maanantai 20. maaliskuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


 ”Melkoinen himmeli romaaniksi”

Mikko Rimminen tempaa lukijan häkellyttävään ajan, paikan ja todellisuuksien yli pursuavaan tarinaan tarkastellessaan kielen mahdollisuuksia ilmaista ihmisenä olemisen rajallisuuksia.


Tutustumme Ernstiin, Mikko Rimmisen uuden kirjan päähenkilöön, harmaana marraskuun aamuna tämän nukkavierussa keittiössä jossain Pakowin ja Prenzlauer Bergin välimaastossa Berliinissä.

Yksinäistä, jonkinmoisessa ”avaruustutkimuskeskuksessa” virkailijana työskentelevää Ernstiä käy aika ajoin moikkaamassa yläkerrassa asusteleva järeä, musta kollikissa Theo. Sen hypnoottinen katse Maailman luonnollisin asia -romaanin (Teos) kannessa vihjaa, ettei ihan tavallisesta opuksesta ole nyt kyse.

Ernstin yksityiskohtia tursuavaa ristintietä dokumentoi kertoja, alaviiteviidakkoon ihastunut kömpelö tosikko, joka kuitenkin panee parastaan mahdottoman tehtävänsä edessä. Sillä miten ihmeessä kuvata aika-avaruuden muljahduksia ja tajunnan poimustoja, jotka kafkamaisesti tihkuvat normaalien reunaehtojen läpi?

Ernstin pyöräillessä työpaikalleen yksi kirjan todennäköisyyksien kasaumista, Berliini, tulee konkreettisesti iholle. Sen harmaus ja hajut, tihkusade ja töytäykset läimähtävät kasvoille kuin kylmästä vedestä vasta nostettu säämiskä. Kuva ei ole imarteleva. Rimmistä mukaillen: Televisiotornin synkän puikon sysiessä nuppiaan matalalla roikkuvaan pilvipuistikkoon kulkijat törmäilevät sinne tänne kuin hiestyneet molekyylit etsiessään oikeaan suuntaan karauttavaa kulkuvälinettä.

Mikko Rimminen voitti Kalevi Jäntin palkinnon
Pussikaljaromaanillaan. Nenäpäivä ylsi
Finlandia-palkintoon.

Verbaaliakrobaatikko pyörittää tekstigeneraattoriaan, antaa hypnoottisen kerronnan ajelehtia kohti uuskummaa, dystopiaa, scifiä, komediaa tai näiden kombinaatiota. Tai kenties vain ehtaa rimmistä. Sillä pian ilmenee, että Ernstin uusi tehtävä laitoksessa on vahtia, niin, jostain aika-avaruuden laskoksista maahan pullahtanutta ”Kuutiota”, jolla on ilmeisiä voimia tunkeutua erilaisiin tajuntoihin.

Kun seuraan vielä tuppautuu laitoksen siivooja Sonia ja Elsa Brändström (28.3.1988 – 4.3.1948 ), sotavankeja 1920-luvun Siperiassa hoivannut ruotsalainen filantrooppi, on joukkue (paria ilmeetöntä korstoa lukuun ottamatta) koko lailla koossa. Ja Ernst pihalla kuin puutarhatonttu. Hänen primitiivireaktionsa, kimpaannuksesta kumpuava maailman luonnollisin ele puhkoo reaalimaailman rajat lopullisesti. Näin kertojamme kriisiytyneen tilanteen tulkitsee:

”Koko jupakka repsottaa niin löyhästi kiinni vähäisimmässäkään tolkussa, että ajoittain (tai hieman useammin) on kerta kaikkiaan mahdoton hahmottaa koko kehystä, nyansseista puhumattakaan.” Yritetään silti.

Yksityiskohta Riccardo Perronen öljymaalauksesta.

Tekstimassasta alkaa vähitellen aavistella, että ”jotain” tässä on takana, jotain kohti ”pyritään” (totuutta?). Sitä ei luonnollisestikaan saavuteta, mutta, kuten sanottu, yritettävä on. 

Himmelin ulokkeilla ja sisäkkeillä harhaillessa saa kiinni yhdestä jos toisestakin korrenpätkästä. Ja niitä tekee mieli seurailla pitempäänkin. Mietiskellä ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, kommunikaation ja yhteisöllisyyden mahdottomuutta, kosmoksen rajattomia mahdollisuuksia.


Arto Nybergin haastattelussa Mikko Rimminen totesi kirjoittaneensa ”aikamoisen himmelin romaaniksi”. Tähän on helppo yhtyä. Teoksessaan hän liikuskelee samoissa mielen maisemissa, samoissa tuntemattomissa ulottuvuuksissa kuin palkittu kirjailija Leena Krohn. Keinot ja kieli vain ovat perin juurin toisenlaisia.  Mutta kumpikaan heistä ei usko Wittgensteinia. Sillä siitä, mistä ei voi puhua, on ainakin yritettävä kirjoittaa. Maailman luonnollisin asia ei ole hullumpi yritys.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos. 2017. 394 s (sivuja puuttuu).
Riccardo Perrone: Varjosta valoon Galleria Contempossa 2.4.2017 saakka. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Hannu Väisänen: Esi-isät

Saippuaoopperasta suureen saagaan

Hannu Väisäsen uusi ”satukirja” – luomiskertomus – asettaa lukijan peilin eteen. Tunnistatko itsesi?

Romaanillaan Toiset kengät Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija, taiteilija Hannu Väisänen oli jo pitkään haaveillut oman satukirjan tekemisestä. Kirjoja hän on toki tehnyt lukuisia ja peräti kuvittanut Kalevalan, mutta Esi-isät (Otava) oli aivan toisenlainen prosessi.

Ensimmäistä kertaa tein samaan teokseen sekä kuvaa että tekstiä, kokemus oli jännittävä. Lause synnytti kuvan, josta syntyi hahmo kirjaan. Ja päinvastoin. Mietteestä, ”kuka kumma tässä kuvassa luuraa”? syntyi tarinan pätkä. Absurdit tilanteet loivat muotoja ja lisää henkilöitä, Hannu Väisänen luonnehti teoksensa syntyä Galerie Forsblomilla. Samaan aikaan siellä avattiin hänen kirjansa kuvitusten originaalinäyttely.

Toisiaan tyrkkivät hahmot, tai henkilöt, ovatkin varsinaisia veitikoita, esi-isiä, joiden pillien mukaan me ihmispolot tanssimme. Kirjavaan konkkaronkkaan mahtuvat niin rehvasteleva, yksisilmäinen punkki ja tyranni Puutiainen, Ammo, suurikitainen pohjaton säkki vailla aivoja kuin vinhasti pyörivä juoruratas Hosu, muiden muassa.

He ovat henkiolentoja, idoleja, joita palvoessaan ihmiset menettävät loisteliaaksi ennustetun tulevaisuutensa. Menneisyyshän on meille jo surullisen tuttu. ”Muisteltiin pyhimyslegendojen katkottuja päitä, miekalla sivallettuja rintoja, sokeutettuja silmiä, kaikkia niitä tunnusmerkkejä, joita kuvaavien taulujen eteen ihmiset muinoin kantoivat toiveensa, votiivinsa, rahansa.” 

Mutta eivät kaikki esi-isät ole pahiksia, muutama hyviskin mukana sinnittelee.

Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa
asuva Hannu Väisänen on palkittu
sekä kirjailijana että kuvataiteilijana.
Olin signeeraamassa edellistä Elohopea-romaaniani, kun vanhempi nainen tuli pyytämään nimikirjoitusta ja toi minulle kaksi tavaraa. Toinen oli äitini virkkaama pieni liina. Näin mukaan lennähti Emokki, ohikiitävä sininen sankaritar, joka kuolee kerran vuodessa saadakseen voimaannuttavan sinensä takaisin, kertoi viisivuotiaana äitinsä menettänyt kirjailija.

Entä kuka kirjan hahmoista Hannu Väisänen itse on? Kysymys vaatii hetken miettimistauon, kunnes vastaus on selvä: ”Olen Rikka, häärin aina kaikkien palveluksessa.” Teoksessa Rikkaa luonnehditaan sanoilla ”repaleista tehty piikanen”. Minä itse nimeäisin Hannun Hiilakaksi, ikityyneksi rauhantekijäksi.

Työtä tehdessä kirjailijan mielessä soi usein musiikki, jolloin tempo ja rytmin vaihtelut siirtyvät tekstin omaan sävelmään. Niin nytkin. Oili-tädin komerossa suunnitellun vallankumouksen pyörteet tyyntyvät hetkeksi täydenkuun loisteessa.

Se siirteli meriään, vuoriaan ja kraattereitaan parempiin paikkoihin, ja kun se oli vihdoin painanut ristiselkänsä mukavasti paksua pilveä vasten, se katsoi alas ja hymyili leveästi hopeisilla hampaillaan.” Kaikki ei siis vielä ole menetetty, kunhan Savu-setä vain saisi suunsa ja pääsisi pitämään saarnansa Esikartanon kielekkeeltä.

Hannu Väisäsen alter ego, Rikka.

Hannu Väisäsen kuriton mielikuvitus, eloisa kynä, tarkka ja lämmin katse ovat jälleen synnyttäneet omannäköisensä teoksen, luomiskertomuksen siitä, mistä maailmassa lopulta on kyse. Suosittelen ”satukirjaa” niin pienille kuin vähän suuremmillekin lukijoille.

Hannu Väisänen: Esi-isät. Otava. 1671 s.
Samanniminen näyttely Galerie Forsblomilla 22.3. saakka.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Onnellinen pulla

Kirjallisia leipomuksia

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen ovat toimittaneet herkullisen leivontakirjan, jota yhdeksän eturivin kirjailijaamme on höystänyt omilla teksteillään.


Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja (Kirjapaja) tuottaa iloa monessa mielessä. Sen reseptit opastavat valmistamaan suussa sulavia herkkuja ilomantsilaisista vatruskoista liberialaiseen maissileipään. 

Ohjeet on koottu Naisten Pankin ystävien ja vapaaehtoisten lempiresepteistä, ja kirjan tuotolla edistetään kehitysmaiden naisten toimeentuloa, koulutusta ja yrittäjyyttä.

Onnellinen pulla on jatkoa kolmisen vuotta sitten ilmestyneelle Lautasellinen iloa -teokselle. Sen 30 000 euron tuotolla hankittiin tuhannelle kehitysmaan naiselle ammatti. 

– Vaikka naisten elämä on karua ja kokemukset rankkoja, toivo ja vahva elämänusko on heillä tallella. Tarvitaan vain pieni ratkaiseva sysäys – pari kanaa ja vuohta – niin parhaassa tapauksessa vuoden kuluttua tiilitalo on valmis ja lapset pääsevät kouluun, kertoi kirjan toinen toimittaja Reetta Meriläinen, joka oli juuri palannut Ugandasta.

Kortensa kekoon ovat kantaneet – tai pikemminkin nyrkkinsä taikinaan ovat upottaneet – kirjailijat Jukka Itkonen, Riina Katajavuori, Katja Kettu, Tuomas Kyrö, Rosa Liksom, Tommi Melender, Matti Rönkä, Kati Tervo ja Hannu Väisänen lahjoittamalla kirjaan leivonnaisten inspiroiman tarinansa. Taiteilija Matti Pikkujämsän kodikas kuvitus täydentää mainion kokonaisuuden.



Kati Tervon suhde taikinaan on kompleksinen: ”Se tarttui sormiin. Se liisteröityi leivinalustaan. Se luikerteli joka suuntaan ja varsinkin niihin, joihin se ei olisi saanut.” Niinpä Tervo päätti jättää leipomisen sikseen ja ulkoistaa toiminnan ostamalla valmista pakastetaikinaa. Onneksi perheessä on myös kaksi miespuolista jauhopeukaloa.

Tuomas Kyrön juureva teksti muistuttaa, että juuria tarvitaan niin leivonnassa kuin elämässäkin. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei tiedetä mistä tullaan. Ennen tultiin omasta äidistä, omasta saunasta, omasta maasta, talvisodasta ja Leningradin matkalta. Nyt ollaan koko ajan kaikkialla, muttei mistään kotoisin. Lättähatut asuvat kaupungissa päällekkäistaloissa ja etsivät itseään vaikka pitäisi etsiä töitä taikka parturi.”



Tommi Melender muistuttaa esseessään Leivonnaiset, muistin taikakalut maailmankirjallisuuden kenties tunnetuimman leivonnaisen, Madeleine-leivoksen, taikavoimasta loihtia kadonnut aika takaisin.

Olen aina tuntenut proustilaisen muistin itselleni läheiseksi. Omat kokemukseni todistavat, että suuret osat menneisyydestämme kätkeytyvät älymme, ajattelumme ja aktiivisen tietoisuutemme tuolle puolen. Jokaisella on madeleine-leivoksensa, kadotetun ajan voi palauttaa pölyttyneestä albumista löytyvä valokuva, varastosta hylkytavaran keskeltä vastaan tuleva kynttilänjalka tai kirpputorin naulakosta silmiin osuva päällystakki.”

Melenderillä itsellään on erityinen suhde korvapuusteihin, ne ovat hänen madeleine-leivoksiaan, jotka herättävät lapsuuden muistot henkiin. Väkevimpänä mieleen on jäänyt helmikuisena pakkaspäivänä kylmän maidon kanssa nautittu vastapaistettu korvapuusti.

Hannu Väisäselle madeleine-leivoksen virkaa toimittaa räiskäle. Se lennättää lapsuuden kasarmille, jonka ankeaan arkeen enkelin lailla pyrähtävä kotisisar tuo iloa paistamalla äidittömille pojille räiskäleitä. Eivätkä ne olleetkaan mitä hyvänsä lettuja. ”Ne ovat niin ohuita, että niiden läpi voi katsella. Jos nostaa letun kattolampun valoa vasten, näkee sen laikuissa mantereita, planeettoja ja maailman sellaisena kuin se oli ennen ihmistä.”


Leivonnaiset, niiden tuoksu ja pehmeä, uunituore tuntu poimivat muidenkin kirjailijoiden mielen sopukoista suloisia muistoja onnellisista hetkistä. Eikä kyse ole vain makunautinnosta, sillä kuten Matti Rönkä lapsuutensa karjalanpiirakoista toteaa: ”Rakkauttahan piirakoissa tarjotaan.”

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen (toim.):
Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja. Kirjapaja. 113 s.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
NaistenPankki on kymmenvuotisen toimintansa aikana tukenut kymmenientuhansien naisten elämää maailman köyhimmissä maissa. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Janne Riiheläinen: #Turpo

”Jokainen päivä on aprillipäivä”

Janne Riiheläinen kirjoittaa vetävästi ja yleistajuisesti tämän hetken polttavista kysymyksistä valistuneessa ”kansalaisen puheenvuorossaan” #Turpo Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki.

Viestinnän ammattilainen Janne Riiheläinen tunnustautui ”infosoturiksi” uuden kirjansa #Turpo (Docendo) julkistamistilaisuudessa. Hänen mukaansa heitä tarvitaan oikaisemaan netissä leviäviä vääriä tietoja. Nyt jos koskaan on käytävä kiihkotonta ja perusteltua keskustelua niin sodasta, Natosta, Venäjästä kuin informaatiovaikuttamisestakin.

Olemme uuden ajan äärellä, jonka nimi tulee vasta myöhemmin. Mutta meidän on käytettävä tätä aikaa parhaalla mahdollisella tavalla turvallisuuden ja rauhan puolustamiseksi. Sen vuoksi on keskusteltava ja muutettava asenteita. Tähän tarvitaan faktoja, perusteluja ja argumentointia. Punnittu, perusteltu näkemys ilahduttaa minua aina, edusti se sitten mitä kantaa hyvänsä, Riiheläinen totesi.

Teos ei ole akateeminen tutkimus eikä journalismia vaan tietokirja, joka perustuu Riiheläisen blogikirjoituksiin sekä kolumneihin (mm. HS:n Turvallisuuspolitiikan Korkeajännitys). Bloginsa (uusimaanpuolustus.blogspot.fi) hän aloitti vuonna 2012 jäsentääkseen itselleen tärkeitä asioita.

Hän haluaa myös avata ajattelua ja antaa sytykettä mielekkäälle ja vastuulliselle keskustelulle, luoda viitekehyksen ja taustaa ajankohtaisille tapahtumille. Mainosmiehen ura auttaa häntä muotoilemaan sanomansa ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Tässä ”kansanvalistustyössä” hän on vapaa kirjoittamaan suoraan, mitä ajattelee, sillä hän ei edusta minkään järjestön tai puolueen näkökantaa.

Janne, "Rysky" Riiheläinen on mm.
YLEn turvallisuuspoliittinen kolumnisti.
Hän on onnistunut hankkeessaan, sillä hänen blogillaan on peräti 16 000 lukijaa. Mutta häiriköiltäkään Riiheläinen ei ole säästynyt. ”Eräs kotitrolliksi nimittämäni Twitter-profiili on parin vuoden aikana twiitannut minulle lähemmäs pari tuhatta kertaa solvauksia ja uhkauksia reilun kolmen vuoden aikana. Täytyy ihmetellä, mitä tällaisen sitkeän ja päämäärätietoisen, käytännössä vain minuun kohdistetun toiminnan takaa löytyy.”

Aloittaessani tunnistin myös itsesensuuria: Eihän Venäjästä voi kirjoittaa kriittisesti. Olin imenyt jo koulusta asenteen, että itänaapuria on kunnioitettava. Ei se kuitenkaan näin voi mennä, Venäjän tilanne on ymmärrettävä, ei saa pillastua, mutta sen tekemät vääryydet on tuomittava.

Itärajan läheisyydessä asuneena Riiheläinen suree, että arkinen kanssakäyminen venäläisten kanssa kuihtuu valtiotason hankalan tilanteen vuoksi, Pietarin talousaluekin olisi suuri mahdollisuus. Turvallisuuspolitiikan kannalta ”suljettu raja on vaarallisin raja”, hän totesi.

"Lehti" Outi Heiskasen mukaan.
Jääskeläisen mukaan nyt on käynnissä informaatiosota, ”tähtäin on siirtynyt silmien välistä korvien väliin”. Demokraattisena valtiona emme voi itse informaatiosotaan osallistua, mutta meidän on reagoitava sodankäyntiin, jonka kohteena olemme. 

Tärkein puolustuskeino tässä ”sodassa” on tasokas ja vapaa media. Jääskeläinen kehottaakin: ”Tilatkaa lehtiä! Vaikka ”informaatiota” saa netistä ilmaiseksi.”

On ymmärrettävä, että nettitrollit etsivät taitavasti kullekin tärkeitä asioita, nappuloita, joita painella ja näin vaikuttaa ja edistää omaa asiaansa. Malttia ja kriittisyyttä siis tarvitaan, sillä ”jokainen päivä on aprillipäivä”. 

Tilaisuudessa mukana ollut valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka painotti myös historian tuntemuksen tärkeyttä. Sen roolia pitäisi korostaa jo kouluissa, sillä historian tuntemus on paras keino nykypäivän valheiden ja puolitotuuksien paljastamisessa.

Mahdollisuutemme määritellä itse oma asemamme kansakuntana ovat rajalliset. Mutta meidän on varustauduttava erilaisiin vaihtoehtoihin ja luotava iskunkestävä yhteiskunta. Tähän maanpuolustukseen me kaikki voimme osallistua.

Jokainen voi ”vaihtaa salasanat säännöllisesti, maksaa veronsa, ottaa selvää asioista, toimia pelkoa ja vihaa levittäviä voimia vastaan ja ylipäätään yrittää hoitaa oma ruutunsa omassa elämässään mahdollisimman hyvin”, Jääskeläinen kehottaa tarpeellisessa ja ajankohtaisessa teoksessaan.

Janne Riiheläinen: #Turpo Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki. Docendo. 195 s.
uusimaanpuolustus.blogspot.fi, Twitter: @veitera

Toimittaja, kirjeenvaihtaja Tuomas Muraja tarjoaa infosotureille apua laatimallaan faktantarkistuksen käsikirjalla. Uudessa Faktat tiskiin! -teoksessa erotellaan asiantuntevasti totuudenjyviä akanoista. 

Kirja kertoo kaikille avoimen, verkossa toimivan faktantarkistuspalvelun Faktabaarin tarinan ja johdattaa journalistiseen tiedonhakuun. Teos sisältää myös luettelon faktantarkistusaiheista kirjallisuutta ja verkkosivuja niin Suomesta kuin ulkomailta.

Tuomas Muraja: Faktat tiskiin! Suomalaisen faktantarkistuksen käsikirja. Tammi. 193 s.

Lisätietoja: www.faktabaari.fi

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Pasi Lampela: Kehä

Mies vailla tulevaisuutta

Pasi Lampelan uudessa romaanissa Kehä ollaan kuilun partaalla, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassa. Suomi nyt ja sata vuotta sitten peilaavat toisiaan.

Asuin ensimmäisen vaimoni kanssa Malmilla viitisentoista vuotta. Se oli merkittävä vaihe elämässäni. Malmi on moni-ilmeinen paikka, jossa sosiaaliluokkien kirjo näkyy selvästi pienellä alueella. 1990-luvun lama vielä kärjisti yhteiskunnan eriarvoistumista. 
Tämä toi mieleeni Malmin tapahtumat vallankumouksineen sata vuotta sitten, ne tuntuivat temaattisesti vastaavan tätä aikaa. Näistä aineksista syntyi idea romaaniksi, kirjailija ja teatteriohjaaja Pasi Lampela kertoi kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Kehän päähenkilöillä taksikuski Jarmolla ja hänen naisystävällään opettaja Lauralla pitäisi kaiken olla hyvin. Kuuteen seurusteluvuoteen on mahtunut iloa ja rakkautta, matkoja ja yhteisiä hetkiä. Kummallakin on takanaan jo yksi elämä avioeroineen ja kohta kotoa lentävine lapsineen. Nyt ollaan saranakohdassa, uuden alun edessä.

Mutta Jarmon paniikkikohtaukset alkavat nakertaa suhdetta. Mikä kohtauksia aiheuttaa, kun fyysistä sairautta ei löydetä? Entä onko Lauralla toinen, miksi Jarmosta tuntuu, että heidän elämässään on läsnä joku kolmas? Kehässä rakkaustarina kiertyy Jarmon psykologisen kehitystarinan ympärille.

Pasi Lampela on helsinkiläinen
kirjailija ja teatteriohjaaja.
Kerronta on sujuvaa, konstailematonta, se luo henkilöiden välityksellä aitoa ajankuvaa monella rintamalla. Työpaikkakiusaaminen, nuorten näköalattomuus työttömyys-Suomessa, ikärasismi ja maahanmuutto ovat tätä päivää. Lampela ei alleviivaa vaan antaa aiheiden pulpahtaa pintaan tarinan myötä.

Hyvä esimerkki tästä on Kosovon albaanin, Eminesta Emmiksi itsensä ristineen nuoren naisen kohtalo. Hän on päättänyt pärjätä niillä – vähän kyseenalaisilla – keinoilla, jotka hänelle on annettu. Isän mielestä tytär on sopeutunut suomalaiseen yhteiskuntaan liiankin hyvin ja hylännyt Allahin. ”Kahdessa maailmassa ei voi elää, isä ajatteli. Niin ajatteli Emmikin.”

Jarmon kriisi upottaa hänet yhä syvemmälle menneisyyteen, lapsuuden kokemuksiin ja nuoruuteen. Kun viisitoistavuotias Jarmo löi ensimmäisen kerran nyrkkeilysäkkiä, se tuntui hyvältä. Nuorukaisesta kehittyi lupaava nyrkkeilijä EM-tasolle saakka. Samalla historianopinnot etenivät väitöskirjavaiheeseen. Mutta alkoholi puuttui peliin ja siitä selvittyään Jarmo aloitti taksikuskina. Hän kokee epäonnistuneensa elämässään.

Matkalla menneeseen Jarmo kaivaa vaatehuoneen perältä pahvilaatikkoon pakatut mustakantiset vihkonsa, joihin syntyi tarina väitöskirjan sijaan. Se kuvaa riipaisevasti Malmilla tapahtunutta työläisten vallankumousta ja sen julmaa tukahduttamista. Pieni tarina, joka kulkee Kehän sivupolkuna, ei tunnu päälle liimatulta, vaan Lampela rinnastaa sen tapahtumat osuvasti nykyhetkeen.

Jarmon kipuillessa menneisyytensä kanssa jota kannen varjonyrkkeilykuva osuvasti kuvaa Laurakin pohtii elämäänsä. Hän ei halua vain suoriutua päivästä toiseen, voisiko elää toisella lailla? Kuten valokuvaajaystävätär sinkkuna, vapaana toteuttamaan itseään vailla toisen ihmisen valvovaa katsetta? Jaksaako hän odotella kehän laidalla, kun Jarmo kamppailee itseään vapaaksi menneisyyden haamuista?

Vastauksia Kehä ei anna, mutta esittää monia mielenkiintoisia kysymyksiä.

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti Granadassa.
Kuva: Yehia Eweis
Kehän julkkareista Lavaklubilta siirryttiin nyt jo kiitoksia saaneen Granada-näytelmän kantaesitykseen. Siinä pariskunta käy intensiivisesti läpi suhdettaan espanjalaisessa hotellihuoneessa. Granada on mainio pari Kehälle, suosittelen.

Pasi Lampela: Kehä. Tammi. 168 s.
Pasi Lampela: Granada. Kansallisteatterin Willensauna.


perjantai 10. helmikuuta 2017

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani


 Matkalla maassa josta on moneksi

Liisa Väisänen johdattelee uudessa kirjassaan asiantuntevasti ja elävästi nojatuolimatkalle monipuoliseen Italiaan, sen arkeen ja juhlaan, historiaan ja nykypäivään.

Rakkaustarinan alku ei ollut lupaava. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten matkaoppaaksi  ajautuneen Liisa Väisäsen ensimmäinen opastuskierros ei mennyt ihan nappiin. Vanhemman kollegan pyörtymiskohtaus jätti hänet yksin opastamaan 70 hengen ryhmää Venetsiassa, kaupungissa, jota hän ei tuntenut lainkaan. Lopulta illallisella hän lipsautti vielä pizzan tomaattipuoli alaspäin syliinsä.

”Tämän pahemmaksi tilanne ei voi enää mennä”, Väisänen tuumi ja päätti jäädä katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Siitä alkoi tutkimusmatka maahan, joka on Väisäselle vieläkin, kymmenien vuosien jälkeen, mysteeri. 

”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta.” Tämä johtuu osittain siitä, että Italia on selvästi jakautunut paitsi etelään ja pohjoiseen myös kahteenkymmeneen maakuntaan, joilla jokaisella on omat tapansa, kielensä ja ajatusmaailmansa.

Kaikki Italiani (Kirjapaja) on perinpohjainen opas näihin eri todellisuuksiin, niin Italian kuuluisiin kaupunkeihin kuin syrjäisemmillekin seuduille. Sen kruunaavat kirjailijan historiantuntemus ja omat kommellukset ja kokemukset maassa, jolle hän on menettänyt sydämensä.

 Liisa Väisänen on matkailun ammattilainen,
 taidefilosofi ja suosittu luennoitsija.
Venetsia-tietoisuuskin on alkuajoista parantunut. Nyt kirjailijalle on selvää, ettei Venetsiassa kannata syödä pizzaa lainkaan ja vastaus niin tähän kuin moneen muuhunkin seikkaan löytyy historiasta. ”Hyvät pizzat tehdään puu-uunissa ja paloturvallisuuden vuoksi puu-uunit ovat olleet kiellettyjä Venetsiassa jo muutaman vuosisadan ajan.”

Italiasta ei voi kertoa puhumatta ruoasta, sillä italialaisten makuaisti on suorastaan ylikehittynyt. Väisänen epäileekin, että italialaisilla on absoluuttinen makuaisti.

 Miten muuten selittyy se, että kahvinpavut paitsi jauhetaan tuoreina – tietenkin – ennen kahvin valmistusta, myös jauhatuskarkeutta säädetään peräti kahdeksan kertaa päivässä ilman lämpötilan ja kosteusprosentin mukaan.

Italia tunnetaan myös muodistaan, mutta kuka olisi arvannut, että farkut ovat sieltä lähtöisin. Genovassa valmistettiin vahvaa sinistä purjekangasta, jota kuljetettiin ranskalaisen Nimesin kaupungin kautta uudelle mantereelle. Rahtauskirjoissa luki ranskaksi: ”Bleue de Gênes de Nimes”, Genovan sinistä Nimesin kaupungista. Levi-Strauss keksi valmistaa kankaasta vahvoja työhousuja ja luovaa kielipeliä soveltaen blue jeans ja denimkangas oli ristitty.

 Ilkka Paajasen tussiteos
 S. Maria della Salute Venetsia
Mutta Italian valtti on ennen kaikkea taide, upea arkkitehtuuri ja maailmankuulut taiteilijat ovat kautta aikojen pitäneet huolen siitä, että maassa riittää ihailtavaa. Moni taiteilija on matkannut maahan inspiraatiota hakemaan. Ellen Thesleffin töihin Caprin valo toi aivan uutta potkua, Aimo Kanerva ja Veikko Vionoja ovat ikuistaneet omakuvansa Arno-joen ylittävän Ponte Vecchion -sillan yläpuoliseen Vasarin käytävän galleriaan Firenzessä.

Rakkain Italian kaupungeista Liisa Väisäselle on kuitenkin monena vuonna Euroopan ekologisemmaksi kaupungiksi valittu Ferrara, jossa jokainen tuntuu ajavan polkupyörällä. Sen mystisen kaunis tunnelma inspiroi kaupunkiin asevelvollisuuttaan suorittamaan tullutta taiteilijaa Giorgio Chiricoa luomaan siellä taiteeseen metafyysisen koulukunnan.

Vaikka Liisa Väisänen on nyt muuttanut Espanjaan, Italiaa hän ei unohda: ”Kiitos Italia, monimutkainen, kaoottinen ja kaunis rakkaani!”

Chiricon Piazze d’Italia
Liisa Väisänen: Kaikki Italiani – Matkalla maassa josta on moneksi
Kirjapaja, 2017. 229 s.

Ilkka Paajanen on kuvataiteilija ja arkkitehti, jonka Italian inspiroimia teoksia voi ihailla näyttelyssä Jäätynyttä musiikkia Galleria Kajasteella 26.2. saakka.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Jouko Lehtola: No Mercy


 Tinkimättömiä kuvia

Jouko Lehtolan valokuvakirja No Mercy – Ei armoa ja hänen valokuvanäyttelynsä Some Girls Hippolytessä todistavat edesmenneen dokumenttivalokuvauksen mestarin ainutlaatuista kykyä nähdä pinnan alle ja löytää sieltä kauneutta.

Valokuvaaja Jouko Lehtolan (1963 – 2010) intensiivisen uran katkaisi syöpä julmasti aivan liian varhain. Loppuun saakka hän tutki valokuvauksen mahdollisuuksia taltioida elämän ilmiöitä ja katoavia hetkiä.

Retrospektiivinen valokuvateos No Mercy – Ei armoa esittelee hänen dokumentaarisen ja muotokuvavalokuvauksen rajamailla liikkunutta tuotantoaan 1990-luvun nuorisokuvista  viimeiseksi jääneeseen suurikokoisten valokuvien sarjaansa Some Girls vuonna 2008.  

Professori Annamari Vänskä on valikoinut yli tuhannesta teoksesta parikymmentä ennen esittämätöntä valokuvaa Hippolyten näyttelyyn. Teokset kuvaavat transsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa.

Jouko oli käynnistänyt kirjaprojektin Timothy Personsin myötävaikutuksella maineikkaan saksalaisen taidekirjakustantamon Kehrerin kanssa ja esitteli minulle raakavedoksia teokseen tulevista kuvista. Hän tiesi, ettei ehdi saada kirjaansa valmiiksi, mutta halusi jättää sen perinnöksi jälkeensä, kertoi Lehtolan elämänkumppani Jaana Novitskij näyttelyn avajaisissa.

Lehtola oli ennen kuolemaansa määrännyt nimeään kantavan säätiön perustamisesta. Sen tarkoituksena on tukea dokumenttikuvaukseen suuntautuneita nuoria valokuvaajia sekä ylläpitää ja vaalia Lehtolan taiteellisen tuotannon tuntemusta ja levitystä. Säätiön asiamiehenä toimii Novitskij. Sen ensimmäinen Nuori Sankari -palkinto jaettiin Hippolytessä oululaiselle 23-vuotiaalle Joel Karppaselle. Hänellä on Hippolyte Studiossa myös näyttely.


Nimetön (Märkäpaitainen tyttö), 1995
sarjasta Nuoret sankarit.
Lehtola itse aloitti 1990-luvulla kuvaamalla nuorisokulttuuria, rock-tähtiä ja heidän yleisöään eri puolilla Suomea. Vähitellen kuvat synkistyivät ja niihin tuli perheväkivaltaan liittyviä poliisin takavarikoimia aseita ja epäpaikkoja, joissa narkomaani oli kuollut, pidätyssellejä ja vankiloita. Kuvista katosivat ihmiset, mutta heidän läsnäolonsa on voimakkaasti läsnä valokuvissa.

Kunnes ihmiset palasivat jälleen hänen kuviinsa. Nyt kohteena olivat yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet tai sinne paenneet seksuaalivähemmistöjen edustajat, transvestiitit ja bodarit, joita tavikset eivät arkielämässään näe. Mallit ovat samaan aikaan itsevarmoja ja haavoittuvia, heidän ulkoisen olemuksensa alta voi aavistaa surua ja samaan aikaan toivoa.

Jouko kulki sujuvasti syvissä vesissä ja löysi sieltä esteettistä kauneutta ja arvokkuutta. Hän arvosti kuvattaviaan ja sai heidät luottamaan kuvaajaansa ja paljastamaan itsestään omintaan, Novitskij luonnehtii.

Englannin- ja suomenkielisen teoksen valokuvatekstit on laatinut tuottaja Timothy Persons, valokuvaaja Stefan Bremer on kirjoittanut oppilaastaan, kollegastaan ja ystävästään, Moderna Museetin entinen johtaja David Elliot on laatinut kirjaan esseen ihailemansa Lehtolan tuotannosta.

\"Vanessa\", Barcelona, 2008

 Mitä puolestaan tulee ihmisen turhuuden ja heikkouksien ymmärtämiseen, epäilen ettei Lehtola antanut armoa itselleen yhtään sen enempää kuin muillekaan. Lehtola väisti helpot jaottelut hyviin ja pahoihin. Hän oivalsi, miten vaikeita ja mutkikkaita asiat todellisuudessa ovat ja esitti ajatuksensa väkevästi”, Elliot kirjoittaa.

Ja päättää esseensä lohdullisesti: ”Hänen teoksensa ovat kuitenkin paitsi todistus siitä äärimmäisestä ja oudosta kauneudesta, jonka hän osasi vangita kuviinsa, myös vastalääkettä niille synkille voimille, joiden edessä me helposti alistumme.”



Jouko Lehtola: No Mercy – Ei armoa. Kehrer. 2013. 160 s.
Jouko Lehtola: Some Girls ja Joel Karppanen
Valokuvagalleria Hippolyte (Yrjönkatu 8-10 sisäpiha) 26.2.2017 saakka.

Näyttelyyn liittyy oheisohjelmaa ja Jouko Lehtolan vedosten myyntitapahtuma viimeisenä lauantaina. www.joukolehtola.com