sammuttanut. Kun lankoja ei ollut saatavilla, korvikemateriaaleina käytettiin paperinarua, olkea, tuohta, voipaperia, jopa lehmänkarvoja. Näistä luotiin tapetteja, kankaita ja lampunvarjostimia. Huonekalusuunnittelija Lisa Johansson-Pape on muistellut, että Greta käytti lampunvarjostimien ”kankaisiinsa märkää, kokoonrutistettua voipaperia sekoitettuna ties mihin…”.



Klassinen tuohitapetti syntyi pula-aikana, silti se on designiltaan moderni, aikaa kestävä käyttötuote.

Eduskuntataloon Greta suunnitteli lukuisia tekstiilejä, jotka valmistettiin käsityönä ja myös teollisesti. Varsinainen voimannäyte oli SOK:n uudisrakennukseen tulevan Hotelli Vaakunan ja sen kolmen ison ravintolan tekstiilien suunnittelu. Tilaus oli huikea: tuhansia metrejä kankaita ja mattoja.

Suomen kulttuurielämä oli vilkasta 1920-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Taidetta tehtiin innostuneessa pioneerihengessä, ja sen merkkinä syntyi taiteilijajärjestöjen yhteinen, kaunis Taidehalli vuonna 1928. Julkaisutoimintaa sekä näyttelyitä oli paljon myös kansainvälisesti.


Vaikka tekstiilitaiteen menetelmät olivat vanhoja, tämä ei estänyt irtiottoa perinteestä, modernin tekstiilitaiteen syntyä. Taiteilijat tekivät monenlaisia kokeiluja sidoksilla ja lankalaaduilla.

 ”Tekstiilipinnan elävä vaihtelu yhdistyi abstrahoivaan ilmaisuun, jossa kuva-aihetta pelkistetään materiaalin ehdoilla”, kirjoittaa Leena Svinhufvud. Greta kuului kokeilijoiden eturiviin.

Liian vähälle huomiolle jäänyt hieno taiteilija nousee nyt uuden, kattavan teoksen myötä valokeilaan. 

Greta Skogster-Lehtisen ensimmäinen yksityisnäyttely Taideteollisuusmuseossa sai loistavat arvostelut. Helsingin Sanomien ylistykseen voi kirjan luettuaan sydämestään yhtyä. ”Jokaisessa työssä on ilmeinen Skogster-leima: värit herkän hienostuneita, kudos mielenkiintoista, rauhallista ja sommitelmat aitoja ja omintakeisia.”

Tekstiilitaiteilija Greta Skogster-Lehtinen (toim. Nina Skogster). Maahenki, 2019. 231

maanantai 26. elokuuta 2019

Hannu Mäkelä: Suunnitelma loppuelämän varalle


Välitilinpäätöksen aika

Hannu Mäkelä pohtii Suunnitelma loppuelämän varalle -teoksessaan itselleen tärkeiksi osoittautuneita teemoja ja rakentaa niistä 25 kohdan huoneentaulun.

Taimen joka välähtää kivien välissä
tuo mieleen sinun elämäsi.

Antonio Tabucchin toteamus sopisi Hannu Mäkelän uuden teoksen motoksi. Elämä ja memuutumme joka hetki, mutta on hyvä välillä pysähtyä summaamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Suunnitelmaa loppuelämän varalle (Kirjapaja) Mäkelä alkoi kirjoittaa loppuelämänsä ensimmäisenä päivänä täytettyään 75 vuotta.

Vuosiin on mahtunut paljon, edelleen jatkuvaa työelämääkin viitisenkymmentä vuotta. Tuloksena on syntynyt kirjoitettuja ja toimitettuja teoksia parisensataa, romaaneja, runoja, tietokirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä.

Mäkelä tunnustaa, että välillä on mennyt liiankin lujaa. ”…ryntäilin sinne tänne esineitä, ihmisiä ja itseäni kolhien ja seurauksista vähääkään piittaamatta.” Elämä alkoi painaa entistä enemmän samalla kun sielulle ja mielelle jäi yhä vähemmän tilaa.

Oli herättävä ja katsottava itseään ulkoapäin, toisten silmin. Niinpä Horatiuksen sinänsä ansiokas kehotus Carpe diem, Tartu hetkeen, saa Mäkelän pohdiskeluissa muodon: Tartu arkeen ja herää. Viisas neuvo pääsee kirjailijan itselleen laatimaan 25 kohdan huoneentauluun.

Mäkelä ei pakene todellisuutta uppoamalla virtuaalisiin maailmoihin. Hän haluaa itse katsoa, kokea, tuntea ja koskettaa. Nämä toimet kuuluvat hänen mukaansa myös sanatyöläisen välttämättömään työkalupakkiin. ”Ilman tietoa, ymmärrystä ja tutkivia silmiä ei ole mahdollista kasvaa kirjailijana.

Mäkelän vapaasti ajelehtivien ajatusten virtaan solahtaa kuin huomaamattaan punnitsemaan hänen valitsemiaan ohjenuoria. Kirjailija tutkailee vanhoja viisauksia, antaa niille uusia tulkintoja ja avaa samalla näkökulmia moneen tämän hetken polttavaan ongelmaan.

Meitä on jo liikaa, ja luonnonvarastojen pohja alkaa häämöttää. Tekniikka on haavoittuvaista ja vaikka sen piti vapauttaa meidät, olemme yhä enenevässä määrin koneisiin sidottuja marionetteja. Mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, sitä ei kukaan tiedä. Mäkelän johtopäätös kimurantissa tilanteessa kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Pysy ihmisenä.”

Tiedekään ei meitä pelasta.  Se on omanlaistaan faktauskoa, jonka totuudet muuttuvat ajan mukana. Mikä tänään on totta, ei sitä huomenna enää ole. Kirjailija Samuli Paronen osui naulankantaan todetessaan: ”Vastaukset muuttuvat, kysymykset sen sijaan palaavat yhä uudelleen.”

Mikä neuvoksi? Vaikkemme lopullista totuutta koskaan saavutakaan, meidän on kannettava vastuumme: ”Totuuteen voi ja tulee pyrkiä monta kautta.” Minäkin lähden leikkiin mukaan ja totean: Kenties totuus loppujen lopuksi on kaikkien totuuksien summa.

Kaj Stenvallin öljyvärimaalaus
Mita asiaa?
Nuoruudessa aikaa tuntuu piisaavan loputtomasti, eikä sitä ole aikaa sen kummemmin ryhtyä funtsimaan. Kun elettyä on takana enemmän kuin edessä, on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään. 

Ajan armoton pyörä tuhlaa sekunteja, kuukausia, vuosikymmeniä. Tuo mukanaan suruja, pettymyksiä ja menetyksiä.

Tätä ei kuitenkaan kannata jäädä murehtimaan, joten Mäkelä ehdottaakin, että ruvetaan ajan kaveriksi. Kiepautetaan sen pyörää taaksepäin muistoihin ja luodaan siltoja menneeseen. Muistot jatkavat elämäämme taaksepäin, unelmat vievät eteenpäin.

Mäkelän ystävältä, kaksinkertaiselta Finlandia-voittajalta Bo Carpelanilta on peräisin hieno teesi, jossa kiteytyy niin mennyt kuin tuleva: ”Muista, uneksi.”

Todellisuus, totuus, usko, aika, arki, muistot ja unelmat. Mikä listasta puuttuu? Rakkaus, se kaikista suurin, outo voima, josta on kirjoitettu niin paljon, että aihe tuntuu loppuun kalutulta. Silti, kun se kohdalle osuu, salamaniskua ei voi verrata mihinkään muuhun.  Rakkauden tunne on ainutkertainen. Taiteentekijöillekin se välähtelee pohjattomana innoituksen lähteenä.

Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen
akateemikoksi vuonna 2016.
Kuva: Uzi Varon

Hannu Mäkelällä on takanaan neljä avioliittoa. Vähä vähältä ne opettivat, miten elää toisen ihmisen kanssa. Neljännessä, onnellisimmassa liitossaan: "Tuntui kuin oikea rakkaus olisi siten lopulta mahdollista minunkin kohdallani. Ja tunsin, että myös hän rakasti minua samalla tavalla."

Avioliitto päättyi traagisesti vaimon yllättävään kuolemaan muutama vuosi sitten. Silti Mäkelä haluaa olla avoin ja pitää rakkauden tunteesta kiinni ”kuin keikkuvan laivan matruusi harusköydestä”.

Kirjailija aikoo kulkea tiensä loppuun saakka kokemuksista viisastuneena ja katsoa uteliaana vieläkö ihmeitä hänenkin kohdallaan tapahtuu ohjenuoranaan: ”Rakasta enemmän, pyydä vähemmän.”


Suunnitelma loppuelämän varalle havahduttaa miettimään, olenko minä suunnitellut tulevaisuuttani, luonnostellut sille reittiopasta? Kysymystä pohdiskellessa Hannu Mäkelän viisas kirja tarjoaa varteenotettavia vastauksia.

Hannu Mäkelä: Suunnitelma loppuelämän varalle. Kirjapaja, 2019. 176 s.

Kaj Stenvallin No more pulinas -näyttely Galleria Brondalla 8.9. saakka.

tiistai 13. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Himon ja vihan päivät

Pajtim Statovci piirtää raadollisen hienossa romaanissaan Bolla julmuudelle kasvot, joista rakkaus nopeasti kääntää katseensa pois.

Pajtim Statovci on tähdenlennon lailla noussut, ei vain Suomen, vaan myös englanninkielisen maailman kirjalliselle taivaalle. Esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia hän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. 

The New Yorker hehkutti sitä: ”Omalaatuinen ja erinomainen kirja maanpakolaisuudesta, juurettomuudesta ja yksinäisyydestä.”

Hänen toisesta romaanistaan Tiranan sydän The Guardian totesi: ”Vahvan kirjailijan taidonnäyte”. Odotukset ovat korkealla, kun käsissä on hänen kolmas romaaninsa Bolla (Otava). Eikä se petä. Bolla on Statovcin surumielisin ja säälimättömin romaani, jossa Jugoslavian tragedian kylmät dokumentit ja tilastot saavat kärsivän ihmisen kasvot.

Pristinassa, Kosovon pääkaupungissa, ennen sodan räjähdystä 1995 parikymppinen albaani Arsim rakastuu yliopistolla laihaan, säikkyyn, mutta kauniiseen mieheen, jonka silmien iirikset ”näyttävät myrskyyn valmistautuvalta taivaalta”.  Lääkäriksi opiskeleva serbi Miloš vastaa intohimoon antaumuksella.

Vanhoillisessa kulttuurissa miesten välinen rakkaus on rikos. Sitä ei helpota se, että albaanit ja serbit ovat kirosanoja toisilleen. Eikä se, että Arsim elää hengettömässä, järjestetyssä avioliitossa Ajshen kanssa.

Panssarit vyöryvät kaduilla, rynnäkkökiväärein varustetut joukot marssivat, mutta verhojen takana Arsim ja Miloš kokevat fyysisen onnen ja intohimon hetkiä.

Bollalla on kolme ääntä. Arsim kuvaa preesensissä elämäänsä Kosovon sodan jaloissa, Miloš kirjaa tapahtumia ja muistojaan päiväkirjaansa. Käärmeet luikertelevat läpi Statovcin tuotannon. Nyt vuoron saa käärmeestä ja tytöstä syntyvä kiiltäväsuomuinen, siivekäs Bolla. Sen tarina luo painostavien kokemusten ylle tarunhohtoisen kolmannen ulottuvuuden.


Sota repii rakastavaiset erilleen. Tiedot Ratko Mladićin joukkojen hirmuteoista ajavat viimein Arsimin vaimoineen ja lapsineen maanpakoon Sofiaan. ”Näin on meille kaikille parempi”, hän selittää Milošille. Hylättynä tämän rakkaus muuttuu katkeruudeksi, kaiken sisäänsä sulkevaksi vihaksi.

ja sen vihan jylhyys sitten voi sitä vihan jylhyyttä!
miten helposti se salli minun värväytyä armeijaan, tuosta vain

Kolmeen osaan jakautuvan Bollan toisessa osassa sota tuhoaa, murjoo ihmiset niin fyysisesti kuin henkisestikin. ”… miten nopeasti mieli murtuu, miten äkkiä paha ottaa hyvän paikan ja miten helppoa tappaminen silloin on, vaivatonta ja kevyttä …”, tunnustaa Miloš päiväkirjassaan.

Pajtim Statovcin käännösoikeuk-
sia on myyty yhteensä yli 15 kieli-
alueelle. Kuva: Jonne Räsänen
Statovcilla on ainutlaatuinen taito loihtia historia eläväksi, konkreettisesti lukijan koettavaksi uskottavien henkilöidensä välityksellä. Silti kyse ei ole vain historiasta, hänen tarinansa ovat universaaleja, hirveyksiä tapahtuu tälläkin hetkellä, toisaalla.

Arsim elää itselleen vierasta elämää, ja turhautuminen purkautuu väkivaltana Ajshaa ja hänen lapsiaan kohtaan. Miloš on ajautunut epäinhimilliseen laitokseen, jossa: ”Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan”.

Unelmat ovat musertuneet todellisuuden armottoman jyrän alle. Silti vuosien vieriessä Arsim ja Miloš eivät kykene unohtamaan toisiaan, onnen kesää 1995. Voisiko menneen vielä palauttaa, elää lopulta haluamaansa elämää rakastamansa ihmisen kanssa?

Kun sodan laineet tyyntyvät, ympyrä sulkeutuu Pristinassa yhdeksän vuoden jälkeen. Arsim jatkaa opiskelujaan, haluaa kirjailijana kertoa kokemaansa. Vaikka tietää: ”Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?”

Statovcin ilmeikkäällä, tinkimättömällä kielellä kerrottu tarina meistä ihmisistä olosuhteiden armoilla saa katsomaan peiliin. Mitä minä olisin tehnyt, millaisia valintoja? Entä mitä alistamisen kulttuurit, joissa kunnia ja kasvot säilytetään väkivalloin, meille tekevät?

Pajtim Statovcin kirjojen ihmiset eivät ole sankareita, he sinnittelevät kuka mitenkin elämänsä aallokoissa. Ei hänen romaaneissaan ole myöskään onnellisia loppuja. Silti niissä toivo elää, valo pilkahtaa. Miloš muistelee päiväkirjassaan Arsimin kertomia taruja Bollasta ilmauksina onnesta:

yhtenä päivänä vuodessa se saa leiskua vapaana ja huolettomana, yhtenä päivänä … se voi lennellä kahleetta vesien ja metsien yllä, ääntelehtiä rauhassa jylhässä melodiassaan…”

Vaikuttava lukuelämys.

Pajtim Statovci: Bolla. Otava, 2019. 240 s.

tiistai 6. elokuuta 2019

”Mikä on minun totuuteni?”



Marguerite Duras venytti kertomisen rajoja, rikkoi kielen ja kirjallisuuden konventioita läpi laajan, ainutlaatuisen tuotantonsa, jossa hän tinkimättä tavoitteli ihmisyyden ydintä.

Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Ranska on Helsingin Kirjamessujen (24–27.10.2019) teemamaa tänä vuonna. Sen kunniaksi palasin lempikirjailijani Marguerite Durasin (1914–1996) teoksiin, joita löysin hyllystäni parisenkymmentä.

Duras oli vuosisatansa merkittävimpiä kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia, joka mainittiin monesti myös Nobel-palkintoehdokkaana. Hänen tuotantonsa käsittää satakunta kirjaa sekä parikymmentä näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Hän myös ohjasi elokuvia.

Durasin kirjoittama ja Alain Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima, rakastettuni nosti hänet kansainväliseen maineeseen Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959.

Mutta ennen kaikkea hän oli loistava kirjailija, joka teoksissaan pohti kirjoittamisen mahdollisuuksia tavoittaa olennaista elämästä, rakkaudesta, yksinäisyydestä, kuolemasta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Durasin pelkistetty, ladattu kieli, kesken jääneet lauseet ja dialogit soljuvat ja soivat lukijan alitajunnassa kuin musiikki. Ne luovat lumouksen, jossa mielen, maailman ja kielen rajat hämärtyvät.

Kaunokirjallisessa testamentissaan Kirjoitan (Like, 2005) hän moittii kirjoja siitä, etteivät ne ole vapaita, niissä ei ole yötä eikä hiljaisuutta. Ne ovat liian siistejä ja riskittömiä. Hän kaipasi kirjoja, jotka ”pureutuvat tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun yhteistä aluetta”.

En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa.” Kirjojensa arvosteluja lukiessaan hän oli hyvillään, ”kun niissä sanottiin, että kirja ei muistuta mitään. Toisin sanoen, se tavoitti kirjailijan perimmäisen yksinäisyyden.”

Marguerite Durasille oma elämä, muistot ja ohikiitävät hetket tarjosivat näyttämön, jolla hän saattoi tarkastella kirjoittamista ja sen suhdetta todellisuuteen. Hyvä esimerkki on hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettämänsä aika Indokiinassa, nykyisessä Vietnamissa.

Rakastaja (Otava, 1987), omakohtainen romaani tuolta ajalta kertoo viisitoistavuotiaan tytön eroottisesta heräämisestä, himon ensimmäisestä syleilystä upporikkaan kiinalaisen miehen kanssa. 

Teos voitti vuoden 1984 Goncourt-palkinnon ja siitä on tehty myös elokuva. Romaanissaan hän toteaa: ”Minulla oli jo viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon.”

Kahdeksantoistavuotiaana Duras lähti opiskelemaan Pariisiin, eikä enää palannut Indokiinaan. Sodan aikana hän työskenteli Ranskan vastarintaliikkeessä ja kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaa, joka julkaistiin nimellä Sodan vihkot (Like, 2008). Novellikokoelmassaan Tuska (Otava, 1987) hän palaa samaan aiheeseen.

Sen niminovellissa käydään sydäntä särkevää väsytystaistelua kuolemaa vastaan, kun hänen aviomiehensä Robert Antelme palaa Gestapon vankileiriltä. Enemmän kuollut kuin elävä 178 cm pituinen mies painoi tullessaan 38 kiloa. Kokemuksistaan Antelme kirjoitti myöhemmin dokumentin Aidattu ihminen.

Durasin 50–60-luvun modernistiset teokset Le petits chevaux de Tarquinia, Le Square ja Moderato cantabile nostivat hänet Ranskan nouveau romanin kärkijoukkoon Claude Simonin, Alain Robbe-Grilletin ja Nathalie Sarrauten seuraan. Itse hän ei pitänyt tästä.

Totuus tarvitsee tarinoita. Niitä Duras kertoi. Hänen kirjoissaan samat aiheet, henkilöt ja paikat, usein meren äärellä, toistuvat. Niistä muodostuu alati muuntuvia, taianomaisia variaatioita teemaan rakastamisen ja kommunikaation vaikeudesta.


Päällisin puolin Durasin elämä näytti täydeltä: hänellä oli ollut kaksi aviomiestä, lapsi, useita rakastajia, ja aika ajoin hän piti hovia Pariisin asunnossaan, talossaan Neauphle-le-Châteaussa sekä merenrantahotellissa Trouvillessa. Silti hän tunsi elämänsä tyhjäksi, jollei kirjoittanut.

Olla kuopassa, kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain kirjoittaminen voi pelastaa. Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee, että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja”, Duras tunnustaa teoksessaan Kirjoitan.



Elämä ja kirjoittaminen sulautuvat jälleen toisiinsa, kun 65-vuotias Duras tapaa viimeisen rakastajansa, häntä nelisenkymmentä vuotta nuoremman homoseksuaalin opiskelijan kesällä 1980.

Yann Andréa (Durasin antama nimi) oli lumoutunut tämän kirjoihin ja viisi vuotta lähettänyt ihailemalleen kirjailijalle kirjeitä. Vihdoin hän sai kutsun Trouvilleen, tuli ja jäi. Alkoi myrskyinen rakkaussuhde, joka kesti Durasin kuolemaan saakka. Romaani L’Été, 1980 löi alkutahdit tarinan monille versioille.

 Olen ymmälläni. En enää erota toisistaan kirjoja, jotka kirjoitetaan ja meidän tarinaamme”, Yann Andréa kuvailee tilannetta teoksessaan Duras, rakastettuni (Nemo, 2001). Hän naputtelee Durasin sanelemia tekstejä kolmella sormella ja yrittää pysytellä kirjailijan tahdissa. La Maladie de la mort -teoksen syntyvaiheista hän kertoo:

Se on hyvin vaikeaa, hän on täydellisen keskittynyt, etsii sanaa, löytää sen, hävittää lauseen, etsii jotain muuta, toisia sanoja, poljentoa, yhtä valmista sivua kohti kirjoitan kymmenkunta.”

Kyse ei ole vain sanoista: ”Sitä on vaikea ilmaista, te pystyitte siihen koska kirjoititte, joka päivä, etsitte sanaa, ettekä ainoastaan sanaa vaan jotakin mikä edeltää sanaa ja seuraa sitä sanojen välisissä äänettömissä syvänteissä.”



Marguerite Durasille kirjoittaminen oli yhtä kuin kyseenalaistaminen. Hän kyseenalaisti myös itsensä, loppuun saakka. Viimeiseksi jääneen, runollisen teoksensa Ei muuta (Like, 1997) hän omisti ja saneli Yann Andréalle. Sen viimeisellä sivulla hän kysyy: ”Mikä on minun totuuteni? / Jos tiedät sen, kerro se minulle.”

Vastaus löytyy hänen jatkuvasti uudistuneesta, ristiriitaisestakin tuotannostaan, jossa hän itseään säästämättä etsi elämän, ihmisyyden ja rakkauden ydintä, totuutta. Hänen teoksensa ovat samalla meditaatiota kielestä, itseään luovasta kirjoituksesta.

Kun kirjoittaa tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton.”

Marguerite Duras: Kirjoitan
(Écrire). Suomentanut  Annika Idström. Like, 2005. 95 s.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

S/S URST: Kontakti


Tappavan intohimoinen yhteys

Siri Kolun ja Salla Simukan Kontakti rätisee hekumallista lesborakkautta, jota hurjaksi äityvä trilleri kylmäverisesti viiltää.

Siri Kolu ja Salla Simukka ovat tunnettuja ja palkittuja nuortenkirjallisuuden tekijöitä. Nyt ystävykset ovat yhdessä kirjoittaneet romaanin Kontakti (Otava), lyöneet alkutahdit aikuisten trilleritrilogiaan.

Kun kaksi yllytyshullua kirjailijaa korottaa vuoronperään panoksia, tulokseksi syntyy psykologinen dekkari, jossa rakkaus ja kuolema tasapainoilevat mottonaan: Ei jarruja! kirjailijat varoittivat Otavan kevätpressissä.

Ursa ja Stella tapaavat toisensa uudelleen kymmenen vuoden eron jälkeen tehtaanjohtaja isänsä hautajaisissa, painostavassa myrskyn silmässä. Ursa adoptoitiin perheeseen seitsemänvuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin hän starttasi maailmalle, metropolien hämärille laitamille.

Aikaa on kulunut, mutta sisarusten välinen intohimo kulkee omalla humisevalla taajuudellaan. Ursa leikkaa Stellan palmikot, vapauttaa siskon tehtaan ja ahdistavan kylän vaatimuksilta, tarjoaa kauan kaivattua nautintoa.

Stella levittää Ursan pakaroita ja hänen kielensä on kuuma käärme, joka lipoo Ursaa ja sytyttää hänet palamaan.” Tämä on vasta esileikkiä tulevalle, jossa sisarusten toisiaan kohtaan tuntema intohimo törmää kylän arvoituksiin: oliko isän kuolema luonnollinen?

Salla Simukka ja Siri Kolu seuranaan
tappava URST Otavan pressissä.
Kolu ja Simukka kirjoittavat koukuttavasti, punovat taitavasti tyttöjen välisen ystävyyden vetävään dekkariin. Stella kertoo itse tarinaansa, Ursaa menoa seuraa kertoja. 

Vaellusvuosinaan Ursa rakensi kodin sinnikkäästä opiskelusta, hänestä sukeutui metrokaupunkien infrastruktuurin asiantuntija, joka teki osaamisestaan halutun tuotteen.

Himossaan Ursa ja Stella sulautuvat yhteen, mutta heidän arkiminänsä eivät luota toisiinsa, eivät uskalla paljastaa salaisuuksiaan. He epäilevät toistensa rakkauden kestävyyttä, epäröivät, toivovat. Kirjailijoiden psykologinen silmä tavoittaa aidosti paitsi pariskunnan nautinnon, myös pettymyksen, tuskan ja heikkouden tunteet – kaikki elämän ailahtelut.

– Sinun pitää valita minut sellaisena kuin olen, Ursa sanoo hiljaa. – Iloisena. Vihaisena. Pettyneenä. Raivoisana. Sinun pitää valita kaikki minut. Ei vain sitä joka osaa jaksaa ja pystyy.”

Soppaa hämmentävät isän oudot afäärit, äidin salakähmäiset puuhat, Tohtori, Stellaa kosiskeleva Hart. Mutta ennen kaikkea häilähtelevä Varjo, jonka uhkausviestit kilahtelevat Ursan puhelimeen.

Aino Keinäsen maalaus Herätys.

Stella ja Ursa kiihdyttävät kaistalla, jota he kutsuvat kontaktiksi, sähköiseksi yhteydeksi. Kunnes koittaa valinnan aika. Verikuu, kuunpimennys, kihlaa sisarpuolet kuoleman lähettiläiksi, koston enkeleiksi.

Yhdessä heistä tulee vaarallisia. ”Kun tietää pystyvänsä, voimaansa haluaa käyttää.” Uhkaus väreilee kuin ritisevä sähkövirta, joka odottaa purkautumistaan. Kontakti jää koukuttavasti kesken kriittisellä hetkellä.

Ei huolta – tai sitä juuri – URST jatkaa hengästyttävää kipinöintiään trilogian seuraavissa osissa Koordinaatti ja Korona.

S/S URST: Kontakti. Otava, 2019. 347 s.

Aino Keinäsen teoksia löytyy lisää täältä: www.ainokeinanen.com,
Taikosta www.taiko.fi sekä kirjallisuutta ja kuvataidetta hienosti yhdistävästä
Rikun kirjastosta www.taidelainaamo.fi