tiistai 21. syyskuuta 2021

Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Vain unelmilla on siivet

 Polly Samson lyö 1960-luvun vapautumisen ajan alkutahdit elävästi romaanissaan Haaveilijoiden saari. Leonard Cohen ja Marianne Ihlen eivät olleet ainoita, joiden rakkaus syttyi ja hiipui Hydralla.

”Näyttää siltä, ettei kenenkään liitto selviydy Hydrasta.”

Tuskin 18-vuotias Erica saa neuvon kuolevalta äidiltään.”Seikkaile vähän, hän sanoi. Uskalla unelmoida.”  Tytär ottaa neuvosta vaarin ja äitinsä jättämän pienen perinnön turvin hän päättää paeta sodan vaurioittaman tyrannimaisen isänsä kynsistä.

Erican määränpää on selvillä. Äidin ystävätär kirjailija Charmian Clift on kuvannut omaelämäkerrallisessa teoksessaan Peel me a Lotus perheensä boheemia elämää Kreikan lumoavalla Hydran saarella. Niinpä Erica veljensä, poikaystävänsä ja muutaman muun nuoren haaveilijan seurassa suuntaa unelmien saarelle.

Haaveilijoiden saari (Docendo) pohjaa löyhästi kansainvälisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteisön todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin Hydralla. 

Nuoren Erican kasvutarina luo kiinnostavat kehykset Samsonin eläytyen ohjaamille draamoille, joita esitetään ”haaveilijoiden teatterissa” jyrkkien vuorten sylissä lepäävällä hevosenkengän muotoisella rannalla. Samsonin teoksen alkuperäinen nimi on osuvasti A Theatre of Dreamers.

Tulijat sulautuvat kuin huomaamatta Charmianin ja hänen kirjailijamiehensä George Johnstonin ympärillä pyörivään taiteilijoista, kirjailijoista ja sellaisiksi haluavien muodostamaan hoviin. Joukkue kokoontuu iltaisin Katsíkaksen tavernan pöytien ääreen.

Ouzoa ja retsinaa kuluu, kun illanistujat, mukana Göran Tunström ja Gregory Corso, väittelevät Dostojevskista, Rilkestä ja Sartresta. Beat-runoilijoiden Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin teokset saavat ansaitsemaansa huomiota.

Charmian yhtyy keskusteluun: ”Ihan hyvä, mutta missä ovat naisäänet? Miksei ole naispuolisia beat-runoilijoita?”. Vastaus on kylmäävä. ”Kyllä naispuolisiakin beatnikkeja on”, Corso sanoo ja lyö nyrkkinsä pöytään. ”Ongelmana on, että vanhemmat ovat teljenneet heidät kaikki laitoksiin, joissa heille annetaan sähkösokkeja.”

Saaren olot ovat alkeelliset, sillä idyllissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Mukavuuksien puute ei kuitenkaan haittaa haaveilijoita. Heidän nälkänsä lähtee hedelmillä, ja janonsa sammuu retsinalla. Jasmiinin ja timjamin seassa ilmassa tuoksuu makea libanonilainen hasis. Yöllisten alastomien kuutamouintien jälkeen ”hypimme sängystä toiseen kuin kirput”.

Marianne ja Leonard tavernan pöydän äärellä ystävineen.

Mehevin mustasukaisuusdraama alkaa kehkeytyä, kun laivasta kapuaa nuori kanadalainen runoilija Leonard Cohen Olivetti laukussaan ja kitara selässään. Norjalaisen kirjailijan Axel Jensenin ja hänen vaimonsa Marianne Ihlenin avioliitto rakoilee jo sopivasti Axelin uskottomuuden vuoksi. Loppu on historiaa.

Samson lomittaa aikatasoja luontevasti. Preesensin käyttö tuo menneet tapahtumat nykyisyyteen ja luo kiinnostavan kirjallisen kollaasin. Kerronta on niin elävää ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, että joka kerta kirjan avatessani tuntuu kuin joku vetäisi minulle tuolin tavernan pöydän alta, ja toinen kaataisi viiniä lasiini.

Charmian varoittaa Ericaa, ettei tämä rupeaisi ”luovien nerojen piiaksi”. Itse hän on tähän ajautumassa yhä hankalammaksi käyneen alkoholisoituneen ja sairaan kirjailijamiehensä vaatimuksesta. Juovuspäissään Charmian toteaa ilkeästi ”Axelin kouluttaneen Mariannesta Leonardille valmiin muusan”.

Ville Väkikankaan maalaus Holy Painter.
Kesän edetessä paratiisin varjot pitenevät. Laiva tuo hylkäysviestejä, runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat purkeissaan. Monen haaveilijan mielen valtaa epäilys: Tuleekohan minusta koskaan mitään? ”Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä.”

Saarelaisten pitkästyminen, syrjähypyt ja niitä seuraavat mustasukkaisuusdraamat nakertavat idylliä. Jotkut päätyvät toistensa kirjoihin kuten Charmian Georgen teokseen Closer to the Sun. Teos ei imartele vaimoa, ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

Leonardin ja Mariannen rakkauskaan ei kanna. Samson on laittanut Leonardin suuhun sanat: ”Miehen ja naisen välinen suhde on todella hämmentävä asia. Ihan helvetillisen hankala. Siis eihän se onnistu keneltäkään”.

Kiinnostava vertailukohta Haaveilijoiden saarelle on Madeline Millerin kirjoittama teos Kirke. Se vie kreikkalaisten mytologioiden maailmaan, mutta tarkastelee niitä nykynaisen näkökulmasta. Lukija ei tarvitse kuin ripauksen mielikuvitusta huomatakseen, etteivät olot muinaistarujen maailmasta ole paljonkaan muuttuneet.

Polly Samson on kirjojen ohella 
tehnyt myös sanoituksia neljälle 
ykkösalbumille.
Hydralla syksy lähestyy, ikkunaluukkuja suljetaan, aurinkokatokset lepattavat ja vaikeroivat, mieliala laskee, ja väki vähenee. Kirjan luettuani oloni on haikea ja minusta tuntuu kuin joutuisin hyvästelemään ystäväjoukon, joka on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa.

Lähes kuudenkymmenen vuoden kuluttua Erica saa tiedon Leonardin kuolemasta. Hän kapuaa tämän talolle Hydralla. ”Marmorilaatat kiiltävät satojen vuosien kulutuksesta, valo on puhdasta.” Mennyt ja nykyinen lomittuvat: ”aivan kuin kahdeksantoistavuotias minäni kuultaisi ikuisesti nykyhetken ohuen pintakerroksen alta. Minä muutun, olen sama”.

Moni haaveilija poltti siipensä Hydralla tavoitellessaan aurinkoa. Erica onnistui lopulta toteuttamaan itseään. Hän kirjoitti ja eli unelmaa, jota Charmiankin tavoitteli. Kaikesta huolimatta äidin neuvo kantoi: uskalla unelmoida.


Polly Samson: Haaveilijoiden saari. (A Theatre of Dreamers.) Suom. Laura Jänisniemi.  Docendo. 2021. 365 s.

Ville Välikankaan näyttely Täällä mä oon GalleriaA2:ssa 10.10. saakka. 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Taina Latvala: Torinon enkeli

Naisen haluista ja haluttomuudesta

Taina Latvalan Torinon enkeli -teoksessa taiteilijaresidenssin oudot, paranormaalit ilmiöt luovat maagiset kulissit minäkertojaa piinaavalle kysymykselle: Pitäisikö minun synnyttää lapsi?

Heti alkuun Taina Latvalan romaanin Torinon enkeli (Otava) päähenkilö, nelikymppinen kirjailija, tunnustaa: ”Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019. Tuo odottamaton hetki koitti vähän ennen keskiyötä Torinon kaupungissa, kadulla nimeltä Via Montana”.

Ihan tavallisesta synnytyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Äidin ei tarvinnut tuskissaan punnertaa maailmaan limaista, veristä olentoa. Lapsi on syntyessään jo viisivuotias, tummahiuksinen, valkomekkoinen tyttö. Hän vaeltelee Torinon kujilla ja aukioilla vailla varjoa eikä tallennu kameroiden kuviin.

Latvala luo kiinnostavan kontrastin hyvän ja pahan voiman kaupungin, Torinon, maagisen tunnelman ja päähenkilönsä arkisten pulmien ja muistojen välille. Torinon enkelin mystisistä elementeistä ja naisen valintojen pohdinnasta ei synny maagista realismia vaan kiehtovaa vuoropuhelua.

Kertoja kaipaa irtiottoa Helsingin kuvioista ja on sitä varten hankkinut itselleen jouluksi residenssipaikan Torinosta. Ero pitkäaikaisesta avomiehestä, Samista, kaihertaa mielessä. Lopullisen niitin säröilevälle liitolle löi pariskunnan erimielisyys lapsen hankinnasta. Sitä mukaa, kun Samin vauvakuume tavoitteli taivaita, kertojan vauvapelko sai mitä rujoimpia muotoja hänen painajaisissaan.

Taina Latvalan esikoisteos Arvostelukappale
voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
Kuva: Tommi Tuomi
Latvala sanallistaa päähenkilönsä tunteita ja mielenliikahduksia tunnistettavasti. Hänen notkea ja elävä kielensä tavoittaa tämän kuvitelmat ja pelot rehellisesti: pelkään kahleita, lihomista, soseita ja vellilautasia. Hän ei halua menettää vastuusta vapaata elämäänsä, liihottelua diskopallojen välkkeessä eikä kohtaamisia Rytmin nurkkapöydässä.

Latvalan kynästä syntyy tuttuun tyyliin myös raadollisen hauskaa tekstiä. Päähenkilö pelkää, ”että lopulta päätyisimme kipeään, repivään eroon ja minusta tulisi vuoroviikoittainen yksinhuoltaja, jonka raskausarvista voisi toteuttaa inhorealistisen valokuvasarjan Kiasmaan”.

Lapsentekoon tarvitaan (yleensä) seksiä. Sitä päähenkilö ei kavahda. Päinvastoin. Torinon enkelin sivuilla tuoksahtaa kiimaneste ja rivien välit kostuvat tuon tuosta. Kertojan ”virtuaaliset soidinmenot” Pohjanmaalla asustavan Subaru-miehen (jolla ei ole edes kirjastokorttia!) kanssa eivät tee hyvää hiipuvalle avoliitolle.

Kun lakeuksien mies tekstaa kertojan ansaitsevan ”piiskaa” piikittelystään, tämä vaihtaa puhelimen dildoon. Hän tunnustaa, että ilman fantasioita hänen seksielämänsä olisi paljon kapeampaa.

Tiina Heiskan teos Fantasy of Violence.
Päästäkseen huipulle kertoja tarvitsee jotain ”rajua”, jota ei ikipäivinä haluaisi käytännössä toteuttaa: ”näissä fantasioissa ei ole mitään muuta vaaraa kuin sidotuksi tulemisen riemu”. Latvalaa voisi teoksen rehellisten seksifantasioiden ansiosta pitää raikkaana kevytversiona Charles Bukowskista.

Kun kertoja törmää Karl Ove Knausgårdin nimeen residenssin vieraskirjassa, hän toteaa, ”miten Knausgårdin lauseitten yllä leijui viiltävä vaaran tuntu”. Hän ihailee, miten taitavasti tämä kirjoissaan tavoittaa tavallisen elämän turvattomuuden.

Entä jos nainen olisi kirjoittanut kuusiosaisen kirjasarjan omasta elämästään? Olisiko kertojan kaltainen nuori nainen – kaiken lisäksi blondi – ollut yhtä uskottava, vakavasti otettava? Tätä blondi pohdiskelee yhdessä residenssin isännän Lorenzon kanssa, joka hurmaa kaikki pelkällä parransängellään.

Keskelle näitä mietteitä lennähtää valkomekkoinen pikkutyttö, tarinoiden äitiään etsivä astraalihahmo Bianca. Kertojasta tulee hetkeksi hänen ”äitinsä”. Moni residenssin asukas kertoo vieraskirjassa nähneensä hänet, muttei ollut onnistunut tallentamaan häntä kamerallaan.

Yksityiskohta Tiina Heiskan teoksesta Cherries.

Kaupungin saasteinen ilma, residenssihuoneen painostava tunnelma ja tytön arvaamaton käytös luovat Torinon enkeliin knausgårdilaista selittämätöntä kauhua. Kertojan tilapäisesti adoptoiman lapsen silmissä välähtää milloin viha, milloin niissä kimmeltää rakkaus.

Torinon enkeli paljastuu jokeriksi, jonka varjopuolen riiviön kynsisakset satuttavat. Kertoja etsii epätoivoissaan Uudesta testamentista neuvoja, miten tytön kanssa tulisi menetellä. Raamatun säkeet eivät kuitenkaan vastauksia tarjoa.

Lorenzo esittelee residenssivieraansa kirjakaupan tilaisuudessa ja lukee hänen isästä ja tyttärestä kertovan novellinsa. Tunnelmallinen tarina saa kuulijoiden silmät kostumaan. Joku yleisön joukosta tiedustelee kirjailijalta, aikooko tämä itse jonain päivänä hankkia lapsia? Residenssikirjailija vastaa miettineensä asiaa paljon.

Taina Latvalan kyydissä viihtyy, oltiinpa sitten viettämässä venetsialaisia Pohjanmaan lakeuksilla tai kipuilemassa residenssissä outojen harhojen piinaamassa Torinossa. Varjoton Biaca jää sen kujille harhailemaan ja etsimään – äitiään.

Taina Latvala: Torinon enkeli. Otava. 2021. 333 s.

Tiina Heiskan näyttely Qu’est ce que tu penses, Séverine? Mitä sinä ajattele Severiné? Galleria AMAssa 3.10. saakka. 

lauantai 4. syyskuuta 2021

Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat

Kadonnutta ajankuvaa etsimässä

Valokuvataiteilija Juha-Pekka Inkinen kuvasi 17 vuotta lasikuituisia bussipysäkkejä, niillä odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja. Lakonisuudessaan ilmeikkäät kuvat ja niitä höystävät lyhyet tekstit teoksessa Pysäkkiaikakirjat houkuttelevat pohtimaan ajan suhteellisuutta.

”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti.”  (Syksy Räsänen)


Pohdiskellessaan ajankulun dokumentointia Juha-Pekka Inkinen arveli ajan piileksivän bussipysäkkien mainoksissa. Niinpä hän 35 vuotta sitten, täsmällisesti sanottuna 1.11.1986, aloitti alkujaan seitsemäksi vuodeksi aiotun matkansa ajan halki. Taival venähti lopulta 17 vuoden pituiseksi.

Pysäkkien kuvaamisen lomassa Inkinen piti näyttelyitä ja kirjoitti toinen toistaan herkullisempia teoksia, joista viimeisimmät, runsaudensarvi Mitentavarat ovat ja modernismiin heräävän Suomen kuvia esittelevä teos Hei elämä, dokumentoivat nekin omalla tavallaan monenlaisia elämäntapoja ja ajan kulkua.

Kun Pysäkkiaikakirjat (Minerva) on nyt nähnyt päivänvalon, lähtölaukauksesta aikaa on vierähtänyt peräti 35 vuotta. Se antaa jo perspektiiviä aiheen syvälliselle pohdinnalle. Ajan paradoksien sokkeloihin lukijan johdattaa alan asiantuntija, tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja esipuheessaan Onko aikaa olemassa?

Valtaoja tunnustaa, että hänenkin mysteerilistansa kärkisijoilla komeilevat aika ja tietoisuus. Tähtitieteilijä lainaa filosofi Aristotelesta, joka totesi, että aika ei ole muutosta, mutta aika näkyy muutoksena, ja ilman muutosta ei ole aikaakaan.

Tästä toteamuksesta emme selviä ilman tietoisuuden käsitettä. Valtaoja arveleekin, että kenties aika ja tietoisuus ovat saman mysteerin kaksi puolta, erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Finlandia-palkittu kirjailija Leena Krohn on myös pohtinut näitä kimurantteja kysymyksiä laajassa tuotannossaan.

Viimeisimmässä teoksessaan Mitä en koskaan oppinut Krohn toteaa, että ainakin tietoisuus ja todellisuus ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman tietoisuutta. Entä mitä tietoisuus on? Sille tiede ei ole kyennyt laatimaan teoriaa, joten tekoälyllekään ohjelmoijat eivät pysty sitä koodaamaan.


Inkinen taltioi kirjan kannen kuvan 5.5.1987. Sen yhteyteen hän on liittänyt tekstin: ”Einstein sanoo 80 vuotta sitten, että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero on vain sitkeä, pysyvä illuusio”.

Nykyisyys, tämä hetki, on ainakin illuusio. Yritäpä napata siitä kiinni, niin se on jo mennyt menojaan. Leena Krohn kuitenkin onnistui tässä mahdottomassa tehtävässä. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on menneiden päivien kooste”.

On aika siirtyä menneisiin päiviin Inkisen kuvien myötä. Ihastuin sympaattisiin, marketin pihamaata tunnollisesti koristaviin joulukuusiin. Ne toimivat eräänlaisina välimerkkeinä kirjassa siirryttäessä vuodesta toiseen. Tämä toiveikas kuusi vuodelta 1996 on suosikkini.


Pysäkkiaikakirjoissa
vallitsee absurdi kaurismäkiläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat – jälleen kerran – joka hetki. Ei niitä voi tavoittaa, mutta sateenkaaren päätä metsästäessä pääsee yhä lähemmäs niiden perimmäistä olemusta.

Inkinen kuvaisi pysäkkejä aikakirjoihinsa kenties edelleen, jollei lasikuitupysäkkejä olisi korvattu lasisilla. Niissä ei enää ollut mainoksia, joten ne eivät aikaakaan enää kartoittaneet. ”15.12.2003. Pysäkkien dokumentointi päättyy. Lämpötila 0 astetta. 2003 on normaali vuosi. Moni toive toteutuu. Heinäkuussa WHO julistaa SARSin nujerretuksi.”

Hyvä kirja ei pysy kansiensa välissä vaan jatkaa tarinaansa lukijan mielessä. Pysäkkiaikakirjat vei minut omalle aikamatkalle. Sen kuvia, päiväyksiä ja tekstejä tutkiskellessa mielessäni heräsi kysymyksiä. Missä minä tuolloin olin? Mitä elämässäni silloin tapahtui?

Näistä muisteluista on aika siirtyä kvanttifysiikan edustamaan rankkaan todellisuuteen: ”Pysäkkikin on todellisuudessa kvanttikenttien mutkikasta värähtelyä, joka lyhyen ajan onnistuu säilyttämään muotonsa ja pitämään itsensä tasapainossa ennen kuin hajoaa taas tomuksi”.

Näin synkeisiin tunnelmiin emme kuitenkaan halua hautautua. Annetaan Esko Valtaojan lohduttaa. ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.” Pysäkkiaikakirjat auttaa silmien avaamisessa oivallisesti.


Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat.
Minerva, 2021. 164 s.

Esipuheen teokseen on kirjoittanut tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

lauantai 28. elokuuta 2021

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo

Lukemisen korkea veisu

Hannu Mäkelälle painettu kirja on aina ollut itsestään selvyys ja kulttuurin keskeisin väline. Teoksessaan Lukemisen ilo hän kertoo henkilökohtaisesta matkastaan kirjojen ihmemaassa ja paljastaa, miksi yhä rakastaa kirjoja.

”Kirjaan minulla on hellä suhde: olemme sen kanssa kaksistaan, ja maailma sulkeutuu ympäriltä.”  (Pate Mustajärvi)

Vincent van Goghin tunnel-
mallinen maalaus kannessa.

Kirjailijan, taiteen akateemikon Hannu Mäkelän taival lukijana alkoi jo varhain, kun hänen kansakoulunopettajaäitinsä perehdytti hänet kirjaimiin kaksivuotiaana. Viisivuotiaana Hannu luki ensimmäisen kirjansa Marsin matka, eikä meno ole sen jälkeen hidastunut.

Kirjat osoittautuivat jo varhain pelastusrenkaaksi yksinhuoltajaperheen puutteen leimaamassa kodissa Kalliossa. ”Kun rahaa ei ollut, sitä ei ollut, minkä äiti kerran näytti avaamalla käsilaukkunsa ja tyhjentämällä sen sisällön itkien pöydälle. Ei lantin lanttia.”

Äiti uskoi kuitenkin kirjallisuuden voimaan, ja kotiin hankittiin kaikesta huolimatta kirjoja. Vaikkei maallista mammonaa ollut, muori oivalsi, että lukijan elämä on silti rikas. Kirjallisuus antaa niin paljon ja on kaikkien ulottuvilla. Teoksessaan Lukemisen ilo (Kirjapaja) Hannu Mäkelä kertoo lukijalle kuin ystävälleen monipuolisesta, pitkästä matkastaan kirjojen parissa.

Mahtavasta kivilinnasta, Kallion kirjastosta, tuli luonnollisesti Mäkelän kirjallisen kasvatuksen kehto. Veikko Huovisen ja Charles Dickensin ohella suosikkikirjailijaksi nousi Aleksis Kivi. Heitä seurasivat T.S. Elliot, Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko, idoli, jonka alaisena Mäkelä työskenteli pitkään Otavassa.

Toisessa kauniissa kulttuurikehdossa, Helsingin vanhassa pääkirjastossa Rikhardinkadulla, Mäkelä vieraili usein tapaamassa ystäväänsä Bo Carpelania, joka kirjallisen työnsä ohella toimi sen apulaisjohtajana. Kaksi Finlandia-palkintoa voittanut Carpelan kirjoitti juhlarunon remontoidulle ”yliopistolleen”, ” jossa jälleen voin ujuttautua kirjojen hyvään hiljaisuuteen”.

Antikvariaatit ansaitsevat itsestään selvästi Lukemisen ilossa oman lukunsa. Mäkelä suree kirjallisuuden viihteellistymistä: ”Jos useat kirjakaupat ovat jo lähes unohtaneet kulttuurivelvoitteensa ja kirjojen menneisyyden ja historian, antikvariaatit säilyttävät niitä vielä”.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja
toimittanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon
Vanhojen kirjojen taikaa Mäkelä löytää yhä Kruununhaan legendaarisesta Laterna Magicasta. Sen tiiliseiniä komistavat kirjojen ohella vaihtuvat taidenäyttelyt, ja paikalla järjestetään myös monenlaista kulttuuritoimintaa. Gallerian suosituimman tilan lattiana komeilee 1.8 miljardia vuotta vanha peruskallio.

Mäkelän tuhannen kirjan kokoelman rakkaimmat eepokset löytyvät hänen makuuhuoneestaan. Siellä lepää monia klassikoita, joihin voi aina palata, sillä ne eivät lukemalla tyhjene vaan niistä löytyy aina uusia ulottuvuuksia. Italo Calvino totesi tämän sattuvasti: ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Joskus Mäkelälle riittää pelkkä kirjan fyysinen läsnäolo, sillä se ”luo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa”.

Kun katselen kirjahyllyäni, minut valtaa tunne kuin olisin uskollisen ystäväjoukon ympäröimä. Minun ei tarvitse kuin tarttua umpimähkään kirjaan, avata se ja voin upota juttelemaan ystävän kanssa. Joillakin kirjailijoilla on taito luoda lukijalle tunne kuin hän puhuisi suoraan sinulle. Mäkelän mukaan yksi heistä on Tove Jansson. Ilmankos hänen muumeihinsakin on helppo samastua eri puolilla maailmaa.

Joskus kiinnostavaa kirjaa lukiessa hidastan tahtia, ettei se loppuisi liian pian. Suljen teoksen kannen ja jätän sen kesken, sillä haluan jatkaa lukunautintoa myöhemmin. Hyvät kirjat eivät kuitenkaan suostu pysyttelemään kansiensa välissä, vaan ne jatkuvat meissä lukijoissa kuten Mirjam Polkunen on osuvasti todennut.

Outi Heiskanen lahjoitti minulle Kirjain-
lehden kunniaksi vedoksen Lehti.
Mäkelän mielestä painettu kirja on edelleen paras käyttöliittymä. Se ei tarvitse sähköä, sitä ei tarvitse ladata eikä se katoa sähköisten tiedostojen tavoin eetteriin, kun sähkökatkos yllättää. Fyysinen kirja ei katoa minnekään, ja se tarvitsee energiakseen vain järjen valoa. Mäkelä vierastaa myös äänikirjoja, joilla on  toki paikkansa tietyissä tilanteissa.

Olen samaa mieltä Mäkelän kanssa siitä, ettei omaa lukemista koskaan voi korvata toisen ihmisen ääni. Tarvitsen omia silmiäni, mieleni puhetta ja keskustelua kirjan kanssa. Haluan myös määrätä lukemisen tahdin itse. Olemme kirjan kanssa kahden, kolmatta pyörää ei tarvita.

Hannu Mäkelä tuo tähän vielä uuden näkökulman: ”Kirjan lukeminen ihan itse, tuo kahdenkeskinen mykkä hiljaisuus sanojen kanssa on luovuutta”.

Yksi Mäkelän rakastamista klassikoista on Suomalaisen modernismin uranuurtaja Eeva-Liisa Manner, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Sen kunniaksi Tammi julkaisee hänen kootut runonsa juhlalaitoksena Kirkas, hämärä, kirkas ja joulukuussa elämäkerran Matka yli vaihtelevien äärten.

Kirjat opettavat, avaavat ovia maailmalle ja omaan mieleen. Lukeminen on silti paljon muutakin, kuten Mäkelä toteaa: ”Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista”.

Millaisia ulottuvuuksia yksikertainen virke voikaan sisältää, kun sen oikein osaa asettaa. Tämän taidon Eeva-Liisa Manner hallitsi: ”Runo on kaiku, joka kuullaan, kun elämä on mykkää”.

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja, 2021. 190 s. 

perjantai 20. elokuuta 2021

Matias Riikonen: Matara

Tästä on leikki kaukana

Matias Riikonen sukeltaa täysillä poikien mielikuvitusmaailmaan romaanissaan Matara. Kesän leikit alkavat oudosti muistuttaa todellisuutta.

”Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.”

Näin alkaa pikkuveljen kesä sotajoukon tiedustelijana Mataran valtakunnassa, todellisuuden tuolla puolen. Todellisuus on nuorten poikien kesäleiri, jonka parakeissa käydään vain nukkumassa, kun ”varjot olivat pidempiä ja kuusten oksilla valolaikkuja kuin päivän viimeisiä rippeitä etsimässä turvapaikkaa lähestyvältä yöltä”.

Päivisin pojat rakentavat Mataran valtakunnan majoja ja harjoittelevat sodankäyntiä puumiekoin. Kesä kesältä luonnon helmaan poikien rakentama pienoisyhteiskunta elää omien lakiensa mukaan.

Hierarkkinen järjestelmä koostuu lakanoihin puetuista senaattoreista, optimaateista, populaareista, plebeijeistä ja sotilaista harjaskypärineen. Joukkoon mahtuu myös teatteriryhmä ja taiteilija. Kaikkein ylimpänä arvoituksiaan lausuu auguuri.

Naisia edustavat parturikampaamojen irtopäät ja nuket, joita puristetaan rintaa vasten ja suudellaan. Meno Matarassa ei muutoinkaan kestä lähempää tarkastelua, kuten isoveli pikkuveljelle huomauttaa: ”sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan suo tänne jos ne tietäis millaista tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli”.

Matias Riikosen kielitaituruus loistaa Matarassa (Teos). Ajoittain tuntuu kuin lukisin proosarunoa. Kirjailija osoittautuu myös varsinaiseksi biologiksi, sillä niin elävästi ja monimuotoisesti floora ja fauna ympäröivät poikien puuhia, vaikka eivät niistä piittaakaan.

Jostain ylhäältä pyrähti västäräkki pystysuoraan alas … se kipitti hetken ja vilkuili ympärilleen kuin todeten, ettei tämä pimeä paikka ollut sitä varten, ja sitten se siipesi latvojen takaiseen maailmaan, joka oli pelkkää tuulta ja kirkkautta ja yksin lentäville olennoille varattu.”

Matias Riikonen voitti Kalevi Jäntin
säätiön palkinnon vuonna 2017.
Minusta tuntuu kuin olisin sukeltanut paitsi lumottuun metsään myös lumottuun kieleen, jonka kaikkia sanoja en ymmärrä. Mitä esimerkiksi ovat ahde, mella ja nulkki? Isoveli ja pikkuveli kulkevat tiedusteluretkillään kaikki aistit avoinna: ”kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat”.  Riikonen kuvaa tämän kaiken niin elävästi, että näen, haistan, kuulen ja tunnen kuin veljekset.

Veljekset eivät samoile tiedusteluretkillään turhaan, sillä ympärillä uhkaavat viholliskansat: verenhimoiset kermit, kallet ja partialaiset. Puumiekan tappava isku poistaa sinut iäksi Mataran valtakunnasta. Pahinta on jäädä vangiksi, sillä vankeja nöyryytetään pieksämällä, alasti riisumalla ja teettämällä pakkotyötä.

Kuten kaikissa valtioissa myös Matarassa vehkeillään ja juonitellaan, harrastetaan lahjontaa ja selkään puukottamista. Sotaherra Kaiusta ei miellytä Mataran hiljaiselo, hän haluaa lähteä sotimaan:

Jos me ei nyt mennä ja kukisteta noita hampaisiin asti aseistautuneita ja sotakiimaisia kalleja me voidaan olla varmoja et ne liittoutuu kermien kanssa ja silloin niitä ei pidättele enää mikään”.

Samoin ovat sotaherrat kautta historian kansalleen valehdelleet. Voisin todeta yksinkertaisesti: mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Mataraa voi lukea paitsi upeana luontokuvauksena, jännittävänä tarinana myös surullisena analogiana ihmisen ikuisesta vallanhalusta.

Jari Järnström: Eksistenssi
Monille arkielämässään syrjitylle ja  itsensä vähäpätöiseksi tuntevalle pikkupojalle Mataran valtakunta tarjoaa mahdollisuuden olla joku, tulla nähdyksi ja saada arvostusta sotimalla. Ylpeiden poikien parissa he tuntevat olevansa kotona, Kaiuksen sanoin: ”kaikki näiden kesien jälkeen on yhtä tyhjän kanssa”.

Leikin loppu häämöttää, kun Matara suistuu sisällissotaan ja uhrien määrä kasvaa. Supistuneella väestöllä valtiotakin on vaikea enää puolustaa. Moni on muuttanut mieltään kesän mittaan ja kaikki alkavat olla vähän hukassa. Pikkuvelikin on pelattu pelistä pois.

Ei kukaan tällaista pysty kirjoittamaan, jollei itse ole kokenut jotain samankaltaista. Matara onkin Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin toinen osa. Itse hän kutsuu teoksiaan spekulatiiviseksi autofiktioksi. Ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin vuonna 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Luin Mataran itsellisenä teoksena.

Askel painuu maahan tutussa rytmissä, kun pikkuveli lähtee vielä kerran metsään kohti lammen rantaa. Se ”oli tumma ja tyven ja näytti pullolliselta mustetta, johon demiurgi kastaisi sulkansa ja kirjoittaisi menneen ja tulevan, kurillaan kuin pilaileva poika”.

Matias Riikonen: Matara. Teos, 2021. 310 s.

Jari Järnströmin Eksistenssi on nähtävissä Galleria Brondan myyntikokoelmassa. 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Madeline Miller: Kirke

Jumalten juhlista kuolevaisten arkeen

 Madeline Miller päivittää antiikin tarut nykypäivään romaanissaan Kirke. Hurjan aikuisten sadun rivien välissä kulkee kehitystarina ihmisen kasvusta oman elämänsä sankariksi.


Alkuun en innostunut sukeltamaan lähes viisisataasivuiseen teokseen Kirke (WSOY), joka vie muinaisten kreikkalaisten jumalien ja hirviöiden tarunhohtoiseen maailmaan.

Kansainvälisen median hehkutus kuitenkin herätti uteliaisuuteni. Luettuani koukuttavan romaanin, voin yhtyä kuoroon: Madeline Miller lumoaa kerronnallaan kuin Kirke taikarohdoillaan.

Auringonjumala Helioksen tytär, noitana tunnettu Kirke, on Millerin ohessa inspiroinut muitakin kirjailijoita kuten James Joycea ja Margaret Atwoodia. Kirkessä on tähän ainesta. Monenmoisten rankkojen koettelemusten kautta vähäpätöinen nymfi löytää voimansa ja identiteettinsä.

Kirkestä ei pideta Helioksen koreissa saleissa. Sisarukset piikittelevät häntä, ja äiti halveksii. Toisaalta Kirkekään ei viihdy kuolemattomien jumalien julmissa pidoissa. Hän samoilee autioilla rannoilla ja löytää rakastajakseen köyhän kalastajan Glaukoksen.

Ensimmäisellä taiallaan Kirke loihtii Glaukoksesta itsensä kaltaisen kuolemattoman jumalolennon, jotta he voisivat elää ikuisesti yhdessä. Elämässä ei kuitenkaan aina käy niin kuin me toivoisimme. Kun rakastettu pettää, kostonhimon puuskassaan Kirke saa noituudellaan aikaan tuhoa ja kuolemaa.

Jumalat tuskastuvat tottelemattoman nymfin tempauksiin ja karkottavat hänet kaukaiselle, asumattomalle Aiaian saarelle. Epäonni osoittautuu kuitenkin onnenpotkuksi. Väheksytyn, vain morsiameksi kelpaavan nymfi Kirken omannäköinen elämä alkaa vehmaalla saarella. ”Kävelin kukkuloilla, surisevilla timjami- ja syreenikedoilla, ja jätin jalanjälkeni keltaisille rannoille.”

Kirke huomaa tulevansa toimeen yksin. Hän opiskelee kärsivällisesti saaren yrttien ominaisuuksia ja oppii uuttamaan niistä taikajuomia. Nymfi alkaa kasvaa omaksi itsekseen: ”Olen ollut kaiken aikaa kuin kutoja ilman villoja, laiva ilman merta. Mutta katsokaapa, missä purjehdin nyt”.

Kirke ja Odysseus kuvakudoksessa.

Jumalten sanansaattaja Hermes ja taitava käsityöläinen Daidalos (joka rakensi poikansa Ikaroksen siivet) viivähtävät viihdyttämässä Kirkeä Aiaian saarella. Hän tuntee itsensä silti yksinäiseksi, kunnes saarelle saapuu Troijan taistelujen uuvuttama Odysseus.

Sotasankarin purren ahavoituneet merimiehet eivät ole muita köriläitä kummempia. Puolustuskyvyttömät nymfit ovat heille matkan varrella loputon pitopöytä pahoinpidellä ja raiskata mielinmäärin.

Kirke on aiemminkin ottanut vastaan meren tuomia. Syöttänyt ja juottanut, ollut heille vieraanvarainen. Palkkiona tästä hänet pahoinpideltiin ja raiskattiin. Tällä kertaa hän ei anna tapahtuman toistua vaan odottaa nautiskellen viiniin ujuttamiensa yrttien vaikutusta Odysseuksen miehistöön. Taikajuoma muuttaa heidät sioiksi.

 Heidän selkänsä köyristyi, ja se pakotti heidät nelinkontin, kasvot turposivat kuin hukkuneen ruumis. He sätkivät, ja penkit kaatuivat, viini läikkyi lattialle. Heidän huutonsa puhkesi kiljunnaksi. Olen varma, että se sattui.”

Madeline Miller voitti esikoisteoksellaan
The Orange Prize for Fiction -palkinnon.
Kuva: Nina Subin
Olen samaa mieltä The Timesin kriitikon kanssa Millerin teoksesta: ”Päivänpolttavan moderni”. Kirke oli varhainen feministi, #metoo-liikkeen edelläkävijä. 

Sopu kuitenkin löytyy Aiaian saarella: hänestä ja Odysseuksesta tulee tasa-arvoisia rakastavaisia. Miehistökin vapautuu sikolätistään. Elämä Odysseuksen rinnalla ei ole kuitenkaan ole helppoa.

”Kuin seisoisi meren rannalla, sellaista oli elämä hänen kanssaan. Joka päivä eri väri, erikorkuiset vaahtopäät, mutta aina sama levoton, horisonttiin vetävä kiihko.”  Sotasankari Odysseuksen nurja puoli paljastuu yhteiselon myötä. Kirkekin katuu pahoja tekojaan, kostonhimoaan ja aiheuttamiaan ihmishenkien menetyksiä.

Siihen aikaan olin rehennellyt, mahtaillut häikäilemättömyydelläni. Olin tuntenut olevani kaiken yläpuolella, vaarallinen ja voimakas. Hyvä jos enää muistin, millaista se oli ollut.”

Jännitän Kirken puolesta joka sivulla ja odotan herpaantumatta, mikä vaara häntä vaanii seuraavan aallon harjalla. Milloin hänen on vajottava mustuuden syövereihin noutamaan jumalotus Trygonin myrkyllinen pyrstö, milloin tuhottava verenhimoinen kuusipäinen merihirviö Skylla.

Kirkessä kerrotut tarut ovat niin totta, kuin muinaiset legendat vain voivat olla. Madeline Miller tuntee aiheensa, sillä työkseen hän opettaa latinaa ja kreikkaa.  Oman lisänsä kertomuksiin hän tuo tulkitsemalla ne elävästi voimaantuvan naisen näkökulmasta ja päivittämällä ne taitavasti nykypäivään menettämättä rahtuakaan niiden eksotiikasta.

Kirke tarjoamassa juomaa Odysseuk-
selle. John William Waterhouse, 1891.
En yhtään ihmettele, että
Kirken tarina filmatisoidaan HBO-sarjaksi. Näen jo silmissäni, miten jumalat, kuolevaiset, hirviöt ja muut otukset seikkailevat välimerellisissä maisemissa, Olympos vuorella ja merten syvyyksissä.

Odysseuksen on jatkettava matkaansa vaimonsa Penelopen luo. Kirken ja Odysseuksen pojan Telegonoksenkin on lähdettävä pieneltä saarelta etsimään itseään. Kirke jää jälleen yksin. 

Aina valpas Amor ei kuitenkaan kysy aikaa eikä paikkaa, milloin hän jousensa jännittää. Kirkekin löytää vihdoin elämänkumppanin: ”Kurotin välillämme huokuvan ilman yli ja löysin hänet”.

Kirke on oppinut läksynsä ja tietää, ettei kuolemattomuutta kannata tavoitella. On elettävä tässä ja nyt, tartuttava hetkeen. 

Tällä kertaa hän ei aio taikoa rakastetustaan kuolematonta jumalaa. Päinvastoin hän kohottaa täysinäisen maljan huulilleen ja hänen viimeinen taikansa tuo hänet meidän kuolevaisten pariin. Kirke ei kaipaa jumalten pitoja, sillä arjesta on tullut hänelle juhla.

Uimme ajan virrassa, astelemme maailmassa tuntien maan jalkojemme alla. Sitä elossa oleminen merkitsee.”

Madeline Miller: Kirke. (Circe.) Suom. Irmeli Ruuska.  WSOY. 2021. 480 s.

Kuvakudos Kirkestä ja Odysseuksesta löytyy Ravintolalaiva M/S Marian salongista. Se on oiva paikka eläytyä Kirken seikkailuihin. 

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Marjo Niemi: Kuuleminen

Hillitön kirjallinen performanssi

Marjo Niemi käsittelee omaperäisissä teoksissaan ihmisenä olemisen kivuliaita, nurjia ja naurettavia puolia. Pitelemättömällä kielellään hän lietsoo nämä surullisen tunnistettavat olomuodot hulvattomaan menoon romaanissaan Kuuleminen.

Jussi Karjalaisen suunnittelema kansi Marjo Niemen Kuulemiseen (Teos) osuu naulan kantaan. Kertomuksen päähenkilö Titta K. kirjaimellisesti oksentaa pahaa oloaan sanaryöppyinä kirjan sivuille.

Titta haluaa epätoivoisesti tulla kuulluksi! Niinpä hän alkaa pommittaa ihmisiä – rakastettuaan, isäänsä, terapeuttiaan, ystäväänsä ynnä muita – kirjeillään. Niiden sävy vaihtelee rakkaudentunnustuksista syytöksiin, aneluista vihanpurkauksiin. Taustalla kytee synkkää yksinpuhelua.

Rakastetun Titalle esittämä kysymys: ”Miten sinä olet noin julma?” saa aikaan monenlaista kuohuntaa. Tämän Titta kertoo ensimmäisessä kumppanilleen osoitetussa kirjeessään Rakkaus. Hän on sulkeutunut vaatekomeroon analysoimaan julmuuttaan.

”Täällä minä ensikuohahduksen jälkeen aloin pohtia asiaa. Sain kiinni jostain, sitten se lipesi, mutta jäin sitä kuitenkin haromaan mojovilla kourillani kuin pölyhiukkasia auringonvalon kaistaleessa.”

Yleensä kuulemisen jälkeen ei tapahdu mitään. Nyt kuitenkin rakastettu saa tarpeekseen, nostaa kytkintä, ja Titta jää yksin. Hän puolestaan ottaa hatkat ”saatanan mainostoimistosta”, jossa on työskennellyt: nyt on muutosten aika.

Titta kaipaa lisää kuulijoita ja lähettää seuraavan kirjeen isälleen otsikolla Sota. Onko tappamisesta innostuneen isän luoma väkivaltainen kuvasto Titan lapsuudessa  jättänyt häneen ikävät muistijäljet? Löytyykö syy Titan julmuuteen sieltä?

Marjo Niemi on kirjailija ja dramaturgi.
 Kuva: Heini Lehväslaiho.
Kirjeiden kirjoittamisen lomassa Titta yrittää eri tavoin tilkitä rakkauden jättämää tyhjää tilaa elämässään. Elokuvakäsikirjoittamisen kurssi, epäonninen koiran hankinta, speed dating – pikatällit – eivät kuitenkaan onnistu tukkimaan aukkoa. Näihin aktiviteetteihin liittyvät dialoginpätkät kuulostavat surkuhupaisan aidoilta.

Titta hamuaa uutta suuntaa elämälleen ja uralleen. Entä jos ryhtyisi itseoppineeksi taiteilijaksi kuten maineikas Alpo Jaakola, joka loi lakeuksille vaikuttavan patsaspuiston? Titta inspiroituu tämän Loimaan shamaanin lausahduksista: ”Hyvä maku on taiteilijan pahin vihollinen / ja taidetta on jokainen askel kielletyllä nurmikolla”.

Titta alkaa tallata nurmea omalla tuhoisalla tavallaan. Toisaalta hän löytää kannustusta 1200-luvulla eläneen persialaisen runoilijan Rumin viisaista lauseista: ”Sisälläsi on valtava vesiputous.  /  Älä kävele ympyrää tyhjä sanko käsissäsi?”

Rumin rauhan ja rakkauden sanoman vastapainona Titan ajatuksissa kummittelee performanssitaiteilija Marina Abramović, joka nousi kuuluisuuteen luomalla taidetta kivusta ja kärsimyksestä. Hän kidutti julkisesti itseään ja kutsui yleisön mukaan julmaan leikkiin.

Niemi täydentää kärsimyksen teemaa viittauksilla historian tuntemiin kidutuksen muotoihin jalkojen sitomisesta alahuulen venytykseen ja paketointiin. Tässä vaiheessa luulin jo, että pahan maaperä oli aika tarkkaan kartoitettu, mutta mitä vielä!

Vasta kuudennessa kirjeessä, Paha, Titta ryhtyy toden teolla pahan papittareksi. Hänen bisnesideansa on luoda omanlainen ”kärsimyksen patsaspuisto” perustamalla Ihmishirviöiden seuran, jonka jokainen jäsen on tapaamisissa velvoitettu paljastamaan omat kaameat tekonsa.

Alan huolestua Titan henkisestä tilasta. Onneksi apu on lähellä. Seuraavan kirjeen Titta on omistanut psykoterapeutilleen Gunillalle. Sen otsikko Terapia lupaa helpotusta. Karvaaksi pettymyksekseni Titta kuitenkin sivaltaa auttajaansa:

”Sinä suoritit minulle toimenpiteen nimeltä terapia. Saimme viettää viikoittain monia tunteja aikaa yhdessä miltei kahdeksan vuoden ajan. Eikö sinusta ole hieman omituista, ettei ihminen siinä ajassa parane tämän enempää?”

Titta oivaltaa eläneensä terapeuttinsa luomassa kuplassa, väärässä tarinassa: ”Ristiriita vastaanoton ja kadulla odottavan meiningin välillä oli musertava”. Hänen on luotava itselleen uusi tarina, mutta siihen tarvitaan rahaa, josta elämänvalintojen ja tekojen seurauksena on huutava puute.

Kirsti Tuokon malaus Very Big Dress.
Kuva Hannele Salminen

Viihteellä mammonaa tahkoavat muutkin, miksei sitten sanavalmis Titta? Tuumasta toimeen. Daami sanailee elämänsä vuoristoradasta stand up -käsikirjoituksen ja tarjoaa sitä yökerhomoguli Rentsoselle. Esityksen loppuhuipennuksessa: ”Valot sammuvat. Pimeydestä kuuluu nautinnon tai epätoivon voihkaisu, siitä on vaikea mennä sanomaan”.

Luettuani Titan kirjeet korviani kuumottaa, ja ajatukseni säntäilevät päämäärättä sinne tänne. Kunnes ne päättävät kokoontua yhdessä pohtimaan pahaa oloa, sen alkujuurta ja ilmenemismuotoja. Muistutan varmuuden vuoksi, ettei ainakaan kannata sulkeutua vaatekomeroon miettimään syntyjä syviä. Siitä Kuuleminen on varoittava esimerkki.

Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos, 2021. 224 s.

Kirsti Tuokon Very Big Dress on nähtävissä Bela Biennial -näyttelyssä Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa 14.8. saakka.