keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Poliittisten eläinten oma kirja


Toimittaja Meri Eskola talutti valtakunnan ensimmäiset eläimet sympaattiseen teokseensa Presidenttien lemmikit. Hyvän mielen konsultti, somekoira Seppo antaa sille neljä käpälänjälkeä.



Kun pitkän linjan toimittaja Meri Eskola sai tehtäväkseen kirjoittaa tietoteoksen Suomen tasavallan presidenttien lemmikeistä, hanke tuntui aluksi mahdottomalta. Löytyisikö heistä tarpeeksi tietoa sadan vuoden ajalta?

Kyllä löytyi. Kirjallisista ja suullisista lähteistä ja vihjeistä kertyi valtava määrä aineistoa, jonka makupalat Eskola on koonnut kattavaan Presidenttien lemmikit -teokseensa (Docendo). 

Nyt olikin hankkeen viimeinen hetki. Kymmenen vuoden kuluttua tämä ei enää olisi ollut mahdollista, sillä moni silminnäkijä on jo iäkäs.

Maamme ensimmäiset presidentit olivat maatilallisia, joilla kyllä oli eläimiä, mutta ne olivat enimmäkseen karjaa ja työjuhtia. Tuolloin ei lemmikeitä juuri noteerattu. Vähitellen niiden suosio alkoi kasvaa, Urho Kekkosen ajasta eteenpäin eksponentiaalisesti, totesi Eskola. Viimeisin tasavallan ensimmäinen koira Lennu kilpailee jo suosiosta isäntänsä kanssa.

Eskolan kirjahankkeelle myös vähän hymyiltiin: Onko tuo todella tärkeää? No, jollei elintärkeää, niin ainakin mielenkiintoista mikrohistoriaa. Koskettavat ja viihdyttävät tarinat lemmikeistä tuovat esille presidenttien inhimillisen, lämpimän puolen, joka usein jää heidän etäisen julkisen kuvansa varjoon.

Tämä pätee erityisesti chevalierkaartin ratsuväenupseeriin, marsalkka Carl Gustaf Mannerheimiin, joka rakasti hevosiaan kenties enemmän kuin ihmisiä.  Hänen vaimonsa Anastasia Arapovan myötäjäisetkin menivät juoksijatalliin, jonne vasta-avioitunut Mannerheim hankki kalliita ulkomaisia hevosia.

Kirjassa on esitelty Mannerheimin kaikki 26 hevosta öölantilaisesta poni Smulanista rakkaaseen Käthyyn, joka saattoi isäntänsä viimeiselle matkalle. Keski-Aasian tutkimusretkellä Mannerheimilla oli ratsunaan Filip.

Sillä ”oli tapana kulkea vuoripolulla aivan kuilun puoleista reunaa – mikä hirvitti Mannerheimia: Epäilen, että se hautoo itsemurhaa. Tai sitten se on niin maiseman lumoissa.”


Puhetaito puuttuu, muuten ihmisestä kävisi”, vastasi Urho Kekkosen puoliso Sylvi Kekkonen, kun toimittaja tiedusteli häneltä, ovatko koirat viisaita. Hän viittasi presidenttiparin münsterinseisojaan Isabellaan. Tämä piti seuraa Sylville, kun Urho kirmasi Seurasaaren lenkkipoluilla Neuvostoliiton valtionjohdon lahjoittaman venäjänvinttikoira Ludmilan seurassa.

Kekkoselle lahjoitetuista eläimistä olisi voinut perustaa varsinaisen Nooan arkin. Eksoottisin lemmikeistä oli jäänmurtajan miehistön pyydystämä ja kesyttämä jääkarhunpentu Mischka, josta varttui monisatakiloinen köriläs. Tamminiemeen sitä ei kuitenkaan huolittu, vaan parikymppiseksi se eleli Korkeasaaressa.

Hevosten ja koirien jälkeen on kissojen vuoro tepastella estradille salamavalojen säihkeeseen. Presidentti Tarja Halosen maatiaiskissat Miska ja Rontti hoitivat tehtäväänsä arvokkaasti niin hallituksen kuin valtionpäämiesten vierailuilla Tamminiemessä.

Tehtävää jatkoi Venäjän presidentin Medvedevin lahjoittama siperiankissojen sisarrotuun Neva Masqueradeen kuuluva Meggi. ”Olen saanut venäläisiltä kollegoilta usein punaisia ruusuja. Nyt jännitän, tuleeko sieltä sellofaanista miau, Halonen kertoi Ylen Puoli seitsemän ohjelmassa.”

Nevan naamiokissa Meggi.


Kaksi kissakautta ei saanut jatkoa, kun leveästi hymyilevä bostoninterrieri Lennu henkilökohtaisine avustajineen presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio aloitti maailmanvalloituksen. Lähtölaukaus ammuttiin alkuvuonna 2017, kun Lennun virnistelevä kasvokuva levisi The Daily Beast -internetsivustolla.

Seuraavaksi Lennuun lumoutuivat niin somen eri kanavat kuin The New York Times sekä television The Tonight Show. Hurmaava ”pusukone” on vienyt avustajiensa sydämen – he tunnustavat, että Lennu nukkuu pariskunnan sängyssä. ”Ei sitä saa muualle menemään. Yritimme, mutta yritykset olivat liian ponnettomia”, Niinistö kertoi Ilta-Sanomien toimittaja Suvi Kerttulan haastattelussa.



Asiantuntija-arvion mainiosta teoksesta antaa shetlanninlammaskoira Seppo: ”Ehdottomasti täydet neljä käpälää!” Vähintäänkin Lennun lailla hymyilevä Seppo on somesuosikki itsekin vaikkei presidentillinen koira olekaan.

Seppo on isäntänsä viestintäyrittäjä Petteri Poukan avustuksella kirjoittanut teoksen Seppo – hyvän mielen konsultti (Docendo). Kirjassa seurataan Sepon elämää niin julkisuuden valokeilassa kuin tavallisessa arjessa. Siinä myös opastetaan paitsi koiran myös ihmisen kasvatukseen.

Seppo on yleensä loistotuulella, mutta kommelluksiakin sattuu. Vaikka Seppo on shetlanninlammaskoira, lampaiden paimennus ei mennyt niin kuin Strömsössä. Lammasryökäleet eivät suostuneet paimennettaviksi vaan ahdistivat Seppo-paran aitauksen nurkkaan.

Sepolla on iskänsä kanssa missio: tehdä maailmasta parempi paikka. He vierailevat palvelutaloissa tuomassa iloa yksinäisille vanhuksille. Turha mainitakaan, että Petteri jää varjoon, kun valloittavasti hymyilevä, tuuheaa häntäänsä huiskiva hyväntuulinen Seppo saapuu rapsutettavaksi.

Lemmikit luovat läheiset ja lämpimät välit luomakunnan muihin asukkeihin, opettavat huomaamaan, että planeettaamme kansoittaa lukematon määrä elollisia olentoja. Emme me ihmiset ilman niitä pärjää.

Meri Eskola: Presidenttien lemmikit
Docendo, 2019. 176 s.
Petteri Poukka: Seppo – hyvän mielen konsultti
Docendo, 2019. 116 s.
Facebookista Sepon löytää osoitteesta sepposheltti, twitteristä seppokoira 
ja Instagramista seppokoira.


torstai 7. maaliskuuta 2019

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita


Herkkyys ja kapinamieli

Vilja-Tuulia Huotarinen sukeltaa fiktiivisessä teoksessaan Heistä tuli taiteilijoita sadan vuoden taakse kahdentoista nuoren naisen nahkoihin. Vastoinkäymisistä huolimatta heistä kasvoi tunnettuja suomalaisia taiteilijoita.


Minna Canthin syntymän 175-vuotispäivän kunniaksi WSOY on julkaissut kaksi kiinnostavaa teosta. Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? pureutuu oivaltavasti Canthin keskeisiin ajatuksiin niin proosan, näytelmien, lehtitekstien kuin kirjeidenkin välityksellä.

Vilja-Tuulia Huotarinen sen sijaan on antanut mielikuvituksensa lentää teoksessaan Heistä tuli taiteilijoita. Hän on luonut fiktiivisiä tuokiokuvia hetkistä, jolloin kaikki muuttuu nuorten naisten elämässä. 

Jokainen oivaltaa kuin salamaniskusta, mikä on heidän tiensä: luoda taidetta kukin omalla sarallaan.

Valitsin taiteilijoita eri aloilta. Kirjailijat, totta kai, olivat minulle läheisiä, mutta mukana on myös kuvanveistäjiä, taidemaalareita, säveltäjiä ja tanssijoita. Suomalaisesta modernin tanssin uranuurtajasta Maggie Gripenbergistä (1881–1976) en alkujaan tiennyt mitään, tunnusti kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen teoksensa julkistamistilaisuudessa.

Huotarinen on luonut hahmonsa näiden kirjoittamien tai heistä kirjoitetun materiaalin inspiroimana. Maggie Gripenbergin muotokuvan taustalla on esimerkiksi opinnäytetyö. Sadan vuoden etäisyys henkilöihin ei häntä haitannut:” Universaali tunne, kun luovaa työtä alkaa syntyä, menee yli rajojen ja aikojen.”

Näitä hetkiä, leimahduksia, Huotarinen tavoittelee teoksessaan jokaisen taiteilijanalun kohdalla tälle luonteenomaisella tavalla. Mukana on kuviteltuja minämuotoisia pohdintoja, keskusteluja, loitsuja ja kirjeitä. Yhteistä heille on herkkyys havaita, mitä ympärillä on ja kyetä tulkitsemaan se taiteen keinoin.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden
Finlandia-palkinnon v. 2011.
Henkilökuvat saivat vapaasti hakea muotoaan Huotarisen alitajunnassa, ennen kuin ne siirtyivät paperille. Tässä kirjailija on ilmeisen onnistunut. Ainakin valokuvataiteilija Simo Rista-Renvall tunnistaa nuoruuden muotokuvasta äitinsä kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911–1979), joka vain halusi upottaa nyrkkinsä saveen eikä istua Ateneumin kuivilla luennoilla.

On hienoa, että taiteilija on pureutunut henkilöidensä taustoihin, tuollainen käsitys minullakin on Essin nuoruudesta. Hän ei itse siitä kertonut, ja kun kyselin lapsuuden ystäviltä, he totesivat vain ”Ihan tavallinen tyttö”. Ei Essi kyllä ihan tavallinen ollut. Tunsin muitakin teoksen taiteilijoita ja tunnistin heidät mainiosti kirjailijan luonnehdinnoista, Rista-Renvall kommentoi.

Sata vuotta sitten nuoren naisen ei ollut helppo ryhtyä taiteilijaksi. Tarvittiin kapinamieltä ja uskoa omiin voimiin. Ellen Thesleff (1869–1954), josta aikanaan tuli yksi merkittävimmistä pohjoismaisista taidemaalareista, on hyvä esimerkki.

”Hän oli poikkeusyksilö, joka maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja uudistui koko ajan. Hän kulki naturalismista symbolismiin, maalasi avantgarden ytimessä, oli Suomen ensimmäisiä ekspressionisteja ja lähestyi uransa viimeisinä vuosina abstraktia ilmaisua”, taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa taiteilijan perinpohjaisessa elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017).

Naisiin liitettyjä tiukkoja rooliodotuksia oli pakko kyseenalaistaa ja murtaa, jos halusi edetä harrastelijaa, perinteisten naisten aiheiden maalaria tai opettajan uraa pidemmälle”, Schreck toteaa. Sitä Ellen halusi intohimoisesti. Ja onnistui.

Kirjailija Kati Tervo puolestaan luo ”avainromaanissaan” Iltalaulaja (Otava, 2017) intiimin ja elävän kuvan taiteilijan myöhäisvuoden kesästä 1945 hänelle rakkaassa, jo rapistuvassa Valkosessa talossa Muroleen kylässä Ruovedellä.

Thesleff oli omapäinen radikaali, joka teki ja maalasi, mitä halusi. Hän leikkautti tukkansa lyhyeksi ja kulki perheen kesäpaikassa usein pojan vaatteissa. Huotarinen antaa Ellenin lausua itse: 

Olen päättänyt, että niin pian kuin mahdollista minä lähden ulkomaille. Ehkäpä minua ei siellä tuijotella niin pitkään, vaikka kuljen kauhtunut lippalakki päässä ja maalausteline kainalossa.”

Itseensä luottava nuori Ellen vakuuttaa: ”Olen tyttö, ellen poika, ihminen ellen olento, joka ylittää kaikki rajat.” Niin elävästi Huotarinen on kuvannut nuoret taiteilijanalkunsa, että tuntuu siltä, kuin he itse puhuisivat kirjassa. Teoksen on tunnelmallisesti kuvittanut Riikka Sormunen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita –
12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. 
WSOY, 2019. 93 s.

Tänä vuonna juhlitaan Ellen Thesleffin syntymän 150-vuotispäivää
HAMin laajalla näyttelyllä 26.4.2019–26.1.2020.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?


”Suvakkihuorien esiäiti”

Suomen ensimmäinen feministi Minna Canth (1844–1897) teki sen, mitä terävissä teksteissään vaati: katsoi pelkäämättä totuutta silmiin eikä arastellut kirjoittaa näkemästään niin kirjeissään, lehtiartikkeleissaan kuin fiktiossaan.



Toimittaja-kriitikko ja kirjailija Suvi Aholan kiinnostava kokoelma Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY) juhlistaa tänä vuonna vietettävää Minna Canthin syntymän 175-vuotispäivää. Teos korjaa puutteellista ja jopa väärää käsitystä, joka meillä hänestä on ollut.

Ensimmäisen kosketuksensa Canthin teksteihin Ahola sai lukiossa.

 – 1970-luvulla luettiin suomalaisia klassikoita, eikä vuorolukuna läpi käyty Papin perhe silloin kolahtanut. Mutta Helsingin yliopistossa novelli Köyhää kansaa laajensi tajuntaa. Se oli modernismia, joka yhdisti kaunokirjallisuutta ja dokumenttia, Suvi Ahola tunnusti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Kokoelma ei ole elämäkerta eikä tutkimus, vaan Ahola on pyrkinyt luomaan helposti lähestyttävän kokoelman Canthin keskeisiä ajatuksia ja mielipiteitä. Vuoden verran hän luki kaiken mitä Canth oli kirjoittanut ja mitä hänestä kirjoitettiin. Hän halusi myös selvittää, mitä hänen itsensä pitäisi teksteistä ajatella.

Materiaalista kypsyi seitsemän teemaa: lapsuudesta; rakkaudesta ja seksistä; köyhyydestä ja kirjoittamisesta naiseuteen sekä vanhenemiseen. Näiden välityksellä kansakunnan kaapin päälle nostetusta kirjailijasta kehkeytyy kokoelmassa lihaa ja verta oleva ihminen iloineen ja murheineen.

Minna Canth kirjoitti olohuoneessa sohvapöy-
dän ääressä keinutuolissa istuen sinikantisiin
vihkoihin. Kaarlo Vuoren maalaus v. 1891.
Jokaisen luvun aloittaa Aholan taustoitus, joka seurailee Canthin elämänvaiheita ja kytkee hänen tekstinsä tuon ajan elämään ja olosuhteisiin. 

Canthin pääteokset tunnetaan, hänen lehtikirjoituksiaan ei niinkään. Sen vuoksi niitä on kokoelmassa runsaasti. Lehtitekstien keskeinen sanoma on vaatimus naisten oikeuksista, tasa-arvosta sekä köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamisesta.

Canth osallistui ahkerasti julkiseen keskusteluun, ja hänen eri fooruminsa – lehtiartikkelit, näytelmät ja proosa – tavoittivat laajan yleisön. Näin Ahola kirjoittaa:

Esimerkiksi Työmiehen vaimo vaikutti aivan konkreettisesti yhteiskuntaan ja naisen asemaan, sillä 1885 valtiopäivillä hyväksyttiin ehdotus, jossa kumottiin miehen oikeus puolison tuloihin. Tästä epäkohdastahan koko teoksessa on kyse, ja draaman keinoilla se saatiin näkyväksi.”

”Suvakkihuorien esiäidin” – kuten Ahola Canthia leikillisesti nimitti – räväkät kannanotot yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja naisten asemaan eivät kaikkia miellyttäneet. Aivan kuten vahvasti mielipiteensä ilmaiseva nainen nykyäänkin hän sai niskoilleen niin julkista kuin yksityistä vihapostia.

Kuopion piispa Gustaf Johansson ja kuvernööri Alexander Järnefeltsyyttivät Canthia yhteiskuntarauhaa ja jumalallista oikeutta rikkovaksi anarkistiksi. Järnefeltin kutsumanimi hänelle oli ’mädäntynyt toukka’.”

Tällainen aggressiivinen pilkka luonnollisesti loukkasi ja masensi Canthia. Niinpä hän vuonna 1887 kirjoitti nuorelle ystävälleen Hilda Aspille haluavansa ”sanoa ylös tuttavuuden koko maailman kanssa”.

Kirjeissään Canth pystyi avautumaan ja irrottelemaan vapaammin. Hän testasi niissä ajatuksiaan ja mielipiteitään, jotka myöhemmin siirsi kehittyneempinä proosaansa ja näytelmiinsä. Hänen käsityksensä esimerkiksi rakkaudesta ja seksuaalisuudesta olivat ristiriitaisia, eikä hän lopultakaan muodostanut näistä selkeää mielipidettä.

Suvi Ahola toimi Minna Canth
seuran puheenjohtajana 2012-2017.
Hänen väitöskirjansa 2013 käsit-
teli suomalaisia lukupiirejä.

Muuttuiko Suvia Aholan käsitys Minna Canthista vuoden lähemmän tuttavuuden aikana, jolloin hänestä välillä tuntui siltä ”kuin hän seisoisi aivan takanani ja hengittäisi hiljaa”?

– Hänestä tuli ristiriitaisempi ja helpommin lähestyttävä, Ahola vastasi. Hänen mielestään Minna Canth on edelleen ajankohtainen, sillä uusia tulkintoja hänen näytelmistään syntyy joka vuosi, ja monet hänen esille tuomansa ongelmat ovat edelleen ratkaisematta. 

Hyvä esimerkki tästä on naisten esineellistämistä vastustava #metoo-liike, jonka eturintamassa Minna varmaan marssisi.

Suvi Aholan innostava ja inspiroiva kirja tekee kunniaa esimerkiksi kelpaavalle naiselle, jonka sanoma kantaa kirkkaasti nykyaikaan. Itseään säästämättä ja pelkäämättä hän ”halusi katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen”.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?  WSOY, 2019. 171 s.

torstai 21. helmikuuta 2019

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän


”Sisko, olen liekeissä!”

Ruotsin eturivin nykykirjailija Aris Fioretos lennättää päähenkilönsä pilviin – monellakin tavalla. Intiimi, sensuelli ja viiltävä Nelly B:n sydän vie ihmisen sisimpään tarkkanäköisesti ja lumoavasti.


Pysyttele maan kamaralla, Nelly. Muuten putoat taivaalta ennemmin tai myöhemmin”, lausuu lääkäri tuomionsa 37-vuotiaalle Nelly Beckerille. Tämä sairastaa ”oikuttelevan sydämen oireyhtymää”, jossa sydämen seinämät paksuuntuvat, hapen määrä veressä vähenee, eikä sydän jaksa enää lyödä.

Diagnoosi murskaa Saksan ensimmäisen naislentäjän uran ja unelmat. Hän on miehensä Paulin kanssa pitänyt lentokoulua Berliinin liepeillä Johannisthalissa, missä pariskunta on omin käsin rakentanut peräti kaksipaikkaisen lentokoneen. Nyt on aloitettava elämä ilman Nellyn rakastamia bensiininhöyryjä ja taivasta.

Aris Fioretoksen romaani Nelly B:n sydän (Teos) perustuu löyhästi saksalaislentäjä Amelie – Melli – Beesen (1886–1925) elämänvaiheisiin, mutta on muilta osin kirjallinen fantasia. Fioretos tarkastelee romaanissaan rakkauden olemusta ja ihmisten sinnittelyä sen voimakenttien pyörteissä taitavasti ja aidosti.

Kun lentämisestä on luovuttava, pariskunnan jo aiemmin rakoillut suhde katkeaa. Nelly muuttaa vaatimattomaan pensionaattiin miettimään kuka oikeastaan on maan päällä. Hän saa työpaikan moottoripyöriä myyvästä liikkeestä, mutta elämä tuntuu silti mustassa liejussa tarpomiselta.

Kunnes tilanne kirkastuu kuin salamaniskusta. Siihen tarvitaan vain oikean ihmisen käden painallus. Nellyn elämässä alkaa uusi vaihe, ihon aika, josta hän voi kertoa vain preesensissä. Irma on Nellyä 12 vuotta nuorempi, kaunis, elämännälkäinen mainostoimittaja, jonka avaa Nellylle aivan uusia taivaita.

Irman sormet ja huulet piirtävät Nellyn ääriviivoja pienimpiä sopukoita ja taipeita myöten. Ja samalla kun Nelly oppii tuntemaan itsensä, rajat häviävät: ”Mistä sinä alat? Ja mihin minä päätyn?

Jari Järnströmin maalaus Tämä hetki.

Tuon tuosta lentämisen ja rakastamisen autuus vertautuvat toisiinsa Nellyn mielessä. ”Juuri nyt haluan olla tässä. Kynttilänvalossa, nälkäisenä hellyydessä jonka toivoisin kestävän yhtä pitkän aikaa kuin ikuisesti jatkuva laskuvarjohyppy.”

Taitavasti, tarkasti kuin kirurgi Fioretos kuvaa Nellyn ja Irman orastavan rakkauden hapuilevaa alkua, intohimon hehkua, mustasukkaisuutta, epäilyjä. Lukija tunnistaa tunteiden turbulenssin, miten suurin ilo vaihtuu tummaan tuskaan.

Arjen pienet yksityiskohdat, vuodenaikojen vaihtelu, kadut ja kahvilat, dekadentti meno Diana-viinibaarissa vievät kuin aikakoneella 1920-luvun Berliiniin. Pensionaatin monenkirjavien ihmisten tarinoista saisi omanlaisensa ”Salatut elämät” -sarjan.

Seurustelu Irman kanssa paljastaa Nellylle asioita, joista hän on ollut tietoinen vain alitajuisesti. Hänelle valkenee, että avioliitto Paulin kanssa oli teatteria, ei hänen oikeaa elämäänsä, joka vasta nyt on puhjennut kukkaan.

Aris Fioretos on paitsi ylistetty kirjailija
myös estetiikan professori.
Kuva: Heike Bogenberger
Se jokin, hämärä ja valtavan suuri, jonka olemassaoloa hän on aiemmin vain aavistellut lapsuudessa ja nuoruudessa, konkretisoituu Irman kanssa käsin kosketeltavaksi tunteeksi. 

Hän on tiennyt ”orvokkinaisista”, mutta hänelle ihminen – mies tai nainen – on ennen kaikkea ihminen. Lentäessä sukupuolella, luokalla tai rodulla ei ollut merkitystä.

Mutta nyt on. Nelly on niin vahvasti kiinni preesensissä, että tietää elävänsä tulevia muistoja varten. ”Se on yksi tapa rakastaa tätä hetkeä”, hän päättelee. Sillä taivaanrannalla nousee uhkaavia tummia pilviä.

Sydämen seinämät paksuuntuvat samalla kun sydän ohenee vereslihalle. ”Hänelle minä olen yksi monista, minulle hän on kaikki kaikessa.”

Riippuvuus on korvattava toisella. Alkujaan kivunlievitykseen tarkoitetut huumeet poistavat yksinäisyyden, tarjoavat unohduksen, matkan aurinkoutuun, jossa kaikki ”sulautuu, painottomaan, hohtavaan kimallukseen”.

Fioretos kuvaa Nellyn paon todellisuudesta vähäeleisen kauniisti, uskottavasti. Rappioromantiikka on siitä kaukana. Sydän pamppaillen seurasin Nelly B:n huimaa lentoa, miten hän löysi itsensä ja kadotti saman tien. Hän rikkoi rajoja ja oli valmis maksamaan kokemuksistaan raskaan hinnan.

Irman varoituksesta ”Hillitse sydämesi” Nelly sen enempää kuin villisti sykkivä lihas eivät piitanneet, sillä ”kuka ei haluasi saavuttaa olotilaa, joka on avarampi kuin oman ihon asettamat rajat?”

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän.
(Nelly B:s hjärta. Ett protokoll). Elävästi suomentanut  Outi Menna. Teos, 2018. 373 s.

Jari Järnströmin näyttely Melankolia Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 10.3. saakka.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Odysseia – matka taiteessa


Taide tarjosi toisen elämän

Uutuuskirja Odysseia – matka taiteessa piirtää ilmeikkään kuvan taiteenkeräilijä Lars Swanljungista. Teoksessa etsitään vastausta kysymyksiin, mistä intohimo taiteeseen syntyy, ja mitä taiteen omistaminen keräilijälle merkitsee.

Taiteesta ja taiteilijoista on kirjoitettu loputon määrä teoksia, taiteenkeräilijöistä sitäkin vähemmän. 

Puutetta paikkaa nyt kiinnostava suomen- ja ruotsinkielinen, pienikokoinen elegantti teos Odysseia – matka taiteessa. Teoksia Lars Swanljungin kokoelmasta (Parvs).

Julkaisu liittyy helmikuussa Vaasassa, Kuntsin modernin taiteen museossa avautuneeseen Lars Swanljungin kokoelmanäyttelyyn. 

Kirja ja näyttely juhlistavat keräilijän 75-vuotispäivää ja hänen 30 vuoden uraansa taiteen parissa.

Mittavan yli 800 teosta sisältävän kokoelmansa Swanljung lahjoitti Vaasan kaupungin museoiden kokoelmiin. Julkaisuun esipuheen kirjoittanut museotoimenjohtaja Auli Jämsänen toteaa nykytaiteen hankkimisen vaativan uskallusta, sillä kuka tietää, mitä nuoresta taiteilijasta ajan mittaan tulee.

Tomas Regan: Keräilijän muotokuva.
Swanljungin kokoelman lukuisat teoslainat niin koti- kuin ulkomaisiin näyttelyihin todistavat onnistuneista ostoksista ja kokoelman painoarvosta. 

Mistä kaikki sai alkunsa, mikä oli kokoelman ensimmäinen ostos? Vastausta on etsinyt Taideyliopiston dekaani, taiteilija Jan Kaila, joka Swanljungia haastattelemalla on luonnostellut kirjaan keräilijän muotokuvan.

Kreikan historian ja kulttuurin harrastus oli toiminut Swanljungin hammaslääkärin työn vastapainona. Jotain tuntui kuitenkin puuttuvan. Se jokin iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun Swanljung isänsä kutsun avittamana käveli tuolloin Bulevardilla sijainneen Galerie Forsblomin avajaisiin.

Rakkaus Kreikkaan ja gallerian ikkunaan asetetut Jim Dinen Milon Venus ja Roy Lichtensteinin rasteritekniikalla tehty Temppeli iskivät kipinää.  Teokset herättivät Swanljungissa vastustamattoman halun omistaa ne.

Hammaslääkäripariskunnalla ei kuitenkaan ollut vaadittavaa 70 000 markkaa, joten he ottivat pankista lainan ja hankkivat teokset. Näin alkoi odysseia taiteen maailmaan, jossa keräilijä edelleen purjehtii.

Kiinnostus taiteeseen oli syttynyt, mutta Swanljung huomasi pian, että hänen yleissivistyksessään oli kuvataiteiden kohdalla ammottava aukko. Piirustusnumero koulussakin oli ollut kuusi. Kun Annmari Arhippainen ja Carolus Enckell väittelivät Galerie Artekissa siitä, kumpi on oikein: ”öljy kankaalle” vai ”öljy kankaalla” Swanljungista tuntui kuin he olisivat puhuneet vierasta kieltä.

Swanljung alkoi paikata aukkoa ja tutkia intohimoisesti löytämäänsä uutta aluetta. Hän luki taiteesta, matkusti ja kävi näyttelyissä ympäri maailmaa. Taide tarjosi kauneutta ja henkistä rikkautta, avasi Swanljungille toisen elämän. Hänestä sukeutui taiteen keräilijä ja monista galleristeista ja taiteilijoista tuli hänen ystäviään.

Tarja Pitkänen-Walter: Taiteilijan hampaat II.

 Vaikka Swanljung on keräilyssään systemaattinen, teosta hankkiessaan hän luottaa silti vankasti tunteeseen. ”Se on ihana kokemus, kun selkäpiissä tuntuu, että tämä on pakko hankkia”, hän kuvailee haluaan omistaa taidetta. Kun kaupat syntyvät, on juhlan paikka: ”Se on se kicksi, se hurmio! Nyt toi on mun!”

Keräilyn alkuvaiheen amerikkalaisen grafiikan tilalle Swanljungin kokoelmassa nousi islantilainen taide, erityisesti Hreinn Friðfinnsson, ja Guðmundssonin veljekset Georg ja Guðni, jotka edustavat romantiikalla höystettyä viileää estetiikkaa. Kotimaisista tekijöistä läheisiä ovat Silja Rantanen, Carolus Enckell, Kari Cavén ja Martti Aiha.

Entä nyt kun Swanljung on luopunut kokoelmastaan, onko olo haikea, entä jatkaako hän keräilyä? Lars Swanljung kertoo olevansa kiitollinen siitä, että museo on nyt ottanut hänen kokoelmansa haltuun, luetteloi, konservoi ja hoitaa muutkin siihen liittyvät asiat. Ja vaikka hän pyhästi päätti lopettaa taiteen keräilyn, eihän siitä mitään tullut, odysseia jatkuu.

Esimerkiksi nyt kun Pasi Karjula oli Kuhmon vuoden taiteilijana, näin siellä valtavan, hienon halkaistun puunrungon, ja tunne nousi taas: tuon minä haluan!”

Odysseia - matka taiteessa. Parvs. 2019. 32 s.

Kuntsin modernin taiteen museon kokoelmanäyttely 2.2.2020 saakka.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu


Epätoivosta nousee viha

Leïla Slimanin Kehtolaulu ei tuudita, se hätkähdyttää hereille. Hieno romaani painajaiseksi muuttuvasta arjesta ja ihmistä murtavista rakenteista vavahduttaa.


Ranskan Finlandialla, Goncourtilla, palkittu romaani Kehtolaulu (WSOY) alkaa siitä, mihin sen tarina hyytävästi päättyy. Tämä lisää teoksen jännitettä, pitää lukijan pihdeissään kuin paraskin trilleri, saa hänet odottamaan selitystä, miksi näin kävi?

Nuoripari, asianajaja Myriam ja musiikintuottaja Paul Massé, elävät ruuhkavuosia Pariisissa. Alkuun Myriam nauttii ”eläimellisestä” olostaan kotiäitinä ja haluaa Mila-tyttären jälkeen vielä toisen lapsen. Pian Adamin syntymän jälkeen kodin ahtaat kuviot alkavat kuitenkin tuntua vankilalta.

Kun vanha opiskelukaveri tarjoaa työpaikan, Myriam hyppää innoissaan uraputkeen. Kesken vuotta lapsille ei järjesty tarhapaikkaa, joten pariskunnan on palkattava lastenhoitaja. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja asenteet paljastuvat heti alkuun Paulin sanoista ”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan yhtä mieltä?”

Paul ei ole rasisti, hän on käytännön ihminen, eikä halua kotiinsa ihmistä, joka
hädän tullen ei uskalla soittaa poliisille tai viedä lapsia sairaalaan. ”Tärkeitä on, että hän on reipas ja palveluhenkinen.” Tätä Louise on ja pian hänestä tulee korvaamaton osa perhekuviota.

Ranskalais-marokkolaisesta Leïla Slimanista
tuli Ranskan luetuin kirjailija Kehtolaulun
julkaisun jälkeen. Kuva: 
Catherine Hélie
Leïla Slimani kuljettaa tarinaa vähäeleisesti, hänen kaunis, tarkka kielensä pureutuu tarinan henkilöihin, paljastaa ihmissuhteiden nyansseja, hienoja murtumakohtia, jotka alkavat vähä vähältä nujertaa täydellisyyttä tavoittelevaa kotihengetärtä. Lotta Toivanen on suomentanut teoksen herkällä korvalla.

Louise alkaa kuin huomaamatta rakentaa omaa pesää perheen kotiin, hankkia vaikutusvaltaa, vedellä naruja. Vaikka hän elää päivittäin perheen kanssa, heidän välissään on silti ylittämätön kuilu. Louisea katsotaan, mutta häntä ei nähdä yksilönä, ihmisenä murheineen.

Toisaalta Louisekaan ei halua kertoa huolistaan, avautua ja pyytää apua. Myriam yrittää sitä tarjota, mutta Louise pysyy jääräpäisesti vaiti. ”Se on hänen tapansa säilyttää raja meidän maailmojemme välillä”, Myriam päättelee.

Jos tämä muuri olisi onnistuttu murtamaan, tarina olisi kenties päättynyt toisin. Slimani osoittaa vaivihkaa, miten vähästä asiat joskus voivat olla kiinni.

Kehtolaulu paljastaa myös äitiyden monet kasvot. Uraäidit potevat huonoa omatuntoa liian vähästä lastensa kanssa viettämästään ajasta, toisaalta paperittomat pohjoisafrikkalaiset lastenhoitajat ovat olosuhteiden pakosta joutuneet jättämään lapsensa entisiin kotimaihinsa.

Hiekkalaatikko on näiden naisten sosiaalinen keskus, jossa juoruillaan isäntäperheistä ja vinkataan avoimista työpaikoista. Heidänkin joukossaan Louise on outo lintu, jota pidetään koppavana ja etäisenä.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta Louisen elämän jatkuvat kolhut ja nöyryytykset, kaikki äänet, jotka ovat komennelleet, neuvoneet ja määräilleet häntä ovat kovettaneet hänen sydämensä ja särkeneet hänen sielunsa pirstaleiksi. "Hän ei kestä enää itkemistä, oikuttelua, hysteeristä iloa". 

Paul Osipowin maalau Violetti varjo (osa).
Louisen oireilua, ennusmerkkejä ei osata lukea, tulkita avunhuudoiksi. Ja niin epätoivosta kasvaa viha, joka syöksee syöveriin, josta ei ole paluuta.

Kehtolaulu on kylmäävä psykologinen trilleri mielen hajoamisesta. Se hahmottaa tarkkanäköisesti myös vihjeitä ja vastauksia alun kysymykseen, miksi näin kävi.

Monesti fiktio kykenee tavoittamaan, hahmottamaan todellisuutta paremmin kuin faktat ja raportit. Tämän totesi entinen toimittaja, nykyinen palkittu israelilainen kirjailija David Grossman: – Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani.

Hänen romaaninsa Hevonen meni baariin päähenkilö, stand up -koomikko haluaa tulla nähdyksi. Samaa haluaa myös Kehtolaulun Louise. Kylmäävin seurauksin. Niin erilaisia kuin molemmat hienot romaanit ovat, niiden sanoma on sama: Katso ihmistä.

Leïla Slimani: Kehtolaulu
(Chanson douce). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. WSOY, 2018. 237 s.
Paul Osipowin maalauksia Taidehallissa 24.3.2019 saakka.

tiistai 22. tammikuuta 2019

David Grossman: Hevonen meni baariin


Haluan, että näet minut

Stand up -koomikon keikka muuntuu illan mittaan koskettavaksi tragedian kuvaukseksi David Grossmanin loistavassa romaanissa Hevonen meni baariin.


Anna Lehtosen tyylitelty kansi
kuvaa mainiosti romaanin
iskevän rytmikästä menoa.

Israelilainen kirjailija David Grossman vieraili Suomessa edellisen, maailmanmaineeseen kohonneen romaaninsa Sinne missä maa päättyy (Otava, 2011) lehdistötilaisuudessa. 

Hän kertoi saaneensa potkut radiotoimittajan työstään poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Tämä osoittautui onnenpotkuksi, sillä hänestä tuli sen seurauksena Nobel-voittajaksi povattu kirjailija.

Kun työskentelin journalistina, minulla oli aina oltava valmiita vastauksia ja loppupäätelmiä. Kirjallisuudessa sen sijaan olen vapaa, voin esittää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ristiriitoja. 

– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani, hän totesi tuolloin.


Vaikka Minne maa päättyy kuvaakin Israelin ja Palestiinan kriisiä ja pohjautuu tosiasioihin, siinä on myös hyvin intiimi, henkilökohtainen taso: – Minua kiehtovat perhe, arkipäivä ja ihmissuhteet. Tärkeimmät asiat elämässä eivät tapahdu julkisuuden valokeilassa, vaan keittiöissä ja makuuhuoneissa.

Näin on laita myös hänen uudessa, vaikuttavassa romaanissaan Hevonen meni baariin (Otava), joka voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2017. Kulissit ovat nyt aivan toisenlaiset: pieni baari aavikolla Netanyan kaupungin teollisuusalueella, jonne joukko asiakkaita on kokoontunut seuraamaan stand up -esitystä.

57-vuotias langanlaiha, riutuneen oloinen koomikko Dovaleh Greenstein on pukeutunut punaisiin henkseleihin, revittyihin farkkuihin ja bootseihin, joissa on seriffin tähti. Yleisö odottaa saavansa nauraa, ja alkuun keikka lähteekin liukkaasti vauhtiin.

David Grossmanin teoksia on kään-
netty yli 30 kielelle. Kuva:
Seppo K. Niiranen.
Kunnes esityksen sävy muuttuu, siihen tulee tumma pohjavirta, joka ei lupaa miellyttävää iltaa. Yleisö pelkää sekaantuvansa ”johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän parhaillaan ratkaisee”.

Dovaleh pilkkaa yleisöään, kertoo puujalkavitsejä ja laukoo poliittisesti epäkorrekteja kommentteja Israelin tilanteesta, mutta esitys on niin koukuttava, että se pitää katsojat pihdeissään. Samoin käy myös lukijalle, sillä nopeat rytminvaihdokset ja hieno kieli, jonka Arto Schroderus saa aidosti elämään, vievät mennessään. Saavat lukijan pidättelemään hengitystään.

Yleisön huomaamatta Dovaleh tavoittelee katsojien joukosta aivan tiettyä katsetta, vanhan lapsuudenystävänsä, varhaiseläkkeellä olevan tuomarin huomiota. Tämä sai puhelun tuntemattomalta mieheltä parisen viikkoa sitten. Kunnes paljastui, että he olivat kulkeneet jonkin matkaa yhdessä neljätoistavuotiaina.

Puhelu herättää tuskallisen muiston, jota tuomari on vältellyt: ”Yritin ajatella nopeasti, löytää pakotien. Hänen äänensä perässä raahautui hädän tunnetta, mielen varjoja.” Tuomarista tulee tarinan toinen, vastahakoinen kertoja

Dovaleh on kutsunut lapsuuden ystävänsä stand up -iltaan aivan tietystä syystä. ”’Haluan, että katsot minua’, hän tokaisi. ’Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin’”.

Ja katsottavaa ja kuunneltavaa illan mittaan piisaa. Dovaleh paljastaa kaskujen lomassa traagisen elämäntarinansa: perheen taustalla kummitteli holokausti, isä löi remmillä, äiti oli kääntynyt sisäänpäin. Koulussa ei ollut helpompaa, sielläkin kiusattiin, nuorten sotilasleirillä vielä pahemmin. Dovaleh lyö esityksessä itseään, sulautuu kiusaajiensa rooliin.

Hänen päänsä on pystyssä ja hänen ilmeensä tuskainen. Tumma varjo nousee hitaasti hänen sisältään ja kulkee hänen kasvojensa poikki, avaa suunsa ammolleen, vetää ilmaa sisäänsä ja sukeltaa takaisin alas.”

Rafael Wardin maalaus Lautturi (osa).

Katsojat ovat ymmällään, buuaavat, osa poistuu. Mutta muutama jäljelle jäänyt on lumoutunut näkemästään, sillä samalla kun Dovaleh elää menneisyyttään lavalla, hän saa heidät oudosti uppoamaan omaan itseensä, muistoihinsa. Näin käy myös tuomarille ja lukijalle. 

Grossman kuvaa taitavasti muistin arvaamatonta poukkoilua, valaisee sen unhoon jääneitä sopukoita, ja saa mielen omalaatuiset haarautuvat polut elämään paperilla. Näin hän henkilöidensä kautta tavoittaa jotain oleellista elämästä, olemisesta ja kenties ystävyydestä ja rakkaudesta.

Epätavallisen stand up -illan aikana koetut tunnemyrskyt tuulettavat päähenkilöiden mielen sokkeloita ja puhdistavat ilmaa, kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Tuomari haluaa kertoa näkemänsä.

David Grossman: Hevonen meni baariin.
Suomentanut Arto Schroderus Jessica Cohenin englanninkielisestä käännöksestä
A Horse Walks into a Bar. Otava. 2018. 196 s.

Rafael Wardin maalauksia Taidesalongissa 10.2.2019 saakka.