torstai 20. huhtikuuta 2017

Miki Liukkonen: O

Pirstaloituneen aikamme taidokas analyysi

Miki Liukkonen teki sen, mitä jo pitkään on odotettu. Kirjoitti komean aikalaisromaanin O, ”yleispätevän tutkielman”, joka haarukoi myös historiaa kertoakseen, mitä on elää tässä ja nyt.

 ”Ainoa keino sanoa jotain on sanoa kaikki”, totesi Miki Liukkonen massiivisen (859 s) romaaninsa O (WSOY) julkistamisjuhlissa Cafe Ursulassa. Ja lisäsi, että kyseessä on lukijaystävällinen tiivistelmä alkujaan 1200-sivuisesta käsikirjoituksesta.

Parnassoon (2/2017) kirjoittamassaan manifestissa Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta hän toteaa, että suomalainen kirjallisuus on turvallista, mukavuudenhaluista ja epäkokeellista, ja että käsitys kokeellisuudestakin tuntuu vanhanaikaiselta. On tullut aika uudistaa suomalaista kirjallisuutta.

Tämän hetken suomalainen kirjallisuus on auttamatta etääntynyt maailmasta: se heijastelee vain itseään, ei maailmaa, todellisuutta. Se heijastelee kirjailijoiden käsitystä kirjallisuudesta, tai heidän käsitystään kirjallisuudesta, joka käsittelee todellisuutta.”

Miki Liukkonen (s. 1989 Oulussa) on Helsingissä asuva
 kirjailija, joka on aiemmin julkaissut kolme runokokoelmaa
 sekä Runeberg-palkintoehdokkaana olleen romaanin
 Lapset auringon alla (2013).
Reippaita väitteitä. Miten nuori kirjailija (s. 1989) huutoonsa vastaa? Kirjoittamalla hienon romaanin O, nykyhetkeä aidosti heijastelevan kaleidoskoopin, jossa Liukkonen toimii kuten kirjansa henkilö, teatteritiimin johtaja Jan Gade kehottaa: ”Tiimin tehtävä oli ottaa kaikki vastaan kaikissa muodoissa ja yrittää sitten sanoa siitä joitain.” Ja Liukkonen antaa henkilöidensä sanoa, myös päivänselvää ja typerää kaiken viisauden ohella.

Tästä runsauden sarvesta kirja sai nimensä, joka alkujaan oli Kehä. Mutta graafinen merkki O kuvaa paremmin sitä kaikkea syleilevää 360° näkökulmaa, jota Liukkonen romaanissaan käyttää. Sillä on teoksessa kaikkiaan 56 merkitystä, aurinkokin paahtaa valkoisen reiän taivaalle.  Siksi O tuntui Liukkosesta ainoalta järkevältä ja loogiselta nimeltä.

Romaanissa harhailee satakunta henkilöä, myös jo edesmenneitä, päähenkilöitä on kymmenkunta. Kertojan ohella tunnoistaan avautuu minä-muodossa fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W. Hänen olympialaisiin tähtäävällä uimaseurallaan on romaanissa merkittävä osuus. Varsinaista juonta teoksessa ei ole, vain juonenpätkiä, jotka sivuavat toisiaan, törmäävät ja ajautuvat erilleen kohdatakseen uudelleen.

Juoni on todellisuuden harhauttamista, ”hunaja-ansa”. Yritin olla mahdollisimman realistinen, en tarvitse siihen narratiivia. Elämä on turhauttavaa, kun asiat jäävät kesken. Jos lukija turhautuu, kun lause jää kesken, hän voi jatkaa sitä.

Valokuvataiteilija Simo Ristan kuvaama O
Stokkalla "puhkaisee aukon arjen yläpuolelle".
Mistään haahuilusta ei kuitenkaan ole kyse, ohjat ovat tiukasti Liukkosen hanskoissa. Kerronta on pakotonta kuin hengitys, aistillista ja ilmaisuvoimaista. 

Ensiaamun valo oli harottavaa ja kuin tislattua, se hyppi ja hankasi silmillä kuin vioittunut tuulilasinpyyhkijä.” 

Keskustelut ja puhekieli eri tilanteissa sujuvat niin luontevasti, että voisin kuvitella olevani kulloisessakin seurassa mukana.

Kirjassa on lainauksia niin filosofeilta, stand up -koomikoilta kuin tieteilijöiltä. Häiriöt informaatiossa sekä Einsteinin ja Hawkingin teoriat ajasta ja massasta kuumottavat monen pohdinnan ytimenä. 

Kummallisia ilmiöitä tapahtuu, aikakin poimuilee ihan omia aikojaan ja tuuppaa mustalaisseurueen parin tunnin päähän nykyhetkestä. Bachia rakastava salaseura kehittelee design-huumetta kohtalokkain seurauksin, ja totta kai mukana on myös keittokirja – neurootikoille suunnattu. Kaiken tämän koostaminen on vaatinut aika lailla taustatyötä.

Miki Liukkonen.
Kuva: Aki Roukala.
Luin satoja kirjoja; hevosten anatomiaa, munakoisojen historiaa, Syksy Räsäsen ja Kari Enqvistin teoksia. Syksyä pyysin opettamaan itselleni kvanttifysiikkaa, ja hän laittoikin perustietoja. Pelkään silti, että tekstiin on luiskahtanut virheitä, toivottavasti hän ei lue O:ta.

Romaani on myös hauska, sillä huumori on keino välittää viesti vakavista asioista. Liukkosen mukaan vakavalla naamalla informaatio ei välity yhtä hyvin.

Olemme päällehyökivän informaatiotulvan uhreja somen luomassa vankilassa, voisi tiivistäen luonnehtia yhtä O:n päähaaraketta. Ja vaikka meillä on kaikkea liikaa ja valinnanmahdollisuuksia rajattomasti, silti me syötämme jatkuvasti bittiavaruuden ahnasta kitaa omalla datallamme.

Mutta huolimatta lukemattomista mahdollisuuksista verkottoitua, olla kaikkien kanssa kaikkialla koko ajan, olemme yksinäisempiä kuin koskaan. Podemme identiteettikriisiä, sillä someen itsestämme tuunaama kuva (kauniimpi, coolimpi jne) on vain kuori, joka eristää meidät muista ja maailmasta.

Manifestissaan Liukkonen lainaa kirjailija David Foster Wallacea (jonka vaikutuksesta on pyrkinyt eroon), joka on osuvasti kirjoittanut ihmisen itseensä käpertymisestä seuraavasti. ”We spend enough time watching, pretty soon we start watching ourselves watchin. We start fo ”feel” ourselves feeling, yearn to experience ”experiences.”


Liukkosen kunnianhimoinen tavoite O:ta kirjoittaessa tuntuu olleen puhkaista tämä kalvo ja antaa sen sisuksen purskahtaa kasvoillemme. Siinä hän onnistuu, huumeet, itsemurhat, pakkomielteet, ahdistus ja neuroosit kukoistavat O:n sivuilla, sillä niitä me tarvitsemme kyetäksemme edes jotenkuten selviämään infoähkyn piinaamasta nykyhetkestä. Ne ovat pakoa sirpaloituneesta ajasta, josta emme saa otetta. Uiminenkin on teoksessa eräänlaista pakoa, hälyn poissaoloa.

Arvelin ettei O:n kaltaisella, yhden viikon romaanilla, voi olla varsinaista loppua. Mutta kyllä sillä on, munakoisojen tahdittama hieno päätös, ”sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä, valkoisella sekunnilla”.


Miki Liukkonen: O. WSOY.  2017. 859 s. 
(Romaanin ensipainos myytiin loppuun kahdessa päivässä.)

Erityismaininnan ansaitsee jälleen kerran Jussi Karjalaisen suunnittelema tyylikäs, kirjan sisältöä oivaltavasti tulkitseva kirjan päällys. 

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jorma Hinkka: Hommage á R. Mutt 1917–2017

Onko vessanpönttö taidetta?

Jorma Hinkka on työstänyt kiinnostavan kirjan ja näyttelyn Marcel Duchampin satavuotta täyttävän Fountain (Suihkulähde) -teoksen kunniaksi. Pisoaari avasi aikoinaan uuden, häkellyttävän tavan luoda ja tarkastella modernia taidetta.

Marcel Duchampin (1887–1968) Fountainin tarina on yksi taiteen historian merkillisimpiä. Vaikka alkuperäinen teos ei koskaan ollut esillä näyttelyssä ja katosi lähes heti ”valmistumisensa” jälkeen, silti se muutti pysyvästi käsitystämme taiteesta.

Jorma Hinkka on koonnut teokseensa Hommage á R. Mutt 1917–2017. Marcel Duchampin kolme pisoaaria ja 12 kopiota tarinoita ”kylpyhuonekalusteesta” ja sen neljästätoista uudelleensyntymästä. Kirjanen tarjoaa mainion tapausselosteen taiteen ideoista ja käytännöistä.

Muuttaessaan vuonna 1915 levottomasta Euroopasta New Yorkiin Duchamp oli jo 24-vuotiaana kohauttanut taidepiirejä maalauksellaan Portaita laskeutuva alaston. Teoksesta tuli yksi vuosisatansa merkityksellisimpiä. Se meni kubismia pidemmälle kuvatessaan maalauksen keinoin eri näkökulmista tarkastellun kohteensa ohella myös liikettä. Mutta tämä oli vasta alkua uudelle murrokselle.

Sille tarjoutui mahdollisuus, kun uusia taidevirtauksia kannattava taideväki perusti yhdistyksen Society of Independent Artists, jonka ensimmäiseen, New Yorkin Grand Central Palacessa pidettävään näyttelyyn vuonna 1917 saivat kaikki taiteilijat osallistua kuuden dollarin maksua vastaan.

Viikkoa ennen näyttelyn sisäänjättöaikaa Duchamp istui ystäviensä kanssa lounaalla pohtimassa taiteen olemusta. Ilmeisesti sessio oli inspiroiva, sillä saman tien joukko marssi J. L. Mott Iron Worksin saniteettikalusteiden myymälään, josta Duchamp osti kuuluisan pisoaarinsa, risti sen Fountainiksi ja signeerasi nimellä R. Mutt 1917. Teos oli valmis näyttelyyn.

Jatko ei mennyt suunnitelmien mukaan. ”Vulgaari plagiaatti” diskattiin näyttelystä ja piilotettiin verhon taakse. Mitä sille tämän jälkeen tapahtui, on hämärän peitossa. Tosiasia kuitenkin on, että valokuvaaja Alfred Stieglitz otti siitä viikkoa myöhemmin valokuvan galleriassaan. Se jäi ainoaksi todisteeksi (alkuperäisen?) Fountainin olemassaolosta, sillä tämän jälkeen Suihkulähde katosi.

Mutta pisoaaria ei noin vain nitistetty. Taidelehti The Blind Man kirjoitti sen kohtelusta närkästyneenä pääjuttunsa. ”Sillä valmistiko herra Mutt tuon Suihkulähteen omin käsin vai ei, ei ole merkitystä. Hän VALITSI sen. Hän poimi tavanomaisen esineen todellisuudesta, sijoitti sen uuteen yhteyteen, jossa sen käytännöllinen merkitys katosi uuden nimen ja näkökulman vaikutuksesta – hän loi uuden tavan ajatella tuota esinettä.” Readymade oli syntynyt.



Tämän jälkeen pisoaari unohdettiin vuosikymmeniksi. Kunnes se nousi kuin Feenikslintu tuhkasta ja jatkoi elämäänsä, sillä osoittautui, että Duchamp piti sitä taiteellisen tuotantonsa keskeisenä teoksena. ”Asia saattaa hyvinkin olla sillä tavoin, että readymaden käsite on tärkein yksittäinen idea, jonka taiteellinen työni on tuottanut.”

Pisoaarin ensimmäinen ylösnousemus tapahtui vuonna 1950 Haaste ja uhma -näyttelyssä, jonne se sopi tietenkin mainiosti. Sen replikaa etsittiin New Yorkista tuloksetta, kunnes Pariisin Clignancourtin kirpputorilta löytyi lähes alkuperäisen näköinen pisoaari, jonka Duchamp jälleen signeerasi: R. Mutt 1917. Tosin hieman ohuemmin vedoin.

Toisen kerran Fountain nousi estradille Tukhomassa vuonna 1961. Alku oli hankala, sillä oikean näköistä replikaa ei alan liikkeistä löytynyt. Mutta Tukholman Regeringsgatanin ravintola Fratin miestenhuoneessa nökötti oikean oloinen pisoaari, tosin käytetty. 

Mutta eipä aikaakaan, niin kumihanskat kädessään, Chanellin luomukseen pukeutuneena, reipas galleristi Eva af Burén hankasi ostoksensa paljussa kiiltäväksi ja hajuttomaksi.

Tähän saakka raha ei ollut näytellyt minkäänlaista roolia Suihkulähteen elämässä. Tukholman pisoaarin hinnaksi tuli vaatimattomat 300 kruunua. Mutta ajatus tehdä rahaa Fountainin numeroiduilla, signeeratuilla kopioilla ei ollut kaukana. Kenen idea alkujaan oli, ei ole varmaa, mutta Stieglitzin valokuvan perusteella vuonna 1964 valmistetut 12 jäljennöstä myytiin 10 000 dollarin kappalehintaan.

Vuonna 2004 Fountain valittiin Englannissa järjestetyssä 500 taiteen asiantuntijan äänestyksessä kaikkien aikojen vaikuttavimmaksi modernin taiteen teokseksi. Taide on tarua ihmeellisempää.

Jorma Hinkka: Hommage á R. Mutt 1917–2017. Sémiosquare.  2017. 47 s.



Pisoaari piipahti myös kirjan julkistajaisissa ja näyttelyn avajaisissa Laternassa. Ismo Kajander lahjoitti illan sankarille ”suihkulähteen”, joka oli (kenties Réne Magritten innoittamana) signeerattu No Mutt, 2017. Jorma ei laskenut sitä käsistään, ”jottei sille kävisi samoin kuin edeltäjälleen”. Nyt teos komistaa omistajansa työhuoneen ikkunaa.

Näyttely Marcel Duchampin kolme pisoaaria ja 12 kopiota Laterna Magicassa 29.4. saakka. (Kiinnittäkää erityistä huomiota teosten viemärireikiin.)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Pitkää nenää taiteelle

Jouni Ranta ja Marko Erola paljastavat Vilpitön mieli -teoksessaan, miten Suomi myytiin täyteen väärennettyä taidetta.


 Entisen taidekauppiaan Jouni Rannan ja toimittaja Marko Erolan kirjoittama Vilpitön mieli -teos (Tammi) on tällä hetkellä varsin ajankohtainen, kun Suomen historian suurinta taiderikosvyyhtiä puidaan käräjillä. 

Asianosaisena Ranta on saanut lukea kuulustelupöytäkirjoja ja väittää, että epäiltynä on koko taidekauppamaailman kerma. Ensimmäistä kertaa epäiltynä on myös huutokauppatalojen johtoa.

Pahasti jälkijunassa kuitenkin ollaan. Ranta tietää, sillä hän on reilun kolmenkymmenen vuoden aikana myynyt yli tuhat taideväärennöstä.

 ”Taulut on myyty maan ja maailman arvostetuimpien taiteilijoiden töinä. Niitä ovat myyneet maan arvostetuimmat taideliikkeet ja huutokaupat. Niillä on tehty kymmeniä miljoonia euroja – sitä enemmän, mitä ylempänä taidekaupan ruokaketjussa toimija on.”

Yksityiskohta Risto Suomen
teoksesta Omatunto.
Ranta haluaa kertoa tarinansa, sillä moni muu soppaa hämmentänyt on jo poissa kuvioista. Kuolema, sairaudet ja itsemurhat ovat niittäneet satoa. Hän haluaa antaa taiteen ystäville käsityksen, miten taidekauppa toimii, miten varkaille luotiin ”vilpittömin mielin” myyjien markkinat. Miten ostajia vedettiin nenästä kerta toisensa jälkeen.

Vaikka kaupattavaksi tarjottu teos arveltiin tai peräti tiedettiin väärennökseksi, se pantiin silti myyntiin ”vilpittömin mielin” toteamalla, että sen alkuperä oli ”epävarma”. ”Kaikki tekivät sitä. Se oli maan tapa.”

Lisäksi monet tunnustetut taidearvioijat todistivat väärennettyjä teoksia alkuperäiseksi silkkaa ammattitaidottomuuttaan. Ja monesti taulun kuva huutokauppaluettelossa tulkittiin takeeksi sen aitoudesta. Kun teos oli aikansa ollut kierrossa, se oli jo muuttunut aidoksi. Joka kierroksella sen hinta nousi, ja myyjät keräsivät voitot.

Mutta Vilpitön mieli ei ole vain sujuva ja vetävä dokumentti taidekaupan vilpillisyydestä ja vastuun pakoilusta. Se kertoo myös köyhän forssalaispojan noususta ryysyistä rikkauksiin ja rysähdyksestä takaisin maan pinnalle.

Jouni Ranta ja Marko Erola kirjansa
 julkistamistilaisuudessa Tammessa.
Ranta ei tiennyt taiteesta mitään lähtiessään 1980-luvun alkupuolella setänsä seuraksi pariksi päiväksi kaupittelemaan sisustustaidetta auton takakontista. Nousukaudella taulukauppa kävi kuumana, teokset olivat sijoituksia, joita etunenässä kahmi pörssikeinottelija Pentti Kouri. Jouni Rannan vaatimaton bisnes lähti nousukiitoon vasta, kun hän tapasi Taiteilijan.

Sillä kauppaa väärennetyillä tauluilla voi käydä vasta, kun joku väärennöksiä ensin maalaa. Ja Taiteilija maalasi taitavasti teoksia, jotka oli ”signeerannut”: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Onni Oja, Hjalmar Munsterhjelm, Tyko Sallinen, Helene Schjerfbeck, Hugo Simberg, Marc Chalgall ja monet muut.

Jos taulut olivat liian tuoreita, niin että märkä maali vielä tarttui käsiin, homma oli helppo hoitaa. Teosten saunottaminen oli taattu konsti. ”Aina oli viisi taulua seurana ylälauteilla. Saunomisen jälkeen pidin vähän aikaa tulta pesässä ja lopuksi tuuletin ovet auki. Taulu vanheni kahdessa päivässä.” Tupakantuhkaa teoksiin ripottelemalla sai aikaan hienoa patinaa.

Mutta 1990-luvun lama kumautti moukarilla taiteenkin markkinoita. Stratosfääriin kohonneet hinnat romahtivat pahimmillaan 90 prosenttia. Avioero, kintereillä läähättävät poliisit ja ulosotto ajoivat Rannan kuoleman porteille. Hän makasi koomassa kahdeksan viikkoa ja heräsi neliraajahalvaantuneena.

Toipuminen vei kolme vuotta, Seutulan avovankilassa vierähti lähes sama aika. Mutta vasta kun Taiteilija, Veli Seppä, jää kiinni ja tunnustaa vuonna 2013, alkaa valtava vyyhti purkautua. ”Eri tutkinnanhaaroissa on kymmeniä epäiltyjä. Rikoshyödyksi on arvioitu 15 miljoonaa euroa, mikä on eurooppalaisittainkin poikkeuksellisen suuri summa.”

"Albert Edelfet", kirjan kuvitusta.

Osansa Rannan kritiikistä saa osaamaton poliisi, joka oli haluton tutkimaan taidekauppaa ja tyytyi vuosikausia napsimaan vain välikäsiä. Suuret kalat saivat uiskennella rauhassa. Edelleen markkinoilla kiertävät väärennökset olisi viimeistään nyt kalastettava pois. Ja kuka olisi parempi niitä onkimaan kuin Ranta itse, joka on niistä suuren osan alkujaan matkaan saattanut. Hän on valmis hommaan.

Pablo Picassolta Vilpittömään mieleen lainattu motto, ”Taiteella liiketoimintaa harjoittavat ovat enimmäkseen huijareita”, tulee moneen kertaan todistetuksi tarpeellisessa ja toivottavasti kenttää puhdistavassa teoksessa. Se olisi taiteen ja taiteilijoiden voitto.

Jouni Ranta & Marko Erola:
Vilpitön mieli – miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta.
Tammi. 2017.182 s.
Risto Suomen näyttely Galleria Heinolla on auki 23.4. saakka. 

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen

Mies varjoisalta kujalta

Pekka Matilaisen dekkarissa pakkomielle piinaa niin rosvoa kuin poliisia. Kissa- ja hiirileikissä 1970-luvun Helsinki svengaa vahvasti mukana.

Mies herää tiputuksesta, ”delirium ja haimatulehdus”, toteaa sairaanhoitaja. ”Hän muisti isot ja rapisevat hyönteiset roikkumassa tukassa, kainaloissa ja munissa, ja tuskan selässä, kuin puukolla olisi pistelty.” Mutta mies ei aio jäädä potemaan, hän repii letkut irti ja karkaa puolialastomana yöhön.

Näin vauhdikkaasti starttaa Pekka Matilaisen Takaisin nollapisteeseen -romaani (Atena). Se vie lukijan mutkattomasti alamaailman liepeille, lestinheittäjien, huorien ja pikkurikollisten pariin, mestoihin, joissa alan miehet ja naiset afäärejään hoitelevat. Matilaisella on itsellään kokemusta moisesta menosta, joten ei ihme, että teksti soljuu uskottavasti, ja tunnelma on aito.

Vankilasta vapauduttuaan ja letkuista päästyään päähenkilön, miehen, päässä tykyttää vain yksi asia: viinapullon korkin tuttu narahdus. Mutta ei vielä, ensin on hoidettava muutama juttu. Hänen entinen naisystävänsä on julmasti pahoinpidelty ja joukkoraiskattu. Helenan kanssa hän hetken hipaisi onnea, kunnes linnareissu ja abortti sammuttivat liekin.

Mutta julmuudet on kostettava. Toisaalla samaan tähtää myös rikoskonstaapeli, joka dokumentoi tapahtumia päiväkirjaansa. 1960–1970-luvun vaihteen Helsinki sykkii nostalgisen elävänä kujanjuoksun taustalla, keskipisteenä asematunnelin kahvila Nollapiste.

Laatu-Haitin purettu tontti Snellmaninkadulla 1975.
Kuva: Simo Rista

Eero Raittisen ja Topmostin tahdittamana käväistään muiden kapakoiden ohella Laatu-Haitissa Snellmaninkadulla, ”missä tarjoilijat olivat olleet yhtä kännissä kuin asiakkaat ja jonka vakiovieras oli ollut kapakan yläpuolella asuva runoilija Saarikoski”. 

(Tositarinan mukaan Laatu-Haiti sai nimensä, kun tarkastajat valittivat, ettei merimieskapakka Haitissa ole laatua.)

Kaupunki kuohuu, kun lehtien otsikot alkavat kirkua raaoista pahoinpitelyistä. Matilainen ei mässäile eikä paisuttele aihetta, vaan tapahtumista luetaan vain lehdistä, tai ne tulevat takaumina päähenkilön mieleen. Jännite säilyy kuin huomaamatta pienin vivahtein.

Takaisin nollapisteeseen ei ole ”kovaksikeitetty” dekkari, vaan pikemminkin inhimillinen tarina vääristä valinnoista ja niiden seurauksista, kohtalon oikuista ja hukatuista mahdollisuuksista. Muutama rakkaustarinan itukin teoksessa sinnittelee.

Miehiä baarissa Porthaninkadulla, 1970. Kuva: Simo Rista

 Viimeaikaisten tositapahtumien valossa ei tunnu liioitellulta, että romaanissa pimeäbisneksiä johtavat yhteiskunnan silmäätekevät, poliisit ja poliitikot mukaan lukien. Heillekin maistuu ilmainen viina ja naiset. Niinpä katse on helppo kääntää toisaalle, jollei hämäräpuuhissa itse mukana olisikaan.

Hengästyttävän menon suvantopaikoissa mies tulee tutummaksi, hänestä alkaa – kumma kyllä – suorastaan pitää. Miehen lapsuudessa Kalliossa kaikki oli vielä mahdollista. Keväällä kirkuivat lokit ja filmi kärysi, kesällä aurinko korkealla Torkkelimäellä paistoi aina, syksyllä vihkoihin laitettiin uudet päälliset.

 Pekka Matilainen tunsi nuorena stadin
kääntöpuolen. Myöhemmin
hän toimi Yliopisto-lehden
 päätoimittajana ja tutki renessanssia.
Miehen matka lapsuuden maisemiin tuo muistoja lukijankin mieleen. ”Ehkä elämä ei olekaan se minkä on elänyt, vaan se minkä muistaa ja haluaa muistaa, itse kokoon harsittu tilkkutäkki.”

Mies palaa takaisin nollapisteeseen, kun ulospääsyä tunnelista ei näy, edessä tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Mielessä välähtää lopullinen pako. Kunnes elämä muistuttaa itsestään levollisesti huokailevalla merellä, lehtiin puhjenneilla pensailla, ja mies tajuaa olevansa osa kokonaisuutta, elämänhalu herää. Toivottavasti sitä piisaa tarpeeksi, pidän miehelle peukkuja.


Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen. 
Atena.  2017. 368 s. 

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


 ”Melkoinen himmeli romaaniksi”

Mikko Rimminen tempaa lukijan häkellyttävään ajan, paikan ja todellisuuksien yli pursuavaan tarinaan tarkastellessaan kielen mahdollisuuksia ilmaista ihmisenä olemisen rajallisuuksia.


Tutustumme Ernstiin, Mikko Rimmisen uuden kirjan päähenkilöön, harmaana marraskuun aamuna tämän nukkavierussa keittiössä jossain Pakowin ja Prenzlauer Bergin välimaastossa Berliinissä.

Yksinäistä, jonkinmoisessa ”avaruustutkimuskeskuksessa” virkailijana työskentelevää Ernstiä käy aika ajoin moikkaamassa yläkerrassa asusteleva järeä, musta kollikissa Theo. Sen hypnoottinen katse Maailman luonnollisin asia -romaanin (Teos) kannessa vihjaa, ettei ihan tavallisesta opuksesta ole nyt kyse.

Ernstin yksityiskohtia tursuavaa ristintietä dokumentoi kertoja, alaviiteviidakkoon ihastunut kömpelö tosikko, joka kuitenkin panee parastaan mahdottoman tehtävänsä edessä. Sillä miten ihmeessä kuvata aika-avaruuden muljahduksia ja tajunnan poimustoja, jotka kafkamaisesti tihkuvat normaalien reunaehtojen läpi?

Ernstin pyöräillessä työpaikalleen yksi kirjan todennäköisyyksien kasaumista, Berliini, tulee konkreettisesti iholle. Sen harmaus ja hajut, tihkusade ja töytäykset läimähtävät kasvoille kuin kylmästä vedestä vasta nostettu säämiskä. Kuva ei ole imarteleva. Rimmistä mukaillen: Televisiotornin synkän puikon sysiessä nuppiaan matalalla roikkuvaan pilvipuistikkoon kulkijat törmäilevät sinne tänne kuin hiestyneet molekyylit etsiessään oikeaan suuntaan karauttavaa kulkuvälinettä.

Mikko Rimminen voitti Kalevi Jäntin palkinnon
Pussikaljaromaanillaan. Nenäpäivä ylsi
Finlandia-palkintoon.

Verbaaliakrobaatikko pyörittää tekstigeneraattoriaan, antaa hypnoottisen kerronnan ajelehtia kohti uuskummaa, dystopiaa, scifiä, komediaa tai näiden kombinaatiota. Tai kenties vain ehtaa rimmistä. Sillä pian ilmenee, että Ernstin uusi tehtävä laitoksessa on vahtia, niin, jostain aika-avaruuden laskoksista maahan pullahtanutta ”Kuutiota”, jolla on ilmeisiä voimia tunkeutua erilaisiin tajuntoihin.

Kun seuraan vielä tuppautuu laitoksen siivooja Sonia ja Elsa Brändström (28.3.1988 – 4.3.1948 ), sotavankeja 1920-luvun Siperiassa hoivannut ruotsalainen filantrooppi, on joukkue (paria ilmeetöntä korstoa lukuun ottamatta) koko lailla koossa. Ja Ernst pihalla kuin puutarhatonttu. Hänen primitiivireaktionsa, kimpaannuksesta kumpuava maailman luonnollisin ele puhkoo reaalimaailman rajat lopullisesti. Näin kertojamme kriisiytyneen tilanteen tulkitsee:

”Koko jupakka repsottaa niin löyhästi kiinni vähäisimmässäkään tolkussa, että ajoittain (tai hieman useammin) on kerta kaikkiaan mahdoton hahmottaa koko kehystä, nyansseista puhumattakaan.” Yritetään silti.

Yksityiskohta Riccardo Perronen öljymaalauksesta.

Tekstimassasta alkaa vähitellen aavistella, että ”jotain” tässä on takana, jotain kohti ”pyritään” (totuutta?). Sitä ei luonnollisestikaan saavuteta, mutta, kuten sanottu, yritettävä on. 

Himmelin ulokkeilla ja sisäkkeillä harhaillessa saa kiinni yhdestä jos toisestakin korrenpätkästä. Ja niitä tekee mieli seurailla pitempäänkin. Mietiskellä ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, kommunikaation ja yhteisöllisyyden mahdottomuutta, kosmoksen rajattomia mahdollisuuksia.


Arto Nybergin haastattelussa Mikko Rimminen totesi kirjoittaneensa ”aikamoisen himmelin romaaniksi”. Tähän on helppo yhtyä. Teoksessaan hän liikuskelee samoissa mielen maisemissa, samoissa tuntemattomissa ulottuvuuksissa kuin palkittu kirjailija Leena Krohn. Keinot ja kieli vain ovat perin juurin toisenlaisia.  Mutta kumpikaan heistä ei usko Wittgensteinia. Sillä siitä, mistä ei voi puhua, on ainakin yritettävä kirjoittaa. Maailman luonnollisin asia ei ole hullumpi yritys.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos. 2017. 394 s (sivuja puuttuu).
Riccardo Perrone: Varjosta valoon Galleria Contempossa 2.4.2017 saakka. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Hannu Väisänen: Esi-isät

Saippuaoopperasta suureen saagaan

Hannu Väisäsen uusi ”satukirja” – luomiskertomus – asettaa lukijan peilin eteen. Tunnistatko itsesi?

Romaanillaan Toiset kengät Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija, taiteilija Hannu Väisänen oli jo pitkään haaveillut oman satukirjan tekemisestä. Kirjoja hän on toki tehnyt lukuisia ja peräti kuvittanut Kalevalan, mutta Esi-isät (Otava) oli aivan toisenlainen prosessi.

Ensimmäistä kertaa tein samaan teokseen sekä kuvaa että tekstiä, kokemus oli jännittävä. Lause synnytti kuvan, josta syntyi hahmo kirjaan. Ja päinvastoin. Mietteestä, ”kuka kumma tässä kuvassa luuraa”? syntyi tarinan pätkä. Absurdit tilanteet loivat muotoja ja lisää henkilöitä, Hannu Väisänen luonnehti teoksensa syntyä Galerie Forsblomilla. Samaan aikaan siellä avattiin hänen kirjansa kuvitusten originaalinäyttely.

Toisiaan tyrkkivät hahmot, tai henkilöt, ovatkin varsinaisia veitikoita, esi-isiä, joiden pillien mukaan me ihmispolot tanssimme. Kirjavaan konkkaronkkaan mahtuvat niin rehvasteleva, yksisilmäinen punkki ja tyranni Puutiainen, Ammo, suurikitainen pohjaton säkki vailla aivoja kuin vinhasti pyörivä juoruratas Hosu, muiden muassa.

He ovat henkiolentoja, idoleja, joita palvoessaan ihmiset menettävät loisteliaaksi ennustetun tulevaisuutensa. Menneisyyshän on meille jo surullisen tuttu. ”Muisteltiin pyhimyslegendojen katkottuja päitä, miekalla sivallettuja rintoja, sokeutettuja silmiä, kaikkia niitä tunnusmerkkejä, joita kuvaavien taulujen eteen ihmiset muinoin kantoivat toiveensa, votiivinsa, rahansa.” 

Mutta eivät kaikki esi-isät ole pahiksia, muutama hyviskin mukana sinnittelee.

Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa
asuva Hannu Väisänen on palkittu
sekä kirjailijana että kuvataiteilijana.
Olin signeeraamassa edellistä Elohopea-romaaniani, kun vanhempi nainen tuli pyytämään nimikirjoitusta ja toi minulle kaksi tavaraa. Toinen oli äitini virkkaama pieni liina. Näin mukaan lennähti Emokki, ohikiitävä sininen sankaritar, joka kuolee kerran vuodessa saadakseen voimaannuttavan sinensä takaisin, kertoi viisivuotiaana äitinsä menettänyt kirjailija.

Entä kuka kirjan hahmoista Hannu Väisänen itse on? Kysymys vaatii hetken miettimistauon, kunnes vastaus on selvä: ”Olen Rikka, häärin aina kaikkien palveluksessa.” Teoksessa Rikkaa luonnehditaan sanoilla ”repaleista tehty piikanen”. Minä itse nimeäisin Hannun Hiilakaksi, ikityyneksi rauhantekijäksi.

Työtä tehdessä kirjailijan mielessä soi usein musiikki, jolloin tempo ja rytmin vaihtelut siirtyvät tekstin omaan sävelmään. Niin nytkin. Oili-tädin komerossa suunnitellun vallankumouksen pyörteet tyyntyvät hetkeksi täydenkuun loisteessa.

Se siirteli meriään, vuoriaan ja kraattereitaan parempiin paikkoihin, ja kun se oli vihdoin painanut ristiselkänsä mukavasti paksua pilveä vasten, se katsoi alas ja hymyili leveästi hopeisilla hampaillaan.” Kaikki ei siis vielä ole menetetty, kunhan Savu-setä vain saisi suunsa ja pääsisi pitämään saarnansa Esikartanon kielekkeeltä.

Hannu Väisäsen alter ego, Rikka.

Hannu Väisäsen kuriton mielikuvitus, eloisa kynä, tarkka ja lämmin katse ovat jälleen synnyttäneet omannäköisensä teoksen, luomiskertomuksen siitä, mistä maailmassa lopulta on kyse. Suosittelen ”satukirjaa” niin pienille kuin vähän suuremmillekin lukijoille.

Hannu Väisänen: Esi-isät. Otava. 1671 s.
Samanniminen näyttely Galerie Forsblomilla 22.3. saakka.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Onnellinen pulla

Kirjallisia leipomuksia

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen ovat toimittaneet herkullisen leivontakirjan, jota yhdeksän eturivin kirjailijaamme on höystänyt omilla teksteillään.


Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja (Kirjapaja) tuottaa iloa monessa mielessä. Sen reseptit opastavat valmistamaan suussa sulavia herkkuja ilomantsilaisista vatruskoista liberialaiseen maissileipään. 

Ohjeet on koottu Naisten Pankin ystävien ja vapaaehtoisten lempiresepteistä, ja kirjan tuotolla edistetään kehitysmaiden naisten toimeentuloa, koulutusta ja yrittäjyyttä.

Onnellinen pulla on jatkoa kolmisen vuotta sitten ilmestyneelle Lautasellinen iloa -teokselle. Sen 30 000 euron tuotolla hankittiin tuhannelle kehitysmaan naiselle ammatti. 

– Vaikka naisten elämä on karua ja kokemukset rankkoja, toivo ja vahva elämänusko on heillä tallella. Tarvitaan vain pieni ratkaiseva sysäys – pari kanaa ja vuohta – niin parhaassa tapauksessa vuoden kuluttua tiilitalo on valmis ja lapset pääsevät kouluun, kertoi kirjan toinen toimittaja Reetta Meriläinen, joka oli juuri palannut Ugandasta.

Kortensa kekoon ovat kantaneet – tai pikemminkin nyrkkinsä taikinaan ovat upottaneet – kirjailijat Jukka Itkonen, Riina Katajavuori, Katja Kettu, Tuomas Kyrö, Rosa Liksom, Tommi Melender, Matti Rönkä, Kati Tervo ja Hannu Väisänen lahjoittamalla kirjaan leivonnaisten inspiroiman tarinansa. Taiteilija Matti Pikkujämsän kodikas kuvitus täydentää mainion kokonaisuuden.



Kati Tervon suhde taikinaan on kompleksinen: ”Se tarttui sormiin. Se liisteröityi leivinalustaan. Se luikerteli joka suuntaan ja varsinkin niihin, joihin se ei olisi saanut.” Niinpä Tervo päätti jättää leipomisen sikseen ja ulkoistaa toiminnan ostamalla valmista pakastetaikinaa. Onneksi perheessä on myös kaksi miespuolista jauhopeukaloa.

Tuomas Kyrön juureva teksti muistuttaa, että juuria tarvitaan niin leivonnassa kuin elämässäkin. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei tiedetä mistä tullaan. Ennen tultiin omasta äidistä, omasta saunasta, omasta maasta, talvisodasta ja Leningradin matkalta. Nyt ollaan koko ajan kaikkialla, muttei mistään kotoisin. Lättähatut asuvat kaupungissa päällekkäistaloissa ja etsivät itseään vaikka pitäisi etsiä töitä taikka parturi.”



Tommi Melender muistuttaa esseessään Leivonnaiset, muistin taikakalut maailmankirjallisuuden kenties tunnetuimman leivonnaisen, Madeleine-leivoksen, taikavoimasta loihtia kadonnut aika takaisin.

Olen aina tuntenut proustilaisen muistin itselleni läheiseksi. Omat kokemukseni todistavat, että suuret osat menneisyydestämme kätkeytyvät älymme, ajattelumme ja aktiivisen tietoisuutemme tuolle puolen. Jokaisella on madeleine-leivoksensa, kadotetun ajan voi palauttaa pölyttyneestä albumista löytyvä valokuva, varastosta hylkytavaran keskeltä vastaan tuleva kynttilänjalka tai kirpputorin naulakosta silmiin osuva päällystakki.”

Melenderillä itsellään on erityinen suhde korvapuusteihin, ne ovat hänen madeleine-leivoksiaan, jotka herättävät lapsuuden muistot henkiin. Väkevimpänä mieleen on jäänyt helmikuisena pakkaspäivänä kylmän maidon kanssa nautittu vastapaistettu korvapuusti.

Hannu Väisäselle madeleine-leivoksen virkaa toimittaa räiskäle. Se lennättää lapsuuden kasarmille, jonka ankeaan arkeen enkelin lailla pyrähtävä kotisisar tuo iloa paistamalla äidittömille pojille räiskäleitä. Eivätkä ne olleetkaan mitä hyvänsä lettuja. ”Ne ovat niin ohuita, että niiden läpi voi katsella. Jos nostaa letun kattolampun valoa vasten, näkee sen laikuissa mantereita, planeettoja ja maailman sellaisena kuin se oli ennen ihmistä.”


Leivonnaiset, niiden tuoksu ja pehmeä, uunituore tuntu poimivat muidenkin kirjailijoiden mielen sopukoista suloisia muistoja onnellisista hetkistä. Eikä kyse ole vain makunautinnosta, sillä kuten Matti Rönkä lapsuutensa karjalanpiirakoista toteaa: ”Rakkauttahan piirakoissa tarjotaan.”

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen (toim.):
Onnellinen pulla – Kirjallinen leivontakirja. Kirjapaja. 113 s.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
NaistenPankki on kymmenvuotisen toimintansa aikana tukenut kymmenientuhansien naisten elämää maailman köyhimmissä maissa.