maanantai 22. kesäkuuta 2020

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua


Kipeää tekeviä tunnustuksia – jotka oli tehtävä

Irlantilaisen Emilie Pinen rehellinen ja intiimi teos Tästä on vaikea puhua vie yksityisiin ja samalla universaaleihin kokemuksiin, jotka tuottavat häpeää ja tuskaa. Hän kirjoittaa itseään säästämättä asioista, joista on vaikea puhua, mutta joista ei saisi vaieta.

”… halu kirjoittaa tästä ei tunnu pelkästään vaaralliselta ja pelottavalta ja häpeälliseltä vaan myös välttämättömältä. Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. Kirjoitan tämän avatakseni hiljaisuuden portit, jotka pidin lukittuna hyvin monta vuotta.”

Emilie Pinen omakohtainen Tästä on vaikea puhua (Atena) valittiin Irlannissa Vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt laajalti huomiota maailmalla. 

Vaikka vanhoillinen Irlanti laahaa monessa tasa-arvoa ja naisten oikeuksia koskevissa asioissa muiden länsimaiden perässä, Pinen kokemukset ovat silti täysin samastuttavia, kuten Sunday Times kirjoittaa.

”En halua tehdä kompromisseja. En halua hävetä”, julisti jo hollantilainen feministi Anja Meulenbelt rohkeassa tunnustuskirjassaan Häpeän aika on ohi (Tammi, 1981). Hän oli 1970-luvun vaihteessa syntyneen uuden naisasialiikkeen kärkihahmoja.

Silti häpeän aika ei vieläkään ole ohi. Sen Emilie Pine todistaa vakuuttavasti kirjallaan, jossa hän kertoo menneisyydestään niin rehellisesti kuin mahdollista. Teos ei paisuttele eikä kerjää myötätuntoa vaan dokumentoi elävällä, aidolla kerronnallaan kirjailijan harhapolkuja lapsuudesta nykypäivään.

Tästä on vaikea puhua koostuu kuudesta toisiinsa limittyvästä esseestä. Niistä ensimmäinen, Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, vie lukijan Korfun sairaalan ”kuoleman osastolle”, jonne Emilien isä on alkoholisminsa vammauttamana ajautunut. Lojumaan sängyssä omissa ulosteissaan.

Ilman perhettä tänne kuolee”, toteaa yksi sairaalan harvoista hoitajista lakonisesti. Hänellä ei ole mahdollisuutta, aikaa eikä välineitä, auttaa tilanteessa. Tuskastuneena Emilie tunnustaa sisarelleen ajatelleensa jo pari vuotta sitten: ”Kuolisit vain pois” yritettyään turhaan estää isäänsä juomasta.

Silti rakkaus ja periksiantamattomuus kantavat. Emilie saa syömästä kieltäytyvän isänsä napostelemaan keitetyn kananmunan lupaamalla tälle kynän ja kirjoituspaperia. Nitojan ehtona on toinen muna. Isälle, joka on kirjallisuuden tutkija ja toimittaja, nämä välineet tuovat henkistä turvaa.

Emilie Pine on nykydraaman
apulaisprofessori University
College Dublinissa.
Kuva: Ruth Conolly
Kun isä myöhemmin kirjoittaa alkoholismistaan artikkelin Irish Timesiin, juttu ei Emilien mielestä ole totuudenmukainen. Hän päättää kertoa tapahtumista oman versionsa, kyseisen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta

Hän pelkää turhaan isänsä reaktiota, sillä luettuaan jutun tämä vastaa lyhyesti: ”Kaunista. Ja rohkeaa”.

Emilien vanhemmat erosivat, kun hän oli viisivuotias. Tosin tuohon aikaan Irlannin perustuslaki ei eroa vielä tunnustanut. Emilielle kävi kuten monelle avioerolapselle: hän joutui viestinviejäksi toisilleen puhumattomien vanhempiensa välille. Hän oppi myös pitämään asioita sisällään, mistä myöhemmin joutui kärsimään.

Esseessään Puhumisesta / puhumattomuudesta Emilie palaa lapsuuteensa. Se on tarina, ”jonka kertomista en ehkä koskaan lopeta, joka on ikuisesti tavoittamattomissani”. Kirjailijan avoin ja rehellinen yritys palata menneeseen vie mukanaan ja upottaa lukijan omiin muistoihin, kuten hyvä kirjallisuus väistämättä tekee.

Kolmikymppisenä Emilien kello alkaa tikittää: pitäisikö hankkia oma lapsi? Kipeistä kokemuksista kertova essee Vauvavuosista alkaa epäröinnillä: vaarantaako lapsi rauhan ja tilan lukea ja kirjoittaa? Mutta kun päätös puolison kanssa on tehty, Emilien valtaa pakkomielteinen halu tulla äidiksi.

Hänestä tulee ”nainen, joka tarkkailee maanisesti kohdunkaulansa limaa”. Seksistä tulee laskelmoitua, eikä se ole seksikästä. Parisuhdekin alkaa tässä rumbassa rakoilla. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä myös kertomuksessa Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista.

Kuukautisista ei juuri puhuta, ne ovat tabu. Terveyssidemainoksissa suojan imukykyä todistetaan kaatamalla siihen sinistä! nestettä. Näin nuori tyttö oppii heti ensimmäisestä vuodostaan lähtien salailemaan ja häpeämään kuukautisvertaan. Joissain kulttuureissa nainen on kuukautisten aikana ”likainen” ja kartettava.

Mutta Emilie Pine ei suostu vaikenemaan vaan vuodattaa häpeämättä vertaan valkealle arkille: ”Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Se on räikeää. Se on minun.”

Jaana Kaipiainen: Pitkän päivän ilta

Esseessään Jotakin minusta hän paljastaa asioita, joista edes hänen vanhempansa eivät olleet tietoisia. Emiliestä, dublinilaisesta pienestä koulukiusatusta lukutoukasta, kuoriutuu Lontoossa pitelemätön bilehile 15-vuotiaana. Hurja meno, josta kaikki hänen ystävänsä eivät selvinneet, jatkui muutaman vuoden.

Emilie kauppasi keskenkasvuista vartaloaan saadakseen huomiota, viinaa ja huumeita.
Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut panoissa mukana: ”Poistin itseni paikalta mantralla: Minä en ole täällä”. Hän oli onneton, yksinäinen ja kaipasi hellyyttä. Hän oli hukassa: ”Olisimme tarvinneet apua”.

Emilie tunsi itsensä arvottomaksi ja tarkasteli tekojaan ulkopuolisena kuin välimatkan päästä. Ja syytti itseään. Anoreksia oli hänen keinonsa kontrolloida ja rangaista itseään. Kun hän ei syönyt, hän tunsi olevansa puhdas ja vahva. Ruokavalio koostui enimmäkseen Mars-patukoista ja amfetamiinista.

Emiliellä ei ollut sanoja kertoa tilastaan kenellekään eikä kykyä pyytää apua. Mutta kun tuttuja alkaa menehtyä huumeisiin, hän havahtuu ja tajuaa, ettei näin voi jatkaa. Viimein entinen koulupinnari päätyy yliopistoon opiskelemaan ja Emilie Pine etenee nykydraaman apulaisprofessoriksi.

Aurora Reinhard: Marttyyri
(omakuva)
Esseessään Tämä ei tule kokeeseen hän kertoo haluavansa rohkaista oppilaitaan puhumaan heidän mieltään painavista asioista. Niistäkin, jotka eivät kuulu kurssiin, eivätkä tule tentteihin tai kokeisiin. Joista on vaikea puhua.

Emilie Pine on itse kantapään kautta oppinut, että vaikka avautuessaan pelkää epäonnistuvansa, tulevansa naurunalaiseksi ja hyljeksityksi, on silti yritettävä kertoa tunteistaan. Sillä todellista epäonnistumista on se, ettei edes yritä.

Hän kertoo raiskauksista, työnarkomaniastaan, hermoromahduksestaan ja masennuksestaan. Hän haastaa misogynian ja sisäistetyn seksismin. Hän ei suostu vaikenemaan henkilökohtaisimmistakaan kokemuksista. Tämä on lohdullista, sillä se todistaa, ettemme ole yksin ongelmiemme kanssa. Me voimme jakaa kokemuksiamme ja auttaa toisiamme.

Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.”

Häpeän aika on vihdoin ohi.

 Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
(Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.)  Atena. 2020. 207 s.

Jaana Kaipiaisen näyttely Rosebudin upouudessa kirjakaupassa (Mariankatu 21, Kruununhaka) 31.7. saakka.

Ateneumin näyttely Inspiraatio – klassikot ja nykytaide 20.9.2020 saakka havainnollistaa kiinnostavasti, miten nykytaiteilijat ovat inspiroituneet ikonisista teoksista. 
Yksi näyttelyn taiteilijoista on Aurora Reinhardhttps://ateneum.fi/nayttelyt/inspiration





sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Johanna Tanska, Juha Tanska: Lempeä linssi


Valokuvat askelina itsetuntemukseen

Johanna ja Juha Tanska johdattavat teoksellaan Lempeä linssi meditatiivisen valokuvauksen polulle. Sen varrella arki avautuu uutena ja rikkaana, ja kulkija tuntee hetken hipaisseensa elämän mysteeriä.

Olen oppimassa näkemään. En tiedä miksi, mutta kaikki tulee sisälle minuun syvemmin eikä pysähdy siihen mihin aikaisemmin. Minussa on sisäinen tila, jota en ole tuntenut.”
                                                                                                              Rainer Maria Rilke

Tätä runoilija Rilken mainitsemaa sisäistä tilaa Johanna ja Juha Tanska johdattavat tutkimaan kirjassaan Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon (Kirjapaja). Teos on ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka perehdyttää meditatiiviseen, kontemplatiiviseen valokuvaukseen. Se ei ole vain ulospäin vaan myös sisäänpäin katsomista.

Tekijät kehottavat rakastumaan arkeen, pysähtymään pienten havaintojen äärelle ja antamaan ihmetykselle sijaa. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin näin aukeaa näkymä omaan sisimpään, mieli avartuu, ja itsetuntemus kasvaa. Samalla ymmärrys, että olemme kaikki osa suurempaa kokonaisuutta, vahvistuu.

Valokuvaaminen on oiva apu pyrittäessä kohti hiljaista, intensiivistä läsnäoloa, lähelle katsomista. Tanskat opastavat kuvin ja sanoin luopumaan vakiintuneista ennakkokäsityksistä, millainen hyvän valokuvan pitäisi olla. Kirjan harjoituksia tehdessä alkaa pian katsella ympärilleen aivan uusin silmin.

Yksi valokuvataiteen suurimmista nimistä, tšekkiläinen Josef Sudek, löysi aiheensa läheltä. Hänen lempeä linssinsä tallensi arkisista kodin esineistä sommitellut asetelmat ja Prahan katunäkymät taianomaisiksi kuviksi.

Josef Sudek: The Magic Garden during a Summer Shower, 1959.

Ei uskoisi, että hänen monista valokuvistaan tunnettu salaperäinen puutarhansa oli todellisuudessa vain pieni maatilkku. Hänen valokuviensa lumovoima ja niistä henkivä rauha ovat kestäneet aikaa. Ne tekevät mielelle hyvää edelleen.

Valokuvaus on valolla piirtämistä. Tämän huomaa konkreettisesti, kun tarkkailee valon synnyttämiä varjokuvioita. Niiden hiljainen katselu ja kuvaaminen johtavat kuin huomaamatta levolliseen mielentilaan.

Kun mieli rauhoittuu, hyvää tekevä hiljaisuus antaa tilaa itsetutkiskelulle. Upeista mustavalkoisista, levollisuutta huokuvista kuvistaan tunnettu amerikkalainen valokuvaaja Ansel Adams on todennut: ”Kun sanat muuttuvat epäselviksi, keskityn valokuviin. Kun kuvatkaan eivät riitä, tyynnyn hiljaisuuteen”.

Ansel Adams: Siesta Lake, Yosemite National Park, 1918.

Kontemplatiivinen valokuvaus ei ole välineurheilua eikä kikkailua. Tavallinen digikamera tai älypuhelin riittävät harjoituskuvien ottamiseen. Meditatiivinen valokuvaus ei myöskään ole suorittamista eikä spektaakkelien pyydystämistä. Kuvia ei pidä metsästää, vaan niiden on annettava tulla omia aikojaan, löytää sinut itse.

Tanskat mainitsevat esimerkkinä klassisesta kontemplatiivisesta valokuvaajasta ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin. Hän oli intensiivisesti läsnä ajassa ja paikassa ottaessaan ikonisia ”ratkaisevan hetken” kuviaan.

Hänelle ”valokuvaaminen tarkoitti sitä, että kuvaaja tunnistaa ja havaitsee – samanaikaisesti ja sekunnin murto-osassa – sekä aiheen että ne visuaalisesti tiukasti sommitellut muodot, jotka antavat aiheelle sen merkityksen”.

Henri Cartier-Bresson: Sunday on the banks of the River Marne, 1938.

Jo filosofi Ludvig Wittgenstein totesi, että kieli luo todellisuutta ja piirtää näin maailmamme rajat. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Pahimmillaan kielen tuottama, ennakkokäsityksiin perustuva tulkinta seuraa havaintoa liian nopeasti. Silloin käsitys todellisuudesta jää puutteelliseksi.

Tanskat kehottavatkin kasvattamaan vähitellen sitä ajallista etäisyyttä, joka vallitsee havainnon ja tulkinnan välillä. Kontemplatiivisen valokuvauksen päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä ja omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella.

Kun emme heti ryntää sanallistamaan näkemäämme, todellisuuskuvamme laajenee ja saattaa jopa muuttaa muotoaan. Nykyrunous ja kokeellinen kaunokirjallisuus puskevat kirjallisuuden rajoja avarammiksi. Parhaimmillaan hyvä kirjallisuus toimii kuin kontemplatiivinen valokuvaus ja tavoittaa todellisuudesta asioita, joita muutoin emme olisi huomanneet.

Kevään leikkiviä varjoja kerrostalon pihalla Kruununhaassa.
Kuva: Hannele Salminen

Luomistyöhön uppoutunut taiteilija unohtaa itsensä syventyessään tehtäväänsä. Silloin menneen ja nykyhetken, ulkoisen ja sisäisen rajat tuntuvat ohenevan.  Kirjailija, psykiatri Joel Haahtela käsittelee aihetta kiehtovassa romaanissaan Adèlen kysymys:

Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Haahtelan kirjat ovat minulle niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat, ja joita lukiessa tuntee hetken hipaisseensa mysteeriä, ihmismielen käsityskyvylle tavoittamatonta todellisuutta, elämän syvää ydintä.

Lampaiden kasvatuksen ohella Johanna
toimii perheneuvojana ja Juha kirkko-
herrana. Kuva: Anna-Liisa Suntio

Kontemplatiiviseen valokuvaukseen johdattavan polkunsa päätteeksi Johanna ja Juha Tanska evästävät kulkijaa: 

Kun opettelet katsomaan arkista ja tuttua lempeän linssin läpi, niin todellisuus avautuu sinulle loputtomassa rikkaudessaan. Silloin alkaa myös matka kohti ydinminuutta ja sieltä paljastuvia salaisuuksia.

Johanna Tanska, Juha Tanska:
Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon. 
Kirjapaja. 2020. 211 s.


maanantai 18. toukokuuta 2020

Helena Sinervo: Tytön huone


Lähdön tunnelmaa

Helena Sinervon yhdenpäivänromaanissa Tytön huone tyttären lähtö maailmalle laukaisee äidissä tunnemyrskyn. Muistot hänen omista kokemuksistaan nousevat pinnalle, eivätkä ne kaikki ole kauniita.


Kuusikymppisen musiikinopettaja Saaran mielessä vellovat pakahduttavat tunteet ja pahat aavistukset hänen katsellessaan tyttärensä Sofian auki retkottavaa matkalaukkua.

 ”On epäämättömän mahdollista, ettei tyttö palaa enää ikinä sinne mistä lähti, että lähdön hetki merkitsee viimeistä halausta ja hajukontaktia.”

Helena Sinervon romaani Tytön huone (WSOY) alkaa ladatuissa tunnelmissa. Näennäisen lyhyestä aikajanastaan huolimatta teos sulkee syliinsä niin nykyhetken, menneen kuin ounastelut tulevasta. Vaikka Saara tietää, että ihmisen on uskallettava elää, hän ei mahda mitään alitajunnassaan kytevälle pelolle.

Sofia, 18 v, on toista maata. Häntä ei vähääkään huoleta lähtö opiskelemaan Montréaliin, Kanadaan. Päinvastoin. Hän haluaa vihdoin saada hajurakoa tytön huoneeseensa, seikkailla ja hankkia kokemuksia. Ero poikaystävästäkään ei rassaa, sillä tämä hapuilee uutta identiteettiä naisena.

Saaran minämuodossa kertomat muistot ja mietteet keskeyttävät aika ajoin kertojan tarinan. Tämä elävöittää tekstiä, ja meistä lukijoista tuntuu, kuin Saara näin uskoutuisi ja paljastaisi meille arimpia tuntojaan.

Sofian lähtö saa Saaran mielen syövereissä muhivat muistot kuplimaan pinnalle. Mutta tulevaisuuskin mietityttää: Mitä tehdä tyhjäksi jäävälle tytön huoneelle? Jättää se ennalleen odottamaan, ottaa omaan käyttöön ja muokata siitä opiskelukammio, treenihuone tai kenties meditaatiotila?


Nämä pohdinnat kätkevät sisälleen Saaran tunteman pelon vanhenemisesta ja merkityksellisyyden menetyksestä. Tyttären lennettyä pesästä elän yksin vain itseäni varten, hän murehtii. Siitä huolimatta, että some, elimellinen osa elämää, muuta väittää: Netin syövereissä voidaan jakaa niin iloja kuin suruja.

Kun Saara näin tekee, hänen vapautunut ystävättärensä vastaa voimauttavalla postauksella: Tästä alkaa VAPAUS! Saaraa se ei ilahduta, sillä hän ei halua ”älyvapaita ähkysutinoita joidenkin Tinder-leskien kanssa”. Hän kaipaa jotain syvällisempää ja kokonaisvaltaisempaa.

Auli Järvelä: Varjoja, öljy kankaalle, 2013.

Saara tuli yllättäen äidiksi nelikymppisenä. Hänen ei kuitenkaan tarvitse pelätä (toivoa?), isoäidiksi tuloa, mikäli Sofia pysyy kannassaan. Tytär ilmaisi mielipiteensä aiheesta selvästi Eduskuntatalon portailla mielenosoituksessa heiluttamassaan banderollissa: ”Lapsettomuus on tehokkain ekoteko”.

Sekä äiti että tytär ovat huolissaan planeetan tulevaisuudesta ja ekokatastrofista. Saara ei anna itselleen armoa vaan tuntee olevansa syyllinen, ”rypistyvä hiilijalanjälki”. Sen sijaan synteettistä biologiaa opiskelemaan lähtevän Sofian huimana unelmana kangastelee hanke ”imaista liiat hiilet ilmakehästä ja muuttaa ne proteiiniksi ruokapöytään”.

Rakastavassa ja valveutuneessa kodissa kasvanut Sofia on saanut matkaevääkseen itseluottamusta ja tietotaitoa. Saaralta ne puuttuivat, kun hän kolmisenkymmentä vuotta sitten lähti Eurooppaan reilaamaan. Tynnyrissä kasvanut, naiivi nuori nainen oli helppo saalis astellessaan aurinkoisena aamuna Luxembourgin puiston käytävillä.

Nuoren Saaran maailmankuvan mullistanut kokemus ei vuosien varrella ole päästänyt häntä pihdeistään vaan varjostaa edelleen hänen elämäänsä aikuisena. Ahdistavan tapausketjun taustamusiikkina hänen korvissaan soi Franz Schubertin Forelli, laulu häijysti hymyilevästä saalistajasta. 

Runoilija, prosaisti Helena Si-
 nervon teos Runoilijan talossa
voitti Finlandia-palkinnon 2004.
Kuva: Veikko Somerpuro
Helena Sinervo oli Saaran tavoin ammatiltaan pianonsoitonopettaja, ennen kuin kirjallisuus vei hänet mennessään. Niinpä ei olekaan ihme, että klassinen musiikki säestää Saaran tarinaa. Hän kokee, että ”musiikki on hoivannut minua, puhdistanut ja kannatellut, huojentanut oloa, antanut merkityksen”.

Äidin ja tyttären välisiä suhteita on yhtä monta kuin äitejä ja tyttäriä. Saaralla ja Sofialla tuntuu menevän hyvin. Sen voi päätellä heidän sanailustaan, joka kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. Moni äiti varmaan tunnistaa itsensä Saarassa ja hänen huolissaan.

Marjaana Virran suunnittelema Tytön huoneen kansi peilaa oivaltavasti kirjan sisältöä. Kannen kellon viisarit osoittavat viittä yli kuutta, mikä merkitsee, että Sofian laiva on irronnut laiturista. Katsellessaan laivan häipymistä horisonttiin Saara tajuaa, että hänen on vihdoin päästettävä irti menneestä ja alettava itsekin elää.

Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY. 2020.250 s.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Rachel Cusk: Kunnia


Negatiivista realismia

Rachel Cuskin Kunnia-romaanissa ketään ei seppelöidä. Hänen trilogiansa päättävässä teoksessa minäkertojan satunnaisesti kohtaamat ihmiset sen sijaan pohtivat epäonnistumistensa syitä ja seurauksia.

”- - minun henkilöni saattoivat antautua pitkällisiin ja avoimiin itsetutkiskeluihin yhden yksinkertaisen kysymyksen johdattamina - -”

Tämä on yksinkertaistettuna Englannissa asuvan maineikkaan kirjailijan Rachel Cuskin Kunnian (S&S) ”juoni”. Teos päättää Faye-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan, jonka edelliset osat Ääriviivat (2018) ja Siirtymä (2019) kuvasivat kirjailijaa muistuttavan Faye-nimisen minäkertojan elämää.

Luin Kunnian aivan puhtaalta pöydältä. En ole perehtynyt hänen aiempaan, mittavaan tuotantoonsa enkä elämänvaiheisiinsa. Kenties olisi pitänyt, sillä itsellisenä teoksena trilogian viimeinen osa jättää hämmentyneen olon.

Romaanista on riisuttu paitsi juoni ja dialogit myös elävät henkilöhahmot. Cuskin ihmiset lihallistuvat ainoastaan monologeissaan, joissa he kuvaavat elämänsä ratkaisevia tapahtumia. Silti tuntuu, että kulisseissa kuiskaa Cusk itse, sillä niin samalla äänellä hän tarinansa kertoo.

Cusk vihjaa tähän itsekin romaaninsa alkuperäisellä nimellä Kudos. Kreikasta peräisin oleva termi tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa ”palkinnot”, selventää nuori mies, joka opastaa Fayea kirjafestivaalien juhliin. ”- - alkuperäisessä muodossaan se viittasi sellaisiin laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen.”

Vaikka Faye onkin romaanin minäkertoja, hän ei kerro itsestään juuri mitään vaan pysyttelee muiden kertomusten taustalla. Hänen nimensäkin paljastuu lukijalle vasta kun hänen poikansa käyttää sitä kerran aivan kirjan lopussa.

Sen sijaan Faye itse tekee pikkutarkkoja huomioita tapaamistaan ihmisistä, niin tutuista kuin tuntemattomistakin. Havainnot eivät imartele kohdettaan: ”Hänen silmänsä olivat punareunaiset, niiden valkuaiset kellersivät, ja pään hierominen oli saanut siististi leikatun tukan törröttämään pystyssä.”

Rachel Cuskin romaanit ovat
herättäneet vilkasta keskustelua.
Kuva: Siemon Scamell-Katz
Fayen kaksi vierailua kirjallisuusfestivaaleilla jossain päin Etelä-Eurooppaa sitovat Kunnian episodeja löyhästi yhteen. Hänen kyynisen kustantajansa kommentit niistä ensimmäisessä kuvaavat herkullisesti kirjallisen maailman tämän hetken realiteetteja ja banaliteetteja.

Kustantaja tunnustaa, että heidän kustantamonsa suurimmaksi menestykseksi – ja pelastukseksi – osoittautuivat sudokut. Kirjailijoissa niiden kustantaminen tosin herätti närää. ”Mutta paheksunta kyllä hiipui nopeasti, kun vähemmän suositut kirjailijat tajusivat, että sudokujen avulla heidänkin töitään pystyttiin taas julkaisemaan.”

Cusk on ujuttanut henkilöidensä välityksellä Kunniaan monia kiinnostavia näkökulmia ja kysymyksiä. Onko kirjallisuuden käsite roviolla? Poltammeko historiallista aikaa trivialisoimalla esimerkiksi Jane Austenin tuotantoa muokkaamalla siitä itsehoitokirjoja ja tosi-tv-ohjelmia?

Kirjallisuuden ohella Kunnian toisena punaisena lankana luikertelee perhedynamiikan pohdiskelu, lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet sekä hajoavat avioliitot. Henkilöiden itsetutkiskelut: miten minulle näin kävi? ovat oivaltavia ja psykologisesti uskottavia.

Olosuhteiden pakosta vielä naimisissa oleva haastattelija kertoo Fayelle, miten hänen omat avio-ongelmansa tuntuivat haihtuvan ilmaan, kun hän kuuli sisarensa unelma-avioliiton kulissien romahtamisesta: ”Aivan kuin kaikki, mitä olimme kadehtineet toisessa avioliitossa, olisi laskettu irti ja suotu meille.”

Kirsti Tuokko: Gör om mig,
öljy pleksille, 2019.
Ex-aviomiehestään kenelläkään ei ole hyvää sanottavaa, päinvastoin. Näin yksi Fayen kääntäjistä, Felícia, kuvaa eksäänsä:

 ”- - tällä tavalla Stefano viimein pääsee kostamaan minulle, siis myrkyttämällä lapseni mielen minua vastaan, iskostamalla lapseen oman ylimielisen luonteensa".

Niin säätila kuin lähiympäristökin myötäilevät mielenmaisemien ankeutta: ”Päivä oli harmaa ja tuulinen, ja taivas oli matalalla, ja kun jossain välillä pilkahti jotain inhimillistä, sekin näytti apealta ja ahdistuneelta: ravintoloiden ja kauppojen markiisit lepattivat, roskat pyörivät pitkin jalkakäytäviä - - .”

Cusk yksinkertaisesti vain raportoi täsmällisellä, mutta sävyttömällä kielellään ihmistensä itsetutkiskeluja ja mielipiteitä. Iloa, lämpöä ja huumoria hänen paletistaan ei löydy. Niinpä Kunniaa voisi kutsua negatiiviseksi realismiksi.

Pyrkiikö Cusk näin kohti rehellisyyttä ja totuutta? Säälimättömyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin rehellisyys. Eräs haastattelija kertoo Fayalle huomanneensa, että ”- - äärimmäisen negatiiviset teokset – esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjat – veivät auttamatta umpikujaan”.

Kunnian henkilöt herättävät monologeillaan monia kiinnostavia näkökulmia ja keskustelunaiheita niin kirjallisuudesta kuin ihmissuhteistakin. Kunnian raadollinen loppukohtaus vetää romaanin langanpäät yhteen ja kruunaa sen satiirisen nimen.

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suom. Kaisa Kattelus. S&S. 2020. 203 s.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa


Seppo Fräntin intohimo

Kun museot ovat suljettuina taiteesta voi nauttia uppoutumalla taidekirjaan Hullu rakkaus, joka esittelee Seppo Fräntin Kiasmalle lahjoittamaa kokoelmaa. Asiantuntijoiden artikkelit luovat samalla kiinnostavan kuvan keräilijästä, jolle elämä ja taide ovat erottamattomia.

Pidän sellaisista teoksista, joissa näkyy eläminen.”


Kirjan kannessa komeilee Jussi Gomanin
maalaus Seppo Fränti katselee kaukaista
tähteä Baconin huoneessa (2019).
Taiteenkeräilijä Seppo Fräntin neljänkymmenen vuoden aikana hankkimat teokset alkoivat vähitellen täyttää hänen asuntoaan lattiasta kattoon. Läjissä ja pinoissa toisiaan tuuppivien teosten, joita keräilijä kutsuu lapsikseen, oli aika lähteä maailmalle.

Uusi koti niille löytyi Kiasmasta. Sen nykytaidekokoelma sai jouluna 2017 hienon lisän, kun Fränti lahjoitti museolle noin 650 teostaan 90 taiteilijalta. 

Lahjoituskokoelmaa esittelevän näyttelyn, Hullu rakkaus, oli määrä avautua yleisölle 27.3.2020 Kiasmassa. Toisin kuitenkin kävi, kun museoiden ovet jouduttiin sulkemaan koronaviruksen vuoksi. 

Näyttelyn avautumista odotellessa Saara Hacklinin ja Kati Kivisen toimittama, runsaasti kuvitettu kolmikielinen teos Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa (Parvs) tarjoaa herkullisia makupaloja ja kiinnostavaa taustatietoa kokoelmasta ja sen keräilijästä.

Museonjohtaja Leevi Haapala haastattelee Seppo Fräntiä artikkelissaan Jälkilöylyissä – taidekokoelma keräilijän silmin. Kysymykseen ”mikä teki sinusta keräilijän?”, Fränti vastaa keräilleensä jo lapsena niin tulitikkuaskien kansia kuin variksenmuniakin. Vaatimattomissa oloissa ”kaikesta, vaikkapa tyhjistä limsapulloista, piti tehdä rahaa, jotta sai jotain itselleen”.

Keräilijä ei pääse karvoistaan, Seppo
 Fränti hankkii edelleen taidetta.
Kuva: Pirje Mykkänen
Nurmosta, Pohjanmaalta, Ateneumiin opiskelemaan päässyt nuori mies tutustui tuttaviensa välityksellä 1970-luvulla keräilijään, lääkäri Juhani Kirpilään. Hänestä tuli noviisille oppi-isä paitsi taidekeräilyssä myös sijoittamisessa.

Lastenlinnassa askarteluohjaajana työskennellyt Fränti alkoi säästöjensä tuotoilla vähitellen ostaa taidetta. Muttei koskaan sijoitusmielessä, sillä hän hankki vain teoksia, jotka koskettivat häntä henkilökohtaisesti ja joiden seurassa hän viihtyi. Hänen suhteensa teoksiin oli intiimi ja läheinen.

Fräntin kokoelman taiteilijoita voisi luonnehtia ”elävien taiteilijoiden seuraksi”, sillä yli puolet hänen teostensa taiteilijoista on syntynyt 70–80-luvuilla. Keräilijää kiinnostaa heidän teoksissaan, ”miten ne heijastavat nykyisyyttä ja sitä, mitä itse haluan niistä kokea. Miten sen nyt sanoisin… Tunnereaktion. ”

Useimmista kokoelman taiteilijoista on vuosien mittaan tullut Fräntin ystäviä. Joskus mesenaatin apu on osoittautunut peräti välttämättömäksi: ”Olen monesti hankkinut teoksia ennen kuin ne ovat olleet valmiita, koska muuten taiteilija ei olisi saanut valmiiksi näyttelyä.” Taide ja elämä kietoutuvat toisiinsa ihan konkreettisesti.

Seppo Fräntin piirustus Jololta (2000)
Näin kävi myös silloin, kun terroristiryhmä kaappasi Fräntin sukellusretkellä panttivangiksi Jolon saarelle Filippiineille. Rankan, 140 päivää kestäneen vankeuden aikana yksi selviytymiskeino hänelle oli piirtäminen. Teoksia syntyi tuolloin kaikkiaan yli 300. ”Niissä töissä näkyy se raivo, tuska ja pelko.”

Kokemuksen jälkeen Fräntin keräämiin teoksiin tuli enemmän syvyyttä, ja niiden aiheissa alkoi näkyä kuolemaa ja pelkoa. Hänen taidekokoelmaansa esittelevä näyttely Lapinlahden Lähteessä keväällä 2016 sai nimekseen Haava vakavan ruhjeen mukaan, joka oli koitua hänen kohtalokseen Jololla.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen tarkastelevat lahjoituskokoelmaa kuraattorin silmin artikkelissaan Intohimoinen keräilijä kohtaa museon. Hullu rakkaus -näyttelyä suunnitellessaan he joutuivat pohtimaan, miten kokoelma muuttuu, kun se esitetään kodin sijaan museosaleissa, katoaako silloin keräilijän kädenjälki?


Kiasman näyttelyyn kuraattorit ovat valinneet kokoelmasta parisataa teosta:

 ”Vaikka emme ole luoneet rekonstruktiota keräilijän taiteen täyttämästä asunnosta, olemme teosvalinnoilla ja rinnastuksilla pyrkineet tuomaan esille keräilijän otetta, Seppo Fräntin intohimoa keräämäänsä taidetta kohtaan”, kuraattorit vakuuttavat.

Taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen luonnostelee Seppo Fräntin keräilijäluonnetta ja tarkastelee hänen kokoelmansa historiaa artikkelissaan Muumipeikkomainen riemu ja Seppo Fräntin taidekokoelma. Nimensä juttu sai Fräntin lausahduksesta:

Ihanaa, saa olla kuin Muumipeikko ja pyöriä täällä, keskellä muumipeikkomaista tunnelmaa ja nauttia siitä. Rakastan olla tämän kaiken ympäröimänä. Voin välillä kirkuakin kuin Pikku Myy, jos siltä tuntuu.”

Tämä kuvaa hyvin keräilijän henkilökohtaista, intiimiä suhdetta teoksiinsa. Kuten Tihinen kirjoittaa, monipuolisen kokoelman tarkoitus ei ole olla kattava esitys Suomen lähihistorian taiteesta vaan pikemminkin elämyksellinen tulkinta nykytaiteen ilmiöistä.

Fränti ei ole kerännyt mitään tiettyä taidesuuntaa. Hänen kokoelmassaan viihtyvät sulassa sovussa Henry Vuorila-Stenbergin ja Janne Räisäsen kaltaisten taiteilijoiden vahvoin värein maalatut ekspressionistiset teokset Kalle Leinon, Erik Creutzigerin ja Reima Nevalaisen unenomaisten herkkien teosten seurassa.

Elina Merenmies: Viivat, 2010
muste käsintehdylle paperille.
Abstraktin ja esittävän rajakin on kokoelman teoksissa usein häilyvä. Näin on laita esimerkiksi Elina Merenmiehen teoksessa Viivat

Ehkä eri tyylisuuntia edustavat teokset kokoelmassa ovat eräänlaisia siveltimenjälkiä omakuvassa, jota Seppo Fränti kokoelmallaan hahmottelee. Filosofi Jean Baudrillard onkin huomauttanut, että keräilijä kerää itseään.

Taidehistorioitsija Riikka Stewen tarkastelee kokoelman moniäänisyyttä artikkelissaan Aaveita, mustia neliöitä, vaahtokarkkeja, vauvamiehiä: Tunteita ja tuntuja Fräntin kokoelmassa

Hänelle kokoelma näyttäytyy ”tunteiden ja kokemusten ensyklopedisena arkistona”, mahdollisuuksien labyrinttina, jota voi ”katsoa lukemattomilla eri tavoilla ja siitä voi rakentaa äärettömän monia tarinoita ja kertomuksia”.

Asiantuntijoiden artikkelit teoksessa avaavat Seppo Fräntin kokoelmaa monesta, jatkopohdiskeluihin innostavasta näkökulmasta. Mutta vaikka teoskuvat tarjoavatkin uteliaisuutta herättävää esimakua näyttelystä, vielä puuttuu se tärkein: katsojan henkilökohtainen kokemus, jonka kiertely näyttelyssä ja teosten ääreen pysähtyminen tarjoavat.

 Henry Vuorila-Stenberg: Maalaus, 1995. Yksityiskohta

Marcel Duchampin mielestä katsoja tekee 50 prosenttia teoksesta. Jos se on totta, Seppo Fräntin lapset odottavat malttamattomina meitä katsojia Kiasmassa tullakseen viimein kokonaisiksi.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen (toim.):
Hullu rakkaus Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Parvs. 176 s.
Teos on suomen-, ruotsin-, ja englanninkielinen. Sitä on toistaiseksi saatavissa verkkokaupasta ja kunhan Kiasma avautuu sen museokaupasta.
Näyttelyn alkuperäinen aikataulu: 27.3.2020–10.1.2021

torstai 23. huhtikuuta 2020

Philip Teir: Neitsytpolku


Rakkaudesta, rehellisesti

Philip Teir astelee Henrik Tikkasen ja Karl Ove Knausgårdin jalanjäljissä autofiktiivisessä romaanissaan Neitsytpolku. Ero ja uusperheen perustaminen eivät suju kivutta. Rakkauskin haukkoo välillä henkeään.

Minullahan on asiat mukavasti, ei ole valittamista, ei minulla ole mitään syytä rakastua.”


Niin kuitenkin käy kirjailija, toimittaja Philip Teirin uudessa, hänen omaan elämäänsä perustuvassa romaanissa Neitsytpolku (Otava). Kun hänen alter egonsa Richard tapaa Paulan kustantamon hälisevissä joulujuhlissa, se on menoa. Sitä Teir kirjassaan aidosti kuvaa.

Richard elää tuolloin sopuisassa avioliitossa Sonjansa kanssa, eivätkä syrjähypyt kuulu kuvioon. Heillä on kaksi lasta: murrosiän kynnyksellä kipuileva William ja jalkapalloa harrastava Nelly. 

Vaikka Richard viihtyy työssään lehden kulttuuriosaston pomona, hän haaveilee kirjailijuudesta ja vapaammista maisemista – joka suhteessa.

Mielikuva juhlissa tavatusta, kustantajana työskentelevästä Paulasta ei jätä Richardia rauhaan. Nykyajan Amorin jousta jännittävät Facebook ja älypuhelin. Niiden nuolina toimivat viestit alkavat viuhua Paulan ja Richardin välillä.

Teir kirjoittaa niin mutkattomasti ja kouriintuntuvasti, että tuntuu kuin olisin itsekin mukana tapahtumien pyörteissä. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että hänen kuvaamansa tilanteet ovat monille meistä liiankin tuttuja.

Jaana Nikulan suomennos soljuu luontevasti, ja paljolti keskusteluihin perustuvan tekstin puhekieli kuulostaa aidolta. Suora kerronta, ilman vuorosanaviivoja, sujuvoittaa menoa entisestään.

Anniina Vainionpään linopiirros
Temppeli.
Paulasta kehkeytyy vähitellen, kuin huomaamatta, perheen varjojäsen. Richard tekstaa hänelle jopa tietoja Nellyn otteluissa tekemistä maaleista. Siitä huolimatta, ettei Paula ole tyttöä edes nähnyt. Richardin ja Paulan yhteydenpito on päivittäistä.

Kunnes koittaa perheen yhteinen kesäloma mökillä Richardin vanhempien lähettyvillä. Kesä Sonjan kanssa menee hyvin, erittäin hyvin. Kolmannen lapsen mahdollisuudestakin keskustellaan.

Kustantamon syysjuhlat sisäpihalla saavat viisarin jälleen heilahtamaan toiseen suuntaan. Richardin ja Paulan yhteiset illat viinilasillisten äärellä ja viattomat aamukahvit Paulan asunnossa Neitsytpolulla ovat jo arkipäivää. Seksiä he eivät harrasta, sillä se toisi liikaa vastuuta, johon kumpikaan ei ole vielä valmis. Tilanne saa Paulan puuskahtamaan:

Tämä on maailman tylsin pettämisjuttu. Omituista, että me vain juttelemme tuntikausia, kun ajattelee miten huono omatunto meillä on.”

Neitsytpolku on mainio lukupiiriromaani, sillä se herättää niin monia kysymyksiä ja keskustelunaiheita. Miksei voisi rakastaa kahta samaan aikaan? tuskailee Richard. Olisiko ero edes taloudellisesti mahdollista? Miten Sonja tulisi toimeen? Entä miten lapset kokisivat vuoroviikkoasumisen? Teos houkuttaa myös pohtimaan, mitä itse tuossa tilanteessa tekisin?

Neitsypolku -romaani, jota Richard työstää, ei edisty. Hänen mielessään pyörii vain kysymys: mitä pitäisi tehdä? Hän soutaa ja huopaa sekä valehtelee Sonjalle, ettei ole ketään toista ja viestii Paulalle: ”En voi hajottaa perhettäni”.

Philip Teir on Helsinki Litin ohjel-
majohtaja. Kuva: Helen Korpak
Kun esirippu nousee kirjan toisen osan alussa, ero on jo tosiasia. Kuten Paula aivan oikein ennusti, hänestä on tullut ”se nainen” ainakin Richardin omistus- ja määräilynhaluisen äidin mielestä. Pahan äitipuolen viittaakin sovitellaan hänen harteilleen, kun taistelu uusperheen kotirintamalla alkaa.

Paulan mielestä jokaisen, myös bonuslasten, olisi osallistuttava kotitöihin, sillä aina ei voi olla pizzaperjantai. Teir kuvaa herkullisen kouriintuntuvasti, miten leikkuulaudalle lojumaan unohtunut tomaatinsiivu sytyttää pariskunnan välille leiskuvan riidan, joka johtaa halpamaisiin henkilökohtaisiin solvauksiin.

Richardista alkaa tuntua, etteivät hänen voimavaransa enää riitä jatkuvaan säätämiseen, jonka uusi elämä on tuonut tullessaan.

 ”He olivat asuneet yhdessä vasta pari kuukautta, heidän olisi pitänyt elää vielä onnenhuumassa, mutta sen sijaan he olivat uupuneita ja epätoivoisia.”

Tämän kaiken Richard paljastaa tekeillä olevassa käsikirjoituksessaan. Luettuaan siitä muutamia katkelmia Paula loukkaantuu, koska Rikhard ei ole kirjoittanut enempää heidän rakkaudestaan. Tähän Richard oikeutetusti toteaa, ettei yksikään kirjailija ole vielä onnistunut kirjoittamaan kokonaista romaania onnellisesta rakkaudesta.

Neitsytpolun pohjavireenä soljuu kuitenkin – karikoista huolimatta – Paulan ja Richardin välinen lämmin rakkaus, jonka lukija aistii.  Se selittämätön voima, joka kärsivällisesti odottaa, että myrsky jälleen tyyntyy.

Maisema Kaivopuistosta. Kuva: Hannele Salminen

Muuton yhteydessä Richard on löytänyt vanhan vihkisormuksensa, eikä tiedä, mitä merkityksensä menettäneelle metallinkappaleelle pitäisi tehdä. ”Hän ajatteli, että sen voisi ehkä säästää lapsille, jompikumpi heistä voisi jonain päivänä käyttää sitä, jos menisi naimisiin.” Tähän tekee mieli lisätä: Mutta ennen kuin astut alttarille, lue Neitsytpolku.

Neitsytpolku (Jungfrustigen, suom. Jaana Nikula). Otava, 2020. 221 s.

Anniina Vainionpään teoksia nähtävillä Galleria Dueton sivuilla.