sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Taide vie ruutupaperilta kanalaan


 Taide on minun matkani – Martti Airion taidekokoelma, Kymmenen polkua kokoelmaan sekä Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta, esittelevät taidetta 1500-luvulta nykytaiteen viimeisimpiin saavutuksiin.


Parvs-kustantamon perusteelliset, runsaasti kuvitetut taidekirjat ovat mainio lisä yhä vähälukuisemmaksi harvenevaan alan kirjallisuuteen. 

Nyt ilmestyneet kolme teosta ja niihin liittyvät näyttelyt tarjoavat oivallisen näköalapaikan tarkastella taiteen kehitystä, sen merkitystä, filosofiaa ja tulevaisuutta.

Taide on minun matkani esittelee kattavasti Martti Airion (1890 –1973) taide- ja antiikkikokoelman, joka on nykyään esillä Mikkelin taidemuseossa. Teos piirtää samalla muotokuvan taiteen ystävästä, jonka hiljalleen alkanut harrastus 1920- luvulla johti lopulta lähes 50 vuoden pituiseen matkaan taiteen asiantuntijana ja keräilijänä.

Hänen ensimmäinen hankintansa oli Fanny Churbergin maalaus Vanha koivu (1874). Pieni, öljyllä pahville maalattu intensiivinen teos kuvaa elämän ja kuoleman vuoropuhelua, jonkin uuden alkua. Maalaus osoittaa, miten taiteilijat alkoivat noihin aikoihin vapautua kansallisromanttisista teemoista kohti persoonallisempaa ilmaisua.

Fanny Churberg: Vanha koivu (1874, osa)
Airion kokoelmassa keskeisiä ovat Septem-ryhmän ja Marraskuun ryhmän taiteilijat kuten Magnus Enckell, A.W. Finch ja Alvar Cawén. Muidenkin Suomen huipputaiteilijoiden teoksia alkoi vuosikymmenten varrella ilmestyä hänen Korkeavuorenkadun asuntonsa seinille Eero Järnefeltistä ja Helene Schjerfbeckistä Tapani Raittilaan ja Inari Krohniin.

 Airio ei ollut varakas, hän säästi opettajan palkastaan voidakseen hankkia taidetta. Rahat eivät riittäneet matkoihin, mutta se ei haitannut, sillä jokainen uusi taidehankinta oli hänen matkansa. Niinpä Pariisi, Capri, Ravenna, Bretagne ja Rooma muiden muassa matkasivat teoksiin taltioituina hänen luokseen.

Airion jäämistöstä löytyneelle ruutupaperinpalalle on listattu yhdeksän kohtaa, miksi kerätä taidetta ja millaista taidetta tulisi kerätä. Kohdat 7 ja 6 vastaavat kysymyksiin ja kiteyttävät samalla taiteenrakastajan ja -keräilijän filosofian. Kohta 7: ”Kodissa silmä lepää, taideteos antaa vaihtelua ajatuksille” ja kohta 6: ”Taiteilijan täytyy sanoa ja antaa jotakin töissään.”


Astetta isomman kokoluokan taidekeräilyyn johdattaa muhkea Kymmenen polkua kokoelmaan. Se esittelee helmiä – kultakauden klassikoita ja nykytaidetta – Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmasta.

Se sai alkunsa jo 1880-luvulla Mäntän paperitehtaan johtajan, kauppaneuvos Gustaf Adolf Serlachiuksen kiinnostuksesta taiteeseen. 

Hänen veljenpoikansa Gösta Serlachius (1878–1942) jatkoi kokoelman kerryttämistä intohimoisesti. Nykyään se sisältää tuhansia taideteoksia eurooppalaisesta 1500-luvun taiteesta ajankohtaiseen nykytaiteeseen kotimaasta ja maailmalta.


Miten esitellä näin monenlaisia teoksia mielekkäällä tavalla? Kirjan toimittaja, kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie on ratkaissut ongelman luomalla kymmenen polkua kokoelmaan. Niitä seuraten lukijalle tarjotaan kiehtova kattaus tiettyihin teemoihin keskittyviä teoksia eri vuosikymmeniltä.

Albert Edelfelt Tyttö ja kissa (1881), osa

Polut johdattavat Viattomuuden ajasta Nautintojen ja kiusausten kautta Perhepiiriin. Siellä tapaamme Albert Edelfeltin herkän Tytön ja kissan (1881). Ajat eivät ole kissan suosiota vähentäneet, päinvastoin, monessa perhepiirissä se on itsestään selvä perheenjäsen.

Toisenlaiseen perhepiiriin törmäämme Ville Lenkkerin valokuvateoksessa Veljeys, 2013–2014. Se vie Mänttään, taantuvaan teollisuuskaupunkiin, josta viime vuosina on kehkeytynyt elävä kulttuuri- ja taidekaupunki. Tämä ei kuitenkaan tunnu koskettavan rauhallista pöytäseuruetta, jonka elämä soljuu tuttua rataa.

Ville Lenkkeri: Veljeys, (2013–2014), osa


Pysyttelemme edelleen Mäntässä, mutta nyt siirrymme kanalan puolelle. Sinne johdattaa Timo Valjakan toimittama teos Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta. Maailmankuulun belgialaisen Koen Vanmechelenin monipuoliseen tuotantoon kuuluu maalauksia, veistoksia ja videoita sekä bioinstallaaioita ja yhteiskunnallisia projekteja.

Teoksillaan hän luo visioita tulevaisuudesta, jossa ihmiset ja muut lajit elävät tasapainossa. Luonto ei enää olisi meille pelkää resurssia, jonka maksimaalinen hyödyntäminen olisi toimintamme tärkein päämäärä.

Kyse on ajasta. ”Kello käy. On tajuttava, että tulevaisuutemme on riippuvainen kyvystämme jakaa ja luoda yhteyksiä”, hän toteaa kirjassa.

 Itse hän on konkreettisesti toteuttanut ajatuksiaan edistämällä taloudellisesti ja ekologisesti kestävää karjanhoitoa erilaisissa paikallisyhteisöissä eri puolilla maailmaa.

Keskeistä Vanmechelenin ajattelussa on monimuotoisuus niin luonnossa kuin kulttuurissa. Kana on surullinen esimerkki, miten ihminen on jalostanut sitä vain tuotantoa silmälläpitäen. Vanmechelenin Cosmopolitan Chicken Project sen sijaan pyrkii eri kanarotuja risteyttämällä kestävämpiin ja terveempiin sukupolviin. ”Mechelse-maatiaiskanojen” voi nähdä tepastelevan osana näyttelyä Mäntässä.

 Vanmechelen laajentaa taiteilijuuden käsitettä työskentelemällä taiteen, luonnon ja tieteen leikkauspisteessä, tuomalla taiteen aikamme keskeisten kysymysten äärelle. Hän pyrkii kohti maailmaa, jossa elämä olisi mielekästä tulevaisuudessakin.

Koen Vanmechelen työskentelemässä studiossaan.

Ympyrä sulkeutuu, Vanmechelen toteuttaa juuri sitä, mitä Airion ruutupaperilappusessa toivottiin: ”Taiteilijan täytyy sanoa ja antaa jotakin töissään.”  
                                                                                                                                                    
Paula Hyvönen (toim.): Taide on minun matkani – Martti Airion taidekokoelma
Kustannusosakeyhtiö Parvs.  2018. 224 s. Mikkelin taidemuseo

Ja sitten Mänttään, siellä on paljon katsottavaa ja koettavaa:

Tarja Talvitie (toim.): Kymmenen polkua kokoelmaan
Parvs. 2018. 272 s. Serlachius-museot
Timo Valjakka (toim.): Koen Vanmechelen – Kyse on ajasta
Parvs. 2018. 137 s. Näyttely Kyse on ajasta Serlachius-museo Göstassa 16.9. saakka.

Mäntän XXIII Kuvataideviikkojen kuraattori Veikko Halmetoja lupaa Kartasto-näyttelyn kävijöille ”kokemuksia ja ajateltavaa, kauneutta ja rumuutta sekä teoksia, jotka jättävät muistijäljen”. Kartasto Pekilossa 31.8. saakka.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Havaintoja eräästä avioliitosta

Jenny Offillin omaperäinen rakkausromaani Syvien pohdintojen jaosto nostaa genren uusiin sfääreihin. Tätä kirjaa ei hevillä laske käsistään eiväkä sen syvät pohdinnat kerralla tyhjene.


Vuonna 2014 kymmenet yhdysvaltalaislehdet – New York Times mukaan luettuna – nostivat Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus) vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Siitä tuli myös kirjailijan kansainvälinen läpimurto. Eikä ihme, sillä niin virkistävän raikas, viisas ja hauska se on vakavasta aiheestaan huolimatta.

Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä.” Tässä vaiheessa Syvien pohdintojen jaoston nuori naispäähenkilö on päättänyt jättää vaimoutumisen muille ja ruveta ”taidehirviöksi”. Omistautua vain taiteelle.

Kuvioon mahtuu toki erilaisia poikaystäviä reppureissuilla eri puolilla maailmaa.  Erot olivat tuolloin vielä suht helppoja. Tämä tapahtui helteen piinaamassa New Orleansissa: ”Olimme kumpikin yksin unessa, joksi kaupunki oli muuttunut, ja minua pelotti sanoa mitään tai edes koskettaa hänen kättään.”

Minäkertoja etenee faktantarkistajaksi tiedelehden ”Hauskoja faktoja” -palstalle. Ja monenlaisia faktoja Jenny Offillkin sirottelee romaaninsa kappaleiden lomaan. Ne kommentoivat, vahvistavat tai hämmentävät palasista koostuvan kirjan tarinaa.

Jenny Offill opettaa kirjoittamista
Columbian yliopistossa New
Yorkissa. Kuva: Emily Tobey
Offill rakentaa romaaniaan aivan uudella tavalla, ilmavasti, antaa sille tilaa hengittää. Tarina rakentuu kuin itsestään erilaisista osista. Sirpaleista syntyy tunnistettava, aito ja tosi kuva teemasta ”Kunnes kuolema meidät erottaa”.

Amor ei tarkista, onko joku vihkiytynyt taidehirviöksi, kun se ampuu nuolensa. Tyyppi, joka nauhoittaa kaupungin äänimaisemia radioon, vie minäkertojalta jalat alta. ”Eräänä yönä laitoit pyörimään äänitteen, jonka olit tehnyt minulle: sellaisen, jossa jäätelöauton melodiaan lomittui Coney Islandin lokkien kirkunaa ja maailmanpyörän kirskuntaa.”

Pariskunta alkaa lähetellä toisilleen kirjeitä, joihin palautusosoitteeksi on merkitty leikkisästi ”Syvien pohdintojen jaosto”. Se on menoa.

Nuoruuden intiimiä leikkiä ja rakkauden huumaa ei kuitenkaan kestä kauan. Ne lorahtavat viemäriin vauvaperheen kakkapyykin myötä. Minäkertojasta, faktantarkistajasta ja kirjailijasta, muovautuu tässä vaiheessa romaania kuin huomaamatta ”vaimo”. Hänen päivänsä rakentuvat puuduttavista rutiineista, joihin taidehirviöllä ei ole mitään asiaa.

Vauva tuijottaa vaimoa tummin silmin, huutaa tauotta päivin öin, käy sotaa maailmaa vastaan. Silti hän on rakas: ”Mutta vauvan hiusten tuoksu. Se miten hän puristi kätensä sormeni ympärille.” Vauva kasvaa romaanin myötä kiinnostavaksi henkilöksi ja kommentaattoriksi.

Pitikö näin väistämättä käydä:
Onko hän pidempi?
Hoikempi?
Hiljaisempi?
Helpompi, mies sanoo.”  

Vaimo ja mies astuvat sisään Loukattujen tunteiden pikku teatteriin. Se on piinaaville kysymyksille omistettu paikka.

Maisa Majakan Crying girl
Seuraa syyllisten etsintää ja kyyneleitä. Vaimon terapeutti ennustaa pitkää ja vaikeaa jaksoa, päätti vaimo kummin päin tahansa. Räjähdysherkässä tilanteessa sanatkin on ladattu uusilla merkityksillä. Varsinainen kranaatti on simppeli sana ”me”.

Etkö sinä ole jo rankaissut meitä tarpeeksi? mies kysyy muutama päivä myöhemmin. Meitä? vaimo ajattelee. Sanoiko hän todella meitä? Voi jumalauta.” Uidaan syvissä vesissä, mutta taitavasti Offill taikoo tarinastaan tragikoomista luettavaa. Marianna Kurton naseva käännös tulkitsee tarinan henkeä oivallisesti.

Offill antaa suurten ajattelijoiden ja kirjailijoiden Einsteinista Rilkeen kommentoida tapahtumia. ”Kafka sanoi: Kirjoitan ummistaakseni silmäni.” Sen uskon, mutta hän ja monet muut taitavat kirjailijat – kuten Offill itse – avaavat lukijoiden silmät näkemään ja ymmärtämään paremmin elämän lainalaisuuksia.

Rainer Maria Rilke puolestaan on todennut, että kaikki taide saa alkunsa siitä, kun ihminen on käynyt rankan kokemuksen läpi, ajautunut äärirajoilleen. Kenties vaimokin, kaiken kokemansa jälkeen, palautuu jälleen minäksi ja hänen toinen kirjansa – se vaikeimmaksi manattu – näkee päivänvalon.

Ubaldo Oppi: Vaimon muotokuva
Venetsia taustalla (osa).
Syvien pohdintojen jaosto on omaperäinen, aito ja raastava rakkaustarina. Mutta sellaisia rakkaustarinat tuppaavat olemaan. Onko olemassa alusta loppuun onnellisia rakkaustarinoita?

Enpä usko, sillä rakkaus on luonnonvoima, jolle emme mahda mitään. Sen armoilla olemme paljaita ja haavoittuvaisia. Rakkaudella on valta satuttaa kipeästi, mutta sillä päällä ollessaan se myös tuudittaa hellästi höyhentyynyille. Sen Jenny Offill osoittaa vakuuttavasti mainiossa romaanissaan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
 (Dept. of Speculation). Suom. Marianna Kurtto.
 Gummerus. 2018. 237 s.

Maisa Majakka tarkastelee keraamisissa veistoksissaan vapauden arkisuutta, rakkauden jokapäiväisyyttä, eristäytyneisyyden tunteita ja kaipuuta.

Personal Space -ryhmänäyttely Kuvataideakatemian Exhibition Laboratoryssa 15.7. asti.

Fantastico! Italialaista taidetta 1920- ja1930-luvuilta Ateneumissa 19.8. saakka.

Näyttelyyn liittyvä samanniminen julkaisu kertoo, mistä on pohjimmiltaan kyse.
"Maaginen realismi oli tapa tuntea, vaihtoehtoinen valinta aistia ja havaita, lukea ja tulkita satunnaisia tilanteita, arkipäivää ja nykyhetkeä."


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Kuin kuka vain

Tinkimättömällä, niukalla tyylillä Elizabeth Strout punoo pienistä arkisista tarinoista universaalin kuvan ihmisenä olemisen ehdoista romaanissaan Nimeni on Lucy Barton.

Nuori nainen, Lucy Barton, toipuu viikkoja sairaalassa New York Cityssä, elää oudossa kuumeisessa tilassa. Yksinäisyys piinaa, sillä aviomies ja pienet lapset ehtivät harvoin käydä tervehtimässä. Eletään 1980-luvun puoliväliä, aikaa ennen matkapuhelimia.

Odottamatta sängyn jalkopäähän ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Alkaa matka menneeseen ja muistoihin. ”Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.”

Lucyn lapsuus oli ankea. Elämä maissi- ja soijapapupeltojen keskellä pienen maalaiskaupungin eristyneellä syrjäseudulla ilman sanomalehtiä ja televisiota tarjosi ystäväksi ainoastaan peltojen keskelle törröttämään jätetyn puun.

Nälkä piinasi, eivätkä isän ja äidin sivaltamat läimäykset helpottaneet tilannetta. Perhe eli autotallissa, kunnes Lucyn ollessa 11-vuotias muutti taloon, joka talvisin oli kuin jääkaappi. Niinpä Lucy jäi tuntien jälkeen kouluun, jossa patterit sihisivät kuumuuttaan. Tästä alkoi tytön matka kirjailijaksi.

Opettaja huomaa, että tyttö rakastaa lukemista ja tuo lisää kirjoja. Ne tekivät tehtävänsä. ”En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivät ihmiset tunne olevansa yksin!”

Elizabeth Stroutin voitti vuonna 2009
 Pulitzer-palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge.
Kuva: Leonardo Cendamo
Kirjassa liikutaan taitavasti kolmessa aikatasossa: lapsuudessa, sairaala-ajassa ja nykyhetkessä. Tasot limittyvät ja lukija tutustuu vähitellen Lucy Stroutiin, joka toisaalta voisi olla kuka tahansa meistä. Niin tunnistettavia Lucyn mietteet ovat, onnen ja ilon hetket ja viiltävät muistot, joita on paettava vaikka vaatekauppaan.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.

Elizabeth Strout ei selittele vaan antaa lukijan täydentää hiljaisten hetkien ja rivien välien vihjaamaa tarinaa. Lucy ja äiti juttelevat niitä näitä, juoruilevat entisistä tuttavista, mutta pinnan alla kytee pakahduttavia tunteita, jotka etsivät ulospääsyä. ”Voi meitä.”

Lucy uskoutuu lukijalle kirjan puolivälissä kertomalla, miten Nimeni on Lucy Barton (Tammi) sai alkunsa. Hän oli palaamassa kotiin inspiroivan kirjallisen illan jälkeen ja huomasi, ettei ymmärrä itseään. ”Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.”

Yksityiskohta Matilda Keräsen
maalauksesta Puhtaaksi p(i)esty.

 Kenties hän myös haluaa tehdä saman, minkä tilaisuuden luennoitsija. Kun tältä tivattiin, mikä hänen tehtävänsä romaanikirjailijana on, vastaus kuului: 

Raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.”

Ei hullumpi vastaus. Elizabeth Strout tuntuu noudattavan sitä itsekin kuulaan kirkkaassa romaanissaan, jonka luettuani tuntuu kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
 (My name is Lucy Barton). Suom. Kristiina Rikman
Tammi. 2018. 164 s.

Matilda Keräsen Kadotuksesta ikuisuuteen -näyttely Galleria Friassa 1.7. saakka.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Maistiaisia Teoksen syyssadosta


Teoksen 32 uutuutta kattavat kirjallisuuden kaikki lajit. Ihmeellistä paikkaa kielen, ihmisen ja olemassaolon välissä etsivät niin nuori Stina Saari hurjassa esikoisrunoelmassaan kuin Samuel Beckett juonettomassa monologissaan.


Stina Saari opiskelee kirjallisuutta
Helsingin yliopistossa.
Soutupaviljonki Töölössä tarjosi inspiroivat puitteet Teos-kustantamon syksyn kirjojen infotilaisuudelle ja kesäjuhlille. Mutta yksi odotettu vieras oli joukosta poissa. Palkittu kirjailija, luovan kirjallisuuden opettaja ja puutarhuri Mari Mörö oli kevätkiireissään kompastunut puutarhaletkuun ja murtanut sormensa.

Hänelle jäi näin ollen kirjoitusrauhaa viimeistellä lokakuussa ilmestyvä teoksensa Hajavalo. Se on pitkästä aikaa jälleen fiktiota monien muiden töiden jälkeen. Romaani on hänen mielestään kuningaslaji, jonka aloittaminen on aiheuttanut paineita. Mutta oikea väylä on nyt löytynyt.

Hajavalo on tragikomedia Vancouverin saarelle suuntaavasta entisestä pariskunnasta, jolle on annettu tehtäväksi juhlistaa suomalaisten 1900-luvun alussa sinne perustamaa utopiayhteisöä Sointulaa. Kirjailija asuu itse osan vuodesta kauniilla saarella, joten tietää, mitä hajavalo siellä paljastaa.

Rafael Donnerilla oli unelma: Haluan suureksi elokuvaohjaajaksi. Mutta henkilökohtainen, intiimi dokumenttielokuva vanhenevasta isästä ja eksistentiaalisesti hämmentyneestä pojasta ei saanut ilmaa siipiensä alle.

Sen sijaan syntyi kirjeenvaihtokirja isästä, pojasta, elämästä ja kuolemasta. Teos & Förlaget -sarjaan kuuluvan Innan du försvinner -kirjan suomenkielisestä nimestä vielä keskustellaan. Onko se Ennen kuin olet poissa vai Ennen kuin katoat selviää syyskuussa.

Idea sai alkunsa vuosi sitten Fårön saarella, jossa olimme tekemässä Bergman-dokumenttia. Halusin karistaa harteiltani ”Donnerin poika” -nimityksen, jolla minua on piinattu koko ikäni. Kyse on identiteetistäni, haluan ymmärtää isääni ymmärtääkseni itseäni, Rafael Donner tunnusti.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle läheisin taidemuoto, joten hanke sopi minulle. Vastaavan keskustelukirjan, Elämme, siis kuolemme, olen tehnyt arkkipiispa John Vikströmin kanssa. Sairauksista aloitettiin ja jatkettiin uskosta ja elämän tarkoituksesta, Jörn Donner muisteli.

Isän ja pojan 57-vuoden ikäero tuo uuteen teokseen oman mausteensa. Kas näin: ”Rafael: Maalaat kuvan pelokkaasta, yksinäisestä, masentuneesta ja katkerasta ukosta. Siltä minusta tuntuu kun tunkeudun yksityisalueellesi…”

Jörnin mukaan poika on ymmärtänyt kaiken ihan väärin. ”En minä ole onneton, usein olen tyytymätön itseeni. ’Pelokas, yksinäinen, masentunut ja katkera ukko’. Fuck you!”

Identiteetti on hakusissa myös Henriikka Tavin ensimmäisessä romaanissa Tellervo. ”Kiusallisessa aikalaisromaanissa” päähenkilö on aikuinen, muttei aikuistunut. Komiikan ja vakavan hämärää rajamaata kartoittavassa romaanissa tarkastellaan parisuhteen metsästystä. Harrastetaan deittailua ja noudatetaan elämäntapaoppeja.

Miksi nyt romaani palkitulta runoilijalta?

Runous menetti pyhyytensä kokeilussa, jossa julkaisin vuonna 2012 joka kuukausi yhden runokokoelman Poesian 12-projektissa.  Ensi kertaa romaania aloittaessani pelotti, miten saisin tekstin jatkumaan, nyt se tuntuu jo samalta taiteenlajilta. Sitä paitsi kaikki muutkin runoilijat tuntuvat nykyään kirjoittavan romaaneja, Tavi vastasi hymyillen.

Tellervo luottaa amerikkalaisen ihmissuhdekouluttajan oppeihin. Näitä erilaisia ”asiantuntijoita” tunkee nyt joka tuutista, kun elämme ”totuudenjälkeistä aikaa”. Vuoden 2016 tapahtumat sysäsivät tunteet ja valheet eturintamaan, faktat saivat väistyä. Tosin yhteiskunnallinen polarisaatio ja teknologinen kehitys olivat muokanneet otollista maaperää muutokselle jo vuosikymmenten ajan.

Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri & Antto Vihma tarkastelevat analyyttisen kehyksen kautta tätä asiantuntijuuden kriisiä tietokirjassaan Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos on ensimmäinen suomalainen yleistajuinen kokonaiskatsaus ajan murrokseen. Onko meillä vielä toivoa? Se selviää 25.9, kun teos julkaistaan.

Monitaiturit Juha Hurme ja Kati Rapia.

Valeuutiset eivät ole niin uusi ilmiö kuin luulisi. Tämä selviää Kati Rapian ja Juha Hurmeen sarjakuvaromaanista Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut.

Teos jäljittää Hurmeen Finlandia-palkinnon voittaneessa Niemi-romaanissa piipahtaneen Suomen ensimmäisen tähtitieteilijän Sigfrid Aronius Forsiuksen (s.1560) uskomattomia vaiheita. Monialainen tieteilijä ehti toimia myös unitulkkina, käsistä ja tähdistä ennustajana sekä virsirunoilijana. Tarinaa höystävät Juha Hurmeen sepittämät värssyt.

Stina Saari sen sijaan ei värssyjä väsää vaan särkee niitä. Ja kokoaa palasista jotain ihan uutta esikoisteoksessaan Änimling. Hän luo kieltä, joka avautui runoilijan lausumana juhlissa hienosti.


Ehkäpä hän tavoittelee samaa kuin Nobel-palkittu kirjailija Samuel Beckett (1906 – 1989) vuonna 1953 ranskaksi ja 1958 englanniksi julkaistussa romaanissaan Sanoinkuvaamaton. Teoksen Baabel-sarjassa julkaistava kirja johdattaa ovelle, jonka haluan avata.

”… sanoja täytyy sanoa, niin kauan kuin niitä on, täytyy sanoa,  kunnes ne löytävät minut, kunnes ne puhuvat minulle, outo tuska, outo lankeemus, täytyy jatkaa, ehkä se on jo tehty, ehkä ne ovat jo puhuneet minulle, ehkä ne ovat kantaneet minut tarinani kynnykselle, ovelle joka avautuu tarinaani…”

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Eeva Rohas: Raivo


On vain yksi jonka sinä voit pelastaa

Eeva Rohaksen omaperäisessä romaanissa Raivo ihmiset hapuilevat toisiaan kohti, mutta sanoista ei synny siltaa, eikä ote pidä. Ja pudota voi niin monella tavalla.




Piia Ahon suunnittelema Eeva Rohaksen Raivon (Otava) vimmainen kansi lupaa rivakkaa menoa. Sitä saadaan. Jo Hesarin esikoispalkintoehdokas, novellikokoelma Keltaiset tyypit ja Tiiliskivipalkittu Syvä pää osoittivat kirjailijan kykyä upota syvälle ihmissuhteiden koukeroihin ja mielen pimentoihin.

Alku on verkkainen, melankolinen. Tuulin ja hänen nelivuotiaan tyttärensä Lunan kodin ilma seisoo, elämä on pysähtynyt. Luna leikkii junaradallaan, lemmikkilisko horrostaa terraariossa. Tuuli tapailee sanoja, jotka eivät suostu yhteistyöhön.

Tämä ei tiedä hyvää, sillä Tuuli on kääntäjä, jonka pitäisi avittaa sanat kielestä toiseen, unkarista suomeksi. Hän tietää, että ”uskollisuus ei ole kääntäjän tärkein hyve. Suhteessa alkutekstiin piti olla kuin rakastaja.” Ja se vaatii intohimoa.

Juuri sitä Tuulilla ei nyt ole. Takana on kipeä, tuore avioero Lunan isästä Iljasta. Meneillään on eräänlainen pudotuspeli. Ja Ilja oli ensimmäinen, joka putosi. Ihan konkreettisesti itse rakentamiltaan telineiltä. Eikä rakennusmies halua nousta niille enää uudelleen vaan aikoo pudota pohjaan saakka, niin syvälle kuin pullon pohjaa piisaa.

Eeva Rohas on kirjailija
ja filosofian tohtori.
Raivon kielirekisteri muuntuu rytmikkäästi kertojien vaihdellessa. Latautuneet hetket syntyvät puhujien mielikuvien, muistojen, aistien ja alati läsnä elävän luonnon mukana. ”Taas hiljaisuus kuin riite, jonka olisi kyllä saanut polkaistua rikki, jos olisi tahtonut, mutta Liisa antoi sen olla.”

Tuulin ja hänen kollegaystävänsä Liisan kompleksisen suhteen nyanssit välittyvät hienosti dialogin vihjeistä ja hiljaisuudesta. ”Ilma oli tiheä kaikesta, mikä jäi kertomatta, vaikka koko ajan puhuttiin.”

Alun ankea, pysähtynyt nykyhetki toimii introna menneisyydelle, joka vielä säteili toiveikkuutta ja aistillisuutta. Sen ja nykyhetken vuorotellessa Rohas kietoo lukijan kuin huomaamatta kertomukseen mukaan, pohtimaan syitä ja seurauksia. Tarinan edetessä emme jää enää viattomiksi sivustakatsojiksi, meistä tulee asianosaisia.

Parhaimmillaan menneisyydessä oli hetkiä, jolloin ihminen teki toiselle taikoja. Vaikka Tuuli ei voinutkaan jakaa rakastamiaan sanoja rakennusmies Iljan kanssa, se ei haitannut. Sillä oli toinenkin kieli, kehon oma, joka oli heille yhteinen. Sen Tuuli osasi.

Minun kieleni on hidas etana, tunnetko. Se matelee sinun rintakehälläsi kuin sateesta märän maan yli, mutta poutapilviä ennustaen, piirtää limaista ympyrää niin että sinä väriset, kevyt heinä tuulessa.”

Tuija Suutari: Kanaloru (osa)

Kunnes myös Tuuli tuntee putoavansa mustaan aukkoon joka päivä, mutta toisin kuin Ilja, ilman valjaita. Eikä armoton peli säästä Lunaakaan, hänkin tipahtaa kontilleen ja kadottaa sanat. Voiko tämä kaikki olla rakkauden syytä? Kyllä voi, Rohas tuntuu väittävän. Ja ihan perustellusti.

Mutta pohjalta voi myös ponnistaa kohti valoa. Vaikka AA:n askelia nousemalla. Näin tekee Elena, toipuva alkoholisti, joka haluaa auttaa Iljaa. Mutta menneen arvet meissä ovat raskaat, niistä ei helposti pääse eroon.

Kun lemmikkilisko vuorollaan tekee oman putoamistemppunsa, peli on vihdoin saatu päätökseen. Jään kaipaamaan porukkaa. Miten heille sittemmin kävi? Vaihtoehtoja jäi, mutta onko heillä sittenkään valta valita? Raivon kaltainen hieno romaani ei vastaa vaan kysyy. Jättää mieleen jäljen.

Vimmainen kansikuva on matkan varrella saanut lisää merkityksiä. Taustalla hohtaa keltainen aurinko, ja Raivo peittyy hiljalleen sataviin lumihiutaleisiin.

Eeva Rohas: Raivo. Otava. 2018. 270 s.
Tuija Suutarin akvarelleja Galleria Kajasteella 24.6. saakka.

tiistai 15. toukokuuta 2018

ABOUT CLAY


Eurooppalaisen keramiikkataiteen helmiä Fiskarsissa

ABOUT CLAY -näyttely Fiskarsin Kuparipajassa todistaa 42 kansainvälisen taiteilijan voimin, että ikiaikainen materiaali, savi, elää ja voi hyvin.

Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta Onoma on koonnut vuonna 1649 perustetun ruukin kulttuurimiljöön sydämeen hienon kattauksen tämän hetken huipputason keramiikkataidetta. Näyttelyn kuraattorina on toiminut keramiikkataiteilija Erna Aaltonen.

Jacques Kaufmann: Reflection / on the water

Mukana on sekä nuoria, nousevia kykyjä, että jo pitkän kansainvälisen uran tehneitä taiteilijoita, myös Japanista, Koreasta ja USA:sta. Yhteistä heille on, että kaikki asuvat ja työskentelevät tätä nykyä Euroopassa.

Näyttelyyn liittyvä julkaisu esittelee taiteilijat ja heidän teoksiaan. Niiden kirjo on laaja, abstrakteista esittäviin ja kantaa ottaviin töihin. Pienistä, herkistä posliiniteoksista värikkäisiin veistoksiin ja kookkaisiin installaatioihin.

Yksi niistä tervehtii tulijaa jo Kuparipajan ulkopuolella. Ranskalaisen Jacques Kaufmannin installaatio Reflection / on the water kohoaa komeasti keskelle Fiskarsinjokea. Teos koostuu puisesta tukirakenteesta, jonka päälle on ladottu tuhansia kotimaisia tiiliharkkoja.

Teokseen olennaisesti kuuluvat heijastukset elävät valon, tuulen ja veden liikkeiden mukana. Ne ovat osa teoksen syntyprosessia. ”Jos keho ja mielikuvituksen tuottama kuvasto saavat kaverikseen intuition, virheistä tulee tervetulleita materiaalin ojentamia lahjoja; sen ääni erottuu ja aktivoituu ohi ennalta oletetun lopputuleman”, totea taiteilija näyttelyjulkaisussa.

Rainer Kurka: Bittersweet


Saman on kokenut myös saksalainen Rainer Kurka aivan erilaisia teoksia työstäessään. Hänen veistoksissaan kuollut materia muuntuu ilmeikkäiksi ihmishahmoiksi. 

Ne saavat alkunsa hänen mielikuvituksessaan, mutta prosessin aikana taiteilijasta tuntuu kuin työ etenisi itsestään, ja savikin haluaisi siihen osallistua.

En siis koskaan tiedä millainen lopputulos tulee olemaan. Koen tämän arvaamattomuuden hyvin tärkeäksi, sillä muuten muotoilutyö olisi vain mekaaninen teko.”

Moni taiteilija kantaa huolta luonnon nykytilasta. Näin myös Sakari Kannosto, jonka teoksissa ekologisuus ja luonnonsuojelun tematiikka ovat viime vuosina korostuneet. 

Hän ei kuitenkaan saarnaa, vaan muovaa veikeitä eläinhahmoja, joilla on vakava sanoma. Kannisto osoittaa teossarjallaan Varjoisat vedet, että tärkeistä asioista voi kertoa myös hauskasti, silloin viestikin menee paremmin perille.

Sakari Kannosto sylissään Hanhiini (Pupu)

Riitta Talonpoika puolestaan ilmaisee teoksillaan luonnosta tekemiään havaintoja. Kohtaamisia-kokonaisuudellaan hän palauttaa saven sen alkuperäiseen muotoon, kiviksi. Hän hioo polton jälkeen muovailemiensa kivien pinnat sileiksi aivan kuin meri olisi niitä pyöritellyt. Kiviä katsellessa melkein kuulee meren kohinan ja kivien hiljaisen vierimisen.

Riitta Talonpoika: Kaamoskivet

Kim Simonsson ja Tutkimusmatkailija.

Luontoteema hallitsee myös Kim Simonssonin Moss People (Sammalihmiset) -sarjaa. Taiteilija tunnetaan taitavista, luonnollisen kokoisista eläin- ja lapsihahmoista, joissa on jotain vinksahtanutta, lähes pelottavaa outoutta ja arvoituksellisuutta.

Tekisi mieli viedä Sammalihmisiin kuuluva Tutkimusmatkailija ulos ja katsoa, miten luonto ottaa sen omakseen ja koristelee sammalpeitteellä.

Arvoituksellisuus on osa myös Tiia Matikaisen verhottuja hahmoja. Aiemmin yksiväriset, vaikuttavat veistokset ovat saaneet Hämärän peitossa -sarjassa pintaansa maisemia, kasvustoa, pilviä. 

Kenties nämä antavat viitteitä pinnan alaisista mielenmaisemista, tunnelmista ja unista.

Tiia Matikainen ja Myrsky
(sarjasta Hämärän peitossa).


Vaikka keramiikkateokset tarjoavat herkullista silmänruokaa ja ottavat Kuparipajan komean tilan näyttävästi haltuunsa, ne antavat katsojille myös mahdollisuuen hiljentymiselle ja mietiskelylle. 

Teokset vaativat aikaa, kutsuvat kuuntelemaan tarinoita, joita ne haluavat kertoa. Hieno näyttely kruunaa retken Fiskarsin ainutlaatuiseen matkailukohteeseen, jonka luonto, kulttuuri ja taide lumoavat.



ABOUT CLAY – Eurooppalaista keramiikkataidetta.
Kuparipaja, Fiskarsin ruukki 2.9. saakka
Näyttelyjulkaisu 96 s. Onoma


torstai 10. toukokuuta 2018

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo


Taiteellisia häiriöitä maisemassa ja kirjallisuudessa

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tarkastelevat kommunikaation mahdollisuuksia humorististen ja yllättävien interventioiden ja niiden dokumentaation keinoin.


Otto Karvonen on erikoistunut julkisiin tiloihin sijoittuviin tilapäisiin veistoksiin, installaatioihin ja performansseihin. Hän hämmentää arkipäivän urautuneita kuvioita myös pienimuotoisilla yllättävillä interventioilla. Ne ovat herättäneet uteliaisuutta, epäuskoa ja välillä vastustustakin satunnaisissa ohikulkijoissa.

Suomen- ja englanninkieliseen Please act like nothing happened - Taiteellisia häiriöitä arjessa -teokseen on dokumentoitu kuvin ja sanoin hänen tempauksiaan eripuolilla maailmaa. Taiteilija saattaa suihkuttaa uskonnollista ilmaa pulloista, myydä vakaumuksellisia muikkuja tai vallata itselleen tilan julkiselta paikalta.

Karvonen haastaa ihmiset tarkastelemaan piintyneitä arvojaan ja käsityksiään uudesta vinkkelistä.”Omia näkemyksiä ja asenteita pitää aika ajoin kyseenalaistaa ja uudistaa. Onko se minun arvomaailmani ja totuuteni nyt oikeasti niin mahtavan ylivertainen?” hän kysyy kirjassa.

Kaupunkitilan valtaus -performanssi.
Helsinki / New York / Barcelona / Christchurch…

Sanataiturina tunnettu kirjailija Mikko Rimminen näyttää ihastuneen mysteerisiin tahokkaisiin. Yksi sellainen kummitteli hänen mainiossa romaanissaan Maailman luonnollisin asia (linkki). Nyt toinen samanmoinen möhkäle jököttää Espoon Ison omenan kauppakeskuksen kyljessä. Se on Karvosen ja Rimmisen yhteinen ympäristötaideteos super hyvä olo.

Kookas tahokas pyrkii kommunikoimaan kiireisten ohikulkijoiden kanssa sytyttelemällä kolmelle seinälleen yksi kerrallaan sanoja, joista tuskastuttavan hitaasti syntyy lauseita. Kun käytössä on vain 320 sanaa, tehtävä on haasteellinen. Väreistä mukaan on päässyt vain ruskea, runsautta edustaa lukusana yksitoista ja ihmiskuntaa lasse.

Taideteoksen lauseet rakentuvat kymmeniä tunteja kestävissä sykleissä. Mutta niiden luonne muuttuu kirjallisessa dokumentaatiossa super hyvä olo (Teos). Tällaisessa sivullistetussa muodossa lauseisiin leimahtaa aivan uutta kiihkeyttä.

Mikko Rimmisen palkitusta
Pussikaljaromaanista tehtiin elokuva.
Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon
vuonna 2010. Kuva: Stefan Bremer
Niiden jono lähentelee peräti proosarunoa, kuten Rimminen teoksessa kommentoi: ”joukkoon mahtuu olosuhteiden pakosta lähes itkupotkuraivostuttavan ontuvia, kaunosieluisuuteensa kapsahtavia lausumia kuten: voiko tämä raikas ikävä olla sittenkin vain kevät.”

Alun perin oli tarkoitus, että möhkäleeseen sisältyvä puhuja kommentoisi kauppakeskusmaiseman ilmiöitä, joten sanastoon valikoitui näitä kuvaavia sanoja kuten liukuportaita, muovipusseja ja kahviloita.

Mutta pian ilmeni, että teoksen puhuvaa persoonaa tämä ei kiinnostanut, sen sijaan ulos alkoi vimmalla purkautua ajatuspuhetta halusta ja toivosta, toki rajallisen ilmaisurekisterin kahlitsemana. 

Rimmisen sanoin: ”kalseaan maisemaan jää lerppumaan hyvin henkilökohtaisia huudahduksia hyvin tulkinnanvaraisesti henkilöityville vastaanottajille.” Vaikkapa näin:

äkkiä kiusallinen vyöhyke saa jäädä ja on rauha / ja mitä nyt tapahtuu / kaikki saa halia ja tykätä / ja on super hyvä olo / epäilemättä

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo. Teos. 2018. 70 s.

Otto Karvosen Belief System -näyttely Galleria Heinossa 20.5. saakka.

Otto Karvonen teoksensa Käsitys 1 (vahva käsitys) uumenissa Galleria Heinossa.